—Osaatko sinä veisatakin … sinullahan on hyvä ääni … mitä virttä sinä veisasit? kysyi Johanna muutamana päivänä, kun oli kuullut minun veisaavan vuoteellani.
—Ei se ole virsi eikä mikään, sanoin minä, ja minua ujostutti, vaikka toiselta puolen taas oli mieleni hyvä siitä, että hän saisi tietää minun virsiä tekevän.
—Virttä kai se oli, nuotti tuntui ihan tutulta, mutta sanoja en muista kuulleeni.
—Et ole niitä kuullutkaan, vasta minä ne tässä itse tein.
—Itsekö teit?—Hän näytti siitä kovin kummastuvan.—Etkö sinä tiedä, että on suuri synti veisata virren nuotilla muuta kuin virsiä?
—Mutta eikö se ole yhtä virttä, kun Jumalaa laulullaan kiittää?
—Ei virsiä osaa tehdä muut kuin hurskaat … ja se tulee synniksi, jos niitä muut tekevät.
—Minkätähden? kysyin minä enkä ymmärtänyt.
—Minkätähdenkö?—Sitä minä en tiedä enkä tahdokaan tietää enkä ymmärtää, mutta äidistäkin se oli ollut syntiä, niin isä sen sanoi, ja minä uskon sen, sanoi hän niin päättävästi ja vakavasti, etten minä osannut siihen mitään.
Enkä minä tahtonutkaan hänen kanssansa väitellä semmoisista asioista, jotka hän kyllä saattoi tietää paremmin kuin minä. Vaikken sitä oikein ymmärtänyt, miksi olisi synti veisata omaa virttään, en sitä kuitenkaan enää veisannut, koska se kerran ei hänestä ollut mieleen.
Ja mitäpä en olisi tehnytkään, josta olisin tietänyt, että se hänestä oli mieleen! Ajatellessani uutta parempaa elämää tämän taudin jälkeen, ajattelin minä enimmiten häntä. Minä tiesin, että tähän asti olin pahasti elänyt ja että minulla olisi voimaa parantaa itseäni, mutta sen minä tiesin myöskin, että ilman Johannaa en olisi milloinkaan parantunut, tuskin ruumiillisestikaan, vielä vähemmän henkisesti. Mutta salaisesti tunki kuitenkin aina näitä päätellessäni sekin miete mieleeni, että jos en saisi hänen seuduillaan olla, elää hänen äänensä kuuluvilla, eivät ehkä päätökset pysyisikään. Mutta toisekseen taas— miksi en saisi?
Joka kerta kun häntä ajattelin, kuohahti elämä uuteen eloon sisässäni ja joka kerta kun hänet näin, tuntui siltä, kuin olisi liittoni ja lupaukseni ihan kuin itsestään uudistuneet ja vahvistuneet. Minä paranin paranemistani ja voin jo pitkät ajat istuskella aitan kynnyksellä. Yhä useammin ja kauemmin teki siinä minun mieleni istuakin, kun Johanna ei minun kostuessani enää yhtä usein tullut luokseni kuin ennen. Mutta aina minä hänet kuitenkin näin, kun hän ulkona askarteli ja liikkui, ja häntä nähdäksenihän minä siihen kynnykselle istuinkin.—Johanna ei tähän aikaan enää tehnyt ulkotöitä yhtä usein kuin ennen. Enimmäkseen hän istui toisen aitan kynnyksellä, taikka tuvan portailla taikka missä milloinkin sattui siimestä olemaan, ja ompeli. Hän näytti useimmiten ompelevan paitoja ja muita, mutta välistä hän kutoikin, milloin sukkaa, milloin vyötä, milloin mitäkin. Uutteraan hän ompeli, ja ommellessaan hän usein hyräili, ja minä istuin aitan kynnyksellä ja katselin häntä ja kuuntelin. Mutta hän ei katsonut minuun monesti, välistä vain.—»Miksi hän tuolla istuu eikä tule tänne?» ajattelin, ja silloin tuli surku mieleeni, välistä niin suuri ja painava, että se puristi kyynelenkin silmästä. Mitä se lienee ollut, sitä en osannut itsellenikään selittää, mutta minä en olisi silloin tahtonut parantua, vaan tulla yhä kipeämmäksi, niin huonoksi sairaaksi, kuin alustakin olin ollut, etten jaksaisi liikahtaakaan ja että hänen olisi pitänyt tulla minua kädellään pääni alta auttamaan. Ikäni olisin halunnut sairastaa, jos sillä olisin saanut hänet minua hoitamaan ja luonani pysymään. Vetäysin joskus koko päiväksi vuoteelleni sitä toivoen, että hän sitten tulisi kynnykselle istumaan, ja jos hän tulisi ja kysyisi, niin sanoisin, etten olekaan vielä terve ja että taas tunnun huonommalta.
Ja silloin hän juuri tulikin ja kysyi, mutta minä en saattanut valehdella ja sanoin: »Ei minulla mitään erinomaista ole—rupesi vain istuminen raukaisemaan.»—»Ei olekaan hyvä istua niin kauan, kuin sinä istut … parasta on levätä, kun ei ole vielä oikein terve. Sinä oletkin näinä aikoina käynyt kalpeammaksi, mutta kyllä Jumala parantaa sen, joka häneen luottaa ja uskaltaa ja häntä avuksensa huutaa.»—Niin sanoi hän minulle ja meni taas ompeluksiensa ääreen toisen aitan kynnykselle.—
Minä huusinkin Jumalaa avukseni, mutta en sitä varten, että paranisin. Minä rukoilin palavasti ja hartaasti, kädet ristissä, että Jumala lähettäisi hänet minulle ikuiseksi ystäväksi.
Ja välistä minusta näyttikin, kuin Jumala olisi rukoukseni kuullut. Muutamanakin päivänä, kun kaikki muu väki oli mennyt niitylle, istui hän minun aittani kynnykselle ja ompeli siinä kauan aikaa.
—Mitä sinä niin uutteraan näinä aikoina ompelet? kysyin häneltä, kun oli ensin istuttu hyvän aikaa ääneti.
Hän ei vastannut ensin mitään, sitten näytti hän aikovan sanoa jotain, mutta ei kuitenkaan sanonut.
—Isällesikö tuosta vyötä teet?
—En isälle, vastasi hän vältellen. Silloin en minä sitä huomannut, mutta jälestäpäin ymmärsin sen siksi, ettei hän tahtonut sanoa, kenelle hän teki.
—Kohta kun sinä vähän paranet, niin saatat muuttaa pirttiin vuoteesi, sanoi Johanna ja kysyi sitten, mitenkä minun tuntui, olinko paranemaan päin.
Minä vastasin, että olin ja että mielelläni minä muutankin pirttiin, kun täällä aitassa tahtoo aika yksin ollen käydä ikäväksi.
Hän ompeli eikä puhunut siihen mitään. Minä sanoin sitten: »Eikö tuota kohta alkane jaksaa poiskin lähteä».
—Minnekä? kysyi hän.
—Pois vain maailmalle … onhan tuota jo tässä talossa oloa ollutkin, sanoin minä huokaisten.
—Ei, mikäs hätä sinulla on pois. Tässä saatat olla, niin kauan kuin tahdot, ja jos jaksat tehdä, niin saathan työtäkin. Isä sanoi eilen, että kun paranet vähän, niin saat ruveta verkkoja paikkailemaan. Oletko tehnyt verkkotyötä?
—Olenhan minä sitä tehnyt.
—Olenhan minäkin … minä olen kutonut melkein kaikki meidän särysverkot … isä on itse kutonut rikulit.
En tiedä, miksi minusta verkkojen paikkaaminen nyt tuntui hauskalta, vaikka en sitä ennen sinä pitänyt. Sanoin, että jo ensi pyhän perästä rupean verkkotyöhön.
—Niinpä ei sitten ole mitään hätää pois … eikähän olisi muutenkaan, sanoi hän.
Tuli sitten se pyhä, jonka jälestä minun oli aikomus ruveta työtä tekemään. Olin jo siksi voimistunut, että saatoin istua ja käsilläni askarrella. Kaikki muu väki oli sinä pyhänä lähtenyt kirkkoon, isäntä ja Johanna vain näkyivät olevan kotona. Isäntä näkyi melkein koko päivän istuvan tuvassa—pöydänpäälasista hänen selkänsä näkyi—ja lukevan, koska sieltä kuului hiljainen hyminä. Johanna oli myöskin siellä ensin, mutta istui sitten pirtin porstuan kynnykselle ja luki hänkin itsekseen. Minä istuin omalla kynnykselläni ja kuuntelin, kuinka kärpäset suristen ajelivat toisiaan päivänpaahteisella seinällä. Silloin oli ilma ihan tyven ja päivä paahtoi kuumasti. Minun oli niin hyvä olla, ja minä annoin päivän päälleni helotella.
Iltapäivällä tuli Johanna minulle lukemaan. Me puhelimme paljon minkä niistäkin, mutta aina hänen puheensa kiertyi Jumalan suureen rakkauteen, joka ihmeellisesti suo joka ihmiselle, mitä se tarvitsee.
