Saman vuoden marraskuussa Lloyd ja Bennett vihittiin. Häissä oli vain kaksi vierasta saapuvilla — Campbell ja hänen pieni tyttärensä Hattie.
Kului muutamia kuukausia, joulukin meni ohi. Siihen asti oli talvi ollut tavattoman lievä, mutta tammikuussa tuli koillisesta kovia pakkasia ja lumimyrskyjä. Lloyd ja Bennett olivat päättäneet jäädä asumaan Medfordiin. He eivät välittäneet lähteä häämatkallekaan, ja sitäpaitsi oli Bennettin pakko pysyä kotona uuden kirjansa vuoksi. Adlerin he edelleen pitivät luonaan. Hän ja Kamiska olivat eroamattomat toverit. Pitkin väliajoin he saivat joitakin vieraita — trit Streetin ja Pittsin tai joitakin Bennettin vanhoja ystäviä. Mutta edellisen kevään ja alkukesän taukoamaton virta sanomalehtien haastattelijoita, kustantajia ja loistavien ehdotusten tekijöitä oli kutistunut melkoisesti kokoon. Sanomalehdissä ei hänestä enää puhuttu, eikä hän enää saanut kirjeitäkään. Kun lehdissä nyt kerrottiin pohjoisnaparetkeilijöistä, oli aina puhe englantilaisesta retkikunnasta, joka talvehti Grönlannin rannikolla. Koko maailma, joka oli tervehtinyt riemuiten Bennettiä hänen palatessaan, ja joka ehkä ei vieläkään ollut unohtanut häntä, ei enää puhunut hänestä, sillä oli muuta ajateltavaa. Toinen mies oli tunkeutunut sen tietoisuuteen.
Mutta nuo molemmat — Lloyd ja Bennett — olivat itsekin irtautuneet maailmasta. He olivat luopuneet kaikesta kosketuksesta sen kanssa. He seisoivat syrjässä ja näkivät maineen virran vyöryvän ohitseen, ja toinen heistä ainakin oli aivan välinpitämätön sen kulusta ja suunnasta.
Jonkun aikaa oli Lloyd täydellisesti onnellinen. Heidän elämänsä kului yksitoikkoisesti, ilman mitään kuohuttavia tapauksia. Nyt oli hän viimeinkin löytänyt tasaisesti vierivien päivien häiritsemättömän onnen, jota hän oli niin ikävöinyt. Niin tulisi aina olemaankin. Yksinäisenä ja poissa ihmisvilinästä hän voi ummistaa korvansa suuren maailman melulle ja kohulle, joka pauhasi jossain kaukana, vuorten takana. Kului tuskin hetkeäkään päivässä, jolloin hän ja Bennett eivät olisi olleet yksissä. Lloyd oli tuonut hevosensa uuteen kotiinsa, Lewisistä oli tullut heidän ajurinsa, ja ensi aikoina, ennenkuin Bennettin voimat olivat vielä täysin palanneet, he melkein joka päivä tekivät pitkiä ajelumatkoja maalle.
Hyvän osan päivästä he viettivät Bennettin työhuoneessa. Se oli iso, niukasti kalustettu huone aivan talon takaosassa. Lattia lainehti papereita; kokonaisia pinoja käsikirjoitusta, karttaluonnoksia, kuluneita ja kuhmuraisia peltilaatikkoja, joissa oli muistiinpanoja ja merkintöjä matkalta, päiväkirjoja ja logaritmitauluja oli kasattu kirjoituspöydälle. Muuan kirjahylly oli ladottu täyteen käsikirjoja, tilastollisia teoksia ja lentokirjasia, toinen samanlainen seisoi akkunain välissä, ja peräseinän täytti melkein kokonaan mahtava pohjoisen napapiirin kartta, jolle oli huolellisesti piirretty »Frejan» ja sen miesten kulkema reitti.
Huoneessa ei ollut mitään koristuksia; kirjoituspöytä ja pari tuolia oli sen ainoana kalustuksena. Tauluja ei seinillä ollut minkäänlaisia; niiden sijasta valokuvia ja iso piirustus, johon »Frejan» rakentaja oli laatinut aluksen pitkittäis- ja poikittaisleikkauksia.
Valokuvat oli Dennison ottanut matkan varrella — niissä näkyi »Freja» jäihin juuttuneena, upseereita ja miehistöä etukannella, Wrangelin-saaren rannikkoa, Cap Kamennii, merkillisiä jäämuodostuksia, kuvia jäistä eri olosuhteissa ja lämpöasteissa, ahtojäästä ja retkikunnan jokapäiväisestä elämästä, jääkarhunpyynnistä, rekien rakentamisesta, koirista, Bennettistä havaintojaan tekemässä ja vihdoin viimeinen kuva »Frejasta» juuri sinä hetkenä, jolloin alus katosi heidän näkyvistään, jäätynyt perä korkealla ilmassa ja lippu liehuvana perätangossa.
Mutta laivapiirustusten yläpuolella riippui seinällä muuan toinen laivan lipuista, jota retkikunta oli käyttänyt koko matkan ajan — vaalistunut, repaleinen rääsy tähtineen ja poikkijuovineen.
Sittekun heidän elämänsä asettui arkimuotoihin, saivat he myöskin määrätyt arkitapansa ja -askareensa. Niinpä he joka päivä aamiaisen jälkeen sulkeutuivat Bennettin »työhuoneeseen», joksi hän sitä sanoi, ja Lloyd istui kirjoituspöydän ääreen. Hän oli nimittänyt itsensä miehensä sihteeriksi ja vaati saada kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan.
»Katsohan nyt tuotakin käsikirjoitusta», sanoi hän eräänä päivänä ja näytti Bennettin täyttämiä liuskoja. »Se on sananmukaisellisesti kehnoin käsikirjoitus, minkä koskaan olen nähnyt. Luuletko sinä latojien saavan selvää moisista harakanvarpaista? Nehän ovat todellista hieroglyfikirjoitusta, sanon minä», ja hän nyökkäsi vakavasti miehelleen.
Totta se olikin. Bennett kirjoitti hirvittävän nopeasti ja kuljetti kynää raivoisata vauhtia, niin että terä usein lävisti paperin. Hänen käsialansa oli todellakin »harakanvarpaita», rivit epätasaiset, väliin kulkien ylös väliin alas, kirjaimet melkein käsittämättömiä. Lloyd oli viimein työntänyt hänet pois pöydän äärestä ja käynyt itse kynän varteen, komentaen: »Nousehan ylös. Anna minun jatkaa työtäsi. Tuollainen käsikirjoitushan on sietämätöntä.»
Bennett alistui hirmuvaltiaansa tahtoon ja vastusti vain saadakseen huvikseen riidellä hänen kanssaan.
»Tuollaista puhetta kelpaa kuulla! Annahan tulla vain lisää! Mitä sinulla on oikeastaan tekemistä minun työhuoneessani, rouva Bennett? Menisitkin mieluimmin ulos koko talosta.»
»Olehan nyt siivolla», vastasi hänen vaimonsa. »Tuossa ovat muistiinpanosi ja päiväkirjasi. Sanopas minulle, mistä lähden nyt kirjoittamaan.»
Vihdoin tuo muuttui heille tavaksi. Joka päivä istui Lloyd kirjoituspöydän ääreen kynä kädessä ja oikea hiha käärittynä kyynärpään yli, niinkuin hänellä kirjoittaessaan oli tapana (ja Bennettin mielestä oli sitä verrattoman ihanata katsella), ja pani kynän luistamaan paperin yli. Bennett käveli edestakaisin lattialla sikari suussa ja muistikirja kädessä ja saneli noiden tahrautuneiden ja repeytyneiden lehtisten avulla, joita oli tuherrettu täyteen aamunsarastuksen tai keskiyönauringon valossa, lepattavan kynttilän tai tuikuttavan valaanrasvalampun ääressä.
Sillä tapaa he viettivät pitkiä, rattoisia hetkiä, huvilan täydellisessä rauhassa, kun ulkona talvi teki tuloaan paljaille, ruskettuneille maille ja lehdettömiin puihin. Kukaan ei heitä häirinnyt. Keitään vieraita ei heillä käynyt. He eivät mitään sen parempaa tahtoneetkaan, kuin, että tohuisa maailma, johon he kerran olivat kuuluneet, jonka jäytävän levottomuuden he niin hyvin tunsivat, jättäisi heidät tyyten rauhaan.
Yksi ainoa särähtävä ääni kuului häiritsevästi Lloydin hiljaisessa onnessa. Bennett ei sitä kuullut, mutta Lloydin korviin se kajahteli lakkaamatta, yhä voimakkaampana ja pahemmin särähtävänä, mikäli aikaa kului. Lloyd olisi ollut ehdottoman onnellinen, jos ei yhtä ihmistä olisi ollut talossa.
Se oli Adler. Että hän aina oleili talossa, sitä ei Bennettin vaimon käynyt moittiminen, sillä Adler piti mitä tarkinta huolta, ettei hänen läsnäolonsa käynyt tunkeilevaksi. Hänellä oli synnynnäistä tahdikkuutta, kuten toisinaan on yksinkertaisilla, kehittymättömillä ihmisillä — merimiehillä varsinkin — ja vaikka hän ei voinut ajatellakaan luopua vanhasta kapteenistaan, pysytteli hän syrjässä tämän mentyä naimisiin. Pöydässäkin hän enää vain aniharvoin tarjoili, sillä Bennett ja Lloyd söivät mieluimmin kahdenkesken.
