Pako
Kaupungissa havaittiin kyllä kiihtymyksen merkkejä, mutta Palais-Royalissa näkyi riemu olevan valloillaan, kun d'Artagnan lähti sinne kellon lähetessä viittä ehtoopäivällä. Eikä ihmekään: olihan kuningatar antanut kansalle takaisin Brousselin ja Blancmesnilin. Hänellä ei senvuoksi ollut todella mitään pelkäämistä, koska kansalla ei enää ollut mitään vaadittavaa. Hänen nykyinen mielenkuohunsa oli vain jäännöstä järkkymyksestä, joka tarvitsi aikaa tyyntyäkseen, niinkuin myrskyn jälkeen toisinaan kuluu päiväkausia ennen kuin maininki tasaantuu.
Linnassa vietettiin suurta juhlaa, jolle oli verukkeena Lensin voittajan paluu. Prinssit ja prinsessat olivat kutsuttuja; vaunut täyttivät linnanpihat puolipäivästä asti. Päivällisen jälkeen aiottiin kuningattaren luona pelata korttia.
Itävallan Anna oli tänä päivänä harvinaisen herttainen ja sukkela; häntä ei ollut milloinkaan nähty iloisemmalla tuulella. Hehkuva kostonhimo säihkyi hänen silmissään ja väreili hänen huulillaan.
Samassa kun noustiin pöydästä hiipi Mazarin pois; d'Artagnan oli jo paikallaan ja odotti häntä eteishuoneessa. Kardinaali ilmestyi sinne hymyillen, tarttui häntä kädestä ja johti hänet työhuoneeseensa.
"Hyvä mosjöö d'Artagnan", virkkoi ministeri istuutuen, "aion nyt antaa teille todisteen suurimmasta luottamuksesta, mitä ministeri voi osoittaa upseerille."
D'Artagnan kumarsi.
"Minä toivon", hän vastasi, "että teidän ylhäisyytenne antaa sen minulle ilman sivutarkoituksia ja vakuutettuna ansiollisuudestani siinä suhteessa."
"Olette kaikkein ansiollisin, hyvä ystävä, koska kerran käännyn teidän puoleenne."
"No niin", virkkoi d'Artagnan, "tunnustan teille, monseigneur, että olen jo kauan odottanut sellaista tilaisuutta. Ilmoittakaa minulle senvuoksi heti, mitä teillä on sanottavaa."
"Te saatte, hyvä mosjöö d'Artagnan", aloitti Mazarin, "tänä iltana haltuunne koko valtion menestyksen."
Hän pysähtyi.
"Selittäkää tarkoituksenne, monseigneur, minä odotan."
"Kuningatar on päättänyt tehdä kuninkaan kanssa pikku matkanSaint-Germainiin."
"Vai niin!" vastasi d'Artagnan; "kuningatar siis aikoo jättääPariisin."
"Naisen oikku, ymmärrättehän."
"Kyllä ymmärrän varsin hyvin", vastasi d'Artagnan.
"Sentähden hän kutsutti teidät luokseen aamulla ja pyysi tulemaan jälleen viideltä."
— Kyllä kannatti vaatia minua vannomaan, etten hiisku siitä kohtauksesta kellekään! jupisi d'Artagnan. — Voi niitä naisia — kuningattarinakin he aina ovat naisia!
"Paheksutteko tätä pikku matkaa, hyvä mosjöö d'Artagnan?" kysyi Mazarin levottomasti.
"Minäkö, monseigneur!" virkahti d'Artagnan; "kuinka niin?"
"Te kohautitte olkapäitänne."
"Se on tapanani, kun haastan itsekseni, monseigneur."
"Hyväksytte siis matkan?"
"En hyväksy enkä paheksu, monseigneur; odotan määräyksiänne."
"Hyvä. Teidät siis olen valinnut viemään kuninkaan ja kuningattarenSaint-Germainiin."
— Siinäpä lurjus kerrassaan! — tuumi d'Artagnan itsekseen.
"Näettehän", jatkoi Mazarin huomatessaan d'Artagnanin umpimielisyyden, "että valtion menestys joutuu teidän huostaanne, kuten jo sanoin."
"Kyllä, monseigneur, ja tunnen täydellisesti sen luottamustoimen vastuun."
"Otatte kuitenkin vastaan?"
"Otan aina vastaan."
"Katsotte hankkeen mahdolliseksi?"
"Kaikki on mahdollista."
"Hätyytettäneenköhän teitä tiellä?"
"Luultavasti."
"Mutta miten menettelette siinä tapauksessa?"
"Tunkeudun niiden välitse, jotka karkaavat kimppuuni."
"Mutta jos ette pääse?"
"Sen pahempi silloin heille, — menen heidän ylitseen."
"Ja te viette kuninkaan ja kuningattaren vahingoittumattominaSaint-Germainiin?"
"Niin."
"Henkenne kaupalla?"
"Henkeni kaupalla."
"Te olette sankari, ystäväiseni!" virkahti Mazarin, ihailevasti katsellen muskettisoturia.
D'Artagnan hymyili.
"Entä minä?" tiedusti Mazarin oltuaan tovin vaiti ja tähystäen d'Artagnania tiukasti.
"Miten, monseigneur?"
"Entä jos minäkin tahdon lähteä?"
"Se käy vaikeammaksi."
"Kuinka niin?"
"Teidän ylhäisyytenne voidaan tuntea."
"Tässä valepuvussakin?" kysyi Mazarin.
Ja hän kohotti viittaa lepotuolilta, jolle oli asetettu täydellinen helmiharmaa ja granaatinvärinen herrasmiehen vaatekerta hopeapunoksineen.
"Jos teidän ylhäisyytenne käyttää valepukua, niin yritys käy helpommaksi."
"Ah!" huoahti Mazarin huojentuneesti.
"Mutta teidän ylhäisyytenne tulee tehdä, mitä sanojenne mukaan olisitte äskettäin tehnyt meidän sijassamme."
"Mitä minun tulee tehdä?"
"Huutaa:A bas Mazarin!"[21]
"Kyllä huudan."
"Ranskaksi, sointuvaksi ranskaksi, monseigneur. Pitäkää tarkkaa huolta ääntämisestä; Sisiliassa surmattiin kuusituhatta anjoulaista, kun heidät tunnettiin murteellisesta italiankielen ääntämisestä. Varokaa, etteivät ranskalaiset nyt teille kosta Sisilian iltamessua."
"Teen parhaani."
"Kaduilla kuhisee aseellista väkeä", pitkitti d'Artagnan; "oletteko varma siitä, että kukaan ei tiedä kuningattaren suunnitelmaa?"
Mazarin mietti.
"Esittämänne homma olisi hyvin tuottoisa kavaltajalle, monseigneur; hyökkäyksen satunnaisuudet kelpaisivat peittelyksi."
Mazarinia värisytti; mutta hän tuli ajatelleeksi, että kavallusta hankkiva mies ei varoittaisi ennakolta.
"Sentähden en luotakaan kaikkiin", hän huomautti vilkkaasti, "ja niinpä olenkin valinnut teidät saattolaisekseni."
"Ettekö lähde kuningattaren mukana?"
"En", vastasi Mazarin.
"Lähdette siis myöhemmällä?"
"En", kertasi Mazarin.
"Ahaa!" sanoi d'Artagnan, alkaen käsittää.
"Niin, minulla on omat suunnitelmani", jatkoi kardinaali. "Kuningattaren seurassa minä vain lisäisin turmion mahdollisuudet kaksinkertaisiksi; myöhemmin taasen aiheuttaisi hänen matkansa minun mahdollisuuksilleni saman tuloksen. Sitä paitsi voitaisiin minut unohtaa, hovin tultua kerran pelastetuksi: isoiset ovat kiittämättömiä."
"Totta kyllä", myönsi d'Artagnan, vastoin tahtoansa luoden silmäyksen kuningattaren timanttisormukseen, jota Mazarin piti sormessaan.
