Tapaaminen
Vielä ratsastettiin kymmenen minuuttia samaa vauhtia.
Kiireisesti irtausi kaksi tummaa kohtaa ryhmästä; ne lähestyivät, suurenivat ja saivat yhä selvemmin kahden ratsumiehen hahmon.
"Kas", virkkoi d'Artagnan, "meitä tullaan vastaan."
"Sen pahempi tulijoille"-, vastasi Portos.
"Ken siellä?" huusi karski ääni.
Vimmatusti kiitävät kolme ratsumiestä eivät pysähtyneet eivätkä vastanneet; kuului vain huotrista vedettyjen miekkain kalinaa ja noiden kahden haamun pistoolinhanain naksahtaminen vireeseen.
"Ohjakset hampaisiin!" käski d'Artagnan.
Portos ymmärsi; molemmat ottivat vasemmalla kädellään kotelosta pistoolin ja vetivät aseensa niinikään vireeseen.
"Ken siellä?" karjaistiin toistamiseen. "Ei enää askeltakaan, tai olette kuoleman oma!"
"Pyh!" vastasi Portos melkein tukahtuneena pölyyn ja pureskellen ohjaksia niinkuin hänen ratsunsa puri kuolainta: "pyh, pahempaakin olemme nähneet!"
Samassa sulkivat molemmat haamut tien, ja tähtien kajastuksessa kiiluivat alaslasketut pyssynpiiput.
"Takaisin", kiljaisi d'Artagnan, "tai te olette kuoleman omia!"
Uhkaukseen vastasi kaksi pistoolinlaukausta; mutta hyökkääjät tulivat niin hurjaa vauhtia, että he melkein samassa silmänräpäyksessä olivat vastustajiensa kimpussa. Kolmas laukaus pamahti nyt d'Artagnanin ampumana likeltä, ja hänen vihollisensa putosi. Portos tölmäsi niin kiivaasti omaa pidättäjäänsä vastaan, että tämä sinkosi kymmenen askeleen päähän hevosensa selästä, vaikka saikin väistetyksi ahdistajansa miekan survaisun.
"Lopeta, Mousqueton, lopeta!" käski Portos.
Ja hän karautti ystävänsä vierelle, joka oli jo jälleen aloittanut takaa-ajon.
"Miten kävi?" kysyi Portos.
"Musersin häneltä pään", vastasi d'Artagnan; "entä sinä?"
"Keikautin mieheni vain nurin, mutta kuulehan…"
Pamahti pistoolinlaukaus; Mousqueton se ohi kiitäessään täytti herransa käskyn.
"Eteenpäin!" sanoi d'Artagnan. "Hyvin käy, olemme jo voittaneet ensimmäisen erän."
"Kas", huudahti Portos, "tuoltapa tulee pelikumppaneita!"
Kaksi muuta ratsastajaa näkyikin nyt eriävän pääryhmästä ja nopeasti lähenevän sulkemaan jälleen tien.
Tällä kertaa ei d'Artagnan odottanut puhuttelua.
"Tilaa!" hän huusi ensimmäisenä; "tilaa!"
"Mitä tahdotte?" kysyi ääni.
"Herttuan!" äyskäisivät d'Artagnan ja Portos yhtaikaa.
Nauru oli vastauksena, mutta se päättyi huokaisuun; d'Artagnan oli lävistänyt naurajan säilällään.
Samassa ammuttiin kaksi laukausta, jotka kuuluivat yhdeltä; Portos ja hänen vastustajansa olivat ampuneet toisiaan.
D'Artagnan kääntyi katsomaan ja näki Portoksen ihan lähellään.
"Mainiota, Portos!" hän sanoi; "taisit surmata hänet?"
"Luulen osanneeni ainoastaan hevoseen", vastasi Portos.
"Mikäs auttaa, veikkonen! Pilkkuun ei osaa joka laukauksella, eikä sovi valittaa, kun sentään satuttaa tauluun. Kas, hitto, mikä nyt hevostani vaivaa?"
"Se sortuu", vastasi Portos seisahduttaen omansa.
D'Artagnanin ratsu horjui tosiaan ja vaipui polvilleen; sitten se korahtaen kaatui kyljelleen.
Se oli saanut rintaansa d'Artagnanin ensimmäisen vastustajan ampuman luodin.
D'Artagnan kirosi niin katkerasti, että siitä olisi taivaskin voinut revetä.
"Haluatteko hevosta, monsieur?" kysyi Mousqueton.
"Hitto, haluanko muka!" karjaisi d'Artagnan.
"Tässä on", sanoi Mousqueton.
"Mistä hornasta oletkaan saanut kaksi varahevosta?" ihmetteli d'Artagnan hypätessään toisen selkään.
"Niiden ratsastajat ovat kuolleet; arvelin niistä saattavan olla hyötyä, joten otin ne mukaan."
Sillaikaa oli Portos uudestaan panostanut pistoolinsa.
"Pian!" huusi d'Artagnan, "tuolla on taas kaksi!"
"Mutta tätähän kestää aamuun!" tuumi Portos.
Kaksi ratsumiestä lähestyi jälleen nopeasti.
"Voi, monsieur", sanoi Mousqueton, "se, jonka survaisitte alas ratsailta, nousee nyt ylös."
"Mikset menetellyt hänen suhteensa kuten ensimmäisenkin?"
"Olin estetty, monsieur; pitelin hevosta."
Kajahti laukaus, Mousqueton kiljaisi kivusta.
"Voi, monsieur", hän parkaisi, "nyt osui toiseenkin, juuri toiseen!Tämä laukaus tuli ihan vastapainoksi sille, jonka sain matkallaAmiensiin."
Portos käännähti kuin jalopeura ja ryntäsi hevosensa menettäneen ratsastajan kimppuun, joka yritti sivaltaa miekkansa; mutta ennen kuin se paljastui säilästä, oli Portos omansa kahvalla jymäyttänyt häntä päähän niin hirveästi, että hän kaatui kuin härkä lysähtää teurastajan nuijasta.
Vikisten oli Mousqueton luisunut alas ratsailta, sillä hänen saamansa haava ei sallinut hänen istua satulassa.
Ratsastajat huomattuaan oli d'Artagnan pysähtynyt ja jälleen panostanut pistoolinsa; hänen uuden hevosensa satulanupissa muuten riippui ratsupyssykin.
"Tässä nyt olen", sanoi Portos; "odotammeko vai hyökkäämmekö me?"
"Käykäämme päälle!" esitti d'Artagnan.
"Se sopii!" suostui Portos.
He iskivät kannukset hevostensa kylkiin.
Ratsumiehet olivat ainoastaan kahdenkymmenen askeleen päässä heistä.
"Kuninkaan nimessä", huusi d'Artagnan, "tie auki!"
"Kuninkaalla ei ole täällä mitään tekemistä", vastasi kumea ääni, joka tuntui tulevan pilvestä, sillä ratsastaja läheni pölypatsaan kiehtomana.
"Hyvä! Saammepa nähdä, eikö kuningas pääse esille yli kaiken", tuumi d'Artagnan.
"Se nähdään!" virkkoi sama ääni.
Kaksi pistoolinlaukausta pamahti melkein yhtaikaa, toinen d'Artagnanin luikusta, toinen Portoksen vastustajan ampumana. D'Artagnanin luoti vei viholliselta hatun, Portoksen vastustajan kuula lävisti paroonikokelaan hevoselta kaulan, ja pärskähtäen sortui elukka heti.
"Viimeisen kerran, minne aiotte?" kysyi sama ääni.
"Hornaan!" karjaisi d'Artagnan.
"Hyvä! Olkaa siis huoletta, sinne joudutte pian."
D'Artagnan näki musketinpiipun painuvan vastaansa. Hänellä ei ollut aikaa kopeloida kotelosta, mutta hän muisti neuvon, jonka oli aikoinaan saanut Atokselta: hän antoi hevosensa kavahtaa takajaloilleen, ja luoti osui elukkaa mahaan. D'Artagnan tunsi hevosen huojuvan allansa, ja harvinaisen ketteränä, kuten aina heittäysi hän, sivulle.
"Mutta, hiisi vieköön", virkkoi sama väräjävä ja pilkallinen ääni "tämähän on hevosteurastusta eikä mieskohtaista taistelua. Vetäkäämme miekkamme, monsieur — miekkasille!"
Ja hän hyppäsi alas ratsailta.
"Olkoon menneeksi!" myöntyi d'Artagnan; "se on ihan minun alaani."
Kahdella harppauksella joutui d'Artagnan seisomaan kiistakumppaniansa vastassa, jonka säilä nyt iski hänen aseeseensa. Tavallisen taitavuutensa avulla oli hän saanut miekan sovitetuksi terssiliikkeisiin, jotka olivat hänen parhaana puolustusasentonaan.
Sillävälin oli Portos polvistunut hevosensa taakse, joka vavahteli henkitoreissaan, ja piteli pistoolia kumpaisessakin kädessään.
