"Kiirehtikää siis; kello lyö kymmenen Greenwichissä."
Torninkellon kymmenesti uudistuvat värähdykset kaikuivatkin samassa hämyn läpi, jota isot pilvet tiivistivät, äänettömien aaltojen tavoin vieriessään taivaanlaella.
Groslow painoi perässään kiinni oven, jonka Mordaunt lukitsi sisäpuolelta; edellinen kehoitti sitten kansivahtia pitämään mitä huolellisinta tähystystä ja laskeusi purteensa, joka etääntyi nopeasti, veden vaahdotessa jäntevistä aironvedoista.
Oli kylmä tuuli, ja laiturinhaara levisi autiona, kun Groslow pääsi maihin Greenwichissä; useita aluksia oli vastikään lähtenyt merelle pakoveden mukana. Juuri laiturille astuessaan kuuli Groslow ikäänkuin nelistävien hevosten kapsetta viertotien mukulakivitykseltä.
"Hei, Mordaunt teki oikein, kun hoputti minua", tuumi hän. "Ei ollut aikaa menetettävänä; tuolta ne jo tulevat."
Siellä tosiaan saapuivat ystävämme tai oikeastaan etujoukkona d'Artagnan ja Atos. Groslowin kohdalle päästessään he pysähtyivät ikäänkuin arvaten, että siinä oli mies, jolle heillä oli asiaa. Atos hyppäsi maahan ja levitti tyynesti auki nenäliinan, jonka kulmat oli vedetty solmuun; hän antoi sen liehua tuulessa, sillaikaa kun aina varovainen d'Artagnan istui yhä satulassa, puolittain kumartuneena hevosensa yli, toinen käsi pistoolikoteloon ojennettuna.
Epätietoisena siitä, olivatko ratsumiehet hänen odottamansa, oli Groslow kyyristynyt vanhan kanuunan taakse, jollaisia oli aseteltu satamaan pystyyn touvien kiinnityspatsaiksi; sovitun merkin nähdessään hän suoristausi täyteen mittaansa ja astui aatelismiesten luo. Hän oli niin hyvin kääriytynyt kaapuunsa, että hänen kasvojaan oli mahdoton nähdä. Sitäpaitsi oli yö niin pimeä, että se varokeino oli melkein tarpeetonkin.
Hämyssäkin havaitsi sentään Atoksen terävä silmä, että tulija ei ollutRoger.
"Mitä tahdotte?" hän kysyi Groslowilta, astuen askeleen taaksepäin.
"Tahdon sanoa teille, mylord", vastasi Groslow koettaen matkia irlantilaista murretta, "että te tavoitatte laivuri Rogeria, mutta se on turha vaiva."
"Kuinka niin?" kysyi Atos.
"Syystä että hän aamulla putosi saalingista ja taittoi säärensä. Mutta minä olen hänen serkkunsa; hän ilmoitti minulle pulansa ja pyysi minua puolestaan ilmoittautumaan niille herrasmiehille, jotka näyttäisivät minulle kaikista kulmistaan solmittua nenäliinaa; sellaisen näen nyt teidän kädessänne, ja samanlainen on minulla taskussani. Minun piti sitten viedä ne herrat, minne he halusivat."
Ja Groslow veti taskustaan nenäliinan, jota oli jo näyttänytMordauntille.
"Siinäkö kaikki?" kysyi Atos.
"Ei, mylord, sillä seitsemänkymmentaviisi puntaa on lisäksi luvassa, jos toimitan teidät turvallisina maihin Boulognessa tai missä tahansa muussa paikassa Ranskan rannikolla, määräyksenne mukaan."
"Mitä sinä siitä sanot, d'Artagnan?" kysyi Atos ranskaksi.
"Mitä ensiksikin hän puhelee?" tiedusti tämä vastaan.
"Ka, se on totta", virkahti Atos, "minä unohdin, että sinä et ymmärrä englanninkieltä."
Ja hän selosti kumppanilleen äskeisen keskustelunsa laivurin kanssa.
"Tuo näyttää minusta hyvinkin todenmukaiselta", arveli gascognelainen.
"Niin minustakin", yhtyi Atos.
"Muuten", lisäsi d'Artagnan, "jos mies pettää meitä, niin voimmehan milloin hyvänsä ampua häneltä aivot mäsäksi."
"Ja kuka sitten hoitaa alusta?"
"Sinä, Atos; sinä olet niin selvillä kaikesta, etten epäile osaavasi ohjata purjelaivaakin."
"Totta tosiaan", virkkoi Atos hymyillen, "leikkiäkin laskiessasi olet melkein osannut oikeaan, veikkonen: isäni oli päättänyt tehdä minusta meriväen upseerin, ja minulla on jonkun verran käsitystä perämiehen ammatista."
"Siinäpä se!" huudahti d'Artagnan.
"Ratsasta siis noutamaan ystävämme, d'Artagnan, ja pidä kiirettä; kello on jo yksitoista, ja meidän ei sovi siekailla hetkeäkään."
D'Artagnan karautti takaisin kahden ratsumiehen luo, jotka olivat pistooli kädessä asettuneet ratsuvahdeiksi kaupungin ulkoreunaan keskelle tietä ja kääntyneinä jonkunlaiseen vaunuvajaan päin, missä kolme muuta ratsastajaa näkyi niinikään odottelevan väijyksissä.
Keskitielle jääneet tähystäjät olivat Portos ja Aramis.
Vaunuvajan seinustalla olivat vaanimassa Mousqueton, Blaisois ja Grimaud; mutta viimeksimainittu esiintyi lähemmältä katsoen kaksinkertaisena, sillä hevosen lautasilla istui hänen takanaan Parry, jonka piti viedä takaisin Lontooseen aatelismiesten ja palvelijain ratsut, ne kun oli myyty majatalon isännälle heidän velkojensa maksamiseksi. Tämän kaupan johdosta ystävykset saivat vielä matkakassankin, joka ei tosin ollut suuri, mutta riitti kuitenkin viivytysten ja muiden sattumien varalle.
D'Artagnan ilmoitti Portokselle ja Aramiille tien olevan selvänä, ja nämä viittasivat lakeijoillensa laskeutumaan ratsailta ja irroittamaan satuloista matkareput.
Parry ei kaipuutta eronnut ystävistään; häntä oli kehoitettu tulemaan mukana Ranskaan, mutta siitä hän oli itsepintaisesti kieltäytynyt.
"Sehän on luonnollista", huomautti Mousqueton; "hänellä on mielessään jotakin Groslowin varalle."
Kapteeni Groslowin muistettaneen olleen se mies, joka oli ollut musertamaisillaan häneltä pään.
Pikku ryhmä yhtyi pian Atokseen. Mutta d'Artagnan oli jo saanut takaisin luontaisen epäluuloisuutensa; hänestä tuntui laituri liian autiolta, yö liian pimeältä, laivuri liian mukautuvalta.
Hän oli kertonut Aramiille äskeisen kohtauksen, ja Aramis oli yhtä epäluuloisena vahvistanut hänen arvelujaan.
Kielensä maiskauttamisella tulkitsi gascognelainen levottomuutensaAtokselle.
"Meillä ei ole aikaa epäilyksiin", sanoi Atos; "pursi odottaa, meidän on lähdettävä."
"Ja mikä muuten estääkään meitä olemasta epäluuloisia ja silti astumasta veneeseen?" virkkoi Aramis. "Pidämme valppaasti silmällä laivuria."
"Ja jos hän kieräilee, niin mojautan hänet kuoliaaksi, vähääkään kursailematta."
"Hyvin sanottu, Portos", vastasi d'Artagnan. "Lähtekäämme siis;Mousqueton menköön edellä."
Ja d'Artagnan pidätti ystävänsä, antaen palvelijain astua ensin koettelemaan lankkua, joka johti laiturilta purteen. Nämä suoriutuivat yrityksestä seikkailutta.
Atos seurasi heitä, sitten Portos ja Aramis. D'Artagnan tuli viimeisenä, yhä pudistellen päätänsä.
"Mikä lempo sinua vaivaakaan, veikkonen?" kummeksui Portos; "ihan sinä hätäännyttäisit itse Caesarinkin."
"Se minua kiusaa", selitti d'Artagnan, "että minä en näe koko satamassa kaitsijaa, vartijaa tai edes tullinuuskijaa."
"Siitäkö pitää valittaa!" sanoi Portos; "kaikkihan luistaa oivallisesti."
"Liian oivallisesti, Portos. No, herran haltuun se nyt on jätettävä!"
Heti kun lankku oli vedetty takaisin purteen istuutui laivuri peräsimen ääreen ja viittasi toiselle matruusilleen, joka kynsisauvoimella varustettuna alkoi toimitella venettä selville aluksien välitse, sen jouduttua niiden sokkeloon.
Toinen merimies istui jo vasemmalla sivulla airo kädessään.
Väljemmälle vedelle päästyä tuli kumppani hänen rinnalleen, ja vene alkoi kiitää vinhemmin.
"Vihdoinkin siis lähdemme tästä maasta!" virkahti Portos.
