— Mutta sinulla on ehkä kuitenkin äiti? Tyttö nyökkäsi, ilostumatta — puhumatta, totisesti ja hillitysti kuin paljon kokenut ihminen.
— Sinä olet sittenkin onnellinen pikku tyttö. Tiedätkö, minulla ei koskaan ole ollut isää eikä oikein äitiäkään.
Lapsi ei vastannut, hän tuijotti vain jatkuvasti eteensä.
— Sinä olet varmaan suruissasi äidin tähden, yritteli Liisa uudelleen.Lapsen omituinen pikkuvanha, jähmettynyt ja hillitty suru herätti hänenhuomiotaan. Ja omankin mielen kevennykseksi oli kuin pakko puhua.Ajatukset kävivät liian raskaiksi.
— Ei äiti enää itke. — Tyttö sanoi sen yksikantaan ja kuuluvasti.
Elna avasi silmänsä ja katsoi lapseen. — Mitä sinä sanoit, kysäsi hän äänessään samanlainen outo jäykkyys kuin lapsella.
— Ei äiti nyt itke. Hän on jo itkenyt niin kauan.
— Isäsi kuolemaako? Onko siitä jo pitkä aika? — Elna oli painunut takaisin nurkkaukseensa. Liisa jatkoi puhetta.
— Ei, mutta sitä, ettei isä enää ennättänyt olla kotona.
Syntyi syvä äänettömyys. Kukaan ei jatkanut puhetta.
Silloin oli kuin lapsi äkkiä olisi herännyt. Kasvojen jännittyneisyys laukesi, silmät kävivät eloisemmiksi. — Isä oli niin hyvä meille. Meillä oli aina hauskaa silloin, kun hän ennätti olla kotona.
Tytön mustat silmät säteilivät. Hän oli lapsi jälleen. — Isä oli karhu ja me kiipesimme selkään. Hän mörisi välistä niin kovasti, että täytyi juosta pakoon. Isä oli iso Jasse ja veikko oli pikku Jasse. Ja kun isästä taas tuli ihminen, nousi hän pystyyn ja hypitti meitä.
— Mutta sitten hän ei enää joutanut hypittämään, — tuli Elnan nurkasta.
— Ei. — Lapsesta tuli taas äkkiä vanha. Katse sai kärsivän, tutkistelevan ilmeen, kädet painuivat väsyneesti helmaan ja koko olemukseen tuli jotain mykkää alistumista käsittämättömän kantamiseen.
— Onko äitisi itkenyt kauan? — Elna kumartui tytön puoleen. Hän puhui kuiskaamalla.
— En minä muista. Kyllä minä luulen.
— Joko viime kesänä? Lapsi nyökkäsi.
— Ja talvella?
— Talvella.
— Tänä kesänä myöskin?
— Niin.
Ei kukaan jatkanut. Toinen ei katsonut toiseen. Kukin tuijotti vain eteensä.
Viimein pikku tyttö siirsihe lähemmä Elnaa. — Minä olen niin väsynyt.Saanko nojata vähän — niinkuin äitiin välistä.
— Nojaa. — Se purkautui kuin vaivalla. Sen sanottuaan istui Elna hievahtamatta lapsen pään painuessa häneen.
Tasainen hengitys ilmaisi vähän ajan kuluttua, että tyttö nukkui.
Liisa loi pikaisen silmäyksen ystäväänsä. Tämän silmät olivat ummessa, mutta vavahtavista silmäluomista huomasi, ettei hän ollut unessa. Hän koetti nähtävästi lapsen tähden istua niin liikahtamatta kuin mahdollista. Mutta silloin tällöin puistatti häntä kuin äänettömästä sisäisestä itkusta. Huulesta, johon kaksi valkoista hammasta oli painautunut putoili harvakseen ja raskaasti heleä veripisara toisensa jälkeen.
9.
— Sinä olet kunnossa ja kiitettävässä. — Elna käänsi Liisan peiliin päin, jotta tämä omien silmiensä avulla tulisi vakuutetuksi asiasta.
