"Minulla olisi oikeus vaatia teiltä todistuksia näihin halpamielisiin syytöksiin. Jos teillä Tukholmassa taikka missä hyvänsä on ollut onnettomuus joutua joidenkin roistojen käsiin, niin ei kukaan voine tehdä minua siitä vastuun-alaiseksi. Ja vaikkapa epäilisittekin minun palveluksessani olevia henkilöitä, niin huomatkaa, että teidän sekaantumisenne minun perheellisiin oloihini ei ole voinut pysyä salassa heiltä kaikilta ja että he ymmärrettävästä innosta isäntänsä asian hyväksi mahdollisesti ovat saattaneet koettaa rikoksella, jota minä inhoan, kostaa minun oikeuttani".
Ikäänkuin rivakkaalla askeleella vapauttaaksensa itsensä niistä solmiavista sanoista, joita nyt rupesi kietoutumaan hänen ympärillensä, huusi Stålsköld:
"Näyttääkseni kuinka lujasti minä luotan asiani oikeuteen, ulotan minä jalomielisyyteni teidän konnamaisuutenne ylitse. Ottakaa tämä!"
Eversti Stålsköld oli puhuessaan irroittanut toisen pistooleistansa vyöltään ja tarjosi sen nyt paroonille.
Ilon välähdys loisti tämän kasvoista, mutta kieltävällä liikkeellä sysäsi hän tarjotun aseen luotansa ja astui akkunan luokse.
Parooni veti syrjään raskaan villaisen akkunavaatteen. Hän aukasi salvat, jotka pitivät kiinni akkunaa ja syys-illan viileä ilma virtasi ummehtuneesen huoneesen.
"Katsos tänne", lausui hän liikutetulla äänellä everstille, joka verkalleen oli lähestynyt akkunaa, kiinnittäen pistooleja vyöllensä.
Stålsköld loi silmäyksen illan pimeydessä lepäävän seudun yli. Tästä akkunasta, kukkulalle rakennetun niin kutsutun linnan yläkerroksesta oli lavea näköala rakennusta ympäröiväin lehtipuiden ylitse. Etäämmällä olevain viljeltyjen vainioiden takana häämöitti silmään jylhä hongisto, ja tästä seudusta kuului illan hiljaisuudessa kallioseinäin välissä alaspäin syöksyvän kosken kova-ääninen kohina.
"Tuolla on paikka", sanoi parooni, osoittaen kädellänsä siihen suuntaan, josta kosken pauhina kuului, "tuolla on paikka, missä meidän kohtalomme on ratkaistava. Kalliot, jotka kohoavat molemmin puolin väsymätöntä koskea, ovat nähneet minun mielipuolena surusta sen vuoksi ett'en ole omannut sen naisen rakkautta, jota minä sisällisintä olentoani kalvavalla intohimolla olen rakastanut. Tämä paikka tuntee koko sen sanomattoman kirouksen, jonka teidän rikoksellinen rakkautenne on saattanut minun avioliittooni — siellä on sovelias paikka joko minun taikka teidän taikka meidän molempain erota elämästä".
"Minä olen suostunut tähän kaksintaisteluun ja annan myöskin määrätä paikan sitä varten, mutta minä vaadin että meidän asiamme tulee ratkaistuksi jo tänä iltana, sillä huomen-aamuna jätän minä jo tämän paikkakunnan. Valmistakaa siis itsenne heti seuraamaan minua!"
Parooni kumarsi syvään ja hänen onnistui salata se ilkkuva ilo, joka samassa loisti hänen kasvoillaan.
"Minä seuraan teitä aseettomana ja olen paikalla valmis seuraamaan teitä, herra eversti, jahka olen noutanut viitan päälleni suojaksi illan viileyttä vastaan. Niin totta kuin elän, palaan minä takaisin muutaman silmänräpäyksen perästä".
"Minä uskon teidän sanaanne, parooni, ja odotan teitä tässä huoneessa", sanoi Stålsköld. Parooni osotti häntä arvokkaalla viittauksella istahtamaan nojatuoliin. Sen perästä läksi Gyllenström ulos huoneesta, ja hänen askeleensa kuuluivat vielä hetken aikaa kaikuvan linnan kiviportailla.
Ehdittyänsä alakertaan kiiruhti parooni askeleitansa, käyden avaran etehisen toiseen päähän. Siellä avasi hän oven, josta tultiin suureen asumattomaan huoneesen. Ennen komeat kultavaatetapetit, jotka verhosivat seiniä, riippuivat repaleina, ja avatusta ovesta virtaava ilma saattoi ne vähäiseen liikkeesen. Pimeys tässä huoneessa alakerroksessa oli suurempi kuin yläkerroksessa, joka kohosi tiheiden, vaikka nyt jo lehdettömien vanhain rakennusta ympäröiväin pensasten yli. Vakain askelin astui parooni huoneen läpi, napautti kerran ovelle, joka johti vähäiseen linnan nurkkakamariin.
Silmänräpäyksen kuluttua aukesi ovi, ja synkkä haamu tuli näkyviin, kynttilä kädessä valaisten paroonia. Hänen kasvonsa olivat semmoiset, joita ei voi unhottaa, joka ne on kerran nähnyt. Meille eivät ne olleet tuntemattomat. Nuo lujasti yhteen puristetut huulet, nuo rypistyneet silmäkulmat eivät voi olla kenenkään muun kuin paroonin kaikissa konnantöissään uskollisen kätyrin, onnettomuutta ennustavan taloudenhoitajan, herra Mörk'in.
Parooni astui kiiruusti sisään ja lukitsi itse mitä suurimmalla huolella oven. Kanssapuhe, jota pidettiin hiljaisella äänellä hänen ja taloudenhoitajan välillä ei ollut pitkä. Mitä suurimmalla tarkkaavaisuudella kuunteli herra Mörk paroonin sanoja ja kun tämä oli lopettanut, kuvautui pirullinen, ilkkuva ilo hänen synkissä kasvoissaan. Mitä heidän puhelunsa koski, saamme kohta tietää.
"Luottakaa minuun, herra parooni", lausui taloudenhoitaja kuiskuen, valaistessaan kynttilällä paroonille tietä hänen mennessään ulos. Heti sen perästä lukittiin ovi.
