Nuori mies otti hattunsa ja pakeni nopeasti puutarhaan.
Vanhuksen kasvoihin ilmaantui niin huomattava synkkyys ja katkeruus, jonka tähden Margreta kiirehti sanomaan: "Jos pidätte asian niin tärkeänä, niin minä kernaasti tahdon niitä tarkastaa."
"Jumala teitä siunatkoon ja kiitoksia! Tässä on kaikki; minun mielestäni kumminkin tulisi hänen uskollisesta ja monivuotisesta palveluksestani osoittaa minulle tuon vähäpätöisen oikeuden, vaan ei edes sitäkään; minua harmittaa sellainen kohtelu."
"Te ymmärrätte miestäni väärin, Olli; hänen käytöksensä on juuri todistuksena hänen rajattomasta luottamuksestaan teihin."
"Sitä ei ole vaikea saavuttaa, armollinen rouva; hän sanoisi samaa jokaiselle konnalle; hän tahtoo olla vaivoista vapaa; jos maatila tuottaa paljo tai vähä, se on hänelle yhden tekevä. Kun väliin istun omissa ajatuksissani, tuntuu kuin elämäni olisi hukkaan mennyt. Miksi raadan ja teen työtä? Mitä hyötyä on siitä, että pellot ovat paraiten viljeltyjä koko ympäristöllä ja maatila enin tuottava? Minua suututtaa, kun ajattelen, että meidän renkien ja piikojen työn hedelmän hän ehkä polttaa sikarreissa. Olkaa rauhassa, rouva hyvä, minä en aijo sanoa mitään loukkaavaa, mutta aivan hullua oli kun päärakennus olisi ollut alasrevittävä; minä en koskaan ole unohtava, että te puhuitte sen puolesta, en koskaan unohtava, että tahdotte vaivata itseänne katsomalla näitten paperilippujen läpi. Niin, rouva vainajan aikana kävivät asiat täällä toisin; hän johti ja hallitsi itse, ja uskollinen palvelija tuli huomioon otetuksi; hän oli oppinut, kaunis ja aatelissukua, mutta kumminkin kävi hän kyökissä, olutkeittiössä ja kehräsi talvella. Sitte tuli Fredrikin opiskella, ja meidän täytyi supistaa tarpeitamme, mutta asiat menivät kuitenkin hyvin, ja sitte, juuri kun hän oli päättänyt, juuri kuu luulimme hänestä iloa saavamme, kiiruhtaa hän kihlaamaan englantilaisen neitosen. Sieltä ei tänne tule mitään hyvää; englantilainen otti meidän laivamme; siitä on nyt kauvan sitte, mutta mieli pysyy samallaisena; se on ainakin minun ajatukseni. Rikkauksista ei ollut loppua; he tulivat ajaen neljällä hevosella, ja nuori rouva oli käärittynä silkkiin ja pitseihin; näytti siltä kun olisi hänet voinut puhaltaa kumoon; en tiedä sopiiko sitä kutsua kauneudeksi. Vanha rouva piti hänestä ja näytti hänelle kaikki talossa; kananpojat ja porsaat tuli hänen myös nähdä; minä astuin jälessä ja näin kuinka varovasti hän sipsutteli, ettei silkkikengät likaantuisi; hän teki myös viittauksia Fredrikille, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa, että tuo oli kummallista, että hänen äitinsä vei hänet sinne; kas, sitä en milloinkaan anna anteeksi. Seuraavana vuonna sai hän pienen pojan; hän oli myös englantilaiseksi tehtävä eikä saanut isoisänsä nimeä. Vanha rouva oli sylikummina ja hän sanoi kyllä: 'hän on herttainen ja hyvä rouva, tuo minun poikani vaimo; Olli ei saa olla hänelle nurjamielinen,' mutta siinä kohdassa minun täytyi olla rouvalle tottelematon. Sitte kuolivat molemmat kuumetautiin rikkauksistaan huolimatta eräällä siellä käynnillään; pojan, joka heidän poissa ollessaan oli meillä, me pidimme; silloin minä rakastin häntä kun silmäterääni, mutta sitte, kun rouva kuoli, joutui hän pois, ja yhä selvemmin huomasin, että hän mieleltään tuli äitiinsä, sillä ulkomuodoltaan on hän aivan isänsä kaltainen; kun minä nyt en oikein pitänyt hänen äitistään, niin väheni myös rakkauteni poikaan; mutta se korottaa hänen arvoansa minun silmissäni, että hän on valinnut teidän vaimokseen; hänen isoäitinsä ja minä emme olisi paremmin hänelle voineet valita. Mutta tässä seison ja lörpöttelen; voitteko saada selvää vareksen varpaistani, rouvaseni?"
Hänen kertomuksensa oli syvästi liikuttanut Margretaa; hän oli vähän suutuksissaan, mutta hän kunnioitti kuitenkin Ollia ja sääli häntä. Tilit olivat pian tarkastetut; sitte näytteli Olli hänelle kaikki paikat talossa ja hän oli iloissaan Margretan asioiden ymmärtäväisyydestä. Hän viskasi herneitä kauniille kyyhkysille ja taputteli suurta äreätä Musti koiraa, kunnes tämä näytti aivan kesyltä.
"Kuka on tuo vanha vaimo, Olli?"
Ennen kun Olli ennätti vastata, läheni vanhus, paksuun sauvaan nojaten; hänen harmaa tukkansa pilkisti esiin ahtaan päähineen alta; hän niiasi sen verran kuin ikä salli.
"Minä olen Hannun Briita, teidän luvallanne: minä olen ollut täällä monta, monta vuotta, ennenkuin Ollikaan tähän taloon tuli; silloin oli iloisia päiviä; olin nuori ja minulla oli hyvät päivät; en ajatellut, että vanhoina päivinä saisin paimentaa pikku karjaa ja perata puutarhaa. Se on vanhalle selälle vaivaloista. Ettehän, rouva hyvä, suorapuheisuuttani paheksune?"
"Hän on todellakin liian vanha; jonkun muun tulee sitä tehdä, Olli."
"Olkoon niin, rouva hyvä, mutta nähkääs, omin luvin en voi sellaista tehdä; minä en voi olla antelias sellaisella, joka ei ole minun omaani. Rouva vainaja määräsi, että hänen tulisi täällä saada kuolinpäiväänsä asti elatusta, ja jotain hyötyä arvelin hänen kuitenkin voivan tehdä, vaan jos niin on ett'ette tahdo…"
"Ei, sitä en tahdo, enkä myöskään tahdo, että Olli niin paljon raataa ja työskentelee. Ettehän enää ole nuori ja olette jo niin paljon toimittaneet."
"Miksi hyväksi? Ei kukaan tiedä, ei kukaan näe sitä."