Mazarin seurasi hänen katseensa suuntaa ja käänsi hiljaa sormuksensa kannan sisällepäin.
"Tahdon siis", virkkoi Mazarin viekkaasti hymyillen, "estää heitä olemasta kiittämättömiä minua kohtaan."
"Kristityn velvollisuus kieltää johtamasta lähimmäistänsä kiusaukseen", sanoi d'Artagnan.
"Juuri sentähden tahdon lähteä heidän edellään", täydensi Mazarin.
D'Artagnan myhäili; hän oli mies oivaltamaan varsin hyvin tätä italialaista keinokkuutta.
Mazarin näki hänen hymyilevän ja käytti hyväkseen tilaisuutta.
"Aloitatte siis viemällä ensin minut Pariisista, niinhän, hyvä mosjöö d'Artagnan?"
"Kiperä tehtävä, monseigneur!" tuumi d'Artagnan omaksuen jälleen totisen katsantonsa.
"Mutta", sanoi Mazarin pitäen häntä tarkoin silmällä, jotta soturin kasvojen ainoakaan ilme ei välttäisi hänen huomiotansa, "mutta te ette ollenkaan vastustellut kuninkaan ja kuningattaren hankkeesta puhuttaessa?"
"Kuningas ja kuningatar ovat minun kuningattareni ja kuninkaani, monseigneur", vastasi muskettisoturi, "henkeni kuuluu heille, minä olen velvollinen uhraamaan sen heidän hyväkseen. He vaativat sitä, ja siihen ei minulla ole mitään sanomista."
— Aivan oikein, — jupisi Mazarin itsekseen; — mutta kun henkesi ei kuulu minulle, on minun se tietenkin ostettava.
Ja syvään huoaten hän alkoi jälleen kääntää sormuksensa kantaa ulospäin.
D'Artagnan hymyili.
Nämä kaksi miestä olivat toistensa tasalla eräässä kohdassa; oveluudessa. Jos heillä olisi ollut urheuskin yhteisenä, olisi toinen saanut toisen tekemään suurtöitä.
"Mutta käsittänettehän myös", sanoi Mazarin, "että jos pyydän teiltä tätä palvelusta, aion antaa siitä tunnustukseni."
"Eikö teidän ylhäisyytenne ole vielä ehtinyt aietta pitemmälle?" kysyi d'Artagnan.
"Malttakaas", virkkoi Mazarin vetäen sormuksen sormestaan; "hyvä mosjöö d'Artagnan, kas tässä timantti, joka on aikoinaan ollut teidän, — on kohtuullista, että saatte sen takaisin: ottakaa se, olkaa hyvä."
D'Artagnan ei tuottanut Mazarinille vaivaa kursailulla. Hän otti sormuksen ja katseli koristetta nähdäkseen, oliko se sama; ja tultuaan vakuutetuksi timantin puhtaudesta hän pisti sen sormeensa sanomattoman mielissään.
"Pidin sitä suuressa arvossa", virkkoi Mazarin luoden kalleuteen jäähyväissilmäyksen; "mutta eipä väliä, annan sen teille auliista sydämestä."
"Ja minä, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "otan sen samaten vastaan. No, puhukaamme siis pikku asioistanne. Tahdotte lähteä ennen kaikkia muita?"
"Niin, se on päätökseni."
"Mihin aikaan?"
"Kello kymmenen."
"Ja milloin lähtee kuningatar?"
"Keskiyöllä."
"Se käy laatuun: vien ensin teidät, jätän teidät tulliportin ulkopuolelle ja palaan noutamaan häntä."
"Oikein, mutta millä tavoin pääsen ulos kaupungista?"
"Oh, se on jätettävä minun huolekseni."
"Annan teille avoimen valtuuden; ottakaa niin voimakas saattue kuin haluatte."
D'Artagnan pudisti päätänsä.
"Minusta se kuitenkin näyttää varmimmalta keinolta", sanoi Mazarin.
"Niin, teille kyllä, monseigneur, muttei kuningattarelle."
Mazarin puraisi huultansa.
"Miten siis menettelemme?" hän kysyi.
"Se on jätettävä minun huolekseni, monseigneur."
"Hm!" empi Mazarin.
"Minun johdettavakseni on jätettävä koko yritys."
"Mutta…"
"Tai käännyttävä jonkun muun puoleen", jatkoi d'Artagnan pyörähtäen poispäin.
— Äh! — hätääntyi Mazarin itsekseen; — hän taitaa tosiaan mennä matkoihinsa timantteineen.
Ja hän kutsui soturin takaisin.
"Mosjöö d'Artagnan, hyvä mosjöö d'Artagnan!" hän virkahti mielistelevällä äänellä.
"Monseigneur?"
"Vastaatteko minulle kaikesta?"
"En vastaa mistään, panen parastani."
"Parastanne!?"
"Niin."
"No, minä luotan teihin."
— Sepä hyvä, — tuumi d'Artagnan itsekseen.
"Olette siis täällä puoli kymmeneltä."
"Ja tapaan teidän ylhäisyytenne valmiina?"
"Varmasti, ihan valmiina."
"Sovittu. Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne nyt toimittaa minut kuningattaren puheille?"
"Mitä varten?"
"Haluaisin kuulla hänen majesteettinsa määräykset hänen omasta suustaan."
"Hän on antanut niiden ilmoittamisen minun toimekseni."
"Hän on saattanut unohtaa jotain."
"Tahdotte siis ehdottomasti tavata hänet?"
"Kyllä se on välttämätöntä, monseigneur."
Mazarin epäröi tovin; d'Artagnan pysyi itsepintaisen järkkymättömänä.
"No hyvä", sanoi Mazarin, "lähden saattamaan teitä, mutta ei sanaakaan keskustelustamme!"
"Mitä meidän kesken on puhuttu, se koskee ainoastaan meitä, monseigneur", virkkoi d'Artagnan.
"Vannotte vaikenevanne?"
"En milloinkaan vanno, monseigneur. Vakuutan tai epään, ja aatelismiehenä pysyn sanassani."
"No, minä huomaan, että minun on uskottava itseni täydellisesti teidän huostaanne."
"Niin on parempi, uskokaa minua, monseigneur."
"Tulkaahan", sanoi Mazarin.
Mazarin vei d'Artagnanin kuningattaren rukouskammioon ja pyysi häntä odottamaan siellä.
D'Artagnanin ei tarvinnut varrota pitkää aikaa. Viiden minuutin kuluttua saapui kuningatar hienossa juhlapuvussa. Siten somistautuneena hän näytti tuskin viidenneljättä vanhalta ja oli yhä vielä kaunis.
"Tehän se olettekin, herra d'Artagnan", hän virkkoi armollisesti hymyillen; "kiitän teitä siitä, että teitte vaatimuksen puheiilepääsystä."
"Pyydän anteeksi teidän majesteetiltanne", sanoi d'Artagnan, "mutta halusin omasta suustanne kuulla ohjeeni."
"Tiedätte, mistä on kysymys?"
"Kyllä, madame."
"Otatte vastaan tehtävän, jonka uskon teille?"
"Kyllä, kiitollisesti."
"Hyvä; saapukaa tänne puoliyön aikaan."
"Kyllä tulen."
"Herra d'Artagnan", jatkoi kuningatar, "tunnen liian hyvin uhrautuvaisuutenne, puhuakseni tällä hetkellä kiitollisuudestani, mutta vannon teille, etten unohda tätä toista palvelusta, kuten unohdin ensimmäisen."
"Teidän majesteetillanne on vapaus muistaa ja unohtaa, ja minä en tiedä, mitä teidän majesteettinne tarkoittaa."
Ja d'Artagnan kumarsi.
"Menkää, monsieur", sanoi kuningatar mitä suopeimmin hymyillen, "menkää ja tulkaa takaisin puoliyön aikaan."
Hän viittasi jäähyväisiksi kädellään, ja d'Artagnan poistui; mutta mennessään hän vilkaisi oviverhoon, jonka takaa kuningatar oli tullut, ja näki sen alta samettikengän kärjen pistävän esiin.