Parooni kiiruhti askeleitansa. Tultuansa etehiseen kääri hän viitan ympärilleen ja astui taasen portaita ylös siihen huoneesen, johon jätimme Stålsköld'in.
Stålsköld'in ajatukset eivät olleet sen lyhyen ajan kuluessa, jonka hän odotti paroonia, ollenkaan olleet kaksintaistelussa, joka hänellä hetken perästä oli taisteltavana. Tuskallisesti kuvautui hänen sielunsa silmäin eteen ennen niin eloisan Elvira S——hjelm'in kuva, jota hän vertaili siihen huolten kalvamaan hahmoon, jonka kaltaiseksi hänen mielikuvituksensa nyt loi hänen. Kentiesi oleskeli Elvira nyt saman katon alla kuin hänkin vaikk'ei hänelle kuitenkaan ollut mahdollista lieventää hänen kohtaloansa, se kun oli kiinnitetty hänen halveksitun puolisonsa kohtaloon.
Paroonin palaaminen huoneesen keskeytti hänen ajatuksensa.
"Minä olen valmis seuraamaan teitä, herra eversti", lausui tämä, hieman kumartaen, samassa kuin hän levitti mustan, avaran viittansa, joka hänellä oli olkapäillään, ikäänkuin vielä varmemmin vakuuttaaksensa Stålsköld'iä, että hän oli pitänyt sanansa ja aikoi aseettomana seurata häntä.
Virkkamatta sanaakaan astui Stålsköld ulos huoneesta ja molemmat veriviholliset lähtivät syyspimeässä kulkemaan määräpaikkaansa kohden, vaihtamatta sanaakaan keskenänsä koko matkalla. Tämä matka tuli sangen pitkäksi, sillä parooni valitsi tahallansa pitemmän niistä kahdesta tiestä, jotka johtivat koskelle.
Kuitenkin tahdomme nyt jättää heidät tuokioksi ja palata siihen huoneesen, johon äsken jätimme herra Mörk'in.
Kun parooni Gyllenström oli, kuten äsken kerroimme, lähtenyt siitä huoneesta linnan alakerrassa, jossa hänen taloudenhoitajansa asui, otti tämä kiiruusti seinältä pienoisen sarvilyhdyn, sytytti kynttilän siinä sekä kääri sitten ympärilleen avaran ratsastusviitan. Käsivarrelleen heitti hän toisen samallaisen päällysvaatteen.
Hän painoi äkisti erästä melkein huomaamatonta jousta, ja äänettömästi aukeni keskellä huoneen sivuseinää oleva laatikko ja kapea, matala aukko tuli näkyviin paksussa muurissa, jonka läpitse jyrkät salaportaat johtivat herra Mörk'in asuinhuoneen yläpuolella olevaan huoneesen yläkerrassa.
Kiirein askelin riensi hän ylös näitä salaisia portaita, työnsi kooten kaikki voimansa auki raskaan salvan, joka lukitsi tämän porraskäytävän yläpäässä olevan oven, ja astui sitten käskevän vakaalla, huolettomalla käytöksellä huoneesen, jossa paroonin puoliso, onneton Elvira, jo kauan aikaa oli pidetty eroitettuna maailmasta.
Huonetta valaisi heikosti palava lamppu. Akkunan eteen oli tehty lautaseinä, joka kuitenkin loppui noin kyynärän verran katosta alaspäin, joten päivän aikana heikko valo pääsi tunkeumaan huoneesen.
Vaikka pieni, oli tämä huone kuitenkin tavallansa mukavan, jopa komeankin näköinen. Seiniä peittivät sievästi kirjatut tapetit, joiden muinoin loistavat värit kuitenkin jo olivat paljon vaalenneet. Huonekalut olivat todellisia taideteoksia, kaunistetut taidokkaasti tehdyillä leikkauksilla ja silatut kallisarvoisilla puulajeilla. Herra Mörk'in astuessa sisään makasi Elvira puolinukuksissa seinän vieressä olevalla sohvalla. Hän oli hyvin kuihtuneen näköinen. Vaikka hänen väsymättömän vartijansa, taloudenhoitaja Mörk'in, jolla yksinänsä oli oikeus päästä vapaaherratar Gyllenström'in kaikesta ulkomaailmasta eroitettuun huoneesen, olikin tapana alituisesti käydä hänen luonansa, loi hän nyt kuitenkin levottoman, kysyväisen silmäyksen miehensä jääkylmään, rohkeaan kätyriin, sillä tähän aikaan vuorokaudesta sai hän kuitenkin tavallisesti olla vapautettuna hänen läsnäolostansa.
Vähäisellä kohteliaisuuden vivahduksella lausui herra Mörk heti huoneesen tultuansa:
"Suvaitkaa, rouva vapaaherratar, valmistautua heti seuraamaan minua".
Vapaaherratar nousi ylös ja astui tyynenä häntä vastaan. Koko hänen olennossaan voi huomata samalla kertaa nöyryyttä ja loukkaamatonta arvoisuutta.
"Ja ken käskee minua seuraamaan teitä?" sanoi hän, luoden vakaan silmäyksen herra Mörk'iin.
"Parooni" — vastasi herra Mörk lyhyesti ja huolettomalla äänenkorolla, jolla hän ikäänkuin tahtoi ilmoittaa ett'eivät mitkään kysymykset eivätkä vastaansanomiset tässä olleet paikallansa. "Siis", lisäsi hän, ojentaen Elviralle myötänsä tuodun viitan, "siis täytyy se tapahtua. Yö tulee kylmä ja matkamme tulee kenties kyllin pitkäksi. Te tarvitsette tämän viitan".
"Ja minne aikoo parooni viedä minun?" kysyi Elvira äänellä, joka osoitti kuinka arvottomalta elämä jo näytti tälle vielä nuorelle naiselle.
"Sitä en tiedä. Tehkää hyvin ja seuratkaa minua" sanoi herra Mörk, avaten oven sammutettuansa lampun huoneessa.
Elvira heitti herra Mörk'in tuoman raskaan viitan hartioilleen ja veti sen päähineen päänsä ylitse, samassa kuin hän hiljaisesti huo'aten jätti yksinäisen kammionsa, joka todenteolla oli ollut hänelle rakas, sillä se oli vapauttanut hänen joka päivä näkemästä paroonia, hänen puolisoansa. Ainoastaan jostakin erityisestä syystä oli parooni joskus käynyt tässä huoneessa.