"On silmä, joka seuraa uskollista palvelijaa kaikissa hänen toimissaan; sitä sanoo sisällinen tunne — eikö niin?"
"No, eukkoseni, oletko jo valmis? Sinä olet todellakin liian myöntyväinen. Nojau käsivarteeni ja menkäämme järvelle päin. Vaan sinä näytät niin vakavalta."
Hän olikin vakavalla mielellä; hän ajatteli vanhaa Briitaa, ja häntä suretti, että Villiam, joka soi kaikille niin hyvää, ei ottanut selkoa asioista eikä pitänyt huolta siitä, että ainakin hänen omilla alustalaisillaan olisi hyvä olo.
"Katso, Greeta, tämä on minun venheeni; toisella kerralla voimme purjehtia. Tuo pieni punainen talo tuolla on metsävartijan; keltainen rakennus kylän päässä on pappila; ne ovat varmaankin provastin lapsenlapsia, jotka viskelevät 'voileipiä' rannalla."
Nuori rouva riensi pienokaisten luo; hän ajatteli omia pikku siskojaan; he katselivat kummastellen kaunista, hienopukuista naista, joka heitä niin sydämellisesti suuteli, ja pikku tyttö ojensi hänelle suuren kukkavihkon.
Margreta katseli valkoisia kukkia ja ajatteli sanoja: "tapahtuu, ei, tapahtuu, ei;" ja hän muisteli luulleensa tulevansa täydellisesti, sanomattoman onnelliseksi, ja nyt… Rakastiko hän Villiamia nyt vähemmin? Oi ei, ei, ei! Hän pusersi hänen käsivarttaan ikäänkuin löytääkseen suojaa tätä ajatusta vastaan. Ei, hän ei häntä vähemmin rakastanut, vaan toisella tavalla; Villiam ei ollutkaan, niinkuin hän oli luullut, virheetön ja turhamaisuuksia vailla; tosin kyllä hän pilkkasi toisten ja omaa käytöstään, vaan hän ei sitä muuttanut ja kuitenkin hän oli niin erinomaisen hyvä; Margreta oli mielestään kiittämätön; eihän ihminen voi olla täydellinen — oliko hän sitä itsekään? Vaikuttiko hän miehessään hyvää? Hän pelkäsi, ettei hän vaikuttanut hänessä mitään.
Samassa määrässä kun kesä kului, väheni myös Margretan iloisuus, joka siellä kotona oli ollut niin vilkas; hänen poskeltaan hävisi osa sen punasta ja silmästä osa sen loistosta. Tehdä työtä muiden eteen, uhrata voimansa muiden edestä, oli muuttunut hänen toiseksi luonnokseen; nyt oli hän pakotettu aina olemaan päähenkilönä; kaikki häntä palvelivat, mukaantuivat hänen tahtonsa jälkeen ja olivat hänelle kaikessa apuna, Se komeus ja hyvä elämä, jota hänen täytyi viettää, vaikka se soti hänen periaatteitaan vastaan, olivat vähällä riistää häneltä kunnioituksen häntä itseään kohtaan. Kun hän oli kävelyllä ja näki ahkeran työmiehen ja pienen väsyneen lapsentytön, niin hän heitä sekä kadehti että häpesi. Hän oli mielestään haudattu ruusuvuoteelle, joka hänet vähitellen tukehuttaisi.
Vähitellen tapahtui Villiaminkin mielentilassa muutos; tuo melkein kiihkoinen onnellisuus, minkä hän ennen oli tuntenut, väheni; hänen olentoonsa tuli jotakin enemmän joka päiväistä, ja kun hän aamiaisen jälkeen mukavasti oikaisi jäseniään pehmeässä nojatuolissa, sanoi hän tavallisesti: "no, tyttöseni, mitä meidän nyt tulee tehdä saadaksemme tämän päivän kulumaan?"
Ystävänsä nuoren miehen ajoilta, jotka alussa olivat vetäytyneet hänestä pois, tulivat jälleen näkyviin, veivät hänet seuraansa ja auttoivat häntä parhaan taitonsa mukaan kuolettamaan aikaa.
Margreta kävi levottomaksi. Rakastiko hän vaimoaan vähemmin? Eikö hän enää ollut miehelleen kaikki? Siinä tapauksessa oli vika hänessä, Margretassa, ajatteli hän; hän itse oli usein ääneti ja surumielinen, hänen täytyi koettaa miestään huvitella — ja hän tutki tavattomalla innolla kaikkia lehtiä voidakseen puhella hänen kanssaan valtiollisista asioista, mutta siitä hän ei paljo kiitosta saanut.
"Mikä sinua vaivaa, ystäväni? Ja minä kun aina olen ollut siitä iloinen, ettet koskaan ole puuttunut valtiollisiin asioihin? Ei mikään niin vähän sovellu naiselle."
"Etkö tahdo pelata sakkia, Villiam?"
"Tietysti kernaasti, jos se sinua huvittaa."
Hän ei koskaan enää pyytänyt häntä sakkipeliin; Villiamin tähdenhän hän sitä oli tahtonut. Eikö hänellä siis ollut mitään keinoa saadakseen ajan hänelle hupaisemmaksi, hänelle, jonka edestä hän olisi sydänverensä vuodattanut?
Päivässä oli viisitoista, kuusitoista pitkää tuntia; suuret pöytäkellot sen ilmaisivat kuuluvalla tavalla; ainoastaan yhtenä näistä tunneista oli hän oikein iloinen; silloin istui hän miehensä pienessä huoneessa ja oppi englannin kieltä.
Seuraelämässä ei Villiam läheskään aina ollut häneen tyytyväinen.
"Minun mielestäni sinun pitäisi voida tehdä itsesi enemmän huomatuksi kuin esim. eilen; ethän sinä lausunut melkein sanaakaan."
"Mitä minun piti sanoa? Ensin kertoi koko seura juttuja jahtimestarin perheestä; minä aivan mykistyin hämmästyksestä, kun kuulin kuinka huonoja he ovat; ja sitte kun he saapuivat ja kaikki olivat niin ystävällisiä ja kohteliaita heitä kohtaan, mykistyin huomatessani heidän kavaluuttaan."
"Bravo, Greeta; siitä heidän pitää saada tietoa."
"Oi ei, Villiam; jos sinä minua rakastat, niin älä siitä puhu."
"No, niin olen siis siitä puhumatta; mutta sinun täytyy luvata minulle laverrella aika lailla ja puhella tyhjästä, niinkuin toisetkin; muuten sanovat he, että olet yksinkertainen."
Ja hän koetti laverrella, niinkuin Villiam oli toivonut, mutta hänestä tuntui kuin kadottaisi hän hyvän ajatuksensa kaikista ihmisistä, ja vaikka hän huolellisesti vältti kaikkea kavaluutta, kaikkea panettelua ja imartelua, oli hän mielestään kuitenkin vähemmin suora, vähemmin todellinen ja vähemmin hellä.
