Me hautasimme tuonaan vanhan postimestarimme, herra Sladkopertsevin, nuoren vaimon. Kätkettyämme kaunottaren maan poveen me esi-isäimme tavan mukaan palasimme vainajan asuntoon, herra postimestarin luo, "muistelemaan" vainajaa.
Kun pannukakut oli tuotu pöytään, alkoi leskivanhus itkeä katkerasti ja sanoi:
— Kuinka punaposkisia nuo pannukakut ovat, ihan kuin vaimo vainajani posket. Ja niin sieviä sitten!
— Niin, myönsivät toiset, teidän vaimonne oli todellakin kaunotar…Kerrassaan mallikelpoinen nainen!
— Niin oli, niin oli… Jokainen, joka hänet näki, ihmetteli… Mutta hyvä herrasväki, minä en rakastanut häntä hänen kauneutensa enkä hyvän sydämensä tähden. Nämä kaksi ominaisuutta ovat luontaisia kaikille naisille ja verraten tavallisia tässä maailmassa. Minä rakastin häntä erään toisen henkisen ominaisuuden tähden. Rakastin vainajaa — suokoon Jumala hänelle taivaan ilot — siitä syystä, että hän, vaikka olikin vilkas ja leikkisä, oli kuitenkin miehelleen uskollinen. Hän oli uskollinen minulle huolimatta siitä, että oli ainoastaan kahdenkymmenen vuoden ikäinen, kun minä sitä vastoin kohta täytän kuusikymmentä. Hän oli uskollinen minulle, ukolle!
Diakonipappi, joka aterioi kanssamme, ilmaisi merkitsevällä yskähdyksellä epäilyksensä.
— Te ette usko, vai kuinka? kääntyi leski hänen puoleensa.
— No eipä nyt juuri, etten uskoisi… sai diakoni neuvottomana sanotuksi, mutta muuten… Nuoret rouvat ovat nykyjään liian… tuota noin… rendez-vous, sauce, provincial…
— Te epäilette, mutta minä voin näyttää sen toteen. Minä ylläpidin hänen uskollisuuttaan erilaisin, niin sanoakseni strategisin keinoin, joten hän oli ikäänkuin linnoitettu. Tämän viisaan menettelyni johdosta vaimoni ei voinut pettää minua ainoassakaan tapauksessa. Minä käytin viekkautta suojellakseni aviovuodettani. Minä tiedän tehoavat sanat, niin — äläpäs, rauhassa saan nukkua mitä uskollisuuteen tulee…
— Mitkä ihmeen sanat ne ovat sitten?
— Aivan yksinkertaiset. Minä levitin kaupungilla ilkeän huhun. Te olette sen varmaankin kuulleet. Sanoin jokaiselle: "Minun vaimoni Aljona on suhteissa poliisimestari Ivan Alekseits Salihvatskin kanssa." Ne sanat tepsivät. Eipä uskaltanut yksikään seurustella Aljonan kanssa, sillä poliisimestarin viha piti loitolla. Kun näkivät vaimoni, niin kyllä pötkivät matkoihinsa, jottei poliisimestari vain mitään pahaa voisi heistä ajatella. He-he-he! Sen piikkipartaisen epäjumalan kanssa kun tekemisiin joudut, niin ei pidä sinulla enää ilon päivää oleman. Puolisen tusinaa protokollia hän tuossa tuokiossa kyhää pelkästään rikkomuksista terveyssääntöjä vastaan. Sattuu esimerkiksi näkemään sinun kissasi kadulla, niin protokollan tekee, niinkuin kissa muka olisi mikään irrallaan kuljeksiva nautaeläin.
— Eikö vaimonne siis ollutkaan suhteissa poliisimestarin kanssa? kysyimme ihmetellen.
— Ei, se oli vain minun viekkauttani… He-he-he!.. Niin, niin, te nuoret miehet, enkö vetänytkin teitä kaikkia nenästä? Sehän siinä niin lystikästä olikin!
Seurasi parisen minuuttia kestävä äänettömyys. Me istuimme sanaakaan hiiskumatta ja harmittelimme ja häpesimme sitä, että tuo lihava, punanenäinen ukko oli niin sukkelasti petkuttanut meitä.
— No, Jumala suokoon, että joutuisitte uusiin naimisiin! murahti diakoni.
Ihana Vanda eli, kuten hänen nimensä oli passissa, kunniallinen kansalainen Nastasia Kanavkina oli juuri päästetty sairaalasta. Hän ei ollut vielä koskaan ollut niin vaikeassa asemassa kuin nyt: asunnotta ja rahatta. Miten olla? Ensi työkseen hän läksi panttilainakonttoriin ja panttasi siellä turkoosikivellä koristetun sormuksensa — ainoan arvoesineensä. Sormuksesta annettiin rupla, mutta — mitä ruplalla ostat? Et saa sillä muodikasta lyhyttä nuttua, et korkeata hattua, et kuparinruskeita puolikenkiä ja ilman näitä esineitä Vanda tunsi itsensä ikäänkuin alastomaksi. Hänestä tuntui siltä, etteivät ainoastaan ihmiset, vaan vieläpä hevoset ja koiratkin katselivat häntä ja hänen pukunsa yksinkertaisuutta. Ja Vanda ajatteli vain pukeutumista, kysymys siitä, mitä hän söisi ja missä viettäisi yönsä, ei huolestuttanut häntä nimeksikään.
"Jospa tapaisin nyt jonkun tutun miehen…" ajatteli hän. "Ottaisin häneltä rahaa… Minulta ei yksikään kiellä, sillä…"
Mutta tuttuja miehiä ei näkynyt. Illalla heitä ei ole vaikea tavata "Renaissancessa", mutta sinne ei päästetä tässä yksinkertaisessa puvussa ja ilman hattua. Mitä tehdä? Pitkän aikaa tuskiteltuaan, kun käveleminen, istuskeleminen ja ajatteleminen jo alkoi kyllästyttää, Vanda päätti koettaa viimeistä keinoa: poiketa suorastaan jonkun tutun miehen luo hänen kotiinsa ja pyytää rahaa.
"Mutta kenen luokse menisin?" tuumi hän. "Mishkan luo ei sovi mennä, hän on perheellinen… Se punapartainen ukko on paraikaa virassaan…"
Vandan mieleen muistui hammaslääkäri Finkel, kristinuskoon kääntynyt juutalainen, joka noin kolme kuukautta sitten oli lahjoittanut hänelle rannerenkaan ja jonka päähän Vanda kerran illallisilla saksalaisessa klubissa oli kaatanut lasillisen olutta. Hän ilostui nyt sanomattomasti, kun muisti tämän Finkelin.
"Hän antaa varmaan, jos vain on kotona…" ajatteli Vanda mennessään."Mutta jollei hän anna, niin lyön siellä kaikki lamput rikki."
Kun hän saapui hammaslääkärin ulko-oven eteen, hän oli jo selvillä siitä, miten hän menettelisi: hän juoksee nauraen portaita ylös, rientää samaa menoa lääkärin työhuoneeseen ja vaatii kahtakymmentäviittä ruplaa… Mutta kun hän oli soittamaisillaan ovikelloa, tämä suunnitelma ikäänkuin itsestään katosi mielestä. Vanda alkoi arkailla ja tuli levottomaksi, mitä hänelle ei ollut koskaan vielä tapahtunut. Hän oli rohkea ja kursailematon vain juopuneessa seurassa, mutta nyt, yllään yksinkertainen puku ja tehtävänään tavallinen avunpyyntö, hän tunsi itsensä araksi ja sorretuksi. Häntä hävetti ja peloitti.
"Ehkä hän on unohtanut minut…" ajatteli Vanda uskaltamatta soittaa ovikelloa. "Ja kuinka voin mennä hänen luokseen tällaisessa puvussa? Niinhän olen kuin kerjäläinen tai vaivainen…"
Hän soitti epäröiden.
Oven takaa kuului askelia; se oli ovenvartija.
— Onko tohtori kotona? kysyi Vanda.
Nyt hän toivoi, että ovenvartija olisi vastannut "ei", mutta vastauksen asemesta tämä päästi hänet eteiseen ja auttoi palttoon hänen yltään. Portaat olivat hänen mielestään komeat ja loistavat, mutta kaikesta komeudesta pisti hänen silmäänsä etenkin suuri kuvastin, josta hän näki köyhästi puetun naisen ilman korkeata hattua, ilman muodikasta nuttua ja ilman kuparinruskeita puolikenkiä. Ja Vandan mielestä oli kummallista, että hän häpesi ja menetti kaiken rohkeutensa ja röyhkeytensä nyt, kun hän oli köyhästi puettu ja neulojattaren tai pesijättären näköinen, eikä hän ajatuksissaan nimittänyt itseään enää Vandaksi, kuten ennen, vaan Nastasia Kanavkinaksi…
— Olkaa hyvä! sanoi sisäkkö, joka opasti hänet lääkärin työhuoneeseen.Tohtori tulee kohta… Istukaa.
Vanda istuutui pehmeään nojatuoliin. "Sanon hänelle: antakaa lainaksi!" ajatteli hän. "Sopiihan minun sanoa niin, koska hän tuntee minut. Kunpa vain tuo sisäkkö poistuisi täältä siksi aikaa. Hänen läsnäollessaan on niin vaikea… Miksi hänen pitääkin seistä siinä?"