— Ahaa! — tuumi hän, — Mazarin siis kuunteli urkkiakseen, pettäisinkö hänet. Tuo italialainen tanssimestari ei totisesti ole kunniallisen miehen palveluksen arvoinen.
Silti saapui d'Artagnan täsmälleen määrähetkellä; puoli kymmeneltä hän astui eteishuoneeseen.
Bernouin oli odottamassa ja vei hänet sisälle.
Hän tapasi kardinaalin hienoksi herraksi pukeutuneena. Tämä vaateparsi soveltui hänelle erinomaisesti, ja hän käyttikin sitä luontevasti, kuten jo olemme maininneet. Silti hän oli kovin kalpea ja vapisikin.
"Ihan yksinkö?" kysyi Mazarin.
"Niin, monsieur."
"Ja kelpo herra du Vallon, eikö hänenkin seuransa saa meitä ilahuttaa?"
"Kyllä, monsieur; hän odottaa vaunuissaan."
"Missä sitten?"
"Palais-Royalin puutarhaveräjällä."
"Lähdemme siis hänen vaunuissaan?"
"Niin, monseigneur."
"Ja ilman muuta vartiota kuin teitä kahta?"
"Eikö siinä ole kylliksi? Yksikin meistä riittäisi!"
"Totisesti, hyvä herra d'Artagnan", sanoi Mazarin, "te peloitatte minua kylmäverisyydellänne."
"Olisin päin vastoin luullut, että sen pitäisi herättää teissä luottamusta."
"Entä Bernouin, — enkö voi ottaa häntä mukaan?"
"Hänelle ei ole tilaa; hän saa jälkeenpäin yhtyä teidän ylhäisyyteenne."
"Olkoon menneeksi", virkkoi Mazarin; "minunhan tulee kaikessa tehdä tahtonne mukaan."
"Monseigneur, vielä on aika peräytyä", sanoi d'Artagnan, "ja teidän ylhäisyydellänne on siihen täysi vapaus."
"Ei, ei", vastasi Mazarin, "lähtekäämme."
Molemmat menivät alas salaportaita, Mazarin pistäen kätensä d'Artagnanin kainaloon, ja muskettisoturi tunsi, että se käsi vapisi.
He astuivat linnanpihan yli, missä vielä oli joidenkuiden myöhempään viipyneiden juhlijain vaunut, saapuivat puutarhaan ja lopuksi pienelle veräjälle.
Mazarin yritti avata sitä avaimella, jonka otti taskustaan, mutta hänen kätensä vapisi niin, että hän ei tavannut avaimenreikää.
"Antakaa tänne", sanoi d'Artagnan.
Mazarin ojensi hänelle avaimen; d'Artagnan avasi ja pisti avaimen taskuunsa, aikoen mennä samaa tietä takaisin.
Astuinlauta oli käännetty alas, ja vaununovi oli auki; Mousqueton seisoi ovikaihtimen vieressä, ja Portos istui vaunujen perällä.
"Nouskaa vaunuihin, monseigneur", kehoitti d'Artagnan.
Mazarinia ei tarvinnut pyytää kahdesti: hän hyppäsi heti vaunuihin.
D'Artagnan nousi hänen perässään; Mousqueton sulki vaununoven ja kiipesi huokaillen vaunujen taakse. Hän oli jonkun verran vastustellut matkallelähtöä sillä syyllä, että hän kärsi vielä kipua vammastaan, mutta d'Artagnan oli sanonut hänelle:
"Jääkää vain, jos haluatte, hyvä herra Mouston, mutta huomautan teille ennakolta, että Pariisi palaa tänä yönä tuhkaksi."
Silloin ei Mousqueton ollut enää estellyt, vaan selittänyt olevansa valmis seuraamaan isäntäänsä ja herra d'Artagnania vaikkapa maailman ääriin.
Vaunut vierivät tasaista vauhtia eteenpäin, jotta kukaan ei voinut aavistaa, kuinka kiireisiä matkalaisia niissä istui. Kardinaali pyyhki otsaansa nenäliinalla ja katseli ympärilleen.
Vasemmallaan hänellä oli Portos ja oikeallaan d'Artagnan; kumpainenkin vartioitsi vaununoveansa, ollen hänelle etuvarustuksena.
Vastapäätä oli takaistuimella kaksi pistooliparia, toinen Portoksen ja toinen d'Artagnanin edessä, ystävyksillä oli lisäksi miekka kupeellaan.
Sadan askeleen päässä Palais-Royalista muuan patrulli pysähdytti vaunut.
"Ken kulkee?" huusi johtaja.
"Mazarin!" vastasi d'Artagnan remahtaen nauruun.
Kardinaali tunsi tukkansa nousevan pystyyn.
Pila tuntui porvareista hauskalta; nähdessään nuo vaakunattomat vaunut ilman saattuetta eivät he olisi mitenkään voineet uskoa moista varomattomuutta mahdolliseksi.
"Onnea matkalle!" huusivat he.
Ja he antoivat vaunujen vieriä edelleen.
"No", virkahti d'Artagnan, "mitä ajattelee teidän ylhäisyytenne siitä vastauksesta?"
"Te olette kekseliäs mies", kiitti kardinaali.
"En totisesti käsitä…" tuumiskeli Portos.
Rue des Petits-Champsin keskivaiheilla pidätti vaunut toinen patrulli.
"Ken siellä?" huusi patrullin johtaja.
"Vetäytykää sisemmä, monseigneur", sanoi d'Artagnan.
Mazarin painausi ystävysten väliin ihan näkymättömäksi.
"Ken siellä?" toisti sama ääni kärsimättömästi.
Ja d'Artagnan huomasi, että miehiä karkasi hevosten pääpuoleen.
Hän nojausi puolittain ulos vaunuista.
"Hei, Planchet!" hän huudahti.
Johtaja lähestyi; hän oli tosiaan Planchet. D'Artagnan oli äänestä tuntenut entisen lakeijansa.
"Mitä! Tekö siinä, monsieur!" kysyi Planchet.
"Voi, hyvä Jumala, niin, ystäväiseni! Portos-veikkonen sai miekanpiston, ja minä olen viemässä häntä maataloonsa Saint-Cloudiin."
"Voi, niinkö?" pahoitteli Planchet.
"Portos", jatkoi d'Artagnan, "jos kykenet vielä puhumaan, hyvä Portos, niin virkahan sananen kunnon Planchetille."
"Planchet, ystäväiseni", sopersi Portos surkealla äänellä, "olen kurjassa tilassa, ja jos tapaat jonkun lääkärin, tee minulle se palvelus, että lähetät hänet luokseni."
"Taivasten tekijä!" surkutteli Planchet; "mikä onnettomuus! Kuinka se sattuikaan?"
"Kyllä kerron sittemmin", virkkoi Mousqueton.
Portos huokasi tärisyttävästi.
"Toimita meille pääsy, Planchet", sanoi d'Artagnan hiljaa; "muutoin hän ei pääse elävänä perille: keuhkot ovat vahingoittuneet, ystäväiseni."
Planchet pudisti päätänsä ikäänkuin tahtoen sanoa: Siinä tapauksessa on asia aivan arveluttava.
Sitten hän virkkoi väkeensä kääntyen:
"Antakaa mennä, ne ovat ystäviä."
Vaunut lähtivät jälleen liikkeelle, ja Mazarin, joka oli pidätellyt hengitystään, uskalsi jälleen huoahtaa.
"Bricconi!" jupisi hän.
Joitakuita askeleita Saint-Honorén tulliportin sisäpuolella kohdattiin kolmas ryhmä: siihen kuului pelkkiä epäilyttävän näköisiä miehiä, jotka pikemmin muistuttivat rosvoja kuin mitään muuta: se oli Saint-Eustachen kerjäläisen väkeä.
"Pidä varasi, Portos!" virkkoi d'Artagnan.