Kuuntelin häntä melkein henkeäni vetämättä. Hänen sanojaan en taaskaan kuunnellut paljon. Hänen äänensä pehmoista sointua, sitä minä vain kuuntelin, ja se olikin tällä kertaa soinnukkaampi kuin milloinkaan muulloin. En uskaltanut häntä keskeyttää, vaikka monta kertaa olin suuni avaamaisillani sanoakseni hänelle, mitä tunsin ja ajattelin ja josta hänenkin pitäisi saada tietää. Olenhan minä parantunut, muutanhan elämäni tästä päivästä enkä enää horjahda! Varmahan se on, varma ja tosi, ja hänenhän ansiotansa se on kaikki! Mutta en uskaltanut enkä osannut sitä sanoa. Ei, sitten vasta, kun olen alkanut uuden elämäni, kun olen koulinnut itseni kokemuksen koulussa, sitten minä sanon hänelle, että hän on minut koulinnut, että hänen ansiotansahan se on kaikki! Ja mitähän hän siihen sitten sanoo?—»Ei se ole minun ansiotani, se on Jumalan! Mitä minä, tyttö paha, taidan ketään muuttaa. Ehkä minä olen ollut halpana välikappaleena, mutta muuna en minäkään.» —Silloin minä tartun hänen käteensä, vedän häntä puoleeni, vakuutan ja sanon … ja hän uskoo… Ja sitten—?
Tämmöistä minä hourin siinä ja ajattelin ja haaveksin, mutta hän oli lopettanut lukunsa ja puheensa ja istui äänetönnä aitan kynnyksellä käsi poskella ja avaruuteen katsellen. Minä istuin sänkyni laidalla ja katselin häntä. Minä muistan aivan tarkkaan, minkälainen ilmakin sinä päivänä oli, on ihan, niinkuin olisi se sunnuntai ollut viime sunnuntai. Hän istui sivuittain minuun, ja illan rusko hohti aivan häntä vastaan ja punoitti hänen kaulallaan ja poskipäillään ja otsalla. Hän oli niin pyhän ja puhtaan näköinen, etten minä ennen enkä jälkeen ole semmoista nähnyt. Huivi oli nytkin valahtanut hiljalleen hartioille ja vetänyt irtaimet hiukset hiukkasen epäjärjestykseen. Mitenkä minä sen kaiken vielä muistan, sitä en itsekään ymmärrä, mutta minusta vain tuntuu siltä, kuin istuisi hän aivan tuossa edessäni teidän sijallanne ja minä tässä.
Hän oli ajatuksiinsa vaipunut. Missä lienevät mietteensä lennelleetkin, mutta sen minä näin, että hänen silmänsä seurasivat aina toisinaan pääskyä, joka tuolla korkeudessa liiteli ja sitten aina laskeusi pesäänsä aitan räystään alle sirisevien poikiensa luo ja kohta taas lenti ulos ja lenti kauas, kauas silmän kantamattomaan sineen. Liikahtamatta hän istui, poski käden varassa, enkä minä olisi puolella henkäyksellä hennonut häiritä. Istukoon hän vain, minä katselen, katselen vaikka elinaikani kaiken!
Mutta silloin, kun juuri tätä ajattelin, silloin hän liikahti ja katsahti vilkkaasti kuistille päin. Tieltä kuului samassa kärryjen rytinää, ja kun minä ennätin ovelle katsomaan, ajaa karahutti kartanolle kaksi miestä.
Johannalta pääsi ilon huudahdus, hän hypähti ylös, löi kämmenensä yhteen ja kumartui juoksemaan tulijoita vastaan, mutta seisahtui kumminkin kovasti punastuen. Sitten hän asetti huivin päähänsä, ja sitoessaan sitä kaulansa alle hän lähti vieraita vastaan. Isäntäkin näyttäytyi samassa tuvan ovella silmälasit otsalle siirrettyinä.
Minä tarkastelin tulleita uteliaasti. Toinen oli vanha mies, toinen näytti minun ikäiseltäni. Vanhempi tuntui minusta tutulta jo ennen, kuin hän oli kärryistä astunut, mutta kun hän laskeusi maahan ja alkoi hevosen marhamintaa siloista päästellä, tunsin minä hänet siksi Kalajoen mieheksi, joka tuona pyhänä oli ollut täällä. Nuorempaa miestä en muistanut nähneeni milloinkaan ennen.
Nuorempi mies rupesi rinnusta aukaisemaan, mutta siihen virkkoi hänen toverinsa leikillä vähän:
—Anna minä riisun hevosen … et sitä saa rauhassa riisua kuitenkaan … näetkö, kuka tuolta tulee?
Johanna ja nuori mies tervehtivät toisiaan, kumpainenkin, niinkuin minusta näytti, vähän ujostellen.
Vanha mies työnsi nuorempaa selästä Johannaan päin.
—Ei sitä tuolla lailla ennen minun nuorra miestä ollessani sulhanen morsiantaan tervehtinyt, eikä morsian sulhastaan. Kun rinta vavahti, niin toinen toistaan kaulahan kavahti, sanoi hän, ja kun oli kärryn aisat alas laskenut ja pyöräyttänyt hevosen aisoista, survaisi hän vielä kerran heitä vastakkain. Molemmat välttivät hämillään toisiaan, vaikka minusta näytti, että he kuitenkin toisilleen hymyilivät. Minua harmitti ja kummastutti tuo, mutta se kaikista enimmän, mitä vanha mies oli sanonut.
Sulhanen ja morsian?—Mitä se oli?—
Isäntä oli myöskin laskeutunut kartanolle ja tervehti tulijoita. Hän sanoi jotakin semmoista, että »nykyinen nuori kansa on ymmärtäväisempää», mutta muuta en minä siitä enää kuullut.
Sulhanen ja morsian!—Voi, niinhän se olikin, ja minä en ollut sitä muistanut … en ollut muistanut sitä ollenkaan ennen kuin nyt vasta.
Minä hoiperruin vuoteelleni ja heittäydyin siihen pitkäkseni.
Makasin kauan aikaa ihan kuin tunnotonna. En minä mitään ymmärtänyt, en osannut mitään ajatella, mutta kuitenkin kaikki viimeisten aikain asiat vaelsivat ohitseni kuin suhisevat aaveet. Ensin olin siinä luulossa, ettei siinä ollut mitään totta, että olin kuullut ja nähnyt väärin ja että se oli vain pahaa unta. Koetin itseäni siitä herättää, mutta kun en saanut itseäni sen kummemmasti hereille, täytyi minun uskoa. Kaikki oli totta! Ja mitäpä muuta se olisi ollutkaan? Tottahan se oli, ihan ilmisissä tapahtunutta … olihan silloin kuuliaiset … olihan hän morsian, Johanna oli toisen morsian jo ennen, kuin minä olin hänet nähnytkään! Minä en ollut sitä ennen muistanut, mutta nyt siitä minulle muistutettiin.—
Vaan mitäpä siitä! Hyvähän oli, niinkuin oli!… Ja minä päätin olla siitä välittämättä enkä huolia mistään… Mitäpä se minuun koski!—
Kohosin istualleni lähteäkseni pois, pois jonnekin kauas, sillä täällä oli minun mahdoton viipyä. Mutta silloin minä kuulin hänen äänensä ulkoa, ja se koski minuun niin, että minä kivusta vapisin.
—Tuleppas katsomaan tätä minun sairastani, jota minä olen hoitanut koko sen ajan, kuin sinä olet ollut kotonasi, tuntui hän sanovan iloisella äänellä, ja samassa pimeni aitta, kun kaksi henkeä astui ovesta sisään.
—No? kysyi Johanna, sitten kun näki minut, oletko sinä huonompi, kun olet ihan kalpea ja vasta näytit aivan terveeltä? Ja otsa on tulikuuma!—Ja hän tuli ja asetti toisen kätensä otsalleni. Koko ruumiissani tuntui silloin taas samanlainen värähdys kuin aina ennenkin, kun hän auttaessaan minua noin hellästi kosketti, mutta silmiini tuli kyynelet. Minä painoin ne käsiini ja koetin kuvailla, että kaikki oli niinkuin ennenkin.
—Ei minulla … ole … mitään … uuvuttaa vain, koetin kuitenkin sanoa niin rauhallisesti kuin voin, mutta ääneni vapisi joka sanassa.
—Ehkä sinun sairaasi tahtoo nukkua. Lähdetään me pois, Johanna, sanoi tuo toinen, ja hänen sanansa pistivät minua kuin puukolla sydämeen. Se kipu se minua siksi kuitenkin toinnutti, että nousin istumaan.
—Kyllä se saakin nukkua, sanoi Johanna kaikkein herttaisimmalla tavallaan, jahka minä sille oikein pehmoisen tilan laitan. En ole näinä päivinä joutanutkaan sitä kouhottelemaan, kun olen antimia liian uutteraan valmistellut.—Mutta tokko sinä, Samppa, tiedätkään, kuka tämä on? sanoi hän sitten yht'äkkiä minulle.
—En, sanoin minä.
—Se on minun sulhaseni. Ka, tarjotkaahan nyt toki kättä toisillenne, ettehän ole vielä tervehtineetkään…
Hänen sulhasensa puristi herttaisesti ja ystävällisesti minun kättäni, jota minä itse tuskin liikautinkaan.
—Kas niin, sanoi Johanna uudelleen, kun oli saanut tilani mieleisekseen, lepääpäs nyt tuossa huomeneen, niin sitten jaksat verkkoja kutoa, että saadaan kaloja.—Viikon päästä meillä on häät. Eikös niin, Kalle?
—Niin, jos Jumala elää antaa.
—Niin, jos Jumala elää antaa, sanoi Johanna melkein suruisesti, niinkuin minusta kuului.—Sitten lähtivät he molemmat pois.