Noin viiden minuutin kuluttua avautui ovi ja sisään astui Finkel, pitkä, tummaihoinen juutalainen, jolla oli pulleat posket ja muljakkaat silmät. Posket, silmät, vatsa, leveät lanteet — kaikki oli hänestä niin hyvin syötettyä, vastenmielistä, tylyä. "Renaissancessa" ja saksalaisessa klubissa hän oli tavallisesti hauskalla tuulella, tuhlasi paljon rahaa naisten tähden ja sieti kärsivällisesti heidän kujeitaan (esimerkiksi, kun Vanda kaatoi kerran olutta hänen päähänsä, niin hän vain hymyili ja uhkasi sormellaan). Mutta nyt hän oli yrmeän, unisen näköinen, hänen katseensa oli arvokas ja kylmä ja hän pureksi jotakin.
— Mitä asiaa teillä on? kysyi hän katsomatta Vandaan.
Vanda katsoi sisäkköä, jonka kasvoilla oli vakava ilme, Finkelin täysinäistä vartaloa — tämä nähtävästi ei tuntenut häntä — ja punastui…
— Mitä asiaa teillä on? toisti hammaslääkäri ärtyisemmin kysymyksensä.
— Ham… Hammasta pakottaa… mutisi Vanda.
— Vai niin… Mitä hammasta?
Vanda muisti, että eräässä hampaassa oli kolo.
— Oikealla alhaalla… hän vastasi.
— Hm!.. Avatkaa suunne.
Finkel rypisti kulmakarvojaan, pidätti hengitystään ja alkoi tarkastella kipeätä hammasta.
— Koskeeko? kysyi hän kaivaen hammasta jollakin raudalla.
— Koskee… valehteli Vanda. — "Jos minä huomauttaisin," ajatteli hän, "niin kyllä hän aivan varmaan tuntisi minut… Mutta… tuo sisäkkö! Miksi hän seisoo siinä?"
Niinkuin höyryveturi puhalsi Finkel yhtäkkiä Vandaa päin kasvoja ja sanoi:
— Minä en kehoita teitä paikkauttamaan sitä… Teillä ei ole mitään hyötyä siitä hampaasta enää…
Kaiveltuaan vielä vähäsen hammasta ja tahrittuaan Vandan huulet ja ikenet tupakkaisilla sormillaan hän pidätti taas hengitystään ja pisti suuhun jonkin kylmän esineen… Vanda tunsi yhtäkkiä kauheata kipua, huudahti ja tarttui Finkelin käteen.
— Ei mitään, ei mitään… mutisi hammaslääkäri. Älkää peljätkö… Ei teillä olisi siitä hampaasta kuitenkaan mitään hyötyä ollut. Pitää olla urhoollinen…
Ja verisissä tupakkaisissa sormissa Vanda näki nyt irti kiskotun hampaansa. Sisäkkö astui hänen luokseen ja piti sylkiastiaa hänen suunsa edessä.
— Huuhtokaa kotona suunne kylmällä vedellä… sanoi Finkel, niin kyllä verenvuoto lakkaa…
Hammaslääkäri seisoi hänen edessään kuin henkilö, joka odottaa, että hänet jätettäisiin rauhaan…
— Hyvästi… virkkoi Vanda kääntyen oveen päin.
— Hm!.. Mutta kuka maksaa minulle työstäni? kysyi Finkel leikillisesti.
— Ah, niin… muisti Vanda, punastui ja antoi juutalaiselle ruplan, jonka oli saanut turkoosikivellä koristetusta sormuksestaan.
Astuessaan kadulle Vanda häpesi entistä enemmän, mutta nyt hän ei enää hävennyt köyhyyttään. Hän ei enää huomannut sitä, ettei hänellä ollut korkeata hattua eikä muodikasta päällysnuttua. Hän kulki katua pitkin sylkien verta ja jokainen punainen läiskä puhui hänelle hänen elämästään, huonosta raskaasta elämästä, niistä loukkauksista, joita hänen oli täytynyt sietää ja joita hän saisi sietää huomenna, viikon kuluttua, vuoden perästä, koko ikänsä aina hautaan saakka…
— Kuinka kauheata tämä on! kuiskasi hän. Kuinka kamalaa, hyvä Jumala!
Mutta seuraavana päivänä ihana Vanda tanssi jo "Renaissancessa." Hänen päässään oli suuren suuri punainen hattu, yllään muodikas nuttu ja jaloissaan kuparinruskeat puolikengät. Eräs nuori, Kasanista saapunut kauppias kestitsi häntä.
Poliisitarkastaja Osthumjelov astuu kauppatorin poikki yllään uusi virkapuku ja kädessään mytty. Hänen jäljessään marssii punatukkainen poliisi kantaen koria, joka on täpö täynnä takavarikkoon otettuja karviaismarjoja. Ympärillä on hiljaista… Torilla ei näy ainoatakaan sielua… Myymäläin ja juomalain avoimet ovet törröttävät alakuloisesti maailmaan kuin nälkäiset kidat; niitten edustalla ei ole edes kerjäläisiä.
— Vai tulet sinä tänne puremaan, kirottu peto! kuulee Osthumjelov yhtäkkiä huudon. Pojat, ottakaa se kiinni! Ei pureminen ole nykyjään luvallista! Ota kiinni! Kuuletkos!…
Kuuluu koiran vingahduksia. Osthumjelov katsoo sinne päin ja näkee koiran kolmella jalalla laukaten ja taakseen vilkuillen juoksevan kauppias Pitshuginin halkopihasta kadulle. Sen jäljessä ryntää mies, jonka liivit on auki ja jonka yllä on tärkkelöity pumpulipaita. Hän juoksee etunojassa koiraa tavoittaen, mutta kompastuu ja kaatuu pitkälleen maahan saaden koiran toisesta takajalasta kiinni. Kuuluu taaskin koiran vingahduksia ja huuto: "Älkää päästäkö karkuun!"
Myymälöistä alkaa näkyä unisia naamoja ja pian, ikäänkuin maasta kasvaen, kokoontuu halkopihan edustalle väkeä.
— Sitä epäjärjestystä, teidän ylhäisyytenne!.. huomauttaa poliisi.
Otshumjelov kääntyy vasemmalle ja astuu väkijoukon luo. Hän näkee yllämainitun miehen seisovan aivan halkopihan portin luona ja oikea käsi kohotettuna näyttävän väkijoukolle veristä sormeaan. Hänen puolihumalaisilla kasvoillaan on ikäänkuin kirjoitettuna: "Kyllä minä sinulle näytän… senkin rakki!" ja sormikin on kuin mikäkin voitonmerkki pystyssä. Otshumjelov tuntee miehen; hän on kultaseppä Hrjukin. Keskellä väkijoukkoa istuu etujalkojaan haarittaen ja koko ruumis vavisten tämän sekamelskan aiheuttaja — nuori kapeakuonoinen vinttikoira, jolla on keltaisia täpliä selässä. Sen vetisistä silmistä kuvastuu pelko ja kauhu.
— Mitäs täällä nyt?… kysyy Otshumjelov tunkeuduttuaan väkijoukon keskelle. Mitä tämä on? Kuka täällä äsken huusi?…
— Kun minä, teidän ylhäisyytenne, tulen ketään häiritsemättä tänne… aloittaa Hrjukin yskien kouraansa — hakemaan puita Mitri Mitritshilta, niin yhtäkkiä karkaa tuo peto syyttä suotta minun sormeeni kiinni… Sentähden minä vaadin vahingonkorvausta, sillä työni on hyvin tarkkaa enkä minä voi ehkä kokonaiseen viikkoon liikuttaa tätä sormeani saati sitten tehdä työtä sillä… Eihän seiso missään laissakaan, teidän ylhäisyytenne, että täytyy antaa koiran purra itseään… Jos noin vain tässä jokainen näykkimään rupee, niin parasta olisi silloin pysyä poissa tästä maailmasta…
— Hm!… Hyvä on… sanoo Otshumjelov arasti rykäisten kurkkuaan ja liikutellen kulmakarvojaan. Hyvä… Kuka on tämän koiran omistaja? Minä en jätä asiaa silleen. Kyllä minä opetan ihmisiä pitämään koiransa kurissa! On aika vihdoinkin kiinnittää huomio sellaisiin herroihin, jotka eivät tahdo noudattaa määräyksiä! Kun he saavat kerran rakistaan maksaa aika sakon, niin sen minä sanon, että kyllä he sitten tietävät, mitä koirien ja muitten elukkain ympäri juoksenteleminen merkitsee! Näytänpä heille kuin näytänkin!… Jeldyrin, — tarkastaja kääntyy poliisin puoleen, — ota selvä, kenen tämä koira on ja tee pöytäkirja! Mutta koira on tapettava! Ja heti paikalla! Se on varmaankin raivohullu… Kenen tämä koira on, kysyn minä? — Kenraali Shigalovin? Hm!.. Jeldyrin, otappas palttoo yltäni… On niin sietämättömän lämmin! Kai siitä kohta sataa… Mutta sitä en saata käsittää, — kääntyy Otshumjelov kultaseppä Hrjukinin puoleen, — kuinka se on voinut sinua purra? Eihän se ylety edes sormeesi saakka? Noin pieni se on ja sinä olet tuollainen hongankolistaja! Luultavasti olet repinyt sormesi jossakin naulassa ja sitten on päähäsi pälkähtänyt panna syy koiran niskaan. Kyllä sinut tunnetaan, lurjus!
— Teidän ylhäisyytenne, hän on aivan varmaan pitänyt sikaria koiran kuonon edessä ja usuttanut sitä, jolloin tämä, tietysti, on puraissut… Hassu mies, teidän ylhäisyytenne!
— Valehtelet, senkin irvihammas! Kun et ole nähnyt, niin älä tule tänne valehtelemaan! — Hänen ylhäisyytensä on viisas herra ja ymmärtää, milloin joku valehtele tai puhuu omantuntonsa mukaan, niinkuin Jumalan edessä… Jos minä valehtelen, niin tuomitkoon tuomari minut… Hänen laissaan seisoo, että me tähän maailman aikaan olemme kaikki tasa-arvoisia… Ja minulla itselläni on veli, joka on santarmi… jos sen tietää tahdotte…
— Älä siinä nyt enää!…
— Ei tuo sittenkään ole kenraalin koiria… — huomauttaa poliisi syvämietteisesti. — Kenraalilla ei ole tuollaisia. Hänellä on enimmäkseen lintukoiria…
— Tiedättekö sen varmasti?