Portos ojensi kätensä pistoolejansa kohti.
"Mitä on tekeillä?" kysyi Mazarin.
"Monseigneur, luulen meidän joutuneen huonoon seuraan."
Vaununoven luo astui mies, jolla oli jonkunlainen viikate kädessä.
"Ken siellä?" tiedusti tunkeutuja.
"Mitä, heittiö!" ärähti d'Artagnan; "etkö tunne hänen korkeutensa prinssin vaunuja?"
"Prinssi tai ei", vastasi mies, "avatkaa! Me vartioitsemme porttia, ja kukaan ei pääse lähtemään tästä meidän tuntemattamme menijöitä."
"Mitä on tehtävä?" kysyi Portos.
"Hitto, mentävä?" vastasi d'Artagnan.
"Mutta miten mentävä?" tiedusti Mazarin.
"Välitse tai ylitse. Ajaja, täyttä laukkaa!"
Ajaja heilautti ruoskaansa.
"Ei askeltakaan edemmäksi", kielsi mies, joka näytti olevan johtaja, "tai sivallan kinnerjänteet poikki hevosiltanne!"
"Horna!" sadatti Portos; "se olisi vahinko, sillä elukat maksavat minulle sata pistolia kumpainenkin!"
"Minä annan teille niistä kaksisataa", lupasi Mazarin.
"Niin, mutta katkaistuaan niiltä kinnerjänteet he kaiketi leikkaavat meiltä kaulan. Tältä puolelta lähestyy muuan", jatkoi Portos; "tapanko hänet?"
"Tee se, mutta nyrkillä iskien, jos voit: älkäämme ampuko ennen kuin äärimmäisessä hätätilassa."
"Siihen kyllä pystyn", vakuutti Portos.
"Tulkaa siis avaamaan", sanoi d'Artagnan viikatemiehelle, tarttuen toiseen pistooliinsa piipusta ja valmistautuen iskemään sen perällä.
Mies lähestyi.
Ollakseen vapaampi liikkeissään ojentausi d'Artagnan puoliksi ulos vaununovesta, ja hänen silmänsä tähystivät nyt kerjäläistä, jonka kasvoille osui lyhdyn valo.
Epäilemättä tämä tunsi muskettisoturin, sillä hän kävi kovin kalpeaksi, ja nähtävästi d'Artagnankin tunsi kerjäläisen, sillä hänen tukkansa nousi pystyyn.
"Herra d'Artagnan!" huudahti tulija hätkähtäen askeleen taaksepäin; "herra d'Artagnan! Tie auki!"
Kenties aikoi d'Artagnan puolestaan vastata, mutta samassa kuului jysähdys kuin härän päähän tähdätty nuijan lyönti: Portos siinä iski miehensä maahan.
D'Artagnan kääntyi katsomaan ja näki onnettoman viruvan neljän askeleen päässä vaunuista.
"Nyt neliä!" huudahti hän ajajalle; "huitele menemään!"
Ajaja läimäytti lujasti hevosia, rivakat elukat syöksähtivät eteenpäin. Kuului huutoja kuin olisi ihmisiä tuiskahtanut nurin. Sitten tuntui kaksinkertainen täräys: kaksi pyörää oli mennyt jonkin pehmeän ja liereän yli.
Syntyi tovin hiljaisuus. Vaunut vierivät portista.
"Cours-la-Reinelle!" huusi d'Artagnan ajajalle.
Sitten hän kääntyi Mazariniin.
"Nyt, monseigneur", hän sanoi, "voitte lausua viisiPaternosteriaja viisiAve Mariaakiitokseksi pelastuksestanne. Olette turvassa, olette vapaa!"
Mazarin vastasi vain huokaisulla; hän ei kyennyt uskomaan sellaista ihmettä.
Viiden minuutin kuluttua vaunut pysähtyivät; oli tultuCours-la-Reinelle.
"Onko teidän ylhäisyytenne tyytyväinen saattueeseenne?" kysyi muskettisoturi.
"Ihastuksissani, mosjöö", vastasi Mazarin uskaltaen pistää päänsä vaununovesta; "tehkää nyt sama palvelus kuningattarelle."
"Se käy vähemmin vaikeaksi", vastasi d'Artagnan hypäten maahan. "Herra du Vallon, jätän hänen ylhäisyytensä teidän huostaanne."
"Ole huoletta", sanoi Portos ojentaen kätensä.
D'Artagnan tarttui Portoksen käteen ja puristi sitä.
"Ai!" älähti Portos.
D'Artagnan katseli ystäväänsä ihmeissään.
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi hän.
"Taisin nyrjäyttää ranteeni", vastasi Portos.
"Lempo soikoon, sinä isketkin armottomasti!"
"Täytyihän, kun se miekkonen aikoi laukaista minuun pistoolinsa; mutta miten sinä suoriuduit vastustajastasi?"
"Kas, hän ei ollut mikään ihminen", sanoi d'Artagnan.
"Mikä se sitten oli?"
"Olipahan aave."
"Ja…"
"Ja minä manasin sen pois."
Sen enempää selittämättä d'Artagnan otti pistooliparinsa takaistuimelta, pisti ne vyöhönsä, kääriytyi viittaansa ja lähti Richelieu-porttia kohti, hän kun ei tahtonut palata samaa tietä kuin oli tullut.
Herra koadjutorin vaunut
Richelieu-portilla tultiin d'Artagnania vastaan, ja kun töyhtöhatusta ja kultanauhaisesta viitasta nähtiin, että hän oli muskettisoturien upseeri, saarrettiin hänet aikeessa pakottaa tulija huutamaan: "Alas Mazarin!" Tämä ensimmäinen mielenosoitus herätti hänessä aluksi rauhattomuutta; mutta saadessaan tietää, mistä oli kysymys, hän huusi niin kaikuvalla äänellä, että vaateliaimmatkin tyytyivät.
Hän seurasi Richelieu-katua ja pohti, millä tavoin hänen oli toimitettava vuorostaan kuningatar kaupungista, sillä ei käynyt ajatteleminenkaan viedä häntä hovivaunuissa. Samassa hän huomasi ajoneuvot madame de Guéménéen rakennuksen portilla.
— Hitto, — hän virkahti itsekseen, — se olisi luvallinen sotajuoni!
Ja hän lähestyi kuomuvaunuja ja silmäili vaununoviin maalattua vaakunaa sekä ajopukilla istuvan miehen livreijaa.
Tämä tarkastus oli sitä helpompi, kun ajaja oli uinahtanut sikeästi.
— Nehän ovat herra koadjutorin vaunut, — tuumi hän; — kautta kunniani, alanpa uskoa, että Kaitselmus on puolellamme.
Hän nousi hiljaa vaunuihin ja sanoi vetäen silkkirihmasta, joka johti ajajan pikkusormeen:
"Palais-Royaliin!"
Nopeasti havahtuen ajoi mies käskettyyn suuntaan, vähääkään aavistamatta, että käsky ei ollut hänen isäntänsä antama. Sveitsiläinen huovi oli juuri sulkemaisillaan ristikkoportit; mutta nähdessään uhkeat ajopelit luuli hän jonkun ylhäisen vieraan saapuvan ja antoi vaunujen vieriä pylväskäytävään, jonne ne pysähtyivät.
Vasta siellä huomasi ajaja, että vaunujen takana ei seissytkään lakeijoita.
Hän luuli nyt, että koadjutori oli lähettänyt heidät pois, hyppäsi alas ajopukilta ohjaksia hellittämättä ja tuli avaamaan vaununovea.
D'Artagnan hyppäsi nyt vuorostaan maahan, ja samassa kun ajaja isäntänsä näkemisessä pettyneenä kavahti pelästyen taaksepäin, tarttui anastaja vasemmalla kädellään hänen kaulukseensa ja asetti oikealla pistoolin hänen rintaansa vasten.
"Jos hiiskut sanankaan", varoitti d'Artagnan, "niin olet kuoleman oma!"