Mutta sittekin tapasi Lloyd hänet usein, Kamiska aina kintereillään. Hän yllätti hänet milloin kiillottamassa ovien messinkikahvoja, milloin pukemassa ruusupensaita talveksi palttinasäkkeihin, tahi kun hän palasi postikonttorista päivän postin kera — aina puettuna samaan villalakkiin, vanhoihin nahkahousuihinsa ja siniseen villapuseroonsa, jonka rinnassa prameili kudottu »Frejan» nimi. Adler puhutteli häntä harvoin omasta ehdostaan ja jos Lloyd puhui hänelle, löi hän kohta kantapäänsä yhteen ja seisoi suorana kuin sotamies, kädet jäykästi housunpalteilla.
Mutta itsekään sitä aavistamatta vaikutti hän Lloydiin tavallaan kuin kammottava aave. Tämä näki selvästi hänen kasvoillaan ja koko olennossaan pettyneiden toiveiden katkeraa kajastusta. Ja hän tiesi hyvin syynkin siihen. Lloyd oli liiaksi ylevämielinen tunteakseen sen johdosta vihaa Adleria kohtaan. Mutta välinpitämättömänäkään hän ei voinut pysyä tämän suhteen. Adler oli hänelle kuin ruumiillistuma kaikesta siitä, minkä Bennett oli hyljännyt — keskitiehen jääneen maineen tien, puolivalmiin työn, vain puoliksi saavutetun päämaalin. Eikö Adler ollut tavallansa Bennettiä väkevämpi? Hänellähän oli vain yksi ainut ajatus, yksi toivo, yksi päämäärä: »saada yrittää uudestaan». Hänen kunnianhimonsa oli valveilla, kiihkeästi palavana; sotamies seisoi pää pystyssä, kun hänen kapteeninsa oli kadottanut rohkeutensa. Adler ei sitten ensi kerran jälkeen ollut maininnut Lloydille sanaakaan siitä, että Bennettin pitäisi ryhtyä taas toimeen. Hän tuntui käsittävän, että kun Bennett kerran oli mennyt naimisiin — ja varsinkin Lloydin kanssa — ei hän enää voinut toivoa tästä käskijää itselleen uudelle retkelle. Lloyd voi huomata sen koko hänen olemuksestaan, ja yhä uudelleen sanoi hän itselleen, että hän voi lukea Adleria niinkuin avointa kirjaa. Hän luuli myöskin näkevänsä äänettömän rukouksen hänen silmissään, kun he joskus harvoin kohtasivat toisensa; Adler tuntui nyt pitävän häntä ainoana toivonaan, ainoana, keinonaan herättää Bennett tämän ankeudesta. Lloydista tuntui, kuin olisi hän kuullut hänen sanovan:
»Eikö rouvalla ole mitään sanottavaa hänelle? Eikö rouva voisi puhella hänen kanssaan? Älkää päästäkö häntä rapistumaan. Hänenhän pitää olla mies, eikä mikään professori. Se on ainoa asia, joka jotain merkitsee. Sehän on hänen toimensa. Kaikkivaltias Jumala on itse pannut hänet siihen, ja hänen täytyy tehdä se.»
Niin, Jumala oli pannut hänet siihen toimeen, luonut hänet mieheksi ja antanut hänelle miehen työn, ja hän oli käynyt väliin. Jumala, ihminen, työ — siinä ne kolme asiaa, joille maailma perustui. Se ajatus palasi Lloydille alituiseen. Hänessä havahtui jälleen velvollisuutensa tajunta. Hänestä tuntui, kuin olisi väkevä junaveturi, jolle Jumala itse oli osottanut kulkusuunnan, jostakin syystä äkkiä seisahtunut kulussaan ja jäänyt toimettomana ruostumaan ja rapistumaan; ja että hän oli ainoa ihminen koko maailmassa, jolla oli valta ja kyky panna kone jälleen käyntiin ja juna kulkemaan — minnekä, sitä hän ei tiennyt, eikä myöskään minkävuoksi. Hän tiesi vain, että niin hänen pitäisi tehdä. Hänessä virisi ja vahveni päätös, se sai yhä kiinteämpää muotoa. Bennettin täytyi yrittää uudelleen. Mutta hänestä tuntui, kuin tulisi hänen sydämensä silloin särkymään, ja moneen kertaan horjui jälleen hänen päätöksensä.
Bennett jatkoi saneluaan retkikunnan matkasta ja joutui kertomaan kulusta ahtojäiden yli Koljuhin-vuonoon ja vihdoin viimeisen matkaviikon kaikista kauhuista ja kärsimyksistä, nälästä ja nääntymyksestä, kun miehiä kuoli toinen toisensa perään makuusäkkeihin ja heidät haudattiin jäälohkareiden alle. Tähän kohtaan tultuaan Bennett ei lisäillyt eikä pyöristellyt mitään; Lloydin kirjoittaessa luki hän vain päiväkirjansa lyhyitä muistiinpanoja, joista nuo kaikki kauhut kävivät hirvittävän selvästi ja havainnollisesti ilmi.
Lloyd oli kyllä arvellut retkikunnan kärsimyksiä kaameiksi, mutta Bennett ei ollut koskaan taipunut niistä laveammalti kertomaan. »Se oli kurja viikko», sanoi hän ainoastaan, »ja me saimme tuntea sen nahassamme.»
Nyt saisi Lloyd vihdoin kuulla, mitä oli tapahtunut ja mitä kärsimyksiä ollut.
Bennett asteli tapansa mukaan lattialla sikari suussa ja tahrautunut, repaleinen päiväkirja kädessään. Lloydin paljas, pyöreä käsivarsi liikkui ahkeraan paperiliuskoilla. Aina kun sanelu pysähtyi, kuului kynän rapina paperilla. Uunissa rätisi tuli. Aamuauringon säteet virtasivat sisään akkunoista.
»… Ankara koillismyrsky», toisti Lloyd ja katsahti ylös paperista.Bennett jatkoi:
»Mahdotonta kulkea myrskyä vastaan niin menehtyneinä.»
Hän pysähtyi, kunnes Lloyd oli saanut kirjoitetuksi.
»… Täytyi jäädä jäälle odottamaan sen taukoamista.»
»Joko olet kirjoittanut sen?»
Lloyd nyökkäsi.
»Keitimme tänään lientä viimeisestä koiranlihapalasestamme… Sitten ei jäänyt mitään syötävää.»
Tuli jälleen pysäys, kunnes Bennett jatkoi:
»Keskiviikkona, joulukuun 1 p:nä. — Kaikki miehet menehtyvät yhä pahemmin… Mertz tekee loppuaan… Lähetin Adlerin rantaan etsimään leväkirppuja… Saimme niitä suullisen miestä kohti… Illalliseksi lusikallinen glyseriniä ja lämmintä vettä mieheen…»
Lloyd laski käden otsalleen ja pyyhkäsi tukkaansa ylös. Hän ei katsonut Bennettiin. Kuten kerran ennen puistossa istuessaan oli hän näkevinään aution jääkentän edessään. Hän näki Koljuhin-vuonon rannat — alkuajan autiuden, lentelevän, pölisevän hienon lumen, kuuli tuulen, joka jyrisi kuin hornan hääsoitto ja viskautui kuin villitty kalliolta kalliolle, riihottomassa, mielettömässä kuolintanssissa. Bennett alensi äänensä ja kävi vakavaksi. Toisinaan hän tuijotti hajamielisesti ja mitään näkemättä kirjaansa. Hänkin näki varmaan kaiken elävästi edessään.
Hän jatkoi:
»Torstaina, joulukuun 2 p:nä. — Mertz kuoli yöllä … Hansen kuolemaisillaan. Yhä koillismyrsky… Kova yö.»
Lloyd kirjoitti yhä hitaammin ja hitaammin. Rivit rupesivat tanssimaan hänen silmissään.
Tuonne hänen siis piti lähettää Bennett. Tuonne kaameaan paikkaan; tuohon taukoamattomaan kärsimykseen, jossa miehet kuolivat vitkalleen monipäiväiseen nälkään, rasituksiin, kuolemantuskiin. Kaikki tuo täytyisi Bennettin jälleen kohdata. Hänen vaimonsa pakottaisi hänet lähtemään. Lloydin päätös oli tehty, hän näki selvästi, mitä hänen velvollisuutensa häneltä vaati. Sitä ei käynyt enää muuttaminen.
»…. Hansen kuoli varhain aamulla… Dennison myös viimeisillään…»
»Sunnuntaina, joulukuun 5 p:nä — … tapasin aamulla Dennisonin kuolleena Adlerin ja itseni välistä…»
Näky selveni Lloydille selvenemistään. Hän näki edessään teltan sisustan ja harvat vielä elossa olevat »Frejan» miehet, jotka ryömivät lattialla ympärinsä ja pusertuivat elävät ja kuolevat toisiinsa surullisessa hämärässä. Heidän tukkansa ja partansa olivat kasvaneet pitkiksi, heidän kasvonsa olivat liasta mustat, ja nälkä oli verisen ivallisesti pöhöttänyt heidän ruumiinsa luonnottoman turpeiksi. He eivät enää olleet edes ihmisiä. Vain eläimellisyyden oli kurjuus jättänyt jälelle.