— Varmasti, teidän ylhäisyytenne…
— Niin, tiedänhän minäkin sen. Kenraalilla on kalliita rotukoiria, mutta tuo on — piru ties mikä! Noin ruma karvaltaan ja pahannäköinen… inhoittava elukka… Kuka viitsiikin pitää tuollaista?!… Kyllä se on typerä! Joutuisipa tuollainen koira Pietariin tai Moskovaan, niin tiedättekö, kuinka sen kävisi? Siellä ei välitetä laista, vaan silmänräpäyksessä — henki pois! Sinä, Hrjukin, olet kärsinyt vahingon, sinun pitää siis vaatia korvausta… Täytyy opettaa heitä! On aika…
— Ehkä se sittenkin on kenraalin koira… aprikoi poliisi itsekseen, mutta äänekkäästi. Eihän sen kuonoon ole kirjoitettu… Äskettäin näin hänen pihallaan tuollaisen.
— Aivan varmaan se on kenraalin! kuuluu ääni joukosta.
— Hm!… Jeldyrin, paneppas palttoo ylleni… Tuuli on käynyt koleaksi… Viluttaa… Vie se, Jeldyrin, kenraalin luo ja kysy sieltä. Sano, että minä olen löytänyt ja lähetin… Ja sano, etteivät päästäisi kadulle. Se on ehkä hyvinkin kallis koira, ja jos jokainen sika alkaa sitä sikarilla kuonoon tökätä, niin ei kestä kauan, ennenkuin se menettää vainunsa. Koira on hento luontokappale… Ja sinä lurjus, laske kätesi alas! Mitä näyttämistä tuossa tyhjässä sormessa on?! Itse olet syypää!..
— Kenraalin kokki menee tuolla… kysytään häneltä… Hei, Prohor!Tulehan tänne, hyvä mies! Katsoppas tuota koiraa… Onko se teidän?
— Kylläpäs keksitkin! Eihän meillä ikinä ole tuollaisia ollut!
— Ei siinä ole mitään epäilemistäkään, sanoi Otshumjelov. Se on juoksukoira! Eipä kannata siis asiasta sen kauempaa keskustella… Kun minä sanon, että se on juoksukoira, niin se on juoksukoira… Ottakaa se hengiltä, siinä kaikki!
— Ei se meidän ole, jatkaa kokki Prohor. Se on kenraalin veljen, joka saapui meille aivan äskettäin. Meidän kenraalimme ei pidä vinttikoirista, mutta hänen veljensä pitää niistä kovasti…
— Onko herra kenraalin veli saapunut kaupunkiin? Vladimir Ivanitsh? kysyy Otshumjelov ja myötätuntoinen hymy leviää hänen kasvoilleen. Hyvänen aika, enhän minä sitä tiennytkään! Hän on kaiketikin saapunut vierailemaan?
— Vierailemaan…
— Hyvänen aika… Tuli kai ikävä herra veljeään… Ja minä kun en sitä tiennyt! Vai hänen koiransa tämä siis on? Sehän on hauska… Ota se Jeldyrin… Se ei ole hullumman näköinen… Ja niin vikkelä,… Yhtäkkiä oli puraissut tuota miestä sormeen! Ha-ha-ha?… No… miksikäs se noin vapisee? Rrr… Rr… Se taitaa olla vihainen, tuo pikku paholainen…
Kokki Prohor kutsui koiran luokseen ja poistui sen kanssa halkopihan luota. Väkijoukko nauraa hohottaa Hrjukinille.
— Kyllä minä sinulle pian näytän! — uhkaa Otshumjelov häntä ja kääriytyneenä viittaansa jatkaa matkaa kauppatorin poikki.
— Kuulkaa, isäntä! — huusi huoneessa N:o 47 asuva vihasta punoittava ja räiskähtelevä everstinrouva Nashatyrina hotellin isännälle. Antakaa minulle toinen huone, muuten minä lähden tästä kirotusta hotellista iäksi päiviksi! Tämä on kuin mikä luola! Minulla on täysikasvuisia tyttäriä ja täällä kuulee yöt päivät vain iljettävyyksiä puhuttavan! Mitä se sellainen on? Yöt ja päivät! Toisinaan laskettaa mies tuolla seinän takana sellaista roskaa, että ihan täytyy korvat sulkea. Puhuu kuin issikka! Onpa hyvä, etteivät minun tyttäreni siitä toki mitään ymmärrä, sillä muuten ei auttaisi muu kuin juosta kadulle… Nyt paraikaakin kuuluu se siellä mörisevän! Voitte itse kuunnella!
— Mutta minäpä muistan, veli hyvä, vielä paremman jutun, kuului matala käheä ääni viereisestä huoneesta. Muistatko luutnantti Drushkovia? No niin, tämä sama Drushkov lennätti kerran biljardipallon nurkkaan ja nosti samalla tapansa mukaan jalkansa korkealle ilmaan… Yhtäkkiä kuului Rrrr! Luultiin ensin, että hän oli reväissyt veran halki biljardipöydältä, mutta kun tarkemmin katsottiin, olivat hänen housunsa hajonneet! Niin korkealle oli se peto potkaissut, ettei enää eheää saumaa löytynyt! Ha-ha-haa! Ja siinä oli naisiakin läsnä… muitten muassa sen viinalle löyhkäävän aliluutnantti Okurinin rouva… Okurin raivostui, kun hän kehtasi käyttäytyä niin säädyttömästi hänen rouvansa läsnäollessa? Mutta sana sanasta… tunnethan sinä meikäläiset!… Okurin lähettää sekundanttinsa Drushkovin luo, mutta tämä ei ollutkaan tyhmä, vaan vastasi… ha-ha-ha… vastasi: "Älköön lähettäkö minun luokseni sekundanttejaan, vaan sen räätälin luo, joka on neulonut minun housuni. Räätälihän tässä on vikapää!" Ha-ha-ha!…
Lilja ja Miia, everstinrouvan tyttäret, jotka istuivat ikkunan luona tukien pulleita poskiaan pienillä nyrkeillänsä, loivat vetistyneet silmänsä alas ja punastuivat.
— Nyt sen kuulitte! jatkoi rouva Nashatyrina kääntyen hotellin isännän puoleen. Ja tämä ei ole mielestänne mitään? Minä olen everstin rouva, hyvä herra! Minun mieheni on sotapäällikkö. Minä en salli, että melkein minun läsnäollessani joku vosikka puhuu mokomia ruokottomuuksia!
— Armollinen rouva, hän ei ole vosikka, vaan kapteeni Kikin… Hän on aatelissukua…
— Jos hän on siinä määrin unohtanut aatelisen syntyperänsä, että puhuu kuin vosikka, niin hän ansaitsee sitäkin suurempaa ylenkatsetta! Sanalla sanoen, älkää jutelko liikoja, vaan suvaitkaa ryhtyä toimenpiteisiin!
— Mutta mitä minä sille mahdan, armollinen rouva? Te yksin ette valita, vaan kaikki valittavat. Mutta mitä minä voin hänelle tehdä? Jos astun hänen huoneeseensa ja kehoitan häntä olemaan siivosti sanoen: "Hannibal Ivanovitsh! Pelätkää toki edes Jumalaa! Tämä on hävytöntä!" niin hän heti uhkaa minua nyrkillä ja huutaa: "Tahdotko selkääs?!" tai jotain siihen tapaan. Se on kerrassaan inhoittavaa! Herättyään aamulla hän saattaa alusvaatteissaan — suokaa anteeksi — lähteä ujostelematta kävelemään pitkin käytävää. Milloin taas saattaa juovuspäissään siepata revolverinsa ja ruveta ampumaan seiniin. Päivällä hän ajaa viinaa nahkaansa ja yöllä pelaa korttia kuin vimmattu… Ja kortinpeluu päättyy usein tappeluun… Minua ihan toisten vieraitten tähden hävettää hänen käytöksensä!
— Miksette sano irti mokomaa heittiötä?
— Ei häntä savuttamallakaan saa lähtemään! Kolmen kuukauden vuokran hän on meille jo velkaa, mutta me emme enää hänen velastaankaan välittäisi, jos vain pääsisimme hänestä eroon… Onhan hänet tuomittu lähtemään huoneestaan. Mutta hän on vedonnut ylempiin oikeuslaitoksiin ja pitkittää asiaa sillä tavoin… Surullista se vain on! Ja millainen mies hän on! Nuori, kaunis, lahjakas… Kun hän on selvällä päällä, niin ei sen parempaa ihmistä ole. Tässä eräänä päivänä hän ei maistanut tippaakaan ja koko päivän istui siivosti kotona kirjoitellen kirjettä vanhemmilleen.
— Niitä surkuteltavia vanhempia! huoahti everstin rouva.
— Niin… surkuteltavia tosiaankin… Eipä olisi hauskaa, jos oma poika noin huonosti eläisi. Kaikki haukkuvat häntä, kaikista hotelleista käsketään lähtemään pois eikä kulu yhtäkään päivää, ettei häntä mainittaisi johonkin häväistysjuttuun sekaantuneena. Surullista!
— Vaimo parka! huoahti everstinrouva.
— Hän on, armollinen rouva, vaimoton. Jos hän yksinkin ehjin nahoin selviää tämän maailman menosta, niin kiittäköön Jumalaa!…
Everstinrouva rupesi astelemaan pitkin huonetta.
