"Niin, vihollinen. Hankkeemme myöhästyi. Katsokaa, katsokaa! Näettekö tuolla kaupungin taholla auringon säteissä rautakylkien välähtelyä?"
Siten nimitettiin huoveja, jotka olivat Cromwellin henkivartioina.
"Haa!" sanoi kuningas; "nyt saamme tietää, onko totta, että skotlantilaiseni pettävät minut."
"Mitä aiotte tehdä?" kysyi Atos.
"Antaa heille hyökkäyskäskyn ja rynnätä heidän kerallaan noita kurjia kapinoitsijoita vastaan."
Ja ratsuansa kannustaen kuningas karautti Levenin jaarlin teltalle päin.
"Seuratkaamme häntä!" sanoi Atos.
"Niin, tulkaa", huudahti Aramis.
"Onkohan kuningas haavoittunut?" virkahti Winter. "Näen veritäpliä maassa."
Hän säntäsi ystävysten perään. Atos pysäytti hänet.
"Menkää kokoamaan rykmenttinne", hän sanoi; "aavistan piammiten tarvitsevamme sitä."
Winter käänsi hevosensa, ja molemmat ystävykset jatkoivat matkaansa. Kahdessa sekunnissa oli kuningas saapunut skotlantilaisten armeijan ylipäällikön teltalle. Hän hyppäsi maahan ja astui sisälle.
Kenraalilla oli etevimmät päälliköt ympärillään.
"Kuningas!" huudahtivat kaikki nousten seisaalle ja katsellen tyrmistyneinä toisiaan.
Kaarlo seisoi nyt todellakin heidän edessään, hattu päässä, silmäkulmat rypyssä, ja sivalteli ratsuraipallaan saapasvarttaan.
"Niin, hyvät herrat", hän vastasi, "kuningas itse; kuningas tulee nyt vaatimaan teiltä tiliä siitä, mitä on tekeillä."
"Mitäkö on tekeillä, sire?" kysyi Levenin jaarli.
"Herra jaarli", vastasi kuningas, joka antoi vallan suuttumukselleen, "kenraali Cromwell on saapunut tänä yönä Newcastleen. Te tiesitte sen, mutta minulle sitä ei ilmoitettu. Vihollinen marssii nyt kaupungista ja sulkee meiltä pääsytien Tyne-virran poikki; teidän vahtisoturinne on täytynyt huomata heidän liikkeensä, mutta minä en ole saanut siitä tietoa. Te olette myyneet minut kurjalla kauppasopimuksella kahdestasadastatuhannesta punnasta parlamentille, mutta ainakin tästä olen minä saanut kuulla. Sellaista on tapahtunut, hyvät herrat; vastatkaa nyt tai puhdistautukaa, sillä minä syytän teitä."
"Sire", änkytti Levenin jaarli, "sire, teidän majesteettianne on petetty jollakin väärällä ilmoituksella."
"Olen omin silmin nähnyt vihollisen armeijan levittäytyvän minun ja Skotlannin välille", vastasi Kaarlo, "ja voinpa melkein sanoa omin korvin kuulleeni kaupanteon ehtoja pohdittavan."
Skotlantilaiset päälliköt katsoivat toisiinsa, vuorostaan rypistäen kulmiansa.
"Sire", mutisi Levenin jaarli häpeän painamana, "sire, olemme valmiit antamaan teille kaikki mahdolliset todisteet…"
"Pyydän yhtä ainoata", keskeytti kuningas. "Asettakaa armeija taistelujärjestykseen ja marssikaamme vihollista vastaan."
"Se ei käy laatuun, sire", sanoi jaarli.
"Kuinka? Eikö se käy laatuun? Mikä sitten on esteenä?" huudahti Kaarlo ensimmäinen.
"Teidän majesteettinne tietää hyvin, että meidän ja Englannin armeijan välillä on sovittu aselepo", vastasi jaarli.
"Englannin armeija on rikkonut aselevon, kun se on lähtenyt kaupungista vastoin sopimusta, että sen oli pysyttävä siellä; ja minä sanon siis teille, että teidän tulee minun kanssani hyökätä tuon armeijan läpi ja palata Skotlantiin. Jos kieltäydytte siitä, — no niin, valitkaa silloin jompikumpi kahdesta nimityksestä, jotka tuottavat ihmisten silmissä ylenkatsetta ja inhoa: joko olette pelkureita tai sitten pettureita!"
Skotlantilaisten silmät leimahtivat, ja kuten usein tapahtuu tuollaisissa tilanteissa heidän suunnaton häpeilynsä muuttui äärimmäiseksi julkeudeksi. Kaksi heimopäällikköä lähestyi kumpainenkin taholtaan kuningasta, sanoen:
"No hyvä, — niin, me olemme luvanneet vapauttaa Skotlannin ja Englannin miehestä, joka on jo viisikolmatta vuotta imenyt skotlantilaisten ja englantilaisten verta ja ryöstänyt heidät puille paljaille. Me olemme luvanneet sen ja pidämme myös sanamme. Kuningas Kaarlo Stuart, olette vankimme!"
Molemmat ojensivat yhtaikaa kätensä tarttuakseen kuninkaaseen; mutta ennen kuin heidän sormenpäänsä kajosivat hänen persoonaansa, kaatuivat he molemmat, toinen tajuttomana ja toinen kuolleena.
Atos oli pistoolinsa perällä nujertanut toisen ja Aramis lävistänyt toisen miekallaan.
Levenin jaarlin ja muiden päälliköiden kavahtaessa taaksepäin, pelästyneinä odottamattomasta avusta, jonka taivas näytti suoneen heidän luullulle vangilleen, Atos ja Aramis vetivät kuninkaan ulos petollisesta teltasta, jonne hän oli varomattomuudessaan uskaltautunut. Kaikki kolme hyppäsivät hevosten selkään, joita lakeijat pitivät varalla, ja ratsastivat takaisin kuninkaalliselle teltalle.
Matkalla he näkivät Winterin rientävän esiin rykmenttinsä etunenässä.Kuningas antoi hänelle merkin seurata heitä.
Kostaja
Kaikki neljä menivät telttaan. Ei ollut vielä mitään toimintasuunnitelmaa; täytyi sopia sellaisesta.
Kuningas heittäysi nojatuoliin.
"Olen hukassa", hän virkahti.
"Ei, sire", vastasi Atos; "teidät on vain petetty."
Kuningas huokasi syvään.
"Petetty, minut ovat pettäneet skotlantilaiset, joiden maassa olen syntynyt ja jotka olen aina asettanut englantilaisten edelle! Voi niitä kurjia!"
"Sire", lausui Atos, "tässä ei ole aikaa syytöksiin; hetki on tullut näyttääksenne, että olette kuningas ja aatelismies. Nouskaa, sire, nouskaa, sillä teillä on tässä ainakin kolme miestä, jotka eivät petä teitä, siitä voitte olla varma. Voi, jos meitä vain olisi viis!" mutisi Atos ajatellen d'Artagnania ja Portosta.
"Mitä sanotte?" kysyi Kaarlo nousten ylös.
"Sanon, sire, että on ainoastaan yksi keino. Loordi Winter vastaa rykmentistään, ainakin likipitäin, — älkäämme tarpeettomasti väitelkö sanoista: hän asettuu miestensä etunenään; me asetumme teidän majesteettinne rinnalle, me murtaudumme Cromwellin armeijan läpi ja tunkeudumme Skotlantiin."
"On toinenkin keino", lisäsi Aramis, "nimittäin, että joku meistä ottaa kuninkaan puvun ja hevosen; sillaikaa kun häntä ajetaan takaa, pääsee kuningas kenties pakenemaan."
"Neuvo on hyvä", sanoi Atos, "ja jos teidän majesteettinne suo jollekulle meistä kunnian, niin olemme siitä hyvin kiitollisia."
"Mitä ajattelette te tästä neuvosta, Winter?" kysyi kuningas ja silmäili ihaillen noita kahta miestä, joiden ainoana pyrkimyksenä oli vierittää päälleen häntä uhkaavat vaarat.
"Sire, jos on mitään keinoa teidän majesteettinne pelastamiseksi, niin herra d'Herblayn esittämä pätee siihen. Rukoilen senvuoksi mitä nöyrimmin, että teidän majesteettinne tekee viivyttelemättä valintansa, sillä meillä ei ole aikaa hukata."
"Mutta jos suostun ehdotukseen, niin kohtaa kuolema tai ainakin vankeus sitä, joka asettuu minun paikalleni."
"On suuri kunnia pelastaa kuninkaansa!" huudahti Winter.
Kyynelsilmin katseli kuningas vanhaa ystäväänsä, irroitti Pyhän Hengen ritarikunnan nauhan, jota hän kantoi kohteliaisuudesta saattueensa kahta ranskalaista kohtaan, ja kiinnitti sen Winterin kaulaan, joka polvistuneena otti vastaan tuon peloittavan merkin hallitsijansa ystävyydestä ja luottamuksesta.