— Sitten lähden. Ja kiitos. — Liisa ei uskaltanut lähestyä, ei pienimmällä sanalla tai hyväilyllä osoittaa kiitollisuutta enemmän kuin osanottoakaan. Hän tunsi surun syvyydet tarpeeksi kunnioittaakseen niitä hiljaisella syrjään väistymisellä.
Päästyään kadulle hän hetkeksi pysähtyi ja huokasi syvään. Hän koetti muistutella itselleen, ettei hän nyt ollut Liisa Spets, vaan neiti Selma Aster, menossa paikan etsintään.
Huvudstadsbladetin ikkunan edustalla hän hetkeksi pysähtyi, tuijotti näytteillä oleviin kuviin ja ajatteli pientä juoksutyttöä, joka kerran oli seisonut juuri tällä samalla paikalla puhellen erään pyöräilijän kanssa. Hän muisti sen vanhan ruotsia puhuvan herrankin ja hän jäi siitä ihmettelemään, miten tarkka lapsen vaisto saattoi olla. Sen varassa lapsi monesti aavisti sellaistakin, joka oli kokonaan hänen käsityskykynsä ulkopuolella.
Portaita noustessaan Liisa kulki hiljaa ja varovaisesti kuin sydäntautinen. Henkeä salpasi ja sydän löi läpättämällä.
— Parooni ei ota vastaan, — ilmoitti etehisessä nuori mustaan ja valkoiseen puettu palvelija.
— Ehkä te kuitenkin esittäisitte nimikorttini samalla kun mainitsisitte, että asiani koskee erästä sanomalehti-ilmoitusta.
Tyttö loi pitkän, tutkivan katseen neiti Selma Asteriin, katosi sitten korttineen salin raskaiden oviverhojen taakse, mutta palasi pian uudelleen käskien vierasta sisään.
Arvokkaat esi-isät katsoivat kultakehyksistään tuimasti sisäänastujaan. Sotaherrat näyttivät suoristavan ryhtinsä entistäkin jäykemmäksi ja naiset hienoissa juhlapuvuissaan kahisuttivat paksuja silkkihameitaan kuin ilmaistakseen, ettei kuka hyvänsä ollutkaan sopiva astumaan heidän seuraansa, Bernt oli kertonut muutamista. Toisia muisti Liisa jo ensimäiseltä käynniltään. Muuan lihava kenraali oli silloin herättänyt hänen pelkoaan. Nyt hän huomasi kenraalissa muutamia piirteitä Berntistä. Hän katsoi koko tuohon jäykkään sarjaan tutunomaisesti kuin entisyyden muistoihin ja tunsi omaksi ihmeekseen, että nämä Berntin juhlalliset esi-isät tuntuivat hänelle läheisemmiltä kuin piiri, jonka hän saaristosta lähtiessään oli jättänyt.
Mutta hän ei voinut pysäyttää ajatuksiansa tähän kummalliseen tosiseikkaan, Ne haihattelivat tällä kerralla levottomasti edes ja takaisin kuin ahdinkoon joutunut, siipiään hätäisesti räpyttelevä lintu.
Samassa aukeni huoneen perällä oleva ovi ja kookas, hienopiirteinen vanhus astui kynnykselle.
Liisa hätkähti. Hän ei lapsena ollut huomannut isän ja pojan yhtäläisyyttä, mutta nyt se heti pisti silmään. Oli aivan kuin Bernt olisi astunut häntä vastaan, — sillä eroituksella vain, että vanha parooni jo oli käynyt aivan valkotukkaiseksi, ei tosin vuosien vaikutuksesta, sen Liisa saattoi laskea, vaan arvattavasti surusta.
— Anteeksi, että vaivaan, — Liisa nousi, — mutta olen saapunut teidän ilmoituksenne johdosta, herra parooni.
— Vai niin, vai niin, tehkää hyvin. — Vanhus tarjoili tuolia kohteliaisuudella, joka taaskin muistutti Berntiä.
— En minä tosin tiedä, voisinko täyttää — yritteli Liisa.