— Naimatonko, sanoitte? kysyi hän.
— Niin naimaton, armollinen rouva.
Everstinrouva jatkoi astelemistaan ja ajatteli kotvan aikaa.
— Hm!… Naimaton… puhui hän ajatuksissaan. Hm!… Lilja ja Miia, älkää istuko ikkunan edessä — siellä vetää! Mikä vahinko! Mies on nuori ja niin turmeltunut. Ja onkos se ihme, kun ei hänellä ole hyvää hoitoa… Ei ole äitiä, joka… Ei vaimoa… Niinhän se on… Olkaa niin hyvä, — jatkoi everstinrouva ystävällisesti, kun oli hetken aikaa jotakin miettinyt, — ja menkää hänen luokseen pyytämään minun nimessäni, että hän ei suvaitsisi puhua niin vapaasti… Sanokaa: everstinrouva Nashatyrina pyysi… Ja sanokaa, että asun tyttärieni kanssa; n:ssa 47… että olen saapunut maatilaltani…
— Kyllä sanon.
— Sanokaa siis: everstinrouva tyttärineen. Tulkoon sitten pyytämään anteeksi… Me olemme päivällisen jälkeen aina kotona. Ah, Miia, sulje ikkuna!
— Mitä te, äiti, välitätte moisesta irstailijasta? kysyi Lilja pitkäveteisesti isännän poistuttua. Kylläpä löysitte kenet kutsua vieraaksi! Juopon, räyhääjän!
— Ah, älä puhu, ma chère!… Te puhutte aina noin ja… ja siinä nyt istutte! Olkoon hän millainen hyvänsä, ei häntä silti pidä halveksia… Jokaisella rikkaruohollakin on merkityksensä tässä maailmassa… Kuka tietää, huoahti everstinrouva huolekkaasti, ehkä tässä on teidän kohtalonne kysymyksessä. Pukeutukaahan nyt joka tapauksessa…
Oli sydänyö.
Innostuneena, tukka pystyssä, syöksyi Dmitri Kuldarov vanhempainsa asuntoon ja juoksi yhtä painoa huoneitten läpi. Vanhemmat olivat paraikaa menossa levolle. Sisar oli jo vuoteessa ja luki erään romaanin viimeistä sivua. Veljet, jotka olivat lukiolaisia, nukkuivat.
— Mistä sinä nyt? ihmettelivät vanhemmat. Mikä sinun on?
— Oh, älkää kysykö! Sitä en olisi odottanut. Enpä totta tosiaan olisi sitä odottanut! Se on… se on kerrassaan uskomatonta!
Dmitri räjähti nauramaan ja istahti nojatuoliin, sillä niin onnellinen hän oli, ettei pysynyt pystyssä omilla jaloillaan.
— Se on uskomatonta! Ette saata kuvitellakaan! Sisar hypähti vuoteestaan ja heitettyään peitteen ylleen meni veljensä luo. Lukiolaiset heräsivät.
— Mikä sinun on? Sinä olet niin kummallisen näköinenkin.
— Se on ilosta kaikki, äiti hyvä? Nyt tuntee koko Venäjä minut! Koko Venäjä! Ennen ainoastaan te tiesitte, että tässä maailmassa elää muuan kolleegiregistraattori Dmitri Kuldarov, mutta nyt koko Venäjä sen tietää! Hyvä Jumala!
Dmitri ryntäsi seisoalleen, juoksi pitkin huoneita ja istuutui sitten taas.
— Mitä sitten on tapahtunut? Puhu järkevästi!
— Te elätte kuin villit eläimet, ette lue sanomalehtiä ettekä seuraa aikaanne, ja sanomalehdissä on kuitenkin niin paljon ihmeellisiä asioita! Jos jotakin tapahtuu, heti kaikki tiedetään, mikään ei voi pysyä salassa! Kuinka minä olen onnellinen! Hyvä Jumala! Sanomalehtiinhän painetaan vain kuuluisista henkilöistä, ja nyt ovat sinne minustakin painaneet!
— Mitä sinä?… Mihin?…
Isä kalpeni. Äiti loi katseensa jumalankuvaan ja teki ristinmerkin. Lukiolaiset kiipesivät sängystä ja loikkasivat lyhyissä yöpaidoissaan vanhemman veljensä luo.
— Niin juuri! Minusta on painettu sanomalehtiin! Nyt tuntee koko Venäjä minut! Kuulkaahan, äiti, pankaa tämä numero talteen, niin saamme sitä tulevaisuudessa lueskella. Katsokaa!
Dmitri veti sanomalehden taskustaan, ojensi sen isälleen ja osoitti sormellaan kohtaa, joka oli merkitty sinisellä värikynällä.
— Lukekaa!
Isä pani silmälasit nenälleen.
— No, lukekaa nyt!
Äiti katsoi taas jumalankuvaan ja teki ristinmerkin. Isä yski ja alkoi lukea: "29 päivänä joulukuuta kello 11 illalla kolleegiregistraattori Dmitri Kuldarov"…
— Näettekö nyt? Eteenpäin!… "kolleegiregistraattori Dmitri Kuldarov, astuessaan ulos Pienen Sepänkadun varrella Kosihinin talossa sijaitsevasta olutanniskelusta ja ollen päihtynyt"…
— Niin olin ja Semjon Petrovitsh myöskin… Kaikki on tarkoin kerrottu. Jatkakaa! Eteenpäin! Kuunnelkaa nyt!
… "ja ollen päihtynyt kompastui ja kaatui Durykinin kylästä Juhnovskin kihlakunnasta kotoisin olevan vosikan, Ivan Drotovin, hevosen alle. Säikähtynyt hevonen juoksi Kuldarovin yli ja veti hänen ylitsensä reenkin, jossa istui toisen gildin moskovalainen kauppias Stepan Lukov. Sitten se läksi laukkaamaan katua pitkin, kunnes eräs talonmies sai sen kiinni. Kuldarov, joka oli tajuttomassa tilassa, vietiin poliisiasemalle, jossa häntä tutkittiin. Isku jonka hän oli saanut takaraivoonsa"…
— Aisa sattui siihen, isä. Eteenpäin! Lukekaa eteenpäin!
… "jonka hän sai takaraivoonsa, ei liene vaarallinen. Tapahtumasta on tehty pöytäkirja. Haavoittuneelle on toimitettu lääkärinapua…"
— Määrättiin hautomaan takaraivoa kylmillä kääreillä. Uskotteko nyt?Koko Venäjä sen kohta tietää! Antakaa tänne!
Dmitri otti lehden, käänsi sen kokoon ja pisti taskuunsa.
— Juoksenpa tästä Makarovien luo ja näytän heille… Ja sitten pitää vielä näyttää Ivanitskeille ja Natalia Ivanovnalle ja Anisim Vasilitshille… Pitää rientää! Hyvästi.
Dmitri pani virkalakin päähänsä ja juoksi iloiten ja riemuiten kadulle.
Sievät vaunut, joissa oli kautsukkiset likasuojukset, samettisetistuimet ja lihava ajuri, ajoivat tilanomistaja Grjabovin talon eteen.Vaunuista hypähti kihlakunnan aatelisseuran esimies Feodor AndreitshOtsov, jonka uninen lakeija vastaanotti eteisessä.
— Onko herrasväki kotona? kysyi esimies.
— Ei ole. Rouva läksi lasten kanssa vieraisiin ja herra on mamsellin kanssa ongella. Aamusta saakka ovat siellä ongiskelleet.
Otsov tuumaili hetken aikaa ja läksi sitten joen rantaan etsimään Grjabovia. Hän löysikin hänet noin parin virstan päästä kotoa, joen rannalta. Katsellessaan alas jyrkältä törmältä hän huomasi Grjabovin istuvan siellä onkimassa ja riemastui löydöstään aika lailla. Grjabov, suurikasvuinen, lihava mies, jolla oli tavallista isompi pää, istui hiekalla jalat turkkilaiseen tapaan ristissä alla ja pitkä onkivapa kädessä. Hattu oli takaraivolla, kaulavaate siirtynyt sivulle. Hänen vieressään seisoi pitkä, laiha englannitar, jolla oli nuppumaiset äyriäissilmät ja suuri linnunnenä, joka muuten oli pikemmin koukun kuin nenän kaltainen. Hänen yllään oli valkoinen musliinipuku, jonka läpi hänen laihat, keltaiset olkapäänsä hohtivat. Kullanvärisestä vyöstä riippui pieni kultainen kello. Englannitar onki myöskin. Heidän ympärillään vallitsi haudan hiljaisuus. Molemmat olivat yhtä liikkumattomat ja tyynet kuin joki, jonka pinnalla heidän ongenkohonsa kelluivat.
— Halu on hyvä, mutta onni poissa! nauroi Otsov. Terve, Ivan Kusmitsh!
— Aaa!… Sinäkö se oletkin?… virkkoi Grjabov kääntämättä päätään ja siirtämättä silmäänsä ongenkohosta. Tulit tänne?
— Niinkuin näet… Ja sinulla on yhä nuo entiset kujeesi! Et ole voinut heittää niitä?
— Hitto vieköön, kun olen koko päivän aina aamusta saakka tässä ongiskellut… Huono on kalaonni tänään. Ei ole tullut päätäkään ei minulle eikä tuolle pöpölle tuossa vieressä. Tässä olemme istuneet ja istuneet jos kuinka kauan, mutta ei ole yhtäkään vietävää näkynyt! Eikä auta tässä paha puhekaan!
— Heitä hiiteen mokomat vehkeet! Lähdetään ennemmin koettamaan, miltä viina maistuu!