Minä vaivuin takaisin tilalleni, jonka Johanna oli minulle vielä viimeisen kerran valmistanut. Minä purin itseni tyynyyn kiinni ja itkin. Minä puristin kynteni syvälle rintaani, niin että veri kihosi, kurittaakseni kuohuvata sydäntäni, mutta ei se siitäkään asettunut. Minä vaikeroin ja valitin. Minä kiroilinkin. Mutta viimein minä ratkesin itkuun, ja vasta se helpotti, niinkuin aina ennenkin. Se vähitellen lauhdutti pakahtumaisillaan olevata sydänalaani ja lievitti tuskaani. Minä itkin pitkään ja katkerasti, tahallani melkein koetin itkeä niin kauan kuin mahdollista, sillä se yhä helpotti. Mutta viimein minä uuvuin siihenkin. En jaksanut itkeäkään koko iltaa ja lopulta herposin semmoiseen horrostilaan, jolloin ei osaa ajatella eikä iloita, ei surra eikä mitään.
Korviini kuului ulkoa ihmisten liikettä ja puhetta, mutta en minä siihen mitään huomiota pannut. Sen vain erotin, että ulkona olevien joukossa oli Johannankin ääni, ja sitä minä koetin korvallani tarkata. Hänen äänensä tuntui soivan iloisesti ja helakasti. Aitan ovi oli auki, niinkuin sen olivat jättäneet ne, jotka siitä viimeksi menivät. Siitä minä näin sinne tänne puuhaavia naisia ja poikasia, jotka taluttivat hevosia veräjästä ulos ja koettivat hyppyyttää niitä sulkupuiden ylitse. Joskus joku ihminen kurkisti ovesta aittaankin, mutta ei minun tylsä silmäni nyt ketään tuntenut. Sitten paiskasi tuulen puuska oven kiinni, eikä minun tehnyt sitä mieleni aukaista enemmän kuin sulkeakaan.
Ulkonakin alkoi vähitellen hiljetä, mutta sen sijaan rupesi tuvasta kuulumaan veisuuta. Minä arvasin, että siellä mahdettiin pitää seuroja. Sitä varten kai oli sinne väkeäkin kokoontunut niin paljon. Paljon oli sinä iltana heränneitä ollutkin koolla kuulemassa kaukaista Kalajoen saarnamiestä.
Kun virren hyrinä kävi korviini, viritti se sillä kertaa kaikki entiset asiat muistiini. Minä muistin sen, mitä tuona pyhänä oli tapahtunut, minä muistin, että olin uponnut järveen, pelastunut ja siitä tullut heränneeksi, ja minä muistin senkin, että se, joka oli ollut koko minun herännäisyyteni, se nyt oli toisen morsian. Silloin minulta pääsi katkera nauru, ja sillä naurulla minä tahdoin nauraa kaikki puhtaaksi. Mutta se nauru olikin niin kamala ja minun ääneni niin ontto, että sitä säikähdin itsekin, ja se katkesi siihen.
Yön edeten alkoi sataa. Vesi ropisi aitan tuohikattoon, ja minä kuulin jokaisen pisaran putoamisen. Se oli niin surullista ja synkkää, ja joka kerta, kun vettä tuntui rankemmin tulevan, värisytti minun sekä ruumistani että sieluani. Koetin houkutella unta silmiini, mutta ei minua nukuttanut, enkä minä oikein valveillakaan pysynyt. Koko pitkä yö oli semmoista ynsyrjäistä olentaa, ja minä ajattelin, että semmoistakohan se nyt koko elämä tulee olemaankin.—Ja kyllä kai se on sitten semmoista ollutkin.
Aamua oli jo kappaleen kulunut, ihmiset tuntuivat uudelleen liikkuvan, ja sade oli lakannut, kun isäntä tuli luokseni ja kysyi, jaksaisinko lähteä liikkeelle ja muuttautua pirttiin. Minä lähdin. Pihan yli kulkiessani kuului Johannan virren hyrähtelevä ääni lehmisavulta. Minusta tuntui, kuin olisi minua pyörryttänyt, mutta sain minä kuitenkin pirttiin. Väki istui eineellään, ja pöytään minuakin käskettiin, mutta minä en mennyt ja jäin vain penkilleni istumaan, siltaan tuijottaen, kyynärpäät polvia vasten.
Katselin minä kuitenkin välistä syömämiehiäkin ja koetin vetää huuleni ivahymyyn. Olisin suonut, että koko maailma olisi nähnyt sen ja tietänyt, että minä niin tein. Mutta miehet söivät ja juttelivat keskenään, eikä kukaan minusta näyttänyt sen suurempaa huolta pitävän. Puhemies istui pöydän päässä, ja pöydän takana istui sulhanen. Hän oli verevä, kaunis mies, vakavan näköinen ja roteva. Yhdellä sormellaan hän olisi saattanut lyödä minut kumoon, semmoisena kuin minä nyt, sairastanut mies, tällä kertaa olin. Vasten tahtoanikin ajattelin, että onhan Johannan tuohon rauhaiseen rintaan turvallista päänsä painaa, mutta samalla kirmaisi mielessäni, että jos minä sen näkisin, saattaisin minä heidät siihen kuoliaiksi lävistää … salaisesti ja hiipien, takaa päin tullen … ja puukolla iskien … tuolla hänen omalla pitkällä pohjalaispuukollaan, joka helavyössä hänen vyöllään riippui… Ja siitä ajatuksesta minä en millään tahtonut luopua, minä oikein hivuttamalla silmäni kiinni hivutin, oikein tuota kuvaa nähdäkseni, joka kuitenkin ahdisti minua kuin paha painajainen.
Se katosi vasta sitten, kun Johanna vähän ajan perästä tuli tupaan maitoa pöydälle kantaen. Kepeästi keikutellen kantoi hän haarikan pöytään ja kepeästi, kolahuttamatta, laski hän sen puhemiehen eteen. Liekö hän hymyillyt sulhaselleen, sitä en nähnyt, mutta sulhanen hymyili hänelle. Sen minä näin, ja se oli taas kuin puukon pisto minun rintaani.
Kun Johanna näki minut, näytti hän iloisesti hämmästyvän.
—Kah, tässähän se on jo minun sairaanikin, sanoi hän ja hymyili minulle, ja se teki semmoisenaankin minulle hyvää, niinkuin kuolevallekin tehnee elävän kädenanto.
Syötyään haki isäntä minulle työtä, ja niin istuuduin kutomaan verkkoa. Koko ajan oli minulla vain poislähtö mielessä. Vielä silloinkin, kun rihmaa kävylle vyyhtesin, ajattelin, etten jää, en jää, vaan lähden ja jätän tämän talon. Mutta sittenkin minä jäin. Minulla ei ollut voimaa lähteä, minä tahdoin olla Johannan mailla, nähdä häntä, kuulla häntä ja itseäni kiusata. Ja sillä olin puolustautuvinani itseni edessä, että pitäähän minun auttaa, minkä voin, kun minua siinä talossa on niin kauan hoidettu ja minusta huolta pidetty. Ja sillä minä lumosin itseni ja uskoin sitä itsekin, vaikka tekosyyhän se oli ja oikea syy oli toinen. Ja sillä lailla minä jäin sinne vielä, mistä minun olisi pitänyt jo aikoja lähteä pois.
Johannan häät olivat sitten kohta. Minä olin jo työni tehnyt ja jättänyt korjaamani verkot kalamiesten käsiin. Aioin lähteä heti työn tehtyä pois, mutta isäntä kielteli jäämään häihin—ja minä jäin.
Pariskunta vihittiin kotona. Hääpäivän edellisiä päiviä en paljon muista. Kävelin ne päivät horroksissa, tuijottelin ja katselin kaikkia kuin iki-outo enkä ymmärtänyt mitään, mitä ihmiset tekivät ja toimivat. Niitä hyöri ympärilläni kuin muurahaisia, ja minä kulin toimetonna niiden kaikkien tiellä ja monta kertaa kuulinkin sanottavan: »Mitähän se tuokin täällä tekee, hulluko se on, kun tänne tungekse?» Ja kun silloin aina katsahdin ympärilleni, huomasin kulkeneeni milloin maitohuoneeseen, milloin keittiöön, milloin minnekin, missä Johanna kulki ja liikkui. Sillä häntä minä yhä tahdoin nähdä, ja häntä minä seurasin, mihin hän vain menikin. Mutta Johanna ei minua näyttänyt huomaavankaan, ei, vaikka hänen vaatteensa ovissa minua hipaisivatkin väliin, mutta minä sitä vastoin joka kerta silloin värähdin kuin kuumalla raudalla kosketettu.
Eikä hän minua hääpäivänäkään nähnyt enkä minäkään häntä, ennenkuin hän tuli vihille sulhasensa kanssa. Vihkiessä asetuin minä varta vasten seisomaan papin taakse, nähdäkseni, mitenkä hän kysymyksiin vastaisi ja tokko minua huomaisi. Mutta ei hän minua huomannut ja papille hän vastasi maahan katsoen. Kerran hän kuitenkin katsahti, kerran vain. Minä säpsähdin, mutta hän katsoikin pappiin eikä minuun, ja sitten katsahti hän sulhaseensa. Se oli silloin, kun hän papin kysymykseen vastasi »tahdon» ja pappi sovitti sormuksen hänen sormeensa.
