Mutta entä Rosa, tyttö parka! Jos Korneliuksen täytyisi kuolla ilman viime suudelmaa, lausumatta edes viimeisiä jäähyväisiä!
Ja täytyisikö hänen kuolla saamatta mitään tietoja suuresta mustasta tulpaanista, niin että herätessään tuolla ylhäällä ei tietäisi minne luoda katseensa löytääksensä sen!
Voidakseen tällaisena hetkenä olla kyyneliin sulamatta, täytyiKorneliuksella olla vielä vahvempi rautakuorus sydämensä ympärillä kuinHoratiuksen mainitsemalla purjehtijalla, joka saapui ensimäisenäkammottaville Akrokeraunian kallioille.
Kornelius silmäili oikealle, hän silmäili vasemmalle, mutta siitä huolimatta ei hän kentälle tullessaan ollut nähnyt Rosaa, ei edes Gryphustakaan.
Tosinhan jälkimäinen seikka melkein korvasi edellisen.
Korneliuksen katse harhaili yli kentän, hakien vahteja, joiden piti panna toimeen kuolemanrangaistus, ja hän näkikin tusinan sotamiehiä koolla juttelemassa.
Mutta ne vain seisoivat ja juttelivat, eikä niillä ollut muskettejakaan, eivätkä ne edes seisoneet rivissä.
Oikeastaan ne kuiskailivatkin pikemmin kuin puhelivat, — mikä seikka Korneliuksesta ei tuntunut vastaavan juhlallisuutta, joka tällaisissa tilaisuuksissa tavallisesti vallitsee.
Äkkiä ilmestyi Gryphus nilkutellen, horjahdellen sauvan nojassa vankilan edustalle. Hän oli koonnut kaiken vihansa hehkun kissanharmaisiin vanhoihin silmiinsä, luodessaan ne nyt viimeisen kerran Korneliukseen, ja hän syyti sellaisen sadatusten tulvan suustansa hänet nähdessään, että Kornelius kääntyi upseerin puoleen lausuen:
— Herra kapteeni, nähdäkseni ei ole sopivaa sallia tuon ihmisen tällä tavoin loukata minua, ja lisäksi vielä tällaisena hetkenä.
— Mutta hyvä herra, vastasi upseeri nauraen, — onhan aivan luonnollista, että tuo kunnon mies on teille suutuksissaan, tehän kuulutte antaneen hänelle aimo selkäsaunan.
— Mutta hyvä herra, sehän oli vain itsepuolustusta!
— Pyh! äännähti upseeri, liikauttaen olkapäitään tavalla, joka vaikutti erinomaisen filosofiselta, — pyh, antakaa te hänen purkaa sisuaan! Mitäpä se teitä enää haittaa!
Kylmä hiki kohosi Korneliuksen otsaan hänen kuullessaan tuon vastauksen, joka hänestä tuntui hiukan raa'alta pilalta, varsinkin kun puhuja oli prinssin kanssa läheisissä väleissä oleva upseeri, kuten hänelle oli sanottu.
Onneton vanki käsitti ettei hänellä ollut mitään pelastumisen mahdollisuutta, ei ainoatakaan ystävää, ja hän tyytyi kohtaloonsa.
— No niin, sanoi hän painaen päänsä alas, — Kristus kärsi paljon pahempia solvauksia, ja niin viaton kuin olenkin, en kumminkaan voi verrata itseäni häneen. Kristus olisi itse kärsinyt iskut eikä olisi pieksänyt vartijaansa.
Kääntyen sitten upseerin puoleen, joka näytti kohteliaasti odottavan, kunnes hän olisi lopettanut mietteensä, hän kysyi:
— Hyvä herra, minne olen oikeastaan matkalla?
Upseeri osotti neljän hevosen vetämiä vaunuja, jotka suuresti muistuttivat niitä ajopelejä, jotka Kornelius oli nähnyt Buitenhofissa, ollessaan jokseenkin samassa tilassa kuin nyt.
— Nouskaa vaunuihin! lausui upseeri.
— Ah, mumisi Kornelius, — näyttää siltä kuin ei minulle suotaisi kunniaa kuolla vankilan edustalla!
Hän lausui nuo sanat siksi lujalla äänellä, että äskeinen historioitsija, joka näytti tykkänään antautuneen hänen palvelukseensa, myöskin kuuli ne. Epäilemättä katsoi hän olevansa velvollinen antamaan Korneliukselle uusia opetuksia, sillä hän lähestyi vaununovea, ja upseerin antaessa määräyksiä jalka astuimella, hän kuiskasi Korneliukselle aivan hiljaa:
— On nähty sellaistakin, että tuomitut on viety omaan kaupunkiinsa kärsimään rangaistuksensa oman porttinsa edustalla, että vaikutus olisi sen suurempi. Tällaisissa tapauksissa menetellään miten milloinkin, aina asianhaarojen mukaan.
Kornelius ilmaisi liikkeellä kiitollisuutensa.
Sitten hän lausui itsekseen:
— Oivallista, perin oivallista! Siinäpä vasta poika, joka ei konsanaan jätä lohdun sanaa lausumatta, kun vain tilaisuutta siihen suodaan. Kiitän sinua, ystäväni! Jumalan haltuun!
Vaunut läksivät liikkeelle.
— Voi tuota konnaa, tuota roistoa! ulvoi Gryphus heristellen nyrkkiään pakoon päässeelle uhrilleen. — Ja hän lähtee tiehensä antamatta minulle tytärtäni takaisin!
— Jos minut viedään Dordrechtiin, sanoi Kornelius, — näen taloni ohi kuljettaessa ovatko puutarhani lavat kovin huonossa kunnossa.
Vaunut vierivät eteenpäin koko pitkän päivän. Ne jättivät Dordrechtin vasemmalla, kulkivat Rotterdamin kautta ja saapuivat Delftiin viiden ajoissa iltapäivällä.
Kornelius teki muutamia kysymyksiä upseerille, joka oli samalla kertaa hänen vartijansa ja matkatoverinsa. Mutta niin varovaisia kuin nuo kysymykset olivatkin, jäivät ne kumminkin hänen mieliharmiksensa vastaamatta.
Kornelius pahoitteli ettei hänellä ollut rinnallaan tuo palvelevainen vahti, joka puheli ilman että häneltä mitään kysyttiinkään. Epäilemättä olisi hän kuvaillut Korneliusta odottavaa kolmatta seikkailua yhtä miellyttävästi ja tarkasti kuin oli kuvaillut noita kahta, joista Kornelius oli säästynyt.
Kulkua kesti kaiken yötä. Aamunkoitteessa oltiin jo ehditty Leidenin ohi ja jatkettiin matkaa Pohjanmeri vasemmalla ja Haarleminmeri oikealla puolella.
Kolme tuntia myöhemmin saavuttiin Haarlemiin.