— Odotahan… Ehkä saammekin vielä jotakin. Illan tullen kala syö tavallisesti paremmin. Niin, veli hyvä, aamusta saakka olen istunut tässä! On ollut niin surkean ikävä, ettei sitä saata sanoin selittää. Mahtoi se olla itse paholainen, joka minut tähän onkeen sai tarttumaan. Minä tiedän, että tämä on joutavaa hommaa, mutta tässä pitää minun vain istua! Istun kuin mikä lurjus, kuin pakkotyöläinen ja tuijotan hölmönä tuohon veteen! Heinäntekoon pitäisi lähteä, mutta minä vain ongiskelen kaloja. Eilen piti itse piispa jumalanpalveluksen Haponjevossa, mutta ei tullut sinnekään lähdettyä, kun täällä tuon sterletin kanssa istuskelin… tuon noidan tuossa…
— Mutta… oletko sinä järkesi menettänyt? kysyi Otsov vilkuen hämillään englannittareen. Haukut naista päin silmiä…
- Hyväinen aika, eihän se ymmärrä rahtuakaan venättä. Hauku tai kehu — se on hänestä yhdentekevä! Mutta katsoppas sen nenää! Ihan pyörryttää, kun sitä katsoo! Päiväkaudet istumme täällä yhdessä, mutta eipä hän suvaitse sanaakaan virkkaa! Seisoo siinä kuin kummitus ja töllistää tuonne veteen.
Englannitar haukotteli, muutti madon ja viskasi ongensiiman veteen.
— En saata olla ihmettelemättä, veli hyvä! jatkoi Grjabov. Kymmenen vuotta on tuo pöllöpää ollut Venäjällä eikä osaa edes sanaakaan meidän kieltämme!… Kun meidän ylhäiset naisemme matkustavat Englantiin, niin kohtahan he oppivat jonkun verran englantia solkkaamaan, mutta tuo… Piru heidät periköön! Katsohan sen nenää!
— Herkeä jo… Sopimatonta… Miksi sinä noin naista ahdistat?
— Ei hän ole nainen, vaan neiti… Sulhasistahan tuo vain haaveilee, hiton nukke. Hän löyhkää ikäänkuin lahonneelle. Minä vihaan häntä! En voi välinpitämättömästi katsoa häneen. Kun hän vain vilkaisee minuun, niin heti kouristaa minua niin kummasti, kuin olisin loukannut kyynärpääni hermoja. Mutta hänkin onkii mielellään. Katsohan: onkii täynnä pyhää hartautta! Halveksien katsoo kaikkea… Seisoo siinä tuntien olevansa ihminen, luomakunnan herra. Ja tiedätkö mikä hänen nimensä on? Se lausutaan: Uilka Tsharlsovna Tfais! Hyi!… eihän sitä voi ääntääkään!
Englannitar, kuultuaan nimensä mainittavan, käänsi nenänsä Grjaboviin päin ja mittaili häntä ylenkatseellisella silmäyksellä. Grjabovista hän siirsi silmäyksensä Otsoviin ja valoi hänetkin ylenkatseella. Ja kaiken tämän hän teki ääneti, arvokkaasti, hitaasti.
— Näitkö? kysyi Grjabov nauraa hohottaen. Siinä sait! Saakeli soikoon! Mutta lasten tähden täytyy pitää tuota tritonia. Jollei olisi lapsia, niin enpä päästäisi häntä kymmentä virstaa lähemmäksi taloani… Nenäkin on kuin haukan… Ja vartalo? Tuo mykkä nukke on minusta aivan kuin suuren suuri naula, jonka mielelläni löisin maan sisään. Odotappas… Nyt nyppää…
Grjabov hyppäsi pystyyn ja kohotti onkensa. Siima pingottui… Grpabov nykäisi vielä pari kertaa, mutta koukku ei irtaantunut.
— Kiinni on tarttunut! sanoi hän rypistäen kulmakarvojaan. Kiviin kaiketi… Hitto vieköön!
Kärsimätön ilme nousi Grjabovin kasvoille. Raskaasti hengittäen, liikehtien hermostuneesti ja mutisten kirouksia hän alkoi nykiä siimasta. Mutta nykimisestä ei ollut mitään hyötyä. Grjabov kalpeni.
— Surkeata! Pitää kaiketi mennä veteen.
— Heitä sinne!…
— Ei… en heitä… Näin illan tullen kala syö hyvin… Tulipa tästä nyt koko komissiooni, Herra paratkoon! Veteen pitää mennä. Niin pitää! Jospa sinä sentään tietäisit, kuinka ikävää on riisuutua! Että pitääkin tuo englannitar tuossa oleman!… Hänen läsnäollessaan on niin ilkeätä riisuutua! Onhan hän sentään nainen!
Grjabov heitti hatun ja kaulavaatteen yltään.
— Miss… e-e-e… — hän kääntyi Albionin tyttären puoleen. — Miss "Tfais!" Je vous prie… Kuinka pitää minun sinulle sanoa, jotta sinä ymmärtäisit? Kuulkaa… tuonne! Menkää tuonne! Kuulitko?
Englannitar katsoi Grjaboviin ylenkatseellisesti ja päästi nenä-äänen.
— Mitä? Ettekö ymmärrä? Mene tuonne kun sinulle sanotaan! Minun pitää riisuutua! Mene tuonne! Tuonne!
Grjabov nyki missiä hihasta ja osoitti pensaita: mene tuonne pensaitten taa piiloon. Englannitar sanoi nopeasti pitkän englantilaisen lauseen liikuttaen energisesti kulmakarvojaan. Tilanomistajat hytkähtelivät ja hätkähtelivät tuskissaan.
— Ensi kerran eläissäni kuulen hänen äänensä… Eihän siinä ole hullumpi sointu… Mutta ei vain ymmärrä meitä! Mitä pitää minun hänelle tehdä.
— Heitä hiiteen, niin lähdemme kulauttamaan ryypyn sen asian päälle!
— Ei, ei… nyt syö hyvin… illalla… Mikä tässä auttoi? Onpa tämä koko komissiooni! Täytyy hänen nähtensä riisuutua…
Grjabov heitti nutun ja liivin yltään ja istuutui hiekalle vetämään saappaita jalastaan.
— Kuulehan, Ivan Kusmitsh, virkkoi esimies nauraa hohottaen kämmeneensä. Tämä on, hyvä ystäväni, peräti naurettavaa, tämä on ihan pilantekoa!
— Kuka käski hänen olla ymmärtämättä? Se on heille opiksi, senkin muukalaiset!
Grjabov veti jalastaan saappaat, housut, riisui alusvaatteet yltään ja oli Aatamin puvussa. Otsov piteli vatsaansa; hän punastui sekä naurusta että hämistä. Englannitar liikutteli kulmakarvojaan ja räpäytteli silmiään… Hänen huulillaan oli ylpeä, ylenkatseellinen hymy.
— Pitää jäähdytellä, sanoi Grjabov läimäytellen lanteitaan. Sanoppas,Feodor Andreitsh, miksi minun rintaani joka kesä ilmaantuu rohtumaa?
— Mene toki heti veteen tai peitä itsesi jollakin! Nauta!
— Hävetköön nyt kerran, mokomakin… sanoi Grjabov ja tehtyään ristinmerkin painui veteen. Prr… kylmää on vesi.. Katsohan kuinka liikuttelee kulmakarvojaan! Eipäs mene vain pois… Hän seisoo joukon yläpuolella! He-he-he!… Ei pidä meitä edes ihmisinä!
Astuttuaan polvia myöten veteen ja ojennettuaan kookkaan vartalonsa hän räpäytteli merkitsevästi silmää ja virkkoi:
— Nyt hän ei olekaan kotonaan Englannissa!
Missi muutti kylmäverisesti toisen madon koukkuun, haukotteli ja viskasi siiman veteen. Otsov kääntyi poispäin. Grjabov kasti itsensä, irroitti koukun ja kömpi ylös vedestä hampaiden lyödessä loukkua. Kahden minuutin kuluttua hän istui jo pukeutuneena rantahiekalla ja onki taas kärsivällisesti.
Joukkue metsästäjiä oli yöpynyt pieneen talonpoikaismajaan ja loikoili paraikaa äskettäin korjatuilla heinillä. Kuu paistoi ikkunasta sisään hanurin surullinen soitto kuului kyläraitilta, heinien tuoksu oli huumaavaa, mutta hieman pahanhajuista. Metsästäjät juttelivat koirista, naisista, ensi lemmestä, metsänriistasta. Kun oli kerrottu kaikki mitä tutuista rouvista tiedettiin ja sen lisäksi vielä satakunta juttua, niin lihavin metsästäjistä, joka pimeässä näytti heinäruolta ja joka puhui täyteläisellä äänellä kuin esikuntaupseeri, haukotteli kuuluvasti ja aloitti:
— Eihän ole mitään olla rakastettu: neitosethan ovat luodut rakastamaan meitä miehiä. Mutta onko teistä, hyvät herrat, kukaan ollut vihattu, vihattu intohimoisesti, riivatusti? Onko kukaan teistä saanut kokea äärimmäistä vihaa? Onko?
Vastausta ei kuulunut.
— Eikö kukaan? kysyi matala ääni. Mutta minäpä olen ollut vihattu. Nuori, kaunis neitonen on minua vihannut, ja juuri hänessä olen minä voinut tarkata ensi vihan tuntomerkkejä. Ensi vihan, hyvät herrat, sillä se oli juuri jotakin aivan päinvastaista kuin ensi lempi. Muuten, se mitä minä nyt aion kertoa, tapahtui niin kauan sitten, etten minä silloin vielä käsittänyt rakkautta enkä vihaakaan. Minä olin silloin kahdeksanvuotias, mutta se on aivan sivuseikka, sillä tyttö on tässä päähenkilö eikä poika. No niin, kuulkaahan siis. Eräänä kauniina kesäiltana ennen auringon laskua minä ja minun opettajattareni Sinotshka, joka oli sangen rakastettava ja runollinen olento ja äskettäin päättänyt tyttökoulun, istuimme lastenkamarissa opiskellen. Sinotshka katseli hajamielisesti ikkunaan ja sanoi:
— Niin. Me hengitämme happea keuhkoihimme. Mutta sanohan nyt, Petja, mitä me hengitämme ulos?