»… liian heikkoja hautaamaan hänet tai edes laahaamaan hänet ulos teltasta. Meidän täytyi jättää ruumis keskellemme… Nautimme viimeisen lusikallisen glyseriiniä ja lämmintä vettä. Jumalanpalvelus kello puoli 8 i.p….»
Lloydilta kävi kirjoitus yhä kehnommin. Itku tunki valloilleen, vaikka hän kuinka puri hampaita yhteen, kyyneleet sumensivat hänen näkönsä, mutta hän koetti pakottaa niitä takaisin, ettei Bennett näkisi hänen itkevän.
Hän kirjoitti urhoollisesti lauseen loppuun.
»Niin — jumalanpalvelus kello — minä — minä —»
Kynä luisui hänen kädestään, ja hän lankesi kasvoilleen pöydälle paljaan käsivartensa yli, ja ankarin suru, mitä hän koskaan oli tuntenut, puistatti hänen ruumistaan päästä jalkoihin saakka. Bennett viskasi päiväkirjan kädestään, juoksi pöydän luo ja nosti Lloydin syliinsä, laskien hänen päänsä olalleen.
»Mutta Lloyd, kuule, mitä tuo on — pikku ystäväni! Minäkin olen mokoma raakimus, kun luen sinulle tuollaista. Ei se todellisuudessa ollut sentään niin kovaa, kuin sanoin — ja katsohan vain minua. Siitähän on jo kolme vuotta aikaa. Kaikki on kestetty ja voitettu jo kauvan sitten.»
Lloyd ei nostanut päätään, vaan likistyi vielä lähemmäksi häntä ja sanoi murtuneella äänellä:
»Ei, ei, se ei ole vielä voitettu. Sitä ei voiteta koskaan.»
»Hiljaa, älä lörpöttele joutavia», Bennett puhui hyvin äänekkäästi. »Sinä et saa tuosta niin kovin murehtia. Nyt me unohdamme koko häläkän — nyt me annamme palttua koko kirjalle. Täksi päiväksi saa jo riittää. Käy nyt ottamaan hattusi. Annamme valjastaa hevoset ja lähdemme ajelemaan. Ja illalla lähdemme kaupunkiin ja menemme teatteriin.»
»Ei», sanoi Lloyd ja vetäytyi irti miehestään kuivatakseen kyyneleitään, »niin heikoksi et saa luulla minua. Me jatkamme työtämme — sinun työtäsi. Nyt jaksan kyllä hallita itseni.»
Bennett talutti hänet sen pitemmittä puheitta ulos huoneesta, poistui itsekin ja lukitsi oven perästään. »Tänään emme kirjoita enää sanaakaan. Nyt lähden sanomaan Lewisilie, että hän valjastaa.»
Mutta sinä päivänä tapahtui käänne. Lloyd kykeni todella hallitsemaan itsensä, ja vaikka hän välistä kärsi ankarammin kuin koskaan ennen, ei Bennett saanut sitä koskaan tietää. Vähitellen hänelle selvisi, kuinka hänen tuli käyttäytyä. Mahdotonta oli mennä Bennettin puheille ja pyytää häntä lähtemään jälleen retkelle — se ei ainoastaan olisi hyödytöntä, vaan nousisi yli hänen voimainsakin. Hän tahtoi taivutella häntä välillisesti. Bennett saisi uskoa, että ajatus oli virinnyt hänellä itsellään. Piti näyttää siltä, kuin olisi hänen uinuva tarmonsa herännyt itsestäänsä.
Onnistuminen vaati Lloydilta kaiken hänen naisellisen älykkäisyytensä ja luontaisen tahdikkaisuutensa.
He alottivat jälleen tavallisen arkielämänsä, mutta siinäkin oli tapahtunut muutos. Oli kuin kodin ilmassa olisi ollut jonkinlaista heikkoa, salaperäistä, selittämätöntä levottomuutta. Lloyd oli ottanut suorittaakseen vaikean ja hänelle itselleen tuskallisen tehtävän, ja päivä päivältä, tunti tunnilta hän puuhasi sen hyväksi, mutta aivan salaa. Milloin hän käytti taitavasti hyväkseen jotakin satunnaista huomautusta keskustelun kuluessa, milloin sanomalehdestä tai tieteellisestä aikakauskirjasta löytämäänsä lausuntoa, jonka hän asetti esille niin, että Bennett voi lähemmä käydessään kohta keksiä sen; hänen silmissään voi olla merkitsevä ilme, kun hän silloin katsoi mieheensä, tai voi hän huudahtaa innostuneesti heidän lukiessaan jostakin uudesta löydöstä. Varovaisesti ja huomaamatta hän johdatti Bennettin huomion takaisin siihen maailmaan, jolle tämä luuli iäksi kääntäneensä selkänsä; hän herätti hänen mielenkiintoansa kaikkeen sellaiseen, mikä ennen oli häntä huvittanut, luki hänelle ääneen, mitä toiset yrittäjät olivat kirjoittaneet, tai esitti innokkaasti mielipiteitä ja otaksumia, jotka itse kyllä tiesi perättömiksi ja naurettaviksi, vain saadakseen siten miehensä jälleen vastustamaan häntä ja rupeamaan täydellä todella jälleen pohtimaan noita asioita.
Eräänä aamuna Lloyd oli suunnattomasti hämmästyvinään, kun hän heidän teetä juodessaan avasi sanomalehden ja luki siitä otsakkeita, jollaisia ei lehdessä lainkaan ollut.
»Ward, kuulepas tätä! Navalle vihdoinkin päästy. Norjalainen retkikunta ratkaisee pohjoisnavan arvoituksen. Päämaali saavutettu..»
»Mitä hullua?» sanoi Bennett tuimasti ja rypisti otsaansa.
»— vuosisatojen turhien ponnistelujen jälkeen.» Lloyd laski lehden pöydälle ja yritti hymyillä.
»Ajattelepas, jos jonakin päivänä saisit sellaista lukea», sanoi hän.
Bennett laukesi säikähdyksestään ja murahteli hyväntahtoisesti.
»Sinä ihan säikähdytit minua. Minä luulin — luulin, että todellakin —»
»Säikähdytinkö sinut? Mistä sinä oikein säikähdit? Mitä sinä luulit?»Hän kumartui innokkaasti miestään kohti.
»Luulin näet — minä — luulin, että Duane tai jokin muu veitikka oli todella —»
»Duane on edelleenkin Tasiusakissa. Mutta olen varma siitä, että hän tulee onnistumaan. Olen lukenut hänestä hyvin paljon. Hän on tarmokas ja viisas. Jos se vain jollekin onnistuu, niin varmasti Duanelle.»
»Duanelle? Siitä ei voi olla puhettakaan.»
»No, jollekin toiselle sitten.»
»Sanoithan itse kerran, että jollei se sinun miehellesi onnistuisi, niin ei sitten kellekään.»
»Niin kyllä, muistan sen hyvin», vastasi Lloyd hilpeästi, »mutta sinähän — sinähän olet saanut jo aivan tarpeeksesi sellaisista asioista.»
»Hm!» murahti Bennett. »Enpä luule, että minäkään kykenisin, vaikka olisi haluakin.»
»Ei, ei se kävisi sinultakaan, Ward. Ei se käy keltään.»
»Mutta äskenhän sanoit luulevasi, että se jollekin onnistuisi.»
»Sanoinko niin? Ah, ajattelepas vain, jos sinä todella lähtisit taas kerran yrittämään!»
»Ja ajattelepas sinä vain, etten koskaan palaisi siltä retkeltä.»
»Älä puhu joutavia. Sinä luonnollisesti palaisit. Kaikkihan nykyään palaavat.»
»Ei palannut De Longkaan.»
»Niin, mutta sinä et ole De Long.»
Ja epäilys ja epätoivo sydämessään näki Lloyd miehensä olevan lopun päivää tavattoman hajamielinen ja ajatuksissaan. Lloyd ei sanonut mitään ja varoi häiritsemästä häntä. Hän antoi hänen olla yksikseen niin paljon kuin mahdollista, mutta Bennettin työpöydällä oli ikäänkuin sattumalta avattuna jonkin maantieteellisen seuran julkaisema lausunto vastaisten napatutkimusten mahdollisuuksista. Illallispöydässä Bennett vihdoin katkaisi pitkän äänettömyyden virkkamalla äkkiä — ikään kuin jonkin olemattoman keskustelun jatkoksi, mutta todellisuudessa jatkaen ääneen yhä omia syvällisiä ajatuksiaan:
»Kaikki riippuu tykkänään laivasta. Jos rakennat laivan, joka on kyllin vahva kestämään jään puserrusta, niin käy kaikki muu helposti.»
Lloyd sekotteli haukotellen välinpitämättömästi teekuppiaan ja vastasi:
»Niin, mutta sinähän sanot itse, että se on mahdotonta.»