Kornelius ei tiennyt ollenkaan, mitä Haarlemissa oli tapahtunut, ja me jätämme hänet tietämättömyyteensä, kunnes tapahtumat hänet siitä päästävät.
Mutta toisin on lukijan laita, jolla on oikeus päästä asioista selville, vaikkapa ennen kertomuksemme sankariakin.
Olemme nähneet kuinka Vilhelm Oranialainen oli uskonut Rosan ja tulpaanin kuin kaksi sisarta tai orpoa puheenjohtaja van Systensin huomaan.
Rosa ei kuullut maaherrasta mitään ennenkuin illalla sinä päivänä, jolloin oli nähnyt hänet kasvoista kasvoihin.
Illan suussa saapui van Systensin luo eräs upseeri. Hän tuli hänen ylhäisyytensä nimessä kutsumaan Rosaa kaupungintalolle.
Siellä vietiin Rosa neuvoston suureen kokoushuoneeseen, missä hän tapasi prinssin kirjoittamassa.
Hän oli yksin, ja hänellä oli jalkojensa juuressa suuri friisiläinen vinttikoira, joka silmäili kiinteästi herraansa, ikäänkuin uskollinen eläin olisi luullut pystyvänsä tehtävään, joka ei onnistunut kenellekään ihmiselle, — nimittäin arvaamaan herransa ajatukset.
Vilhelm jatkoi vielä hetkisen kirjoittamistaan. Kohottaen sitten silmänsä ja huomaten Rosan pysähtyneen oven viereen hän lausui työtään keskeyttämättä:
— Tulkaa lähemmäksi, neiti!
Rosa meni muutaman askeleen pöytää lähemmäksi.
— Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän pysähtyen.
— Hyvä, sanoi prinssi. — Istukaa!
Rosa totteli, sillä prinssi katsoi häneen. Mutta tuskin oli prinssi uudelleen ryhtynyt työhönsä, kun hän jo jälleen ujostellen vetäytyi kauemmaksi.
Prinssi kirjoitti kirjeensä loppuun.
Sillä välin oli vinttikoira lähestynyt Rosaa ja alkanut häntä tarkastaa ja hyväillä.
— Kas vain! sanoi prinssi koiralleen. — Näyt huomanneen, että te olette saman seudun lapsia!
Kiinnittäen sitten Rosaan samalla tutkivan ja verhotun katseensa hän lausui:
— Puhukaamme hiukan teidän asioistanne, tyttäreni!
Prinssi oli tuskin kahdenkymmenenkolmen vuoden vanha, Rosa kahdeksantoista tai kahdenkymmenen. Prinssi olisi siis paremmin voinut nimittää Rosaa sisarekseen.
— Tyttäreni, sanoi prinssi tuolla tavattoman mahtavalla äänenpainolla, joka jähmetytti kaikki, jotka tulivat hänen läheisyyteensä, — olemme kahden kesken, jutelkaamme siis hiukan!
Rosan koko ruumis alkoi vavista, ja kumminkin kuvastivat prinssin kasvot pelkkää hyväntahtoisuutta.
— Teidän ylhäisyytenne, sopersi hän.
— Teillä on isä Loewesteinissä?
— On kyllä, teidän ylhäisyytenne.
— Te ette rakasta häntä?
— En ainakaan niin kuin tyttären tulisi rakastaa.
— On paha olla rakastamatta isäänsä, lapseni, — mutta on oikein puhua totta prinssilleen.
Rosa loi katseensa maahan.
— Ja miksi ette rakasta isäänne?
— Isäni on paha.
— Millä tavoin hänen pahuutensa ilmenee?
— Hän kohtelee pahoin vankeja.
— Kaikkiako?
— Kaikkia.
— Mutta eikö ole ketään, jota hän teidän mielestänne kohtelee erikoisen pahasti?
— Erityisesti hän vainoaa herra van Baerleä, joka…
— Joka on teidän rakastajanne.
Rosa peräytyi askeleen.
— Jota minä rakastan, teidän ylhäisyytenne, sanoi hän ylväästi.
— Oletteko rakastanut häntä kauankin? kysyi prinssi.
— Siitä päivästä saakka, jolloin näin hänet ensi kerran.
— Ja milloin se oli?
— Seuraavana päivänä sen jälkeen, jolloin hallinnonjohtaja Jan ja hänen veljensä Kornelius surmattiin niin kammottavalla tavalla.
Prinssin huulet puristuivat yhteen, hänen otsansa rypistyi, hänen luomensa laskeutuivat hetkeksi yli silmien. Vaiettuaan hetkisen hän sanoi:
— Mutta mitä teitä hyödyttää rakastaa miestä, joka on tuomittu elämään ja kuolemaan vankeudessa?
— Jos hän elää ja kuolee vankeudessa, niin autan häntä elämään ja kuolemaan.
— Ja te tyytyisitte olemaan vangin vaimo?
— Olisin ylpein ja onnellisin ihmisistä, jos minun sallittaisiin tulla herra van Baerlen vaimoksi. Mutta…
— Mitä sitten?
— En uskalla sitä lausua, teidän ylhäisyytenne.
— Teidän puheessanne ilmenee jonkunmoinen toivehikas sävy. Mitä toiveita teillä on?
Rosa kohotti kauniit silmänsä Vilhelmin puoleen, nuo kirkkaat silmät, joiden henkevä katse oli niin läpitunkeva, että se pystyi herättämään säälintunteen, joka uinaili Vilhelmin synkässä mielessä kuin kuolleena.
— Vai niin, minä ymmärrän!
Rosa hymyili liittäen kätensä ristiin.
— Te toivotte minulta apua, sanoi prinssi.
— Niin kyllä, teidän ylhäisyytenne.
— Vai niin!
Prinssi varusti kirjoittamansa kirjeen sinetillä ja kutsui erään upseerin sisään.
— Herra van Deken, lausui hän, — viekää tämä kirjelmä Loewesteiniin. Lukekaa määräykset, jotka olen antanut linnanpäällikölle, ja menetelkää niiden mukaisesti.
Upseeri kumarsi, ja pian kuultiin talon kaikuvasta porttiholvista kavionkapsetta.
— Tyttäreni, jatkoi prinssi, — sunnuntaina, siis ylihuomenna, on tulpaanijuhla. Pukeutukaa hienoksi näillä viidelläsadalla floriinilla, jotka tässä näette, sillä toivomukseni on, että tuo päivä olisi teille suuri juhlapäivä.
— Millaiseen pukuun teidän ylhäisyytenne käskee minun pukeutua? mumisiRosa.
— Pukeutukaa friisiläisten aviovaimojen tapaan, sanoi Vilhelm, — se puku soveltuu teille oivallisesti.
Haarlem, jonne tulimme kolme päivää sitten Rosan mukana ja jonne äsken saavuimme uudelleen vangin seurassa, on kaunis kaupunki, joka syystä ylpeilee olevansa Hollannin varjokkaimpia.