"Se on kohtuudenmukaista", sanoi Atos; "hän on palvellut kauemmin kuin me."
Kuningas kuuli nämä sanat ja kääntyi kyyneleisin silmin.
"Hyvät herrat", hän sanoi, "odottakaa hetkinen; minulla on myös teille kumpaisellekin ritarinauha annettavana."
Hän meni kaapille, jossa säilytettiin hänen omia ritarimerkkejään, ja otti sieltä kaksi Sukkanauha-ritarikunnan tunnusta.
"Nämä ritarimerkit eivät voi olla meitä varten", huomautti Atos.
"Ja miksei, monsieur?" kysyi Kaarlo.
"Tuollaiset kunniamerkit ovat melkein kuninkaallisia, ja me olemme vain aatelismiehiä."
"Ajatelkaa kaikkia maailman valtaistuimia", lausui kuningas, "ja mainitkaa minulle, mitkä niistä voivat esittää jalompia sydämiä kuin teidän. Ei, te ette ole oikeudenmukaisia itseänne kohtaan, messieurs, mutta minä teen teille oikeutta. Polvillenne, kreivi!"
Atos taivutti polvensa, kuningas kiinnitti ritarinauhan oikealta vasemmalle kuten tapa on, ja kohottaen miekkansa hän tavallisen kaavan sijasta: "lyön teidät ritariksi, olkaa urhea, uskollinen ja alamainen"; lausui:
"Te olette urhea, uskollinen ja alamainen, lyön teidät ritariksi, herra kreivi."
Sitten hän kääntyi Aramiiseen.
"Nyt on teidän vuoronne, herra chevalier", hän sanoi.
Hän uudisti saman toimituksen samoin sanoin, jollaikaa Winter riisui kuninkaan aseenkantajan avulla vaskihaarniskansa, paremmin käydäkseen kuninkaasta.
Aramiistakin suoriuduttuaan kuningas syleili molempia vastalyötyjä ritareja.
"Sire", virkkoi Winter, joka suurta uhrautumista ajatellessaan oli saanut takaisin kaiken voimansa ja rohkeutensa, "me olemme valmiit."
Kuningas katsoi noihin kolmeen aatelismieheen.
"Meidän täytyy siis paeta?" hän kysyi.
"Armeijan läpi pakenemista, sire", huomautti Atos, "sanotaan kaikkialla maailmassa rynnäköksi."
"Kuolen siis miekka kädessä", virkkoi Kaarlo. "Herra kreivi, herra chevalier, jos vielä jolloinkin nousen valtaistuimelle…"
"Sire, te olette jo kunnioittanut meitä enemmän kuin on tavalliselle aatelismiehelle kuuluvaa; kiitollisuudenvelka on siis meidän puolellamme. Mutta älkäämme menettäkö aikaa; olemme viipyneet jo liiaksi."
Kuningas ojensi viimeisen kerran kätensä noille kolmelle, vaihtoi päähinettä Winterin kanssa ja meni ulos.
Winterin rykmentti oli asettunut pengermälle, joka hallitsi leiriä; kolmen ystävänsä seuraamana suuntasi kuningas kulkunsa tätä pengermää kohti.
Skotlantilainen leiri näytti vihdoinkin heränneen; väki oli lähtenyt teltoistaan ja asettunut riveihin kuin taistelua varten.
"Näettekö", virkkoi kuningas, "kenties he katuvat ja ovat valmiina marssimaan."
"Jos he katuvat, sire", vastasi Atos, "niin he seuraavat meitä."
"Hyvä!" sanoi kuningas; "mitä siis teemme?"
"Pitäkäämme silmällä vihollisen armeijaa", vastasi Atos.
Pikku ryhmä kohdisti heti katseensa siihen viiruun, jota oli aamun sarastuksessa otaksuttu usmaksi ja joka nyt auringon ensimmäisissä säteissä paljastui taistelurintamaan järjestetyksi armeijaksi. Ilma oli puhdas ja sees kuten tavallisesti tähän aikaan aamusta. Voitiin selvästi eroittaa rykmentit, liput, vieläpä univormujen ja hevosten värit.
Nyt näyttäysi myös pienellä kummulla hiukan edelläpäin vihollisarmeijasta lyhytkasvuinen ja kömpelö mies, jonka ympärillä seisoi muutamia upseereja. Hän suuntasi kaukoputkensa ryhmään, jossa kuningas oli.
"Tunteeko teidän majesteettinne omakohtaisesti tuon miehen?" kysyiAramis.
Kaarlo hymyili.
"Siinä on Cromwell", hän vastasi.
"Painakaa siis otsalle päähineenne, sire, jottei vaihdos pistäisi hänen silmäänsä."
"Voi", virkkoi Atos, "olemme menettäneet paljon aikaa."
"Ei siis muuta kuin määräys", sanoi kuningas, "ja lähtekäämme."
"Annatteko te sen, sire?" kysyi Atos.
"En, minä nimitän teidät kenraaliluutnantikseni", vastasi kuningas.
"Kuulkaa siis, loordi Winter", lausui Atos. "Suvaitkaa etääntyä, sire, sillä meidän puhelumme ei koske teidän majesteettianne."
Hymyillen peräytyi kuningas kolme askelta.
"Ehdotukseni on tällainen", jatkoi Atos. "Me jaamme rykmenttinne kahdeksi osastoksi. Te asetutte edellisen etunenään, hänen majesteettinsa ja me toisen. Jos meiltä ei suljeta tietä, niin me ryntäämme kaikin yhdessä murtaaksemme vihollisen rintaman ja syöstäksemme Tyne-virtaan, jonka yli menemme kahlaten tai uiden. Jos sitävastoin kohtaamme esteitä tiellämme, niin te miehinenne annatte surmata itsenne viimeistä myöten, ja me pitkitämme rynnäkköämme kuninkaan kanssa. Kerran rantaan päästyämme jää muu meidän asiaksemme, vaikka vihollinen seisoisi kolminkertaisina riveinä, kunhan teidän osastonne tekee velvollisuutensa."
"Ratsaille!" käski Winter.
"Ratsaille!" toisti Atos; "kaikki on otettu lukuun ja päätetty."
"Eteenpäin siis, messieurs", sanoi kuningas, "ja ponnistakaamme Ranskan vanhan sotahuudon elähdyttäminä:Montjoie et Saint-Denis! Englannin taistelutunnusta hokemassa on nykyään liian monta petturia."
Noustiin ratsaille, kuningas Winterin hevosen selkään ja Winter kuninkaan. Sitten asettui Winter ensimmäisen osaston eturiviin ja kuningas toisen, Atos ja Aramis vasemmalla puolellaan.
Koko skotlantilainen armeija katseli näitä valmistuksia häpeilevän hievahtamattomana ja äänettömästi.
Nähtiin muutamien päällikköjen astuvan esille riveistä ja katkaisevan miekkansa.
"No", virkahti kuningas, "se minua sentään lohduttaa, että he eivät kaikki ole kavaltajia."
Samassa kajahti Winterin ääni.
"Eteenpäin!" hän huusi.
Ensimmäinen osasto lähti liikkeelle, toinen seurasi ja laskeusi alas pengermältä. Melkein yhtä lukuisa joukko haarniskahuoveja levittäysi kummun takaa ja karautti heitä kohti.
Kuningas kiinnitti Atoksen ja Aramiin huomiota siihen.
"Sire", virkkoi Atos, "tapaus oli otettu ennakolta lukuun, ja jos Winterin väki vain tekee velvollisuutensa, niin tämä liike pelastaa meidät sen sijaan että syöksisi meidät tuhoon."
Silloin kajahti Winterin ääni hevosten tömistelyn ja hirnumisen yli:
"Miekka käteen!"
Kaikki säilät leimahtivat huotristaan kuin salamoina.
"Hei, messieurs", huudahti kuningas vuorostaan, melun ja näyttämön innostuttamana, "no niin, miekka käteen meilläkin!"
Mutta tätä käskyä, josta kuningas itse antoi esimerkin, tottelivat ainoastaan Atos ja Aramis.
"Meidät on kavallettu", virkkoi kuningas hiljaa.
"Odottakaamme hetkinen", huomautti Atos; "kenties he eivät ole tunteneet teidän majesteettinne ääntä, vaan odottavat osastopäällikkönsä käskyä."
"Eivätkö he muka ole kuulleet everstinsä käskyä! Mutta katsokaa!" huudahti kuningas pysähdyttäen hevosensa niin kiivaalla tempaisulla, että sen kintereet hetkuivat, ja tarttuen Atoksen ratsun ohjaksiin.
"Voi pelkureita, kurjia kavaltajia!" huusi Winter, jonka ääni kajahti selvästi, kun hänen miehensä hajautuivat riveistä ja levisivät tasangolle päin.
Tuskin viisitoista miestä oli vielä koolla hänen ympärillään odottamassa Cromwellin huovien hyökkäystä.
"Kuolkaamme heidän kanssaan!" huudahti kuningas.
"Niin, kuolkaamme!" toistivat Atos ja Aramis.