Vanha parooni katsoi avuttomasti ympärilleen. Näytti siltä kuin hän olisi etsinyt sanoja. — Se kuuluu hyvin kummalta. Te tietysti ihmettelette. — Mutta ammattitaito ei tässä erityisesti tule kysymykseen. Minä olen vanha mies. Ja suru tekee sairaaksi. Onko teillä kokemusta siitä?
Huolimatta ajatuksen jännittymistä kysyvästä hetkestä pyrki hymy vavahuttamaan Liisan suupieliä. Oli kai ensi kertaa kuin tällainen kysymys kelpoisuusvaatimuksena esitettiin taloudenhoitajattareksi pyrkivälle.
Hän ei kohta ollut selvillä siitä mitä vastata. Viimein hän verkalleen vastasi: — Eiköhän jokainen ajatteleva ihminen joko persoonallisesti tai suuren yleistuskan kautta ole kokenut surun sairauteen asti kalvavaa voimaa.
— Niin, niin, te ymmärrätte — minä huomaan sen. — Parooni nousi kävelemään lattiata pitkin. — Ettekä sittenkään voi ymmärtää, — tuli vähän ajan perästä. — Surua on monenlaista — — ja kun täytyy syyttää itseään. — Vanhan paroonin pää rupesi tutisemaan ja kädet vavahtivat hermostuneesti. — — — Ajatukset käyvät raskaiksi — ja kun ei ole puhetoveria. Minulla on ainoa poika, mutta hän on vasta matkustanut ulkomaille.
Liisa kiidätti kiitollisen ajatuksen Elnalle kaiken sen puuterihaaskauksen johdosta, jota tämä tänään oli harjoittanut. Vahva kerros oli totisesti tarpeen sen kuuman laineen peittämiseksi, joka yhtäkkiä tuntui, karkaavan kasvoihin.
— Poikani viipyy vuoden ulkomailla — ehkä kauemminkin. Hänkin on aivan surun murtama. Eikä toinen sureva voi ilahduttaa toista.
— Tahdon ilolla koettaa parastani. — Liisan sydän takoi hätäisesti ja ajatukset läksivät karkaamaan siihen rauhalliseen vuoteen, jonka hän saisi viettää vanhuksen surun haihduttajana tässä hienoutta ja sopusointua henkivässä kodissa. Sen vuoden loppupäässä häämöitti häikäisevän kirkkaana Berntin kotiinpaluu kahden häntä ikävöivän luo.
— Uskon että sopisitte. Ja ikänne olisi kai myöskin paras. Saanko luvan kysyä. — Vanhus teki ritarillisen kumarruksen kuin pyytääkseen mahdollista epäkohteliaisuutta anteeksi.
— Kolmekymmentä kaksi, tuli uskottavalla rohkeudella.
— Niille paikoin minä arvasinkin. Olette kai myöskin kotoisinEtelä-Suomesta?
— Olen viettänyt suurimman osan ikääni täällä, vaikka olen syntynyt saaristossa.
— Saaristossa. — Vanha parooni säpsähti ilmeisesti. Omituinen, syrjäiselle käsittämätön, hänelle itselleen tuskaa tuottava ajatusyhdistelmä näytti heränneen. Lopulta oli kuin ajatus olisi tarttunut johonkin hyvin etäällä olevaan. — Niin, saaristo —, hän jatkoi edes ja takaisin kulkemistaan samalla puhellen melkein kuin itsekseen, — se on ihana —, mutta sitä täytyy pelätä. Se on ihmiselle kuin viini. Se vie mielen. — Muistatteko iltoja, jolloin meren myrskyävä jättiläinen on kuin kadoksissa. Vetreinä välkkyvät vedet kaulaavat punertavia rantapaasia, kaarnaiset rungot hehkuvat, ja rinteillä, missä kukkii kesäinen keto, huojuu se hiljaa tuulenhengessä. Ilma on teräksistä ja tuoksuvaa. Sen suolainen voima tunkee koko olemuksen läpi. — — Katsokaa, sen muistaa, vaikka on vanha ja vaikka ei soisi muistavansa.