Kun muut kaupungit tyydyttivät turhamaisuuttaan muhkeilla asehuoneilla ja laivaveistämöillä, tavara-aitoilla ja basaareilla, tyytyi Haarlem kunniaan omistaa kauneimmat, tuuheimmat jalavat, korkeimmat poppelit, varjoisimmat puistot tammi-, lehmus- ja kastanjakäytävineen.
Nähdessään naapurikaupunkinsa Leidenin pyrkivän tieteiden pesäpaikaksi ja mahtavan Amsterdamin kauppaelämän keskustaksi, Haarlem oli valinnut maanviljelyksen tai pikemminkin puutarhaviljelyksen erikoisalakseen.
Suojattu, ilmava, aurinkoinen Haarlem soikin puutarhureille etuja, joita muut kaupungit merituulineen ja lakeuden paahteineen eivät voineet tarjota.
Niinpä olikin Haarlem käynyt kaikkien noiden rauhallisten kansalaisten tyyssijaksi, jotka rakastivat maata ja sen antimia, samaten kuin matkoihin ja kauppaelämään mielistyneet rauhattomat toimi-ihmiset parhaiten viihtyivät Amsterdamissa tai Rotterdamissa, ja useimmat valtiomiehet ja muut kuulut henkilöt valitsivat asuinpaikakseen Leidenin.
Opin ahjoksi oli siis tullut Leiden. Näin ollen valitsi Haarlem osakseen kaiken sen, mikä elämää sulostuttaa, — soiton, maalaustaiteen, hedelmätarhat, puistot, metsiköt ja kukkasarat.
Haarlem hullaantui kukkiin, muiden kukkien ohella tulpaaneihin.
Haarlem määräsi palkintoja tulpaanien kunniaksi, ja tämä seikka johtaa meidät varsin luonnollisella tavalla, kuten nähdään, puhumaan siitä palkinnosta, joka 15. päivänä toukokuuta 1673 oli tuottava satatuhatta floriinia pilkuttoman ja virheettömän suuren mustan tulpaanin kehittäjälle.
Tehtyään erikoisharrastuksensa kaikille tiettäväksi, saatettuaan julki rakkautensa kukkiin ja liiatenkin tulpaaneihin, aikana, jolloin sota ja sisäiset levottomuudet kiinnittivät kaikkein mielet, sai Haarlem sanomattoman ilon nähdä ihanteellisen päämäärän saavutetuksi, sanomattoman kunnian näyttää maailmalle tulpaaninviljelijäin ihanteen, ja tuo kaunis kaupunki, jolla oli tarjona metsiä ja päivänpaistetta, varjoa ja valoa, päätti viettää palkinnonantoa juhlalla, jonka muisto ei ikinä haihtuisi ihmisten mielestä.
Tuohon päätökseen oli sen enemmän syytä, kun Hollanti on juhlien luvattu maa. Ei konsanaan voi nähdä hidasluontoisten ihmisten osottavan suurempaa huuto-, laulu- ja tanssi-intoa, kuin noiden seitsemän maakunnan kunnon tasavaltaiset osottavat huvitilaisuuksissa.
Tullakseen siitä vakuutetuksi tarvitset vain luoda katseen Teniers'ien tauluihin.
On varmaa, että veltot ihmiset ovat kaikkein väsymättömimmät, kun on kysymyksessä huvitteleminen eikä työnteko.
Haarlemissa vallitsi nyt kolminkertainen riemu, sillä sen oli viettäminen kolminkertaista juhlaa. Musta tulpaani oli keksitty, ja prinssi Vilhelm Oranialainen aikoi todellisena hollantilaisena ottaa osaa palkintojuhlaan. Kolmanneksi vaati valtakunnan kunnia näyttämään ranskalaisille, ettei 1672 vuoden onneton sota ollut voinut järkyttää Batavian tasavallan perustuksia, vaan että ne vielä kestivät laivaston kanuunain säestämää tanssiakin.
Tuosta juhlasta oli etupäässä kiittäminen Haarlemin puutarhayhdistystä, joka oli määrännyt sadantuhannen floriinin palkinnon tulpaaninsipulista. Kaupunki halusi olla yhtä antelias ja määräsi yhtä suuren summan hienostonsa käytettäväksi, jotta palkinnonantoa voitaisiin viettää juhlallisuudella.
Niinpä vallitsikin kaupungissa juhlanviettoa varten määrättynä sunnuntaina sellainen toimeliaisuus, sellainen innostus, ettei edes ranskalainen, jolla on ivahymynsä valmiina aina ja joka paikassa, olisi voinut olla ihailematta noita kunnon hollantilaisia, jotka olivat yhtä valmiit uhraamaan rahansa sotalaivan rakentamiseksi — siis kansansa kunnian puolustamiseen — kuin palkitakseen kukkamaailman uutta tulokasta, jonka kukoistus oli kestävä päivän, iloksi naisille, oppineille ja uteliaille.
Ylhäisön ja puutarhayhdistyksen jäsenten etunenässä komeili vanSystens, uhkeimmat pukimensa yllään.
Valiten synkän komean vaatetuksen, oli tuo kunnon mies pyrkinyt lempikukkansa kaltaiseksi, ja kiiruhtakaamme hänen kunniakseen vakuuttamaan, että hänen yrityksensä oli onnistunut oivallisesti.
Paitsi mustaa ja liinakankaan hohtoisan valkoista väriä, olivat ainoastaan sinipuna ja sini edustettuina puheenjohtajan juhlapuvussa, hänen astellessaan palkintolautakunnan etunenässä, kantaen suunnatonta kukkavihkoa, kuten Robespierre sataakahtakymmentäyhtä vuotta myöhemmin korkeimman olennon juhlassa.
Mutta ranskalaisen tribuunin vihaa ja kunnianhimoa uhkuvan sydämen asemesta oli kunnon puheenjohtajalla povessaan kukkanen, yhtä viaton kuin viattomin niistä, joita hän piti kädessään.
Palkintolautakunnan jälkeen, joka oli kirjava kuin niitty ja tuoksuva kuin kevät, seurasivat oppineiden yhdistykset, kaupungin virkakunnat, sotaväki, aateliset ja tilanomistajat.
Varsinaiselle kansalle eivät edes nämäkään tasavaltalaiset suoneet sijaa juhlakulkueessa, — se sai muodostaa kujan.
Tosinhan katsojan paikalta parhaiten käykin näkeminen ja havaintoja tekeminen. Se on enemmistön paikka, — enemmistön, joka tarkkaa riemusaaton kulkua tietääkseen mitä siitä on sanominen, väliin myöskin, mitä siihen nähden on tekeminen.