"Tänne kaikki uskolliset sydämet!" huusi Winter.
Tämä ääni tunkeusi ystävysten korviin asti, ja he karauttivat laukkaan.
"Ei mitään armoa!" ärjäisi ranskaksi vastaten Winterin huutoon ääni, joka sai heidät hätkähtämään.
Winter taasen vaaleni sen kuullessaan ja jäykistyi kuin kivettyneenä.
Huutaja oli muhkean mustan ratsun selässä englantilaisten hyökkääjien etummaisena ja kiihdyksissään karauttanut kymmenen askelta rykmenttinsä edelle.
"Se on hän!" mutisi Winter tuijottavin silmin ja antaen miekkansa vaipua alas.
"Kuningas, kuningas!" huusivat monet äänet Winterin sinisen ritarinauhan ja kellanruskean hevosen pettäminä; "ottakaa hänet elävänä!"
"Ei, siinä ei ole kuningas!" karjaisi ratsumies; "älkää antako harhaannuttaa itseänne. Ettehän te ole kuningas, loordi Winter? Setänihän te olette, vai mitä?"
Ja samassa Mordaunt — sillä hän se oli — tähtäsi pistoolinsa Winteriä kohti. Laukaus pamahti; luoti lävisti vanhan aatelismiehen rinnan; hän hypähti satulassa ja kaatui Atoksen syliin, jupisten:
"Kostaja!"
"Muista äitiäni!" karjaisi Mordaunt kiitäessään edelleen ratsunsa hurjistuneen vauhdin lennättämänä.
"Konna!" kiljaisi Aramis näpsäyttäen pistoolinsa liipasinta aseen melkein koskiessa Mordauntiin, kun tämä kiiti hänen ohitseen; mutta ainoastaan sankkiruuti syttyi synnyttämättä laukausta.
Samassa heittäysi koko rykmentti niitä harvoja vastaan, jotka olivat pysyneet paikallaan, ja molemmat ranskalaiset saarrettiin ja puserrettiin tungokseen. Varmistauduttuaan siitä, että Winter oli hengetön, Atos hellitti ruumiin ja veti miekkansa.
"No siis, Aramis, Ranskan kunnian puolesta!"
Ja ne kaksi englantilaista, jotka olivat ranskalaisia aatelismiehiä lähinnä, kaatuivat kuolettavasti haavoitettuina.
Silloin kajahti kamala hurraus, ja kolmisenkymmentä säilää välähti heidän päänsä päällä.
Nopeasti syöksähtää mies englantilaisista riveistä, jotka hän survaisee syrjään, karkaa Atoksen kimppuun, kytkee hänet jänteviin käsiinsä, tempaa häneltä miekan ja kuiskaa hänen korvaansa:
"Vaikene ja antaudu! Minulle antautuminen ei mitään merkitse."
Jättimäinen soturi tarttuu niinikään Aramiin ranteisiin, ja tämä yrittää turhaan irtautua peloittavasta puristuksesta.
"Antaudu!" sanoo hän tähystäen vankiansa tiukasti.
Aramis kohotti päänsä, Atos kääntyi katsomaan.
"D'Art…" huudahti Atos, mutta gascognelainen sulki häneltä suun kädellään.
"Minä antaudun", vastasi Aramis ojentaen Portokselle miekkansa.
"Ampukaa, ampukaa!" karjui Mordaunt palaten ryhmän luo, jossa molemmat ystävykset olivat.
"Miksi ampuisimme?" kysyi eversti; "kaikkihan ovat antautuneet."
"Siinä on myladyn poika", virkkoi Atos d'Artagnanille.
"Olen tuntenut hänet siksi."
"Se on se munkki", selitti Portos Aramiille.
"Kyllä tiedän."
Samassa alkoivat rivit avautua. D'Artagnan piteli Atoksen hevosta suitsista ja Portos Aramiin. Kumpainenkin yritti laahata vankiansa pois taistelukentältä.
Tämä liike paljasti paikan, missä Winterin ruumis makasi. Vihan vaistolla oli Mordaunt löytänyt sen jälleen ja katseli nyt uhriansa kamalasti hymyillen, kumartuneena hevosensa yli.
Niin tyyni kuin Atos olikin, liikahti hänen kätensä kopeloimaan satulakotelostaan pistoolia.
"Mitä teetkään?" kysyi d'Artagnan.
"Anna minun tappaa hänet."
"Älä ainoallakaan eleellä ilmaise tuntevasi häntä, muutoin olemme hukassa kaikki neljä."
Sitten hän kääntyi nuoreen mieheen.
"Oiva saalis!" hän huudahti; "oiva saalis, hyvä herra Mordaunt! Meillä on kumpaisellakin vanki, herra du Vallonilla ja minulla, ja vielä Sukkanauhan ritareita molemmat."
"Mutta", huudahti Mordaunt hehkuvin silmin katsellen Aramista jaAtosta, "mutta he näyttävät olevan ranskalaisia!"
"Siitäpä ei minulla ole tietoja. Oletteko ranskalainen, hyvä herra?" kysyi hän Atokselta.
"Olen kyllä", vastasi tämä vakavasti.
"No niin, monsieur, olettepa siis joutuneet maanmiehenne vangiksi."
"Mutta kuningas?" tiedusti Atos tuskaisesti; "kuningas?"
D'Artagnan puristi lujasti vankinsa kättä ja vastasi hänelle:
"Ka, hän on meidän tallessamme, kuningas!"
"Niin", virkahti Aramis, "häpeällisen kavalluksen avulla."
Portos kouraisi ystävänsä rannetta ja sanoi tälle hymyillen:
"Niinpä niin, monsieur! Sotaa käydään sekä viekkaudella että voimalla: katsokaa vain!"
Samassa nähtiinkin sen osaston, jonka piti suojella Kaarlon peräytymistä, etenevän kohtaamaan englantilaista rykmenttiä, saartaen kuningasta, joka kulki yksinään jalkaisin avoimeksi jätetyssä piirissä. Hallitsija oli näköjään levollinen, mutta oli ilmeistä, että se tyyneys oli hänelle tukalaa: hiki helmeili hänen otsallaan, ja hän pyyhki ohimoitansa ja huuliaan nenäliinalla, jossa näkyi veritäpliä aina kun hän otti sen suultansa.
"Katsokaa Nebukadnetsaria!" huudahti muuan Cromwellin vanha puritaani, jonka silmät säkenöitsivät nähdessään miehen, jota sanottiin tyranniksi.
"Mitä, Nebukadnetsarko?" virkkoi Mordaunt ilkeästi hymyillen. "Ei, siinä on kuningas Kaarlo ensimmäinen, meidän kelpo kuninkaamme, joka ryöstää alamaisiaan periäkseen heidät."
Kaarlo kohotti katseensa hävytöntä puhujaa kohti, mutta ei tuntenut tätä. Kuitenkin sai hänen kasvojensa tyyni ja kunnioitusta herättävä majesteetillisuus Mordauntin luomaan silmänsä alas.
"Hyvästi, messieurs!" lausui kuningas noille kahdelle aatelismiehelle, joita hän näki d'Artagnanin ja Portoksen pitelevän. "Tämä on ollut onneton päivä, mutta teissä ei ole siihen syytä, Jumalan kiitos! Missä on vanha Winterini?"
Aatelismiehet käänsivät pois päänsä ja olivat vaiti.
"Siellä, missä Strafford!" vastasi Mordauntin käreä ääni.
Kaarlo hätkähti: hornanhenki oli osannut kipeimpään kohtaan. Strafford oli hallitsijan ainaisena tunnonvaivana, hänen päiviensä varjona ja öittensä aaveena.
Kuningas katsoi ympärilleen ja näki jaloissaan ruumiin. Siinä makasiWinter.
Kaarlo ei äännähtänytkään, ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä, mutta vielä verettömämpi kalpeus vaalensi hänen kasvojaan. Hän painui toisen polvensa varaan, kohotti Winterin päätä, suuteli otsaa, otti takaisin Pyhän Hengen ritarikunnan nauhan, jonka oli kiinnittänyt uskollisen saattolaisensa kaulaan, ja pisti sen vakavasti povelleen.
"Winter on siis surmattu?" sanoi d'Artagnan suunnaten katseensa ruumiiseen.
"Niin", vastasi Atos, "hänet ampui veljensä poika."
"Hän siis oli meistä ensimmäinen lähtijä", mutisi d'Artagnan: "levätköön rauhassa urhoollinen mies!"
"Kaarlo Stuart", sanoi englantilaisen rykmentin eversti lähestyen kuningasta, joka oli nyt jälleen omaksunut kuninkuutensa tunnukset, "antaudutteko vangiksi?"
"Eversti Tomlinson", vastasi Kaarlo, "kuningas ei antaudu; ihminen alistuu ylivoimaan, siinä kaikki."
"Miekkanne."
Kuningas veti säilänsä ja katkaisi sen polveansa vasten.