D'Artagnanin ja hänen vastakumppaninsa ottelua jatkui. D'Artagnan ahdisti tapansa mukaan kiivaasti, mutta tällä kertaa oli hän tavannut miekkailijan ja käden, jotka saivat hänet miettimään. Kahdesti kvarttiin pakotettuna astahti d'Artagnan taaksepäin; hänen vastustajansa ei hievahtanut, d'Artagnan palasi ja heittäysi uudestaan terssitemppuihin.
Pari kolme survaisua suunnattiin kumpaiseltakin puolelta tuloksetta, kipinäin singotessa säilänteristä.
Vihdoin katsoi d'Artagnan hetken tulleeksi, yrittääkseen mieluisinta kujettaan; hän valmisteli sitä taitavasti, suoritti sen nopeasti kuin salama ja tähtäsi survaisun niin voimakkaasti, että hän piti sitä vastustamattomana.
Työntäisy torjuttiin.
"Mordious!" huudahti hän gascognelaisella murteellaan.
Tämän huudahduksen kuullessaan kavahti vastustaja taaksepäin, ojensi esiin paljastetun päänsä ja yritti pimeässä eroittaa d'Artagnanin kasvonpiirteitä.
D'Artagnan taasen epäili viekkautta ja pysyi puolustusasennossa.
"Pitäkää varanne!" varoitti Portos vastustajaansa; "minulla on vielä kaksi pistooliani panostettuina."
"Sitä suurempi syy teillä ampua ensin", vastasi jälkimmäinen.
Portos laukaisi, salama valaisi taistelupaikkaa.
Tämän tuiskahduksen leimussa huudahtivat molemmat toiset taistelukumppanukset.
"Atos!" oudostui d'Artagnan.
"D'Artagnan!" kummeksui Atos.
Atos kohotti miekkansa, d'Artagnan laski alas omansa.
"Aramis!" huusi Atos, "älä ammu!"
"Hei, sinäkö se oletkin, Aramis?" ihmetteli Portos.
Ja hän heitti sivulle pistoolinsa.
Aramis pisti omansa koteloon ja miekkansa huotraan.
"Poikani!" sanoi Atos ojentaen d'Artagnanille kätensä.
Tällä nimityksellä oli hän entiseen aikaan puhutellut d'Artagnania, tahtoessaan ilmaista hellyyttä.
"Atos", valitti d'Artagnan käsiänsä väännellen, "sinä siis puolustat häntä! Ja minä kun olin vannonut vieväni hänet takaisin elävänä tai kuolleena! Voi, minä olen häväisty mies!"
"Surmaa minut", sanoi Atos rintansa paljastaen, "jos kuolemani on välttämätön kunniallesi."
"Minua poloista!" huudahti d'Artagnan. "Maailmassa oli yksi ainoa mies, joka kykeni pysähdyttämään minut, ja onneton kohtaloni toimitti juuri sen miehen tielleni! Mitä nyt sanonkaan kardinaalille?"
"Te sanotte hänelle, monsieur", vastasi ääni, joka kajahti yli koko taistelupaikan, "että hän oli lähettänyt minua vastaan kaksi ainoata miestä, jotka kykenivät nujertamaan neljä, mies miestä vastaan keskeytymättömästi ahdistamaan kreivi de la Fèreä ja ritari d'Herblayta ja olemaan antautumatta vähäisemmälle lukumäärälle kuin viidellekymmenelle."
"Prinssi!" huudahtivat Atos ja Aramis yhtaikaa, liikahtaen ikäänkuin tehdäkseen tilaa Beaufortin herttualle, samalla kun d'Artagnan ja Portos puolestaan astahtivat taaksepäin.
"Viisikymmentä ratsumiestä!" mutisivat d'Artagnan ja Portos.
"Katsokaa ympärillenne, hyvät herrat, jos epäilette sitä", jatkoi herttua.
D'Artagnan ja Portos vilkaisivat sivulleen; he olivatkin täydellisesti saarrettuina ratsujoukon keskelle.
"Taistelunne melu, hyvät herrat", puheli herttua, "sai minut siihen luuloon, että teitä oli vähintään kaksikymmentä, ja minä palasin kaikkien saattolaisteni kanssa, kyllästyneenä ainaiseen pakenemiseen ja haluten saada itse paljastaa miekkani; mutta kaksihan teitä vain olikin."
"Niin, monseigneur", huomautti Atos, "mutta kaksi kahdenkymmenen veroista, kuten itse sanoitte."
"No niin, miekkanne, hyvät herrat!" käski herttua.
"Miekkamme!" toisti d'Artagnan kohottaen päänsä ja tointuen; "niitä emme koskaan luovuta!"
"Emme koskaan!" vahvisti Portos.
Jotkut ratsumiehet liikahtivat.
"Silmänräpäys, monseigneur!" virkkoi Atos; "kaksi sanaa!"
Hän lähestyi prinssiä, joka kumartui häntä kohti, ja lausui tälle hiljaa pari sanaa.
"Kuten haluatte, kreivi", vastasi prinssi. "Olen liian suuressa kiitollisuudenvelassa teille, voidakseni evätä ensimmäistä pyyntöänne. Poistukaa, hyvät herrat!" hän virkkoi saattueelleen. "Herrat d'Artagnan ja du Vallon, te olette vapaita."
Käskyä toteltiin heti, ja d'Artagnan ja Portos näkivät nyt olevansa laajan kehän keskuksena.
"Nyt, d'Herblay", sanoi Atos, "laskeudu ratsailta ja tule mukaan."
Aramis hyppäsi maahan ja lähestyi Portosta, Atoksen astuessa d'Artagnanin luo. Kaikki neljä olivat siten jälleen koolla.
"Veikkoseni", kysyi Atos, "pahoitteletteko vielä, ettette vuodattaneet vertamme?"
"Emme", vastasi d'Artagnan, "mutta minua surettaa nähdä joutuneemme vastatuksin, kun olemme aina olleet niin likeisesti yhdessä, — sydäntäni painostaa, että tapaamme toisemme vihollisleireihin kuuluvina. Voi, nyt ei meille enää mikään luonnista!"
"Taivasten tekijä, ei, — nyt on kaikki mennyttä!" huudahti Portos.
"No, siirtykää siis meidän puolellemme", esitti Aramis.
"Hiljaa, d'Herblay!" tokaisi Atos; "tällaisille miehille ei ehdoteta mitään sellaista. Jos he ovat liittyneet Mazarinin puolueeseen, niin on heidät siihen omatuntonsa taivuttanut, niinkuin me olemme vakaumuksesta menneet prinssien puolelle."
"Vihollisia nyt kuitenkin olemme", sanoi Portos. "Hitto, kuka olisi koskaan uskonut sitä!"
D'Artagnan ei virkkanut mitään; hän vain huokasi.
Atos katseli heitä ja otti heidän kätensä omiinsa.
"Hyvät herrat", hän haastoi, "asia on vakava, ja sydäntäni kirvelee niinkuin olisitte lävistäneet sen. Niin, me olemme erillämme, se on tärkeä ja murheellinen totuus; mutta vielä emme ole julistaneet toisillemme sotaa. Voimme kenties vielä päästä sovintoon; vasituinen viimeinen kohtaus on välttämätön."
"Minä puolestani vaadin sitä", sanoi Aramis.
"Minä suostun siihen", vastasi d'Artagnan ylpeästi.
Portos nyökkäsi myöntymykseksi.
"Määrätkäämme siis kokouspaikka, joka on meille kaikille mukava", jatkoi Atos, "ja siinä viimeisessä kohtauksessa sopikaamme ratkaisevasti keskinäisestä asemastamme ja esiintymistavasta, jota meidän tulee noudattaa toisiamme kohtaan."
"Hyvä!" vastasivat toiset kolme.
"Yhdytte siis minun käsitykseeni?" kysyi Atos.
"Täydellisesti."
"No niin, mikä paikaksi?"
"Soveltuuko teille Place Royale?" esitti d'Artagnan.
"Pariisissa?"
"Niin."
Atos ja Aramis katsoivat toisiinsa. Aramis teki hyväksyvän merkin.
"Place Royale, olkoon menneeksi", suostui Atos.
"Ja milloin?"
"Huomen-illalla, jos haluatte."
"Kerkiättekö siksi takaisin?"
"Kyllä."
"Mihin aikaan tulemme?"
"Kello kymmenen illalla — sopiiko se teille?"
"Erinomaisesti."
"Siitä on seurauksena rauha tai sota", huomautti Atos, "mutta kunniamme, ystävät, ainakin jää loukkaamattomaksi."
"Voi", jupisi d'Artagnan, "meidän sotilaallinen kunniamme on mennyttä!"
"D'Artagnan", sanoi Atos vakavasti, "minä vannon, että teet minua kohtaan väärin, ajatellessasi tuolla tavoin, kun minä sitävastoin ajattelen vain yhtä seikkaa, nimittäin että me olemme paljastaneet säilämme toisiamme vastaan. Niin", hän jatkoi murheellisesti pudistaen päätänsä, "niin, sinäpä sen sanoit: onnettomuus uhkaa meitä. Tule, Aramis!"