Tultuansa alas herra Mörk'in huoneesen viipyivät he siinä ainoastaan niin kauan, että taloudenhoitaja mitä huolellisimmasti ehti lykätä laatikon takaisin paikallensa. Sitten sammutti hän Kynttilän lyhdystä ja astui nyt vankinsa kanssa hänen oman kamarinsa ulkopuolella olevan kolkon etuhuoneen läpi ulos pihalle.
Täällä tarjosi hän vapaaherrattarelle käsikynkkänsä ja kääntyi äkkiä alas pitkään lehtokujaan, joka johti talosta koskelle päin. Heidän mustat haamunsa katosivat pian syys-illan pimeyteen. Tie, jonka herra Mörk oli valinnut, oli paljon lyhyempi kuin se, jota parooni eversti Stålsköld'in kanssa kulki samaan aikaan, samaa päämaalia kohden.
Koko tämä tapaus oli tapahtunut lyhyemmässä ajassa kuin mitä oli mennyt sen kertomiseen.
Matkalla koskelle oli jo tullut täydellinen yö-pimeä, ja kuu, joka ainoastaan kolmannella osalla pintaansa valaisi maata, loi vain niukasti valoa vaeltajain polulle. Polku kävi herraskartanon ja metsän välillä olevan avaran niityn poikki. Jos Stålsköld kävellessään paroonin kanssa olisi heidän ehdittyänsä sille mäennyppylälle, jonka ylitse suuri maantie kulki, silmäillyt ympärillä olevaa seutua, olisi hän himmeässä kuunvalossa nähnyt nämät varjot liikkuvan eteenpäin niityllä. Heti sen perästä kääntyi maantie, tehden äkkimutkan vastaiselle suunnalle, ja vasta etäämmällä kulki se suoraan koskea kohden.
Herra Mörk ja hänen vankinsa eivät alussa vaihtaneet sanaakaan keskenänsä. Kulettuansa niityn poikki tulivat he sangen tiheään metsään, jonka risteilevillä poluilla taloudenhoitaja liikkui yön pimeydessä semmoisella varmuudella, että siitä helposti voi huomata hänen täydellisesti tuntevan seudun. Pian rupesi kosken kohina kuulumaan selvemmin. Metsä harveni harvenemistaan, kunnes näkyviin tuli alastomia kallioita ja vuoren onkaloita, joiden välissä syyssateiden paisuttama koski nopeasti riensi eteenpäin.
Tämä koski, jota me jo ennen Stålsköld'in seurassa olemme sen yläpuolella joen ylitse menevältä sillalta katselleet, syöksi edempänä olevaa suurta järveä kohden kahdella putouksella. Ylempi heti sillan alapuolella oleva putous ei ollut niin jyrkkä eikä myöskään niin ahtaalle kallioseinäin väliin pakoitettu kuin alempi, joka kappaleen matkan päässä kootuin voimin syöksi alas kolkkojen ja jylhien kalliolohkareiden välitse.
Näiden kahden putouksen välillä oli tyynempi suvantopaikka, jonka ylitse voimakkaasti soutamalla vaaratta voi kulkea veneellä toiselta rannalta toiselle. Tämän suvannon tunsivat seudun asukkaat hyvin, mutta käyttivät sitä varsin harvoin, koska vähinkin varomattomuus ylitse kulkeissa jo oli saattanut monen varmaan perikatoon vuolaassa, terävillä kallionlohkareilla täytetyssä alemmassa putouksessa.
Tähän ylitsemenopaikkaan saattoi herra Mörk vapaaherratar Gyllenström'in. Heidän saavuttuansa paikalle katkasi hän pitkän äänettömyyden ja lausui kuiskaavalla äänellä.
"Tänne on parooni käskenyt minun saattaa teidät. Suvaitkaa levähtää niinkauan kuin odotamme paroonin tuloa, sillä meillä on vielä tänä yönä matkustettavana sangen pitkä matka autioiden, synkkäin metsäin läpi. Paroonilla on erityinen syy nykyään muuttaa perheväkensä kanssa sydänmaahan, hirvimetsän takalolle perustamaansa uudistaloon. Toivomme kuitenkin voivamme tehdä teidän elämänne siellä yhtä suloiseksi kuin linnassakin", lisäsi taloudenhoitaja ilkkuvalla äänellä.
Elvira istui kallionlohkareelle vähääkään kummeksimatta tätä paroonin odottamatonta tekoa. Kaikki, mikä koski hänen miestänsä, oli tullut hänelle arvottomammaksi kuin jokapäiväisin tapaus hänen elämässään. Ikäänkuin kuolonväsymys oli huomattava tämän nuoren naisen koko olennossa, jota ei yksikään toivon säde enää virkistänyt.
Herra Mörk kävi muutaman askeleen eteenpäin polkua, joka kulki pitkin vedenrajaan. Hänen ei olisi ollut tarvis, niinkuin hän kuitenkin teki, alituisesti katsoa taaksensa, pysyikö Elvira paikallansa. Tämä ei koettanutkaan yön pimeydessä lähteä karkuun vartijattansa. Pari syltä siitä paikasta, johon herra Mörk oli jättänyt vankinsa, kohosi sangen suuri yksinäinen kallionlohkare; sen ohitse saattoi parilla askeleella tulla suurelle, vedenpinnan ylitse kohoavalle kivelle. Tästä, jossa jokiranta muodosti vähäisen tyynen lahdekkeen, oli pienoinen vene huolellisesti kiinnitettynä rantaan. Tämän venosen laittoi herra Mörk pikaisesti järjestykseen; kalliolohkareen vieressä olevasta kolosta otti hän kaksi paria airoja, jotka hän asetti veneesen, ja sen tehtyänsä irroitti hän nuoraa niin paljon, että veneen missä silmänräpäyksessä tahansa voi lykätä ulos rannasta.
Saatuansa kaikki näin tarpeenmukaiseen kuntoon palasi hän vapaaherrattaren luokse, tarjosi hänelle käsivartensa ja vei hänen paaden luo, jonka jälkeen hän astui veneesen ja auttoi vapaaherratartakin siihen. Itse istui hän toiselle soutulaudalle ja pani ulos airot odottavaan asemaan. Hän viittasi Elviraa istumaan veneen perään, joka oli käännettynä maalle päin, ja tätä viittausta totellen istuutui viimeksi mainittu käärien viittaa huolellisemmin ruumiinsa ympärille.