Bennett rypisti miettiväisesti otsaansa ja rummutteli sormillaan pöytään.
»Panenpa vaikka veikkaa, että kykenisin rakentamaan sellaisen laivan.»
»Mutta eihän kaikki sentään riipu vain laivasta. Tarvitsee olla hyvä johtajakin. Kenen sinä tahtoisit panna johtamaan retkeä?»
Bennett tuijotti häneen hämmästyneenä.
»Tietysti johtaisin itse.»
»Sinä? Mutta sinähän olet jo tehnyt minkä olet voinut. Sinä olet yrittänyt. Nythän jo tiedetään sinun pysyvän kotona ja kirjoittavan kirjaasi — ja — ehkä pitävän esitelmiä.»
»Ei, mutta kuulepas, Lloyd, voitko sinä ajatella minua puhujalavan mieheksi?»
»Siksi sinut kernaamminkin soisin, kuin että yrittäisit lyödä Duanen laudalta ja lähtisit taas taistelemaan jäiden kanssa. Paljon mieluummin tahdon pitää sinut kotona, kuin tietää sinun olevan kaukana pohjolassa, ahtojäissä, kamppailemassa napaa kohti, vievän miehiäsi eteenpäin ja voittamassa kaikki esteet, koskaan myöten antamatta, koskaan rohkeutta kadottamatta — yrittämässä kaikkea tuota suurta ja mahdotonta ja panemassa henkesi alttiiksi pelkästään sen kunnian vuoksi, että saat maapallon kartalle merkitä pisteen. Niin, ennemmin näkisin sinut puhujalavalla kuin pohjoisnapalaivan kannella. Senhän hyvin tiedät, Ward.»
Bennett katsoi häneen pitkään.
»Tahtoisinpa tietää, mitä tuolla lorullasi oikeastaan tarkoitat», hän mutisi puoliääneen.
Talvi meni, meni kevät, ja kesäkuussa läikehti sädehtivä kesä. Toukokuun viimeisinä päivinä Bennett oli saanut kirjansa valmiiksi ja valmisti siihen nyt liitettä. Heidän jokapäiväinen elämänsä kului entiseen tapaan. Adler oli yhtä vankasti taloon kuuluva esine kuin keittiön liesi. Kesäkuun alussa saivat Bennett ja Lloyd vieraan, se oli Hattie Campbell. Hra Campbell oli matkoilla liikeasioissaan, ja Lloyd oli kutsunut tuon pikku tytön pariksi viikoksi luokseen Medfordiin.
Kesä oli todellakin ihana. Ilma oli alati tyyni ja lämmin. Hedelmäpuut ja ruusupensaat, kaikki puiston upi uhkeat istutukset seisoivat värähtämättöminä tuulettomassa ilmassa. Kaikki etäiset hälyt, kukkojen kiekuna, lintujen laulu, rattaiden rätinä maantiellä ja aseman ohi kiitävien junien jyrinä kuului tänne hiljaa ja hillitysti. Aamusta iltaan kuului kesän lukemattomia vienoja ääniä, mehiläisten kumeaa surinaa ruusujen ja syreenien kukkatertuissa, kärpästen hyrinää, heinäsirkkojen kuivaa sirinää ja joskus hämärän tullen karitsaisen inisemistä. Ja koko yön kurnuttivat sammakot ojissa, ja itäisiltä kukkuloilta kuului taukoamatta haarapääskysten kiirehtiviä kutsuääniä. Päivisin kävi lämmin ilma raskaaksi monenlaisista lemuista — omenain imelästä ja kasvien ja mullan pirteän raittiista tuoksusta ja tallin takaisista ammoniakkihöyryistä, ja talon eteläisellä sivulla poltti päivä niin seinämaalausta, että se kihosi rakoille ja tärpätti rupesi kiehumaan.
Heinäkuu oli vielä lämpimämpi. Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, ilma ihan väreili silmissä auringon kohtisuorien säteiden hellittäessä. Kaikki elollinen elämä ulkona oli kuin kokonaan kuollutta; sisällä huoneissa pysyttelivät ihmiset varjon puolella, akkunaverhot alaslaskettuina, viileät palttinamatot lattioilla, ja kaikki akkunat ja ovet selkoselällään, jotta edes raitistavaa vetoa syntyisi. Adler torkkui palavissaan riippumatossa, jonka oli virittänyt tallin varjoon seinäpylvään ja omenapuun väliin. Kamiska läähätti kuin henkihieverissä vesirattaiden alla, kieli pitkällään suusta. Ilmassa oli sunnuntaihiljaisuus — raskas ja painostava, kuin riippuisi kannattimissa taivaankannesta. Kukaan ei välittänyt, mikä päivän hetki oli menossa. Kukaan ei tiennyt edes viikonpäivääkään. Tuntui siltä, kuin tuo helle ja taukoamaton hiljaisuus kestäisi koko ihmiselämän.
Mutta yht'äkkiä hiljaisuus keskeytyi. Eräänä aamuna, päivä jälkeen Hattien poislähdön, kun Lloyd ja Bennett istuivat teetä juomassa lasikuistilla, jonka kaikki ulkoverhot riippuivat alhaalla, näkivät he ällistyksekseen Adlerin tulevan juoksujalkaa taloa kohti, edellään Kamiska, joka haukkui vimmatusti. Adler oli lähtenyt kaupunkiin noutamaan aamulehtiä ja kirjeitä. Hänellä oli sanomalehti avattuna kädessään, ja kohta kun hän huomasi isäntäväkensä, heilutti hän sitä ilmassa ja huusi jotain.
Lloydin sydän löi kovasti. Vain yksi asia koko maailmassa voi saadaAdlerin noin kuohuksiin — se oli tuo englantilainen naparetkikunta;Adler toi tietoja siitä, lehdessä oli jotain siitä. Duane oli saapunutnavalle, oli itsepäisesti ponnistellut sinne, sillä aikaa kuin Bennett —
»Hän on juuttunut jäihin! Hän istuu kiinni jäissä!» karjui Adler ja tempasi puistonveräjän auki ja oikasi suoraan nurmikentän poikki taloa kohti. »Mitä minä sanoinkaan! Eläköön! Hän istuu kiinni! Senhän tiesin kyllä! Sen olisi joka laivapoika osannut edeltäkäsin sanoa! Duane istuu kiinni jäissä kuin ruuvinaula laudassa Kane-meren toisella puolella. Tässä se on kaikki painettuna, kapteeni voi itse lukea.»
Bennett otti lehden ja luki ääneen, että Duanen »Sadekuovi» oli, seurassaan hiililaiva, jonka piti tulla mukaan Kane-meren etelärajalle, saapunut Smithin-salmeen viimeistään kesäkuussa. Mutta, kuten oli peljättykin, oli kevät sinä vuonna perin myöhäinen noilla pohjan perillä. Suunnattomat jääjoukot, joista valaanpyyntilaivat jo olivat tietäneet kertoa, makasivat vielä liikkumattomina ja sulkivat kapean väylän, niin että kesäkuun viimeisenä päivänä oli »Sadekuovilta» matka päättynyt. Miehistö oli yrittänyt raivata sille tietä särkemällä jäätä edestä satunnaisia avantopaikkoja seuraten, mutta ainoana tuloksena oli ollut, että jäät sulkivat laivan takaakin päin, niin että se juuttui tykkänään kiinni. Ei siis ollut toiveita, että se voisi päästä irralleen ennenkuin vasta seuraavana kesänä. Hiililaiva, joka oli välttynyt jäiltä, oli palannut Tasiusakiin tuoden tiedon onnettomuudesta.
»Sellainen alotteleva laivapoika! Mokomakin professori!» huusi Adler sanomattoman ylenkatseellisesti. »Siellä hän nyt makailee Smithin-salmessa ja odottelee avointa vettä, kun 'Freja' aikoinaan pääsi talvehtimaan 82 asteella asti. No, me olemme hänestä rauhassa ensi vuoteen saakka, se ainakin on hyvä!»
Murkinoituaan Bennett ja Lloyd sulkeutuivat Bennettin työhuoneeseen ja työskentelivät liki kolme tuntia edellisenä päivänä alottamansa työn kimpussa, jona oli taulukko jäämeren lämpömääristä eri syvissä luotauskohdissa. Kynän rapina vuorotteli Bennettin sanelun kanssa:
»Elokuun 15 p:nä — 2,000 metrin eli 1,093 sylen syvyydellä — minus 66°Cels. eli 30,81 Fahr.»
»Fahrenheitiä», toisti Lloyd.
»Elokuun 16 p:nä — 1,600 metrin eli 874 sylen syvyydellä —»
»Kahdeksansadan neljänkahdeksatta sylen», toisti Lloyd, kun Bennett taukosi sanelemasta.
»Taikka — tiedätkös mitä, hän on aivan väärällä suunnalla, sanon minä.»
»Mitä sinä tarkoitat?»
»Aivan hullua oli yrittääkään siltä suunnalta. 'Proteus' aikoinaan juuttui siellä kiinni ja murskautui melkein hetipaikalla. Hm…» Bennett pureskeli viiksiään. Sitten hän äkkiä havahtui ja sanoi: »Jaha — lämpömäärästähän sitä oli puhetta. Pitkällekö jouduimmekaan? 874 syvyydellä — 46° Cels.»