Ajaja näki puhuttelijansa kasvonilmeestä, että hän oli joutunut ansaan, ja hän jäi seisomaan avosuin ja silmät suurina.
Pihalla käveli kaksi muskettisoturia; d'Artagnan huusi heitä nimeltä.
"Herra de Bellière", hän virkkoi toiselle, "suvaitkaa ottaa ohjakset tuon kelpo miehen kädestä, nouskaa ajopukille, ajakaa vaunut salaportaiden ovelle ja odottakaa minua siellä, asia on tärkeä ja kuuluu kuninkaan palvelukseen."
Muskettisoturi tiesi, että hänen luutnanttinsa ei voinut palvelustoimissa tehdä mitään huonoa pilaa; hän totteli sanaakaan virkkamatta, vaikka määräys tuntui hänestä kummalliselta.
D'Artagnan kääntyi toiseen muskettisoturiin.
"Herra du Verger", hän sanoi, "auttakaa minua viemään tämä mies talteen."
Muskettisoturi arveli luutnanttinsa pidättäneen jonkun valepukuisen prinssin; hän kumarsi, veti miekkansa ja ilmaisi merkillä olevansa valmis.
D'Artagnan nousi ylös portaita vankinsa saattamana, jota taasen saattoi muskettisoturi, astui eteiskäytävän poikki ja saapui Mazarinin odotushuoneeseen.
Bernouin odotti kärsimättömästi tietoja herrastaan.
"No, miten kävi, monsieur?" hän kysyi.
"Mainiosti, hyvä Bernouin; mutta tässä on mies, joka teidän tulee toimittaa hyvään turvaan."
"Mihin sitten?"
"Mihin hyvänsä, kunhan valitsemassanne paikassa on munalukoilla ummistettavat ikkunaluukut ja avaimella lukittava ovi."
"Sellainen meillä on, monsieur", vastasi Bernouin.
Ja ajaja-parka vietiin kammioon, jonka ikkunoissa oli ristikot ja joka hyvin suuresti muistutti vankilaa.
"Nyt, hyvä ystävä", virkkoi d'Artagnan, "pyydän teitä suosiollisesti luovuttamaan minulle hattunne ja viittanne."
Ajaja ei luonnollisesti tehnyt vähintäkään vastarintaa; hän oli muuten niin ällistyksissäänkin seikkailustaan, että hoippui ja soperteli kuin päihtynyt. D'Artagnan laski tarvitsemansa vaatekappaleet kamaripalvelijan käsivarrelle.
"Nyt, herra du Verger", sanoi d'Artagnan, "sulkeutukaa te tämän miehen seuraan, kunnes herra Bernouin tulee avaamaan oven. Siitä tulee jokseenkin pitkällinen ja ikävänlainen palvelusvuoro, sen tiedän, mutta ymmärrättehän", hän lisäsi vakavasti, "että se tapahtuu kuninkaan asioissa."
"Kuten käskette, herra luutnantti", vastasi muskettisoturi, joka oivalsi tehtävänsä tärkeyden.
"Vielä muuan seikka", jatkoi d'Artagnan; "jos tämä mies yrittää paeta tai huutaa, niin lävistäkää hänet miekallanne."
Muskettisoturi teki päällään liikkeen ilmaistakseen, että hän tahtoi säntillisesti totella ohjeitaan.
D'Artagnan poistui Bernouinin kanssa.
Kello löi kaksitoista.
"Viekää minut kuningattaren kappeliin", hän sanoi, "ilmoittakaa hänelle, että olen täällä, ja pankaa tuo kääry sekä panostettu musketti niiden vaunujen ajopukille, jotka odottavat salaportaiden juurella."
Bernouin vei d'Artagnanin rukouskammioon; siellä hän istuutui mietteissään.
Palais-Royalissa oli kaikki mennyt tavallista menoansa. Kello kymmeneltä olivat melkein kaikki juhlavieraat poistuneet, kuten olemme jo maininneet; ne, joiden piti paeta hovin mukana, olivat saaneet ohjeensa, ja kunkin oli käsketty saapua keskiyön ja kello yhden välillä Cours-la-Reinelle.
Kello kymmenen lähti Itävallan Anna kuninkaan luo. Anjoun herttua oli toimitettu levolle, mutta nuori Louis oli vielä jalkeilla, huvitellen tinasotamiesten järjestämisellä taistelurintamaan; se ajanvietto oli hänelle hyvin mieluista. Kaksi hovipoikaa leikki hänen kanssaan.
"Laporte", sanoi kuningatar, "on aika toimittaa hänen majesteettinsa makuulle."
Kuningas pyysi saada olla vielä ylhäällä, häntä kun muka ei lainkaan unettanut; mutta kuningatar oli itsepintainen.
"Sinunhan on kello kuusi huomisaamuna lähdettävä Conflansiin kylpemään,Ludvig? Pyysit sitä itse."
"Olette oikeassa, madame", vastasi kuningas, "ja valmis olenkin vetäytymään huoneeseeni, jahka olette syleillyt minua. Laporte, antakaa kynttilänjalka chevalier de Coislinille."
Kuningatar painoi huulensa valkoiselle ja sileälle otsalle, jonka hänelle tarjosi kuninkaallinen lapsi niin vakavana sävyltään, että hän ilmeisesti jo tunsi hovikaavan vaikutusta.
"Nuku joutuin, Ludvig", kehoitti kuningatar, "sillä sinut herätetään varhain."
"Teen parhaani totellakseni teitä, madame", lupasi nuori Ludvig, "mutta minua ei ollenkaan nukuta."
"Laporte", virkkoi Itävallan Anna hiljaa, "hakekaa joku hyvin ikävä kirja hänen majesteettinsa luettavaksi, mutta älkää riisuutuko."
Kuningas lähti ritari de Coislinin saattamana, joka kantoi kynttilänjalkaa. Toinen hovipoika vietiin huoneeseensa.
Kuningatar palasi huoneustoonsa. Hänen hovinaisensa — nimittäin madame de Brègy, mademoiselle de Beaumont, madame de Motteville ja tämän sisar Socratine, joka oli järkevyytensä perusteella saanut tämän lisänimen — toivat hänelle pukeutumishuoneeseen päivällisen jäännökset, jotka tavallisuuden mukaan olivat kuningattaren illallisateriana.
Kuningatar antoi sitten määräyksensä, puheli päivällisistä, joihin hänet oli markiisi de Villequier kutsunut ylihuomiseksi, nimesi henkilöt, jotka hän oli valinnut saattueekseen siihen tilaisuuteen, ja ilmoitti lisäksi, että hän aikoi seuraavana päivänä käydä Val-de-Gracen kappelissa rukoilemassa sekä käski ensimmäisen kamaripalvelijansa Béringhenin tulla mukaan sille retkelle.
Naisten lopetettua ateriansa oli kuningatar olevinaan hyvin väsynyt ja siirtyi makuuhuoneeseensa. Madame de Motteville, jolla tänä iltana oli vasituinen palvelusvuoro, seurasi häntä sinne ja auttoi riisuutumisessa. Kuningatar laskeusi sitten vuoteelle, haastoi muutaman minuutin ajan ystävällisesti hovinaisen kanssa ja toivotti tälle hyvää yötä.
Juuri silloin saapui d'Artagnan Palais-Royalin pihalle koadjutorin vaunuissa.
Hetkisen kuluttua vierivät hovinaisten ajopelit pois, ja ristikkoportti suljettiin heidän jälkeensä.
Puoliyön hetki kajahti.
Viittä minuuttia myöhemmin Bernouin koputti kuningattaren makuuhuoneen oveen, tullen kardinaalin salakäytävää myöten.
Itävallan Anna meni itse avaamaan.
Hän oli jo pukeutunut, nimittäin vetänyt jalkaansa sukat ja kietoutunut pitkään aamuvirttään.
"Tekö siellä, Bernouin?" hän virkkoi; "onko herra d'Artagnan tullut?"