"Mutta voi", huokasi kreivi de la Fère, "me lähdemme yksinämme!"
"Niin kyllä, mutta olemme kuitenkin kaikki neljä nyt yhdessä ja eheinä; se on lohdutuksenamme."
"Emme ole vielä perillä", muistutti d'Artagnan; "varokaamme kohtaamisia!"
"Äh, sinä koikut korppina, hyvä ystävä!" sanoi Portos; "aina sinä uumoilet pahaa. Kuka voisi meitä kohdata tänä pimeänä yönä, kun ei näe kahtakymmentä askelta eteensä?"
"Mutta huomisaamuna!" intti d'Artagnan.
"Huomenna varhain olemme Boulognessa."
"Sitä toivon kaikesta sydämestäni", vastasi gascognelainen, "ja tunnustan heikkouteni. Sinä varmaankin naurat minulle, Atos, mutta tiedätkös, niin kauan kuin olimme luodinkantaman päässä laiturista tai noista aluksista, odotin joka hetki kamalaa musketinräiskettä meidän kaikkien surmaksi."
"Mutta sehän on mahdotonta", tokaisi Portos yksinkertaisen järkensä kannalta, "sillä samassa rymäkässä olisivat laivuri ja matruusit menettäneet henkensä."
"Joutavia! Se olisi ollut loistava juttu Mordauntille, ja luuletko, että hän olisi raskinnut asettua niin tarkkatuntoiseksi!?"
"Se minua kuitenkin ilahduttaa, että d'Artagnan myöntää olleensa peloissaan", tuumi Portos.
"En ainoastaan myönnä sitä, vaan ylpeilenkin siitä. Minä en ole sellainen virtahepo kuin sinä. Hei, mikä tuolla on?"
"'Salama'", ilmoitti laivuri.
"Olemme siis perillä?" virkkoi Atos englanninkielellä.
"Kohtsiltään", vastasi laivuri.
Kolmella aironvedolla jo päästiinkin pikku aluksen kupeelle.
Matruusi odotti, köysitikkaat olivat jo alhaalla, sillä hän oli tuntenut purren.
Atos astui ylös ensimmäisenä, nuoruusvuosiensa merikasvatuksen auttamana; toisena kapusi Aramis vikkelästi kuin ainakin mies, joka on monet vuodet käytellyt nuoraportaita ja muita kiellettyjen teiden enemmän tai vähemmän kekseliäitä kulkuneuvoja. D'Artagnan kiipesi kuin peloton vuorikauriin metsästäjä, ja Portos turvausi voimiinsa, jotka hänelle korvasivat kaikkea.
Palvelijoille se temppu oli työläämpi, — ei tosin Grimaudille, joka oli laiha ja hoikka kuin kulkukissa, kyeten senvuoksi kapuilemaan missä hyvänsä, vaan Mousquetonille ja Blaisoisille, joita matruusien oli kannettava käsivarsillaan, kunnes heihin ulottui Portoksen käsi; tämä kouraisi heitä kauluksesta ja nosti heidät yhdellä tempaisulla kannelle kumpaisenkin.
Laivuri opasti matkustajansa heille varattuun asuntoon; siihen kuului yksi ainoa suoja, jossa heidän oli oleskeltava yhteisesti. Hän tahtoi sitten kiireimmiten poistua, koska hänellä muka oli käskyjä annettavana.
"Malttakaa hetkinen", pyysi d'Artagnan; "montako miestä prikiin kuuluu, kapteeni?"
"En ymmärrä", vastasi tämä englanninkielellä.
"Kysy sinä häneltä omalla kielellään, Atos."
Atos esitti d'Artagnanin tiedustuksen.
"Kolme", vastasi Groslow, "itseäni lukematta."
D'Artagnan käsitti sanat, sillä laivuri oli samalla kohottanut kolme sormea.
"Vai kolme", virkkoi d'Artagnan; "no alanpa rauhoittua. Mutta teidän majoittuessanne haluan kuitenkin tehdä kierroksen aluksessa."
"Ja minä", selitti Portos, "aion ryhtyä illastamispuuhaan."
"Kaunis ja ylväs hanke, Portos; pane se täytäntöön vain. Lainaa sinä, Atos, minulle Grimaud, joka on Parry-ystävänsä seurassa oppinut hiukan englanninkieltä; hän solkatkoon tulkkinani."
"Mene siis, Grimaud", käski Atos.
Kannella oli lyhty; d'Artagnan otti sen toiseen käteensä ja pistoolin toiseen, virkkaen laivurille:
"Come!"
Se jaGod damnolivat jokseenkin kaikkena d'Artagnanin tietona englanninkielestä.
D'Artagnan meni luukulle ja laskeusi ruumaan.
Tämä oli jaettu kolmeen osastoon. Takimmainen, johon d'Artagnan oli nyt pistäytynyt, ulottui jokseenkin perämaston kohdalta takapartaaseen asti, kattonaan siis sen huoneen lattia, missä Atos, Portos ja Aramis parhaillaan valmistausivat viettämään yötänsä. Ruuman keskimmäinen osasto oli määrätty palvelijain asumukseksi, ja kolmas ulottui keulapäähän kapteenille tilapäisesti kyhätyn kajuutan alitse, missä nyt Mordaunt lymysi.
"Kas, kas", puheli d'Artagnan laskeutuessaan luukulta alas portaita ja kaiken aikaa valaistessaan tietä lyhdyllään, "onpa täällä tynnyreitä! Voisi luulla olevansa Ali Baban luolassa."
"Tuhannen yksi yötä" oli hiljakkoin ensi kertaa käännetty ranskaksi ja tullut hyvin suosituksi.
"Mitä sanotte?" kysyi laivuri englanninkielellä.
D'Artagnan käsitti hänet äänenpainosta.
"Haluan tietää, mitä noissa tynnyreissä on", tiedusti hän laskien lyhtynsä eräälle niistä.
Laivuri liikahti ikäänkuin hyökätäkseen takaisin ylös portaita, mutta malttoi mielensä.
"Portviiniä", vastasi hän.
"Vai sitä lajia tavaraa!" tuumi d'Artagnan. "Hyvä tietää; emme siis kuole janoon."
Sitten hän kääntyi laivuriin, joka pyyhki suuria hikipisaroita otsaltaan.
"Ovatko ne täynnä?" hän kysyi.
Grimaud tulkitsi kysymyksen.
"Toiset täynnä, toiset tyhjillään", vastasi Groslow äänellä, jossa hänen ponnistuksistaan huolimatta ilmeni levottomuutta.
D'Artagnan koputti rystysillään tynnyreitä, havaiten tällöin viisi täysinäisiksi ja loput tyhjiksi; sitten hän englantilaisen yhä suuremmaksi kauhuksi ojensi lyhtynsä astiain välikköihin ja virkkoi huomatessaan nämä kolot lakaistuiksi:
"Kas niin, menkäämme eteenpäin", ja hän lähestyi ovea, joka johti ruuman keskiosastoon.
"Malttakaa", sanoi englantilainen, joka oli jäänyt hiukan taamma säikähdyksen vallassa, "malttakaa, minulla on sen oven avain."
Hän astui nopeasti d'Artagnanin ja Grimaudin ohi ja työnsi vapisevalla kädellä lukkoon avaimen. Seurue saapui toiseen osastoon, missä Mousqueton ja Blaisois laittausivat aterioimaan.
Siellä ei nähtävästi ollut mitään tutkittavaa; arvoisia kumppanuksia valaisevan lampun hohde ulottui jokaiseen nurkkaan ja soppeen.
D'Artagnan siirtyi senvuoksi heti kolmanteen osastoon. Siellä majaili miehistö.
Kolme tai neljä huojuvaa riippumattoa taustalla, molemmista päistään kaksinkertaisen köyden varaan ripustettu pöytä sekä pari lahonnutta ja ontuvaa lavitsaa oli koko kalustona. D'Artagnan meni kohottamaan paria kolmea vanhaa purjetta, jotka riippuivat seinillä, ja kun hän ei nytkään huomannut mitään epäiltävää, palasi hän luukusta kannelle.
"Entä tämä suoja?" kysyi d'Artagnan.
Grimaud tulkitsi muskettisoturin sanat englanninkielellä.
"Se on minun asuntoni", vastasi laivuri; "tahdotteko pistäytyä sinne?"
"Avatkaa ovi", pyysi d'Artagnan.
Englantilainen totteli kehoitusta; d'Artagnan ojensi sisälle lyhtyä pitelevän käsivartensa, pisti sinne sitten päänsäkin puoliavoimesta ovesta ja tuumi nähdessään, että huone oli vain pikku komero:
"Totisesti, jos laivassa on armeija kätkettynä, niin täällä se ei piileksi. Käynkin katsomaan jo, onko Portos löytänyt mitään haukattavaa."
Hän kiitti laivuria nyökkäyksellä ja palasi kajuuttaan, missä hänen ystävänsä oleskelivat.