Sillä tavoin istuivat he molemmat siinä odottaen paroonin tuloa. Heidän ylipuoleltansa samoinkuin alaakin päin kuului kosken yksitoikkoinen kohina. Kumpaiseltakin rannalta kuului syksytuulen surullinen humina honkain latvoista ja koko seutua verhosi yön pimeys raskaana, kolkkona ja läpitunkemattomana.
Silloin alkoi kuulua kaukaa lähenevien askeleitten töminä. Herra Mörk kavahti seisomaan, ja henkeänsä pidättäen kuunteli hän tätä ääntä, joka jok'ainoa silmänräpäys läheni.
Lukijan luvalla siirrymme nyt vähän enemmän kuin neljä vuotta takaperin ajassa eli alkukesään 1652, jolloin jätimme parooni Gyllenström'in ynnä vapaaherrattaren, heidän saavuttuaan Turkuun tuon myrskyisen merimatkan perästä Tukholmasta. Tällä matkalla sai Elvira Jakobsson'ilta kuulla onnettomuuden, joka oli kohdannut Stålsköld'iä, ja riemuitsevalla ilvehymyllä koetti Gyllenström kehoittaa häntä hänen taluttamanansa uskaltamaan laivankannelle katsomaan vaahtoavaa merta, jonka syvyyteen muinoin niin onnellinen kilpailija, sen pahempi, ainiaaksi oli kadonnut.
Elvira oli saatuansa tiedon Stålsköld'in onnettomasta lopusta mennyt ensihetkellä tainnoksiin. Toinnuttuansa tuntui hänestä ikäänkuin viimeinen yhdysside hänen ja paroonin välillä vihdoin olisi katkennut. Hänestä tuntui, ikäänkuin hänen sydämensä nyt vasta voisi hengittää, kun hänellä oli täysi syy halveksia puolisoansa, jonka vaikutusta Stålsköld'in perikatoon ei hän silmänräpäystäkään epäillyt. Hänen sydämensä oli tyhjä, tyhjä rakkaudesta, toivosta ja luottamuksesta, ja kärsivällisyydellä kävi hän tulevaisuutta kohden, varmana siitä ett'ei mitään vihattavampaa voisi hänelle tapahtua kuin se mitä hän jo oli tottunut kärsimään.
Kun jahti "Carl Gustaf" vihdoin saapui Turun satamaan, astui hän viipymättä matkavaunuihin, jotka taloudenhoitaja Mörk'in toimesta pian ajoivat rantaan. Hänen viereensä asettui parooni istumaan ja sanaa vaihtamatta lähtivät he matkalle syrjäiseen, jylhään Hämeenmaahan, jota kaikki ruotsalaiset vielä enemmän siihen aikaan kuin nyt pitivät kolkkona erämaana. Elviralle oli tämä syrjäinen seutu tervetullut, se kun paremmin kuin loistava Tukholman kaupunki soveltui hänen pettyneiden toiveittensa haudaksi.
Kun siis pitkän matkan perästä vanha, valkoinen linnarakennus korkeine, mustine kattoineen näkyi kohoutuvan kesän ihanimpaan vihannuuteen verhotun puiston ylitse paroonin maatilalla, katseli Elvira jonkunlaisella ilolla vastaista kolkkoa asuntoansa.
Ja todellakin tuli tämä paikka Elviralle ensi aikoina hiljaisen rauhan lähteeksi, joka raittiin tuulahduksen tavoin virvoitti hänen sydäntänsä. Asian laita olikin todella se, että etevimpänä syynä paroonin päätökseen muuttaa Suomeen oli ollut hänen tulinen, intohimoinen rakkautensa Elviraan. Hän oli ajatellut, että Elvira siellä erämaassa, jossa hän ei olisi tilaisuudessa seurustelemaan kenenkään muun kuin hänen kanssansa, aikaa voittain voisi taipua, jollei rakastamaan häntä, ainakin kärsimään hänen läsnäoloansa. Kun hänen tuona myrskyisenä yönä Ahvenanmerellä onnistui vapauttaa itsensä Stålsköld'istä, kasvoi hänen luottamuksensa aikeensa onnistumiseen, ja levottomalla kiiruulla oli hän kulkenut tuon matkan maatilallensa Hämeesen.
Täällä muutti hän yht'äkkiä käytöksensä Elviraa kohtaan, jota hän nyt kohteli suurella kunnioituksella, salli hänen vapaasti uskollisen palvelijan seurassa, milloin häntä halutti, liikkua linnan ulkopuolella. Kanssapuheissaan osoitti hän jonkunmoista varovaisuutta, eikä kiivastunut kuten muinoin, kun Elvira jäätävällä kylmyydellä otti vastaan nämät hänen epäiltävät mieltymyksensä ja uskollisuutensa osoitukset.
Vapauttansa käytti Elvira käydäksensä joka päivä köyhäin alustalaistensa asunnoissa, joissa hän viipyi pitkät ajat. Kaikille toi hän lohdutusta ja apua. Hän oli kyllin kärsinyt täydellisesti ymmärtääksensä toisten suruja, ja syvällä kiitollisuudella katselivat tilan sairaat ja köyhät alustalaiset tuota surullista enkeliä, joka linnasta ja päivä tuli heidän luoksensa lieventämään heidän kovia kohtaloitansa. Elviraa kohtaan osoitti kansa pian koko seudulla rajatonta mielisuosiota, ja tämä alhaisten rakkaus herätti eloon silloin tällöin jonkun kukkasen, joka ilahutti hänen elämän kokemuksissa haavoittunutta, nöyrää sydäntänsä. Kauan ei näitä tyveniä päiviä kuitenkaan kestänyt Elviralle. Parooni huomasi pian, kuinka nämät harrastukset yhä enemmän vieraannuttivat hänen puolisonsa hänestä. Sen lisäksi tuli vielä eräs ulkonainen tapaus, joka saattoi hänen pian riistämään Elviralta sen vapauden, jota hän nyt nautti.
Syksyllä sai parooni, näet, Tukholmasta kirjeen, jossa muun muassa kerrottiin, mitenkä eversti Stålsköld ihmeellisellä tavalla oli pelastunut uhkaavasta kuolonvaarasta.