"Ja me, Portos", sanoi d'Artagnan, "palatkaamme ilmoittamaan kardinaalille häpeämme."
"Ja sanokaa hänelle ennen kaikkea", huusi hämystä joku, "että minä en ole vielä liian vanha toimimaan."
D'Artagnan tunsi Rochefortin äänen.
"Voinko tehdä mitään hyväksenne, messieurs?" kysyi prinssi.
"Te voitte todistaa, että me olemme tehneet voitavamme, monseigneur."
"Olkaa huoletta, se tapahtuu. Hyvästi, messieurs! Jonkun ajan kuluttua toivoakseni näemme toisemme jälleen Pariisin edustalla, kenties itse Pariisissakin, ja silloin voitte ottaa hyvityksenne."
Näin sanoen herttua heilautti kättänsä hyvästiksi, kannusti ratsunsa jälleen laukkaan ja katosi saattolaisineen, jotka häipyivät pimeään niinkuin melukin avaruuteen.
D'Artagnan ja Portos jäivät yksikseen maantielle, likellään mies, joka piteli kahta varahevosta.
He luulivat tätä Mousquetoniksi ja lähestyivät.
"Mitä näenkään!" huudahti d'Artagnan, "sinäkö siinä Grimaud?"
"Grimaud!" kummeksui Portos.
Grimaud antoi ystävyksille merkin, että he eivät erehtyneet.
"Kenen ovat hevoset?" kysyi d'Artagnan.
"Kuka ne meille antaa?" kysyi Portos.
"Herra kreivi de la Fère."
"Atos, Atos", mutisi d'Artagnan, "sinä ajattelet ihan kaikkea; sinä olet todellinen aatelismies!"
"Hyvä juttu!" virkkoi Portos; "pelkäsin joutuvani taivaltamaan jalkaisin."
Ja hän hyppäsi ratsaille. D'Artagnan istui jo satulassa.
"No, mihin siis sinä aiot, Grimaud?" tiedusti d'Artagnan; "jätät herrasi?"
"Niin", vastasi Grimaud, "olen menossa varakreivi de Bragelonnen luoFlandriassa toimivaan armeijaan."
He etenivät äänettöminä joitakuita askeleita pitkin maantietä Pariisiin päin, kunnes äkkiä kuului voihkinaa, joka tuntui tulevan ojasta.
"Mitä tuo on?" ihmetteli d'Artagnan.
"Siellä on Mousqueton", arvasi Portos.
"Voi, niin, monsieur, minä täällä olen", vastasi vaikertava haamu, joka kohosi tien viereltä.
Portos kiirehti intendenttinsä luo, johon hän oli todella kiintynyt.
"Oletko vaarallisestikin haavoittunut, hyvä Mouston?" hän kysyi.
"Mouston!" kertasi Grimaud silmät suurina.
"En luule, monsieur, mutta peräti kiusalliseen tapaan olen haavoittunut."
"Et siis kykene ratsastamaan?"
"Voi, vielä kysyttekin, monsieur!"
"Pääsetkö kävelemään?"
"Koetan pyrkiä lähimpään taloon asti."
"Miten menetellä?" sanoi d'Artagnan. "Meidän on välttämättömästi palattava Pariisiin.
"Minä kyllä pidän huolen Mousquetonista", tarjoutui Grimaud.
"Kiitos, kunnon Grimaud!" sanoi Portos.
Grimaud laskeusi ratsailta ja meni ojentamaan käsivartensa vanhalle ystävälleen, joka vastaanotti hänet kyynelsilmin, Grimaudin oikein kykenemättä tietämään, pusersiko ne kyyneleet jälleennäkemisen ilahdus vai haavan tuottama kipuko.
D'Artagnan ja Portos pitkittivät vaiteliaina matkaansa Pariisiin.
Kolmea tuntia myöhemmin sivuutti heidät eräänlainen pikalähetti, pölyn peittämänä. Miehen oli herttua toimittanut viemään kardinaalille kirjettä, jossa prinssi lupauksensa mukaisesti antoi todistuksensa Portoksen ja d'Artagnanin kunnostautumisesta.
Mazarin oli viettänyt kovin tukalan yön, saadessaan tämän kirjeen, jossa prinssi itse ilmoitti hänelle olevansa vapaana ja ryhtyvänsä kuolettavaan sotaan häntä vastaan.
Kardinaali luki sen pariin kolmeen kertaan; sitten hän taittoi sen kokoon ja pisti taskuunsa.
"Se minua sentään lohduttaa hänen livahdettuaan d'Artagnanin käsistä", hän tuumi, "että takaa-ajaja ainakin ratsasti kumoon Brousselin. Tuo gascognelainen on totisesti oiva mies; hän palvelee minua kömpelyyksilläänkin."
Kardinaali tarkoitti sitä miestä, jonka d'Artagnan oli ajanut nurin Saint-Jeanin hautuumaan kulmassa Pariisissa ja joka ei ollut sen vähäisempi henkilö kuin parlamenttineuvos Broussel.
Neljä vanhaa ystävystä valmistautuu tapaamaan toisensa
"No niin", sanoi Portos, istuessaan la Chevrette-hotellin pihalla, kun d'Artagnan naama pitkänä ja nyreissään palasi Kardinaalipalatsista, "hän kai otti sinut yrmeästi vastaan, kelpo d'Artagnan?"
"Sen totisesti teki! On siinä koko hylky mieheksi! Mitä sinä syöt,Portos?"
"Ka, näethän, että minä liotan korppua espanjalaiseen viinilasilliseen.Tee sinä samaten!"
"Oikeassa olet, Gimblou, lasi!"
Näin soinnukkaalla nimellä puhuteltu tarjoilija toi pyydetyn lasin, ja d'Artagnan istuutui ystävänsä viereen.
"Miten siis kävi?"
"Hitto, käsitäthän, että aseman selittämiseen oli vain yksi tapa! Minä astuin sisälle, hän katsoi minuun karsaasti, kohautin olkapäitäni ja sanoin:
"'No niin, monseigneur, me emme olleetkaan ylivoimaisia.'
"'Niin, sen jo tiedän; mutta kertokaahan yksityiskohdat.'
"Ymmärrät kyllä, Portos, että minä en ystäviäni nimeämättä voinut kertoa yksityiskohtia, ja heidän mainitsemisensa olisi syössyt heidät tuhoon."
"Perhana!"
"'Monseigneur', sanoin, 'heitä oli viisikymmentä ja meitä kaksi'.
"'Niin, mutta silti vaihdettiin pistoolinlaukauksia, mikäli olen kuullut', vastasi hän.
"'On kyllä totta, että molemmin puolin haaskattiin hiukan ruutia'.
"'Ja miekat sivallettiin päivänvaloon?' lisäsi hän.
"'Oikeastaan yön pimeyteen, monseigneur', korjasin minä.
"'No, mutta minä luulin teitä gascognelaiseksi, ystäväiseni?' jatkoi kardinaali.
"'En ole gascognelainen muulloin kuin onnistuessani, monseigneur.'
"Hän piti vastauksesta, sillä hän alkoi nauraa.
"'Se opettaa minut varustamaan kaartilaiseni paremmilla hevosilla', hän sanoi, 'sillä jos he olisivat kyenneet seuraamaan teitä ja kukin puolestaan toimineet kuten te ja teidän ystävänne, niin te olisitte saanut pidetyksi sananne ja tuonut hänet tänne elävänä tai kuolleena'."
"Kas, eihän tuo minusta näytä ollenkaan pahalta", virkahti Portos.
"Eihän kylläkään, mutta hyväinen aika, veikkonen, pääasiana on tapa, millä mikin sanotaan. On uskomatonta", keskeytti d'Artagnan puheensa, "kuinka paljon viiniä nämä korput imevät itseensä! Nehän ovat kuin sieniä. Gimblou, toinen pullo."
Tilauksen täyttämisessä noudatettiin kiirettä, joka osoitti, kuinka suurella huomaavaisuudella d'Artagnania kohdeltiin talossa. Hän pitkitti:
"Teinkin jo lähtöä, kun hän kutsui minut takaisin."
"'Teiltähän surmattiin tai menehtyi kolme hevosta?' hän tiedusti.
"'Niin, monseigneur'.
"'Mitä ne maksavat?'"
"Mutta se näyttää minusta varsin hyvältä käänteeltä", tokaisi Portos.
"'Tuhannen pistolia', minä vastasin."
"Tuhannen pistolia!" toisti Portos; "he-hei, sepä oli paljon! Jos hän tuntee hevosia, niin hänen olisi pitänyt tinkiä."
"Kyllä hänellä totta tosiaan oli siihen halua, saiturilla, sillä hän hätkähti rajusti ja tuijotti minuun. Minä tuijotin takaisin; silloin hän ymmärsi yskän, avasi kaapin ja veti esiin Lyonin pankin maksuosoituksia."
"Tuhannen pistolin arvosta?"