Portos ei nähtävästi ollut saanut mitään, tai jos oli jotakin itselleen keksinytkin, oli uupumus voittanut nälän; hän nukkui sikeästi viittaansa kääriytyneenä, kun d'Artagnan astui sisälle.
Ensimmäisten merenaaltojen pehmoisen keinutuksen liekuttamina olivat Atos ja Aramis niinikään jo alkaneet torkkua, mutta avasivat jälleen silmänsä, kun kuulivat kumppaninsa tulon.
"No?" kysyi Aramis.
"Kaikki hyvin", vastasi d'Artagnan; "me voimme maata levollisesti."
Tämän tiedon tyynnyttämänä Aramis antoi päänsä jälleen vaipua, ja Atos nyökkäsi ystävällisesti. Portoksen tavoin tunsi myöskin d'Artagnan enemmän unen kuin illallisen tarvista; hän lähetti pois Grimaudin ja laskeusi levolle viitassaan, paljastetuin miekoin ja sellaiseen asentoon, että hänen ruumiinsa sulki pääsytien, joten huoneeseen oli mahdoton tulla häneen tölmäämättä.
Portviini
Kymmenen minuutin kuluttua herrat nukkuivat, mutta niin ei ollut nälkäisten ja etenkin janoisten palvelijain laita.
Blaisois ja Mousqueton valmistausivat laittamaan vuodettaan, jona oli lankku ja matkareppu, sillaikaa kun olutruukku ja kolme lasia keinui aluksen vaarumisen mukaan pöydällä, joka oli ripustettu samaan tapaan kuin viereisessäkin osastossa.
"Kirottu kiikkuminen!" päivitteli Blaisois. "Tunnen sen iskevän minuun nyt jälleen kuten tulomatkallakin."
"Ja kun ei ole merikivun vastustukseksi muuta kuin ohraleipää ja humalaviiniä!" surkeili Mousqueton; "huh!"
"Mutta vasupullonne, herra Mouston!" tiedusti Blaisois, joka oli saanut vuoteensa kuntoon ja hoippui pöydän luo, Mousquetonin jo istuessa sen ääressä niinkuin hänenkin onnistui lysähtää istumaan; "vasupullonne — oletteko hukannut sen?"
"En", vastasi Mousqueton, "mutta sen piti Parry. Nuo penteleen skotlantilaiset ovat aina janoissaan. Entä sinä, Grimaud", tiedusti Mousqueton toveriltaan, joka juuri palasi d'Artagnanin kanssa tekemältänsä kierrokselta, "janottaako sinuakin?"
"Kuin skotlantilaista", vastasi Grimaud lyhyeen.
Hän istuutui Blaisoisin ja Mousquetonin viereen, veti muistikirjan taskustaan ja alkoi laatia seurueen tilejä, toimien sen taloudenhoitajana.
"Hui, kuinka ellottaa sydänalaani!" valitti Blaisois.
"Jos niin on asia", sanoi Mousqueton opettavaisesti, "niin nauti hiukan ravintoa."
"Sanotteko tätä ravinnoksi?" vastasi Blaisois ja viittasi surkean halveksivasti ohraleipään ja olutruukkuun.
"Blaisois", selitteli Mousqueton, "sinun tulee muistaa, että leipä on ranskalaisen oikea ravinto, vaikka hänellä ei aina ole sitä; kysy Grimaudilta."
"Niin, mutta olut", tokaisi Blaisois niin kerkeästi, että hänen kekseliäisyytensä ansaitsi kiitosta, "onko olut ranskalaisen oikeata juomaa?"
"Mitä siihen tulee", vastasi Mousqueton hiukan ymmällä tästä muistutuksesta, "niin minun on kyllä tunnustettava, että olut on ranskalaiselle tosiaan yhtä vastenmielistä kuin viini englantilaiselle."
"Mitä, herra Mouston", ihmetteli Blaisois, tällä kertaa epäillen Mousquetonin suurta tietorikkautta, jota hän tavallisissa oloissa ihaili rajattomasti, "mitä, herra Mouston, eivätkö englantilaiset muka pidä viinistä?"
"He inhoavat sitä."
"Mutta kuitenkin olen nähnyt heidän sitä juovan."
"Rangaistuksekseen, ja sen todisteena", jatkoi Mousqueton rintaansa röyhistäen, "tahdon vain mainita, että kerrankin muuan englantilainen prinssi kuoli malvasirsammioon.[23] Olen kuullut abbé d'Herblayn kertovan siitä tapauksesta."
"Sitä epäpäteä!" virkahti Blaisois; "olisinpa minä ollut hänen sijassaan!"
"Kyllä voit", tokaisi Grimaud laskiessaan yhteen pitkää numeroriviä.
"Mitä!" ällistyi Blaisois, "minäkö voin?"
"Niin", jatkoi Grimaud, saaden neljä muistiin ja siirtäen tämän luvun vasemmanpuoliselle numeroriville.
"Ettäkö minä voin? Selittäkäähän, herra Grimaud?"
Mousqueton pysyi vaiti Blaisoisin kysellessä, mutta hänen kasvojensa ilmeestä oli helppo nähdä, että välinpitämättömyys ei ollut syynä.
Grimaud pitkitti laskemistaan ja merkitsi loppusumman.
"Portviiniä", huomautti hän sitten ojentaen kätensä takaosastoon päin, missä d'Artagnan ja hän olivat käyneet laivurin seurassa.
"Mitä! Nuo tynnyritkö, jotka näin oven raosta?"
"Portviiniä", toisti Grimaud ja aloitti uuden laskutehtävän.
"Olen kuullut", huomautti Blaisois Mousquetoniin kääntyen, "että portviini on oivallista espanjalaista tuotetta."
"Oivallista kyllä", vahvisti Mousqueton huuliansa nuollen, "kerrassaan oivallista. Sitä on parooni de Bracieuxin kellarissa."
"Jos pyytäisimme noita englantilaisia myymään meille pullollisen?" esitti rehellinen Blaisois.
"Myymäänkö!" äännähti Mousqueton, jonka vanha sissivaisto jälleen valpastui. "Kyllä kuulee, nuori mies, että sinulla ei vielä ole mitään elämänkokemusta. Miksi ostaa, kun voi ottaa?"
"Ottaa!" muistutti Blaisois; "lähimmäisensä omaisuuden himoitseminen on kai kiellettyä."
"Missä niin?" tiukkasi Mousqueton.
"Jumalan tai kirkon käskyissä, en enää tiedä tarkkaan. Mutta sen muistan, että lähimmäisen tavaraa ei saa himoita, eikä hänen vaimoansa."
"Se on peräti lapsellinen syy, hyvä Blaisois", virkkoi Mousqueton mitä isällisimmin. "Niin, lapsellinen, en paremminkaan sano. Mistä raamatusta olet lukenut, että englantilaiset ovat sinun lähimmäisesi, — minä vain kysyn?"
"Sitä ei missään sanota, totta kyllä", myönsi Blaisois, "ainakaan muistaakseni."
"Kerrassaan lapsellinen syy, sanon vieläkin", jatkoi Mousqueton. "Jos sinä olisit kuten Grimaud ja minä kulkenut kymmenen vuotta sodissa, hyvä Blaisois, niin olisitpa oppinut eroittamaan lähimmäisen omaisuuden ja vihollisen tavarat. Englantilaiset ovat tietääkseni vihollisiamme, ja tuo portviini kuuluu englantilaisille. Siispä se sotasäännön mukaan kuuluu meille, kun kerran olemme ranskalaisia. Etkö tunne puheenpartta: Viholliselta viedään mitä saadaan?"
Tämä suulaus, joka sai tukea Mousquetonin pitkällisen kokemuksen tuottamasta arvovallasta, mykistytti Blaisoisin. Hän laski päänsä alas ikäänkuin miettiäkseen, mutta äkkiä hän jälleen kohotti sen ja näytti saaneen kumoamattoman vastaväitteen.
"Entä herramme", hän tokaisi, "ovatko he teidän kannallanne, herraMouston?"
Mousqueton hymyili halveksivasti.
"Pitäisi kenties", hän ivasi, "mennä häiritsemään noiden korkeitten miesten unta ja sanoa heille: 'Armolliset herrat, palvelijaanne Mousquetonia janottaa; sallitteko hänen juoda?' Mitä välittää — minä kysyn — herra de Bracieux siitä, janottaako minua vai eikö?"
"Se on hyvin kallista viiniä", huomautti Blaisois päätänsä pudistaen.
"Vaikka se olisi sulaa kultaa, hyvä Blaisois", vastasi Mousqueton, "eivät herramme kieltäisi sitä itseltään. Ota huomioon, että herra de Bracieux on yksinään kyllin rikas juodakseen kokonaisen aamillisen portviiniä, vaikka hänen pitäisi maksaa pistoli pisaralta. Enkä voi nähdä", pitkitti hän yhä mahtailevampana, "minkätähden palvelijat kieltäytyisivät siitä, mitä heidän herransa eivät lykkäisi luotansa."