Se, joka ei ole sitä kokenut, ei tiedä, miltä semmoisen elämä tuntuu kuin nyt minun. Ehkä hän kuitenkin olisi minun omakseni tullut, jos olisi tiennyt, että minä niin häntä rakastin, niin rakastin, että siitä minun ajallinen ja iankaikkinen autuuteni riippui. Ihan varmaan olisi hän jättänyt toisen, joka varmaankaan ei olisi niin pelastusta tarvinnut, ja pelastanut minut. Ihan varmaan, sillä olihan hän niin jalo, niin hyväsydäminen ja niin puhdas. Mutta eihän hän tiennyt, että minä häntä rakastin! Ja miksi en ollut sitä hänelle sanonut? Eihän hän sitä ilmankaan tiennyt… Olisinhan sanonut, mutta enhän saanut, ja nyt se oli jo myöhäistä. Ei nyt enää mikään auta … hän on iäksi toisen ja minä olen jätetty ja kadotettu…!
Semmoista minä ajattelin, kun vihkiminen loppui ja väki tuvassa hajosi. Muiden muassa kulkeuduin ulos pihalle, jossa puhalteli viileä pohjatuuli. Minä nojasin tikapuita vasten ja koetin vilvottautua, mutta päätäni yhä enemmän kuumenti, ja korvissa humisemistaan humisi. Joku vaimo kulki ohitseni … seisahti minua katsomaan … viittasi toiselle, ja sitten katselivat minuun molemmat ja sopisivat keskenään.
—Mikä sillä tuolla on? sanoi toinen.
—Liekö tuolla mikään, semmoinenhan se onkin, kuului toinen sanovan siihen.
Sitten ne vielä vähän aikaa katselivat minuun ja menivät pois.
—Voi teitä ihmisiä! ajattelin minä. Jos te olisitte tuossa minun kädessäni, kouristaisin minä teidät yhteen myttyyn ja nakkaisin maahan ja polkisin jaloillani päälle!
Minä tartuin tukkaani molemmilla käsilläni enkä tuntenut kipua mitään, vaikka sitä voimieni takaa puristin.
Kun pirtistä alkoi kuulua veisuuta, lähdin minä sinne.
—Menenmähän kuuntelemaan, sanoin itselleni ääneen ja asetuin sitten oveen seisomaan.
Nuo ihmiset istuivat tuossa aivan samalla lailla kuin silläkin kertaa, kun minä tässä olin ensi kertaa, isäntä pöydän päässä, puhemies hänen vieressään ja Johannakin tuolla pankon nurkalla seisoi. Sulhasta minä en silloin tuntenut, mutta nyt minä hänet näin, ja hän istui pöydän eduspenkin nenässä, ihan vastapäätä minua.
Minä koetin ensin katsella kaikkia ylenkatseellisesti, mutta kun virren nuotti yhä hymisi eteenpäin ja kun Johannankin ääni siihen välistä helähtäen yhtyi, niin suli minusta vähitellen tuo katkera karvaus ja sen sijaan tuli kalvava suru ja ihan tukahduttava ikävä. Minä en ensin tahtonut Johannaa katsella, mutta sitten kuitenkin katsahdin, kun hän virren loputtua alkoi uuden ja sitä aluksi melkein itseksensä veisasi, ennenkuin muut ennättivät yhtyä.
Ja hänkin katseli minua … hän oli jo ennen katsellut minua … ja hän katseli vieläkin! Hän katseli kirkkailla, noilla ylen kirkkailla silmillään minua sittenkin vielä, kun minä loin silmäni muuanne … ja sitten taas sieltä häneen…
Ja hän hymyili minulle ja minua vain lakkaamatta katseli!
Minun ihan kuin olisi päätäni huimannut. Yhä kirkkaammin loistivat hänen silmänsä, yhä heleämmin hänen äänensä soi … ja yhä enemmän minun päätäni huimasi.
Ja silloin minä sen tein!… En tiedä, kuinka se kävi, mutta yht'äkkiä oli hän minun sylissäni … minä puristin häntä temmeltävää rintaani vastaan … minä kohotin hänet ylös … suutelin kaulaa, suutelin suuta, otsaa … ja taas kaulaa ja suuta…
Mutta silloin tapahtui se, minkä pitikin tapahtuman. Hänen suojelijansa hyppäsi väliin, armottomasti heitti hän minut sopelle, ja Johanna juoksi itkien ulos—enkä minä häntä sitten enää ole milloinkaan nähnyt… Sitten temmattiin minut sopelta takaisin lattialle, ihmisiä kokoontui huutaen ja toruen ympärilleni, mutta kohta minä taas sain uuden survauksen ja lensin ovesta porstuaan ja siitä samaa tietä ulos kartanolle. Sinne päästyäni oli minulla siksi tointa, että aloin juosten paeta maantielle päin. Minä juoksin sen, minkä jalkani kannattivat, ja pelkäsin joka hetki, että tuo rautainen koura tarttuu minuun uudelleen… Mutta ei kukaan minua seurannut. Heti piha-aidan yli hypätessäni olin kuulevinani isännän äänen, joka sanoi:
—Antaa hänen mennä—älkää ajako takaa!
Minä juoksin kuin aavetta pakoon, mutta kauan en vähillä voimillani jaksanut. Hervotonna heitti minut voimattomuuteni tiepuoleen, ja siihen minä vaivuin, ylös sillä kertaa sen enemmän kykenemättä.
Kun toinnuin liikkeelle, lähdin kulkemaan. Minä harhailin kuin kummitus, enkä vieläkään tiedä, missä lienen kulkenut. Ei minulla ollut pitkään aikaan ei mieltä eikä ymmärrystä mistään, mitä oli tapahtunut ja mitä tulisi tapahtumaan. Enkä minä siitä ajasta muistakaan muuta kuin sen, että kulettavani tie oli kuin pimeä usvainen yö.
Mutta selvisinhän tuosta kuitenkin, mitenhän lienenkin selvinnyt.
Löysin itseni viimein muutaman pirtin penkiltä pitkältäni, johon olin mahtanut uupuneena laskeutua levolle.
Heräsin kuin raskaasta unesta ja näin, että olin joutunut isoon, valoisaan pirttiin. Unisena katselin ympärilleni ja näin, että lieden ääressä minua vastapäätä hääri vaimoihminen, mutta hän oli selin minuun, enkä minä häntä tuntenut. Mutta kuta enemmän valveille toinnuin, sitä tutummalta rupesi pirtti minusta näyttämään. Katsahdin ulos ja näin pihamaan, ja tuolla alempana vähän rantaan mennessä saunan, ja ne näyttivät minusta yhä tutummilta nekin. Samassa käännähti tuvassa olija ja minä tunsin hänet lautamiehen, isäni ja entisen isäntäni, emännäksi.
Sanoin hänelle hyvää päivää, ja hän vastasi siihen tyynesti ja rauhallisesti, niinkuin hänen tapansa oli aina ennenkin ollut. Vähän ajan kuluttua hän tuli minua kättelemään. Hän oli paljon vanhentunut sitten viime näkemän, eikähän se kummaa ollutkaan, kun en minä tässä talossa ollut sen koommin käynyt, kuin silloin kerran lähdin.
—Mitä Sampalle kuuluu? kysyi hän, kun oli kätellyt.
—Vieläkö se emäntä minut tuntee? kysyin minä kummastellen.
—Tunteehan sinut toki äiti vainajasi näöltä vaikka milloin, sanoi emäntä ja askarteli edelleen tuvassa.
—Missä sinä olet aikojasi elänyt … kuuluithan olleen hukkuakin? kysyi hän taas vähän ajan kuluttua ja näytti asettelevan ruokaa pöydälle.
Minä sanoin, että olin elänyt milloin missäkin maailmalla, ja siihen vastaukseen näytti emäntä olevan tyytyväinen.
—Noudappas, Liisa, viilipytty aitasta, sanoi hän sitten kylkeiseen.
Kylkeisestä kuului kankaan kutomista, ja vähän ajan päästä tuli sieltä vaimoihminen pirttiin. Hän oli paitahihasillaan, iso punaraitainen huivi kaulassa. Mennessään pujotti hän nuttua ylleen, jonka oli mahtanut kutoessaan heittää pois. Hän oli iso ja pulska ihminen ja käveli nytkyttelemällä ja rennosti, niinkuin semmoiset ihmiset tavallisesti kävelevät.
Kun hän oli tullut takaisin ja asettanut pytyn pöydälle, sanoi emäntä hänelle:
—Tässä on se meidän entinen paimenpoika, se Samppa.
Liisa tuli ja kätteli minua. Hänen kätensä oli pehmoinen ja lämmin, niinkuin kankurin käsi tavallisesti on. Sitten hän meni takaisin kylkeiseen ja tuntui taas rupeavan kutomaan.
—Tuossa olisi ruokaa pöydässä … jos haluttaa syödäksesi, sanoi emäntä.
Minä sanoin, etteihän se liiaksikaan taitaisi olla, ja kävin pöydän päähän istumaan.
Emäntä istuutui pöydän eduspenkille ja laski kätensä helmaan.
Vähän aikaa syötyäni kysyin, missä isäntä oli.
—Tässä se on nyt isäntä, missä emäntäkin, vastasi emäntä.
—Onko lautamies kuollut? kysyin minä kummastellen, sillä sitä en ollut kuullut.
—Kuolluthan se on isäsi, sanoi emäntä huokaisten, kuolluthan se jo on puolen vuotta.