Huomenissa iltapäivällä, juuri kun he olivat saamaisillaan taulukon valmiiksi, kuului ovelta koputus. Se oli Adler, ja kun Bennett meni avaamaan oven, teki hän kunniaa ja ojensi esiin kolme nimikorttia. Lloyd käännähti ympäri kirjoitustuolillaan kynä ylhäällä ilmassa, kuullessaan Bennettin huudahtavan hämmästyksestä.
»Olisivathan ne juuttaat voineet ilmoittaa ennakolta tulostaan», kuuli hän Bennettin murahtelevan. »Mitä niillä nyt onkaan minulle asiata?»
»Keitä ne ovat?» kysyi Lloyd ja kävi hänen luokseen.
Bennett luki ääneen nimet korteista.
Ensiksikin Tremligde 'Timesistä'; hän on sen julkaisija — sitten Hamilton Garlock — hänellä on jotain tekemistä tuossa maantieteellisessä seurassa — presidentti, arvaan mä — ja tämä sitten» — hän ojensi kolmannen kortin Lloydille — »on sinun ystäviäsi, Craig V. Campbell 'Herkules Teräsyhtiöstä'.»
Lloyd katsahti häneen kummissaan. »Mitähän ne sinusta tahtovat?» sanoi hän hiljaa.
Bennett pudisti päätään.
»Käske niitä tulemaan tänne ylös», sanoi hän Adlerille.
Lloyd veti joutuun hihan alas paljaalta kyynärvarreltaan.
»Miksi juuri tänne, Ward?» hän kysyi.
»Olisiko meidän sitte pitänyt ottaa ne vastaan tuolla alhaalla?» kysyi hän ja rypisti otsaansa. »Hm, ehkäpä olisi pitänyt, en tullut tuota ajatelleeksi. — Ei, pysy vain täällä», sanoi hän ja veti Lloydin takaisin, kun tämä aikoi lähteä ulos ovesta. »Parempi, että sinäkin kuulet, mitä niillä on sanomista.»
Adler avasi oven, ja kolme herraa astui sisään — Campbell, sirona, sileäkasvoisena ja hansikkaat kädessä helteestä huolimatta; Tremligde, kaupungin suurimman sanomalehden (ja siksi myös koko maan suurimman) julkaisija — hänellä oli monokkeli silmässään ja olkihattu kainalossa; ja Garlock, erään kansainvälisen maantieteellisen seuran varapresidentti, jo vanha mies, jolla oli kaunis valkoinen kiharatukka ynnä iso musta silkkihuivi vanhanaikaisen kauluksen ympärillä. Itsekään sitä tällä hetkellä ajattelematta nämä kolme miestä edustivat 19-vuosisadan sivistyksen kolmea suurta edistystekijää — tiedettä, teollisuutta ja sanomalehdistöä — ja kukin heistä oli omalla alallaan hyvin etevä.
Vieraiden esiteltyä itsensä emännälle asettui Bennett jälleen seisomaan uunin eteen ja nojautui sitä vastaan kädet taskuissa. Lloyd samoin istahti entiseen paikkaansa ja nojasi kyynärpäänsä kirjoituspöytään. Seinällä hänen takanaan oli tuo suuri napaseutujen kartta. Tremligde istui bambusohvalla huoneen perällä, kädet polvilla ja koputellen hiljaa keppinsä kärjellä permantoon, Garlock oli vaipunut isoon nojatuoliin ja nojautui mukavasti taapäin, jalka toisen polvella ja ilmassa heiluen, Campbell seisoi hänen takanaan, rummutellen sormillaan tavantakaa nojatuolin selkälautaan puhuessaan Bennettille Garlockin hartiain yli, ja silloin tällöin käännähti hän Tremligdeen päin saadakseen tältä vahvistusta sanoilleen.
»No, hra Bennett, te kai saitte sähkösanomamme?» alotti Campbell.
Bennett pudisti päätään.
»En», sanoi hän hiukan kummissaan, »en ole saanut minkäänlaista sähkösanomaa.»
»Sehän oli ihmettä», sanoi Tremligde. »Minä sähkötin teille kolme päivää takaperin ja tiedustin, voitteko ottaa meidät puheillenne. Eikä osotteessakaan pitänyt olla mitään erhetystä. Sähkötin: Osote Tri Pitts, eikö se ole oikein?»
»Tämä se kai sitten vei sähkösanomanne hulluun paikkaan», vastasi Bennett. »Tämä on kyllä tri Pittsin talo, mutta hän ei asu täällä tätänykyä. Sähkösanoma on arvatenkin mennyt hänen kaupunkikonttoriinsa ja sieltä lähetetty hänen peräänsä. Hän näet ei tällä haavaa ole kotona, vaan jossain matkoilla. Mutta — nythän olette tulleet. Ja sehän on pääasia.»
»Niin», virkkoi Garlock ja katsahti Campbelliin. »Me olemme nyt tulleet ja tahtoisimme kernaasti vähän puhella teidän kanssanne.»
Campbell rykäsi; ilmeisesti oli hän lähetystön puheenjohtaja.
»Niin, nähkääs, hra Bennett — en oikein tiedä, kuinka alottaisin, niin että pitänee alkaakseni oikein juurtajaksaen alusta. Tremligde ja minä olemme saman klubin jäseniä kaupungissa, ja meillä on ollut jokseenkin paljon tekemistä toistemme kanssa viimeisinä kymmenenä vuotena. Me ajattelemme hyvää toisistamme.Minäen usko, että hänen johtavat artikkelinsa ovat kaupan, jahänei usko, että minun teräksessäni on ilmakuplia. Me olemme monessa asiassa samaa mieltä. Tremligde arvelee, että sanomalehtimies voi olla yritteliäs ja samalla kuitenkin rehellinen, ja hän koettaa toimiakin sen mukaisesti; ja minä en luule, että tekisin tarjousta siltapalkkien valmistamisesta, joiden laatu olisi hintaa huonompi. Tremligde ja minä olemme eri mieltä valtiollisissa kysymyksissä, monesti myöskin kunnallisissa asioissa, me kuulumme eri kirkkokuntiin, emme pääse yksimielisyyteen kouluolojen järjestämisestä, tulliasteiden alentamisesta, siirtolaislaista, ja Jumala paratkoon, emme varsinkaan pääoman ja työvoiman keskinäisestä suhteesta; mutta luulenpa voivani sanoa, että meillä on monia yhteisiä yhteiskunnallisia harrastuksia, ylpeilemme siitä, että Herramme on antanut meidän syntyä täällä Yhdysvalloissa; samoin on meillä kummallakin myöskin enemmän varoja, kuin mitä ehkä Henry George ja muut sosialistit pitävät tarpeellisena. Mitä nyt tahdoinkaan sanoa», jatkoi Campbell ja suoristi itsensä, kuin olisi hän nyt joutunut puheensa pääosaan, »oli se, että silloin kun te, hra Bennett, palasitte matkaltanne, olitte te — niinkuin hyvin voinette arvatakin — ainoana puheenaiheena kaduilla, klubeissa, sanomalehtitoimistoissa, sanalla sanoen kaikkialla ja joka paikassa. Tremligde ja minä tapasimme toisemme klubissa viikon päivät sen jälkeen, ja muistan hyvin, että silloin puhelimme kauan ja hyvin vakavasti teidän työstänne ja pohjoisnaparetkistä ylipäänsä.
»Me keksimme kohta, että tällöin oli vihdoinkin saavutettu jotakin, joka kiinnitti erinomaisessa määrässä meidän molempain harrastusta ja mielenkiintoa. Tulimme selville, että kumpikin olimme lukeneet melkein kaiken, mitä noista asioista oli kirjoitettu sitten Franklinin päivien. Me tunsimme kaikki monenlaiset mielipiteet ja suunnitelmat navan valloittamiseksi. Me tiesimme, miksi tämä ei tähän asti ollut onnistunut ja kuinka kaikki hukkayritykset kulloinkin olivat rauenneet kesken; mutta kuitenkin olimme molemmat samaa mieltä siitä (Campbell kumartui hiukan etunojaan ja puhui hyvin innostuneesti), että työn voi tehdä, ja että Amerika sen mieluimmiten tehköön. Se merkitsisi meille enemmän kuin jotkut maailmanmarkkinat.
»Me annamme koko paljon rahoja joka vuosi, Tremligde ja minä, yleisiin tarkoituksiin ja sen sellaisiin. Me ostamme tauluja amerikalaisilta taiteilijoilta — tauluja, joita emme tarvitse; rakennamme joskus koululaivan nuorisoamme varten, annamme apua kuvapatsaiden pystyttämiseksi yleisiin puistoihin, kirjastoille ja museoille ja niin poispäin; mutta meidän on mahdoton tuntea vähintäkään mielenkiintoa tauluihin ja kuvapatsaihin ja museoihin ja sivistyslaitoksiin, vaikka ostammekin niistä yhtä ja rakennamme toista lajia, sillä luulemme tekevämme sillä kuitenkin jotakin hyvää. Pelkään, että olemme enemmän toiminnan miehiä kuin taiteen, kirjallisuuden ja sen sellaisen. Tiedän ainakin Tremligden olevan. Hän tahtoi saada aikaan joitakin näkyviä tuloksia. Kun hän antaa rahojaan, niin tahtoo hän nähdä, mitä hyvää siitä syntyy — enkä voi kieltää, että siinä asiassa olen samaa mieltä hänen kanssaan.