"Niin, ihan täsmälleen tuhannen pistolin, senkin visukinttu; ei rahtuakaan enempää."
"Ja sinulla on ne nyt?"
"Tässä näet."
"Totisesti tuntuu minusta kuitenkin siltä, että se oli sopivaa kohtelua", arveli Portos.
"Sopivaako! Miehiä kohtaan, jotka eivät ainoastaan olleet vaarantaneet nahkaansa, vaan vielä tehneet hänelle suuren palveluksen?"
"Minkä suuren palveluksen?" kysyi Portos.
"Hitto, minä kuulun ratsastaneen nurin jonkun parlamenttineuvoksen."
"Mitä! Sen mustapukuisen pikku miehen, jonka ajoit kumoon Saint-Jeanin hautuumaan kulmassa?"
"Se oli juuri hän, veikkoseni. Katsos, hän oli kardinaalille kiusallinen. Pahaksi onneksi en rusentanut häntä kokonaan. Hän kuuluu toipuvan, ollakseen uutena haittana."
"No, pentele!" tokaisi Portos; "ja kun käänsin hevoseni, joka tahtoi rynnätä suoraan sen päälle! Toistamiseen en sitä tee."
"Sen myyrän olisi pitänyt maksaa minulle parlamenttineuvoksestakin."
"Mutta", intti Portos, "kun hän ei kunnolleen rusentunut…"
"Oh, herra de Richelieu olisi sanonut: 'Viisisataa écu'ta parlamenttineuvoksesta.' Mutta jääköön se jo silleen. Paljonko maksoivat elukkasi, Portos?"
"Voi, veikkonen, jos Mousqueton-parka olisi täällä, niin hän ilmoittaisi summan pennilleen."
"Sanoinhan sentään suunnilleen."
"Vulcanus ja Bayard tulivat minulle maksamaan kahdensadan pistolin vaiheille kumpainenkin, ja arvioitsemalla Phoebuksen sataanviiteenkymmeneen, luulisin laskun kutakuinkin oikeaksi."
"Jää siis jäljelle puolenviidettäsataa pistolia" virkkoi d'Artagnan jokseenkin tyytyväisenä.
"Niin", vastasi Portos, "mutta tamineet…"
"Kautta sieluni se on totta! Paljonko tamineista?"
"Jos laskisi kaikkien kolmen varustukset sadaksi pistoliksi…"
"Olkoon menneeksi sata pistolia", myöntyi d'Artagnan. "Jäännöksenä on siis kolmesataaviisikymmentä pistolia."
Portos nyökkäsi.
"Antakaamme emännälle viisikymmentä pistolia kestityksestä", ehdotti d'Artagnan, "ja tasatkaamme loput kolmesataa."
"Se käy laatuun", vastasi Portos.
"Kehno apaja!" jupisi d'Artagnan pistäessään maksuosoituksensa talteen.
"Hm", tuumi puolestaan Portos, "lähtipä sentään jotakin. Mutta kuulehan!"
"Mitä niin?"
"Eikö hän laisinkaan puhunut minusta?"
"Kas, tosiaan!" huudahti d'Artagnan, joka ei uskaltanut masentaa ystävänsä mieltä mainitsemalla, että kardinaali ei ollut hänestä virkkanut halaistua sanaa, "tosiaan, hän huomautti…"
"Huomautti mitä?" uteli Portos.
"Maltas hiukan — koetan muistaa hänen omat sanansa. Hän huomautti: 'Mitä ystäväänne tulee, niin ilmoittakaa hänelle, että hän voi huoletta kääntää kylkeänsä.'"
"Ahaa!" ihastui Portos; "se merkitsee päivänselvästi, että hän on vakaasti päättänyt parooniudestani."
Samassa löi läheisin torninkello yhdeksän. D'Artagnan säpsähti.
"Kas, niin oikein!" virkkoi Portos; "kello on nyt yhdeksän, ja muistathan, että meillä on kymmeneltä kohtauksemme Place Royalella."
"Vaiti, Portos!" huudahti d'Artagnan kärsimättömästi liikahtaen. "Älä muistuta minua siitä; juuri se on pitänyt minua alakuloisella päällä eilisestä saakka. En mene sinne."
"Mistä syystä?" kysyi Portos.
"Syystä että minun on tukala katsella noita kahta miestä, jotka tärvelivät yrityksemme."
"Silti ei kumpainenkaan ollut millään tavoin voiton puolella meistä", huomautti Portos. "Minulla oli vielä toinen pistoolini panostettuna, ja te seisoitte miekkasilla vastakkain."
"Niin", tuumi d'Artagnan, "mutta jos siinä tapaamisessa piilee jotakin…"
"Oh", tokaisi Portos, "ethän toki sellaista usko, d'Artagnan!"
Se oli totta. D'Artagnan ei uskonut Atosta mihinkään kavaluuteen kykeneväksi, mutta hän etsi veruketta päästäkseen menemästä kohtaukseen.
"Lähdettävä sinne on", jatkoi ylväs Bracieuxin herra, "muutoin he luulisivat meidän pelkäävän. Hei, hyvä ystävä, uskalsimmehan kohdata viisikymmentä vihollista maantiellä; tottapahan rohkenemme mennä Place Royalelle tapaamaan kahta ystävää."
"Niinpä kyllä", myönsi d'Artagnan; "mutta he ovat liittyneet prinssin puolueeseen ilmoittamatta meille siitä: Atos ja Aramis ovat pitäneet minun kanssani peliä, joka huolestuttaa minua. Eilen saimme selon heidän kannastaan. Miksi siis tänään mennä kuulemaan vielä lisää?"
"Epäilet heitä siis tosiaankin?" kysyi Portos.
"Aramista epäilen, siitä saakka kun hänestä on tullut abbé. Et voi kuvitellakaan, veikkonen, kuinka suuresti hän on muuttunut. Hän katsoo meidän olevan piispansauvansa tiellä, ja kenties hän ei kovinkaan vastenmielisesti nitistäisi meitä."
"Ka, Aramiin laita onkin toinen", myönsi Portos, "eikä se minua ollenkaan ihmetyttäisi."
"Ja herra de Beaufort saattaa myös vuorostaan yrittää meidän pidättämistämme."
"Pyh, hänhän oli jo saanut meidät valtaansa, mutta laski menemään! Olkaamme sentään varuillamme, aseistautukaamme, ja tulkoon Planchet mukaan ratsupyssyinensä."
"Planchet on frondelainen", muistutti d'Artagnan.
"Hiisi kaikki kansalaiskiistat periköön!" sadatti Portos; "nykyään ei voi enää luottaa ystäviinsä eikä palvelijoihinsa. Voi, kunpa Mousqueton-poloinen olisi täällä! Siinä ainakin on mies, joka ei minua milloinkaan hylkää."
"Niin kauan kuin pysyt rikkaana. Tiedätkös, veikkoseni, kansalaiskiistat eivät meitä ole hajaannuttaneet. Seikka on se, että me emme enää ole kahdenkymmenen vuoden ikäisiä; nuoruuden iloinen innostus on kadonnut, saaden sijalleen omanvoitonpyynnin kehoitukset, kunnianhimon kannustuksen, itsekkyyden neuvot. Niin, sinä olet oikeassa. Portos; lähtekäämme sinne, mutta kunnollisesti aseistautuneina. Jollemme saapuisi niin he sanoisivat meidän pelkäävän. Planchet, hoi!"
Planchet ilmestyi paikalle.
"Toimita hevoset satuloiduiksi ja ota ratsupyssysi."
"Mutta sanokaahan ensin, monsieur, ketä vastaan lähdemmekään!"
"Emme ketään vastaan", vastasi d'Artagnan; "se on vain varokeino, koska meitä voitaisiin ahdistaa."
"Tiedättekö, monsieur, että on tahdottu surmata parlamenttineuvosBroussel, kansan isä?"
"Mitä ihmettä?" kummeksui d'Artagnan.
"Ihan varmasti, mutta hän sai hyvän koston, sillä hänet vietiin takaisin kotiinsa kansan kantamana. Eilispäivästä saakka on hänen talossaan kuhissut kävijöitä. Hänen luokseen ovat pistäytyneet koadjutori, herra de Longueville ja prinssi Conti. Madame de Chevreuse ja madame de Vendôme ovat lähettäneet käyntikorttinsa, ja milloin hän vain nyt haluaa…"
"No niin, milloin hän vain haluaa…"
Planchet alkoi laulaa:
"Nous fronde-tuuli nyt aamusella, jo kardinaali tais luimistella. Nous fronde-tuuli nyt aamusella!"
"Minua ei kummastuta", virkkoi d'Artagnan hiljaa Portokselle, "että Mazarin olisi mieluummin nähnyt minun kokonaan rusentavan parlamenttineuvoksensa."
"Ymmärrättehän, monsieur", jatkoi Planchet, "että jos pyytäisitte minua ottamaan ratsupyssyni jotakin sellaista yritystä varten kuin herra Brousselia vastaan hankittiin…"
"Ei, ole huoletta; mutta keltä olet tuon kaiken kuullut?"