Mutta tällä kertaa ei ollut kysymyksessä Pompeiuksen eikä Caesarin riemusaatto, tätä juhlaa ei vietetty Mitridateen tappion, ei Gallian valloituksen johdosta. Kulkue vaikutti leppeältä kuin ohiasteleva lammaslauma, vaarattomalta kuin ilmoja liitelevä lintuparvi. Juhla, jota vietettiin, oli puutarhureiden voittojuhla. Jumaloiden kukkia Haarlem myöskin jumaloi kukkainviljelijää.
Keskellä tuota rauhallista ja tuoksuvaa kulkuetta nähtiin musta tulpaani kantopaareilla, jotka olivat peitetyt valkealla kultaripsuin reunustetulla samettikankaalla. Sitä oli kantamassa neljä miestä, jotka vaihtuivat aina tuon tuostakin toisiin, kuten tuotaessa Kybele äitiä Etruriasta Roomaan torvien soidessa ja kaiken kansan osottaessa hurskasta kunnioitusta.
Viettämällä tätä tulpaanin riemujuhlaa osotti tuo sivistystä ja kaunoaistia vailla oleva kansa ymmärtävänsä pitää arvossa kuuluisain harrasmielisten johtomiestensä sivistystä ja kaunoaistia, jos kohta se vuodattikin heidän verensä Buitenhofin lokaiselle kivitykselle. Voihan korvaukseksi piirtää uhrien nimet Hollannin Panteonin kauneimpaan kiveen.
Oli sovittu että itse maaherra toimittaisi palkinnonannon, mikä seikka piti kaikki läsnäolevat kovassa jännityksessä. Mahdollista oli, että hän myöskin pitäisi puheen, ja tämä kysymys tuntui erittäinkin hänen ystävistään ja vihamiehistään peräti mieltäkiinnittävältä.
Tosinhan valtiomiesten ystävät ja viholliset aina luulevat jokaisessa heidän puheessaan, koskipa se kuinka vähäpätöistä asiaa tahansa, havaitsevansa salaperäisen käänteen, jonka avulla arvelevat olevansa oikeutetut tulkitsemaan puhujan sisimmät ajatukset, — ikäänkuin eivät tietäisi että valtiomiehen hattu on vakka, jonka tulee pidättää jokainen valonsäde.
Siis oli tuo odotettu päivä, toukokuun 15. päivä 1673, saapunut, ja Haarlem ympäristöineen oli kokoontunut kauniitten puitten varjoon, varmasti päättäneenä tällä kertaa syrjäyttää sotasankarit ja oppineet ja osottaa suosiotaan ainoastaan aineellisen viljelyksen suurmiehille, he kun olivat pakottaneet luonto-emon tuottamaan mustan tulpaanin, jonka kehittämistä tähän saakka oli pidetty mahdottomana.
Mutta ei mikään kansanjoukon päätös ole niin horjuva kuin tuo, että se tyytyy osottamaan suosiotaan ainoastaan sille tai tälle. Kun se on innostunut suosionosotuksiin, käy sen samaten kuin sen jouduttua viheltämisintoon: se ei konsanaan tiedä, milloin olisi aika lakata.
Se osotti siis suosiotaan ensiksi herra van Systensille ja hänen kukkavihkolleen, sitten yhdistyksille ja virkakunnille ja omalle itselleen; lopuksi vielä, ja, tunnustakaamme se, tällä kertaa täydellä syyllä, oivalliselle soitolle, jota kaupungin herrat jokaisessa pysähdyspaikassa auliisti tarjosivat kuultavaksi.
Kaikkein silmät hakivat juhlan sankarittaren rinnalta, joka oli musta tulpaani, juhlan sankaria, joka luonnollisesti oli tämän tulpaanin kasvattaja.
Jos tämä sankari olisi esiintynyt puheen jälkeen, jota olemme nähneet kunnon van Systensin valmistavan niin suurella huolella, olisi hän varmaankin herättänyt suurempaa huomiota kuin itse maaherra.
Mutta meidän kannaltamme katsoen ei mieltäkiinnittävintä tässä juhlassa ole ystävämme van Systensin puhe, niin ylevä kuin se olikin, eivät nuo ylimystöön kuuluvat juhlapukuiset nuorukaiset, jotka syödä narskuttelevat mahtavia kakkujaan, eivät köyhät, puolialastomat kansanlapset, jotka järsivät vanillipuikkojen kaltaisia savustettuja ankeriaitaan. Eivät mieltämme kiinnitä etupäässä nuokaan rusoposkiset, valkopoviset Hollannin tyttäret, eivät lihavat, tukevat porvarit, jotka eivät koskaan ole poistuneet synnyinkaupunkinsa rajoja kauemmaksi, eivät laihat, keltaiset matkamiehet, jotka tulevat Ceylonista tai Jaavasta saakka, ei janoinen rahvas, joka virkistyksekseen ahmii vedessä liotettuja suolattuja kurkkuja. Ei, ei mikään kaikesta siitä, mitä olemme maininneet, ole meistä tämän näytelmän mieltäkiinnittävin kohta.
Mielenkiintomme kohdistuu ennen kaikkea erääseen ilosta loistavaan, toimeliaaseen olentoon, joka käyskentelee palkintotuomarien parissa, huolellisesti kammattuna ja pestynä, vyö kukitettuna, yllään tulipunainen puku, joka sopeutuu oivallisesti hänen mustaan tukkaansa ja keltaiseen ihoonsa.
Tuo ilosta loistava, innostunut päivänsankari, jonka osaksi on tuleva sanomaton kunnia saattaa varjoon van Systensin puhe ja maaherran läsnäolo, on Isak Boxtel. Edellään oikealla näkee hän samettipatjalla kuljetettavan mustaa tulpaania, ottotytärtään, ja vasemmalla kimmeltävät ja hohtavat isossa kukkarossa nuo satatuhatta floriinia, niin että Boxtelin täytyy katsoa kieroon, voidakseen herkeämättä pitää molempia silmällä.
Tuon tuostakin Boxtel hieman kiiruhtaa kulkuansa, saadakseen kyynärpäänsä van Systensin kyynärpään rinnalle. Boxtel anastaa jokaiselta hiukan hänen merkitystään, lisätäkseen omaa merkitystään, kuten hän on varastanut Rosalta hänen tulpaaninsa, voittaakseen itselleen kunniaa ja varallisuutta.
Neljännestunti vielä, niin prinssi on saapuva, kulkue pysähtyvä viimeiselle levähdyspaikalle. Tulpaani asetettaisiin valtaistuimelleen, ja suositellen kilpailijatartaan itsensä edellä yleisön jumaloitavaksi, avaisi prinssi komeasti väritetyn pergamenttilevyn, johon keksijän nimi on kirjoitettu. Lujalla ja kuuluvalla äänellä hän julistaisi että uusi ihme on keksitty, että Hollanti Boxtelin välityksellä on pakottanut luonnon tuottamaan mustan kukan, ja että tämän kukan nimi on olevaTulipa nigra Boxtellea.