Ja Mousqueton nousi seisaalle, sieppasi olutruukun, jonka tyhjensi kaatoreikään viimeistä pisaraa myöten, ja astui rennosti ovelle, joka johti takaosastoon.
"Kas, lukossa!" murahti hän. "Kylläpä nuo vietävän englantilaiset kehtaavat olla epäluuloisia!"
"Lukossa!" säesti Blaisois yhtä nyreänä kuin opettajansakin. "Voi hitto, se vasta ikävää! Ka, sisäkalujani kaivelee yhä hullummin."
Mousqueton kääntyi häneen niin surkean näköisenä, että hän ilmeisesti suuressa määrin yhtyi kunnon nuorukaisen apeuteen.
"Lukossa!" toisti hän.
"Mutta minä olen kuullut teidän kertovan, herra Mouston", rohkeni Blaisois vihjata, "että te kerran nuoruudessanne, Chantillyssä se täisikin tapahtua, elätitte herraanne ja itseänne pyydystämällä peltopyitä juoksusilmukalla, karppeja ongella ja pulloja suopungilla."
"Totta kyllä", myönsi Mousqueton, "se pitää paikkansa, ja sen voiGrimaud todistaa. Mutta kellariin johti luukku, ja viini oli pulloissa.Minä en voi heittää suopunkia tämän seinän läpi, yhtä vähän kuinnykäistä siimaan viiniastiaa, joka painaa kenties kaksi sentneriä."
"Ette kyllä, mutta te voitte irroittaa pari kolme lautaa väliseinästä", huomautti Blaisois, "ja nävertää läven tynnyriin."
Mousqueton levitti pyöreät silmänsä suhdattoman suuriksi ja katseli oppilastaan ihmeissään siitä, että havaitsi hänessä aavistamattomia sielullisia kykyjä.
"Se tosiaan käy laatuun", arveli hän; "mutta mistä saisi lankkujen vääntämiseen taltan ja tynnyrin nävertämiseen kairan?"
"Kalukimppu", virkahti Grimaud yhä selvitellen tilejään.
"Kas, oikein, — kalukimppu!" huudahti Mousqueton; "ja minä kun en tullut sitä ajatelleeksi!"
Grimaud ei ainoastaan ollut seurueen taloudenhoitaja, vaan sen seppäkin; paitsi tilikirjaansa oli hänellä kimpullinen työkaluja. Ja kun Grimaud oli peräti huolellinen mies, oli hän matkarepussaan säilyttämäänsä kimppuun varannut kaikkinaisia tarpeellisimpia välineitä.
Siinä oli siten välttävän iso kairakin. Mousqueton haki sen esille.
Talttaa hänen ei tarvinnut etsiä kaukaa; väkipuukko, joka hänellä oli vyössään, kelpasi siihen tarkoitukseen. Mousqueton sai pian keksityksi laudoituksesta raon ja ryhtyi heti työhön.
Blaisois tarkkasi hänen työtänsä ihailevasti, mutta samalla kärsimättömästikin; hän rohkeni tuolloin tällöin virkkaa järkevyyttä ja huomiokykyä osoittavia viittauksia, miten oli helpointa kiskoa irti joku naula tai kangeta ylös laudanpää.
Tovin kuluttua oli Mousqueton saanut kolme lautaa heltiämään.
Mutta Grimaud oli tällävälin lopettanut tilinsä ja noussut. Puuha oli herättänyt hänen vilkasta harrastustaan; hän oli lähestynyt kumppanuksia ja nähnyt Mousquetonin turhaan ponnistelevan luvattuun maahan.
"Minä", virkahti Grimaud.
Hän teki ystävällisen eleen Mousquetonille, pyytääkseen tältä anteeksi, että hän otti saattaakseen loppuun yrityksen, jonka toinen oli niin loistavasti pannut alulle. Sitten hän pujahti aukosta kuin käärme ja katosi pimeään.
Blaisois oli ihastuksen hurmiossa. Heidän tultuaan Englantiin olivat ne merkilliset miehet, joita hänellä kumppaneineen oli ollut kunnia saattaa, suorittaneet monia urotöitä, mutta tämä temppu näytti hänestä ehdottomasti niitä kaikkia ihmeellisemmältä.
"Nyt saat nähdä", virkkoi Mousqueton, ja hänen sävyssään ilmeni ylimielisyyttä, johon Blaisois vastustamatta alistui, "nyt saat nähdä, Blaisois, kuinka me vanhat soturit juomme, kun meitä janottaa."
"Tuossa hän on."
Samassa tosiaan Grimaud työnsi aukolta syrjään viitan ja ojensi esiin tuhkanharmaat kasvonsa, joissa kauhistuksen laajentamat silmät tuijottivat ison valkoisen kehän ympäröiminä pieninä terinä. Kädessään hän piti olutruukkua, joka oli täynnä jotain ainetta, kohotti sen savuavan lampun valoon ja äännähti:Oh! niin hirmustuneesti, että Mousqueton kavahti säikkyen taaksepäin ja Blaisois luuli pyörtyvänsä.
Molemmat loivat kuitenkin uteliaan silmäyksen sarkkaan: se oli täynnä ruutia.
Tultuaan vakuuttuneeksi siitä, että laiva oli viinin sijasta lastattu ruudilla, Grimaud säntäsi kansiluukulle ja pääsi yhdellä loikkauksella herrojensa asuman kajuutan eteen. Hän työnsi hiljaa oven auki, jolloin d'Artagnan sen takana maaten heti havahtui.
Grimaudin vääristyneet kasvot nähdessään hän tajusi, että jotakin tavatonta oli tekeillä, ja tahtoi huudahtaa; mutta sanaakin nopeammalla liikkeellä Grimaud laski etusormensa huulilleen ja sammutti kolmen askeleen päästä pikku yölampun voimakkaammalla puhalluksella kuin olisi voinut niin hennosta ruumiista uskoa.
D'Artagnan kohoutui kyynäspäänsä varaan; Grimaud kyyristyi toiselle polvelleen, ja kaula ojolla ja kiihtymyksen järkyttämänä hän kumartui kuiskaamaan soturin korvaan kertomuksen, joka olikin kyllin jännittävä, kiinnittääkseen mieltä ilman eleitäkin ja kasvonilmeitä.
Kertomuksen aikana Atos, Portos ja Aramis nukkuivat niin sikeästi kuin eivät olisi kahdeksaan vuorokauteen saaneet unta silmiinsä, ja keskiruumassa Mousqueton varovaisuuden vuoksi siteli kurenauhojaan, Blaisoisin yrittäessä tehdä samoin, kauhun puistattelemana ja tukka pystyssä.
Väistetty salahanke
Grimaudille oli sattunut tällainen seikkailu:
Heti takaruumaan tultuansa etsi hän hapuillen käsiinsä tynnyrin. Hän koputti sitä, astia oli tyhjä. Hän siirtyi toisen ääreen, ja sekin oli tyhjä; mutta kolmas, jota hän koetti, kumahti niin heikosti, että sen sisällöstä ei voinut erehtyä. Grimaud käsitti löytäneensä, mitä oli hakemassa.
Hän pysähtyi tämän tynnyrin ääreen, tunnusteli sopivaa kohtaa kairalleen ja tuli silloin laskeneeksi kätensä hanalle.
— Hyvä! — ajatteli hän; — tämäpä säästää minulta sen vaivan.
Ja hän ojensi alle olutruukkunsa, kiersi hanaa ja tunsi, että sisältö solui hiljaa toisesta astiasta toiseen.
Huolellisesti väännettyään jälleen kiinni hanan aikoi Grimaud juuri kohottaa sarkan huulilleen, — sillä hän ei tunnollisena miehenä tahtonut viedä kumppaneilleen juomaa, jonka laadusta hän ei olisi kyennyt vastaamaan, — kun kuuli kiertovahdin lähestyvän, kyyristyi kahden tynnyrin väliin ja lymysi toisen taakse.
Tuossa tuokiossa avattiinkin ovi ja lukittiin jälleen sitten kun siitä oli tullut kaksi levättiin kääriytynyttä miestä.
Toinen kantoi lasiruuduilla varustettua lyhtyä, joka oli huolellisesti suljettu ja siksi korkea, että liekki ei voinut ulottua yläpäähän. Itse ruudut olivat sitäpaitsi katetut valkoisella paperiarkilla, joka himmentäen valoa ehkäisi melkein kokonaan lämmön.
Tämä mies oli Groslow.
Toinen piteli kädessään jotakin pitkähköä, taipuisaa, ikäänkuin vaalahtavaksi punokseksi kierrettyä. Hänen kasvojaan varjosti leveälierinen hattu. Grimaud arveli, että miehet olivat tulleet sinne samoissa aikeissa kuin hänkin ja tahtoivat maistella portviiniä; hän painautui yhä tiukemmin tynnyrin taakse ja tyynnytti mieltänsä sillä ajatuksella, että jos hänet keksittäisiinkin, ei rikos olisi kovinkaan suuri.
Tulijat pysähtyivät sen tynnyrin kohdalle, jonka suojaan Grimaud oli kätkeytynyt.