"Varmasta lähteestä, monsieur. Friquet kertoi minulle."
"Friquet?" toisti d'Artagnan. "Sen nimen tunnen."
"Hän on herra Brousselin palvelijattaren poika, reipas vekara joka kyllä hoitaisi osaansa metelissä, sen takaan."
"Eikö hän ole kuoripoikana Notre-Damessa?" kysyi d'Artagnan.
"On kyllä, Bazinin hoivassa."
"Kas, nytpä tiedänkin", sanoi d'Artagnan. "Ja hän toimi sarkkapoikanaRue de la Calandren viinituvassa?"
"Aivan."
"Mitä tekemistä sinulla on sellaisen jolpin kanssa?" tiedusti Portos.
"Ka, hän on antanut minulle hyviä tietoja", vastasi d'Artagnan, "tilaisuuden tullen saattaa hän antaa minulle lisää."
"Sinulle, joka olit vähällä ratsastaa kuoliaaksi hänen isäntänsä?"
"Kuka hänelle sen sanoisi?"
"Olet oikeassa."
Samaan aikaan saapuivat Atos ja Aramis Pariisiin Saint-Antoinen esikaupungin kautta. He olivat virkistäytyneet matkan varrella ja jouduttivat nyt kulkuansa, jotteivät myöhästyisi kohtauksesta. Bazin saattoi heitä yksinään. Kuten muistetaan oli Grimaud jäänyt hoitelemaan Mousquetonia ja ollut sitten lähdössä suoraan nuoren varakreivi de Bragelonnen luo, joka oli matkannut Flandrian armeijaan.
"Nyt pitää meidän poiketa johonkin majataloon", sanoi Atos "pukeutuaksemme siviilivaatteisiin, jättääksemme pois pistoolimme ja miekkamme ja antaaksemme palvelijammekin riisua aseensa."
"Emmehän toki; siinä seikassa et ainoastaan salline minun olla toista mieltä, vaan vieläpä yrittänet omaksua minun käsitykseni."
"Mutta miksi?"
"Koska olemme lähdössä sotaiseen kohtaukseen."
"Mitä tarkoitat Aramis?"
"Että Place Royale on Vendômoisin maantien jatkoa, ei muuta."
"Mitä! Ystävämme…"
"Ovat käyneet vaarallisimmiksi vihollisiksemme, Atos; usko minua, meidän on epäiltävä heitä, ja epäile etenkin sinä."
"Oh, hyvä d'Herblay!"
"Kuka menee takaamaan, että d'Artagnan ei ole pannut tappioitaan meidän syyksemme ja antanut kardinaalille vihiä kohtauksestamme? Kuka voi sanoa, että kardinaali ei käytä tätä tilaisuutta meidän vangitsemiseksemme?"
"Mitä ihmettä, Aramis! Pidätkö mahdollisena, että d'Artagnan, ettäPortos antautuisivat niin häpeälliseen kätyritoimeen?"
"Ystävysten kesken, hyvä Atos, se olisi alhaista, siinä olet oikeassa; mutta vihollisia kohtaan se on vain viekkautta."
Atos laski kätensä ristiin ja antoi kauniin päänsä painua rinnalle.
"Mikäs auttaa, Atos!" pitkitti Aramis; "sellaisia ovat ihmiset, he eivät ole ikuisesti kaksikymmenvuotiaita. Tiedäthän, että olemme julmasti loukanneet sitä itserakkautta, joka sokeasti johtelee d'Artagnanin toimia. Hänet on voitettu. Etkö kuullut, kuinka hän tuskitteli maantiellä? Mitä Portokseen tulee, niin hänen parooniarvonsa kenties riippui juuri tämän jutun menestyksestä. No niin, hän tapasi meidät tiellänsä eikä pääse tälläkään kertaa parooniksi. Kuka tietää, eikö tuo paljonpuhuttu paroonius voisi koitua tämäniltaisesta kohtauksesta? Ryhtykäämme varokeinoihin, Atos!"
"Mutta jos he tulevat aseettomina? Mikä häpeä silloin meille, Aramis!"
"Oh, älä ole huolissasi, veikkonen; minä vastaan siitä, että niin ei käy! Onhan meillä muuten aina puolustuksenamme, että tulemme matkalta ja olemme kapinoitsijoita!"
"Puolustuksena! Meidän on siis otettava lukuun se mahdollisuus, että meidän on puolustauduttava d'Artagnanin ja Portoksen edessä! Voi, Aramis, Aramis", pitkitti Atos murheellisesti pudistaen päätänsä, "kautta sieluni, sinä teet minut ihmisistä onnettomimmaksi. Sinä riistät erhekuvat sydämeltä, joka ei vielä ollut tyyten ummistunut ystävyydeltä! Tiedätkös, Aramis, melkein soisin yhtä mielelläni, että se reväistäisiin rinnastani, sen vannon. Tee kuten haluat, Aramis. Minä ainakin lähden aseettomana."
"Ei, sitä en minä salli. Sillä heikkoudella et ainoastaan kavaltaisi yhtä miestä, ei ainoastaan Atosta tai kreivi de la Fèreä, vaan kokonaisen puolueen, johon kuulut ja joka luottaa sinuun."
"Olkoon sitten menneeksi, niinkuin sinä sanot", vastasi Atos alakuloisena.
Ja he pitkittivät kulkunsa.
Tuskin olivat he Pas-de-la-Mule-katua pitkin saapuneet aution aukion ristikkoportille, kun he pilarikatoksen alla Sainte-Catherinekadun päässä huomasivat kolme ratsumiestä.
D'Artagnan ja Portos sieltä tulivat levätteihinsä kääriytyneinä, mutta näiden alta pistivät kuitenkin miekat esiin. Heidän takanaan asteli Planchet, musketti kupeellaan.
Atos ja Aramis laskeusivat ratsailta, kun näkivät d'Artagnanin jaPortoksen.
Nämä tekivät samaten. D'Artagnan havaitsi, että noita kolmea hevosta ei jätetty Bazinin pideltäviksi; ne sidottiin pilarikäytävän renkaisiin. Hän käski Planchetin menetellä samoin kuin Bazin.
Palvelijain saattamina astuivat he nyt kaksi kahta vasten tapaamaan toisiansa ja tervehtivät kohteliaasti.
"Missä haluatte keskustella, hyvät herrat?" kysyi Atos, joka huomasi useiden ohikulkijain pysähtyvän katselemaan heitä, niinkuin olisi ollut kysymyksessä tuollainen kuuluisa kaksintaistelu, joita oli vielä säilynyt parisilaisten muistissa, olletikin niiden, jotka asuivat Place Royalen äärellä.
"Ristikkoportti on teljetty", huomautti Aramis, "mutta jos herrat pitävät puiston raikkaasta ilmasta ja häiritsemättömästä yksinäisyydestä, niin haen Hôtel de Rohanista avaimen, ja siellä viihdymme mainiosti."
D'Artagnan vilkaisi ympärilleen aukion pimeyteen, ja Portos uskalsi pistää päänsä kahden ristikkokangen lomitse, yrittääkseen tutkia sisäpuolella vallitsevaa synkkyyttä.
"Jos pidätte jotakuta muuta paikkaa parempana, messieurs", virkkoi Atos ylväällä ja vakuuttavalla äänellään, "niin valitkaa itse."
"Tämä paikka on minun nähdäkseni kaikkein soveliain, jos d'Herblay saa hankituksi avaimen."
Aramis lähti heti, varoittaen Atosta jäämästä yksinään d'Artagnanin ja Portoksen ulottuviin; mutta neuvon saaja hymyili sille halveksivasti ja astahti vanhoja ystäviänsä kohti, jotka molemmat jäivät liikkumattomiksi paikalleen.
Aramis oli tosiaan mennyt kolkuttamaan Hôtel de Rohanin ovelle; hän ilmestyi tuotapikaa takaisin, mukanaan mies, joka sanoi:
"Vannottehan sen, monsieur?"
"Kas tuossa", vastasi Aramis ojentaen hänelle louisdorin.
"Vai niin, ette siis tahdo vannoa, herra aatelismies?" jatkoi portinvartija päätänsä pudistaen.
"Kas, voiko ihminen vannoa mitään?" huomautti Aramis. "Vakuutan teille ainoastaan, että nämä herrat tällähaavaa ovat ystäviä."
"Kyllä, epäilemättä", sanoivat Atos, d'Artagnan ja Portos kylmäkiskoisesti.
D'Artagnan oli kuullut keskustelun ja tajunnut tarkoituksen.
"Näetkös?" hän virkkoi Portokselle.
"Mitä niin?"
"Että hän ei tahtonut vannoa."
"Vannoa mitä?"
"Tuo mies tahtoi Aramista vannomaan, että me emme olleet menossa taistelemaan Place Royalelle."
"Ja Aramis ei tahtonut vannoa?"
"Ei."
"Valppautta siis!"