Väliin kääntää Boxtel sentään silmänräpäykseksi katseensa pois tulpaanista ja kukkarosta, luodakseen sen ihmisjoukkoon, sillä tuossa ihmisjoukossa hän pelkää näkevänsä kauniin friisittären kalpeat kasvot.
Kuten voi ymmärtää, olisi tuo haamu häirinnyt Boxtelin juhlatunnelmaa, kuten Bancon haamu Macbethin vieraspitoja.
Mutta kumminkin on meidän mainitseminen, ettei tuo kurja olento, joka on kiivennyt yli muurin, joka ei ollut hänen omansa, mennyt akkunasta sisään naapurinsa taloon, väärää avainta käyttäen tunkeutunut Rosan huoneeseen, — ettei tuo mies, joka on ryöstänyt miehen kunnian ja naisen myötäjäiset, sittenkään pidä itseään varkaana.
Hän on niin kiihkeästi pitänyt silmällä tätä tulpaania, hän on seurannut sen retkiä Korneliuksen kuivatushuoneen laatikosta Buitenhofin mestauslavalle ja Loewesteinin vankilaan, hän on nähnyt sen itävän ja kasvavan Rosan akkunalla, hän on niin usein hengityksellään lämmittänyt sitä ympäröivää ilmaa, ettei kenelläkään voi olla enemmän syytä pitää itseään sen kasvattajana, kuin hänellä. Jos musta tulpaani nyt otettaisiin häneltä pois, katsoisi hän sitä varkaudeksi.
Rosaa ei näkynyt missään, joten ei mikään häirinnyt Boxtelin iloa.
Kulkue pysähtyi pyöreälle kentälle, jonka muhkeat puut olivat koristetut köynnöksillä ja kirjoitelmilla. Se pysähtyi jymisevän soiton raikuessa, ja Haarlemin nuoret tytöt saapuivat kuljettamaan tulpaanin korkealle valtaistuimelle, joka sille oli pystytetty lavalle hänen ylhäisyytensä maaherran kultaisen nojatuolin viereen.
Ja ylväänä silmäili tulpaani jalustaltaan kokoontunutta ihmisjoukkoa, joka taputti käsiään ja ilmaisi ihastuksensa raikuvilla huudoilla, joita Haarlemin kaiut kiiruhtivat kertaamaan.
Tuona juhlallisena hetkenä, jolloin ihastuksenhuudot kohosivat ilmoille, tuli puiston viereistä tietä pitkin vaunut, hiljentäen vauhtiaan tielle kokoontuneiden lapsilaumojen takia, jotka aikuiset innoissaan olivat työntäneet pois puiston käytäviltä.
Noissa tomuisissa, vinkuvin pyörin laiskasti lähestyvissä vaunuissa saapui onneton van Baerle Haarlemiin. Avoimesta vaununovesta alkoi hänelle esiintyä tuo näytelmä, jota olemme pyrkineet kuvaamaan lukijalle, vaikkakin vaillinaisesti.
Tuo kansanpaljous, melu, luonnon ja ihmiskäden aikaansaama komeus huumasi vankia kuin salama, joka olisi kirkastanut hänen vankikoppinsa.
Vaikkei Korneliuksen liioin ollut onnistunut saada matkatoveriltaan omaa kohtaloaan koskevia selityksiä, rohkeni hän kumminkin vielä tiedustella häneltä tuon tungoksen syytä, kun hän ei tiennyt eikä voinut tietää tämän asian mitenkään koskevan häntä itseään.
— Pyytäisin saada kysyä, mitä täällä on tekeillä, herra luutnantti? lausui hän seuralaiselleen.
— Kuten näette, hyvä herra, vietetään täällä juhlaa, vastasi toinen.
— Vai juhlaa! lausui Kornelius synkän välinpitämättömästi kuten se, joka jo aikoja on vieraantunut kaikesta maallisesta ilosta.
Vaiettuaan hetken ajopelien ehtiessä hiukan eteenpäin, hän kysyi:
— Varmaan suurtakin juhlaa, koska kaikkialla on niin paljon kukkasia?
— Niin kyllä, juhlaa, jossa kukat ovat pääasia.
— Oi, mitä sulotuoksuja! Mitä ihania värejä! huudahti Kornelius.
— Pysähdyttäkää, että herra saa katsella! sanoi upseeri tuollaisen sotureille ominaisen lempeän säälintunteen valtaamana sotamiehelle, joka oli ajajan toimessa.
— Oi kiitoksia, herra, ystävällisyydestänne, kiiruhti van Baerle surumielisesti vastaamaan, — mutta toisten ilon näkeminen tuottaa minulle vain tuskaa. Rukoilen teitä siis säästämään minua tuosta kärsimyksestä.
— Kuten tahdotte. Jatkakaamme siis matkaamme. Käskin pysähdyttämään, koska pyysitte tietoja tästä juhlasta ja koska teitä pidetään kukkasten ihailijana, ja erittäinkin niiden, joiden kunniaksi tämänpäiväistä juhlaa vietetään.
— Minkä kukkasten juhla tämä siis on? kysy Kornelius.
— Tulpaanien juhla.
— Tulpaanien! huudahti van Baerle. — Vietetäänkö nyt tulpaanien juhlaa?
— Vietetään, hyvä herra. — Mutta koska tämän näytelmän katseleminen teistä tuntuu vastenmieliseltä, niin kiiruhtakaamme eteenpäin.
Ja upseeri yritti antaa käskyn jatkaa matkaa.
Mutta Kornelius pidätti häntä. Hänen mielessään oli herännyt tuskallinen epäilys.
— Hyvä herra, kysyi hän vapisevalla äänellä, — annetaanko tuo palkinto ehkä tänään?
— Palkinto mustasta tulpaanista, te tarkoitatte. Annetaan kyllä.
Korneliuksen poskille kohosi puna, väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, hiki helmeili hänen otsallaan.
Ajatellen sitten että juhla hänen ja hänen tulpaaninsa poissaolon johdosta oli epäonnistuva, kun ei ollut palkittavaa ihmistä eikä kukkaa, hän lausui:
— Kaikki nuo kunnon ihmiset tulevat olemaan yhtä onnettomia kuin minäkin, kun eivät saa nähdä tuota ihmettä, jonka takia ovat tulleet, ainakaan muutoin kuin varsin vaillinaisessa muodossa.
— Mitä te tarkoitatte?
— Minä tarkoitan, lausui Kornelius, heittäytyen taapäin vaunuissa, — ettei mustaa tulpaania saa kasvatetuksi kukaan muu kuin eräs, jonka tunnen.
— Silloin on tuo eräs, jonka te tunnette, jo kasvattanut sen, sillä tänä hetkenä on koko Haarlem kokoontunut katselemaan tuota kukkaa, jonka kehittämisen te arvelette jäävän ainiaan suorittamatta.