— Hiilihappoa, sanoin minä katsoen samoin ikkunaan.
— Niin, myönsi Sinotshka. Mutta kasvit päinvastoin ottavat ilmasta hiilihappoa ja hengittävät ulos happea. Hiilihappo on sangen vaarallista kaasua. Napolin läheisyydessä on niinsanottu Koiraluola, jossa on hiilihappoa. Jos sinne päästää koiran, niin se kuolee.
Tämä onneton Koiraluola lähellä Napolia on kuin mikä kemiallinen viisauden merkki, jota edemmäksi ei yksikään kotiopettajatar rohkene mennä. Sinotshka piti aina innokkaasti luonnontieteinen puolta, mutta kemiasta hän tuskin tiesi muuta kuin tämän luolan.
Sinotshka käski minua toistamaan. Minä toistin. Hän kysyi, mikä horisontti on. Minä vastasin. Mutta pihalla, meidän märehtiessämme horisontista ja luolasta, isäni teki lähtöä metsästämään. Koirat ulisivat, hevoset nostelivat kärsimättömästi jalkojansa ja veikistelivät ajajalle, palvelijat kantoivat rattaille kaikenlaista matkaa varten. Näitten rattaitten vieressä oli toiset, joihin äitini ja sisareni nousivat ajaakseen Ivanitsheille nimipäiville. Kotiin jäimme vain minä, Sinotshka ja vanhin veljeni — ylioppilas, jonka hampaita pakotti. Te saatatte kuvitella minun harmiani ja ikävääni!
— Mitä me siis hengitämme? kysyi Sinotshka katsoen ikkunaan.
— Happea.
— Niin, ja horisontiksi sanotaan paikkaa, jossa maa ja taivas näyttävät yhtyvän…
Nyt lähtivät rattaat liikkeelle; isä edellä ja äiti jäljessä tyttärineen. Minä näin kuinka Sinotshka otti taskustaan pienen kirjeen, puristi sitä kovasti, painoi ohimoaan vasten, punastui ja katsahti kelloon.
— Niin, muistakaa nyt, sanoi hän, Napolin läheisyydessä on niin sanottu Koiraluola… — ja loi taas silmäyksen kelloon ja jatkoi, — jossa maa ja taivas näyttävät yhtyvän…
Tyttö parka käveli tuskissaan pitkin huonetta ja katsahti vähän väliä kelloon. Tunnin loppuun oli vielä runsaasti puoli tuntia.
— Nyt laskuoppi, sanoi hän raskaasti hengittäen ja lehteillen vapisevin käsin esimerkkikirjaa. Laskekaa esimerkki N:o 325; minä… tulen kohta takaisin…
Hän meni ulos. Kuulin, kuinka hän juoksi portaita alas ja näin sitten ikkunasta hänen vaaleansinisen pukunsa vilahtavan pihan yli ja katoavan pikkuportista puutarhaan. Hänen hätäiset liikkeensä, palavat poskensa ja levottomuutensa saivat minut juonittelemaan. Minne hän riensi ja miksi? Viisas kun luulin olevani, niin ajattelin asiaa hetkisen ja ymmärsin kaikki: hän juoksi puutarhaan syömään vattuja tai ottamaan kirsikoita, käyttäen hyväkseen minun ankarain vanhempieni poissaoloa! Jos niin kerran on, niin saakeli soikoon, lähdenpä minäkin syömään vähän kirsikoita! Minä heitin laskuesimerkkikirjan ja juoksin puutarhaan. Menin kirsikkapuitten alle, mutta häntä ei näkynytkään siellä. Kierrettyään vatukon, karviaismarjapensaat ja vartian kojun hän näkyi menevän lammelle päin, kalpeana, säpsähtäen pienintäkin risahdusta. Minä hiivin hänen jäljessään ja näen, hyvät herrat, vanhimman veljeni Sashan seisovan lammen rannalla kahden vanhan raidan paksujen runkojen välissä. Veljeni kasvojen ilmeestä ei voi päättää, että hänen hampaitaan pakottaisi. Hän katsoo lähenevään Sinotshkaan ja koko hänen olentonsa aivankuin hohtaa onnesta. Mutta Sinotshka, ikäänkuin häntä ajettaisiin Koiraluolaan ja pakotettaisiin hengittämään hiilihappoa, lähestyy häntä astuen verkalleen, hengittäen raskaasti, pää kenossa… Kaikesta saattaa huomata, että hän ensi kertaa eläessään menee kohtaamaan lemmittyään. Nyt Sinotshka astuu veljeni luo… Puolisen minuuttia he katsovat ääneti toisiinsa, ikäänkuin eivät uskoisi omia silmiään. Sitten jokin voima työntää Sinotshkaa selkään, hän laskee kätensä Sashan olkapäille ja painaa päänsä hänen rinnalleen. Sasha nauraa, jupisee hajanaisia sanoja ja tulisesti rakastuneen nuorukaisen kömpelyydellä painaa molemmat kämmenensä Sinotshkan pään päälle. Ilma, hyvät herrat, on mitä ihanin… Kunnas, jonka taa aurinko laskee, molemmat raidat, vihreät rannat, taivas — kaikki tämä yhdessä Sashan ja Sinotshkan kera kuvastuu lammen tyyneen pintaan. On aivan hiljaista. Saraheinää kasvavalla nurmella lentää kirjavanaan miljoonia perhosia, joilla on pitkät tuntosarvet, ja kauempana puutarhan takana ajetaan karjaa kotiin. Sanalla sanoen: vaikka maalaisit taulun.
Kaikesta siitä, mitä näin, ymmärsin vain sen, että Sasha ja Sinotshka suutelivat. Se on sopimatonta, ajattelin. Jos äiti saa sen tietää, niin heidän käy huonosti. Tuntien jonkinlaista häpeätä minä palasin takaisin lastenkamariin odottamatta kohtauksen loppua. Sitten otin esimerkkikirjani ja aloin laskea. Mutta ajatukseni karkasivat muualle. Kasvoilleni levisi voittoisa hymy. Oli niin hauskaa tietää heidän salaisuutensa ja sitä paitsi huvitti se, että milloin hyvänsä voisin näyttää toteen, että sellaiset auktoriteetit kuin Sasha ja Sinotshka eivät hekään osaa käyttäytyä täysin mallikelpoisesti. Nyt he ovat minun vallassani ja heidän autuutensa on riippuvainen minun jalomielisyydestäni. Kyllä minä sen heille näytän!
Kun olin mennyt levolle, tuli Sinotshka tapansa mukaan lastenkamariin katsomaan, etten ollut nukkunut riisuutumatta ja unohtanut lukea iltarukousta. Minä katselin hänen kauniita, onnellisia kasvojaan ja hymyilin. Salaisuus ei antanut minulle rauhaa, vaan pyrki ilmoille. Täytyi saada huomauttaa siitä ja nauttia vaikutuksesta.
— Minäpä tiedän! sanoin hymähtäen. — Hi-hi!
— Mitä sitten?
— Hi-hi! Minä näin kuinka te ja Sasha suutelitte siellä suurten raitojen alla. Minä läksin perässänne ja näin kaikki…
Sinotshka vavahti, sävähti punaiseksi ja hämmästyen minun huomautuksestani istahti tuolin laidalle, jolla oli vesilasi ja kynttilä.
— Minä näin, kuinka te… suutelitte… toistin minä hihittäen ja nauttien hänen hämmästyksestään. Ahaa! Minäpä sanon äidille!
Arkaluontoinen Sinotshka katsoi tutkivasti minuun ja tultuaan vakuutetuksi, että minä todella tiesin kaikki, tarttui epätoivoisesti käteeni ja alkoi vapisevalla äänellä mutista:
— Petja, se on alhaista… Minä rukoilen teitä, Jumalan tähden… Olkaa kuin mies… älkää puhuko kenellekään… Kelpo ihmiset eivät vakoile… Se on alhaista… rukoilen teitä…
Tyttö parka pelkäsi kuin ruttoa minun äitiäni, joka oli hyväntahtoinen, mutta ankara nainen. Minun hymyilevä naamani ei voinut olla häiritsemättä hänen ensi lempeään, niin puhdasta ja runollista kuin se olikin. Te saatatte siis arvata, millainen hänen mielentilansa oli. Minun tähteni hän ei nukkunut koko yönä ja aamulla tullessaan teetä juomaan oli hänen silmäinsä alla siniset kaaret… Tavatessani teen juotuani Sashan en voinut olla hymähtämättä ja kehaisematta:
— Kyllä minä tiedän! Minä näin kuinka sinä eilen suutelit Sina neitiä!
— Senkin tolvana!
Hän ei ollut yhtä arka kuin Sinotshka ja siksipä ei minun huomautukseni tehnyt häneen samaa vaikutusta. Se yllytti minua yhä enemmän. Koska Sasha ei pelästynyt, niin hän ei nähtävästi usko, että minä näin ja tiedän kaikki. Mutta odotappas, kyllä minä sinulle näytän!
