Mutta he eivät viipyneet. Niin pian kuin madame jaksoi matkustaa, hän vetäysi pojan kanssa vanhaan sukulinnaan neljän leaguen päähän Perigueux'sta, ja siellä, hiljaisessa maakunnassa, missä Martinbaultin nimi oli yhtä suuressa arvossa kuin kuninkaan, hän yritti unohtaa avioelämänsä. Hän otti takaisin tyttönimensä, ja pojan kasvatuksessa, hyväntekeväisyydessä, sadoissa taipumustensa mukaisissa ylväissä ja kiitettävissä hommissa hän sai rauhaa ja piankin onnellisuutta. Mutta yhtä seikkaa ei aika, ei olosuhteiden muuttuminen eikä sittemmin rakkaus kyennyt häivyttämään hänen mielestään, nimittäin voittamatonta kammoa sitä suurta kaupunkia kohtaa, jossa hän oli kärsinyt niin paljon. Hän ei milloinkaan palannut Parisiin.
Vuoden verran oikeudenkäynnin jälkeen kierteli viekassilmäinen mies Perigueux'n tienoilla, apina olallaan. Hän näki jonkun matkan päässä maantieltä — kuten hänen kova onnensa osutti — vanhan linnan kohoavan puiden keskeltä. Paikka näytti lupaavalta, ja hän meni pihalle esittämään temppujansa palvelijoille. Tovin kuluttua tuli ulos häntä katsomaan maahovin isäntä, nuori poika.
Enempää ei ole tarvis mainita, paitsi että tuntia myöhemmin puolialaston liejukasvien ryvettämä mies ryömi maantielle kolottavin jäsenin ja laahusti matkoihinsa murhemielin — syytäen suun täydeltä sadatuksia, ja että sitte Tarasiksi puhuteltu apina vuosikausia kiusoitteli koiria ja riuhtoi muurinvihreätä ja kisaili mielinmäärin Martinbaultin suurella eteläisellä pengermällä.