— Mustaa tulpaaniako? huudahti van Baerle, kumartuen puolta ruumistaan myöten ulos vaununovesta. — Missä se on, missä?
— Tuolla kaukana, valtaistuimella, ettekö näe!
— Näen sen nyt!
— Lähtekäämme, hyvä herra, sanoi upseeri, — meidän täytyy jo jatkaa matkaamme.
— Oi säälikää, armahtakaa minua, hyvä herra, sanoi van Baerle, — elkää viekö minua vielä pois, antakaa minun katsoa sitä! Kuinka, onko tuo kukka, jonka tuolla näen, musta tulpaani, … aivan musta, — voiko se todella olla mahdollista! Oi herra, oletteko te nähnyt sen? Siinä on varmaankin pilkkuja tai jokin muu virhe, tai kenties se on värjätty. Oi, jospa minä saisin katsoa sitä, niin tietäisin sen kyllä sanoa! Päästäkää minut vaunuista, antakaa minun mennä katsomaan sitä läheltä, — rukoilen teitä tekemään sen!
— Oletteko te mieletön, hyvä herra, kuinka voisin sallia sen!
— Rukoilen teitä suostumaan.
— Mutta te unohdatte että olette vanki!
— Olen kyllä, se on totta, mutta voitte silti luottaa kunniaani. En yritäkään paeta! Antakaa minun vain katsella tuota kukkaa!
— Mutta minun on noudattaminen saamiani määräyksiä, hyvä herra.
Ja upseeri teki uudelleen liikkeen, antaakseen sotamiehelle määräyksen ajaa eteenpäin.
Kornelius pidätti häntä vielä kerran.
— Oi, olkaa kärsivällinen, olkaa ylevämielinen, rukoili hän. — Koko elämäni riippuu säälistänne, — elämäni, joka varmaankaan ei enää tule olemaan pitkä. Oi, ette tiedä, herra, kuinka minä kärsin, ette tiedä mitä liikkuu mielessäni. Sillä ajatelkaapa, jatkoi hän epätoivoisesti, — jos se olisi minun tulpaanini, jos se olisi Rosalta varastettu tulpaani! Oi, herra, ette tiedä miltä tuntuu, kun on kehittänyt mustan tulpaanin ja saanut luoda siihen katseen vain, — on nähnyt että se on täydellinen, taiteen ja luonnon mestariteos, ja kadottanut sen, kadottanut sen ainaiseksi. Oi herra, minun täytyy lähteä, minun täytyy päästä sitä katsomaan! Surmatkaa minut sitten, jos tahdotte, mutta sallikaa minun nähdä se!
— Vaiti, onneton, nopeasti vaunuihin! Tuolla tulee hänen ylhäisyytensä maaherra seurueineen meitä vastaan, ja jos prinssi huomaa jotain asiaankuulumatonta, olemme molemmat hukassa.
Pelästyen vielä pahemmin toverinsa kuin itsensä takia vetäytyi van Baerle takaisin vaunuihin. Mutta hän ei malttanut pysyä siellä puoltakaan minuuttia, ja ensimäiset kaksikymmentä ratsastajaa olivat tuskin ehtineet ohitse, kun hän rukoilevia liikkeitä tehden jälleen kumartui ulos vaununovesta, juuri samana hetkenä, jolloin maaherra ajoi ohitse.
Kylmänä ja teeskentelemätönnä kuten aina matkasi Vilhelm kohden juhlakenttää, suorittamaan siellä tehtävänsä. Kädessään hänellä oli pergamenttikäärö, jota hän tänä juhlapäivänä käytti komentosauvana.
Nähdessään Korneliuksen rukoilevat liikkeet ja tuntien kenties myöskin häntä seuraavan upseerin, prinssi antoi käskyn pysähdyttää vaununsa.
Väristen pysähtyivät lujakoipiset hevoset tuossa tuokiossa kuuden askeleen päähän vaunuunsa suljetusta van Baerlestä.
— Mitä on tapahtunut? kysyi prinssi upseerilta, joka kuullessaan maaherran käskyn oli hypännyt ulos vaunuista ja lähestyi häntä kunnioittavasti.
— Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän, — olen määräystenne mukaisesti noutanut Loewesteinistä tämän valtiollisen vangin ja tuon hänet nyt Haarlemiin, kuten olette käskenyt.
— Hyvä. Ja mitä hän haluaa?
— Hän pyytää kiihkeästi saada hetkeksi pysähtyä tähän.
— Saadakseni nähdä mustan tulpaanin, teidän ylhäisyytenne, huusi van Baerle pannen kätensä ristiin. — Ja nähtyäni sen ja saatuani tietää mitä haluan, menen kuolemaan, jos se on teidän ylhäisyytenne tahto, ja kuollessani siunaan teidän laupeuttanne, joka sovittaa minut Jumalan kanssa, siunaan teidän ylhäisyyttänne, jota minun on kiittäminen siitä, ettei työni ole mennyt hukkaan, vaan on saanut kunniakkaan päätöksensä!
Oli omituista nähdä nuo molemmat miehet, — vaunuissaan kumpikin ja vartioväkineen: toinen mahtavana, toinen viheliäisenä, toinen pyrkimässä valtaistuimelle, toinen valmiina astumaan mestauslavalle.
Katse kylmänä oli Vilhelm kuunnellut Korneliuksen kiihkeätä rukousta.Kääntyen sitten upseerin puoleen hän lausui:
— Tämä mies on tuo kapinallinen vanki, joka Loewesteinissä yritti tappaa vartijansa.
Kornelius huokaisi tuskallisesti ja painoi päänsä alas. Hänen lempeät, rehelliset kasvonsa punehtuivat ja kalpenivat samalla kertaa. Tuo mahtava, kaikkitietävä olento, joka salaisen ja muille näkymättömän sanansaattajan välityksellä jo oli saanut tiedon hänen rikoksestaan, oli epäilemättä rankaiseva sen ja vastaava kieltävästi hänen pyyntöönsä.
Kornelius ei taistellut enää kohtaloaan vastaan, ei puolustautunut enää. Koko hänen olentonsa kuvasti niin avutonta viattomuutta ja epätoivoa, ettei tuo näky voinut olla liikuttamatta häntä katselevan miehen kaikkea suurta oivaltavaa mieltä ja sydäntä.
— Sallikaa vangin lähteä vaunuista, sanoi maaherra, — ja mennä katsomaan mustaa tulpaania, joka niin hyvin ansaitsee katselemista.
— Oi, huudahti Kornelius, laskeutuen horjuvana ja ilosta melkein tajutonna vaununastuimelle, — oi, teidän ylhäisyytenne!