Opettaessaan minua ennen päivällistä Sinotshka ei katsonut minuun; hän änkytteli hiukan ja toisteli sanoja. Sen sijaan, että olisi peloitellut, hän koetti kaikin tavoin mielistellä minua, antaen minulle parhaita arvosanoja eikä kertonut isälle minun kujeitani. Minä käytin mieleni mukaan hyväkseni hänen salaisuuttaan: en lukenut läksyjäni, kävelin luokkahuoneessa käsilläni ja puhuin sopimattomuuksia. Sanalla sanoen, jos sillä lailla olisin jatkanut tähän päivään saakka, niin minusta olisi tullut etevä sirkustaiteilija. Kului viikko. Salaisuus kiusasi minua kuin tikku silmässä. Mieleni teki, kävi sitten miten hyvänsä, saada laverrella salaisuudesta ja nauttia vaikutuksesta. Ja kerran päivällispöydässä, kun meillä oli paljon vieraita, minä hymähdin typerästi, katsoin luihusti Sinotshkaan ja sanoin:
— Kyllä minä tiedän… Hi-hi! Minä näin…
— Mitä sinä tiedät? kysyi äiti.
Minä katselin vieläkin luihummin Sinotshkaan ja Sashaan. Olisittepa nähneet, kuinka tyttö lensi punaiseksi ja kuinka vihaisen silmäyksen Sasha iski minuun! Minä pureskelin kieltäni enkä sanonut sen enempää. Sinotshka kalpeni vähitellen, puri hampaitaan eikä syönyt enää mitään. Samana päivänä iltaluvun aikana minä huomasin Sinotshkan kasvoissa suuren muutoksen. Ne näyttivät ankarammilta, kylmemmiltä, ikäänkuin marmorisilta, ja hänen silmänsä katsoivat niin kummallisesti minua suoraan kasvoihin. Kautta kunniani, en ole edes ajokoirilla niiden saavuttaessa suden nähnyt milloinkaan niin julmia, hävityksenhaluisia silmiä! Minä ymmärsin niitten ilmeen mainiosti, kun hän kesken lukua yhtäkkiä puri kuuluvasti hampaitaan ja sähisi niitten välitse:
— Minä vihaan! Oi, jospa te, inhoittava, iljettävä olento tietäisitte, kuinka minä vihaan teitä! Kuinka vastenmielistä on katsoa teidän kerittyä päätänne, teidän rumia, törröttäviä korvianne!
Mutta samassa hän säikähti ja sanoi:
— En minä teille puhunut… Se oli eräästä näytelmäosasta…
Sitten yöllä näin, kuinka hän astui vuoteeni ääreen ja tuijotti kauan minua kasvoihin. Hän vihasi intohimoisesti eikä voinut enää elää ilman minua. Hänen täytyi saada katsoa minun vihattua naamaani.
Kerran, muistan sen varsin hyvin, oli ihana kesäilta, nurmet tuoksuivat, oli hiljaista, kuu kumotti. Minä kuljin lehtokäytävää pitkin ajatellen kirsikkahilloa. Yhtäkkiä astuu kalpea ihana Sinotshka eteeni, tarttuu käteeni ja alkaa huohottaen selittää:
— Oi kuinka minä vihaan sinua! En soisi kenellekään niin paljon pahaa kuin sinulle! Ymmärrä se! Minä tahdon, että sinä ymmärtäisit sen!
Ajatelkaahan: kuutamo, kalpeat, vihaa säkenöivät kasvot, hiljaisuus… Ensin se huvitti minua ja minä kuuntelin hänen puhettaan, katsoin häntä silmiin, mutta sitten minua alkoi peloittaa, minä huudahdin ja juoksin suinpäin sisälle.
Minun mielestäni oli paras valittaa äidille asiasta. Ja minä valitin, kertoen tietysti siitä, kuinka Sasha ja Sinotshka suutelivat. Mutta minä olin tyhmä enkä tiennyt, mitä siitä seurasi, muuten olisin pitänyt koko suutelemisen omana salaisuutenani. Äiti, kuunneltuaan mitä kerroin, suuttui ja tiuskaisi:
— Sinun ei tarvitse puhua sellaisesta, sinä olet vielä lapsi… Mutta kuitenkin, mikä huono esimerkki lapsille!
Minun äitini ei ollut ainoastaan hyväntahtoinen, vaan johdonmukainenkin. Jottei hän nostaisi häväistysjuttua, hän ei heti erottanut Sinotshkaa toimestaan, vaan se tapahtui vähitellen, järjestelmällisesti, niinkuin säädyllisiä, mutta sietämättömiä ihmisiä yleensä erotetaan toimesta. Muistan, että kun Sinotshka läksi meiltä pois, niin hänen viimeinen katseensa, jonka hän taloon loi, oli suunnattuna siihen ikkunaan, jonka edessä minä istuin. Vakuutan teille, että vielä tänäkin päivänä muistan tuon katseen.
Sinotshkasta tuli pian veljeni vaimo. Hän on Sinaida Nikolajevna, jonka te tunnette. Minä tapasin hänet senjälkeen, kun olin jo junkkari. Vaikka Sinotshka kuinka olisi koettanut, hän ei mitenkään voinut olla minussa, viiksikkäässä junkkarissa tuntematta tuota vihattua Petjaa eikä käyttäytynyt minua kohtaan sukulaisen tavoin… Ja yhä vieläkin, huolimatta hyväntahtoisesta kaljusta päälaellani, pienestä pyöreähköstä vatsastani ja nöyrästä ulkomuodostani, hän aina vain katsoo minuun kierosti eikä tunne olevansa oikein kotonaan, milloin ikinä tulenkin veljeäni tervehtimään. Kaikesta päättäen on viha yhtä unohtumaton kuin rakkauskin… Mutta kuulkaahan: Kukko laulaa jo! Hyvää yötä!
— Pavel Vasilitsh, eräs nainen tahtoo tavata teitä, ilmoitti Luka. Hän on odottanut jo kokonaisen tunnin…
Pavel Vasilitsh oli juuri syönyt aamiaista. Kuultuaan että muuan nainen odotti häntä, hän rypisti naamaansa ja sanoi:
— Menköön hiiteen! Sano, etten jouda.
— Mutta Pavel Vasilitsh, hän on käynyt täällä ainakin viisi kertaa pyrkimässä puheillenne. Sanoo välttämättä tahtovansa tavata… Melkeinpä itkee.
— Hm… No, olkoon menneeksi, käske hänet työhuoneeseni.
Pavel Vasilitsh veti hätäilemättä nutun ylleen, otti toiseen käteensä kynän, toiseen kirjan ja tekeytyen sen näköiseksi kuin hänellä olisi kova kiire, astui työhuoneeseensa. Siellä häntä jo odotti vieras, suuri lihava nainen, jolla oli punakat, pyöreät kasvot ja silmälasit nenällä. Hän oli jotakuinkin arvokas näöltään ja pukeutunut sangen silmiinpistävästi (hänellä oli turnyyri ja korkea hattu, jossa oli punertava lintu). Huomattuaan isännän hän katsoa muljautti kulmainsa alta ja pani kätensä ristiin kuin rukoiltaessa.
— Te ette tietenkään muista minua, aloitti nainen korkealla, mutta miehekkäällä äänellä huomattavasti levottomana. Minulla… minulla oli ilo tulla tuntemaan teidät Hrutskien luona… Minun nimeni on Murashkina…
— A-a-a… mm… Istukaa! Mitä asiaa teillä on?
— Nähkääs… minä… minä… jatkoi nainen istuutuen ja käyden yhä levottomammaksi. Te ette muista minua… Nimeni on Murashkina… Nähkääs minä ihailen teidän neroanne ja luen aina nautinnolla teidän kirjoituksianne… Älkää luulko, että imartelen, — Jumala varjelkoon minua siitä, — lausun vain totuuden… Minä luen aina kaiken, mitä te kirjoitatte! Osaksi ei kirjaileminen ole minullekaan aivan vierasta, tarkoitan, tietysti… en uskalla sanoa olevani kirjailijatar, mutta… kuitenkin… onhan minunkin korteni lisänä keossa. Minä olen julaissut kolme lastenkertomusta — te ette suinkaan ole lukenut niitä — olen venäjäntänyt useita teoksia ja… ja minun veli vainajani oli aikanaan "Djelo"-lehden avustajia.
— Vai niin, vai niin… Entä mitä asiaa teillä on?
— Nähkääs… (Murashkina loi katseensa alas ja punastui). Minä tunnen teidän neronne… teidän mielipiteenne, Pavel Vasiljevits, ja tahtoisin tietää tai oikeammin… pyytää neuvoa… Minun täytyy teille tunnustaa, pardon pour l'expression, että olen onnellisesti synnyttänyt murhenäytelmän, ja tahtoisin nyt ennenkuin lähetän sen sensuuriin kuulla teidän lausuntonne siitä.
Murashkina kaivoi hermostuneesti, kuin pyydykseen joutunut lintu, vaatteitaan ja veti esiin ison paksun vihon.
Pavel Vasilitsh piti vain omista kirjoituksistaan, mutta toisten tuotteet, joita hän luki ja kuunteli, vaikuttivat häneen kuin tykin suu, joka on suunnattu suoraan vasten hänen naamaansa. Huomattuaan vihon hän pelästyi ja riensi sanomaan:
— Hyvä on, jättäkää se vain tänne… minä luen…
— Pavel Vasiljevitsh! sanoi Murashkina heikosti, nousi seisomaan ja pani kätensä ristiin. Minä tiedän, teillä on kiire… joka hetki on teille kallis ja minä tiedän, että te paraikaa hengessänne lähetätte minut hiiteen, mutta olkaa hyvä ja antakaa minun lukea teille murhenäytelmäni heti… Olkaa niin ystävällinen!
— Se olisi minusta erittäin mieluista… ällistyi Pavel Vasiiitsh, mutta armollinen… neiti, minulla on kova kiire… Minä… minun täytyy tuossa paikassa matkustaa.