Tämä odottamaton uutinen iski kuni ukkosen nuoli paroonin sydämeen ja teki hänen aikeensa tyhjiksi. Niinkauan kuin Stålsköld'in uhkaava hahmo oli hänen ja Elviran välillä, ei hän voinut toivoa mitään muutosta heidän molemminpuolisissa olosuhteissaan. Ulkomaailman keskuudessa voisi Elvira milloin hyvänsä saada tietää Stålsköld'in vielä elävän. Kalliilla valalla vannoi parooni, ett'ei tämä seikka sinä ilmoisna ikänä olisi tuleva Elviran korviin.
Tapansa mukaan kääntyi hän kysymään uskotultansa, herra Mörk'iltä, neuvoa puolikypsyneen tuumansa toimeenpanemisessa, ja tämä, joka hyvin ymmärsi herransa, puki ne pian selviin sanoihin.
"Se on helposti pantu toimeen", sanoi taloudenhoitaja, "sillä meidän tarvitsee ainoastaan erottaa hänen yhteydestä maailmaa kanssa. Sillä tavoin tehdään hänelle mahdottomaksi saada mitään tietoa siitä mitä maailmassa tapahtuu. Jo kauan aikaa olen aikonut esitellä teille tämmöiseen toimeen ryhtymistä, sillä olen kauan huomannut, että teille siitä monessa suhteessa olisi hyötyä. Ei ole hyödyllistä eikä soveliastakaan antaa hänen armonsa liikkua vapaasti ulkona. Se rakkaus, milt'eipä jumaloitseminen, jota kansa niin runsaassa määrässä osoittaa häntä kohtaan, tämä jumaloitseminen, sanon minä, koituu tälle huoneelle ainoastaan kiroukseksi. Ihan kärsimätöntähän on nähdä, millä hellyydellä hän kohtelee halpaa rahvasta, kun ajattelee sitä kylmyyttä, millä hän kohtelee teitä, herra paroni! Jok'ainoa hellyyden kipinä, jonka hän tuhlaa repaleiselle mieronkulkijalle, vähentää selvästi hänen hellyyttänsä teitä kohtaan. Ja siitä huvituksesta, mikä hänellä näyttää olevan noista mielettömistä matkoistansa mökkeihin, siitä ei ole hänellekään muuta kuin sulaa vahinkoa! Jos häneltä kerran riistettäisiin tämä huvitus, niin tulisi hän varmaan hellemmäksi teitä kohtaan — sitä ei tarvitse silmänräpäystäkään epäillä! Siis — sulkekaamme hänet neljän seinän sisälle, eroittakaamme hänet noista kerjäläiskakaroista, noista kyyhkysistä, varpusista ja kaikesta, jolle hän nyt niin sydämellisesti omistaa lempeytensä!"
Tämä herra Mörk'in näin esittelemä suunnitelma miellytti paroonia hyvin. Ainoastaan se seikka millä tavalla tämä olisi toimeenpantava epäilytti häntä vielä. "Tämä asia on kuitenkin herättävä suurta huomiota", muistutti hän sentähden, luoden miettivän silmäyksen taloudenhoitajaansa. "Mitä arvelevat alustalaisemme, mitä sanovat ihmiset vapaaherrattaren pikaisesta katoamisesta?"
"Mitä he sanovat! Me emme kai ole niin tyhmiä, että annamme heidän saada tietää asian oikeata laitaa!" vastasi Mörk ja katseli hetkisen isäntäänsä riemuitsevalla etevämmyydellä. Tämä puolestaan näytti odottavan likempää selitystä taloudenhoitajalta, mutta kun herra Mörk yhä edelleen oli vaiti, tiuskasi parooni vihdoin vähän äreästi: "No sano sitten selvästi mitä tarkoitat ja miten meidän on menetteleminen!"
"Minä voisin helposti keksiä sangen monta ja lisäksi sangen erilaista menettelytapaa, mutta esittelen tässä nyt sen, mikä ensiksi johtui mieleeni", vastasi Mörk vakavasti, kuten semmoinen henkilö ainakin, joka perinpohjin tuntee asian, jota aikoo käsitellä, ja hän lisäsi konnamaisille ihmisille omituisella välinpitämättömyydellä: "ei ole mikään salaisuus asukkaille näillä seuduin että hänen armonsa ei erittäin hyvin viihdy täällä teidän läänityslinnassanne, ja sitä seikkaa, että hän mielellään toivoisi saada nähdä vanhempiansa, ei hän juuri ole pitänyt minäkään salaisuutena. No mitäs muuta! Matkustakoon hän heidän luoksensa! Me viemme hänen takaisin heidän luoksensa!"
"Oletko järjiltäsi, mies!" kiljasi parooni vihastuneena, kun asia rupesi tähän suuntaan kääntymään.
Taloudenhoitaja hymyili ivallisesti ja hänen silmänsä loistivat kärmeensilmien kiillolla. "Ha, ha, ha!" nauroi hän vastaukseksi. "Ettehän luulle, herra parooni, minun täydellä todella ehdottelevan että hän matkustaisi! Kansan vaan tulee uskoa, että hän on matkustanut. Ymmärtääkö teidän armonne minua nyt?"
Paroni nyökäytti päätänsä ikäänkuin merkiksi, että tuo pulmallinen juoni nyt rupesi käymään hänelle käsitettäväksi. Sittemmin antoi hän herra Mörk'ille kädellänsä merkin jatkaa sen selittämistä.
Taloudenhoitaja kertoi nyt, että hänen aikomuksensa oli suljetuilla vaunuilla lähteä Turkuun. Samaan aikaan taikka vähäistä ennen tätä matkaa olisi Elvira suljettava yksinäiseen kammioon. Kansalle ilmoitettaisiin kuitenkin, että se oli vapaaherratar, joka matkusti suljetuissa vaunuissa, vaikk'ei hän voinut näyttäytyä kellekään, siitä syystä että satunnainen pahoinvointi vaati käyttämään erinomaista varovaisuutta.
Koko tämän suunnitelman, josta nämät molemmat herrat, tahi oikeammin herra ja hänen palvelijansa, keskustelivat sellaisella välinpitämättömällä tyyneydellä kuin olisi ollut puhe mitä tavallisimmasta asiasta maailmassa, hyväksyi parooni täydellisesti.