Tällöin ryntäsi hevonen esiin ilman ratsastajaa, vaahdoten, leimuavin silmin ja laajennein sieraimin. Se tunsi herransa, seisahtui hänen viereensä ja hirnui ilosta; se oli Arthus.
Kuningas hymyili, taputti ratsua kädellään ja hyppäsi keveästi satulaan.
"Kas niin, hyvät herrat", hän sanoi, "viekää minut nyt minne haluatte."
Sitten hän äkkiä käännähti.
"Malttakaa", hän virkkoi, "minusta näytti Winter liikahtavan; jos hän vielä elää, niin kautta kaiken, mikä teille on pyhintä, älkää hylätkö tuota jaloa ylimystä!"
"Oh, olkaa huoletta, kuningas Kaarlo", vastasi Mordaunt; "luoti lävisti sydämen."
"Älkää hiiskuko sanaakaan, älkää tehkö ainoatakaan liikettä, älkää luoko silmäystäkään minuun tai Portokseen", huomautti d'Artagnan Atokselle ja Aramiille, "sillä mylady ei ole kuollut, ja hänen sielunsa elää tuon pannahisen ruumiissa!"
Osasto marssi kaupunkia kohti kuninkaallisine saaliineen; mutta puolitiessä tuli muuan kenraali Cromwellin ajutantti tuomaan eversti Tomlinsonille määräyksen kuninkaan viemisestä Holdenby-linnaan.
Samaan aikaan lähetettiin kuriireja joka taholle ilmoittamaan Englannille ja koko Euroopalle, että kuningas Kaarlo Stuart oli kenraali Oliver Cromwellin vankina.
Oliver Cromwell
"Tuletteko kenraalin luo?" kysyi Mordaunt d'Artagnanilta ja Portokselta; "tiedättehän, että hän tahtoi puhutella teitä taistelun jälkeen."
"Ensin menemme toimittamaan vankimme talteen", vastasi d'Artagnan. "Tietäkää, monsieur, että nämä aatelismiehet voivat hyvinkin suorittaa viisitoistasataa pistolia kumpainenkin lunnaikseen."
"Oh, olkaa huoletta", sanoi Mordaunt katsellen heitä silmäyksin, joiden hurjamielisyyttä hän turhaan yritti taltuttaa; "huovini kyllä vartioivat heitä, ja hyvin, sen takaan."
"Minä vartioitsen heitä vielä paremmin itse", väitti d'Artagnan. "Mitä muuten tarvitaankaan? Vain kunnollinen huone ja pari vartijaa tai pelkkä heidän kunniasanansa, että he eivät pyri pakoon. Minä menen järjestämään sen; sitten on meillä kunnia esittäytyä kenraalille ja pyytää hänen ilmoituksiansa herra kardinaalille."
"Aiotte siis matkustaa piammiten?" kysyi Mordaunt.
"Toimemme on suoritettu, ja meitä ei pidätä Englannissa mikään muu kuin sen suuren miehen suosiollisuus, jonka luo meidät on lähetetty."
Nuori mies puraisi huultaan ja kumartui kuiskaamaan kersantin korvaan:
"Seuratkaa näitä miehiä älkääkä päästäkö heitä näkyvistänne, ja saatuanne tietää, minne he ovat majoittuneet, palatkaa kaupungin portille odottamaan."
Kersantti ilmaisi merkillä tottelevansa.
Sen sijaan että olisi saattanut vankijoukkoa, jota vietiin kaupunkiin, Mordaunt suuntasi nyt kulkunsa kummulle, jolta Cromwell oli pitänyt silmällä taistelua; ylipäällikkö oli käskenyt pystyttää sinne telttansa.
Cromwell oli kieltänyt päästämästä ketään luokseen, mutta vahtisotamies tiesi Mordauntin olevan kenraalinsa likeisimpiä uskottuja ja arveli, että kielto ei voinut koskea nuorta miestä.
Mordaunt kohotti siis teltan esirippua ja näki Cromwellin istumassa selin häneen pöydän ääressä, pää käsien väliin painuneena.
Kuulipa hän Mordauntin tulon tai ei, Cromwell ei kääntynyt.
Mordaunt jäi seisomaan oviaukon luo.
Tovin kuluttua Cromwell nosti ajatusten painostaman otsansa, ja ikäänkuin vaistomaisesti tajuten jonkun olevan lähellä hän käänsi hitaasti päänsä.
"Olin ilmoittanut tahtovani olla yksin!" hän huudahti nähdessään nuoren miehen.
"Sen kiellon ei oletettu koskevan minua, sir", vastasi Mordaunt; "mutta jos määräätte, poistun heti."
"Kas, tekö siinä, Mordaunt!" virkkoi Cromwell, ikäänkuin lujalla ponnistuksella hälventäen usman, joka hämärrytti hänen silmiään; "koska olette kerran tullut, niin hyvä on, jääkää."
"Tulin onnittelemaan teitä."
"Onnittelemaan! Ja mistä?"
"Kaarlo Stuartin vangitsemisesta. Te olette nyt Englannin valtias."
"Paremmin olin kaksi tuntia takaperin", sanoi Cromwell.
"Kuinka niin, kenraali?"
"Englanti tarvitsi minua silloin tyrannin kytkemiseen; nyt on tyranni sen hallussa. Oletteko nähnyt häntä?"
"Kyllä, sir", vastasi Mordaunt.
"Millainen hän on sävyltään?"
Mordaunt epäröitsi, mutta totuus näytti väkisinkin tunkeutuvan hänen huuliltaan.
"Tyyni ja arvokas", hän tunnusti.
"Mitä sanoi hän?"
"Vain joitakuita hyvästelyjä ystävilleen."
"Ystävilleen!" jupisi Cromwell; "hänellä siis on ystäviä!"
Sitten hän lisäsi ääneen:
"Puolustausiko hän?"
"Ei, sir; hänet hylkäsivät kaikki, paitsi kolme tai neljä miestä, joten vastarinta oli mahdotonta."
"Kelle hän luovutti miekkansa?"
"Hän ei luovuttanut sitä, vaan väänsi poikki."
"Siinä hän teki oikein; mutta katkaisemisen asemesta hän olisi tehnyt vielä paremmin, jos olisi käyttänyt sitä tehokkaammin."
Syntyi tovin vaitiolo.
"Kuninkaan saattueena olleen rykmentin eversti lienee saanut surmansa?" virkkoi sitten Cromwell katsellen Mordauntia kiinteästi.
"Niin, sir."
"Kenen kädestä?" kysyi Cromwell.
"Minun."
"Mikä hänen nimensä oli?"
"Hän oli loordi Winter."
"Setänne?" huudahti Cromwell.
"Setänikö!" tokaisi Mordaunt, "Englannin kavaltajia en omaksu sukuuni."
Cromwell jäi hetkeksi mietteisiinsä, silmäillen nuorta miestä; sitten hän virkkoi vaipuneena siihen syvään kaihomielisyyteen, jota Shakespeare osaa niin erinomaisesti kuvata:
"Mordaunt, te olette kauhea palvelija."
"Kun Herra käskee", vastasi Mordaunt, "ei Hänen tahtoansa vastaan sovi sotia. Abraham kohotti veitsensä Iisakkia iskemään, ja Iisak oli hänen poikansa."
"Niin", huomautti Cromwell, "mutta Herra ei sallinut uhrauksen toteutua."
"Minä silmäsin ympärilleni", vastasi Mordaunt, "mutta en nähnyt oinasta tai vohlaa tarttuneena mihinkään tasangon pensaaseen."
Cromwell taivutti päätänsä.
"Te olette väkevä väkevien seassa, Mordaunt", hän sanoi. "Entä nuo ranskalaiset, miten he käyttäysivät?"
"Urhojen tavoin, sir", kiitti Mordaunt.
"Niin, niin", jupisi Cromwell, "ranskalaiset tappelevat hyvin, ja jos saan luottaa kaukoputkeeni, niin he olivat ensimmäisessä rivissä."
"Niin olivat", vahvisti Mordaunt.
"Jäljelläpäin teistä kuitenkin", huomautti Cromwell.
"Se oli heidän hevostensa vika eikä heidän."
Oltiin jälleen tovi vaiti.
"Ja skotlantilaiset?" virkahti Cromwell.
"He pitivät sanansa", vastasi Mordaunt; "he eivät hievahtaneet paikaltaan."
"Niitä kurjia!" mutisi Cromwell.
"Heidän upseerinsa pyytävät päästä puheillenne, sir."
"Minulla ei ole aikaa. Ovatko he saaneet maksunsa?"
"Saivat yöllä."
"Lähtekööt siis tiehensä, palatkoot vuoristoonsa ja peitelkööt siellä häpeäänsä, jos sikäläiset tunturit ovat kyllin korkeita sen kattajiksi! Minulla ei enää ole tekemistä heidän kanssaan eikä heillä minun kanssani. Ja nyt jättäkää minut, Mordaunt."
"Ennen lähtöäni", sanoi Mordaunt, "minulla on muutamia kysymyksiä tehtävänä teille, sir, ja eräs pyyntökin, valtiaani."