Väliin tunsi hän olevansa voimaton ja väsynyt.
"Sen vaikuttaa Köpenhaminan ilma," sanoi Villiam, "mutta keväällä matkustamme vanhempiasi tervehtimään ja sitte lähdemme ulkomaille, niin kyllä jälleen voimistut."
Hän hymyili, mutta tuntui niin kuin hän ei edes toivoisikaan voimistuvansa, kuin olisi elämällä, joka oli hänen edessään kuin tasainen maantie, ilman esteitä tahi taistelua, vaan vähän houkutusta.
"En koskaan ole nähnyt sinua niin kauniina," sanoi Villiam eräänä talvi-iltana, katsellessaan nuorta vaimoaan, joka oli baalipukimessa.
Hän olikin tavattoman iloinen, ja ylpeydellä huomasi Villiam sitä ihmettelyä, minkä hänen vaimonsa kauneus ja sievä tanssi herätti; vaan äkkiä huomasi hän hänen kalpeana ja liikutettuna menevän erääsen syrjähuoneesen; hän riensi hänen jälkeensä.
"Armas Margretani, oletko sairas?"
"En, en vähääkään, mutta minä en voi enempää tanssia. Sinä varmaan olet minua ymmärtävä. Tuo nuori tyttö tuolla, jolla on heleänpunaset orjantappuraruusut, valitti äsken, että hänen kavaljeerinsa, tohtori Grön, kutsuttiin pois; vähää sen jälkeen palasi hän takasin, ja kun tyttö puheli lääkärin vaikeasta kutsumuksesta, sanoi hän: 'se oli vaan tässä kartanossa; vinttikerroksessa on eräs kuolon kielissä; on niin harmittavaa kun he yhä lähettävät minua hakemaan, vaikka jo ennen olen sanonut, ettei enää mitään apua löydy' — ja sitte he tanssivat, Villiam, ja musikki soitti; vaan meidän, meidän täytyy täältä pois, meidän täytyy kotiin — eikö niin?"
"Älä vaan puhu siitä kellekään; älkäämme tehkö itseämme naurettaviksi Antakaa anteeksi, rouva, meidän täytyy lähteä kotiin; vaimoni ei voi hyvin."
He istuivat umpinaisissa vaunuissa; ulkona oli pimeä ja kylmä: yövartija huusi kello 1; Villiam ei lausunut sanaakaan, ja Margreta oli ahdistettu, niin murheellinen, niin peloissaan, että oli tehnyt miestänsä vastaan.
Kun he saapuivat kotiin, meni Villiam heti huoneesensa; Margreta seisoi hetken epätietoisena; sitte kolkutti hän hiljaa miehensä huoneen ovelle.
"Sinä et saa olla minuun suuttunut. Villiam; minä kyllä tiedän, että suuressa kaupungissa aina on sairaita ja kuolevaisia, vaan ei kuitenkaan itse juhlakartanossa. Ajattele kuinka häiritseväistä soitto on kärsivälle, kuinka tuskallinen hänen vuoteensa äärellä oleville. Kun isä kotona meni sairasta ripittämään, etsin aina yksinäisyyttä rukoillakseni; oi, se on juhlallinen hetki, jolloin sielun tulee astua Jumalan kasvojen eteen. — Sinä varmaankin minua ymmärrät, sinä et myöskään olisi voinut tanssia, kun tiesit että lähimmäinen saman katon alla taisteli viimeistä taisteluaan. Oletko minuun suuttunut, Villiam?"
"Suuttunut!" hän sulki hänet syliinsä ja nyyhki: "Oi Margreta! Jumala olkoon minulle armollinen!"
"Suuttunut!" toisti hän; "olisinko suuttunut sinuun sentähden, että olet viaton, lempeä ja hyvä; niin huonoksi en kuitenkaan ole tullut; niin huonoksi en, Jumalan avulla, milloinkaan ole tuleva. — Minä muistan isäsi sanat: 'hän on nuori, voitteko olla hänelle turvana?' Oi, minä olen huono turva, minä, joka en osaa edes itseänikään turvata. Useasti ajattelen, että menen taaksepäin, että yhä enemmän häviän tyhjyyteen; pitäisikö minun myös vastustella sinussa löytyvää hyvää, Margreta?"
Margreta suuteli hänen kalpeata otsaansa; hän löysi sanoja, jotka voivat häntä lohduttaa ja rauhoittaa, sanoja, jotka saattoivat herättää hänen itseensä luottamustansa. Villiam ei ollut hänelle milloinkaan ollut niin rakas kuin nyt, kun hän nöyrästi ja vilpittömästi tunnusti virheensä. Ja hän rukoili palavasti, että Jumala saattaisi heidät molemmat oikealle tielle — kuinka, sitä hän ei tiennyt, sen tuli Hänen viisaudessaan määrätä!
Lähinnä seuraavina päivinä oli Villiam vakava, mutta tämä haihtui vähitellen, ja hän tuli ainakin näennäisesti entiselle mielialalleen.
Pikku Inkeri ilmoitti eroavansa toimestaan; hän ei voinut kauvemmin kestää istumalla piilosilla ja katselemalla pihalle. Hilpeä mieli oli hänet jo aikaa jättänyt, ja nyt hän jo rupesi myös kuihtumaan.
Hänellä oli kyllä ollut erittäin hyvä olo, ja vieläpä sen lisäksi monta huvitustakin, mutta hän ei jaksanut alinomaa istua neulomassa; sitäpaitsi oli niin ikävää istua yksin, ilman että oli edes kissaakaan seurakumppanina; ei edes hyvä ruokakaan maistanut, kun se oli yksin syötävä; tätä kaikkea ei palkinnut se, että sai kantaa neitin nimeä ja käydä puettuna valkoisissa alushihoissa ja nyörikengissä.
Margreta oli mielipahoillaan Inkerin aijotusta poismuutosta, vaanVilliam selitti olevansa iloinen päästessään kauvemmin näkemästä pikkuInkerin surumielisiä kasvoja ja että heidän tuli saada sijaan oikeinsukkelan tytön, joka oikein ymmärsi tukkaa kähäröidä.
Lindebackassa he eivät olleet käyneet, mutta nuori rouva oli lähettänyt vanhalle Briitalle naulan kahvia ja lämpimän talvipuvun; Olli oli saanut kirjoja ja tupakkaa.
"Te ette näytä terveeltä," sanoivat Margretalle ystävät ja tuttavat. Hän tunsikin olevansa heikko, ikäänkuin häneltä olisi puuttunut sisällistä voimaa, ja jonkinlaisilla sairauden tunteilla näki hän kevään lähestyvän ja luonnon puhkeevan eloon. Hän ei edes halannut päästä kotia tervehtimään; hän pelkäsi, että he huomaisivat hänessä tapahtuneen muutoksen.