Atos ei kadottanut keskustelijoita näkyvistään. Aramis avasi portin ja siirtyi syrjään, antaakseen tilaa d'Artagnanille ja Portokselle. Kun d'Artagnan astui sisälle, tarttui hänen miekankahvansa portinristikkoon, ja hänen oli pakko levittää auki viittansa. Silloin paljastuivat näkyviin hänen ristikkäin riippuvat pistoolinsa, joihin kuun säteet heijastuivat.
"Näetkö?" virkkoi Aramis koskettaen toisella kädellään Atoksen olkapäätä ja toisella osoittaen, mitä asevarastoa d'Artagnan kantoi vyössään.
"Voi, kyllä!" vastasi Atos raskaasti huoaten.
Hän astui puistoon kolmantena. Aramis tuli viimeisenä ja lukitsi portin takanaan. Molemmat palvelijat jäivät ulkopuolelle, mutta pysyttelivät erillään ikäänkuin olisivat hekin epäilleet toisiansa.
Place Royale
Vaiteliaina käveltiin keskellä aukiota; mutta kun kuu samassa pistäytyi esiin pilvestä, tuli ajatelluksi, että tällä avoimella paikalla oli helppo nähdä liikkujat, joten he vetäysivätkin lehmuksien juurelle, missä oli tummempaa varjoa.
Useihin kohtiin oli asetettu penkkejä; sellaisen eteen pysähtyivät nuo neljä kävelijää. Atos viittasi, d'Artagnan ja Portos istuutuivat. Atos ja Aramis jäivät seisomaan.
Syntyi hetkiseksi vaitiolo, jollaikaa kukin tunsi, kuinka kiusallista oli aloittaa selittely.
"Hyvät herrat", virkkoi sitten Atos, "läsnäolomme tässä kohtauksessa on todisteena vanhan ystävyytemme voimasta. Ei ainoakaan ole jäänyt pois; kellään ei siis ole mitään moitteita tehtävänä itselleen."
"Kuulehan, kreiviseni", sanoi d'Artagnan, "sen sijaan että lausuisimme toisillemme kohteliaisuuksia, joita kenties ei kukaan meistä ansaitse, käykäämme vilpittömästi selittämään suhteitamme."
"En parempaa pyydä", vastasi Atos. "Olen avomielinen; puhu siis sinäkin aivan vilpittömästi: onko sinulla mitään moittimista minua tai abbé d'Herblayta vastaan?"
"Kyllä on", sanoi d'Artagnan. "Kun minulla oli kunnia kohdata sinut Bragelonnen linnassa, tein sinulle ehdotuksia, jotka sinä varsin hyvin käsitit, mutta sen sijaan että olisit vastannut minulle kuten ystävälle, teit sinä minusta pilaa kuin lapsesta. Se ystävyys, josta ylvästelet, ei särkynyt eilen miekkojemme osuessa yhteen, vaan teeskentelyn johdosta, johon antausit linnassasi."
"D'Artagnan!" virkahti Atos lempeän moittivasti.
"Sinä pyysit minua olemaan vilpitön", pitkitti d'Artagnan; "sitä olen nyt ollut. Sinä kysyt, mitä ajattelen; sen sanon avoimesti. Ja nyt olen samassa mitassa valmis palvelemaan sinua, abbé d'Herblay. Menettelin samaten sinua kohtaan, ja sinäkin petit minua."
"Puhutpa tosiaan kummallisesti", vastasi Aramis. "Sinä tulit tekemään minulle ehdotuksia, mutta teitkö niitä? Et; sinä vain tutkistelit minua, siinä kaikki. No niin, mitä minä vastasinkaan? Että Mazarin oli heittiö ja että minä en tahtonut häntä palvella. Mutta siinä oli myös kaikki. Sanoinko silti, että minä en tahtonut palvella ketään muuta? Päin vastoin annoin luullakseni sinun ymmärtää, että olin liittynyt prinssien puolueeseen. Ellen erehdy, niin me laskettelimme hyvin hauskasti leikkiä siitä varsin todennäköisestä tapauksesta, että sinä saisit kardinaalilta toimeksesi vangita minut. Etkö sinä ollut puoluemies? Epäilemättä. No, miksemme mekin kuuluisi puolueeseen? Sinulla oli salaisuutesi, samaten meillä omamme; sitä parempi, — se osoittaa, että me osaamme säilyttää ne."
"En moiti sinussa mitään", sanoi d'Artagnan; "ainoastaan sen johdosta, että kreivi de la Fère puhui ystävyydestä, tahdoin ilmaista menettelytapasi."
"Ja millaisena sitä pidät?" kysyi Aramis korskeasti.
Veri kohahti heti d'Artagnanin ohimoihin; hän nousi seisaalle ja vastasi:
"Minun nähdäkseni se soveltuu varsin hyvin jesuiittain oppilaalle."
Nähdessään d'Artagnanin nousevan kohottausi Portoskin. Kaikki neljä seisoivat nyt siten uhkaavina toisiansa vastassa.
D'Artagnanin vastatessa liikahti Aramis ikäänkuin tarttuakseen miekkaansa.
Atos pidätti hänet.
"D'Artagnan", hän sanoi, "sinä tulet puheillemme tänä iltana vielä raivostuksissasi eilispäivän seikkailujen tuloksesta. Minä luulin, että sinulla oli kyllin jalo sydän, jotta kaksikymmenvuotinen ystävyys kykenisi vastustamaan neljännestunnin tappiota, joka oli kohdannut itserakkauttasi. Kuulehan, sano minulle rehellisesti: luuletko sinä todellakin saaneesi jotakin moittimisen aihetta minua vastaan? Jos olen rikkonut, d'Artagnan, niin tahdon tunnustaa vikani."
Atoksen vakavalla ja soinnukkaalla äänellä oli vielä entinen tehonsa d'Artagnaniin, kun häntä sitävastoin ärsytti Aramiin ääni, joka hänen ollessaan huonolla tuulella kävi käreäksi ja kimeäksi. Hän vastasi sen vuoksi Atokselle:
"Minä, luulen, kreivi, että sinulla oli jotakin uskottavana minulle Bragelonnen linnassa, ja että tuolla miehellä", hän jatkoi Aramiiseen viitaten, "myös oli jotakin uskottavana minulle luostarissaan. Jos minulle olisi suotu ne luottamukset, niin en olisi heittäytynyt seikkailuun, jossa te suljitte minulta tien. Mutta jos olenkin ollut vaitelias, ei minua silti sovi katsoa kovin yksinkertaiseksi. Jos olisin tahtonut tutkia, miten erilaisia ovat ne henkilöt, joita d'Herblay vastaanottaa nuoraportaita myöten, ja ne, jotka saavat käyttää tikkaita, niin olisin kyllä pakottanut hänet puhumaan."
"Mihin sekaannutkaan?" huudahti Aramis vihasta vaaleten, sillä hän pelkäsi, että d'Artagnan oli vakoillut häntä ja nähnyt hänet madame de Longuevillen seuralaisena.
"Minä sekaannun ainoastaan sellaiseen, mikä koskee itseäni, ja osaan kyllä tekeytyä näkemättömäksi asioissa, jotka eivät minuun kuulu. Mutta minä vihaan ulkokullattuja, ja siihen luokkaan luen muskettisoturit, jotka näyttelevät abbén osaa, ja abbét, jotka tekeytyvät muskettisotureiksi; ja tämä herrasmies on samaa mieltä", hän lisäsi Portokseen kääntyen.
Portos, joka ei ollut vielä puuttunut keskusteluun, vastasi yhdellä ainoalla sanalla ja liikkeellä.
Hän sanoi: "niin" ja tarttui miekkaansa.
Aramis astahti taaksepäin ja veti aseensa hänkin. D'Artagnan kumarsi, valmiina hyökkäykseen tai puolustautumiseen.
Silloin ojensi Atos kätensä, ilmaisten liikkeellään sitä vastustamatonta käskeväisyyttä, joka oli ainoastaan hänellä, veti hitaasti esille miekkansa huotrineen, katkaisi polveansa vasten sekä terän että huotran ja viskasi kappaleet oikealle puolelleen.
Sitten hän kääntyi Aramiiseen.
"Aramis", hän sanoi, "taita säiläsi."
Aramis epäröitsi.
"Sinun täytyy", tiukkasi Atos ja lisäsi matalammalla ja lempeämmällä äänellä: "Minä tahdon."
Vielä kalpeampana, mutta tuon liikkeen lannistamana ja tuon äänen voittamana katkaisi Aramis taipuvan terän käsissään, laski sitten käsivartensa rinnalle ristiin ja odotti raivosta vavisten, mitä oli tulossa.
Tämä liike sai d'Artagnanin ja Portoksen peräytymään. D'Artagnan ei vetänyt miekkaansa, ja Portos pisti omansa takaisin huotraan.