"On, madame; hän odottaa rukoushuoneessa teidän majesteettinne valmistautumista."
"Olen valmis. Menkää sanomaan Laportelle, että hänen pitää herättää ja pukea kuningas; poiketkaa sitten marski de Villoroyn luo ja pyytäkää häntä olemaan valmiina minun puolestani."
Bernouin kumarsi ja lähti.
Kuningatar astui kappeliinsa, jota valaisi vain yksinkertainen venetsialainen lasilamppu. Hän näki d'Artagnanin seisovan odottamassa.
"Tekö siinä?" virkkoi kuningatar.
"Niin, madame."
"Oletteko valmis?"
"Kyllä olen."
"Ja herra kardinaali?"
"On päässyt kaupungista ilman tapaturmaa. Hän odottaa teidän majesteettianne Cours-la-Reinellä."
"Mutta missä ajoneuvoissa lähdemme matkalle?"
"Kaikki on kunnossa; kuomuvaunut odottavat teidän majesteettianne tuolla alhaalla."
"Lähtekäämme kuninkaan luo."
D'Artagnan kumarsi ja seurasi kuningatarta.
Nuori Ludvig oli jo pukeutunut, kenkiä ja ihokasta lukuunottamatta; ihmeissään antoi hän menetellä kanssaan miten haluttiin, tehden kysymyksiä Laportelle, joka vastaili ainoastaan:
"Sire, se tapahtuu kuningattaren käskystä."
Vuodepeite oli heitetty sivulle, ja kuninkaan hurstit paljastuivat niin kuluneina, että niissä näkyi paikoitellen reikiä.
Sekin oli Mazarinin itaruuden tuloksia.
Kuningatar astui sisälle, ja d'Artagnan seisahtui kynnykselle. Kuningattaren nähdessään lapsi irroittausi Laporten käsistä ja riensi hänen luokseen.
Kuningatar viittasi d'Artagnania lähestymään.
D'Artagnan totteli.
"Poikani", lausui Itävallan Anna osoittaen muskettisoturia, joka seisoi tyynenä ja avopäin, "tässä on herra d'Artagnan, yhtä urhoollinen mies kuin ne muinaiset sankarit, joiden seikkailuista niin mielelläsi kuuntelet hovinaisteni kertomuksia. Muista tarkoin hänen nimensä ja paina mieleesi hänen kasvonsa, jotta sinä et unohda hänen ulkomuotoaan, sillä hän tekee meille tänä yönä suuren palveluksen."
Nuori kuningas katseli upseeria suurilla, ylpeillä silmillään ja toisti:
"Herra d'Artagnan?"
"Niin, se on hänen nimensä, poikani."
Kuningas kohotti hitaasti pikku kätensä ja ojensi sen muskettisoturille; tämä painui toisen polvensa varaan ja suuteli kättä.
"Herra d'Artagnan", kertasi Ludvig vielä; "hyvä on, madame."
Samassa kuului kohua, joka tuntui lähenevän.
"Mitä nyt?" virkahti kuningatar.
"Kas vain!" vastasi d'Artagnan heristäen tarkkaa korvaansa ja teroittaen varman katseensa; "tuo on levottoman kansanjoukon mellakkaa."
"Meidän on paettava", sanoi kuningatar.
"Teidän majesteettinne on uskonut minulle tämän hankkeen johdon; meidän tulee jäädä ja ottaa selville, mitä on tekeillä."
"Herra d'Artagnan!"
"Vastaan kaikesta."
Mikään ei vaikuta toisen mieleen niin nopeasti kuin varma esiintyminen. Kuningatar, ollen itse luonteeltaan luja ja miehuullinen, osasi varsin hyvin pitää arvossa noita kahta avua toisissakin.
"Tehkää kuten tahdotte", hän myöntyi; "turvaudun teihin."
"Suvaitseeko teidän majesteettinne sallia, että minä koko tässä asiassa annan käskyjä teidän nimessänne?"
"Määräilkää vain, monsieur."
"Mitä siis jälleen tahtookaan kansa?" kysyi kuningas.
"Sen saamme piankin tietää, sire", vastasi d'Artagnan.
Ja hän meni joutuisasti ulos huoneesta.
Meteli yltyi; se tuntui saartavan Palais-Royalin joka taholta. Sisäpuolelta kuului huutoja, joiden merkitystä ei voinut käsittää. Oli ilmeistä, että tyytymättömyyttä ja kapinoimista oli vallalla. Puoleksi pukeutunut kuningas, kuningatar ja Laporte jäivät kaikki siihen tilaan ja melkein siihen paikkaankin, missä olivat, kuunnellen ja odottaen.
Comminges, joka oli tänä yönä vartiovuorolla Palais-Royalissa, kiirehti sisälle; hänellä oli noin kaksisataa miestä linnanpihoilla ja talleissa, ja hän asetti ne kuningattaren käytettäviksi.
"No niin", kysyi Itävallan Anna nähdessään d'Artagnanin palaavan, "mikä on hätänä?"
"Madame, on levinnyt huhu, että kuningatar on poistunut Palais-Royalista, vieden mukanaan kuninkaan. Sentähden kansa vaatii nähdäkseen todisteen, että niin ei ole asian laita, uhaten muussa tapauksessa hajoittaa koko palatsin."
"Haa, jo menee liian pitkälle!" huudahti kuningatar; "kyllä näytän heille, että minä en ole poistunut."
Kuningattaren kasvonilmeestä huomasi d'Artagnan, että hän aikoi antaa jonkun väkivaltaisen käskyn. Hän lähestyi kuningatarta ja sanoi hiljaa:
"Vieläkö teidän majesteettinne luottaa minuun?"
Tämä ääni sai Annan säpsähtämään.
"Kyllä, monsieur, täydellisesti", hän vastasi. "Puhukaa!"
"Suvaitseeko kuningatar toimia neuvojeni mukaan?"
"Puhukaa vain!"
"Teidän majesteettinne suvaitkoon lähettää pois herra de Commingesin, käskien hänen sulkeutua miehinensä päävartioon ja talleihin."
Comminges loi d'Artagnaniin sen kateellisen katseen, jolla jokainen hovimies näkee uuden suosikin ilmestyvän.
"Te kuulitte, Comminges?" virkkoi kuningatar.
D'Artagnan astui soturin luo; terävänäköisenä oli hän havainnut tuon levottoman silmäyksen.
"Suokaa minulle anteeksi, herra de Comminges", hän sanoi; "olemmehan molemmin kuningattaren palvelijoita? Nyt on minun vuoroni toimia hänen hyödykseen; älkää siis kadehtiko tätä onneani."
Comminges poistui kumartaen.
— Kas niin —, arveli d'Artagnan itsekseen, — siinäpä minulle vihamies lisää!
"Ja nyt", virkkoi kuningatar d'Artagnaniin kääntyen, "mitä on tehtävä?Sillä kuulettehan, että melu ei suinkaan vaimene, vaan yltyy yhäti."
"Madame", vastasi d'Artagnan, "kansa tahtoo nähdä kuninkaan ja sen on nähtävä hänet."
"Kuinka! Nähtävä hänet! Missä sitten? Parvekkeella?"
"Ei, madame, vaan täällä, vuoteellaan nukkumassa."
"Voi, teidän majesteettinne, herra d'Artagnan on aivan oikeassa!" huudahti Laporte.
Kuningatar mietti ja myhäili naisen tavoin, jolle teeskentely ei ollut vierasta.
"Tosiaankin", hän jupisi.
"Herra Laporte", määräsi d'Artagnan, "menkää Palais-Royalin ristikkoportista ulos ilmoittamaan kansalle, että sen toivomus täytetään ja että se viiden minuutin kuluttua ei ainoastaan saa nähdä kuningasta, vaan vieläpä makaamassa vuoteellaan. Lisätkää, että kuningas nukkuu ja että kuningatar pyytää olemaan hiljaa, jotta hän ei heräisi."