Eräänä päivänä huhtikuun loppupuolella kolkutti nuori rouva kirja kädessä tavallisuuden mukaan miehensä huoneen ovea, mutta ei mitään kutsuvaa "astu sisään!" kuulunut.
"Olisiko hän mennyt ulos?" ajatteli hän ja aukasi oven; ei, hän oli kotona; kalpeana kuin ruumis ja tuijottavin katsein istui hän sohvalla.
Hän joutui hirveän kauhun valtaan, tuskan, johon verrattuna kaikki hänen entiset murheensa olivat mitättömät.
"Villiam, oletko sairas? Herra Jumala, Villiam, sano minulle!"
Villiam nousi seisaalleen.
"Minä en ole vähääkään sairas; suokoon Jumala, ettei minua mikään muu kuin se vaivaisi, vaan se on pahempaa. Margreta parka, sinun tähtesi se minua enemmän surettaa; yksin olisin sen kohta voinut kestää. Ajatteles, se englantilainen kauppahuone, johon olin antanut rahani, on tehnyt konkurssin, me olemme köyhät."
"Vai niin, se on mielen liikutus, joka on tehnyt sinut niin kalpeaksi ja kätesi kuumeesta lämpimäksi. Herralle kiitos, ett'et ole sairas!"
Villiam kohotti päätään ja katsoi vakaasti, melkeinpä ankarasti häneen.
"Margreta, onko tämä sielun lujuutta vaiko kevytmielisyyttä?"
"Ei kumpaakaan; se on rakkautta sinuun; jos vaan saan pitää sinut, olen onnellinen. Luuletko minun rakastaneen tätä rikkautta? En, sitä en ole tehnyt; se on melkein seissyt välimuurina minun ja onneni välillä. Se kuorma, jonka luulit helpommin voivasi yksin kantaa, ei ole minulle mikään kuorma; minulle oli rikkaus taakkana, joka minua painoi ja sorti."
"Etkö sinä siis ole ollut onnellinen?"
"En, sillä minä en ole ollut oikealla paikallani; minä en mennyt eteenpäin parempaan; se oli vaan kummallista paikallaan olemista; elinvoimani oli niinkuin halvaantunut; luulen tuskin, että olisit minut kauvan saanut pitää."
"Margreta!"
"Oi, älä pelkää! Sinä et minua kadota; sydämeeni virtaa eloa, voimaa ja rohkeutta; minä tunnen, että Jumala lähettää tämän meidän hyödyksemme, mutta minä ymmärrän varsin hyvin, ett'et sinä, joka olet kasvanut rikkaudessa ja ylöllisyydessä, heti voi niin ajatella."
"En, sitä en voi; minä en voi virittää mitään riemuvirttä meidän onnettomuudestamme; minä näen kohtalomme suoraan silmiin: köyhyyttä."
"Olemmeko veloissa, Villiam?"
"Veloissa! Eikö siinä ole kyllä, ett'ei meillä ole mitään, millä elää; käsitätkö sinä tämän asian oikein?"
"Entäs Lindebacka?"
"Lindebacka! Siitä ei maksa puhua!"
"Siinä on kaksisataa tynnyrinalaa maata, niin hyvää ja hyvin viljeltyä kuin missään muualla koko Tanskassa, kiitos vanhan Ollin. Isoäitisi asui siellä; me voimme myös siellä asua, ja sinä saat nähdä, Villiam, tarpeellinen vaimosi on sinulle oleva, ja kuinka onnellisiksi me tulemme. Älä loukkaannu minuun iloisesta mielestäni; kaikki on aatoksissani niin valoisata; jos nyt vaan voisin sinua lohduttaa!"
"Minun velvollisuuteni oli sinua lohduttaa, Margreta, ja tässä seison niin ymmärtämättömänä, vaan ei kuitenkaan enää onnettomana. Me alamme nyt alusta, niinkuin niin moni ennen meitä on tehnyt. Usko minua, minä en ainoastaan rakasta sinua suuresti, vaan kunnioitan, ihmettelen sinua. Useimmilla miehillä olisi tällaisissa suhteissa murheittensa lisäksi itkevä ja valittava vaimo, vaan minun vaimoni seisoo rohkeutta ja luottamusta täynnä valmiina vastaan ottamaan ja voittamaan kaikki uhkaavat vaikeudet."
He istuivat sohvalle; Margreta piteli miehensä molempia käsiä omissaan; hän teki suunnitelmia, hän itki, hän nauroi. Ensimmäistä kertaa hän nyt oikein puheli hänelle rakkaudestaan, ja Villiam sai luoda katseen hänen sieluunsa, josta hän tuli huomaamaan, ettei se rikkaus, jonka hän oli kadottanut, ollut mitään verrattuna siihen, minkä hän vielä omisti.
"Kiitos, Margreta, sinä olet minulle tehnyt enkelin työn — Jumala sinua siunatkoon! Nyt voin levollisesti ajatella asioitani; huomenna jo matkustan Hamburgiin, sieltä Londoniin katsoakseni, josko mitään voi pelastaa; minä epäilen sitä, mutta tahdon tehdä velvollisuuteni ja koettaa kaikki."
Inkeri istui ja ompeli pienessä kamarissaan, jonka ikkuna oli pihalle päin, kuu nuori rouva, vähän kalpeana, vaan loistavin silmin ja kasvot kirkastettuina, astui hänen luoksensa.
"Onpa hyvä, että lähdet meiltä, pikku Inkeri," sanoi hän veitikkamaisesti, "sillä nyt en voi enää kauvempaa pitää kamarineitoa. Me emme enää ole rikkaita, Inkeri: meidän tulee jättää tämä suuri kartano ja muuttaa maalle, ja siellä tulee paljo työtä ja puuhaa."
"Onko se totta, onko se aivan totta? Enpä luullut tuon rikkauden milloinkaan loppuvan. Isä kyllä aina sanoi: 'köyhyys kestää, rikkaus haihtuu,' vaan en luullut sen niin pian ja äkkiä tapahtuvan … ja te kun olette niin hyvä!" Inkeri nyyhki. "Vaan en kuitenkaan teitä jätä, sitä en voi; minä olen nuori ja vahva, minä tahdon teidän edestänne raataa ja työtä tehdä."
"Kiitos, uskollinen pikku Inkeri! Onnettomuudessa oppii tuntemaan oikeat ystävänsä. Mutta niin pahasti eivät asiat kuitenkaan ole."