"Ei koskaan", haastoi Atos hitaasti kohottaen oikean kätensä taivasta kohti, "ei koskaan, — sen vannon tänä juhlallisena iltana Jumalan edessä, joka näkee ja kuulee meidät, — ei koskaan saa miekkani iskeä teidän miekkoihinne, ei koskaan saa silmäni luoda suuttunutta katsetta teihin, ei koskaan saa sydämeni tuntea vihaa teitä kohtaan. Me olemme eläneet kumppanuksina, vihanneet ja rakastaneet, yhteisesti vuodattaneet ja sekoittaneet vertamme; ja minun pitänee lisätä, että kenties on välillämme vielä lujempi side kuin ystävyyden, kenties on välillämme rikollinen liittoutuminen, sillä me kaikki neljä olemme tuominneet ja teloittaneet inhimillisen olennon, jota meillä kenties ei ollut oikeus eroittaa elämästä, vaikka hän näyttikin pikemmin kuuluvan kadotukseen kuin tähän maailmaan. D'Artagnan, minä olen aina rakastanut sinua kuin poikaani; Portos, me olemme kymmenen vuotta nukkuneet vierekkäin; Aramis on teidän veljenne niinkuin minunkin, sillä Aramis on rakastanut teitä kuten minä vielä rakastan ja tulen aina rakastamaan. Mitä merkitseekään kardinaali Mazarin meille, jotka olemme voittaneet sellaisen miehen kuin Richelieun käden ja sydämen? Mitä merkitsee mikään prinssi meille, jotka olemme lujittaneet kruunun kuningattaren päähän? D'Artagnan, pyydän sinua suomaan anteeksi, että eilen olin miekkasilla kanssasi; Aramis myös pyytää anteeksi Portokselta. Ja nyt, vihatkaa minua, jos voitte, mutta minä — minä vannon, että vihastanne huolimatta olen tunteva ainoastaan kunnioitusta ja ystävyyttä teitä kohtaan. Toista nyt minun sanani, Aramis, ja jos he sitten tahtovat ja sinä itse tahdot, niin eritkäämme ainiaaksi vanhoista ystävistämme."
Syntyi toviksi juhlallinen vaitiolo, jonka Aramis keskeytti.
"Minä vannon", hän sanoi levollisen näköisenä ja katsannoltaan vilpittömänä, mutta hänen äänensä vapisi vielä kiivaasta mielenliikutuksesta, "minä vannon, etten enää kanna mitään kaunaa niille, jotka olivat ystäviäni; pahoittelen, että jouduin otteluun kanssasi, Portos; vannon vielä, että miekkani ei enää ikinä suuntaudu rintaanne kohti, vieläpä että salaisimmissa ajatuksissanikaan ei pääse ilmestymään nyreyden häivääkään teitä kohtaan. Tule, Atos."
Atos liikahti ikäänkuin poistuakseen.
"Voi, ei, ei, älkää menkö!" huudahti d'Artagnan haltioituneena tuollaisesta vastustamattomasta mielenkuohusta, jollaiset ilmaisivat hänen sydämensä lämpöä ja sielunsa luontaista jaloutta; "älkää menkö, sillä minullakin on vala tehtävänä. Minä vannon vuodattavani vereni viimeiseen pisaraan asti ja uhraavani ruumiistani viimeisenkin hitusen, ollakseni yhä edelleen sellaisen miehen arvossapitämänä kuin sinä olet, Atos, ja sinunlaisesi miehen ystävyydessä, Aramis."
Ja hän syöksähti Atoksen syliin.
"Poikani!" huudahti Atos painaen hänet sydäntään vasten.
"Ja minä", sopersi Portos, "minä en vanno mitään, mutta tukehdun, hiisi vieköön! Jos taistelisin teitä vastaan, niin luulenpa, että vastustamatta antaisin survaista miekan lävitseni, sillä minä en ole ikimaailmassa rakastanut ketään enemmän kuin teitä."
Kelpo Portos puhkesi kyyneliin ja heittäysi Aramiin kaulaan.
"Hyvät ystävät", puheli Atos, "kas tätä minä toivoin, tätä odotin kahdelta sellaiselta sydämeltä kuin teidän; niin, olen sanonut ja sanon vielä kerran, että meidän kohtalomme ovat epuuttamattomasti yhdistetyt, jos vaellammekin eri teitä. Minä pidän arvossa mielipidettäsi, d'Artagnan; pidän arvossa vakaumustasi, Portos; mutta vaikka taistelemme vastakkaisten tarkoitusperien hyväksi, niin pysykäämme kuitenkin ystävyksinä. Ministerit, prinssit, kuninkaat katoavat kuin virran laine, kansalaissota sammuu kuin liekki, mutta me — jäämmekö me jäljelle? Niin aavistelen."
"Niin", yhtyi d'Artagnan, "olkaamme aina muskettisotureita ja pitäkäämme ainoana lippunamme kuuluisaa Saint-Gervaisin vallinsarven ruokaliinaa, johon suuri kardinaali toimitti ommelluksi kolme liljaa."
"Niin", virkkoi Aramis, "kardinaalilaisuus tai frondelaisuus — mitä se meihin kuuluu! Löytäkäämme jälleen hyvät sekundanttimme kaksintaisteluissa, hartaat ystävämme vakavissa asioissa ja hilpeät toverimme raton hetkinä!"
"Ja aina kun kohtaamme toisemme käsirysyssä", pitkitti Atos, "ottakaamme vain Place Royalea mainittaessa miekka vasempaan käteen ja ojentakaamme kumppanillemme oikea vaikkapa keskellä luotituiskua!"
"Sinä puhut jumalallisesti!" kiitti Portos.
"Sinä olet miehistä suurin", vahvisti d'Artagnan, "ja kymmenkertaisesti verrempi meitä."
Atoksen myhäily ilmaisi sanomatonta iloa.
"Se on siis päätetty", hän sanoi. "Kas niin, hyvät herrat, kätenne!Oletteko hieman kristityitä?"
"Totta hitossa!" vastasi d'Artagnan.
"Olemme ainakin tässä tilaisuudessa, pitääksemme valamme", sanoiAramis.
"Oih, minä olen valmis vannomaan missä nimessä hyvänsä", virkahti Portos, "jopa Muhametin parran kautta! Piru minut vieköön, jos olen koskaan tuntenut itseäni niin onnelliseksi kuin tällä hetkellä!"
Ja kunnon Portos pyyhkieli vieläkin kosteita silmiään.
"Onko kellään teistä ristiä?" kysyi Atos.
Portos ja d'Artagnan katsoivat toisiinsa, pudistaen päätänsä ikäänkuin aivan valmistautumattomina sellaiseen.
Aramis hymyili ja otti esille timanttiristin, joka helminauhaan sovitettuna riippui hänen kaulassaan.
"Tässä on", hän sanoi.
"No niin", pitkitti Atos, "vannokaa tämän ristin kautta, joka aineestansa huolimatta kuitenkin aina on risti, vannokaa kaiken uhalla ja ikuisesti olevanne ystävyksiä, älköönkä tämä vala sitoko ainoastaan meitä itseämme, vaan meidän jälkeläisiämmekin! Tahdotteko tehdä tämän valan?"
"Tahdomme", vastasivat kaikki yhteen ääneen.
"Kas, sinua kavaltajaa!" supatti d'Artagnan Aramiin korvaan; "sinä olet pannut meidät vannomaan frondelaisella ristiinnaulitunkuvalla."
Oise-virran lautta
Toivoaksemme ei lukija ole aivan kokonaan unohtanut nuorta matkailijaa, jonka jätimme Flandriaan vievälle tielle.
Kun Raoul oli kadottanut näkyvistään suojelijansa, joka oli jäänyt kuninkaallisen hautakirkon luo seisomaan katsellen nuorukaisen jälkeen, kannusti hän hevostaan, osaksi tuskallisia ajatuksiaan karkoittaakseen, osaksi Olivainilta salatakseen liikutusta, joka vääristi hänen kasvonpiirteitään.
Tunnin nopea ratsastus hälvensi kuitenkin pian kaikki ne tummat hattarat, jotka olivat synkistäneet nuoren miehen rikasta mielikuvitusta. Tähän asti tuntemattomana nautintona vapaus, — ja tällähän on viehätyksensä niillekin, jotka eivät ole milloinkaan kärsineet mistään riippuvaisuudesta, — kultasi Raoulin silmissä sekä taivaan että maan, mutta etenkin elämän kaukaisen sinihohteisen näköpiirin, jota sanotaan tulevaisuudeksi.
Sitten hän huomasi, useasti yritettyään keskustelua Olivainin kanssa, että monet siten vietetyt päivät kävisivät hänelle kovin ikäviksi, ja kreivin miellyttävä, opettavainen ja hupainen haastelu muistui aina hänen mieleensä kaupunkien ohi kuljettaessa, joista ei kukaan nyttemmin voinut antaa yhtä luotettavia tietoja kuin hän olisi saanut Atokselta, seuralaisista tietorikkaimmalta ja hauskimmalta.