Hän painui raskaasti tumman taljan peittämään tuoliin ja jäi siihen pitkäksi aikaa otsa tuolinkaiteeseen nojaavan käden varassa.
— Eiköhän jokaisella, — tuli huoneen perältä hiljaa ja arkailemalla, — ole muistoja, joista mielellään vapautuisi.
Vanha parooni ei vastannut. — Eikä muista, mitä pitäisi, sanoi hän hetken kuluttua kuin jatkoksi omille ajatuksilleen. — Surut vievät ajatuskyvyn kovin huonoksi. Unohtaa muistettavia ja päinvastoin. — Hän nousi uudelleen kävelemään. — Missä te oikeastaan synnyitte? kysyi hän äkkiä. Liisa mainitsi kotisaarensa nimen.
— Sielläkö? — Sielläkö? — Mutta tehän olette kolmenkymmenen kahden vanha?
Liisa ei voinut olla hymyilemättä sanonnan omituiselle muodolle, joka syrjäiselle tuntui aivan mielettömältä. Vastauksen asemasta hän nyökkäsi.
— Niin, niin, ikä on sopiva. — Parooni painui takaisin tuoliinsa. Näytti siltä kuin hän olisi ollut hämillään äskeisistä, oudoista sanoistaan ja sen tunnossa koettanut koota lamassa olevan ajatusvoimansa. Hän alkoi puhua selittävästi ja harkitsevasti.
— Te näette että olen avun tarpeessa. En nykyisessä mielentilassani voi olla yksin palvelijoitteni kanssa. Hyvä taloudenhoitajatar on aina tarpeen emännättömässä talossa. Mutta tällä kerralla kysytään ensi sijassa sopivaa seuraa mieleltään sairaalle vanhukselle. Ja te olette ymmärtänyt minua hyvin. Olen sitä tuntenut, vaikken tiedä, onko se kirjoitettava naisvaistonne, luonnon laatunne tai minulle tuntemattomien kokemustenne laskuun.
— Minä saan tämän paikan, päätti Liisa sisimmässään, — minä olen voittanut.
Tuntui siltä kuin hän juuri voittaakseen tällä hetkellä tapahtuvassa vaa'allepanossa olisi joutunut kulkemaan sellaisia teitä, joita oli ollut pakko kulkea. Hän tunsi sisäisen rikkautensa suureksi. Hän, matkan alkupäässä olija, oli ennättänyt surunkin tuttavana kokea siksi paljon, että valkotukkainen, mieleltään sairas vanhus tahtoi turvautua häneen.
Hänestä tuntui siltä kuin kaikki hänessä tällä hetkellä olisi ollut olemassa vain Berntin isävanhusta ja tämän kautta Berntiä varten.
— Minun täytyy kuitenkin sanoa. — Se tuli epäröivästi — äänenkaristusten ja yskähdysten lomassa, — että jo melkein olen luvannut paikan toiselle.
Liisa nousi. — Siinä tapauksessahan koko tämä keskustelu on ollut turha.
Parooni punastui huomattavasti. Liisan äkillisestä jäykkyydestä hän huomasi tiedonannon yhtä ikäväksi kuin odottamattomaksi tälle ja tämä lisäsi hänen omaa pahantuntemuksen synnyttämää hämminkiään.
— Niin nähkääs, minä en itsekään tiedä. Olen kykenemätön selvittämään asiata. Poikani tahtoi huolehtia tästä ennen lähtöään. Mutta minä tahdoin itse — hän nosti avuttomasti käden otsalleen. — Minä en jaksa ajatella. Ehkä saan kirjeellisesti ilmoittaa — jos nimittäin voisin ajatella tarjoustanne.
— Tällä osoitteella. Tulen itse olemaan matkoilla. — Liisa ojensi paroonille Elnan tädin nimikortin, jonka hän tällaista mahdollisuutta varten oli saanut hankituksi itselleen. Sitten hän kumarsi.
Musta- ja valkopukuinen palvelija ilmestyi etehiseen auttamaan takkia hänen päälleen, amerikkalainen lukko napsahti kiinni. Liisa seisoi muutaman silmänräpäyksen kuluttua Boulevardilla, josta muinoin pienen tytön ikävöivä katse oli kohonnut kolmannen kerroksen ikkunariviin.