Hänen hengityksensä salpautui, ja ellei upseeri olisi tukenut häntä käsivarrellaan, olisi Kornelius parka kiittänyt hänen ylhäisyyttään polvistuneena ja otsa maan tomuun vaipuneena.
Annettuaan tuon lupauksen prinssi jatkoi matkaansa puiston lävitse innokasten suosionhuutojen raikuessa.
Pian saapui hän puhujalavalle. Samana hetkenä kajahti kaukaa taivaanrannalta tykinlaukaus.
Neljän vahdin seurassa, jotka tekivät tietä läpi ihmisjoukon, riensi van Baerle kohden tulpaania, luoden siihen aina kiihkeämpiä katseita, mitä lähemmäksi tuli.
Vihdoin hän sen näki, tuon kukan ainokaisen, jonka lämmön, kylmän, varjon ja valon tuntematon yhteisvaikutus oli luonut, — kukoistamaan päivän ja katoamaan ainiaaksi. Hän näki sen kuuden askeleen päästä, hän nautti sen täydellisyydestä ja viehkeydestä, hän näki sen nuorten tyttöjen takaa, jotka muodostivat tämän ylväyden ja puhtauden kuningattaren kunniavartion. Mutta kuta varmemman vakaumuksen hän omin silmin sai sen täydellisyydestä, sitä tulisemmin vihloi tuska hänen sydäntänsä. Hän silmäili ympärilleen, voisiko kenellekään tehdä kysymyksen, ainoan vain. Mutta hän näki vain tuntemattomia kasvoja, ja kaikkien huomio oli kiintynyt kultatuoliin, johon maaherra juuri oli käynyt istumaan.
Vilhelm nousi paikaltaan, silmäili rauhallisesti ihastunutta kansanjoukkoa ja kiinnitti läpitunkevan katseensa havaitsemaansa kolmioon, jonka kussakin kulmassa oli nähtävänä eri tunnelman aikaansaama näytelmä.
Yhdessä kulmassa seisoi Boxtel, vavisten kärsimättömyydestä ja luoden kiihkeitä katseita prinssiin ja floriineihin, mustaan tulpaaniin ja ihmisjoukkoon.
Toisessa kulmassa katseli Kornelius huohottaen, sanatonna, mustaa tulpaania, tytärtään, näkemättä, huomaamatta muuta, välittämättä mistään muusta.
Kolmannessa nähtiin korokkeella Haarlemin neitosten parissa kaunis friisitär, yllään hieno hopeakirjainen punainen villapuku ja päässään runsain pitsein koristettu kultakypäri.
Puoleksi tiedotonna ja kyynelsilmin nojasi Rosa erään Vilhelmin upseerin käsivarteen.
Nähtyään kaikki tarpeelliset henkilöt koolla avasi Vilhelm hitaasti pergamenttilevynsä, ja tyynesti ja pontevasti hän lausui äänellä, joka tosin tuntui heikolta, mutta kumminkin tunki hartaan hiljaisuuden lävitse kaikkialle tuohon viisikymmentuhantiseen katsojajoukkoon, saattaen kunkin pidättämään hengitystään:
— Te tiedätte, mitä tarkoitusta varten olette tänne kokoontuneet. Sadantuhannen floriinin palkinto on luvattu sille, jonka onnistuisi kasvattaa musta tulpaani. Nyt on tuo Hollannin tuottama ihme nähtävänä silmienne edessä. On saatu kehitetyksi musta tulpaani, joka täyttää kaikki Haarlemin puutarhayhdistyksen asettamat ehdot.
— Kertomus mustan tulpaanin synnystä ja sen henkilön nimi, jota meidän on kiittäminen tämän luonnon ihmetuotteen kasvattamisesta, on merkittävä kaupungin kunniakasten muistojen kirjaan.
— Hän, jonka oma musta tulpaani on, astukoon eteeni!
Lausuessaan viime sanat loi prinssi, tarkatakseen niiden vaikutusta, katseen kolmion kuhunkin kulmaan.
Hän näki Boxtelin syöksähtävän eteenpäin korokkeelta, jolla seisoi.
Hän näki Korneliuksen tekevän ehdottoman liikkeen.
Hän näki upseerin, jonka suojaan Rosa oli ollut uskottuna, taluttavan tai pikemmin työntävän hänet hänen istuimensa eteen.
Kaksinkertainen huuto kajahti yhtaikaa prinssiä oikealta ja vasemmalta puolen.
Kauhusta typertynyt Boxtel, ilon huumaama Kornelius olivat molemmat huutaneet: — Rosa! Rosa!
— Tämä tulpaani on teidän, eikö niin, tyttöseni? lausui prinssi.
— On kyllä, teidän ylhäisyytenne, sopersi Rosa, jonka liikuttava kauneus saattoi kansanjoukon muminalla ilmaisemaan ihastuksensa.
— Oi! mumisi Kornelius, — hän valhetteli siis sanoessaan, että tämä kukka oli varastettu häneltä! Sentähden hän siis läksi Loewesteinistä! Oi hän, hän, jota luulin paraimmaksi ystäväkseni, on unohtanut, pettänyt minut!
— Voi minua kurjaa, vaikeroi Boxtel, — olen hukassa!
— Tämä tulpaani, jatkoi prinssi, — on siis nimitettävä kasvattajansa mukaan, on merkittävä kukkasluetteloihin nimelläTulipa nigra Rosa Barlaensis, siksi että tämän nuoren tytön nimi hänen mentyään naimisiin on oleva van Baerle.
Ja Vilhelm otti Rosan käden ja laski sen erään kalpean miehen käteen.Huumaantuneena, mieletönnä ilosta oli tämä vaipunut maaherranvaltaistuimen juurelle ja kiitti vuoroin prinssiä, morsiantaan jaJumalaa, joka sinitaivaalta hymyillen katseli kahta onnellista sydäntä.
Samassa vaipui puheenjohtaja van Systensin jalkojen juureen eräs toinen mies, mutta peräti toisenlaisten tunteiden vallassa.
Nähdessään toiveensa tuhotuiksi, oli Boxtel mennyt tainnoksiin.
Hänet nostettiin maasta ja hänen valtasuontaan ja sydäntään tutkittiin.Hän oli kuollut.
Muutoin ei tuo tapahtuma liioin häirinnyt juhlaa, kun ei puutarhayhdistyksen puheenjohtaja enempää kuin prinssikään kiinnittänyt siihen mitään huomiota.
Kornelius peräytyi kauhistuneena. Hän oli tuntenut tuon varkaan, vale-Jakobin, naapuriksensa Isak Boxteliksi, jota ei viattomuudessaan ollut hetkeäkään epäillyt vikapääksi niin katalaan tekoon.
Muutoin oli Boxtelille onneksi, että Jumala salli halvauksen kohdata häntä niin oikeaan aikaan, vapauttaen hänet siten näkemästä lisää tuollaisia hänen ylpeydelleen ja ahneudelleen tuskallisia seikkoja.