"Teillähän on sytytin?" virkkoi lyhdyn kantaja englannin kielellä.
"On tässä", vastasi toinen.
Jälkimmäisen äänensointu sai Grimaudin hätkähtämään, ja hän tunsi kylmiä väreitä selkäpiissään; hän kohottausi hiljaa, kunnes sai silmänsä yläreunalle, ja leveän hatun alta hän tunsi Mordauntin kalpeat kasvot.
"Kauankohan tämä sytytin voinee palaa?" kysyi tämä.
"Ka, noin viisi minuuttia", vastasi laivuri.
Tämäkään ääni ei ollut kuuntelijalle vieras. Grimaudin pilkistys siirtyi nyt toiseen puhujaan, ja Mordauntin jälkeen hän tunsi Groslowin.
"Kun kello on neljännestä yli kahdentoista, keräätte siis miehenne ja laskeudutte purteen kaikkea melua karttaen…"
"Pistettyäni tulen sytyttimeen?"
"Se jää minun huolekseni. Tahdon olla varma kostostani. Onhan airot veneessä?"
"Kaikki on kunnossa."
"Hyvä."
"Sovittu siis."
Mordaunt painui polvensa varaan ja kiinnitti hanaan sytytyslangan toisen pään, jotta hänen tarvitsisi vain virittää tuli toiseen.
Sen tehtyään hän silmäsi kelloaan.
"Kuulittehan? Neljännestä yli kahdentoista", hän sanoi nousten; "siis kahdenkymmenen minuutin kuluttua."
"Selvä juttu, sir", vastasi Groslow; "minun täytyy vain vieläkin huomauttaa teille, että ottamanne tehtävä on jossakin määrin vaarallinen ja että olisi parempi määrätä joku miehistämme sytyttämään ilotulitus."
"Hyvä Groslow", intti Mordaunt, "te tunnette ranskalaisen sananlaskun:On n'est bien servi que par soi-même.[24] Sen mukaan olen päättänyt toimia nyt."
Grimaud oli kuullut kaikki, jollei ymmärtänyt kaikkea. Mutta hänen terävä silmänsä oli korvannut täydellisen kielitaidon puutteen. Hän oli nähnyt ja tuntenut muskettisoturien kaksi verivihollista; hän oli havainnut, että Mordaunt kiinnitti sytyttimen, ja kyennyt tekemään johtopäätöksensä sananlaskusta, jota Mordaunt ei ollut huolinut kääntää äidinkielelleen. Hän koetteli viimein sarkkansa sisältöä, ja Mousquetonin ja Blaisoisin odottaman nesteen sijasta hän tunsi karkeita ruutijyväsiä hiertyvän rikki hyppysissään.
Mordaunt poistui laivurin kanssa. Ovella hän pysähtyi kuuntelemaan.
"Kuuletteko, kuinka ne vetelevät unia?" virkkoi hän.
Portoksen kuorsaus tunkeusi tosiaan lattian läpi.
"Itse Jumala luovuttaa heidät meille", arveli Groslow.
"Ja tällä kertaa ei heitä voisi itse paholainenkaan pelastaa!" vakuuttiMordaunt.
He astuivat yhdessä ulos.
Grimaud odotti, kunnes kuuli salvan kirskahtavan lukossa; varmistuttuaan siitä, että hän oli yksin, hän suoristausi hitaasti seinää vasten.
— Ah, — huoahti hän pyyhkäistessään hihallaan hikikarpaloita otsaltaan, — kylläpä oli onni, että Mousquetonia janotti!
D'Artagnan, sen arvaa, kuunteli näitä yksityiskohtia yltyvän jännittyneesti, ja Grimaudin selvityksen loppua odottamatta hän nousi hiljaa ja kumartui supattamaan Aramiille, joka nukkui hänen vasemmalla puolellaan, samalla kun hän pikaisia liikahduksia estääkseen kosketti ystävänsä olkapäätä:
"Chevalier, nousehan, mutta vältä melua."
Aramis heräsi. D'Artagnan uudisti kehoituksensa, puristaen hänen kättänsä. Aramis nousi varovasti.
"Atos nukkuu vasemmallasi", kuiskasi d'Artagnan; "valmistele häntä niinkuin minä valpastutin sinut."
Aramis herätti helposti Atoksen, jonka uni oli keveätä kuten hienoluontoisten ja tunteellisten ihmisten yleensä; mutta vaikeampaa oli Portoksen palauttaminen tajulleen. Hän aikoi juuri tiedustaa aihetta unensa keskeytykseen, joka tuntui hänestä kerrassaan epämieluisalta, mutta selitykseen ryhtymättä d'Artagnan laski kätensä hänen suulleen.
Gascognelaisemme ojensi nyt käsivartensa ja sulki niiden kehään kolmen ystävänsä päät, niin että ne melkein koskivat toisiinsa.
"Ystävät", hän virkkoi, "meidän täytyy heti poistua tästä aluksesta, muutoin olemme kuoleman omia."
"Hm! Taasko?" epäili Atos.
"Tiedättekö, kuka on laivurinamme?"
"En."
"Kapteeni Groslow."
Kaikkien kolmen värähdys ilmaisi d'Artagnanille, että hänen puheensa alkoi tehota ystäviin.
"Groslow!" toisti Aramis; "lempo!"
"Mikä se on miehiään, — Groslow?" kysyi Portos; "en muista sellaista nimeä."
"Sama mies, joka puhkaisi Parrylta pääkuoren, ja parhaillaan hän valmistautuu ruhjomaan meidät."
"Ah! kah!"
"Ja hänen perämiehensä, — tiedättekö, kuka se on?"
"Perämiehensäkö? Sellaista hänellä ei olekaan", väitti Atos. "Neljän miehen prikissä ei käytetä perämiestä."
"Ei, mutta herra Groslow ei ole tavallinen kapteeni; hänellä on perämies, ja tämän nimi on Mordaunt."
Tällä kertaa ei muskettisoturien mielenliikutus ilmennyt pelkkänä värähdyksenä, se melkein puhkesi huudoksi. Nämä voittamattomat miehet eivät kyenneet vastustamaan sitä salaperäistä ja pahaenteistä vaikutusta, jolla tuo nimi tehosi heihin; yksistään sen sointu järkytti heidän mieltänsä.
"Mitä tehdä?" kysy Atos.
"Vallata priki", esitti Aramis.
"Ja tappaa hänet", lisäsi Portos.
"Priki on miinoitettu", huomautti d'Artagnan. "Astiat, joiden minä uskoin sisältävän portviiniä, ovatkin ruutitynnyreitä. Huomatessaan tulleensa ilmi Mordaunt räjäyttää kaikki ilmaan, ystävät ja viholliset, ja se herrasmies on totta tosiaan liian kehnoa seuraa, halutakseni esittäytyä hänen kanssaan taivaan tai helvetin portilla."
"Sinulla on siis joku suunnitelma?" virkkoi Atos.
"On."
"Millainen?"
"Luotatteko järjestelyyni?"
"Käske", vastasivat kaikki kolme yhteen suuhun.
"No, tulkaa!"
D'Artagnan astui peräikkunan luo, joka oli niin alhaalla, että se muistutti valoreikää, mutta kyllin iso miehen ryömiä läpi; hän avasi sen hiljaa.
"Tässä on tie", ilmoitti hän.
"Hitto, se tulee viluinen, veikkoseni", sanoi Aramis.
"Jää tänne, jos tahdot, mutta takaanpa sinulle, että täällä tulee ylen kuumat oltavat."
"Mutta me emme jaksa uida maihin."
"Pursi hinautuu aluksen vanavedessä; me uimme siihen ja katkaisemme köyden, siinä kaikki. Kas niin, hyvät herrat!"
"Malta", virkahti Atos, "lakeijamme…"
"Me olemme täällä", vastasivat Mousqueton ja Blaisois, jotka Grimaud oli käynyt noutamassa, kootakseen koko voiman kajuuttaan; he olivat saapuneet huomaamattomina luukusta, joka oli kajuutan oven lähellä.
Ystävykset olivat seisseet liikkumattomina sen kaamean näyn edessä, jonka d'Artagnan oli osoittanut heille ahtaasta ikkuna-aukosta.
Tämän näytelmän kerran nähnyt tietää, että mikään ei voi vaikuttaa mieleen syvällisemmin kuin kuohuva meri, joka kumeasti kohisten vyöryttelee mustia aaltojaan valjussa talvisessa kuutamossa.
"Mordieu!" sadatti d'Artagnan; "luulenpa, että me epäröimme! Ja jos meitä epäilyttää, niin miten menettelevätkään lakeijamme?"
"En minä emmi", vakuutti Grimaud.
"Monsieur", tokaisi Blaisois, "minä osaan uida ainoastaan jo'issa, se minun täytyy sanoa."
"Ja minä en osaa uida ollenkaan", ilmoitti Mousqueton.
Sillaikaa oli d'Artagnan solunut alas aukosta.
"Olet siis tehnyt päätöksesi, hyvä ystävä?" kysyi Atos.