Ja Margreta kuvaili kaunista maatilaa kirkkaan järven rannalla ja suurta metsää niin elävästi, että Inkeri pyyhki pois kyyneleensä ja piti heidän kohtaloansa ennemmin kadehdittavana kuin surkuteltavana; ja kun hän jäi yksin, lauloi hän niin korkealla ja kirkkaalla äänellä, että kuului aina kyökkipiialle asti, joka ajatteli: "kas tuota vahingosta iloitsevaa olentoa, joka iloitsee siitä, että herrasväki on joutunut kurjuuteen, ja että minä menetän paikkani."
Seuraavana päivänä läksi Villiam matkaan. Hän oli levollinen, vaan hyvin vakava.
"Minä jätän kaikki sinun huostaasi, Margreta," sanoi hän, "järjestä ja aseta niinkuin parhaaksi näet. Jää hyvästi, uskollinen vaimoni, hyvästi!"
"Tule pian takaisin, Villiam! Jumala sinua siunatkoon ja varjelkoon!Hyvästi rakkaani, joka olet minulle kaikki!"
Margreta kumartui ulos akkunasta siksi ettei vaunuja enää näkynyt; sitte riensi hän Inkerin luo.
"Nyt meidän pitää ottaa esiin kaikki ne pukuni, joita paitsi voin toimeen tulla; niistä aina voi jotakin saada; ainoastaan sinisen silkkihameen, josta mieheni niin paljon pitää, pidän itselleni; muuten on pappilasta tuotu vaatevarastoni hyvä kyllä. Sitte lähetämme hakemaan huonekalujen kauppiaan, joka voi ostaa osan huonekaluista; loput me pidämme, sillä minä tahdon laittaa kaikki kauniiksi Lindebackassa, ettei mieheni missään suhteessa tarvitse kaivata sitä mukavuutta, johon hän on tottunut."
Margreta käveli edes takaisin huoneissa innokkaasti miettien, mitä voisi myydä, ja mitä jättää, kun hänen miehensä setä, eversti Höeg, astui sisään.
Tämä huomasi hämmästyksellä hänen punaiset poskensa ja vilkkautta osoittavat kasvonsa ja huudahti tyytyväisenä:
"Huhu on luultavasti nyt niinkuin tavallisesti tehnyt hyttysestä elefantin; se tiesi kertoa, että Villiamin omaisuus oli hävinnyt. Minä riensin heti tänne tarjoomaan kaiken vallassani olevan avun, vaan minua ilahuttaa, ettei sitä tarvitakaan."
"Oi, minä kiitän teitä sydämestäni; pikainen apu on kaksinkertainen apu; vaan Jumalan avulla tulemme kyllä toimeen, vaikka huhussa kyllä on perää."
Hän pyysi häntä istumaan ja selitti sitte suoraan mielen tilansa ja tuumansa.
"Nyt te kyllä minua ymmärrätte, setä kulta, kun sanon, että tämä onnettomuus, joksika maailma sitä kutsuu, tuntuu minusta vapauttamiselta. Me vietimme niin mukavata, kiirutonta elämää, jommoista ainoastaan vanhuksilla elämänsä ehtoolla hyvin käytetyn, hyödyllisen elämän jälkeen on oikeus viettää. Me olisimme kyllä voineet, ja meidän olisi epäilemättä täytynytkin itsellemme velvollisuuksia määrätä, ei ainoastaan nauttia, vaan myöskin vaikuttaa; vaan sitä me emme ymmärtäneet, ja meidän tulee kiittää Jumalaa, että hän on armollisesti vienyt meidät pois tästä hyvästä elämästä — joka vähitellen olisi meitä köyhdyttänyt sekä hengellisesti että ruumiillisesti — että hän on pakoittanut meitä työhön, sillä työttä lepo ei ole suloinen. — On todellakin suuri helpoitus, että Villiam on poissa; häntä olisi rasittanut nähdä vierasten käyvän tinkimässä meidän tavaroistamme ja huoneiden vähitellen tyhjentyvän. Kun hän palajaa takaisin, toivon kaikki jo olevan hyvässä järjestyksessä rakkaassa Lindebackassamme. Ensimmäinen tekoni on oleva eron antaminen palvelijalle ja piialle, niin, se tapahtuu jo tänä päivänä; minä voin kernaasti maksaa kolmen kuukauden palkan ja ruokarahat; tämä on kun pisara meressä verrattuna meidän kalliisen talouden hoitoomme."
Eversti katsoi ystävällisesti häneen; hän näytti hänestä niin hyvältä, niin järkevältä, niin kauniilta; hän oikein toivotti mielessään onnea Villiamille vaimon valitsemisessa, ja oli samassa niin sydämestään iloinen, ettei hänen oma tyttärensä nykyisissä suhteissa ollut joutunut hänen veljensä pojan vaimoksi.
"Teidän käytöksenne ja koko teidän ajatustapanne kunnioittavat teitä suuressa määrässä, nuori ystäväni, teillä on jalo ja rohkea sielu, ja minä olen katsova suureksi kunniaksi, jos saan olla teille turvana Villiamin poisollessa."
Ja tuo ylpeä vanha upseeri tarttui kunnioittavasti pienen juutilaisen papintyttären käteen ja suuteli sitä.
Kyökkipiika sai rahansa; hän oli hyvin äreä, kohotti nenäänsä korkealle ja meni; palvelija taas, jolla ei ollut ollut niin paljon tilaisuutta syrjästä ansaita, oli hyvin tyytyväinen saadakseen jonkun aikaa olla omana herranaan.
Tuskin olivat he lähteneet ennenkuin pikku Inkeri hiipi kyökkiin, jonne hän ennen ei ollut uskaltanut mennä; ja hän kurkisteli pöytien alle, hyllyille, ruoka- ja höystetavarakaappeihin. Sepä oli hauskaa; nyt hän sai hallita siellä. "Minä kyllä pidän huolta päivällisestä," sanoi hän iloisena.
Mitä hän nyt valmistaisi? Löytyi paljo hyviä ja hienoja ruokalajeja, vaan hän pudisti päätään kaikelle, Piti saada jotakin muuta, jotakin uutta, joka oikein maistuisi. Hän tunsi ilmassa, mitä melkein piti olla, ja sitte päätti hän valmistaa munamaitoa ynnä vehnäleipäkuutioita sekä paistettua silliä ja potaatia.
Hän sai suuret kiitokset laitoksistaan; ei mikään voinut maistaa paremmalta taikka tehdä parempaa vaikutusta.
Vähän väliä kävivät tuttavat vierailemassa, toiset todellisesta ystävyydestä, useimmat uteliaisuudesta, nähdäksensä kuinka Margreta vastaanotti tapauksen, ja nämä lausuivat teeskenneltyjä lohdutuksia, antoivat epäkäytännöllisiä neuvoja ja tekivät sopimattomia kysymyksiä; hyvin harvat tulivat muista syistä; he ajattelivat, että kun hänen kuitenkin täytyi — mikä heitä erittäin suretti — myydä suuren joukon kalleuksistaan, niin saattivat he yhtähyvin niitä ostaa; huonekalujen kauppiaat tarjosivat niin hävyttömän vähän; sellaiset ihmiset käyttävät aina tilaisuutta hyväkseen. Ja Margreta kiitteli heitä ystävällisesti, vaan huomasi pian, että he tarjoilivat vielä vähemmin kuin huonekalujen kauppiaat.