—Entäs Alpertti?—Hänestä en ole kuullut mitään, missä hän on.
—Veljesi on pappina Hämeessä. Ei se ole täällä sen koommin käynyt, kun papiksi vihittiin, eikä itsestään tietoja antanut. Kuuluu naineen rikkaan rusthollin tyttären, joka on siitä ylpeä ja kuuluu häpeävän talonpojan sukuaan. Senkö ylpeys lienee Alperttiinkin tarttunut, ja saahan tuota ehkä ollakin ylpeä, kun on papiksikin päässyt. Mutta olisihan sitä saattanut tulla isänsä hautajaisiin, kun siitä sinne kirjekin laitettiin.—Eihän siitä ole ainoasta lapsesta minulle paljon iloa ollut milloinkaan. Isänsä sen ennen eläessään minulta valtasi, eikä hänestä taida olla minulle enää paljon vanhuudenkaan varaksi.— Emäntä pyyhki esiliinallaan silmänsä nurkkaa.
—Mihinkä tautiin se isäntävainaja kuoli?
—Halvaukseenhan se kuoli.
Emäntä siirtäytyi minua likemmäksi ja jatkoi puhettaan hiljaisemmalla äänellä.
—Viimeisinä aikoina rupesi isäntä juomaan, vaikka kyllähän se sitä jo ennenkin salaa teki, eikähän se minulta sitä saanut salassa pidetyksi. Mutta nyt hän rupesi sitä julkisestikin harjoittamaan ja menetti lautamiehen virkansakin sen tähden. Siitä se ei kuitenkaan herennyt, vaan kiihtyi vain kiihtymistään, ja siihen tuo lienee kuollutkin, koskapahan kerran olivat tien vieressä tajutonna tavanneet, ja kun toivat taloon, niin ei ollut henkeä enää.
Liisa tuli nyt kylkeisestä ja meni ulos.
—Se on ollut tämä meillä piikana monta vuotta, mutta nyt se on itsemiehinään. Se on hyvin käsistään tekevä ja ymmärtäväinen ihminen. Nyt on ollut meillä kangasta kutomassa, sanoi emäntä.
Minä kiitin ja herkesin syömästä.
Vähän ajan perästä aioin lähteä pois.
—Jäänethän tuota toki yöksi taloon, sanoi emäntä siihen, ei kai sinulla ole minnekä kiirettä?
—Eihän tuota niin olekaan … mutta enhän minä tässäkään—sanoin minä, mutta jäin kuitenkin, kun emäntä vielä kerran tahtoi jäämään.
Minä jäin taloon seuraavaksi päiväksi, ja kun emäntä kysäisi, enkö saattaisi olla pyhäänkin asti, niin minä sanoin, että »minkätähdenpä en saattane.»
Kun pyhä tuli, käytin minä emäntää ja Liisaa hevosella kirkossa ja maanantaiaamuna emäntä taas sanoi, että kun sinulla ei ole mitään muutakaan työpaikkaa, niin saathan jäädä tähän katsastelemaan, ilmaantuisiko jotain. Meillä on puute miehistä, ja jos tuota vakiutumaan pääsisit, niin saisithan olla tässä enemmänkin.
—Missäpä minulla lie muuallakaan parempi olla, ajattelin, ja sen saman sanoin emännällekin. Ja sillä lailla minä jäin siihen taloon, jonka maalta en sitten sen koommin ole asuntoani muuanne muuttanut.
Vähitellen taivuin minä taloksi entiseen kotiini. Ajan ollen minä töihinikin tavastuin, ja emäntä uskoi minulle melkein kaikki isäntämiehen toimet. Siitä sen oli varsinkin hyvä mieli, etten minä missään käynyt enkä kenenkään vieraan kanssa kanssakäymistä pitänyt. Silloin kun en töissäni ollut, silloin istuin kotona ja lueskelin mitä kirjoja milloinkin sain.
Minä sain Kantelettarenkin! Se oli se sama Kanteletar, jonka olin ennenkin emännältä saanut. Hän sen nytkin haki käsiinsä ja antoi minulle. Siitä oli minulle kauaksi aikaa iloa, ja sitä minä enimmäkseen luin.—
Liisa näkyi olevan emännän parhaita ystäviä, ja hyvin häntä emäntä minun kuultenikin kiitteli. Hyvä ihminen hän minustakin oli, vaikka emme me usein puheikkain joutuneet. Eikä minun tehnytkään juuri mieleni puhella kenenkään kanssa eikä tutuksi tulla. Sitten kun olin Johannan menettänyt, ei minun mieleni enää mitään kaivannut. Hän olisi ollut se, joka olisi osannut minun onnekseni olla, mutta muut eivät kukaan. Työtä minä tein, ponnistelin väsyksiin asti, mutta ei siitä minulle mitään iloa ollut, teinmähän vain. Kantelettaren laulut ja omien aatoksieni soitto, ne minua kuitenkin ilahuttivat joskus.
Välistä tuntui kuitenkin siihenkin aikaan siltä, kuin olisi entinen lauluinto pyrkinyt luonnossani nousemaan. Välistä kajahti mielessäni sillä lailla kuin ennenkin, mutta mikä siinä lienee ollut, se uupui aina itseensä. Sen minä tunsin, että sointuja sinne sisääni keräytyi, mutta eivät ne sieltä kumminkaan koskaan purkautumaan päässeet.
Ja mitäpä varten ne olisivat purkautuneetkaan! Ei ollut oman elämän ilo niin suuri, että se olisi lauluun aihetta antanut eivätkä surutkaan niitä, joita laulu saapi lievenemään.
Enkä minä enää halunnut pilkatakaan ihmisiä. Kyllä minä niille usein itsekseni nauroin, mutta en minä sitä heille itselleen sanonut. Välistä kuitenkin, kun jonkun entisen lauluni muiden suusta kuulin ja kun ne sen kehnosti lauloivat, niin että korviani särki, silloin teki mieleni hypähtää ylös, ääneni korottaa ja laulaa heille laulu, helakka ja kaunis, johon täytyisi metsänkin väkisin vastata. Mutta vereni kuohaukseen sekin jäi, ja minä istuin paikoillani, piippuani polttelin enkä puhunut mitään.
Talvipuhteet istuttiin emännän ja Liisan kanssa kolmisin tuvassa, kun talviseen aikaan ei muuta väkeä ollut. Minä luin silloin, kun en muuta tehnyt, ja ne muut askartelivat miten milloinkin, kehräten, kartaten ja kangasta kutoen. Minä luin yksikseni ja hiljaa, mutta välistä kävi niinkin, että intouduin ääneenkin lukemaan, niinkuin mummollekin silloin ennen. Emäntä alusta aina vähän aikaa kuulosti, mutta pudisti sitten aina päätään ja sanoi: »Mitähän loruja lukenetkin … ei noita toki viitsi kuunnellakaan».
Liisa ei virkkanut milloinkaan mitään minun lukuuni. Hän kutoi kangastaan eikä niitä semmoisia kuuntelemaan joutanut. Eikä hän muuten niitä ihmisiä ollutkaan, jotka semmoisia kuuntelevat ja ymmärtävät.
Sillä lailla minä siinä elelin melkein vuoden umpeen, kun emäntä juhannuksen jälkipyhänä, Liisan yksikseen kirkkoon mentyä, kutsui minut erityisille puheilleen.
Hän vei minut kamariin ja juotti siellä ensin kahvit. Sitten puheltiin kauan aikaa kaikenlaisista asioista, niinkuin että minkähänlainen vuosi nyt tullee ja tokkohan hallaa tulee ja että olisi kai hyvä, jos ei tulisi. Emäntä sanoi, ettei heidän niemelle tule hallaa milloinkaan ja että sinä suurenakaan hallavuonna ei pannut muuta kuin potatinvarret. Minä sanoin siihen, että kyllähän tämä on hyvä talonpaikka, mutta emäntä sanoi, että Kankaanpään maalle sopisi vaikka kaksikin tämmöistä taloa.
—Kummapa se on, kun ei kukaan ole mökkiä tehnyt teidän metsäsarallenne, vaikka kyllä kai olisi sopinut, arvelin minä.
—Sehän se on! sanoi emäntä hyvin vilkkaasti—mutta eihän se kumma ole, kun lautamiesvainaja pani aina liian suuret ehdot. Kyllähän pyrkijöitä oli, mutta ei siitä milloinkaan tullut mitään.
Sitten katseli emäntä minua pitkään ja tarkkaan. Hän näytti miettivän, sanoisiko, mutta sitten hän kuitenkin sanoi:
—Mutta eikö se Samppa haluaisi tehdä meidän maallemme mökkiä?
—Minäkö? kysyin minä kummastellen.
—Niin, eikö sinua haluttaisi? En minä suuria arentia panisi päällesi.
—Vähätpä arennista, sanoin minä, mutta en minä tiedä…
—Mitäkö mökillä tekisit, liitti emäntä minun puheeseeni.
—Niin, mitäpä häntä minä paljon mökillä tekisin, yksinäinen mies.
—Siinäpä häntä sitten joukottuisikin, sanoi emäntä hymyillen.
Minä pudistin päätäni ja sanoin, että jos itseni halu pitäisikin eukko ottaa, jota tuo nyt ei niin erittäin tee, niin kukapa minusta huolisikaan, kotajunkkarista, jolla ei ole itselläni mitään.
—Niin, no senpä tähden sinä saisit ruveta mökin tekoon; siinähän se sitten oma aitta olisi ja siihenpä häntä keräilisi.