»No niin, kiertämättä ja kaartamatta — kun olimme puhelleet tuosta asiasta pitkin ja poikin kymmeneen kertaan, tai ehkä kahteenkinkymmeneen, niin tuli ilmi, että asia, jota me molemmat kaikkein mieluisimmin tahtoisimme avustaa rahoillamme, olisi yritys päästä pohjoisnavalle laivalla, joka olisi rakennettu Amerikassa ja jonka sekä miehistö että johtaja olisivat Amerikan miehiä. Olemme molemmat hyvin innostuneet itse aatteeseen, mutta sen tulee silloin olla aito amerikalainen yritys alusta loppuun. Me julkaisemme yleisen varainkeräyskehotuksen ja asetumme itse etunenään pyöreällä summalla, mutta jokainen niittinaula siinä laivassa pitää olla valettu metallista, joka on kasvanut esiin Amerikan maaperästä. Jokaisen lankun sen rungossa pitää olla sahattu Amerikan metsistä, jokaisen purjetilkun kudottu Amerikan tehtaissa, jokaisen miehen olla syntynyt amerikalaisista vanhemmista. Sitä me haluamme, koska luotamme Amerikan laivanrakennustaitoon, Amerikan purjeteollisuuteen ja Amerikan merimiesten älyyn ja yritteliäisyyteen ja rohkeuteen.
»No niin», jatkoi Campbell vähän kevyempään sävyyn ja vaihtaen asentoa, »sitten emme ole puhelleet asiasta sen enempää, emmekä ole oikeastaan todellisuudessa suunnitelleet minkäänlaista retkikuntaa. Olemme vain pakinoineet, kuinka sellainen olisi järjestettävä, ja että sen vihdoinkin pitäisi lähteä Amerikasta. Tämä tapahtui viime kesänä. Mitä me oikeastaan tarkoitimme, oli saada koko yritys niin yleiseksi kuin suinkin. Ei tosin olisi vaikea saada satasentuhatta dollaria kokoon eräiltä tutuiltamme, ja sitten saimme kuulla, että hra Garlockin seuran apuun voisimme luottaa. Tuo on kaikki hyvä, mutta me halusimme, että koko kansakunta kannattaisi yritystä. Tahdoimme, että retken johtaja tietäisi, kun veisi laivansa ulos Amerikan satamasta, ettei pari miljoonanomistajaa ollut maksanut laivaa ja sen varustuksia, vaan että hänen takanaan seisoi viisikahdeksatta miljoonaa ihmistä, koko kansakunta.
»Sitten kävi Tremligde käsiksi asiaan ja sähkötti kirjeenvaihtajilleen Washingtoniin, että nämä tunnustelisivat niin monen kongressinjäsenen mielialaa kuin suinkin, jotta nähtäisiin, kuinka suurta kannatusta siltä haaralta voitiin toivoa sellaiselle retkelle. Emme niinkään paljon välittäneet rahoista kuin siitä, että koko kansa kongressinsa kautta kävisi kannattamaan yritystä. Kaikki, millä on yhteyttä merenkulun kanssa, on nykyhetkellä hyvin suosiossa. Olimme saaneet erään kongressimiehen asettumaan avustuskeräyksen etunenään, ja tiesimme, että voi luottaa niin moneen jäseneen, että nipinnapin saisimme ehdotuksen kansallisavustuksista läpiajetuksi kongressissa. Tahdoimme mielellämme, että kongressi myöntäisi 20,000 dollaria. Varainkeräyksellä toivoimme saavamme kokoon 10,000. Hra Garlock voi taata meille 2,000, Tremligde tahtoi antaa 20,000 'Timesin' puolesta, ja minä kirjoitin keräyslistaan 10,000 ja lupasin antaa laivaan koneet ja kojeet Emme hiiskuneet asiasta, mutta Washingtoniin sähkötimme alituisesti. Kaikki sujui hyvin, olimme varmat että onnistuisimme, ja seuraavalla viikolla piti yleisen varainkeräyksen alkaa — silloinkos sitten tuli tieto, että englantilainen retkikunta oli käynyt karille — tuo Duane-Parsonin juttu.
»Ei olisi voinut uskoa, että tuo tieto olisi voinut kumota toiveemme kongressin kannatuksesta maan tasalle. Meitä avustava kongressin jäsen sähkötti meille, että valiokunta hetipaikalla antaisi ehdotuksen raueta, jos se tulisi esille juuri nyt. Läksin senvuoksi oitis Washingtoniin; tämän asian takia olin matkoilla enkä yksityisten liikeasiaini, kuten te luulitte. Kävin sekä kongressimiehen että Tremligden pääkirjeenvaihtajan puheilla. Siitä ei ollut mitään hyötyä. Kumpikin, jotka tuntevat kongressin mielialan yhtä tarkoin kuin oman valtimonsa sykinnän, olivat samaa mieltä. Kongressiasiamies sanoi: 'Teidän täytyy odottaa.' Tremligden mies sanoi: 'Odottakaahan vähän — malttakaa vähän myöhemmäksi, kunnes tuo englantilainen retkikunta ja sen kovaonni on ennättänyt unohtua mielistä. Ja yrittäkää sitten uudelleen'. Mutta me emme aio ollenkaan odottaa! Sanokaammepa, että Duane tällä retkellä istuu kiikissä. Alku ei ollut hyvä. Hän kävi karille. Mutta voi ajatella, että kesän kuluessa jäät antavat sen verran perään, että hän voi lähteä matkaan; ja sillä aikaa kuin me sitten hankimme kokoon varat ja rakennamme laivan ja lähetämme sen matkaan, voi hän jo olla — Herra ties missä asti — ehkäpä jo aivan navalla. Meillä ei todellakaan ole varaa antaa Englannille sellaista ennakkoetua. Me aiomme laskea laivamme emäpuun niin pian kuin suinkin — ehkä jo ensi viikolla; meillä on kesä ja koko talvi aikaa varustella retkeämme, ja vuoden kuluttua tästä hetkestä me tahdomme tietää, että amerikalainen retkikunta on yhtä pitkällä napapiirin yläpuolella kuin Duane nykyhetkellä on, ja että sen on kuljettava englantilaisen edelle. Jos sen saamme aikaan, emme hätäile tuloksesta, edellyttäen» — Campbell kääntyi suoraan päin talonisäntää — »että te, kapteeni Bennett, rupeatte retken johtajaksi. Jos te suostutte asiaan, on vain yksi asia jälellä, josta meidän on sovittava. Kongressi petti meidät. Siihen ei meidän kannata enää luottaa. Mutta sen johdosta, ja erittäinkin sen johdosta, me tahtoisimme kysyä teiltä neuvoa, mistä saamme nuo kaksikymmentä tuhatta dollaria.»
Lloyd nousi seisomaan.
»Ne voitte saada minulta», sanoi hän levollisesti.
Garlock suoristihe joutuun nojatuolissaan ja työnsi molemmat jalkansa lujasti lattiaan. Tremligde nipisti monokkelin tiukasti silmäkulmaansa ja tuijotti häneen, ja Campbell pyörähti nopeasti ympäri hämmästyneen näköisenä, kun kuuli Lloydin äänen. Bennett yksistään ei liikahtanut. Hän seisoi edelleenkin hiukan etukumarassa uuninrintaan nojaten ja kädet taskuissa. Ainoastaan paksujen, yhteen rypistettyjen kulmakarvain alta iski nopea väläys hänen vaimoonsa. Lloyd ei katsonut vieraisiin. Seisomaan noustuaan hän seisoi hiljaa ja hievahtamatta, kädet alas riippuen ja punoittavin poskin. Hän kohtasi Bennettin katseen ja kohtasi sen lujasti, katsoi häntä rauhallisesti silmiin. Hän ei sanonut mitään, mutta koko hänen rakkautensa Bennettiin, koko hänen uskonsa tähän, koko hänen väkevä tahtonsa, että — tapahtuipa mitä tapahtui — hänen tulevaisuutensa ei saanut katketa, hänen kunnianhimonsa ei saanut raueta hänen voimansa heikkouden takia; koko hänen osanottonsa hänen suureen työhönsä, hänen naisellinen tahtonsa rohkaista, kehottaa ja auttaa miestään — kaikki tuo leimusi ja säkenöi noiden tummansinisten silmäin vakavassa katseessa. Nyt hän ei enää ollut heikko, nyt hän voi levollisesti vastaanottaa kaikki seuraukset siitä, että Bennettin nukkuva tarmo viimeinkin heräsi — nyt hän ei enää huolinut vaikuttaa häneen epäsuorasti, nyt oli ratkaiseva sana sanottu. Hänen tyyni, luja katseensa oli kaunopuheisempi kuin kaikki sanat.
Huoneessa oli kauvan aivan hiljaista, kun nuo kaksi seisoaltaan katselivat toisiaan syvälle silmiin. Ja Lloyd näki, että Bennettin silmiin vähitellen syttyi liekki, ja hän tiesi, että nyt Bennett viimeinkin ymmärsi.