"Kuinka on mahdollista, että hän voi olla niin levollinen, niin tyytyväinen? Hän mahtaa olla kevytmielinen tahi välinpitämätön, tai…" ja äänet hiljennettiin ja sanoja kuiskailtiin petollisesta konkurssista ja että he ainoastaan muodon vuoksi olivat omaisuutensa kadottaneet.
Vaan eversti iski nyrkkinsä pöytään, temppu minkä hän, hienon maailman mies, teki ainoastaan silloin, kun hän oli todellisesti suuttunut, ja lausui äänellä, joka oli niin äreä kuin jos hän olisi komentanut uppiniskaisia sotilaita:
"Margreta nauttii minun rajatonta kunnioitustani; nöyränä ja tyytyväisenä mukaantuu hän onneensa ja on kiitollinen siitä, ettei hän ole kadottanut mitään, jota rakastaa, vaan ainoastaan tyhjää korua ja turhuutta, johon hänen sydämensä ei milloinkaan ole ollut kiinnitettynä. Me, maailman lapset, emme varmaankaan — ainakin tunnen sen itsessäni — voisi olla käytöksessämme hänen kaltaisiaan, vaan sitä enemmän tulee meidän hänen käytöstään kunnioittaa. Mitä minuun tulee, niin pidän sen minua kohtaan tehtynä loukkauksena, jos joku hänestä lausuu pahaa sanaa."
Mutta nuori rouva järjesti kaikki levollisesti ja tarkasti, ajattelematta mitä maailma tuomitsi. Kun kaikki rätingit olivat maksetut — höyste- ja lihakauppiaan rätingit olivat ihmeen suuret eivätkä ensinkään todistaneet Fredrikan rehellisyyttä — oli hänellä vielä jäämäänkin melkoinen summa säästörahaksi, johon ei saanut koskea.
Toukokuun 10 päivänä tuli itse Olli häntä noutamaan. Olli nautti oikein sydämestään iloitsevan; englantilaiset rahat, jotka vaan olivat tuoneet onnettomuutta, olivat menneet; nyt pääsi Lindebacka jälleen kodin ja olopaikan arvoon; hänen vaikutuksensa tuli hyödylliseksi ja siunaukseksi. Ja hän läimäytti aika lailla piiskallaan ja katseli ylpeydellä pientä kaunista ajopeliä, "rouva vainaan uusia vaunuja," jotka ostettiin Villiamin ristiäisiksi ja joiden edessä tuliset, ruskeat hevoset korskuivat.
Margreta katseli ympärilleen tyhjissä huoneissa; hän katseli kartanoa seistessään vaunujen luona; sitte ojensi hän kätensä everstille, suuteli ystävällistä Paulinaa, ja he läksivät.
Pikku Inkeri istui Ollin vieressä; hän oli kuin lintu, joka oli päässyt häkistään; hän haasteli, hän otti ohjakset Ollin käsistä itse ajaakseen, eikä Olli suuttunut; näytti siltä kuin tuo ankara vanhus olisi erittäin mieltynyt iloisen tytön seuraan.
Margreta oli ääneti ja mietteisin vajonneena; oikein iloinen hän ei voinut olla ennenkuin hänellä taas oli Villiam kotona, ennenkuin hän näki hänet onnellisena rauhallisessa kodissa, ennenkuin hän kokemuksesta sai tietää, etteivät supistuneet elämän ehdot ja mukavuuden puutteet liiaksi hänen mieltänsä painaisi.
Lindebackassa käännettiin kaikki mullin mallin, maalattiin ja pantiin uudet seinäpaperit. Kauvan ei kestänytkään ennen kuin siitä tuli mitä sievin pikku koti, niin hauska, niin kaunis, niin valoisa; hän ei voinut miellyttävämpää ajatella; jos nyt vaan Villiamkin oli samaa mieltä.
Vanha Olli oli kyllä vähän nyreissään noista monista muutoksista, vaan itse asiassa oli hän vallan tyytyväinen; ainoastaan hänen omaa huonettansa, hänen puutteellista, pimeätä, tyhjää huonettaan ei saanut liikuttaa; vaan siitä huolimatta varusti Margreta hänelle pienen puutarhaan päin antavan kamarin mukavine nojatuolineen, kirjoituspöytineen, kaappineen ja oikein mukavine vuoteineen. "Niin voi Olli oleskella, missä hän tahtoo," sanoi hän veitikkamaisesti, ja pitkää aikaa ei kulunutkaan, ennenkuin hän oleskeli siellä päivin ja pian hän jäi sinne yöksikin.
Puutarhamaa kaivettiin; kauniita käytäviä ja kukkapenkereitä valmistettiin; siihen työhön otti Inkeri innolla ja halulla osaa. Eräänä päivänä kun hän iloisesti laulellen hääri nuorten mansikka-istutusten kastelemisessa, syöksi kauhean suuri koira hänen eteensä, ja kun hän pelästyneenä hyppäsi syrjään, seisoi hän koiran isännän, nuoren metsävartijan edessä, joka kantoi suurta kalaa. Tämä nosti hatun päästään, kumarsi syvään ja sanoi:
"Antakaa anteeksi, rouva, minä etsin Olli Hansonia; hän ei ollut kamarissaan, sentähden luulin hänen olevan täällä; minä tahdoin vaan jättää hänelle tämän hau'in."
"Minä en ole rouva, nimeni on neiti Aabye," vastasi hän veitikkamaisesti, ja näytti siltä kuin nuori mies olisi tullut iloiseksi saadessaan kuulla, ettei hän ollutkaan rouva. Tyttö saattoi hänet kartanoon, jota vieras tuskin saattoi enää tunteakaan; sitte söi hän aamiaista Ollin kanssa ja sai vihdoin itse rouvalta tietää, että pikku neiti Aabye, poskikuopistaan ja iloisesta luonteestaan huolimatta, oli tyttö, jonka sydän oli oikealla paikallaan, tyttö, joka oli kestänyt koetuksensa.
Siitä hetkestä alkaen oli nuorella Lundilla vähän väliä asiaa Lindebackaan; milloin tahtoi hän kysyä Ollilta neuvoa jossain asiassa, milloin toi hän kalaa, metsäriistaa, vieläpä kukkiakin omasta puutarhastaan. Sattui niin sopivasti, että hän sai puhella Inkerin kanssa, ja hän kehoitti tyttöä käymään tervehtimässä hänen äitiään, joka oli niin yksin.