10.
Häntä sanottiin yleisesti "hämähäkiksi". Ammatiltaan hän oli suutari ja hän istui useimmiten matalan työpöytänsä ääressä näperrellen korjauksia, joita hän enimmäkseen suoritti. Palkkaa hän pyysi pilan vähän. Siitä syystä häntä käytettiin, huolimatta siitä, että ihmiset yleensä pelkäsivät häntä. Hän oli rakenteeltaan pitkä ja luiseva. Etenkin raajat, niin hyvin käsivarret ja kädet kuin sääret ja jalat olivat muodottoman suuret, — taudin vaikutuksesta, sanoivat toiset, toiset luulivat sitä synnynnäiseksi epämuodostumaksi, jonka laskuun "hämähäkin" ihmisarkuus ja ihmisviha oli pantava.
Hämähäkki asui vähän matkaa kaupungin ulkopuolella kummallisessa pienessä mökissä, jonka hän itse oli rakentanut. Osa rakennuksesta oli tavallinen, tasaisen neliön muotoon rakennettu tupa, jonka kahdella seinällä oli kaksi matalaa ikkunaa. Ikäänsä harmaan seinän kehystäminä muistuttivat nämä kiiluvaa silmäparia vanhoissa, kurttuisissa kasvoissa.
Tämän tuvan jatkoksi oli säleseinäisen porstuan toiselle puolelle rakennettu suurta lintuhäkkiä muistuttava asumus. Se oli kyhätty kokoon pyöreistä, hoikista ja huonosti kuorituista kuusenrungoista, jotka olivat pystysuorassa vierekkäin, kuitenkin siksi etäällä toisistaan, että jokaisen puun välille jäi pieni, tasaisenkapea rako, josta valo tunkeutui huoneeseen.
Tämä omituinen koppi teki talvella romuaitan virkaa. Kesäisin käytti hämähäkki sitä työhuoneenaan. Muuan "kurssilainen" oli tämän johdosta ruvennut kutsumaan sitä "kesämajaksi", mikä nimitys vähitellen tuli yleiseksi.
Kesäiseen aikaan olikin tavallista, että tiellä kulkeva — jos pysähtyi kuuntelemaan — kuuli tasaista, pehmeään anturaan iskevää naputusta. Itse nakuttajaa ei kuitenkaan näkynyt, ellei mennyt vartavasten kurkistamaan häkkiin. Tähystyspaikkana sitävastoin häkki kapeine rakoineen oli mainio. Ja sellaisena hämähäkki sitä käyttikin. Sillä yhtä mielellään kuin hän itse karttoi ihmisiä, yhtä mielellään piti hän heitä silmällä, — ennen muita juuri nuoria naisia, joita hän enimmän vihasi.
Etenkin kesäisin hän naputellessaan paikattavia kengänpohjia säännöllisesti tähysteli tielle. Ja yhtä säännöllisesti hän silloin unohti, missä hän itse oli ja keitä ne, joita hän tarkasteli. Hän muisti vain olevansa petetty mies, joka tahtoi kostaa sekä omasta että toisten puolesta. Hän tunsi hurjaa himoa pidellä pahoin ja raadella, jos vain käsiksi pääsisi. Ja se, joka silloin sattui astumaan "kesämajaan", vältti mielellään hämähäkin älyttömän hurjasti pälyäviä katseita.
Kerran oli mies tullut aivan raivoonsa. Hän oli kauan pitänyt erästä nuorta tyttöä silmällä. Tyttö oli aikaisemmin usein kulkenut "kesämajan" ohi johtavaa tietä kankaalle päin erään tutun nuoren pojan seurassa. Loppukesällä näki hämähäkki hänen kulkevan toisten, milloin minkin kanssa. Myöhäisenä iltana tytön kulkiessa yksin kesämajan ohi, karkasi hämähäkki kiinni häneen, sieppasi kuin pitkäraajainen pyydystäjä hänet luonnottoman pitkiin käsivarsiinsa ja aikoi kuljettaa tupaansa.