Toiset jouduttautuivat kiireesti lähtemään. Campbell oli vaarinottanut tuon Bennettin ja Lloydin välillä vaihdetun pitkän, merkitsevän katseen, ja ehkäpä hän aavisti koskettaneensa johonkin arkaan ja vaikeaan kohtaan. Ilmassa oli jotakin erikoista tuntua, vaimon ja mielien välillä tapahtui jotakin erikoista, jota muun maailman ei ollut tarpeellista tietää. Hän lopetti vierailun niin pian kuin suinkin. Hän pyysi Bennettin käsittämään hänen sanansa vain alustukseksi, jota hänellä oli aikaa tarkemmin miettiä. Hän tiesi puhuvansa toistenkin nimessä sanoessaan, että rouva Bennettin jalomielinen tarjous oli liikuttanut heitä syvästi, mutta että tarjous oli tehty hetken mielijohteesta. Hra Bennett ja hänen rouvansa halusivat epäilemättä kahdenkesken puhella siitä ja neuvotella koko asiasta ylipäätään. Toimikunta piti edelleen istuntojaan hänen (Campbellin) konttorissa, jonka osotteen hän ilmoitti. Sinne hän myöskin odotti hra Bennettin vastausta.
Bennett seurasi vieraita portaita alas ulko-ovelle saakka. He kieltäytyivät kiitellen ja anteeksipyydellen kutsusta jäädä päivälliselle Bennettin luo. Heidän piti joutua ensi junalla kaupunkiin. Campbellilla ja Tremligdella oli kiirettä kotona.
Puistoveräjä helähti kiinni. Bennett oli yksin. Hän lukitsi ulko-oven ja jäi hetkiseksi nojaamaan sitä vastaan, hänen pienet silmänsä välähtelivät yhteen rypistyneiden kulmakarvain alla ja kiertelivät levottomasti eteisen ja viereisten huoneiden tuttujen esineiden väliä. Hän oli ajatuksissaan ja levoton, hän seisoi ja pureskeli hermostuneesti viiksiensä päitä. Hän nousi verkalleen portaita ylös toiseen kerrokseen ja suoraan »työhuoneensa» puoliavointa ovea kohti, josta äsken oli lähtenyt. Hän ajatteli Lloydia. Hän ikävöi vaimonsa luo. Hän tunsi, että jotakin erikoista oli tapahtunut, että viime vuoden rauhallinen, rajattoman onnellinen kotielämä oli nyt auttamattomasti lopussa; mutta enimmän hän tällä hetkellä ajatteli vaimoaan, tämän neuvoa hän kipeimmin kalpasi.
Hän kävi sisään »työhuoneeseensa» ja potkasi oven perästään kiinni, kädet yhä taskuihin haudattuina. Lloyd oli vielä sisällä, hän seisoi suoraan häntä päin, kun hän saapui ovesta sisään. Näytti, kuin ei hän olisi hievahtanutkaan paikaltaan, siitä lähtien kuin Bennett oli seurannut vieraitaan ulos. Ensi hetkessä kumpikaan ei puhunut mitään. He vain katsoivat toisiinsa.
Sitten sanoi Bennett:
»No, Lloyd?»
»Niin, ystäväni!»
Bennett tahtoi lisätä jotakin — hän ei tiennyt itsekään oikein, mitä hän tahtoi sanoa; mutta sitten tuli keskeytys.
Vanha laivanlippu — tuo vaalistunut ja repaleinen pieni kangaspalanen tähtineen ja poikkiviiruineen, joka oli kulkenut etunenässä niin monilla vaikeilla matkoilla ja sitten alati riippunut peräseinällä napakartan yläpuolella, johon »Frejan» reitti oli piirretty — se ei ollut koskaan ollut oikein vakavasti kiinnitetty seinään; ja kun nyt ovi oli kovasti tärähtänyt kiinni, oli se irtautunut nauloista ja putosi kolahtaen lattialle Bennettin jalkoihin.
Hän kumartui ja otti lipun maasta ja kääntyi katsomaan sen entistä paikkaa. Hän katseli kartan yläpuolelle asettaakseen lipun jälleen seinälle; hänelle ei ollut lainkaan vastenmielistä viivyttää ratkaisevaa keskustelua, jonka hän tiesi varmasti tulevan ja jonka hänen itsensä piti alottaa.
»Enpä tiedä», sanoi hän ja katseli vuoroon lippuun, vuoroon sen entiseen tyhjään paikkaan, »en oikein tiedä, minne sen asettaisin. Voitko sinä —»
»Etkö tiedä», sanoi Lloyd, ja hänen siniset silmänsä yht'äkkiä kiilsivät.
»En», vastasi Bennett, »minä —»
Lloyd otti lipun hänen kädestään, levähytti sen auki ja laski varrenpään keskelle suurta napaseutukarttaa, aivan siihen pisteeseen, missä maapallon pituusviivat ylhäällä yhtyvät.
»Aseta lippu tuohon!» hän sanoi.
Huhtikuun viimeinen päivä oli pimeä ja kylmä, mutta ilma oli tyven. Vesi satamassa oli siloinen ja kiiltävä kuin harmaa silkkipeite. Mereltä ajautui usvaa hitaasti maalle päin, hälvensi kaupungin ulkopiirteet ja keräytyi tiheäksi, läpinäkemättömäksi pilveksi, josta ainoastaan jokunen torni ja kirkonhuippu yleni ilmaan, näyttäen ihmeellisen epätodelliselta ilmassa heiluessaan. Etualalta, pitkin satamapaalutusten ja makasiinirivien rintamaa, urkeni kokonainen metsä mastoja ja raakapuita hienoina varjokuvaisina usvan harmajaa taustaa vastaan. Mutta taivaan ja veden ja sumun harmauden välillä näkyi mustia, liikkuvia varjoja. Ne seisoivat pitkin laitureja, silloilla ja rantakäytävillä. Yksinpä sataman viereisiä kattojakin reunusti samallainen musta varjoviiva.
Ne olivat ihmisiä, jotka seisoivat vieri-vieressä, tiheästi yhteenpakattuina tänne kaupungin äärimmälle ulkolaidalle; ja tungos yhä kasvoi minuuttien vieriessä, se lainehti suunnattomana, liikkuvana kaaoksena, ja siitä nousi yksitoikkoinen, katkeava mutina ilman harmajan hiljaisuuteen.
Vesi oli täpösen täynnä kaikenlaisia aluksia, ja ne vuorostaan mustina ihmisistä. Kaikkialla pujotteli täpötäysiä soutuveneitä. Höyrylautat ja huvimatkalaivat kallistuivat melkein kaatuakseen ihmisten levottomasti tungeksiessa toiselle laidalle. Pieniä, vilkkaita hinaajahöyryjä liikuskeli niiden lomitse, nekin täpötäynnä ja mastoissaan eri sanomalehtien tai yhdistysten lippuja. Yksityisiä huvijahteja, hienosti maalattuina ja kiiltäen messinkiheloistaan, liukui niin verkalleen esiin, että vesi tuskin karehti niiden vanassa, ja keskellä niitä kaikkia makasi ankkurissa valtava, valkeaksi maalattu panssarilaiva, näyttäen mykkien tykkiensä hirvittäviä kitoja.
Kului tuntikausi. Pitkin väliajoin pani vieno tuuli sumua liikehtimään, jolloin hienoa, läpitunkevaa tihkusadetta putosi. Laiturien musta, tiheä varjorivi kävi vielä tiheämmäksi ja mustemmaksi. Yhä uusia huvijahteja, veneitä ja höyrylaivoja ilmestyi sataman selälle; yksinpä alusten mastoissa ja raakapuissa istuskeli katsojia.
Vihdoin helähti jostakin hyvin kaukaa heikkoa, tuskin kuuluvaa jyrinää, jossa erotti vienoja tykinlaukauksia laukauksen perästä. Hetipaikalla kohosi valtavien ihmisjoukkojen hillitty mutina korkeaksi, teräväksi hälyksi. Satamassa olevat alukset liukuivat sinne-tänne kuin parvi kalastavia lokkeja, jokin myöhästynyt höyrylaiva puski esiin, niin että vaahto kuohusi korkealle keulan tiessä. Sotalaivalta kuului rummunpärinää. Huvijahdit ja höyrylautat tungeksivat valtaamaan paraat paikat ja jäivät niihin makaamaan aivan hiljaa, niin että vesi vain aika-ajoin väreili niiden perässä ja siipirattaiden sivuilla.
Tuo kaukainen jyrähtely läheni ja kasvoi voimassa, ja vähitellen erotti korva monenlaiset eri äänet sen kuorosta — tiheän, nopeasti jyrähtävän laukaussarjan, nousevan ja laskevan aallokon hurraa-huutoja tai höyrypillien ja sumusireenien käheän kiljunnan. Monin paikoin kaupungilla rupesivat kirkonkellot soimaan.