"Niin", vastasi gascognelainen. "No, Atos, sinä kun olet täydellinen ihminen, käske hengen hallita ainetta. Sinä, Aramis, neuvot lakeijoita, ja Portos tappakoon kaikki, jotka asettuvat tiellemme."
Ja puristettuaan Atoksen kättä d'Artagnan käytti hetkeä, jolloin priki kiikkuessaan painoi peränsä alas, niin että hänen tarvitsi vain lipua veteen, joka ulottui hänen vyötäisiinsä.
Atos seurasi häntä jo ennen kuin prikin peräpää oli jälleen kohonnut; hänen lähtiessään uimaan se nousi ylemmä, ja silloin nähtiin purteen kiinnitetyn köyden pingoittuneena pistäytyvän ylös vedestä.
D'Artagnan ui kiinnitysköyden luo.
Siellä hän pysähtyi odottamaan, pidellen toisella kädellään köydestä, ainoastaan pää koholla vedenpinnasta.
Sekunnin kuluttua yhtyi häneen Atos.
Sitten nähtiin prikin heilahtaessa kahden muun pään pistäytyvän esiin.Siinä tulivat Aramis ja Grimaud.
"Blaisois tuottaa minulle huolta", virkkoi Atos. "Etkö kuullut, d'Artagnan, että hän sanoi osaavansa uida ainoastaan jo'issa?"
"Kunhan vain osaa uida, niin voi uida kaikkialla", vastasi d'Artagnan; "veneeseen, veneeseen!"
"Mutta Portos? En näe häntä."
"Portos kyllä tulee, ole huoletta; hän ui kuin valaskala."
Portosta ei tosiaankaan näkynyt, sillä hänen, Mousquetonin ja Blaisoisin kesken oli syntynyt puolittain hullunkurinen, puolittain draamallinen kohtaus.
Aaltojen kohinan, vinkuvan tuulen ja tummina kurimuksina vilisevän veden kauhistuttamina nämä kavahtivat takaisin, kun heidän piti lähteä liikkeelle.
"No, no!" kovisti Portos, "veteen siitä!"
"Mutta monsieur", vastusti Mousqueton, "minä en osaa uida; jättäkää minut tänne."
"Ja minut myöskin, monsieur", sanoi Blaisois. "Vakuutan, että minusta koituu pelkkää kiusaa tuossa pikku veneessä", jatkoi Mousqueton.
"Ja minä hukun varmasti ennen kuin pääsen siihen", pitkitti Blaisois.
"Kas niin, minä kuristan teidät molemmat, jollette lähde tästä", uhkasiPortos ja tarttui heitä kurkkuun. "Eteenpäin, Blaisois!"
Portoksen rautakouran tukahuttama voihkaus oli Blaisoisin ainoana vastauksena, sillä pidellen häntä kaulasta ja jaloista työnsi jättiläinen hänet päistikkaa ulos ikkuna-aukosta kuin laudanpätkän.
"Nyt, Mouston", virkkoi Portos, "et toivoakseni hylkää isäntääsi."
"Voi, monsieur", vastasi Mousqueton kyynelsilmin, "miksi palasittekaan palvelukseen? Meidän oli niin hyvä olla Pierrefondsin linnassa!"
Ja enemmittä nuhteitta — lakeaksi ja tottelevaksi masentuneena joko todellisesta kiintymyksestä herraansa tai palveluskumppaniinsa sovelletusta esimerkistä — Mousqueton syöksähti päätähavin mereen; se oli joka tapauksessa ylevä teko, sillä Mousqueton uskoi nyt ehdottomasti suistuneensa surman suuhun.
Mutta Portos ei ollut mies hylkäämään siten uskollista saattolaistaan. Isäntä seurasi niin rivakasti palvelijaansa, että molempien putoaminen kuului yhtenä luiskahduksena, ja kun Mousqueton ihan sokaistuneena kohosi jälleen pinnalle, huomasi hän kelluvansa Portoksen ison nyrkin varassa ja pääsi ilman vähäisintäkään ponnistelua lähestymään kiinnitysköyttä majesteetillisesti kuin merenjumala.
Samassa näki Portos jotakin vellomista kätensä ulottuvissa. Hän kahmaisi kiinni Blaisoisin tukkaan, Atoksen jo lähdettyä häntä auttamaan.
"Takaisin, takaisin, kreivi", käski Portos; "tulen toimeen yksin."
Portos potkaisi lujasti kinnerjänteillään, kohottui kuin Adamastor-jättiläinen ylös aallosta ja pääsi kolmella ponnistuksella kumppaniensa luo.
D'Artagnan, Aramis ja Grimaud auttoivat veneeseen Mousquetonin ja Blaisoisin; mutta Portos oli keikauttaa nurin pikku purren, kun hän kiipesi laidan yli.
"Entä Atos?" kysyi d'Artagnan.
"Täällä olen!" vastasi Atos, joka peräytymistä suojelevan kenraalin tavoin oli tahtonut tulla veneeseen vasta viimeisenä ja nyt piteli kiinni sen reunasta. "Oletteko kaikki koolla?"
"Kaikki", vastasi d'Artagnan. "Onko sinulla tikari mukanasi, Atos?"
"On."
"Katkaise siis köysi ja tule."
Atos veti terävän väkipuukon vyöstään ja sivalsi poikki kiinnitysköyden. Priki etääntyi; pursi jäi aaltojen keinuteltavaksi paikoilleen.
"Tule, Atos!" kehoitti d'Artagnan jälleen.
Ja hän ojensi kätensä kreivi de la Fèrelle, joka vuorostaan nousi veneeseen.
"Jo oli aikakin", virkkoi gascognelainen; "nyt saatte nähdä jotakin ihmeellistä."
Sallimus
Tuskin olikaan d'Artagnan virkkanut nämä sanat, kun kuului kimeä vihellys prikistä, joka alkoi kadota hämyyn.
"Tuo merkitsee jotakin, niinkuin voitte ymmärtää", lisäsi gascognelainen.
Samassa ilmestyi kannelle lyhty, jonka pilkoitukseen kuvastui varjoja aluksen peräpäästä.
Äkkiä vihlaisi ilmaa kamala huuto, epätoivon parahdus, ja niinkuin se olisi halkaissut pilvet, hajosi kuun verhona ollut usvahuntu, niin että ystävykset näkivät valjun kumotuksen hopeoimaa taivasta vasten prikin harmaat purjeet ja mustan köysistön.
Varjoja juoksenteli kauhistuneina pitkin alusta, ja surkeat hätähuudot säestivät tätä tarkoituksetonta tuoksinaa.
Sekasorron keskelle ilmestyi peräkannen reunaan Mordaunt, soihtu kädessä.
Nuo epätoivoisina hyörivät varjot olivat Groslow ja hänen miehensä, jotka oli kutsuttu koolle Mordauntin määräämänä hetkenä. Jälkimmäinen oli sillävälin kuunnellut kajuutan ovella, vieläkö muskettisoturit nukkuivat rauhallisesti, ja hiljaisuuden tyynnyttämänä laskeutunut varastosuojaan.
Kuka olisikaan osannut aavistaa, mitä oli tapahtunut?
Mordaunt oli siis avannut luukun ja rientänyt sytyttimen ääreen; kostonhimossaan kiihkeänä ja toimistaan varmana kuten kaikki, jotka Jumala lyö sokeudella, hän oli pistänyt tulen rikkinauhaan.
Sillaikaa olivat Groslow ja hänen matruusinsa nousseet peräkannelle.
Muuan matruusi kiipesi parraspuun yli, tarttui köyteen ja alkoi vetää, mutta se ei tehnyt vähäisintäkään vastusta.
"Köysi on katkaistu!" huusi merimies; "vene on poissa!"
"Mitä! Venekö poissa?" huudahti Groslow vuorostaan syöksähtäen partaalle; "mahdotonta!"
"Niin on kuitenkin asia", vakuutti merimies; "katsokaa itse: vanavedessä ei näy mitään, ja tässä muuten onkin köyden pää."
Silloin oli Groslowilta puhjennut se parkaisu, jonka muskettisoturit olivat kuulleet.
Mordaunt vastasi vain kamalalla naurulla; kasvonpiirteet vääristyneinä vielä enemmän vihasta kuin kauhusta hän loi hurjat silmänsä taivasta kohti ikäänkuin viimeiseksi herjaukseksi, viskasi soihtunsa mereen ja syöksähti itse perässä.
Samassa silmänräpäyksessä, ja juuri kun Groslow laski jalkansa luukun tikkaille, avautui laiva kuin tulivuoren aukko; liekkipatsas leimahti korkealle, ja ilmaa halkaisi kuin sadan kanuunan yhteinen jyrähdys. Palavia pirstaleita sinkosi joka taholle, sitten sammui kamala loimu, sirpaleet putoilivat sihisten aaltoihin, ja ilman värinä oli hetkisen kuluttua ainoana merkkinä siitä, että jotain oli tapahtunut.