Nuori tyttö katseli joka päivä kamarinsa ikkunasta metsävartian asuntoon, jonka oven edustalla kasvoi kaksi pähkinäpuuta, ja hänen mielensä teki mennä sinne, vaan rohkeutta siihen hänellä ei oikein ollut. Hän näki vanhan äitin istuvan auringon paisteessa kehräämässä; hän näytti niin ystävälliseltä ja lempeältä; Inkeri piti mielestään jo hänestä, ja sitte huokasi hän ja ajatteli kaikenlaista.
Pappilan väki ajatteli myös usein nuoria naapureitaan; erittäin kuvitteli hyvä rouva innokkaasti mielessään heidän kurjuuttaan, ja usein vettyivät hänen silmänsä heitä ajatellessaan.
"Lorup kulta," sanoi hän eräänä päivänä miehelleen tarjotessaan hänelle tarjooman riisipuuroa ynnä paksua kermaa, "minä menen heitä tervehtimään; heidän tulisi kyllä tulla ensin tänne, mutta siitä en väliä pidä. Auttaminen ja lohduttaminen on suurin iloni."
"Väliin voipi myös tulla sopimattomaan aikaan, Katriseni," muistutti konsistorineuvos lyhyesti.
"Sinä olet kunnon mies, Lorup, vaan oikeata tunteellisuutta sinussa ei ole."
Tämän lausuttuaan pyyhki rouva kyyneleen lihavalta poskeltaan ja otti enemmän sokeria ja kermaa puuroonsa ajatellessaan pientä puhetta, jonka aikoi pitää noille nuorille onnettomille ihmisille. Hän, näet, erittäin mieluisasti saarnaili ja teki itse mielestään sen paljoa paremmin kuin miehensä. Tämä oli yksi tuon hyvänluontoisen rouvan keppihevosia; toinen, jota hän enemmän salaa ratsasti, oli lääkärinä oleminen. Hänellä oli kokonainen apteeki, joka oli koko maailman käytettävänä; siinä oli enemmän tai vähemmän viattomia aineita, niinkuin vetoplaastaria, tanskan kuninkaan rohtoja, kuohupulveria, johanneksen kukkateetä, tohtori Morrisonin pillereitä, revalenta arabica'a — jonka yhtäläisyyttä hernejauhojen kanssa hän ei milloinkaan tahtonut myöntää — ja jonkinlaista viheriäistä kummalliselta haisevaa nestettä, joka oli yleinen apukeino tauteja vastaan yleensä, vaan koleraa vastaan erittäin.
Pieni paksu rouva oli yhtä punainen kuin hänen hattunsa nauhat, saapuessaan Lindebackaan, ja niin hengästynyt, että hänen täytyi levätä tien vieressä olevalla penkillä. Siinä hän järjesti ajatuksiaan ja muistutteli puhettaan.
Ei sovi kieltää, että rouva Lorup vähän hämmästyi nähdessään kauniin tyytyväisen nuoren emännän noissa sievän siisteissä huoneissa, joihin verrattuina hänen omansa jäivät aivan varjoon. Hänen kyyneleensä ja lohdutuspuheensa piti säästää sopivampaan tilaisuuteen; tässä ei ollut ensinkään syytä puhella maltillisuudesta, kärsivällisyydestä, siitä, ettei tule kiinnittää sydäntään maallisiin asioihin; tässä ei ollut mitään syytä tarjoomaan suojaansa, vaan kun rouva Lorup oli vähän ennättänyt toipua, tuli hän aivan tyytyväiseksi ystävällisestä vastaanotosta ja ajatellessaan sopivaa seuraelämää.
Nyt oli kaikki valmiina Villiamin vastaan otoksi — kuinka pian hän saapuisi? Viimeisessä kirjeessään, joka ilmoitti, ettei mitään saanut pelastetuksi, kirjoitti hän: "minä tulen, kun minua vähimmin odotat."
Oli heidän hääpäivänsä; Margreta täytti kukkamaljat kukilla ja pyökkipuun oksilla, ja koristeli itseään parhaan mukaan. Hänellä ei, vastoin tavallisuutta, ollut rauhaa; hän ei voinut olla paikallaan kymmentä minuutia.
Taivas oli niin sininen, niin selkeä, ei ainoatakaan pilven hattaraa näkynyt, aallot loiskuivat niin viehättävästi; metsä oli äsken lehtiin puhjennut, niin kaunis. Margreta astui polkua pienelle mäelle, josta voi nähdä maantielle. Hän saapuu aivan varmaan tänään!
Hän ikävöi häntä niin sydämestään, ja kuitenkin hän pelkäsi saavansa nähdä hänet alakuloisena ja masennettuna, pelkäsi, ettei hän voisi häntä lohduttaa.
Kas, tuolla näkyy tomupilvi kaukana, hyvin kaukana! Minkä vuoksi se panee hänen sydämensä sykkimään niin rajusti, kuin tahtoisi se rinnan särkeä? Voihan se olla mitä hyvänsä, vaan Margreta ei ajatellut eri mahdollisuuksia; hän riensi yli kenttien maantielle. Ne olivat postivaunut; yksi mies istui niissä, se oli hän, se oli luonnollista, hän tiesi sen. Mies hyppäsi alas vaunuista, ja hän lepäsi miehensä sylissä.
"Jumalan kiitos, että taas olet täällä!"
Margreta katsoi häneen, ikäänkuin olisi tahtonut lukea hänen sielussaan. Villiam näytti erinomaisen iloiselta, vaan muuttuneelta; hän oli Margretan mielestä tullut pitemmäksi; hänen katseessaan loisti voimaa, hänen hymyssään miehuullista vakavuutta, hänen käsivartensa lepäsi hellästi ja ikäänkuin suojelevana vaimonsa vyötäisillä.
"Tänään vuoksi sitte, Margreta! Ei, älä luule, että sitä päivää surumielisyydellä muistelen; tämä päivä tuntuu mielestäni vielä suloisemmalta; minun rakkauteni on myös jalostunut; se on tullut vakavammaksi, syvemmäksi, todellisemmaksi."
Margreta tarttui hänen käsivarteensa; hän oli niin kiitollinenJumalalle, niin nöyrä, ja kuitenkin niin ylpeä hänestä.
Kun he astuivat pappilan puutarhan ohi, seisoi rouva Lorup siellä ja nyökäytti heille päätään ja viittoi heille käsimuiskuja. Nuori metsävartija, joka tuli Lindebackasta, jonne hän oli vienyt kaloja, nosti hatun päästään hymyillen ikäänkuin olisi iloinnut Margretan onnesta.
"Mutta, Margreta," huudahti Villiam, "onhan täällä aivan niinkuin oli kotona sinun vanhempiesi luona: kaikki katsovat sinuun, ikäänkuin oikein sinua rakastaisivat."