Hirmuisen katkerilta tuntuivat Elviralle ensi-ajat hänen yksinäisessä kammiossaan. Vapaus oli tähän saakka ollut ainoa hyvä lahja, joka teki hänelle elämän, jollei rakkaaksi, niin kuitenkin kärsittäväksi, ja sentähden oli tämä lahja, kallis kaikille, tullut hänelle arvaamattoman kalliiksi. Hän kärsi sanomattomia tuskia, ja hänen ymmärryksensä valo olisi kentiesi sammunut, jollei hän näinä rajattoman katkerina hetkinä olisi etsinyt ja löytänyt sitä korkeampaa lohdutusta, jota uskonto tarjoopi jokaiselle, joka nöyryytetyllä sydämellä hädässään ja tuskissaan siitä lohdutusta etsii.
Ne monet kokeet, joita paroni teki taivuttaaksensa Elviran mieltä häntä kohtaan suotuisammaksi, eivät olleet soveliaat lievittämään, vaan päin vastoin omiansa lisäämään Elviran vankeuden katkeruutta, sillä hänen oli mahdoton enää osoittaa puolisoansa kohtaan minkäänlaisia muita kuin halveksimisen tunteita.
Aina siitä päivästä alkaen, jolloin Elvira suljettiin yksinäiseen kammioonsa hamaan siihen tapaukseen saakka, joka saattoi parooni Gyllenström'in lähettämään hänen syrjäiseen uudistaloonsa, ei hän ollut ainoatakaan kertaa ollut ulkona vankeushuoneestansa. Vastenmielisesti ja ainoastaan estääksensä kaiken mahdollisuuden tiedustelemiseen, oli parooni nyt päättänyt ryhtyä siihen toimenpiteesen, joka taasen saattoi hänen vankihuoneen kolkkojen muurien ulkopuolelle.
Parooni Gyllenström ja eversti Stålsköld jatkovat matkaansa, jonka edellisessä olemme nähneet heidän alkavan.
Paroonin askeleet olivat epätasaiset, epävarmat — tuontuostakin seisahtui hän silmäilläksensä ympärilleen. Tämä näytti eversti Stålsköld'istä epäiltävältä ja hän päätti olla varoillansa.
"Minä aavistan jotain petosta ja vaadin pikaista ratkaisua. Jos te teette jonkinlaisia epäilyttäviä liikkeitä, niin pidän minä itseni pakoitettuna laskemaan luodin päänne läpi", sanoi hän.
"Olkaa huoleti", vastasi parooni Gyllenström. "Minähän olen aseettomana, ihan aseettomana".
Tästä vastauksesta tyyntyi eversti hiukan. He kulkivat edelleen äänettöminä ja niin saapuivat he vuoriselänteelle, jonka onkaloista hyökyvä koski syöksi alas. Täällä jyrkkeni polku ja kierteli kolkkoin, uhkaavain kalliolohkareiden välitse. Parooni seisahtui eräällä korkealla tasaisella vuorilakealla ja ilmoitti, että he olivat saapuneet määräpaikkaansa. Tätä vuorilakeaa ympäröitsi kolmella taholla jylhä kuusikkometsä, neljäs sivu laskeutui äkkijyrkkänä kallioseinänä vesiputoukseen, joka oli sen alapuolella.
"Tässä", sanoi paroni, "tässä on paikka, jossa meidän kohtalomme on ratkaistava! Tässä on minun taikka teidän matkanne määrä! Ei siin muuta kuin astukaa kalliolakean vastaiselle syrjälle ja antakaa minulle toinen pistooli. Sen meistä, joka kaatuu, nielaiskoon koski vaahtoavaan kuiluunsa!"
Eversti Stålsköld'iä värisytti. Kuitenkin astui hän tuolle pelottavalle paikalle ja antoi paroonille pyydetyn aseen. Parooni otti sen tyynesti ja lisäsi: "Tässä, tässä on meidän kohtalomme ratkaistava! Hän, joka on rohjennut häiritä avioliiton rauhaa, hän, joka on uskaltanut pilkata pyhimpiä tunteita, mitkä ikänä ovat yhdistäneet kaksi ihmissydäntä, hän, joka on ansainnut kaikki helvetin tuskat — hän saakoon tässä tuomionsa! Olkaa varoillanne ja valmiina! Kun minä olen lukenut kolmeen — silloin lyököön koston kello!"
Parooni oli puhunut vakaasti.
Enemmin paikan kolkon jylhyyden ja hetken tärkeyden johdosta kuin paroonin sanain vaikutuksesta tunsi eversti Stålsköld mielensä juhlalliseksi ja tunteilla, jommoisia ei hän ikänä ennen ollut tuntenut, odotti hän ratkaisevia sanoja paroonin huulilta. Jok'ainoa pieninkin epäluulon kipinä oli sammunut hänen mielestänsä. Kavaluus näytti hänestä tällä hetkellä mahdottomalta. Tuomion hetki — sen juhlallisimmassa merkityksessä näytti hänen mielestään olevan läsnä ja hän ei pitänyt paroonia enää kavalana verivihollisenaan, vaan henkilönä, jonka kohtalon kanssa hänen oma kohtalonsa niin arveluttavalla tavalla oli sattunut yhteen, että korkeamman voiman nyt piti ratkaista, kenen puolella oikeus oli. Miehekkäällä tyyneydellä, mutta kuitenkin hiukan levottomalla mielellä odotti hän kuulevansa paroonin huulilta sanan "yksi".
Mutta kun ei tätä sanaa kuulunut ja kun pimeys esti häntä huomaamasta paroonin liikkeitä, niin loppui eversti Stålsköld'in kärsivällisyys, samalla kuin epäluulo uudestaan alkoi herätä hänen mielessään ja hän huusi "Jollette peräydy lausumasta sanoja, jotka luultavasti tulevat olemaan viimeiset sananne, niin otan minä lausuakseni ne".
"Minä en peräydy mistään sanoista maailmassa — olkoon ne mitkä tahansa", sanoi parooni täydellisellä tyyneydellä, "mutta minä pelkään, että te aiotte tehdä minulle kavalan kepposen".
"Minäkö?" kysyi eversti kummastuneena. "Mikä kepponen se on, josta te puhutte? Että minä aion tehdä lopun teidän katalasta elämästänne, — siihen kepposeen pitäisi teidän olla valmistettu!"