Mutta priki oli kadonnut meren pinnalta; Groslow ja hänen kolme matruusiansa olivat saaneet loppunsa.
Neljältä ystävykseltämme ei ollut jäänyt näkemättä tämän kamalan murhenäytelmän vähäisinkään seikka. Hetkisen ollessaan sen huikaisevan leimahduksen piirissä, joka oli valaissut ulappaa runsaasti meripenikulman alalla, näkyivät he kaikki eri asennoissa ilmaisevan sitä hirmustusta, jota he säikkymättömästä miehuudestaan huolimatta eivät kyenneet häätämään. Piankin putoili liekkisade heidän ympärilleen, sitten sammui tulivuori, kuten mainitsimme, ja kaikki palasi pimeään, — keinuva vene ja aaltoileva meri.
He istuivat tovin äänettöminä ja synkkinä. Portos ja d'Artagnan, jotka olivat kumpainenkin ottaneet airon, pitelivät sitä koneellisesti ylhäällä vedestä, nojautuen siihen ruumiinsa koko painolla ja pusertaen sitä kouristuneesti.
"Totisesti", virkkoi Aramis ensimmäisenä keskeyttäen kaamean hiljaisuuden, "tällä kertaa lienee kaikki päättynyt."
"Auttakaa, messieurs! Apua!" kaikui surkea ääni, jonka sointu tunkeusi ystävysten korviin kuin jonkun vetehisen huhuilu.
"Taaskin hän!" tokaisi Portos huohottaen kuin palje. "Hitto, onko se mies rautaa?"
"Voi, hyvä Jumala!" mutisi Atos.
Aramis ja d'Artagnan kuiskasivat jotakin keskenään.
"Oi armoa … älkää jättäkö minua, messieurs … armoa … säälikää minua!" kirkui nuori mies, jonka läähätys toisinaan puhalsi poreita hyytävän veden pintaan, kun hänen päänsä katosi näkyvistä.
D'Artagnan oli pitänyt silmällä Mordauntin jokaista liikettä ja nousi nyt seisaalle, lopetettuaan neuvottelunsa Aramiin kanssa.
"Monsieur", hän sanoi uimarille, "suvaitkaa poistua. Katumuksenne on liian veres, herättääkseen meissä suurtakaan luottamusta; muistakaa, että alus, jossa tahdoitte meidät kärventää, savuaa vielä aaltojen alla ja että nykyinen asemanne on kukkaisvuode siihen verraten, johon aioitte toimittaa meidät, vaikka sijallemme joutuivatkin herra Groslow ja hänen kumppaninsa."
"Messieurs", valitti Mordaunt yhä epätoivoisemmin, "minä vannon, että katumukseni on vilpitön. Messieurs, olen niin nuori, vasta kolmekolmatta täyttänyt! Minua kannusti aivan luonnollinen tunne; tahdoin kostaa äitini puolesta, ja te olisitte kaikki tehneet mitä minäkin tein."
"Hyvät ystävät", huudahti Atos vastustamattoman säälin valtaamana, "olkaa ihmisiä, olkaa kristittyjä!"
D'Artagnan huokasi kuin voihkaten, Aramis laski miekkansa alas jaPortos istuutui jälleen.
"Katsokaa", jatkoi Atos, "kuinka kuolema kuvastuu hänen kasvoillaan; hän on menehdyksissään, — minuutti vielä, ja hän vaipuu kadotuksen kuiluun. Voi, älkää toimittako minulle sitä kamalaa tunnonvaivaa, älkää pakottako minua kuolemaan häpeään, hyvät ystävät, lahjoittakaa minulle tuon onnettoman henki, niin siunaan teitä ja…"
"Minä kuolen!" sopersi Mordaunt; "auttakaa! … auttakaa!…"
"Voittakaamme ainoastaan minuutti", supatti Aramis d'Artagnanille, kumartuen vasemmalle; "vetäisy airolla", hän lisäsi nojautuen oikealle Portokseen päin.
D'Artagnan ei vastannut sanoin eikä elein; häntä alkoi järkyttää osaksi Atoksen tuskaannus ja osaksi se julma näytelmä, joka hänellä oli silmiensä edessä. Portos yksinään vetäisi airolla, mutta kun siihen ei vastattu toiselta laidalta, kääntyi vene ympäri, ja se liike lähensi Atosta kuolevaan päin.
"Herra kreivi de la Fère!" huusi Mordaunt; "herra de la Fère, teidän puoleenne minä käännyn, teitä minä rukoilen, armahtakaa minua!… Missä olette, herra kreivi de la Fère? En näe teitä enää … minä kuolen… Auttakaa, auttakaa!"
"Tässä olen, monsieur", vastasi Atos kurottautuen ojentamaan kätensä Mordauntille niin ylväänä ja arvokkaana sävyltään kuin oli hänelle tavanmukaista; "tässä olen, — tarttukaa käteeni ja tulkaa veneeseen."
Mordaunt kahmaisi kouristuneilla sormillaan kiinni Atoksen kauluksesta.
"Kas niin, monsieur", virkkoi kreivi, "nyt olette pelastettu; tyyntykää."
"Ah, äitini", huudahti Mordaunt hehkuvin katsein ja sammumatonta vihaa ilmaisevalla äänellä, "saan tarjotuksi sinulle vain yhden uhrin, mutta se on ainakin sama, jonka olisit itse valinnut!"
Ja d'Artagnanin kiljaistessa, Portoksen kohottaessa aironsa ja Aramiin yrittäessä saada tilaa huitaisulleen keikautti tuima potkaisu venettä, Atos horjahti veteen, ja Mordaunt puristi voitonriemuisesti huudahtaen uhriansa kurkusta, samalla kun hän tämän liikkeitä estääkseen kietoi säärensä toisen raajoihin niinkuin ainoastaan käärme olisi voinut kietoa saaliinsa.
Äännähtämättä, apua huutamatta, Atos yritti pysytellä veden päällä, mutta raskaan painon kahlitsemana hän vähitellen vaipui; piankin näkyi ainoastaan hänen pitkä liehuva tukkansa, sitten hävisi kaikki näkyvistä, ja vain muutamat kuplat, jotka nekin vuorostaan hupenivat, osoittivat paikkaa, mihin nuo kaksi olivat uponneet.
Kauhun mykistyttäminä, liikahtamattomina, suunniltaan suuttumuksesta ja hirmusta, istuivat kaikki kolme ystävystä avosuin, tuijottavin silmin ja käsivarret ojolla: he muistuttivat kuvapatsaita, mutta heidän hievahtamattomuudestaan huolimatta kuului kuitenkin sydänten jyskytys. Portos tointui ensimmäisenä ja repi kourallisina tukkaansa.
"Voi, Atos, Atos!" huusi hän puhjeten nyyhkytykseen, joka oli sitä järisyttävämpi, kun se valtasi tuollaisen miehen; "jalo sydän! Onnettomat me, kun annoimme sinun kuolla!"
"Oi, niin", toisti d'Artagnan, "onnettomat me!"
"Meitä onnettomia!" mutisi Aramis.
Samassa näkyi kuutamon valaisemalla äärettömällä ulapalla neljän tai viiden sylen päässä veneestä jälleen samanlainen pyörre kuin oli havaittu parin upotessa, ja näkyviin pistäysivät nyt ensin hiukset, sitten kalpeat kasvot avoimine mutta elottomine silmineen, ja lopulta ruumis, joka noustuaan rintaan asti ylös merenpinnasta painui hiljaa selälleen aallon heittelemänä.
Ruumiin rintaan oli isketty tikari, jonka kullattu pää välkkyi kuutamossa.
"Mordaunt! Mordaunt! Mordaunt!" huudahtivat kaikki kolme; "se onMordaunt!"
"Mutta Atos?" ihmetteli d'Artagnan.
Äkkiä kallisti venettä vasemmalle uusi ja odottamaton paino, ja Grimaud ulvahti ilosta; kaikki kääntyivät katsomaan ja näkivät Atoksen, joka sinertävin kasvoin, sammuvin katsein ja vapisevin käsin tarttui veneenlaitaan levähtämään. Kahdeksan jäntevää kättä veti hänet heti ylös ja laski purteen, missä Atos tuotapikaa tunsi lämpiävänsä, elpyvänsä, uudestaan syntyvänsä ilon huumamien ystäviensä hyväilyistä ja syleilyistä.
Täpärästi päästyään paistumasta Mousqueton on silti tulemaisillaan syödyksi
Syvä hiljaisuus vallitsi kauan veneessä vastakerrotun hirveän kohtauksen jälkeen. Kuu, joka oli tuokioksi näyttäytynyt ikäänkuin olisi taivas tahtonut, että tapauksen ainoakaan piirre ei jäisi katsojain silmiltä salatuksi, kätkeytyi jälleen pilvivaippaan kaiken yli levittäysi taas pimeys, joka tuntuu niin painostavalta aavikolla ja etenkin valtamereksi sanotulla keinuvalla lakeudella, ja kuului ainoastaan länsituulen viuhumista aallonharjoilla.
Portos aloitti puhelun.