"Mutta eiväthän kaikki, vaan kahden tai neljän henkilön lähetystö?"
"Kaikki, madame."
"Mutta ajatelkaa toki, ne pidättelevät meitä päivänkoittoon asti."
"Selviämme siitä neljännestunnissa. Minä vastaan kaikesta, madame; uskokaa minua, tunnen kansan: se on suuri lapsi, jota tarvitsee vain hemmotella. Nukkuvan kuninkaan edessä se on mykkä, sävyisä ja lauhkea kuin karitsa."
"Menkää, Laporte", käski kuningatar.
Nuori kuningas lähestyi äitiänsä.
"Miksi tehdä kaikkea mitä nuo ihmiset tahtovat?" hän kysyi.
"Täytyy, poikani", vastasi Itävallan Anna.
"Mutta jos minulle sanotaantäytyy, niin enhän enää olekaan kuningas?"
Kuningatar seisoi sanattomana.
"Sire", virkkoi d'Artagnan, "salliiko teidän majesteettinne minun tehdä erään kysymyksen?"
Ludvig XIV kääntyi päin, ihmeissään siitä, että häntä rohjettiin puhutella; kuningatar puristi lapsen kättä.
"Kyllä, monsieur", vastasi tämä.
"Muistaako teidän majesteettinne Fontainebleaun puistossa tai Versaillesin palatsin linnanpihalla leikkiessänne joskus nähneenne taivaan äkkiä synkistyvän ja kuulleenne ukkosen jyrinää?"
"Muistan kyllä."
"No niin, tuo ukkonen sanoi teidän majesteetillenne, vaikka halusittekin suuresti pitkittää leikkiänne: Menkää sisälle, sire, teidän täytyy!"
"Totta kyllä, monsieur; mutta minulle onkin sanottu, että ukkosen jyrinä on Jumalan ääni."
"No, sire", pitkitti d'Artagnan, "kuunnelkaa kansan kohua, niin huomaatte, että se elävästi muistuttaa ukkosta."
Samassa tosiaan kuului kamalaa jymyä, jonka kaikua yötuulahdus kuljetti.
Äkkiä se taukosi.
"Sire", huomautti d'Artagnan, "kansalle on nyt sanottu, että te nukutte; näettehän, että yhäti olette kuningas?"
Kuningatar katseli ihmetellen tätä kummallista miestä, jonka loistava uljuus kohotti suurimpien urhojen tasalle, samalla kun hänen terävä älynsä veti vertoja kelle hyvänsä.
Laporte astui huoneeseen.
"No niin, Laporte?" kysyi kuningatar.
"Madame", vastasi tämä, "herra d'Artagnanin ennustus piti paikkansa; ne rauhoittuivat kuin loihdittuina. Niille avataan nyt portit, ja viiden minuutin kuluttua ne ovat täällä."
"Laporte", esitti kuningatar, "jos te panisitte jonkun pojistanne kuninkaan sijalle, niin me voisimme sillaikaa paeta."
"Jos teidän majesteettinne käskee", vastasi Laporte, "niin poikani ovat kuningattaren käytettävissä kuten minäkin."
"Se ei käy laatuun", epäsi d'Artagnan, "sillä jos joku heistä tuntisi hänen majesteettinsa ja keksisi juonen, olisi kaikki hukassa."
"Olette oikeassa, monsieur, olette aina oikeassa", myönsi ItävallanAnna. "Viekää kuningas levolle, Laporte."
Laporte asetti kuninkaan pukeutuneena vuoteelle, peittäen hänet sitten olkapäitä myöten.
Kuningatar kumartui suutelemaan kuningasta otsalle.
"Ole nukkuvinasi, Ludvig", hän sanoi.
"Kyllä", vastasi kuningas, "mutta minä en tahdo, että yksikään noista ihmisistä kajoo minuun."
"Sire, minä olen saapuvilla", virkkoi d'Artagnan, "ja takaan teille, että jos ainoakaan yrittää sitä julkeutta, hän saa maksaa sen hengellään."
"Mitä on nyt tehtävä", kysyi kuningatar, "sillä minä kuulen niiden tulevan?"
"Herra Laporte, menkää heitä vastaan ja pyytäkää heitä uudestaan olemaan hiljaa. Madame, odottakaa tuossa ovella. Minä seison kuninkaan päänalusen vieressä, valmiina kuolemaan hänen edestään."
Laporte meni ulos, kuningatar asettui oviverhojen ääreen, d'Artagnan hiipi uutimien taakse.
Sitten kuului suuren väkijoukon kumeata ja tasaista tömistelyä; kuningatar itse kohotti oviverhoa, laskien sormensa huulilleen.
Kuningattaren nähdessään miehet pysähtyivät kunnioittavaan asentoon.
"Astukaa sisälle, hyvät herrat, astukaa sisälle!" sanoi kuningatar.
Joukon valtasi silloin epäröimisen tunne, joka läheni häpeilyä: tunkeutujat olivat valmistautuneet kohtaamaan vastarintaa ja vastaväitteitä, murtamaan auki ristikkoportit ja suistamaan vartijat nurin; mutta portit olivat avautuneet itsestään, ja kuninkaalla ei ainakaan näköjään ollut mitään muuta vartiota vuoteensa äärellä kuin äitinsä.
Etunenään asettuneet sopersivat jotain ja yrittivät peräytyä.
"Astukaa vain sisälle, hyvät herrat"; kehoitti Laporte, "koska kuningatar sen sallii."
Muuan toisia rohkeampi uskaltausi kynnyksen yli ja lähestyi varpaisillaan. Muut seurasivat nyt hänen esimerkkiään, ja huone täyttyi hiljaisesti ikäänkuin olisivat kaikki nuo tulijat olleet mitä nöyrintä ja hartainta hoviväkeä. Ulkopuolella kurottausi pitkä jono päitä, kun ne, jotka eivät olleet mahtuneet sisälle, nousivat varpailleen katselemaan. D'Artagnan näki tämän kaiken aukosta, jonka hän oli sohaissut uutimeen; ensimmäisen tulijan hän tunsi Planchetiksi.
"Monsieur", virkkoi tälle kuningatar, käsittäen hänet joukon johtajaksi, "te olette halunnut nähdä kuninkaan, ja minä tahdoin itse näyttää hänet teille. Astukaa lähemmäksi, katsokaa häntä ja sanokaa, näkyykö täällä pakoaikeita."
"Ei suinkaan", vastasi Planchet hiukan hämmennyksissään hänelle suodusta odottamattomasta kunniasta.
"Sanokaa siis hyville ja uskollisille pariisilaisilleni", pitkitti Itävallan Anna, huulillaan hymy, jonka ilmeestä d'Artagnan ei erehtynyt, "että olette nähnyt kuninkaan makuulla ja nukkumassa sekä kuningattarenkin lähdössä levolle."
"Sanon kyllä, madame, ja samaa tahtovat vakuuttaa kaikki täällä olleet, mutta…"
"Mutta mitä?" kysyi Itävallan Anna.
"Suokoon teidän majesteettinne minulle anteeksi", sanoi Planchet, "mutta onko tuossa todellakin kuningas nukkumassa vuoteella?"
Kuningatar hätkähti.
"Jos teidän joukossanne on ketään, joka tuntee kuninkaan", hän virkkoi, "niin hän astukoon esiin ja ilmoittakoon, makaako tässä varmasti hänen majesteettinsa."
Viittaan kääriytynyt mies, joka peitti kauluksella kasvojansakin, lähestyi, kumartui vuoteen yli ja katseli kuningasta.
D'Artagnan luuli hetkiseksi, että miehellä oli pahaa mielessä, ja kouraisi miekkansa kahvaa; mutta kumartuessaan tuli tämä hiukan paljastaneeksi kasvojaan ja d'Artagnan tunsi koadjutorin.
"Kyllä siinä on kuningas", vakuutti tarkastaja kohoutuen. "Jumala hänen majesteettiansa siunatkoon."