"Minulle?"
Mordaunt kumarsi.
"Tulen luoksenne, sankarini, suojelijani, isäni, ja sanon: Oletteko tyytyväinen minuun, valtiaani?"
Cromwell katseli häntä kummastuneena.
Nuori mies seisoi liikkumattomana.
"Kyllä", vastasi Cromwell, "siitä asti kun olen tullut tuntemaan teidät, ette ole ainoastaan tehnyt velvollisuuttanne, vaan enemmänkin; te olette ollut uskollinen ystävä, taitava asiamies ja urhoollinen soturi."
"Muistatteko, sir, että minä se ensimmäisenä keksin aatteen kaupanhieromisesta skotlantilaisten kanssa, heidän kuninkaansa luovuttamiseksi?"
"Niin, se on totta, se aatos lähti teistä; minä en ollut ehtinyt vielä niin pitkälle ihmisten halveksimisessa."
"Olenko kunnollisesti suoriutunut lähetystoimestani Ranskassa?"
"Kyllä, ja te saitte Mazarinilta mitä pyysin."
"Enkö ole aina innokkaasti taistellut teidän maineenne ja harrastustenne puolesta?"
"Kenties liiankin innokkaasti; siitä juuri soimasin teitä äsken. Mutta mihin tähtäätte kaikilla näillä kysymyksillä?"
"Sanoakseni teille, mylord, että hetki on tullut, jolloin voitte yhdellä ainoalla sanalla palkita kaikki palvelukseni."
"Ahaa!" vastasi Cromwell liikahtaen hiukan ylenkatseellisesti; "se on totta, minä unohdin, että kaikki palvelukset on palkittava, että te olette palvellut minua ja jäänyt vielä hyvitystänne vaille."
"Sir, voin heti saada hyvitykseni ja yli toivomustenikin."
"Millä tavoin?"
"Minulla on palkinto jo melkein käsissäni."
"Mikä palkinto se sitten on?" kysyi Cromwell. "Tahdotteko kultaa?Toivotteko arvoastetta, hallinnollista virkaa?"
"Suostutteko pyyntööni, sir?"
"Antakaa ensin kuulua, mitä se koskee."
"Sir, kun te olette sanonut minulle: saatte minulta käskyn toimeenpannaksenne, olenko milloinkaan vastannut: minun on harkittava sitä käskyä?"
"Entä jos toivomuksenne olisi mahdoton toteuttaa?"
"Kun teillä on ollut toivomus ja te olette jättänyt sen minun toteutettavakseni, olenko milloinkaan vastannut teille: Se on mahdoton?"
"Mutta noin erikoisella johdannolla perusteltu pyyntö…"
"Hoo, olkaa huoletta, sir", vastasi Mordaunt synkästi: "ei se vie teitä häviöön."
"No hyvä", sanoi Cromwell, "minä lupaan suostua pyyntöönne, mikäli sen täyttäminen on minun vallassani; puhukaa."
"Sir", aloitti Mordaunt, "tänä aamuna saatiin kaksi vankia, joita pyydän teiltä."
"He ovat siis tarjonneet melkoisia lunnaita?" arveli Cromwell.
"Päin vastoin luulen heidän olevan köyhiä, sir."
"Mutta siinä tapauksessa he lienevät ystäviänne?"
"Niin, sir", huudahti Mordaunt, "he ovat ystäviäni, rakkaita ystäviä, ja minä antaisin henkeni heidän hengestään."
"Hyvä, Mordaunt", virkkoi Cromwell, ilmeisen ilahtuneesti saaden paremman käsityksen nuoresta miehestä; "hyvä, minä luovutan heidät teille. En tahdo edes tietää, keitä he ovat; tehkää heidän suhteensa miten mielitte."
"Kiitoksia, sir", huudahti Mordaunt, "kiitoksia! Elämäni kuuluu tästä hetkestä lähtien teille, ja sen menettäessäni jäisin teille vieläkin kiitollisuudenvelkaan. Kiitos, te olette suurenmoisesti palkinnut palvelukseni."
Ja hän heittäysi polvilleen Cromwellin eteen ja tarttui hänen käteensä, suudellen sitä puritaanikenraalin vastustuksesta huolimatta, tämä kun ei tahtonut tai ollut tahtovinaan sallia melkein kuninkaallisen kunnian osoittamista itselleen.
"Mitä!" virkahti Cromwell, vuorostaan pidättäen nuoren miehen hänen noustessaan; "eikö mitään muuta korvausta — kultaa, arvoasemaa?"
"Olette antanut minulle kaikki, mitä voitte minulle suoda, mylord, ja tästä päivästä alkaen katson maksaneenne vastaisenkin elämäntyöni."
Ja Mordaunt säntäsi ulos kenraalin teltasta sydän tulvillaan ilosta ja säihkyvin silmin.
Cromwell seurasi häntä katseellaan.
— Hän on surmannut setänsä! — hän sanoi itsekseen; — voi, millaisia ovatkaan palvelijani? Kenties tuo, joka ei minulta mitään vaadi ainakaan näköjään, on Jumalan edessä pyytänyt enemmän kuin ne, jotka tulevat vaatimaan maakuntien aarteita ja onnettomien leipää; kukaan ei minua palvele ilmaiseksi. Kaarlolla, joka on vankinani, on kenties vielä ystäviä, mutta minulla ei ole.
Ja huoahtaen hän jälleen syventyi mietiskelyynsä, jonka Mordaunt oli keskeyttänyt.
Aatelismiehet
Mordauntin lähtiessä Cromwellin teltalle kuljettivat d'Artagnan ja Portos vankinsa siihen taloon, joka heille oli Newcastlessa osoitettu asunnoksi.
Mordauntin kehoitus kersantille ei ollut välttänyt gascognelaisen huomiota; hän olikin katseellaan teroittanut Atoksen ja Aramiin mieleen, että oli noudatettava mitä suurinta varovaisuutta. Nämä seurasivat senvuoksi äänettöminä voittajiaan, mikä ei ollutkaan heille vaikeata, sillä kullakin oli tarpeeksi tekemistä omissa ajatuksissaan.
Jos ihminen on milloinkaan peräti hämmästynyt, niin ainakin Mousqueton ovelta nähdessään noiden neljän ystävyksen lähestyvän kersantin ja kymmenkunnan sotamiehen saattamina. Hän hieroi silmiään, sillä hänestä tuntui mahdottomalta, että siinä olivat Atos ja Aramis, mutta lopulta hänen täytyi luottaa näkimiensä todistukseen. Hän aikoikin puhjeta ihmetteleviin huudahduksiin, mutta Portos mykistytti hänet silmäyksellä, jota ei käynyt vastustaminen.
Mousqueton jäi seisomaan ovelle kuin naulittu odottaen selitystä näin kummalliseen ilmiöön; erityisesti ällistytti häntä se havainto, että ystävykset eivät näkyneet tuntevan toisiaan.
Talossa, johon d'Artagnan ja Portos veivät Atoksen ja Aramiin, olivat he asuneet edellisestä päivästä saakka, kenraali Cromwellin tarjouksen mukaan; se sijaitsi kadun kulmassa, ja sivukadun puolella oli jonkunlainen puutarha ja talli.
Pohjakerran ikkunat oli varustettu rautaristikoilla, joita usein käytetään pienissä maaseutukaupungeissa, ja senvuoksi ne suuresti muistuttivat vankilan ikkunoita.
Molemmat ystävykset antoivat vankien astua sisälle edellään ja pysähtyivät kynnykselle, käskettyään Mousquetonin viedä kaikki neljä hevosta talliin.
"Miksemme me mene taloon heidän kerallaan?" kysyi Portos.
"Siksi että meidän on ensin nähtävä, mitä tuo kersantti miehineen meistä tahtoo."
Kersantti asettui väkensä kanssa pikku puutarhaan.
D'Artagnan tiedusti heiltä, mitä he halusivat ja mitä varten he siellä oleksivat.
"Meidät on määrätty auttamaan teitä vankienne vartioimisessa", ilmoitti kersantti.
Siihen ei ollut mitään sanomista; se oli päin vastoin hienotuntoista huomaavaisuutta, josta piti tekeytyä mielistyneeksi. D'Artagnan kiitti kersanttia ja antoi hänelle kruunun, jotta hän saisi juoda kenraali Cromwellin maljan.
Kersantti vastasi, että puritaanit eivät ollenkaan ryypänneet, mutta pisti kolikon taskuunsa.
"Voi, mikä hirveä päivä, hyvä d'Artagnan!" pahoitteli Portos.
"Mitä sanotkaan, Portos? Mikä hirveä päivä se on, jona olemme löytäneet ystävämme!"
"Niin, mutta millaisissa olosuhteissa!"
"On totta, että tilanne on kiusallinen", myönsi d'Artagnan; "mutta eipä väliä, menkäämme heidän luokseen ja yrittäkäämme saada selvyyttä asemaamme."