Hän saattoi miehensä puutarhan läpi sisään; hänen hämmästyksensä oli sekä naurettava että liikuttava.
"Armas ystäväni, voin tuskin uskoa silmiäni; olethan tehnyt ihmeitä; ja minä, joka olin varustaunut pitämään kaikki hyvänä sellaisena kun ne olivat; onhan täällä niin erinomaisen kaunista, kauniimpaa kuin mitä meillä ennen oli, niin kaunista, jommoiseksi ainoastaan sinun rakkaudesta rikas sydämesi sen voi tehdä."
Sitte pudisti hän Ollin kättä ja sanoi tahtovansa, että Olli tahtoisi hänelle perin pohjin opettaa maanviljelystä; hymyilevä Inkeri katsoi häneen kummastellen.
"Eihän tuo ole Inkeri! Noita kasvoja en tunne enää! Eihän sillä pikku tytöllä, joka tahtoi meidät jättää ja palata kotiinsa, ollut tuollaiset kasvot."
Kaikki nauroivat. Sitte juotiin kahvia, ja kaikki oli niin miellyttävää ja maistui Villiamista niin oivalliselta.
"Tämän vehnäsen olet itse leiponut, Greeta; minä tunnen sen niin hyvin pappilan ajoilta; Sohvin tekemät eivät oli läheskään niin hyviä. Sinä näytät kummastuneelta, mutta sen minä voin paraiten arvostella; minä tulen suoraa tietä sieltä ja tuon mukanani lämpimät terveiset niiltä, jotka ovat sinulle rakkaat. Isäsi on kelpo mies; me ymmärrämme toisiamme, ja minä rohkenen sanoa, että me olemme tosi ystäviä. Äiti ei oikein voi sitä minulle anteeksi antaa, että omaisuuteni joutui häviöön; hän viittaili siihen, että minun olisi pitänyt kiinnittää rahat maatiluksiin täällä kotimaassa. 'Kyllä maalla viisaita löytyy, kun merellä vahinko tapahtuu' — eikö niin, vai mitä sinä arvelet?"
"Niin luulen minäkin. Vaan omaa huonettasi et vielä ole nähnyt,Villiam."
Hän saattoi hänet hänen kauniisen, varjokkaasen kamariinsa.
"Täällä on sanomattoman hauskaa, Margreta; tässä on tuntuva oikein hauskalta istua ja tehdä työtä. Sinä katsot minuun, oma vaimoni — niin, minä olen kyllä ennen ollut laiskuri ihminen, vaan Jumalan avulla on nyt muutos tapahtuva. Muistatko mitä isäsi sanoi: 'Itsenäisen miehen tulee luottamatta perittyihin rikkauksiin voida elättää itsensä ja omaisensa.' Sen voin tehdä! Oi jos tietäisit, kuinka se ajatus tekee minut onnelliseksi; me voimme tulla toimeen, vaikkapa ilman Lindebackaakin, tätä isoäitini perintöä. — Istu tänne viereeni, Margreta, niin saat kuulla. Jo aivan nuorena tunsin, synnyltäni englantilaisena ja tanskalaisena, tarpeen isäini kielelle kääntää, mitä minua Englannin kirjallisuudessa ihastutti; niin, minä alotinkin sitä tekemään, vaan olin liian epävakava työtä päättääkseni; nämä kokeet olen minä nyt näyttänyt eräälle kirjakauppiaalle, jonka mielestä ne olivat hyvät ja joka jätti minulle enemmän töitä ja lupasi minulle kestävää tointa. Se on Jumalan siunaus, Greeta, ei ainoastaan sen lisäyksen tähden, joka siitä meidän tuloillemme syntyy, vaan myös ja vielä enemmän sen terveellisen vaikutuksen tähden, minkä se on minun mielentilaani tekevä; ja se tuntuu minusta samassa lahjana äiti vainajaltani — hänen kauttansahan minä niin täydellisesti olen englannin kieltä oppinut. — Sinun ei tarvitse miestäsi hävetä, Margreta; hän voi sen kuorman kantaa, mikä hänelle on määrätty. Sinä et myöskään häntä häpeä, päin vastoin — minä luen pienen lumoavan vaimoni välkkyvästä silmästä ja hänen loistavasta hymyilystään, että hän miehestään ylpeilee."
* * * * *
Oli vanhan vuoden viimeinen ilta, ilta, joka on merkillisen juhlallinen kaikille niille, jotka aatoksiinsa johdattavat menneet päivät.
Lindebackan salissa olivat punaset ikkunaverhot ikkunain eteen levitetyt; tuli räiskyi ja leimusi niin hauskasti ja iloisesti tulisijassa; Margreta makasi sohvalla, vähän kalpeana, vaan onnellisena; kehto seisoi aivan lähellä häntä, ja hän katseli pienokaista uinailevaa poikaa, ja hän katsoi mieheensä, joka aatoksiin vajonneena seisoi sen äärellä.
"Niin, Margreta, me tahdomme kiittää Herraa tästä vuodesta; kaikki, minkä se on mukanaan tuonut, on hyvää. Se on minulle opettanut, mikä siunaus minulla on sinun puhtaassa sydämessäsi, sinun rikkaassa rakkaudessasi; se on opettanut minulle elämän totuutta, vaan samassa elämän arvoa; nyt on minulla yhtä vaikeata saada aikaa riittämään kuin minulla ennen oli saada sitä kulumaan; se on lahjoittanut meille tämän aarteen, pienen poikasemme, jota toden totta emme tule heittiöksi kasvattamaan. Kaiken tämän on vuosi meille antanut, vaimoni, ja se on vienyt meidät lähemmäksi Jumalaa; toivokaamme, että voimme sanoa samaa vuoden päästä; toivokaamme, että voimme tuntea tulleemme paremmiksi, silloin olemme myös onnellisemmat, jos se on mahdollista."
Ja Margreta kääri käsivartensa hänen kaulansa ympäri, ja ajatteli: "se ei ole mahdollista."
Mutta palvelusväellä oli hauskaa. Vanha Olli tuli mitä iloisimmalla tuulella ja kantoi sylissään punssimaljaa, ja kaikkein mielestä se lemusi niin hyvältä. Olli täytti lasit ja esitti herrasväen maljan; se tyhjennettiin riemulla. He hurrasivat ja toivottivat onnellista uutta vuotta, niin että kuului pitkät matkat.
Vaan Inkeri, missä hän oli?
Niin, jos tahdot hänet nähdä, niin saat astua routaista polkua myöten, joka narisee jalkaisi alla; välkkyvät tähdet kyllä osottavat sinulle tietä metsävartijan pieneen taloon. Suljettujen luukkujen kautta tunkeuu esiin pieni kapea valojuova lumelle. Siellä sisällä on pikku Inkeri.