—Ja kyllä minä sinun puhemieheksesi rupeaisin, jahka mökkiä laittaisit, sanoi emäntä vähän ajan perästä, kun minä en virkkanut mitään.
—Tekö minun puhemiehekseni?
—Niin, no minkätähden en minä?
—Minnekäs te minut veisitte? kysyin minä puoleksi leikillä.
—Elä sinä ollenkaan tee todesta leikkiä, torui emäntä, leikillä hänkin.—En minä sinua hyvin kauaksi kulettaisi, sanoi hän sitten taas totisena, en hyvin kauaksi kulettaisi. Etkö arvaa, minnekä?
—En minä arvaa, sanoin minä, enkä suinkaan arvannutkaan.
—Vai et sinä arvaa, vaikka olet olevinasi. Minä vain pahoin pelkään, että olet jo itsekin samaa…—Mutta kun emäntä näki, että minä vain töllistelin enkä ottanut ymmärtääkseni, puhui hän suunsa puhtaaksi. Hän koetti puhua huolettomasti, vaikka oli hän silti vähän hämillään.
—Sitähän minä olen arvellut, että tekisit nyt mökin tänne meidän maalle mihin tahansa ja ottaisit siihen Liisan.
Minä en osannut siihen puheeseen vastata muuta kuin:
—Liisan?
—Niin, niin, Liisan! Se kyllä sinulle lähtisi. Minä olen senkin kanssa jo näistä seikoista puhunut ja hänen mielensä minä tiedän, että kyllä hän sinulle lähtee. Katsoppas, kuinka se on hyvä tuuma ja kuinka kaikki sopii hyvästi—ja nyt oli emäntä jo niin innostunut, kuin olisi se asia ollut jo ihan sovittu ja päätetty—sinun ei tarvitse muuta, kuin itse vähän tuumaat Liisalle noin sinne päin ja sitten menet metsään ja alat kaataa pirtin seinähirsiä. Minä annan ensi talveksi lehmän ruokolle, ja ennenkuin ennätät raivata omaa niittyä, saatte tehdä heinää meidän Metsäpuronniitystä. Eikä päivätöistä eikä arenneista pidetä tiukalla milloinkaan. Ne saatte suorittaa milloin jaksatte, kunhan vain pappinne itse maksatte.
—Elkäähän nyt emäntä, sanoin minä, ennättäähän niistä asioista vielä … eihän siinä mitään kiirettä vielä…
—Eikö mitään kiirettä!… Kyllä kai siinä kiire on, kun jo pitäisi Mikkeliin olla asiat tuumatut, että hirsimetsään ajoissa ennättäisit ja sitten jo talven saisitte olla ja asua oman kattonne alla.
Minä sanoin, että ajoissahan se olisi sovittava se asia, jos mieli.
—Sinä teet leikiksi koko asian, sanoi emäntä pahoillaan, ja oma asiasipahan tuo lienee; mutta minä vain ajattelin, että sanonmahan, mikä mielessäni on kauan kytenyt. Vallassasipahan tuo lienee tehdä, mitenkä tahdot.
—Hyvähän se on, kun emäntä minusta huolen pitää ja on ennenkin pitänyt, enkähän minä sitä leikkinä pidä, jos se kerran todeksi kääntyy. Mutta en häntä nyt vielä osaa sanoa sinne enkä tänne, ennenkuin mietin.
—Niin no, enhän minä teitä toki ensi pyhänä vielä vihille tahdokaan enkä vielä toisenakaan, sanoi emäntä taas hyvillään, ja siihen se puhe sillä kertaa jäi.—Emäntä juotti minulla vielä kolmannen kupin kahvia, ja sitten tuli kohta Liisakin kirkosta.
Minä en ensimmältä viitsinyt paljon ajatellakaan emännän ehdotusta. Mitäpä minusta mökinmieheksi? Ja sitten vielä, rupeaisinko joukottumaan ja muuta semmoista! Ja Liisanko kanssa? Ei kuuna päivänä! Ja minä päätin olla ajattelematta koko asiaa.—Mutta sitten kuitenkin aina vähän väliä tuli mieleen, että minkätähden minä oikeastaan en saattaisi ruveta mökkiä tekemään ja miksi en saattaisi minä puolestani elää Liisan kanssa, jos hän kerran saattaisi elää minun kanssani. Mutta ei, tyhjiä se emäntä hourailee … ei sitä asiaa kannata ajatellakaan.—Vai lähtisi Liisa minulle? Kyllä kai se niin on, kuin emäntä on sen minulle sanonut. Ja eihän minulla ole mitään köyhällä miehellä. Vaan sama se, ei siitä tule mitään.
Mutta kuta enemmän minä koetin olla sitä ajattelematta, sitä enemmän se ajattelutti. Ja eipä aikaakaan, niin olin jo melkein itse tietämättäni ajatellut koko asian aivan alusta loppuun ja vielä moneen kertaan.
Minä olin jo miettinyt mökin paikankin ja tiesin jo, mihin kohti saunankin asettaisin, jos kerran tuvan saisin rakennetuksi. Ensi aluksi saisi tupa olla saunakin, mutta sitten kun varoja karttuisi, sitten vasta laittaisi erityisen saunan.—Mutta mökki olisi hyvä rakentaa Metsälammin pohjoisrannalle Helalehdon helmaan, jonne saisi hakata halmeen joka vuosi ja sitä mukaa sitten peltoakin tehdä! Siellä oli suuret sydänmaat luoteessa, riistaa täynnä, lintuja ja jäniksiä, joita saisi tokkapuilla ja langoilla pyydystellä.
Ja eräänä sunnuntaina minä lähdin sinne päin kävelemään. En lähtiessäni tarkoittanut matkaani minnekään erittäin, lähdinhän vain sitä metsäpolkua, jota myöten ennen paimenena ollessani olin niin monta kertaa karjan jäljessä astellut. Mökin teko oli minulla nytkin sisimmäisenä ajatuksena, vaikka itse mielestäni olin vain marjaan menossa. Minä kävelin aholta aholle, lehdosta lehtoon, kiipesin sen suuren kiven päälle, jolta ennen olin huhunnut ja huudellut metsiä myöten, ja katselin kaikkia paikkoja, joilla ennen olin niin useasti ollut ja aikojani elänyt.
Mieleeni muistuivat entiset iloiset ajat ja vanhat viehkeät laulut, ja niitä minä nyt hyräilinkin ja muistelin. Ja minä muistinkin ne jotenkin tarkkaan, sekä ne kirjasta opitut että omatekoiset myös. Niitä minä hyräilin ja laulelin, kun mäeltä notkoon laskeusin ja notkosta mäelle nousin.
Mutta tie alkoi tuoda minut niille paikoille, jossa sen mökin paikan olin arvellut olevaksi. En vieläkään itselleni tunnustanut, että sen paikan katsomista vartenhan olin tänne tullut ja antanut sen tien itseäni tuoda, joka tänne tuli, vaikka olisihan muitakin teitä ollut. Mutta mitäpä minusta mökinmieheksi. Muista, vaan ei minusta!… Niin minä arvelin enkä millään lailla olisi tahtonut ruveta itseäni uskomaan, että näet mieli kuitenkin teki mökkiä ja että emännän sanat olivat alkaneet itua tehdä… Näin minä vain vakuuttelin itselleni, että katselenmahan, mitä katselen, eihän minun silti tarvitse mitään meinata…
Ja minä katselinkin, katselin ja arvelin ja päätin. Siihen se olisi pirtti paras rakentaa, tuohon noin sata syltä lammen rannasta, likelle lähdettä. Lähteen luo sauna ja sille välille navetta ja talli, jos kerran niiksikin tulisi. Hirsikosta tuolta ei kuin myötämäkeä vyöryttää tarvepuut paikoilleen ja alkaa salvaa, jos näet niiksi tulee. Jos niin, että joku tähän mökin tekisi, tuohon saisi pikkuisen matkan päähän kaataa kasken ja lehtoa sitten sitä myöten yhä eteenpäin … kyllä sitä riittäisi.
Istuskelin kauan aikaa mäen kalteella ja polttelin piippuani. Sorsa narahteli silloin tällöin poikineen siellä alhaalla tyvenessä lammessa, ja päivä hellitteli lämpimästi pilvettömällä taivaalla. Minä mietiskelin paljon, ajattelin minkä mitäkin ja ajattelin sitten sitäkin, että mitähän minä tässä oikeastaan olen ajatellut, kaiken aikaa. Ja se, mitä olin ajatellut, se ei minusta niin hullulta tuntunutkaan, ja minä olin sillä kertaa sitten niin tyytyväinen, etten ole ennen enkä jälkeenkään ollut. Mutta sitten kopistin porot piipustani kiven kylkeen ja aloin kävellä kotiin.
Kotiin tullessani istui Liisa tuvan rapuilla ja näkyi lukevan. Minusta näytti, että se oli emännän virsikirja, jota hän luki; se oli pitkä ja soikea. Hän oli puettu pyhävaatteisiin, ja aika komealta hän näytti, ja minua vähän kummastutti, etten ollut sitä ennen huomannut niin erittäin kuin nyt. Minä katselin häntä koko ajan, kun kävelin piha-aidalta rapuille. Ajattelin, että pitäisihän sitä sanoa jotakin, mutta sitten en tiennyt, mitä muuta sanoisin, kun kerran olin sen sanonut, että nyt oli hyvä ilma. Sentähden en sitä sanonutkaan, mutta kun tulin Liisan kohdalle, sanoin, että missähän emäntä on.