"Se on kovin sekava", sanoi Portos, "ja nyt oivallan, minkätähdenAramis kehoitti minua kuristamaan tuon kamalan Mordauntin."
"Hiljaa!" varoitti d'Artagnan; "älä lausu sitä nimeä."
"Mutta", väitti Portos, "minähän puhun ranskaa, ja he ovat englantilaisia!"
D'Artagnan katseli Portosta niin ihmettelevän näköisenä kuin järkevä mies aina kohtelee kaikenlaisia päättömyyksiä.
Kun Portos puolestaan silmäili häntä takaisin ollenkaan käsittämättä hänen ihmetystään, tyrkkäsi d'Artagnan häntä ja sanoi:
"Mennään sisälle."
Portos astui taloon edellä ja d'Artagnan hänen kintereillään, lukiten huolellisesti oven, ennenkuin sulki molemmat ystävänsä syliinsä vuoron jälkeen.
Atos oli murheen masentama. Aramis silmäili vuorotellen Portosta ja d'Artagnania sanaakaan virkkamatta, mutta hänen katseensa oli niin kaunopuheinen, että d'Artagnan käsitti sen.
"Tahdot tietää, miten me tulemme olleiksi täällä? Ka, hyvä Jumala, sehän on helppo arvata! Mazarin antoi toimeksemme tuoda kirjeen kenraali Cromwellille."
"Mutta miten on mahdollista, että tapaamme teidät Mordauntin vierellä?" kysyi Atos; "Mordauntin, josta varoitin sinua, d'Artagnan?"
"Ja jolta minä kehoitin sinua vääntämään niskat nurin, Portos", lisäsiAramis.
"Siitäkin saamme kiittää Mazarinia. Cromwell oli lähettänyt hänet Mazarinin luo, ja Mazarin toimitti meidät Cromwellin puheille. Onneton kohtalo tässä johtelee kaikkea."
"Niin, olet oikeassa, d'Artagnan, onneton kohtalo hajaannuttaa ja syöksee meidät tuhoon. Älkäämme senvuoksi enää puhukokaan siitä, hyvä Aramis, vaan valmistautukaamme kokemaan oma osamme."
"Sang-Diou, päin vastoin puhukaamme siitä, sillä onhan kerta kaikkiaan sovittu, että me pidämme aina yhtä, vaikka ajammekin vastakkaisia asioita."
"Niin, kerrassaan vastakkaisia tosiaankin", virkkoi Atos hymyillen, "sillä tekeepä mieleni kysyä, mitä asiaa te ajatte täällä? Voi, d'Artagnan, näethän, mihin tuo kurja Mazarin käyttää teitä! Tiedätkö, mihin rikokseen olette tehneet itsenne syypäiksi? Kuninkaan vangitsemiseen, hänen häpäisemiseensä, kuolemaansa."
"Oho", tokaisi Portos, "niinkö luulet?"
"Sinä liioittelet, Atos", väitti d'Artagnan; "eihän sitä toki siinä asti olla."
"Kautta taivaan, siihen sitä ollaan juuri tulossa. Minkätähden vangitaan kuningas? Kun häntä tahdotaan kunnioittaa valtiaana, silloin häntä ei osteta kuin orjaa. Luuletko, että Cromwell lunasti hänet kahdellasadallatuhannella punnalla jälleen kohottaakseen valtaistuimelle? Hyvät ystävät, olkaa vakuutettuja siitä, että he surmaavat hänet, ja se on kuitenkin vähäisempi rikos kuin he voisivat tehdä. Parempi on mestata kuningas kuin rusikoida."
"En mene sitä kieltämään, ja se on lopultakin mahdollista", myönsi nyt d'Artagnan; "mutta mitä se meihin kuuluu? Minä olen täällä, koska olen soturi ja palvelen herrojani, nimittäin niitä, jotka maksavat palkkani. Olen vannonut tottelevani ja tottelen; mutta te, jotka ette ole tehneet valaa, minkätähden olette täällä ja mitä asiaa te ajatte?"
"Maailman pyhintä asiaa", vastasi Atos; "onnettomuuden, kuninkuuden ja uskonnon. Muuan ystävä, eräs aviopuoliso ja tytär ovat kunnioittaneet meitä kutsumalla meidät avukseen. Me olemme palvelleet heitä heikon kykymme mukaan, ja Jumala ottaa lukuun hyvän tahtomme, joskin meiltä on puuttunut voimia. Sinä voit ajatella toisin, d'Artagnan, katsella asioita toiselta näkökannalta, veikkonen; en tahdo käännyttää sinua, mutta pahoittelen menettelyäsi."
"Joutavia!" sanoi d'Artagnan; "mitä tekemistä minulla oikeastaan on siinä, että herra Cromwell, joka on englantilainen, nousee kapinaan kuningastansa vastaan, joka on skotlantilainen? Minä olen ranskalainen, minä, tuo kaikki ei koske minua; kuinka siis voit vetää minut vastuuseen siitä?"
"Niin tosiaan", virkahti Portos.
"Koska kaikki aatelismiehet ovat veljeksiä, koska sinä olet aatelismies, koska kaikkien maiden kuninkaat ovat aatelismiesten joukossa ensimmäisinä, koska sokea, kiittämätön ja raaka rahvas pitää aina huvinaan ylempiensä alentamista; ja sinä, sinä, d'Artagnan, mies vanhaa aatelia, kunniakkaan nimen ja kelpo säilän kantaja, sinä olet avittanut kuninkaan luovuttamisessa oluenpanijoille, vaattureille ja ajureille! Voi, aatelismiehenä olet hairahtunut, sen sanon sinulle."
D'Artagnan pureksi kukkavanaa, ei vastannut ja tunsi olonsa kiusalliseksi, sillä kääntäessään silmänsä Atoksesta hän kohtasi Aramiin katseen.
"Ja sinä, Portos", pitkitti kreivi ikäänkuin säälien d'Artagnanin hämiä, "sinä, paras sydän, paras ystävä, paras soturi, mitä tunnen, — sinä, joka olisit sielusi puolesta ansainnut syntyä valtaistuimen portailla ja joka ennemmin tai myöhemmin saat ymmärtäväiseltä kuninkaalta palkinnon, — sinä, hyvä Portos, aatelismies tavoiltasi, taipumuksiltasi ja miehuudeltasi, sinä olet yhtä suuresti moitittava kuin d'Artagnan."
Portos punastui, mutta pikemmin mielihyvästä kuin nolostuksesta; kuitenkin hän painoi alas päänsä kuin nöyryytettynä ja myönsi:
"Niin, kyllä, lienetpä oikeassa, kreiviseni."
Atos nousi seisaalle.
"Kas niin", hän lausui astuen d'Artagnanin luo ja ojentaen tälle kätensä, "älä murjottele, poikani, sillä kaiken virkkamani olen sanonut ainakin isän sydämellä, jollen isän äänellä. Minulle olisi ollut helpompaa, usko minua, ainoastaan kiittää sinua henkeni pelastamisesta ja olla sanallakaan kajoamatta mielipiteisiini."
"Epäilemättä, epäilemättä, Atos", vastasi d'Artagnan puristaen vuorostaan hänen kättänsä; "mutta sinulla onkin penteleen omituisia mielipiteitä, joihin koko muu maailma ei voi yhtyä. Kuka osaisikaan kuvitella, että järkevä mies jättää kotinsa, Ranskan, holhottinsa, — viehättävän nuorukaisen, jonka luokse pistäysimme leiriin, — lähteäkseen minne? Tukemaan lahonnutta ja madonsyömää valtaistuinta, joka piankin luhistuu kuin vanha hökkeli. Se ajatuskanta, johon vetoat, on kyllä kaunis, mutta niin kaunis, että se on yli-inhimillinen."
"Olipa se muuten millainen hyvänsä, d'Artagnan", vastasi Atos menemättä ansaan, jonka hänen ystävänsä gascognelainen oveluus viritti Atoksen isälliselle hellyydelle Raoulia kohtaan, "sinä tunnet ainakin sydämesi syvyydessä, että se ajatuskanta on oikea; mutta väärin teen väitellessäni herrani kanssa. Olen vankisi, d'Artagnan, kohtele minua sellaisena."
"Äh, hitto", sanoi d'Artagnan, "tiedät kyllä, että sinä et pitkäksi aikaa jää vangikseni."
"Ei", huomautti Aramis, "sillä meitä kohdellaan arvattavasti kuten niitä, jotka saatiin vangiksi Philliphaughin luona."
"Ja miten niille kävi?" kysyi d'Artagnan.
"Ka, puolet hirtettiin", vastasi Aramis, "ja toiset puolet ammuttiin."
"Vai niin!" sanoi d'Artagnan; "mutta minä takaan, että teitä ei hirtetä eikä ammuta niin kauan kuin minulla on pisaraakaan verta suonissani.Sang-Diou, tulkoothan! Sitäpaitsi, näetkö tuota ovea, Atos?"
"Entä sitten?"