Ja äkkiä iski jyrinän aalto satamaan kuin rankka rajuilma. Mylvivä myrsky kohosi ilmoille tiheään pakkautuneesta ihmismerestä, mahtavana, innostuneena kuin manalainen tervehdys matalalle, harmajalla taivaalle. Laivoista puski kuumia, valkoisia höyrypilviä ilmaan, mutta niiden pillien ääni hukkui mahtavaan meluun. Mutta yht'äkkiä voitti senkin ilmoja tärähdyttelevä syvä ja terävä pamahdussarja. Sotalaivan kupeilta pölähti esiin mustia savupatsaita ja tulenliekkejä. Tykit antoivat jylinänsä kuulua. Seuraavassa silmänräpäyksessä uusi jylinä, uudet mustat savupatsaat ja keltaiset tulenliekit toiselta laidalta. Kaikki lähiseudun akkunaruudut helähtelivät.
Alukset, jotka koko aamun olivat tungeksineet lahden sisimmässä pohjukassa, palasivat nyt takaisin. Ne liukuivat hitaasti esiin, kokonaisena laivastona sataman suulle päin, täpösen täynnä katselijoita kansillaan, mastoissaan ja raakapuissaan, niin että kallistelivat pahasti — nekin vinkuen ja mylvien höyrypilleillään minkä ennättivät.
Ja keskellä niitä kaikkia, keskuspisteenä, johon koko suosion mahtava myrsky kohdistui, johon satojentuhansien silmät ja kokonaisen kansakunnan toiveet olivat kiinnittyneet — oli laiva, yksi ainoa.
Ja se laiva oli pieni eikä näköjään suinkaan luotu suuria yrityksiä varten, kaikki sen piirteet olivat rumat, kömpelöt ja lyhyen-jykevät. Pyöreävatsaisesta, vankasti raudoitetusta rungosta korkeaan, pyöreään peräpeiliin saakka, sivukaarista lyhyen ja paksun maston huippuun asti ei siinä ollut juuri yhtään kaunista nähtävänä. Se oli leveä ja juureva kuin gorilla, ja saattoi varmasti päätellä, että se oli hidas liikkumaan eikä luotu kaupan ja sivistyksen valtateitä kyntämään. Mutta se teki erittäin tukevan ja levollisen vaikutuksen, sekä veden päällä kelluviin että ilmaan nouseviin osiinsa nähden; voi hyvin arvata, että jättiläisvoimia vaadittiin murskaamaan sen kuperia kylkiä, jotka lisäksi olivat niin älykkäästi rakennetut, että puserrus laitaa vasten pani laivan liukumaan syrjään ja hypähtämään liukkaasti kuin ankerias hätyyttäjäänsä pakoon. Savupiippu kohosi korkealle skanssirakennuksen yli; suurmaston huipussa killui tähystyskori, »variksen pesä»; valaanpyyntiveneitä ja kummallisen näköisiä, kepeitä rekiä riippui laidoilla, ja kannet olivat ladotut täyteen tynnörejä, koreja ja tavarapaaluja.
Verkalleen se läheni, ja sitä vastaan jylisi ihmissuosion ukkonen, jollaista tuskin kukaan kuningas on saanut osakseen. Suuri valkea sotalaiva tervehti lipullaan. Silloin tuli heti kiirettä tuolla pikku laivalla, jonka oli määrä lähteä pitkälle matkalle; muuan miehistä juoksi perään ja veti lippunuorasta, ja mastoon ilmestyi — ei sama loistava, kolmivärinen lippu kuin millä sitä juuri tervehdittiin, vaan pieni palanen vaalistuneen-kirjavaa ja repaleista vaatetta, joka risaisine reunoineen ja tuskin näkyvine tähtineen ja värijuovineen kuitenkin oli todellinen taistelulippu, kertoen väsymättömistä kamppailuista ja loppumattomista ponnistuksista ja vaikertamattomasta hädästä ja puutteesta.
Laiva liukui eteenpäin saattolaisineen. Se kulki kaupungin ohi, meluavat ihmisjoukot ja tykkien jyrinä satamassa jäi vähitellen takapuolelle. Saattolaislaivat pysähtyivät toinen toisensa perään, kääntyivät ympäri ja palasivat takaisin. Ainoastaan suurimmat höyrylaivat ynnä hinaaja-alukset seurasivat vielä sen kintereillä. Taloryhmät kummallakin rannikolla harvenivat harvenemistaan ja niiden sijasta näkyi avoimia paikkoja, jotka kohoavan usvan alta paistoivat paljaina ja ruskeina; idästä rupesi puhaltamaan raitis tuuli, joka pani selän keveästi aaltoilemaan.
Puolisen mailia kuljettiin vielä mereltä saapuvien raskaiden, mahtavien maininkien keskellä, majakkatorni sivuutettiin, ja sitten avautui eteen valtava, rannaton ulappa. Jälelläkin olevat saattajalaivat luopuivat yksi toisensa jälkeen seuraamasta, viimeisinä sanomalehtien käytettävinä olevat hinaajat. Jälelle jäi vain puolisen tusinaa alusta, jotka keinuttivat tuon oudon pikku laivan vanavedessä, joka virkeästi puski eteenpäin, pieni virttynyt lippupahanen hulmuten mereltä puhaltavassa navakassa tuulessa. Lahden suulla, missä rannat kummallakin puolella lähenivät toisiaan ja kapenivat pieniksi, aaltojen huuhtelemiksi niemenkärjiksi, pysähtyi laivoista vielä kolme, uskaltamatta enää harmaana ja kylmänä möyryävälle ulapalle. Ja aivan suun edustalla seurasi kolme muuta esimerkkiä, niin että lähtijälaivalle jäi enää vain yksi ainoa seuralainen.
Mutta tämä ainut laiva, pieni urhea hinaajahöyry, pysytteli niin tiukasti sen sivulla kuin uskalsi, sillä sumu oli merellä ruvennut jälleen tihenemään, ja matalalla ajelehtivat pilviröykkiöt kaihtivat joka silmänräpäys näköalan.
Hinaajalaivassa oli yksi ainoa matkustaja — nainen. Hän seisoi suorana etukannella, pidellen kiinni kaiteesta väkevällä valkoisella kädellään; pronssinkarvaisen tukan irtaimet kiharat pieksivät hänen kasvojaan, jotka suolainen vesi oli kastellut läpimäriksi. Hänellä oli yllään pitkä ruskea päällystakki, ja tuuli pieksi sen avointa rinnastaa, niin että sen kaulus lennähti hartian yli. Hinaaja oli vielä pienempi kuin etummainen alus, ja sen ainoan matkustajan piti katsella ylöspäin nähdäkseen sen komentosillalla olevan miehen — pitkän, jykeväkasvoisen jättiläisen, joka pitkä, tiukasti napitettu sadetakki yllään piteli hänkin kiinni kaiteesta ja antoi silloin-tällöin käskyjä kompassin edessä olevalle peränpitäjälle. Komentosillalla seisova mies ja hinaajan kannella seisova nainen vaihtoivat tuontuostakin joitakin sanoja keskenään. Heidän piti huutaa toisilleen, sillä koneitten jyskytys ja laineitten pieksentä laivankupeita vastaan uhkasi niellä kaikki muut äänet; ja heidän äänistään soinnahti pakotettua hilpeyttä. Itse asiassa he olivat aivan kahdenkesken, vain peränpitäjä ruotelirattaansa ääressä voi kuulla heidän puhelunsa. Laivain muuta miehistöä ei ollut näkyvissä. Ympärillä oli avoin, sumuinen ulappa.
Viimein sanoi nainen, vastaukseksi miehen johonkin huomautukseen:
»Niin, se lienee parasta.»
Komentosana kuului. Hinaajan konesähkötin helähti, ja sen kone pysähtyi verkalleen. Vielä siunaaman aikaa kulki hinaaja lähtijälaivan kupeella. Sitten se rupesi jätättämään, ensin hitaasti, sitten yhä kasvavalla vauhdilla. Naparetkilaiva purjehti edelleen, alottaakseen pitkän, pitkän matkansa, ja molempien välimatka piteni pitenemistään. Sumu oli niin tiheä, että kohta ne kadottaisivat toisensa näkyvistään. Jäähyväishetki oli käsissä.
Lloyd, joka yksinään seisoi keinuvalla kannella, oikaisihe suoraksi ja kallisti päänsä hiukan taapäin; hän hymyili, ja hänen siniset silmänsä loistivat. Hän seisoi hievahtamatta yhä hymyillen, suorana ja ääntä päästämättä katsellen ylpeästi ja lujasti Bennettiä silmiin. Yht'äkkiä sulkeutui sumu tiiviiksi seinäksi molempien laivojen väliin, niin ettei toisesta enää voinut nähdä toiseen.
Bennettin nojautuessa siltakaiteeseen kädet takataskuissa ja silmät kiinnitettyinä harmaaseen usvaseinään tuli perämies Adler näkyviin ja tervehti jäykästi sotilaan tapaan.
»Anteeksi, kapteeni», hän sanoi, »nyt olemme selvinneet viimeisestä merimerkistä — mitä suuntaa nyt alamme kulkea?»
Bennett katsahti merikarttaan, jota Adler piteli hänen edessään, ja katsahti myös kompassiin, joka oli lujasti kiinnitetty komentosillan kaiteeseen. Hän vastasi levollisesti:
»Suoraan pohjoista kohti.»