—Emäntä lähti käymään kylällä, sanoi Liisa ja tuli minun perässäni pirttiin. Pirtissä oli ruoka pöydällä, ja Liisa käski minua syömään, kun ensin oli kantanut puurokupin uunista.
—Jokos te olette syönyt kysyin minä Liisalta, kun hän istuutui ikkunan alle ja alkoi selailla virsikirjan lehtiä.
—Syökäähän pois, ennätänhän minä sitten, sanoi hän, mutta kun minä pyysin häntä tulemaan, niin hän sitten kuitenkin tuli.
Syödessämme emme kumpainenkaan puhuneet mitään. Ei minulla ollut mitään sanomista, ja sanottavaa miettiessäni söin minä utakammin. Ja syödessäni ajattelin, että mitähän hän minusta ajattelee, kun minä näin kauheasti syön. Mutta en minä silti osannut heretä vähemmälle. Liisa herkesi syömästä ennen minua ja vetäytyi takaisin karsinalasin alle. Sitten kun minä olin herennyt, sitten hän korjasi ruuan pois ja istuutui uudelleen entiselle paikalleen. Minä istuin etulasin alle ja aloin tupakoida. Hän istui ja luki.
—Viipyyköhän se emäntä kauankin siellä kylässä? kysyin minä vähän ajan perästä.
—Ei se sitä sanonut, mutta sitä tuntui kaipailevan, että minne te olitte mennyt. Olisiko hänellä ehkä ollut sanomista jotain, sanoi Liisa.
—Lähdin tänä aamuna tuonne metsään. Emäntä sanoi tässä kerran, että siellä olisi hyvä mökin paikka, jos ketä haluttaisi ruveta sitä tekemään. Ja kyllä se näkyy niin olevankin.
—Joko te kohta rupeatte tekemään? kysyi Liisa ja pani kirjansa ikkunan penkille.
—Minäkö? kysyin minä takaisin ja hämmästyin kovasti sitä kysymystä.—Kuka teille on sanonut, että minä—?
—Emäntä sanoi, että te olette aikonut—minkätähden ei!
—Olisiko teidän mielestänne minusta sitten mökinmieheksi?
—Teistäkö? kysyi Liisa vuoroonsa ja punastui.—Itsepähän sen parhaiten tiennette.
Minä en tiedä minkätähden, mutta mökin teko tuntui nyt minusta aivan varmalta. Sanoin kuitenkin Liisalle:—Eihän minusta itse tieteni toki ole siksi, kun olen yksinäinen mies. Mitä minä mökillä teen, kun ei ole toveria.
Tottahan minä lienen katsonut Liisaa vähän oudommasti, koska hän punastui entistään enemmän ja veti huivinsa silmilleen.
Samassa tuli emäntä kylästä, ja minä huomasin, että hän katseli meihin kumpaankin vähän merkitsevästi, vaikka ei hän kuitenkaan virkkanut mitään.
Mutta huomenna hän virkkoi, ja virkoin minäkin. Hän kysyi minulta, olinko miettinyt sitä asiaa, ja minä sanoin miettineeni.
—Ettäkö tyydyt minun tuumiini? huudahti hän iloisena seisoalleen hypäten.
—Tyydyn! sanoin minä.
—Kumpaankinko, siihen mökin ja siihen, että Liisa—?
—Kumpaankin.
—Ihanko todella tyydyt?
—Tyydynhän minä! Pitkittäkää vain, emäntä, mitä olette alkanut.
—Etkö ole puhunut Liisalle mitään?
—En ole, vaan saatattehan te…
—Niin, niin, saatanhan minä, minä puhun heti Liisalle ja ensi lauantaina mennään pappilaan, että sitten pyhänä ensi kerran kuulutetaan.—Liisa hoi!
Emäntä oli niin kiireissään, että kun syöksyi Liisaa hakemaan, olivat sattua melkein yhteen ovessa.
Minua nauratti se, ja Liisaa se nauratti myös.
Ja siinä se asia päätettiin melkein seisovilta jaloilta.
—Se suostuu, Liisa, tämä. Samppa siihen minun tuumaani … ja kun sinäkin suostut, niin eihän siinä mitä, toimitti emäntä.
Minä ojensin Liisalle käteni ja arvelin, että jos vain käypi laatuun, niin kyllä minä…
Liisa sanoi myöskin jotakin samaan suuntaan, emmekä me siitä puolestamme sitten puhuneet sen enempää.
—No, paneppas nyt kahvi kiehumaan, sanoi emäntä Liisalle, ja Liisa pani pannun tulelle.
Emäntä oli sinä iltana kovasti hyvillään ja kiitteli meitä kumpaakin toisillemme ja mökin paikkaa molemmille.
Seuraavana sunnuntaina mentiin papin pakinoille ja panetettiin kuulutuksiin.
Seuraavana maanantaina lähdin minä kävelemään kirves olalla metsään. Mieleni tuntui niin somalta. Ei se oikeata iloakaan ollut, jotain sinnepäin noin. Minun vain teki mieleni metsään jyskämään, kirvestä hongan kylkeen upottamaan. Teki mieleni kuulemaan, mitenkä suuri honka rytisten maahan kukistuisi ja kuinka koko kaukainen korpi siitä yhteen henkäykseen huokaisi.
Mutta joka kerta, kun niin kävi ja kun tuommoinen ikivanha metsän ruhtinas parkaisten pitkäksensä paiskasihe, tuntui minusta kuitenkin siltä, kuin olisi sydämessäni vähäisen kirpeloinut. Ei siihen toinen tuommoinen tuolle sijalle enää ikipäivinä kasva, ajattelin, mutta sitten muistui mieleeni, että kasvaahan siihen vihanta laiho ja huojuva tähkä kerran sijaan, ja sitä ajatellessa räiskivät jo lastut toisen puun tyvestä, sen latva värähteli ja siitä karkasi orava toiseen puuhun, joka kohta sekin samalla lailla kaatui. Ja sillä lailla kaatui koko rinne puista puhtaaksi, ja siinä ne nyt lepäsivät limikkäin kuin ruumiskirstut yhteisessä haudassa.
Minä karsin oksat irralleen, katkaisin latvan ja aloin vyörytellä kangella hirsiä sinne alemmaksi, mihin pirtti piti salvettaman. Liisa tuli minua siinä työssä auttamaan. Hän oli voimakas, melkein yhtä voimakas kuin minä, ja kun hän asetti kangen toiseen päähän hirttä ja minä toiseen, niin kolisten se pyöri alas ja katkoi mennessään pienet puut ja pensaat maata myöten. Minusta se kolina oli niin hupaista, että sanoin siitä Liisallekin, mutta ei siinä hänen mielestään näyttänyt olevan niin mitään erinomaisen hupaista, jos hirsi alamäkeä vyöriessään vähän kolisemaankin sattuu.
Sitten kun oli hirret saatu pirtin sijalle siirretyiksi, rupesin perustusta laskemaan ja nurkkia salvamaan. Yksinäni minä korven keskessä kalkuttelin, ja hupaista oli minusta siellä yksin olo. Liisa kutoi kotona kangastaan ja valmisteli muita talon tarpeita.
Mutta minulla oli tuolla salvoksella, tuoreen pihkan hajun tuoksunassa, niin hyvä ja helppo olla! Syksyinen metsä oli raitis ja puhdas. Yön minä lepäsin havumajassa, ja aamulla varhain jo kaiku vastaili minun kirveeni kalkkeeseen. Orava kurakehteli välistä aivan pääni päällä, teeret kuhertivat joka aamu lammen rantakoivussa pitkän aikaa, ja monta kertaa kyykki jäniksen poikakin kuulostellen aivan minun jalkaini juuritse; eikä se raukka minua kuitenkaan huomannut, kun minä seisoin liikahtamatta. Monesti olisin saattanut sen käsiini kopata, mutta en raatsinut, vaan annoin sen mennä. Mutta Liisa sen kuitenkin tappoi. Oli minulle evästä tuomassa, ja kun jänis tuli, nakkasi hän sen kuoliaaksi nyytillään.—»Sainpahan minäkin riistan kerran», sanoi hän iloissaan, ja kun lähti kotiin, sanoi hän, että »tästähän saadaan sunnuntaiksi mainio rokka».—
Siihen aikaan tuossa nurkkia nakutellessani muistui minulle monta laulua mieleeni ja yhden uudenkin minä tein. En ollut minä kaukaan aikaan laulanut enkä lauluja laatinut, mutta sekö käden käynti kirvesvarren ponnessa, sekö se lienee muunkin luontoni yhdenlaiseen liikkeeseen pannut. Se laulu, jonka siinä kirvestä heilutellessani tein, se on viimeinen oikea laulu, jonka olen tehnyt. Minä laulan siinä itsestäni ihan, vaikka en sano omaa nimeäni. Yksikin värssy on siinä tämmöinen ja sillä värssyllä se alkaa koko laulu:
Ol' Junnu renki pappilan, sen päähän pisti kerran, jos taloks' oisi ruveta ja muille heittää herra.
Ois' oma sauna sornempikuin toisen suuri suojaja siitäpähän suurentais',jos auttais hyvä Luoja.
Ei mua enää miellytä työ vieraan vaivaloinen ja terveen miehen häpeä on olla laiska loinen.