Torvien soidessa läksi kulkue jälleen liikkeelle, muutoin ennallaan, paitsi että Boxtel siitä puuttui ja että Kornelius ja Rosa riemukkaina kulkivat siinä rinnan, käsi kädessä.
Kaupungintalolle saavuttua lausui prinssi Korneliukselle, viitaten tuohon satatuhatta floriinia sisältävään kukkaroon:
— On vaikea sanoa, kumpi oikeastaan on voittanut nämä rahat, tekö vai Rosa, sillä joskin sipuli oli teidän kasvattamanne, niin on hän puolestaan kasvattanut itse kukan. Näin ollen on siis oikein ja kohtuullista, että hän lahjoittaa ne teille myötäjäisinään.
— Nuo rahat on Haarlemin kaupunki lahjoittanut tulpaanin hyväksi.
Kornelius kuunteli, odottaen mitä prinssi oikeastaan halusi saada lausutuksi, ja tämä jatkoi:
— Minä puolestani lahjoitan Rosalle satatuhatta floriinia, jotka hän on rehellisesti ansainnut ja voi tarjota teille huomenlahjaksi. Ne ovat hänen rakkautensa, rohkeutensa ja rehellisyytensä palkka.
— Mitä teihin itseenne tulee, on Rosan onnistunut näyttää toteen teidän viattomuutenne. On käynyt ilmi, että teidät on vangittu rikoksen takia, jota ette ole tehnyt.
Näin sanoen prinssi ojensi Korneliukselle tuon raamatunlehden, jolle Kornelius de Witt oli kirjoittanut kirjeensä ja johon kolmas sipuli oli ollut käärittynä.
— Minun on ilmoittaminen teille, jatkoi hän, — että vapautenne ohella saatte myöskin varallisuutenne takaisin, sillä viattoman miehen omaisuutta ei käy ottaminen takavarikkoon.
— Herra van Baerle, te olette Kornelius de Wittin kummipoika, Jan de Wittin ystävä. Osottakaa ansainneenne tuo kunnia, jonka toinen on teille osottanut suomalla teille kasteessa nimensä ja toinen lahjoittamalla teille ystävyytensä. Kunnioittakaa heidän muistoansa yhdistämällä omassa itsessänne molempain avut, sillä de Witt veljekset, jotka väärin tuomittuina onnettomana hetkenä joutuivat harhaanjohdetun kansanjoukon uhriksi, olivat yleviä kansalaisia, joista Hollanti tänään ylpeilee.
Lausuttuaan nuo sanat hänessä harvinaisen liikutuksen vallassa, prinssi ojensi kätensä eteensä polvistuneen morsiusparin suudeltaviksi.
Huoaten sitten syvään hän lausui:
— Onnelliset te, joiden voittaaksenne Hollannille mainetta ja ennen kaikkea todellista onnea vain tarvitsee pyrkiä rikastuttamaan sen tulpaaneja yhä uusin värein!
Ja kääntäen katseensa Ranskaan päin, ikäänkuin uhkaavia pilviä tarkaten, hän nousi vaunuihinsa ja ajoi pois.
* * * * *
Kornelius matkusti samana päivänä Rosan kanssa Dordrechtiin, ja vanha hoitajatar lähetettiin viemään Gryphukselle sanaa kaikesta mitä oli tapahtunut.
Ne, jotka suomamme kuvauksen perusteella tuntevat Gryphus vanhuksen luonteen, käsittävät ettei hän hevillä suostunut sopimaan vävynsä kanssa. Hänen mielensä oli karvas saatujen kepiniskujen takia, joiden luvun hän, mustelmien mukaan laskien, arveli olleen yksiviidettä. Mutta lopuksi hän kumminkin lauhtui, sanoen tahtovansa olla yhtä jalomielinen kuin hänen ylhäisyytensäkin.
Ryhdyttyään vartioimaan ihmisten asemesta tulpaaneja, hänestä tuli ankarin kukkasvartija mitä Flanderissa konsanaan on nähty. Häntä kannatti katsella hänen metsästäessään peltohiiriä, karkottaessaan pois vaarallisia perhosia ja ylen ahnaita mehiläisiä.
Kuultuaan kertomuksen Boxtelista hän raivostuneena vale-Jakobin vehkeistä hävitti tuon viikunapuun suojaaman näkötornin, josta käsin Boxtel oli tehnyt havaintojaan. Boxtelin talo oli nimittäin myyty huutokaupalla, ja liittämällä hänen omistamansa maa-alueen omaansa oli Kornelius saanut sarkansa suojaan kaikilta Dordrechtin kaukoputkilta.
Rosa, joka kaunistui kaunistumistaan, kävi myöskin aina oppineemmaksi, ja oltuaan pari vuotta naimisissa hän osasi jo lukea ja kirjoittaa niin hyvin, että voi omin neuvoin kasvattaa molemmat kauniit lapsensa, jotka vuosina 1674 ja 1675 olivat tulleet maailmaan tulpaanien tavoin toukokuussa ja tuottaneet hänelle paljoa vähemmän tuskaa kuin tuo kuuluisa kukka, jota hänen oli niistä kiittäminen.
Van Baerle pysyi uskollisena Rosalle, kuten tulpaaneilleenkin. Vaimonsa onni ja tulpaanien hoito oli hänelle tärkeintä elämässä, ja hän kehitti lukuisan määrän muunnoksia, jotka ovat mainitut hollantilaisissa kukkasluetteloissa.
Hänen vierashuoneensa paraina koristeina oli kaksi kultakehyksiin pantua lehteä Kornelius de Wittin raamatusta.
Toiselle näistä oli, kuten muistettaneen, hänen kumminsa kirjoittanut pyynnön, että hän hävittäisi markiisi Louvois'n kirjeet.
Toiselle oli hän itse kirjoittanut testamenttinsa, jolla lahjoitti Rosalle mustan tulpaanin sipulin, ehdolla että tämä saatuaan satatuhatta floriinia myötäjäisiä menisi naimisiin kauniin kuusikolmatta tai kahdeksankolmatta vuotta vanhan nuoren miehen kanssa, jota rakastaisi ja joka rakastaisi häntä.
Ehto oli täytetty tarkoin, vaikka Kornelius ei ollutkaan kuollut, ja juuri siksi, ettei hän ollut kuollut.
Suojatakseen itseään kadehtijoilta, ellei kaitselmus enää toiste joutaisi häntä niistä vapauttamaan, kuten oli tehnyt herra Isak Boxteliin nähden, hän kirjoitti ovensa yläpuolelle samat sanat, jotka Grotius oli kaivertanut vankilansa muuriin sinä päivänä, jolloin sieltä pakeni:
»On ihmisiä, jotka ovat kärsineet siksi paljon, ettei heidän koskaan tarvitse sanoa: — Minä olen liian onnellinen!»