Ihmisiä tuli hätään ja juttu oli käydä hätyyttäjälle ikäväksi. Mutta kun tyttö oli tunnettu kevytkenkäiseksi eikä sellaista ollut ennen sattunut, sai asia raueta.
Tämän jälkeen kasvoi kuitenkin sekä yleisön kammo hämähäkkiä kohtaan että tämän naisviha.
Liisa ja Bernt olivat yhteisillä kävelyretkillään usein kulkeneet kesämajan ohi. Myöhemmin oli hämähäkki pannut merkille, että Liisa kulki yksin. Viime aikoina oli sattunut, että hän, mentyään yksin, palasi pyöräänsä taluttavan Malmin seurassa.
Hämähäkin raivo nousi joka kerralla hänen nähdessään Liisan Hän tiesi hänestä vain sen mikä oli pääasia. Hän oli nainen, kaunis, houkutteleva, puoleensa vetävä ja — pettävä, kuten kaikki.
Hämähäkki nakutteli nauloja kengän anturaan, vilkaisi tielle päin ja nakutteli taas. Tasainen nakutteleminen oli hänelle enemmän kuin jokapäiväisen leivän kokoon leipomista, se oli tuutulaulu hänen sisimmälleen, oli hänen ajatus- ja tunne-elämänsä morfiinia. Sillä hän vaivutti itsensä siihen tylsään huumaukseen, jossa unohtaminen kävi helpoksi ja josta herätessä sekä aika että ympäristö erehdyttävästi muutti muotoaan.
Syysaurinko paistaa pilkahti äkkiä esiin pilven takaa ja sattui pysähtymään juuri työnalla olevaan kengänpohjaan. Hämähäkki katsoi sen johdosta työstään ja katse kääntyi totuttuun tapaan tielle päin.
Solakka, kaunis nainen kulki sitä pitkin kankaalle päin.
Kuuma laine nousi hämähäkin kasvoille. Hän painui entistä kumarammaksi ja naputteli tarpeettoman kiivaasti nauloja kengän pohjaan. Mutta Liisa jatkoi tyynesti matkaansa.
Hän kulki niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei hän edes huomannut kulkeneensa kesämajan ohi. Paikka herätti tavallisesti hämähäkin tähden hänen kammoaan. Tänäänkin oli hän epäröinyt kääntyäkö tänne päin. Ensiksikin juuri ukon tähden ja vielä siitäkin syystä, että hän tällä tiellä ei voinut olla sivuuttamatta Malmin ja tämän äitimuorin kotia. Häntä oli jo käsketty sinne siksi monesti, ettei hän enää voinut siirtää sinne menoaan pitkään. Kun tällä kertaa, ei kuitenkaan tehnyt mieli poiketa, olisi ollut parempi kääntyä aivan toiseen suuntaan. Mutta juuri kesämajan toisella puolella olevalle kankaalle johtava tie oli hiljaisin ja vähin käytetty. Siitä syystä Liisa monesti halusi kääntyä sille. Ja tänään hän aivan erikoisesti oli kaivannut kangasmaan rauhallisen tasaista ja avartavaa näköalaa. Sentähden hän lopultakin oli kääntynyt tänne päin.
Hän astui eteenpäin ajatuksiinsa painuneen hitain askelin. Hänen oli tänään erityisen vaikea olla. Hän ei voinut selvittää itselleen syytä siihen, mutta lukemattomat katkerat kysymykset olivat taas ahdistaneet häntä aivan kuin uudella voimalla. Kotiolot ja niistä johtuva täydellinen sisäinen kodittomuus tuntui liian raskaalta ajanpitkään kannettavaksi. Se tehtävä, mikä hänelle kodissa tarjoutui, ei voinut antaa hänelle minkäänmoista sisäistä tyydytystä. Sillä ei ollut tutuistakaan elämänkutsumuksen arvosta ja merkityksestä. Opettajatoimikaan ei häntä tyydyttänyt. Se, oli leipäpuu hänelle ja samalla työ, josta hän työnä saattoi olla huvitettu. Mutta hän ei ollut opettaja Jumalan armosta. Hänellä oli yleensä vaikea päästä läheiseen suhteeseen ympäristöönsä. Nuoret etenkin elivät liian etäällä siitä maailmasta, josta käsin hän olisi voinut lähestyä heitä. Hän oli toiselta puolen liian lujatahtoinen järki-ihminen, toiselta puolen liian voimakkaasti sisäänpäin elävä voidakseen käsittää heitä. Hän ei ollut kasvattaja, ei ainakaan hänelle vieraille lapsille.