Niin on toinen ja kolmas värssy ja muut värssyt ovat tämmöisiä:
Ei sula routa korvesta, ei haihdu hyinen halla, jos kaikki miehet makaavat vain toisen orren alla.
Näin Junnu mietti mielessäänja kirvehensä otti,ja aprikoiden astelihän korpimaita kohti.
Jo keksi paikan pirtilleen,jo tuumihinsa taipui,ja kohta koivut keikahtija ikihongat vaipui.
Muut silloin vietti keyriäänja tanssi nuori kansa,mut Junnu jyski metsässäänja aattel' Annuansa.
Ol' Annu impi ihana,ol' monen mielitiettyja moneen aika-talohonois' miniäks' jo viety.
Mut Annu piika pappilanvain kutoi kangastansaja sunnuntaisin katsomaankävi korpeen kultoansa.
Ja ennen joulun pyhiäjo lämpis' Junnun pirtti,ja Annu kangastuolinsahet' sinne sitten siirti.
Näin kylän akat arveli,kun Annu muutti majaa:»Tuo hullu tyttö onneaanse umpisilmin ajaa;
ois' toki paljon parempi, jos pappilaasi jäisit, ois' ollakses' niin mukava ja selvän leivän söisit.
Oi, elä mene korpehen,on ruokas siellä pettu,on susi lapsenpiikanasja vieraanas käy kettu!»
Mut Annu arvel' akoille: »Koti oma on nyt mulla— ja ehkä Luojan avulla tok' toimeen tuolla tullaan.
Jos kaikki karttais korpia, ei kylät kohoaisi, jos nuoret pelkäis pettua, ei kukaan selvää saisi.» — — —
Sitten minä ajattelin vielä muitakin värssyjä, kuinka ne siellä metsässä onnellisesti elelivät, vaikka »puutekin joskus puristi», kuinka talo kuitenkin suurenemistaan suureni, kun ne yhdessä työtä tekivät ja vaivaa näkivät. Mutta ne värssyt jäivät kesken. Ihan kokonaista runoa en minä olekaan juuri milloinkaan tehnyt. Mikä on mistäkin syystä jäänyt, mutta tämä jäi siksi, kun sitä kerran rupesin Liisalle laulamaan. Liisa oli minua muutamana lauantai-iltana kotiin noutamassa, ja kun illan pimitessä astuttiin polkua myöten kotiin, peräkkäin, minä edellä ja Liisa jälessä, rupesin minä tätä laulua laulamaan ja lauloin sitä mennessäni.—»Mitähän Liisa tästä ajattelee, kun kuulee», arvelin minä joka värssyn laulettuani, mutta kun lopetin, ei Liisa virkkanut mitään.
—Miltä sinusta se laulu kuului? kysyin minä ja käännyin taakseni.
—Mikä laulu? kysyi Liisa, niinkuin ei olisi kuullut mitään.
—Se, jota minä tässä lauloin, sanoin minä kummastellen.
—En minä häntä edes kuunnellutkaan, sanoi Liisa huolettomasti.
—Etkö kuunnellut?
—Sen verran minä sitä kuuntelin, että mitähän lienee renkutusta ollut.
Minä nakkasin kirveeni käsivarrelta olalleni ja aloin astua niin tiukasti, ettei Liisa nähnyt minua kuin suurimmilla aukeilla. Enkä minä sitten moneen päivään osannut puhua Liisalle sanaakaan. Enkä minä sen koommin laulanutkaan paljon milloinkaan … itsekseni välistä vain. Mutta hänen kuultensa en milloinkaan.
Keyriksi joutui pirtti valmiiksi. Ja kun keyrisunnuntaina oli käyty kirkossa vihillä, niin sitten viikolla muutettiin korpeen asumaan.
Ja siellä minä olen näihin päiviini asti asunut, ja eikö tuo tuolla kerran kuolemakin tulle.
* * * * *
Kertoja lopetti kertomuksensa tähän. Hän taukosi, painoi kätensä kasvoihinsa, niinkuin uupunut ne painaa. Samalla lailla oli hän tehnyt usein ennenkin kertomuksensa kuluessa, mutta sitten oli hän taas ojentautunut ja jatkanut kertomustaan.
Minä odotin, että hän tekisi nytkin niin, mutta kun hän näytti ihan kuin uneen vaipuneelta, kysyin minä häneltä, oliko hänen elämäkertansa jo lopussa.
—Johan sitä on siinäkin, sanoi hän kolkosti, kohottamatta päätään.
—Eikö teille sitten enää mitään mainittavampaa tapahtunut
—Eipä paljon mitään.
—Olette siis tullut hyvästi toimeen?
—Ei ole ollut ruuasta puutetta.
Hän lausui tuon sanan ilmeisellä ivan painolla äänessään.
—Kuulkaas … mitenkäs oli muuten … luitteko sitten mitään? kysyin minä kysymistäni, kun pelkäsin, etten ehkä kohta saisi mitään tietoja.
—Minä poltin Kantelettareni.
—Poltitteko—mutta miksi?
—Ilman vain.
—Entäs omat laulunne—ettekö enää koskaan runoillut?
—Johan sanoin, että en.—Niin, kyllä kerran vielä—hän veti kädet kasvoiltaan ja kohosi entiseen asemaansa.—Kyllä kerran vielä lauloin— uusia lauluja en ole sen koommin tehnyt—vanhoja ne vain olivat.—Kun lapset alkoivat kasvaa suuremmiksi—meillä on kaksi tyttöä—opetin minä niille lauluja, kun niillä on hyvä laulunääni. Mutta kun heidän äitinsä sen kuuli, sanoi hän minulle: »Mitä tuota tyhjää lonkuttelet lapsille, opettaisit heitä edes lukemaan.»
Liekö lapsille sanonut mitään, sitä en tiedä, mutta eivät ne enää milloinkaan tulleet minulta lauluja tahtomaan, niinkuin aina ennen olivat tehneet. Enkä minä sitten ole heille laulanutkaan. Ja sillä kertaa heitin Kantelettarenkin pirtin palavaan uuniin enkä ole sitä kirjaa sitten sen koommin nähnytkään kuin nyt vasta.
Taas vaipui hän tuohon kumaraiseen asentoonsa, kyynärpäät polvia vasten ja kasvot käsien peitossa. Uunissa olivat puut jo kekäleiksi luhistuneet, sininen tulikin oli jo sammunut, kekäleet olivat hiiltymistään hiiltyneet, ja sieltä täältä mustan kuoren alta vain joku viimeinen tulenhohde vielä iski silmää. Huoneeseen oli tullut pimeä. Minä sytytin kynttilän. Sitten painoin uunin peliin kiinni ja kun se rämähti hiukkaisen, heräsi vieraanikin unelmistaan.
Hän hieroskeli silmiään, katseli ympärilleen ja kohosi sitten seisoalleen.
—Minnekähän minä lakkini panin? sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä.
—Joko te nyt lähdette? kysyin minä pidätellen.
—Jo on aika lähteä—tuossahan on lakkinikin, sanoi hän ja kumartui ottamaan lakkiansa lattialta, jonne oli sen tullessaan heittänyt.
Hän ojensi minulle kätensä hyvästiksi.
Mutta minä en vieläkään ollut saanut tietää kaikkea, mitä tahdoin.
—Sanokaa minulle, sanoin minä, miksi teihin niin kipeästi koski tuo nostaminen siellä torilla, kun syöksyitte tiehenne sillä tavalla?
Hän katseli minua suurin silmin.
—Ettekö te sitä jo käsitä—ja minä olen teille koko elämäkertani kertonut. Vai eikö se koske mieheen, kun sitä kunnioitetaan siitä, mistä se itseään moittii, ja kun sille nauretaan silloin, kun se tahtoisi, että häntä totisena kuunneltaisiin. Sillä laillahan on ollut koko minun elämäni … jo siitä alkaen … ettekö muista? … kun kerroin, että ne kylän pojat nauroivat minun hyville lauluilleni, mutta ilosilmin kuuntelivat noita rivoja pilkkalauluja. Ja sillä lailla on vielä nytkin … eivät ihmiset näy sen paremmiksi muuttuvan.
Hän kääntyi lähtemään.
—Ka, enhän minä ollut muistaa hyvästiäni heittää—hyvästi nyt vain, hyvä herra, ja kiitoksia paljon.
—Mutta minne te nyt näin pimeässä osaatte? … siellä on aivan pimeä ulkona.
—Kyllä minä kortteeriini osaan.
—Mutta ettehän muista, missä se onkaan?
—Muistan minä sen nyt—se on Roinisen talo Pumpputorin kulmassa.
—Vaan ehkä minä tulen saattamaan?
—Ei sitä tarvitse—hyvästi nyt vain.
—Kuulkaa, mutta ettekö tahtoisi tätä Kanteletarta omaksenne—se kyllä joutaisi minulta?
—En, hyvästi nyt vain.
—Hyvästi, hyvästi—mutta hattuanne ette sittenkään…
—Ka niin, ka niin…
Minä näytin hänelle rappusissa tulta. Kumarat olivat hänen hartiansa, kun hän laskeutui alas kartanolle, ja juuri kun hän pistäytyi portista kadulle, rykäisi hän pari kertaa kuivahkon yskän. Hän katosi pilkkopimeään tuonne kadulle, enkä minä häntä ole sen koommin nähnyt enkä hänestä mitään kuullut, eläneekö vielä, vai joko lienee kuollut.