"Pimeys estää minua tyystemmin tarkastamasta tätä asetta", lausui parooni yhtäläisellä tyyneydellä. "Mutta minä pelkään ettei pistooli ole panoksessa. Eihän teillä ollut mitään syytä antaa minulle panoksessa olevaa ampuma-asetta".
Veri syöksähti eversti Stålsköld'in sydämeen. Hän tunsi itsensä syvästi loukatuksi eikä hän tavallisuuden mukaan viivytellyt kiivailla sanoilla ilmaisemasta suuttumustansa.
"Raukka!" kiljasi hän. "Te olette siis tosiaankin niin perin kurja, ett'ette voi käsittää, saatikka arvostella, miehuullista rohkeutta. Vai niin! Sinä pelkurimaisin kaikista pelkurimaisista hylkiöistä! Anna tänne pistooli ja ota tämä!… Mutta älä odota että minä enää kuuntelen, vielä vähemmin odotan mitään sanoja tahi merkkiä!"
He vaihtoivat aseita semmoisella kiivaudella ja pikaisuudella, että sitä on mahdoton kertoa ja yhtäläisellä kiiruulla ojensivat he ne toistensa rintoja kohden. Valonsäde valaisi silmänräpäyksen ajaksi kolkon ympäristön, sangen kova paukaus kuului ja — ratkaiseva silmänräpäys oli ohitse.
Paroonin pistooli oli lauennut, eversti Stålsköld'in sitävastoin ei ollut ottanut tulta. Tästä pistoolista oli paroonin, joka käytti pimeyttä hyväksensä, onnistunut huomaamatta ottaa pii pois. Tähän rohkeaan konnantyöhön oli tämä katala mies päättänyt ryhtyä osaksi luottaen onneensa, joka aina oli ollut hänelle myötäinen tämänlaatuisissa yrityksissä, osaksi sentähden että hän eversti Stålsköld'issä tunsi henkilön, joka liian suuren luottamuksensa takia ihmisten rehellisyyteen näytti olevan ikäänkuin vartavasten luotu kanssaihmistensä petettäväksi.
"Se käypi varmaan päinsä!" ajatteli parooni. "Jos minun muutamilla soveliailla sanoilla vielä onnistuu kiihoittaa hänen muutenkin kiivasta luontoansa, niin on voitto minun.Mitenminä olen päässyt voitolle, siitä ei kukaan kuolevainen kuuna päivänä saa tietoa, sillä koski on kyllin syvä salaamaan ihmisten ilmoista mitättömän piipalasen sekä piittömän pistoolin".
Kaiken tämän oli parooni harkinnut aivan oikein, mutta mitä hän ei ollut ottanut lukuun oli se seikka, että ihmiset, joilla on paha omatunto ja pahoja aikeita, toisinaan ampuvat syrjään taistellessaan rehellisten ja kunniallisten miesten kanssa. Tämän seikan tuli hän kuitenkin tänä iltana tuntemaan, sillä tuo ammuttu, murhaava luoti ei sattunut eversti Stålsköld'iin. Se hiipasi hänen olkapäänsä ohitse, saattamatta kuitenkaan hänelle pienintäkään vahinkoa, jos emme ota lukuun pientä rikkinäistä sipaletta hänen takinhiassaan — vaan eihän semmoisesta vahingosta siedä puhuakaan.
Kauhistuksen huuto pääsi paroonilta sittenkuin hän oli ehtinyt huomata, ett'ei laukauksensa ollut sattunut.
Eversti Stålsköld seisoi tyynenä, järkähtämättömän tyynenä. Hän ei tuntenut mitään vapistusta, ei mitään pelkoa. Hänen mielensä oli tyyni, mutta tämä tyyneys oli sen tyyneyden kaltainen, joka merellä käy raivoavan myrskyn edellä. Se oli luonnon tyyneys vähää ennen hirmuista ukkosen jyrinää.
Kauan aikaa seisoi hän liikkumattomana kuni valettu kuvapatsas. Kun hänen kuohuvat ajatuksensa vihdoin puhkesivat sanoiksi, huusi hän vihasta värähtelevällä äänellä: "Petetty! Siis on tämä konna vielä kerran ilkeästi pettänyt minun! Hänessä ei siis ollutrahtuakaankunniantuntoa …ei rahtuakaan! Mutta sallimus on selvästi osoittanut, että täydellisin oikeus on minun puolellani, oikeus, jota vastaan kaikki konnamaiset yritykset musertuvat kuni kallioon heitetyt saviastiat. Tällä hetkellä olen minä täydellisesti vakuutettu, että minulla on oikeus rangaista … ja minä rankaisen! Rangaistakseni moista konnaa en minä tarvitse ampuma-aseita."
Eversti Stålsköld vaikeni ja tehden suonenvedontapaisen, voimakkaan liikkeen kohotti hän oikean kätensä. Kooten kaikki voimansa heitti hän pistoolin, joka hänellä oli kädessä, paroonia kohden. Mutta tämä oli jo pötkinyt käpälämäkeen, pistooli sattui erääsen ulkonevaan kallionhuippuun ja juova säkeniä osotti sen tietä, kunnes se katosi läheiseen kuiluun luultavasti kuuksi päiväksi piiloutuaksensa ihmisten ilmoilta hyrskyvien aaltojen vaahtoavan vaipan alle.
Eversti Stålsköld henkäsi syvään ja hän luuli tukehtuvansa kiukusta, joka paronin kurjamaisen menettelyn takia oli kiihtynyt hurjimmilleen. Hän koetti keventää rintaansa huutamisella … kirouksella, siunauksella, sadatuksella — yhdentekevää millä hyvänsä! mutta hänen huulensa pysyivät yhteen puristettuina ja hänen oli mahdoton saada sanaakaan suustansa. Silloin sattui pakenevan paroonin askeleitten töminä hänen korvaansa. Saalistansa vainoavan jalopeuran nopeudella lähti hän kiitämään sille suunnalle, josta tämä töminä kuului.
Edellisessä luvussa olemme maininneet että myöskin taloudenhoitaja Mörk kuuli lähenevien askeleitten töminätä istuessaan veneessä. Myöskin olemme huomauttaneet siitä äkillisestä mielenliikutuksesta, joka hänen silloin valtasi.