— Pavel Vasiljevitsh! pääsi Murashkinan rinnasta ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Pyydän teitä uhrautumaan!… Minä olen julkea, tunkeileva, mutta olkaa te jalomielinen! Huomenna matkustan Kasaniin ja sentähden tahtoisin tänään kuulla teidän mielipiteenne murhenäytelmästäni. Suokaa minulle puoli tuntia kallista aikaanne… puoli tuntia vain! Rukoilen teitä!
Pavel Vasiiitsh oli holtiton kuin riepu eikä voinut kieltäytyä. Kun hän luuli huomaavansa, että neiti Murashkina tuossa paikassa hyrähtää itkemään tai lankeaa polvilleen, hän joutui hämilleen ja murahti hajamielisesti:
— No niin, olkaa hyvä… minä kuuntelen… Puoli tuntia, olkoon menneeksi…
Murashkina huudahti iloisesti otti hatun päästään ja istuuduttuaan alkoi lukea. Aluksi hän luki siitä kuinka lakeija ja sisäkkö siivotessaan loistavaa vierashuonetta juttelivat pitkälti Anna Sergejevna neidistä, joka on rakennuttanut koulun ja sairashuoneen pitäjäläisille. Lakeijan poistuttua sisäkkö puhui yksikseen siitä, että oppi on valoa, mutta oppimattomuus pimeyttä; sitten neiti Murashkina lähetti lakeijan vierashuoneeseen kertomaan pitkässä yksinpuhelussa kenraalinrouvasta, joka tyttärensä vakuutuksista välittämättä on hommassa naittaa tämän eräälle rikkaalle kamarijunkkarille ja jonka mielestä täydellinen sivistymättömyys on kansan pelastus. Sitten, kun sisäkkö oli poistunut, ilmaantui neiti itse ilmoittamaan katsojalle, ettei hän ole nukkunut koko yönä, vaan on ajatellut Valentin Ivanovitshia, köyhän opettajan poikaa, joka vaivojaan säästämättä auttaa sairasta isäänsä. Valentin on tutkinut kaikkia tieteitä, mutta ei usko ystävyyttä eikä rakkautta olevan olemassakaan, ei tiedä, mikä on elämän päämäärä, ja toivoo kuolemaa, ja sentähden täytyy hänen, neidin, pelastaa hänet.
Pavel Vasilitsh kuunteli ja muisteli kaihomielin sohvaansa. Hän katseli kiukkuisesti Murashkinaa, tunsi kuinka tämän miehekäs korkea ääni jyskytti hänen rumpukalvojaan, ei ymmärtänyt mitään ja ajatteli:
"Piru sinut periköön!… Tässä täytyy minun kuunnella sinun lorujasi!!… Ja olenko minä syypää siihen, että sinä olet kirjoittanut murhenäytelmän? Herra varjele, mikä paksu vihko? Surkea juttu!"
Pavel Vasilitsh loi katseen väliseinään, jolla hänen rouvansa kuva riippui, ja muisti, että rouva käski hänen ostaa ja tuoda muassaan maalle viisi arssinaa nauhaa, yhden naulan juustoa ja jauhetta hampaiden puhdistusta varten.
"Kun en vain olisi kadottanut nauhanpätkää, jonka sain malliksi", ajatteli hän. "Mihin minä sen paninkaan? Kai se on sinisen nutun taskussa… Kylläpä ovat kärpäset ennättäneet pilkuttaa vaimoni muotokuvan. Pitää käskeä palvelijatarta puhdistamaan lasi… Kahdestoista kohtaus kuuluu olevan menossa, pian siis päättynee ensimmäinen näytös. Ei suinkaan tuo mölliäinen jaksa näin kuumalla sen enempää? Söisi kernaammin kylmää kalaa ja nukkuisi kellarissa, sen sijaan että kirjoittaa murhenäytelmiä…"
— Eikö teidän mielestänne tämä yksinpuhelu ole hiukan liian pitkä? kysyi Murashkina yhtäkkiä katsoen ylös.
Pavel Vasilitsh ei ollut kuunnellut yksinpuhelua. Hän hämmästyi ja sanoi sellaisella sävyllä kuin ei neiti Murashkina, vaan hän itse olisi kirjoittanut tuon yksinpuhelun:
— Ei, ei lainkaan… Kyllä se on hyvin…
Murashkina säteili onnesta ja jatkoi lukemistaan:
—Anna: Analyysi on teihin syöpynyt. Te olette liian aikaisin lakannut elämästä sydämen vaatimusten mukaan ja uskonut itsenne järjen haltuun. —Valentin: Mitä on sydän? Se on anatominen käsite. Minä en myönnä, että se olisi mikään sopimuksenmukainen termi kaikelle sille, mitä tunteiksi sanotaan.Anna(hämillään): Entä rakkaus? Tokkohan se on mikään ideain assosiatsionin hedelmä? Sanokaa avosydämisesti: oletteko koskaan rakastanut?Valentin(katkerasti): Älkää repikö auki vanhoja, vielä arvettumattomia haavoja. (Lyhyt vaitiolo). Kuinka te tulitte sitä ajatelleeksi? —Anna: Minusta näyttää siltä kuin te olisitte onneton.
Kuudennentoista kohtauksen aikana Pavel Vasilitsh haukotteli ja loksautti huomaamatta niinkuin koira, kun se saa kärpäsen kiinni. Hän säikähti ensin siitä syntynyttä ääntä, mutta salatakseen sen tekeytyi liikutetuksi ja tarkkaavaksi.
"Seitsemästoista kohtaus… Koskahan loppuu?…" ajatteli hän. "Hyvä Jumala! Jos tätä kidutusta kestää vielä kymmenen minuuttia, niin huudan poliisia… Sietämätöntä!"
Mutta nyt, vihdoinkin, neiti alkoi lukea nopeammin ja kuuluvammin, koroitti ääntään ja lausui: "Väliverho!"
Pavel Vasilitsh huoahti kevyesti ja rupesi nousemaan seisoalleen, muttaMurashkina käänsi samassa lehden ja jatkoi:
— Toinen näytös. Näyttämö kuvaa kylänraittia. Oikealla koulu, vasemmalla sairashuone. Jälkimmäisen portailla istuu talonpoikia.
— Suokaa anteeksi… keskeytti Pavel Vasilitsh. Montako näytöstä on kaikkiaan?
— Viisi, vastasi Murashkina ja ikäänkuin peläten, että kuulija karkaisi, jatkoi heti nopeasti. Koulurakennuksen ikkunassa seisoo Valentin. Näyttämön perällä näkyy, kuinka kyläläiset kantavat tavaroitaan kapakkaan.
Ikäänkuin kuolemaan tuomittuna ja vakuutettuna siitä, ettei hän saa armahdusta, Pavel Vasilitsh ei enää odottanutkaan loppua, ei toivonut mitään, koetti vain estää silmiään painumasta kiinni ja säilyttää tarkkaavaisen ilmeensä. Se aika, jolloin neiti on lukenut murhenäytelmänsä loppuun ja lähtee pois, näytti hänestä niin kaukaiselta, ettei hän sitä edes ajatellut.
— Tru-tu-tu-tu… soi hänen korvissaan Murashkinan ääni. Tru-tu-tu…Shshsh…
"Minä unohdin ottaa soodaa…" ajatteli hän. "Mistä minä?… Niin, soodasta… Minulla on kaikesta päättäen vatsakatarri… Ihmeellistä: Smirnovski juo kaiket päivät viinaa eikä hänellä ole katarria… Joku lintu lensi ikkunalle… Varpunen…"
Pavel Vasilitsh koetti kaikin voimin estää silmiään painumasta kiinni, haukotteli avaamatta suutaan ja katseli Murashkinaa. Tämä sumeni hänen silmissään, alkoi huojua, muuttui kolmipäiseksi, nojasi päällään kattoon…
—Valentin: Ei, antakaa minun lähteä… —Anna(pelästyy): Miksi? —Valentin(syrjään): Hän kalpeni! (Annalle). Antakaa minun olla selittämättä syitä. Minä kuolen pian ettekä te saa tietää niistä. —Anna(vaitiolon jälkeen): Te ette saa lähteä…
Murashkina alkoi paisua, laajeni suunnattoman suureksi ja sulautui työhuoneen harmaaseen ilmaan; hänen liikkuva suunsa vain näkyi. Sitten hän yhtäkkiä muuttui pieneksi kuin pallo, heilui ja eteni pöydän kanssa huoneen peränurkkaan…
—Valentin(pitäen Annaa sylissään): Sinä olet herättänyt minut kuolleista, osoittanut minulle elämän päämäärän! Sinä olet luonut minut uudesti niinkuin keväinen sade heräävän maan! Mutta… se on jo myöhäistä, myöhäistä! Minun rintaani kalvaa parantumaton tauti…
Pavel Vasilitsh hytkähti ja tuijotti samein silmin Murashkinaan. Hetken aikaa hän katsoi silmäänsä räpäyttämättä, ikäänkuin hän ei olisi mitään käsittänyt…
— Yhdestoista kohtaus. Samat, parooni ja poliisipäällikkö todistajain kanssa.Valentin: Viekää minut! —Anna: Viekää minut myöskin! Minä rakastan häntä, rakastan enemmän kuin elämää! —Parooni: Anna Sergejevna, te unohdatte, että täten saatatte isänne perikatoon…
Murashkina alkoi taas paisua… Tuijottaen villisti häneen, Pavel Vasilitsh nousi, päästi luonnottoman äänen rinnastaan, sieppasi pöydältä raskaan paperipainon ja unohtaen itsensä iski sillä voimainsa takaa Murashkinaa päähän…
— Köyttäkää ja viekää minutkin!… Minä tapoin hänet! huusi PavelVasilitsh sisään hyökkäävälle palvelijattarelle.
Oikeus tuomitsi hänet syyntakeettomana vapaaksi.