"No, siitä marssitte te ulos milloin haluatte, sillä tästä hetkestä lähtien sinä ja Aramis olette vapaita kuin ilman linnut."
"Tuosta tunnen sinut hyvin, kunnon d'Artagnan", vastasi Atos; "mutta sinä et enää vallitse meitä: tuo ovi on vartioitu, d'Artagnan, senhän tiedät."
"No niin, te hyökkäätte läpi", huomautti Portos. "Montako heitä onkaan?Korkeintaan kymmenen miestä."
"Se ei merkitsisi mitään meille neljälle, mutta liikaa se on meille kahdelle. Ei, kuulkaahan, täten hajaantuneina meidän täytyy joutua hukkaan. Ajatelkaa, kuinka nurjaksi kohtalo on kääntynyt: Vendômoisin tiellä sinä, d'Artagnan, niin urhea, ja sinä, Portos, niin järkkymätön ja voimakas, jouduitte tappiolle; tänään olemme Aramis ja minä sortuneet alakynteen, on tullut meidän vuoromme. Sellaista ei meille milloinkaan tapahtunut ollessamme yhdessä kaikki neljä; kuolkaamme siis kuten Winter kuoli, — minä puolestani vakuutan, etten suostu pakenemaan, jollemme lähde kokonaisena neljän kumppanuutena."
"Mahdotonta", virkahti d'Artagnan; "me olemme Mazarinin asioilla."
"Sen tiedän, enkä tahdokaan sen enempää suostutella teitä. Järkeilyni ei ole ollenkaan tehonnut; perusteeni olivat epäilemättä huonoja, koska ne eivät saaneet mitään vaikutusta niin rehellisiin mieliin kuin teidän."
"Ja muuten, vaikka ne olisivatkin jotain tehonneetkin", huomautti Aramis, "ei kuitenkaan sovi panna alttiiksi kahta niin oivallista ystävää kuin d'Artagnan ja Portos ovat. Olkaa huoletta, veikkoset, me tuotamme teille kunniaa kuollessamme. Minä puolestani tunnen itseni ylpeäksi, saadessani käydä kohtaamaan luoteja tai silmukkaakin sinun kanssasi, Atos, sillä sinä et ole minusta milloinkaan näyttänyt niin suurelta kuin tänään."
D'Artagnan ei hiiskunut sanaakaan, mutta pureksittuaan rikki kukkavanansa hän järsi kynsiään.
"Voitteko ajatella", aloitti hän viimein, "että teidät surmattaisiin? Mitä hyötyä siitä olisi? Kuka haluaisi teidän kuolemaanne? Olettehan muuten meidän vankejamme."
"Hupsu, kolminkertainen hupsu!" huudahti Aramis; "etkö siis tunne Mordauntia? Kas, minä olen vaihtanut yhden ainoan katseen hänen kanssaan ja nähnyt siitä silmäyksestä, että me olimme tuomittuja."
"Minua kaivelee totisesti, etten kuristanut häntä pyyntösi mukaan,Aramis", pahoitteli Portos.
"Pyh, viisi minä Mordauntista!" huudahti d'Artagnan; "cap de Diou, jos hän tunkeutuu liian likelle minua, niin rusennan hänet, sen itikan! Älkää siis paetko, se on turhaa, sillä minä vannon, että te olette täällä yhtä turvallisia kuin kaksikymmentä vuotta takaperin sinä, Atos, olit Férou-kadun varrella ja sinä, Aramis, Rue de Vaugirardin."
"Malttakaas", virkkoi Atos ojentaen kätensä toista ristikkoikkunaa kohti niistä kahdesta, jotka päästivät valoa huoneeseen, "saatte hetimiten tietää, mitä teidän on siitä seikasta ajateltava, sillä tuolta hän tuleekin."
"Kuka?"
"Mordaunt."
Seuratessaan Atoksen käden suuntaa näki d'Artagnan ratsumiehen lähenevän täyttä laukkaa.
Se oli tosiaan Mordaunt.
D'Artagnan syöksyi ulos.
Portos tahtoi saattaa häntä.
"Jää tänne", käski d'Artagnan, "äläkä tule ennen kuin kuulet minun rummuttavan sormillani ovea."
Herra armahda!
Saapuessaan talon edustalle Mordaunt näki d'Artagnanin seisovan ovella ja sotamiesten loikovan aseineen siellä täällä puutarhan nurmikolla.
"Hei!" huusi hän kiireisen vauhdin tukahduttamalla äänellä, "ovatko vangit vielä täällä?"
"Kyllä, sir", vastasi kersantti nousten joutuisasti seisaalle miestensä kanssa, ja kaikki tekivät rivakasti kunniaa.
"Hyvä! Neljä miestä ottamaan heidät viedäkseen heti minun asuntooni!"
Neljä miestä valmistausi tehtävään.
"Mitä halutaan?" kysyi d'Artagnan siihen ivalliseen tapaan, jonka lukijamme lienevät jo usein havainneet hänellä siitä asti kun häneen tutustuivat. "Mitä on tekeillä, jos saan kysyä?"
"Sitä vain, monsieur", vastasi Mordaunt, "että käskin neljän miehen viedä asuntooni vangit, jotka saimme tänä aamuna."
"Ja minkätähden?" tiedusti d'Artagnan. "Suokaa anteeksi uteliaisuuteni, mutta käsittänettehän, että asia herättää harrastustani."
"Syystä että vangit ovat nyt minun", vastasi Mordaunt korskeasti, "ja että minä menettelen heidän suhteensa mieleni mukaan."
"Sallikaa minun huomauttaa, nuori herraseni", virkkoi d'Artagnan, "että te nähdäkseni erehdytte; vangit kuuluvat tavanmukaisesti niille, jotka ovat heidät ottaneet, eivätkä niille, jotka ovat nähneet heitä otettavan. Teillä oli saatavissa vangiksenne loordi Winter, joka oli setänne, mikäli kerrotaan, mutta te surmasitte hänet mieluummin, ja se on oma asianne; herra du Vallon ja minä olisimme voineet surmata nuo kaksi aatelismiestä, mutta meille oli mieluisampaa vangita heidät, — makunsa kullakin."
Mordauntin huulet vaalenivat.
D'Artagnan oivalsi, että tilanne oli saamassa vakavan käänteen, ja hän alkoi rummuttaa kaartilaismarssia oveen.
Siekalematta ilmestyi Portos ulos ja asettui toiseen pihtipieleen, jonka hänen kookas mittansa kokonaan peitti.
Tämä temppu ei välttänyt Mordauntin huomiota.
"Monsieur", hän sanoi, ja hänen kiukkunsa alkoi purkautua, "vastustus olisi hyödytöntä: nuo vangit antoi minulle vastikään korkea suojelijani, ylipäällikkö Oliver Cromwell."
Nämä sanat vaikuttivat d'Artagnaniin kuin salaman isku. Veri sävähti hänen ohimoihinsa, pilvi hämärsi hänen silmiään, hän älysi nuoren miehen verenhimoiset toiveet, ja hänen kätensä laskeutui vaistomaisesti miekan kahvaan.
Portos piti silmällä d'Artagnania nähdäkseen, mitä oli tehtävä, ja sovittaakseen liikkeensä kumppanin esiintymisen mukaan.
Tuo Portoksen katse huolestutti enemmän kuin viihdytti d'Artagnania, ja hän alkoi pahoitella, että oli vedonnut Portoksen raakaan voimaan asiassa, missä näytti ennen kaikkea viekkaus tarpeelliselta.
— Väkivalta, — tuumi hän itsekseen, — syöksisi meidät kaikki tuhoon; d'Artagnan veikkonen, näytäppäs tuolle käärmeenpoikaselle, että sinä et ainoastaan ole väkevämpi kuin hän, vaan nokkelampikin.
"Voi", hän virkkoi ääneen ja kumarsi syvään, "miksette sitä heti sanonut, herra Mordaunt? Mitä, te tulette siis herra Oliver Cromwellin vakuuttamana, aikakautemme loistavimman sotapäällikön nimessä?"
"Lähdin hänen luotansa ihan äsken, monsieur", vastasi Mordaunt hypäten maahan ja jättäen hevosensa erään sotamiehen pideltäväksi; "tulen suoraa päätä hänen teltastaan."
"Kun ette sitä oitis sanonut, hyvä herra Mordaunt!" pitkitti d'Artagnan. "Koko Englanti kuuluu herra Cromwellille, ja koska tulette minulta pyytämään vankejani hänen nimessään, niin mukaudun, monsieur, — ottakaa heidät, he ovat teidän."
Mordaunt lähestyi säteilevänä, ja Portos, joka seisoi ihan masentuneena ja katseli d'Artagnania tyrmistyksissään, avasi suunsa puhuakseen.
D'Artagnan polkaisi Portosta jalalle; silloin tämä ymmärsi, että hänen ystävänsä näytteli ilvettä.
Mordaunt laski jalkansa ensimmäiselle porrasaskelmalle, ja hattu kädessä oli hän astumaisillaan ystävysten välitse, viitaten neljää apuriansa tulemaan mukaansa.