"Olen nähnyt paljonkin", hän virkkoi, "mutta mikään ei ole järkyttänyt minua siinä määrin kuin äsken näkemäni. Mutta niin kuohuksissani kuin olenkin, tunnustan sentään tuntevani sanomatonta onnekkuutta. Rinnaltani on kirvonnut vähintään sentnerin paino, ja viimeinkin saan hengitetyksi vapaasti."
Ja Portos huohottikin niin äänekkäästi, että se näyte tuotti kunniaa hänen keuhkojensa laajuudelle.
"Älä veisaa voitonvirttä liian aikaisin, Portos", huomautti d'Artagnan; "me emme ole milloinkaan olleet suuremmassa vaarassa kuin tällä hetkellä, sillä ihminen kykenee kyllä nujertamaan omaa lajiansa, vaan ei luonnonvoimia. Olemme joutuneet yön selkään ulapalle, haperaan veneeseen ilman opasta; tuulenpuuska voi helposti kaataa purtemme ja silloin olemme hukassa."
Mousqueton huokasi raskaasti.
"Sinä olet kiittämätön, d'Artagnan", muistutti Atos; "niin, kiittämättömyyttä on Kaitselmuksen epäileminen juuri silloin, kun se on niin ihmeellisellä tavalla pelastanut meidät. Luuletko sen ohjanneen meitä selviytymään niin monista vaaroista, sitten hylätäkseen meidät? Ei suinkaan. Me lähdimme purjehtimaan länsituulella, ja sama puhaltaa vieläkin." Atos otti Pohjantähden avulla selon ilmansuunnasta. "Tuolla on Otava, ja sillä taholla siis on Ranska. Ajautukaamme tuulen mukana; se kuljettaa meitä Calaisin tai Boulognen tienoolle päin niin kauan kuin tuuli pysyy kääntymättä. Jos vene menee kumoon, niin me olemme kyllin voimakkaita ja kyllin hyviä uimareita — viisi meistä ainakin — että saamme sen jälleen kölilleen tai pysytellyksi sen varassa, jos se ponnistus osoittautuu liian raskaaksi. Olemme sillä väylällä, jota kaikki laivat käyttävät kulkiessaan Doverin ja Calaisin tai Portsmouthin ja Boulognen väliä; jos vesi säilyttäisi niiden jäljet, niin vanavesi aukenisi juuri tällä kohdalla. On senvuoksi mahdotonta, että me emme päivän valjettua tapaisi jotakuta kalastaja-alusta, joka korjaa meidät."
"Mutta jos emme kumminkaan tule tavanneeksi ja tuuli sattuu kääntymään pohjoiseen!"
"Silloin kävisi toisin", myönsi Atos; "pääsisimme maihin vasta Atlantin takana."
"Toisin sanoen me kuolisimme nälkään", virkahti Aramis.
"Se on enemmän kuin luultavaa", vastasi kreivi de la Fère.
Mousqueton huokasi vielä murheellisemmin kuin äsken.
"Mitä nyt, Mouston", kysyi Portos, "miksi ähkit niin ehtimiseen? Se käy kyllästyttäväksi!"
"Minun on vilu, monsieur", ilmoitti Mousqueton.
"Mahdotonta", väitti Portos.
"Mahdotontako?" kummeksui Mousqueton.
"Varmasti. Peittäähän koko ruumistasi rasvakerros, joka suojelee sitä sään vaikutuksilta. Jokin muu sinua vaivaa; sano suoraan!"
"No, niin monsieur, juuri tämä kiittämänne rasvakerros minua peloittaa!"
"Ja miksi, Mouston? Puhu avoimesti, nämä herrat sallivat sen."
"Mieleeni johtui, monsieur, että Bracieuxin linnan kirjastossa on joukko matkakuvauksia, joista erään oli kirjoittanut Jean Mocquet, kuuluisa matkustelija Henrik neljännen päiviltä."
"Entä sitten?"
"Ka, monsieur", jatkoi Mousqueton, "noissa kirjoissa puhutaan paljon meriseikkailuista ja vaaroista, samanlaisista kuin meillä nyt on edessämme."
"Jatkahan, Mouston", kehoitti Portos; "tuo yhtäläisyys tuntuu hyvin mielenkiintoiselta."
"Sellaisessa tapauksessa, monsieur, nälkiintyneillä matkalaisilla onJean Mocquetin mukaan hirmuisena tapana syödä toisensa ja aloittaa…"
"Lihavimmasta!" huudahti d'Artagnan kykenemättä pidättämään nauruansa aseman vakavuudesta huolimatta.
"Niin, monsieur", vastasi Mousqueton hiukan ällistyneenä tästä hilpeydestä, "ja sallikaa minun sanoa, että minä en huomaa siinä mitään naurettavaa."
"Kunnon Mouston on ruumiillistettu uskollisuus!" virkkoi Portos. "Lyönpä vetoa, että sinä ajatuksissasi jo näit olevasi pilputtuna suupaloiksi herrasi eteen?"
"Niin, monsieur, vaikka siihen tyydytykseen, jota luulette minun kokevan, sekaantuu mielipahaakin, sen tunnustan. En sentään paljoakaan pahoittelisi monsieur, jos minulla kuollessani olisi varmana tietona, että siten vielä hyödyttäisin teitä."
"Mouston", lausui Portos liikuttuneena, "jos vielä koskaan näemme Pierrefonds-linnaani, niin saat täydellisesti omaksesi ja jälkeläisillesi perinnöksi sen pienen aidatun viinitarhan, joka on vuokratilan ylärinteellä."
"Ja nimitä se Uskollisuuden tarhaksi, Mouston", ehdotti Aramis, "jotta uhrauksesi muisto säilyy kaukaiseen tulevaisuuteen asti."
"Chevalier", sanoi d'Artagnan vuorostaan nauraen, "sinä söisit kaiMoustonia suurestikaan surkeilematta, pari kolme päivää paastottuasi?"
"En, kautta kunniani", vakuutti Aramis; "parempana pitäisin Blaisoisin, sillä hänet olen tuntenut vähemmän aikaa."
On arvattavissa, että tämän pilanteon aikana, jonka varsinaisena tarkoituksena oli häivyttää äskeistä kohtausta Atoksen mielestä, palvelijat eivät voineet olla tuntematta levottomuutta, paitsi Grimaud, joka tiesi välttävänsä vaaran, olipa se kuinkakin uhkaava.
Mykkänä kuten tavallista, ollenkaan puuttumatta keskusteluun, Grimaud uurastikin kaikin voimin, airo kumpaisessakin kädessään.
"Sinä siis soudat, sinä?" virkkoi Aramis.
Grimaud nyökkäsi.
"Minkätähden?"
"Lämpimikseni."
Ja muiden haaksirikkoisten hytistessä vilusta hikoili vaiteliasGrimaud.
Äkkiä Mousqueton huudahti ilosta, kohottaen ilmaan kätensä, jossa oli pullo.
"Voi", sanoi hän ojentaen pullon Portokselle, "voi, monsieur, me olemme pelastettuja! Veneessä on elintarpeita."
Hän kaivoi kiihkeästi teljon alta, mistä hänen käteensä oli jo osunut kallisarvoinen näyte, ja otti sieltä yhteen menoon tusinan samanlaisia pulloja sekä leipää ja kämpäleen suolaista lihaa.
Turha sanoakaan, että tämä löytö sai kaikki jälleen hyvälle tuulelle,Atosta lukuunottamatta.
"Peijakas", tuumi Portos, jonka muistettaneen olleen nälissään jo prikiin tullessaan, "onpa ihmeellistä, kuinka hiukaisevia suuret mielenkuohut ovat!"
Ja hän tyhjensi pullon yhdellä siemauksella ja söi yksinään kolmanneksen leivästä ja suolalihasta.
Päivän ensimmäinen kajastus alkoi luoda vaaleata hohdetta sinertävällä ulapalle, ja noin kymmenen musketinkantaman päässä näkyi edessäpäin musta röykkiö, jonka yli levittäysi kolmikulmainen purje sirona ja venyneenä kuin pääskysen siipi.
"Laiva!" huudahtivat ystävykset yhtaikaa, ja lakeijatkin puolestaan ilmaisivat eri tavoin riemastustaan.
Dunkerquelainen rahtilaiva siinä oli matkalla Boulogneen.
Kaikki neljä isäntää, Blaisois ja Mousqueton yhdistivät äänensä huudoksi, joka kiiri aaltojen kimmoista pintaa pitkin, kun sitävastoin Grimaud sanaakaan virkkamatta pani hattunsa airon päähän, kääntääkseen puoleensa niiden katseet, joiden korviin huuto oli aiottu.
Neljännestunnin kuluttua saapui rahtilaivan vene hinaamaan heitä, ja piankin he istuivat pikku aluksen kannella. Grimaud tarjosi laivurille isäntänsä puolesta kaksikymmentä guineaa, ja myötäisen tuulen suosimana ranskalaisemme laskivat jalkansa isänmaan kamaralle kello yhdeksän aamulla.