Kauan ei herra Mörk'in tarvinnut alla epätiedossa siitä mitä nämät kiiruhtavat askeleet merkitsivät, sillä pian kuuli hän paroonin, joka yhä edelleen mitä kiiruimmasti riensi veneelle päin, huutavan; "Jumalan tähden Mörk! Onko sinulla kaikki järjestyksessä? Taivas ja helvetti ovat hyljänneet meidät! Me olemme hukassa! Lykkää heti … heti ulos maalta, jahka minä pääsen perille!"
Saatuansa suurella vaivalla änkytetyksi nämät sanat oli parooni ehtinyt valkamaan, josta edellä olemme puhuneet.
"Onko kaikki järjestyksessä? Onko kaikki järjestyksessä?" huusi hän vielä kerran kuumeentapaisella pikaisuudella ja valmistautui hyppäämään kiveltä, jolla hän seisoi, veneesen.
"Kaikki on valmiina, herra parooni! Joutukaa vaan! — reipas hyppäys!Vielä emme ole hukassa! Rohkeutta vaan herra parooni!"
Herra Mörk oli tuskin ehtinyt lausua nämät sanat, ennenkuin hän peljästyneenä peräytyi taaksepäin kuullessaan seuraavat sanat, jotka lausuttiin vihasta ja kiukusta kauheasti värisevällä äänellä: "Kuitenkin olette te hukassa! te olette molemmat kadotetut — kadotetut ainiaaksi! kadotetut tässä ja tulevaisessa maailmassa!"
Eversti Stålsköld oli saapunut ja hänen ojennettu kätensä tarttui voimakkaasti kuni ruuvipihti paroonin niskaan.
"Kuolema ja helvetti", änkytti parooni hampaitansa kiristellen ja taipui kuni muserrettu käärme voittajansa jalkoihin.
Elvira oli tähän saakka istunut äänetönnä ja ajatuksiinsa vaipuneena.Nyt nousi hän äkkiä seisoalleen ja huudahti: "Se olet sinä! TaivaanJumala — se olet kuitenkin sinä, Kustaa!"
Hän ojensi kätensä rannalle päin ja olisi langennut kasvoilleen veneestä, jollei eversti Stålsköld samassa olisi sulkenut häntä syliinsä. Tälle oli ollut silmänräpäyksen työ sinkauttaa parooni tieltään ja kiiruhtaa rakastettunsa avuksi.
Eversti Stålsköld ei ollut tässä silmänräpäyksessä pitänyt lukua minne ja mistä hän heitti parooni raukan, eikä hän myöskään ajatellut pikaisen tekonsa seurauksia, mutta paroonille sattui se hyvä onni että hän putosi veneesen, ihan uskollisen taloudenhoitajansa viereen. Paroonin pudotessa liikahti vene äkkiä ja nuora irtaantui rannasta.
"Me olemme pelastetut!" jupisi herra Mörk ja koetti nostaa jaloilleen herraansa, jonka jäsenille ja raajoille tuo pikainen veneesen tulo ei ollut tuntunut erittäin suloiselta.
Ja he olivat pelastetut, mutta sen ohessa olivat he säikähtyneinä, siihen määrään säikähtyneinä, ett'eivät kyenneet mitään toimittamaan. Airot olivat paikoillansa hangoilla, mutta ei parooni eikä hänen taloudenhoitajansa yrittäneetkään käydä käsiksi niihin. Vesipyörteet saivat veneen valtaansa ja kiidättivät sitä hyvällä vauhdilla alas koskea kohden, mutta edellisestä uhkaavasta vaarasta ja sitä seuraavasta pikaisesta pelastuksesta säikähtyneet veneessä olijat eivät näyttäneet huomaavan sitä. He lähestyivät yhä enemmän ja enemmän vesiputousta ja vaahtopäiset aallot kuohuivat heikon aluksen kumpaisellakin puolella. Parooni tointui vihdoin niin paljon, että hän huomasi uhkaavan vaaran. Nousten polvillensa huusi hän sydäntä vihlaisevalla äänellä: "Mörk! Mörk! Joudu… Tartu airoihin! Etkö näe että me olemme perikadon partaalla!"
Äkkiä kuni pahasta unesta heräävä kavahti herra Mörk seisaalleen ja silmäili hurjasti ympärilleen.
"Se on liian myöhäistä herra parooni! Se on liian myöhäistä!" parkasi hän kamalasti ja hänen äänensä, joka kajahti kovemmin kuin kosken pauhina, kuului rannalla seisovien korviin kuni hautaussäveleet helvetin alhosta.
Tuskin olivat Mörk'in viimeiset sanat kajahtaneet, kun eversti Stålsköld aivan lähellänsä kuuli hänelle tutun ähkyvän äänen ja seuraavassa silmänräpäyksessä töytäsi Pekka hengästyneenä hänen jalkoihinsa.
"Jumalan kiitos, etten tullut liian myöhään! Te olette siis vielä hengissä, rakas isäntäni!" huudahti tämä uskollinen, rehellinen palvelija toistaen samoja hellyyden osoituksia, joita hän kerran ennen oli näyttänyt Aurajoen rannalla.
Muutamaa askelta ulompana seisoi se sotamies, jonka parooni oli häätänyt talostansa pois ja joka nyt oli seurannut Pekkaa tämän vakousretkellä. Kyyneleet silmissä katseli hän tuota harvinaista ryhmää edessänsä ja etenkin loi hän sanomattoman lempeitä silmäyksiä Elviraan.
"'Taivaan armo' elää — Jumalalle olkoon kiitos siiiä", sanoi hän.
"Niin 'taivaan armo' elää, siinä sinä olet oikeassa", lausui Stålsköld, vielä melkein liikutuksen vallassa, "ja 'taivaan armo' on aina elänyt ja on aina elävä. Turhaan koettavat ihmiset sammuttaa armon kipinätä — se pilkoittaa vastustamattomasti myöskin ihmissilmälle ja ihmisjärjelle läpitunkemattoman pimeyden läpi. Elvira! Emmekö me ole elävänä todistuksena näiden minun sanojeni totuudesta?"
"Me olemme elävänä todistuksena siitä", kuiskasi Elvira ja koetti hellällä väkivallalla irroittaa itseänsä eversti Stålsköld'in sylistä.