"Mutta suokaa anteeksi", huomautti d'Artagnan hymyillen mitä herttaisimmin ja laskien kätensä nuoren miehen olalle, "jos mainehikas kenraali Oliver Cromwell oli määrännyt vankimme teidän huostaanne, niin hän on kaiketi tehnyt lahjoituksensa kirjallisesti?"
Mordaunt pysähtyi äkkiä.
"Häh on tietenkin antanut tuodaksenne jonkun kirjelmän minulle, edes pikku paperilappusen, joka todistaa tulevanne hänen nimessään. Suvatkaa uskoa minulle se paperi, voidakseni edes verukkeella puolustaa maanmiesteni luovutusta. Muutoinhan, — sen käsittänette — vaikka olenkin varma siitä, että kenraali Cromwell ei voi tahtoa heille mitään pahaa, menettelyni tekisi huonon vaikutuksen."
Mordaunt kavahti taaksepäin, tuntien iskun, ja loi kamalan silmäyksen d'Artagnaniin, mutta tämä vastasi siihen kohteliaimmalla ja sydämellisimmällä sävyllä, mikä on milloinkaan ihmisen kasvoja kirkastanut.
"Kun sanon teille jotakin, monsieur", virkkoi Mordaunt, "niin kehtaisitteko loukata minua epäilyksellä?"
"Minäkö!" huudahti d'Artagnan; "minäkö epäilisin sanaanne! Taivas minua siitä varjelkoon, hyvä herra Mordaunt! Päinvastoin on minulla täysi syy pitää teitä kunniallisena ja mallikelpoisena herrasmiehenä, ja tahdotteko, monsieur, että puhun teille avoimesti?" pitkitti d'Artagnan vilpittömän näköisenä.
"Puhukaa, monsieur", sanoi Mordaunt.
"Herra du Vallon tässä on rikas mies; hänellä on neljänkymmenen tuhannen livren vuosikorot, joten hän ei pidä väliä rahoilla; senvuoksi en puhu hänen puolestaan, vaan omastani."
"No niin, monsieur?"
"No, minä taasen en ole rikas. Gascognessa se ei ole mikään häpeä, monsieur; siellä ei kukaan ole varoissaan, ja Henrik neljännellä, muistossa loistokkaalla, joka oli gascognelaisten kuningas niinkuin hänen majesteettinsa Filip neljäs on kaikkien espanjalaisten kuningas, ei ollut koskaan penniäkään taskussaan."
"Jatkakaa, monsieur", kehoitti Mordaunt; "näen pyrkimyksenne, ja jos välillämme tosiaan on vain se mitä luulen, niin se vastus on helposti poistettavissa."
"Ah, tiesinhän, että te olette järkimies!" ihastui d'Artagnan. "No, sellainen on seikka; siitä se kenkä likistää, kuten sanotaan. Minä olen tyhjästä aloittanut upseeri, en sen enempää; en saa muuta kuin mitä miekkani tuottaa eli paljoa enemmän iskuja kuin pankinseteleitä. Mutta kun tänä aamuna otin vangiksi kaksi ranskalaista, jotka näyttivät olevan ylhäistä syntyperää, vieläpä Sukkanauharitareita, sanoin itselleni: Onneni on luotu. Sanon kaksi, koska herra du Vallon varakkaana miehenä tällaisissa olosuhteissa luovuttaa vankinsa aina minulle."
D'Artagnanin monisanaisen avomielisyyden täydellisesti eksyttämänä Mordaunt hymyili kuten mies, joka varsin hyvin oivaltaa hänelle esitetyt perusteet, ja vastasi säveästi:
"Toimitan hetimiten allekirjoitetun määräyksen, monsieur, ja sen mukana kaksituhatta pistolia; mutta sillävälin, monsieur, sallikaa minun viedä mukanani vangit."
"Ei", arveli d'Artagnan, "mitä merkitseekään teille puolen tunnin lykkäys? Olen järjestystä rakastava mies, monsieur; toimikaamme siis säännönmukaisesti."
"Voisin kuitenkin pakottaa teidät siihen, monsieur", muistuttiMordaunt, "sillä minä käsken täällä."
"Voi, monsieur", haastoi d'Artagnan sävyisästi hymyillen, "kylläpä näkee, että te ette tunne meitä, vaikka herra du Vallonilla ja minulla on ollut kunnia matkustaa teidän seurassanne. Me olemme aatelismiehiä, me pystymme kaksin surmaamaan teidät ja kahdeksan miestänne. Luojan nimessä, herra Mordaunt, älkää olko uppiniskainen, sillä uhmattuna uhittelen minäkin, ja silloin käyn julman itsepintaiseksi; ja katsokaas, monsieur", pitkitti d'Artagnan, "tämä kumppanini on sellaisessa tapauksessa vielä itsepintaisempi ja hurjaluontoisempi kuin minä, — siitä puhumattakaan, että meidät on lähettänyt tänne kardinaali Mazarin, joka edustaa Ranskan kuningasta; siten olemme me tällä hetkellä kuninkaan ja kardinaalin edustajia ja lähettiläinä kajoamattomia, kuten varmasti käsittää herra Oliver Cromwell, ollen tietenkin yhtä suuri valtiomies kuin sotapäällikkökin. Pyytäkää siis kirjallinen määräys. Eihän siitä ole teille suurtakaan vaivaa, hyvä herra Mordaunt?"
"Niin, kirjallinen määräys", yhtyi Portos, joka nyt alkoi älytä d'Artagnanin aikomuksen; "muuta emme halua."
Niin suuresti kuin Mordauntin tekikin mieli turvautua väkivaltaan, oivalsi hän kuitenkin aivan hyvin d'Artagnanin esittämien syiden pätevyyden. Lisäksi tehosi häneen tämän maine, ja aamullinen kohtaus oli antanut sille maineelle tukea, saaden hänet arvelevalle päälle. Ja olihan hän aivan tietämätön noiden neljän ranskalaisen hartaasta ystävyysliitosta, joten hänen koko levottomuutensa oli hälventynyt lunnaiden ilmetessä selkeänä vaikuttimena.
Hän päätti senvuoksi sekä noutaa määräyksen että ne kaksituhatta pistoliakin, joiden arvoisiksi hän oli itse harkinnut nuo kaksi vankia.
Mordaunt nousi siis jälleen ratsaille, ja kehoitettuaan kersanttia pitämään tarkkaa vartiota hän kääntyi pois ja karautti tiehensä.
— Hyvä! — ajatteli d'Artagnan; — neljännestunti ratsastukseen teltalle, toinen mokoma paluuseen, siinä on pitempi loma kuin tarvitsemmekaan.
Hän kääntyi sitten Portokseen, kasvojensa ilmaisematta vähäisintäkään muutosta, joten niiden, jotka vakoilivat häntä, täytyi uskoa hänen pitkittävän samaa keskustelua.
"Veikkoseni", hän virkkoi katsoen Portosta suoraan silmiin, "kuuntelehan tarkoin. Ensiksikään ei sanaakaan ystävillemme siitä, mitä olet kuullut; heidän on turha tietää, minkä palveluksen heille teemme."
"Hyvä", vastasi Portos, "kyllä ymmärrän."
"Mene talliin, missä tapaat Mousquetonin; te satuloitsette hevoset, asetatte pistoolit koteloihin, talutatte ratsut ulos ja viette ne sivukadulle, jotta tarvitsee vain nousta niiden selkään. Muu jää minun asiakseni."
Portos ei tehnyt mitään muistutusta, vaan totteli siinä rajattomassa luottamuksessa, jota ystävä hänessä herätti.
"Minä menen", hän virkkoi; "mutta tulenko enää huoneeseen, missä ystävämme ovat?"
"Et, se on turhaa."
"No, otahan siis sinä kukkaroni, jonka jätin uuninreunukselle."
"Kyllä, ole huoletta."
Portos käveli säntillisin ja tyynin askelin tallia kohti, sotamiesten keskitse, jotka eivät hänen ranskalaisuudestaan huolimatta voineet olla ihailematta aatelismiehen kookasta vartta ja voimakasta rakennetta. Kadunkulmassa hän kohtasi Mousquetonin, jonka otti mukaansa.
Sitten d'Artagnan meni jälleen sisälle, viheltäen sävelmää, jonka oli aloittanut Portoksen lähtiessä.
"Hyvä Atos, olen harkinnut järkeilyäsi, ja se on saanut minut vakuutetuksi; pahoittelen tosiaan, että olen sekaantunut koko tähän juttuun. Kuten sanoit, Mazarin on myyrä. Olen senvuoksi päättänyt paeta teidän kanssanne. Ei mitään vastaväitteitä, olkaa valmiina; miekkanne ovat tuolla nurkassa, älkää unohtako niitä, sillä ne työkapineet saattavat olla hyvinkin tarpeellisia nykyisissä olosuhteissamme. Siitä johtuu mieleeni Portoksen kukkaro. Kas, tuossa se onkin."