Ja kaikki nämä miehet, jotka olivat saapuneet raivostuneina, heltyivät nyt suuttumuksesta sääliin ja toivottivat vuorostaan taivaan siunausta kuninkaalliselle lapselle.
"Kiittäkäämme nyt kuningatarta, hyvät ystävät", virkkoi Planchet, "ja poistukaamme."
Kaikki kumarsivat ja vetäytyivät vähitellen ulos yhtä hiljaisesti kuin olivat tulleetkin. Ensimmäisenä saapunut Planchet poistu viimeisenä.
Kuningatar pidätti hänet.
"Mikä on nimenne, hyvä mies?" kysyi hän.
Planchet kääntyi päin, tyrmistyneenä tiedustuksesta.
"Niin", pitkitti kuningatar; "katson tämäniltaisen käyntinne yhtä suureksi kunniaksi itselleni kuin olisitte ollut prinssi, ja haluan saada tietää nimenne."
— Kyllä kai minua sitten myös prinssin lailla kohdeltaisiinkin — ajatteli Planchet; — ei, kiitos!
D'Artagnania vapisutti pelko, että Planchet sadun korpin tavoin mielisteltynä virkkaisi nimensä ja että kuningatar myös samalla saisi tietää Planchetin olleen hänen palveluksessaan.
"Madame", vastasi Planchet kunnioittavasti, "nimeni on Dulaurier, palveluksessanne."
"Kiitän, herra Dulaurier", sanoi kuningatar. "Ja mikä on ammattinne?"
"Madame, olen vaatekauppias Rue des Bourdonnaisin varrella."
"Sitä vain tahdoin tietää", lopetti kuningatar; "olen teille hyvin kiitollinen, hyvä herra Dulaurier, ja saatte vielä kuulla minusta."
— Kas, kas! — jupisi d'Artagnan astuessaan esille uutimien takaa, — mestari Planchet ei totisesti ole mikään taulapää; näkee kyllä, että hän on käynyt hyvän koulun.
Tämän oudon kohtauksen eri esittäjät katselivat tovin toisiansa sanaakaan virkkamatta, kuningatar seisten ovella, d'Artagnan astuneena puolittain esiin piilostaan, kuningas kohoutuneena kyynäspäänsä varaan ja valmiina vaipumaan takaisin vuoteelleen, jos vähäisinkään melu ilmaisi väenpaljouden palaavan; mutta kohu etääntyikin yhä enemmän ja kuoleutui viimein kokonaan kuuluvista.
Kuningatar hengitti huojentuneesti; d'Artagnan kuivasi kosteata otsaansa, ja kuningas lipui alas makuusijaltaan, sanoen:
"Lähtekäämme!"
Samassa saapui Laporte takaisin.
"No?" kysyi kuningatar.
"Teidän majesteettinne", vastasi kamaripalvelija, "seurasin heitä ristikkoporteille asti; he ilmoittivat kaikille tovereilleen nähneensä kuninkaan ja puhutelleensa kuningatarta, ja joukko poistui ylpeänä ja mahtavana."
"Niitä kurjia!" mutisi kuningatar; "he saavat kalliisti maksaa julkeutensa, sen lupaan heille!"
Sitten hän virkkoi d'Artagnaniin kääntyen:
"Monsieur, te olette tänä iltana antanut minulle parhaat neuvot, mitä olen eläissäni saanut. Pitkittäkää: mitä tulee meidän nyt tehdä?"
"Herra Laporte", määräsi d'Artagnan, "täydentäkää nyt hänen majesteettinsa pukeutuminen."
"Voimme siis lähteä matkalle?" kysyi kuningatar.
"Milloin teidän majesteettinne suvaitsee; tarvitsee vain laskeutua alas salaportaita, minä odotan veräjällä."
"Menkää, monsieur", sanoi kuningatar; "tulen hetimiten."
D'Artagnan lähti; vaunut olivat paikallaan, muskettisoturi istui ajopukilla.
D'Artagnan otti mytyn, jonka Bernouin oli hänen käskystään vienyt muskettisoturin jalkoihin. Siinähän oli, kuten muistettaneen, herra de Gondyn ajurin hattu ja viitta.
Hän heitti viitan hartioilleen ja painoi hatun päähänsä.
Muskettisoturi laskeusi ajopukilta.
"Monsieur", haastoi d'Artagnan, "nyt menette päästämään vapaaksi toverinne, joka vartioitsee ajajaa. Nousette sitten ratsaille ja lähdette Tiquetonne-kadulle, la Cheyxette-hotelliin, noutaaksenne minun ja herra du Vallonin hevoset. Te satuloitsette ne kenttäkuntoon, ratsastatte ulos Pariisista taluttaen niitä suitsista ja tulette Cours-la-Reinelle. Jollette tapaa siellä ketään, niin pitkitätte matkaa Saint-Germainiin asti. Se tapahtuu kuninkaan palveluksessa."
Muskettisoturi kohotti kätensä hatunreunaan ja lähti panemaan toimeen saamiansa määräyksiä.
D'Artagnan nousi ajopukille.
Hänellä oli pistoolipari vyössään, musketti jaloissaan ja paljastettu miekka takanaan.
Kuningatar ilmestyi esiin; hänen takanaan tulivat kuningas ja tämän veli, Anjoun herttua.
"Koadjutorin kuomuvaunut!" huudahti Itävallan Anna hätkähtäen askeleen taaksepäin.
"Niin, madame", vastasi d'Artagnan, "mutta tulkaa huoletta: minä olen ajamassa."
Kuningatar huudahti kummastuneena ja nousi vaunuihin. Kuningas ja monsieur tulivat hänen perässään ja istuutuivat molemmin puolin häntä.
"Tulkaa, Laporte", käski kuningatar.
"Kuinka, madame?" epäröitsi kamaripalvelija; "samoihin vaunuihinko kuin majesteetit?"
"Tänä yönä ei tule kysymykseen kuninkaallinen sovinnaisuus, vaan ainoastaan kuninkaan pelastus. Nouskaa tänne, Laporte!"
Laporte totteli.
"Sulkekaa suojustimet", sanoi d'Artagnan.
"Mutta eikö se herätä epäluuloja, monsieur?" kysyi kuningatar.
"Teidän majesteettinne olkoon huoletta", vakuutti d'Artagnan; "minulla on vastaukseni valmiina."
Suojustimet ummistettiin hakasilla, ja hevoset kiitivät laukkaa Richelieu-katua pitkin. Tulliportille tultaessa astui esiin vartion johtaja kahdentoista miehen etunenässä ja pidellen lyhtyä.
D'Artagnan viittasi häntä lähemmäksi.
"Tunnetteko vaunut?" hän kysyi kersantilta.
"En", vastasi tämä.
"Katsokaa vaakunaa."
Kersantti valaisi lyhdyllään vaununovea.
"Herra koadjutorin vaakuna?!" hän sanoi.
"Hiljaa! Hän on liikkeellä lemmenseikkailussa madame de Guéménéen kanssa."
Kersantti alkoi nauraa.
"Avatkaa portti", hän käski; "tiedän kulkijat."
Sitten hän lähestyi alaslaskettua suojustinta.
"Toivotan onnea, monseigneur!" hän virkkoi.
"Teitä ajattelematonta!" sanoi d'Artagnan; "toimitatte minulle potkut."
Tulliportti kirskui saranoillaan, ja nähdessään tien olevan auki huitaisi d'Artagnan hevosia, jotka porhalsivat vinhaan raviin.
Viittä minuuttia myöhemmin tavoitettiin kardinaalin vaunut.
"Mousqueton", huusi d'Artagnan, "päästä auki hänen majesteettinsa vaunujen suojustimet!"
"Hän siellä on", sanoi Portos.
"Ajurina!" huudahti Mazarin.
"Ja koadjutorin vaunuilla!" lisäsi kuningatar.
"Corpo di Dio, mosjöö d'Artagnan", ihmetteli Mazarin, "te vastaatte painoanne kullassa!"