Vielä toinenkin muisto teki Raoulin alakuloiseksi. Louvresiin tullessaan hän oli erään poppelimetsikön takaa nähnyt pienen linnan, joka oli niin elävästi johtanut hänen mieleensä La Vallièren, että hän oli pysähtynyt ja katsellut sitä lähes kymmenen minuuttia; huoaten oli hän sitten jatkanut matkaansa edes vastaamatta Olivainille, joka oli kunnioittavasti kysynyt sellaisen huomaavaisuuden syytä. Ulkonaisten esineiden silmääminen on salaperäinen ajatusten johtaja, joka järkyttelee muistin jänteitä ja toisinaan panee ne väräjämään vastoin tahtoamme. Tämä johtolanka kerran löydettynä vie meidät, kuten Ariadnen rihma, ajatusten harhalinnaan, jossa eksyy seuratessaan tätä muistoksi nimitettyä menneisyyden varjoa. Tuon rakennuksen näkeminen oli vienyt Raoulin viidenkymmenen lieuen taipaleen takaisin länteen päin ja saanut hänet katsastamaan taaksepäin koko elämänsä siitä hetkestä asti, jolloin hän oli lausunut jäähyväiset pikku Louiselle, aina siihen saakka kun hän oli tytön ensi kerran nähnyt, ja jokainen pieni tammilehto, jokainoa liuskakaton harjalla kieppuva tuuliviiri muistutti hänelle, että hän sen sijaan, että olisi palannut lapsuutensa ystävien luokse nyt joka hetki yhä enemmän eteni heistä, niin että hän kenties olikin jättänyt heidät ainiaaksi.
Paisuvin sydämin ja pää raskaana hän antoi käskyn Olivainille viedä hevoset pieneen majataloon, jonka oli nähnyt tien varrella noin puolen musketinkantaman päässä edempänä siitä paikasta, missä he olivat. Itse hän laskeutui hevosen selästä, pysähtyi kauniin, kukkivan kastanjaryhmän varjoon, missä surisi parvi mehiläisiä, ja käski Olivainin toimittaa majatalon isännän tuomaan paperia ja mustetta siellä olevalle pöydälle, joka näytti varsin mukavalta kirjoittamiseen.
Olivain teki työtä käskettyä ja pitkitti kulkuaan, sillävälin kun Raoul istuutui kyynärpää pöytään nojattuna ja katse ilman päämäärää harhaillen yli viehättävän maiseman, jossa vihreät niityt ja metsiköt vaihtelivat; silloin tällöin hän karisti kiharoiltaan kukkasia, joita lumisateen tavoin leijui hänen päähänsä.
Raoul oli istunut siinä noin kymmenen minuutin ajan ja viisi minuuttia haaveiluunsa vaipuneena, kun hän hajamielisen katseensa piirissä näki punakan olennon, joka ruokaliina käsivarrella ja valkoinen latuskalakki päässä lähestyi häntä, tuoden paperia, mustetta ja kynän.
"Kas vain", sanoi tulija, "kaikilla aatelismiehillä näyttää olevan samat mielijohteet, sillä siitä ei ole neljännestuntiakaan, kun eräs nuori herrasmies, hyvissä ratsastustamineissa ja ylhäisen näköinen kuten tekin ja melkein teidän ikäisennekin, niinikään pysähtyi näiden puiden siimekseen ja antoi kantaa tänne pöydän ja tämän tuolin. Täällä hän vanhan herrasmiehen kanssa, joka näytti olevan hänen kasvattajansa, söi piirakan, josta ei jäänyt muruakaan jäljelle, ja joi pullon vanhaa macon-viiniä, josta ei myöskään jäänyt tilkkaakaan; mutta onneksi meillä kuitenkin on vielä varastossa samaa viiniä ja piirakoita, ja jos vain herra suvaitsee tehdä tilauksen, niin…"
"Ei, ystäväiseni", vastasi Raoul hymyillen, "minä kiitän teitä, mutta tällähaavaa tarvitsen ainoastaan mitä jo olen pyytänyt. Olisin vain peräti hyvilläni, jos muste olisi mustaa ja kynä kunnollinen; siinä tapauksessa maksan kynästä viinipullon hinnan ja musteesta saman kuin piirakasta."
"No hyvä, monsieur", jatkoi isäntä, "minä annan palvelijallenne piirakan ja viinipullon; siten saatte kynän ja musteen kaupanpäälliseksi."
"Tehkää kuten haluatte", sanoi Raoul. Nuorukainen vasta aloitti tutustumisensa tähän aivan erikoiseen yhteiskuntaluokkaan, joka silloin kun vielä oli maantierosvoja, oli liitossa näiden kanssa, mutta nyt heidän hävittyään oli menestyksellä asettunut sijalle.
Ansionhalussaan tyydytettynä isäntä laski pöydälle paperin, musteen ja kynän. Kynä sattui olemaan välttävä, ja Raoul ryhtyi kirjoittamaan.
Isäntä oli jäänyt seisomaan hänen eteensä ja katseli ikäänkuin väkisinkin ihaillen noita viehättäviä kasvoja, niin vakavia ja samalla niin lempeitä. Kauneus on aina ollut ja on aina oleva valtias.
"Tämä vieras ei ole samanlainen kuin äskeinen", virkkoi isäntä Olivainille, joka nyt tuli takaisin kuulemaan, tarvitsiko Raoul mitään muuta; "teidän nuorella isännällänne ei ole ruokahalua, ei."
"Herrallani oli hyvä ruokahalu kolme päivää sitten, mutta mitä tehdä.Hän menetti sen toissapäivänä."
Olivain ja isäntä menivät majataloon, ja kuten tavallisesti palvelijat, jotka ovat tyytyväisiä asemaansa, Olivain kertoili isännälle nuoresta aatelismiehestä kaikkea, mitä luuli voivansa jutella.
Raoul kirjoitti sillävälin seuraavasti:
Monsieur! Neljän tunnin ratsastuksen jälkeen pysähdyn kirjoittaakseni teille, sillä minä kaipaan teitä joka hetki, ja olen aina kääntämäisilläni päätäni kuin vastatakseni puhutteluunne. Olin niin hämmennyksissäni teidän matkustuksestanne ja niin suruissani erostamme, että sain ainoastaan heikosti ilmaistuksi sitä rakkautta ja kiitollisuutta, jota tunnen teitä kohtaan. Te suotte minulle varmaan anteeksi, monsieur, sillä teidän sydämenne on niin jalo, että kyllä näitte, mitä sielussani liikkui. Kirjoittakaa minulle, monsieur, minä pyydän, sillä teidän neuvonne ovat osana elämästäni; sitäpaitsi, jos uskallan teille sen sanoa, olen kovin levoton: minusta tuntui kuin olisitte tekin valmistautunut jollekin vaaralliselle retkelle, josta en rohjennut kysyä teiltä, kun ette itse puhunut siitä minulle. Huomaatte siis, että minulla on suuri tarvis saada tietoja teistä. Sen jälkeen kun ette enää ole ollut rinnallani pelkään joka hetki hairahtuvani. Te olitte minulle niin voimakas tuki, ja minä vakuutan, että tunnen itseni nyt hyvin yksinäiseksi.
Tahtoisitteko olla niin hyvä, monsieur, että jos saatte joitakin tietoja Bloisista, mainitsette minulle jonkun sanan pikku ystävättärestäni mademoiselle de la Vallièresta, jonka terveys meidän matkustaessamme, kuten muistatte, saattoi hiukan huolestuttaa? Te arvannette, jalo suojelijani, kuinka kalliita ja häipymättömiä ovat minulle muistot siltä ajalta, minkä vietin luonanne. Minä toivon, että tekin toisinaan ajattelette minua; ja jos jolloinkin kaipaisitte minua, jos tuntisitte pikku ikävän tapaista poissaoloni vuoksi, täyttyisi sydämeni ilosta ajatellessani teidän huomanneen rakkauteni ja kiintymykseni teihin ja voineeni saada sen teille tajutuksi, kun minulla oli onni elää lähellänne.
Kirjeensä lopetettuaan tunsi Raoul itsensä rauhallisemmaksi; hän katsoi tarkkaan, pitivätkö Olivain ja isäntä häntä silmällä, painoi suudelman paperille, sanattomaksi ja liikuttavaksi hyväilyksi, jonka Atoksen sydän kykeni aavistamaan hänen avatessaan kirjeen.
Sillävälin oli Olivain tyhjentänyt viinipullonsa ja syönyt piirakkansa; hevoset olivat myös saaneet virkistäytyä. Raoul viittasi isännän luokseen, heitti pöydälle écu'n, nousi ratsaille ja pani kirjeen postiin Senlisissä.
Ratsastajien ja hevosten saama levähdys salli heidän pitkittää matkaa pysähtymättä. Verberiessä käski Raoul Olivainin hankkia tietoja nuoresta aatelismiehestä, joka matkusti heidän edellään. Hänen oli nähty kulkevan ohitse tuskin kolmea neljännestuntia aikaisemmin; mutta hänellä oli, kuten majatalon isäntä jo oli kertonut, hyvä juoksija, jolla hän piti vinhan vauhdin.