Nuoret eivät tarvinneet juuri häntä persoonallisesti enemmän kuin nekään vanhukset, joiden jokapäiväisten kinastelujen todistaja ja jonkunlainen tasapainossapitäjä hän oli.
Ja ne, joille hän olisi voinut olla jotain juuri yksilönä, — olla paljon, ne olivat sulkeneet häneltä tien luokseen. Berntin isältä ei ollut kuulunut mitään, vaikka Liisa alussa voitonvarmasti oli koettanut uskotella itselleen, että hän lopultakin saa kutsun hakemaansa paikkaan. Bernt itse oli ulkomailta muutaman kerran kirjoittanut hänelle, oli kertonut isänsä täysin murtuneesta mielentilasta ja sitkeydestä, jolla tämä kaikesta huolimatta vastusti heidän avioliittoaan. Käännettä parempaan päin tuntui Bernt aluksi kaikesta huolimatta toivovan. Mutta nyt hän ei ollut kirjoittanut mitään kokonaiseen pitkään vuoteen. Ja Liisa aavisti mitä vaitiolo merkitsi.
Hän pani itsensä tilille. Oliko hänessä sitä voimaa, johon hän oli luottanut? Jaksaisiko hän odottaa ikänsä turhaan?
Eikö hänen sielunsa tuskissaan huutanut muutakin kuin sitä rakkautta, joka oli ollut hänelle kaikki kaikessa? Eikö ihminen elääkseen tyydyttävää ja elämisenarvoista elämää tarvinnut jokapäiväisen leivän ohella myöskin jokapäiväistä tyydyttävää elämäntehtävää? Eikö jokaisen tarvinnut tuntea, että löytyi paikka, joka oli hänen, juuri hänen eikä kenenkään muun täytettävä? Ja se, jolla ei ollut tällaista paikkaa, eikö hän ollut oikeutettu jopa velvollinen etsimään, missä ja minkälaisena hänen tehtävänsä häntä odotti?
Muutama raskaasti putoava sadepisara herätti Liisan hänen ajatuksistaan. Taivas oli kokonaan pilvessä ja pisarat rupesivat putoilemaan yhä tiheämpään.
Liisa teki äkkikäännöksen ja joudutti askeleitaan. Sade yltyi ja rupesi tuulemaan. Silloin Liisa pani puolijuoksua. Hämärä oli jo pimeässäpäin. Siitä syystä Liisa ympärilleen katsomatta keskitti kaikki ajatuksensa joutumiseen.
Äkkiä hän säpsähti. Hän kuuli omituisesti sähähtävän äänen. Pitkä, luiseva olento viskautui tien poikki liikkeellään kaataen hänet kumoon.
— Iloinen nätti neiti, kuuli hän huohottavan äänen aivan korvansa juuressa, — kaunis kissamirri. — Pitkät luisevat kädet iskivät kuin kynnet hänen olkapäähänsä.
Kauhun antamalla voimalla hän ponnahti pystyyn, sai yllättävän äkillisellä liikkeellä itsensä irtikiskaistuksi ukon otteesta ja läksi juoksemaan.
Tie oli märkä sateesta. Pimeä haittasi ja tuuli painoi vastaan. Pelkkä ajatus, että hän voisi väsyä, ennen kuin ennätti suojaan, kangisti hänen jäseniään.
Hän ei uskaltanut katsoa taakseen eikä ympärilleen. Hän vain juoksi, juoksi.
Silloin hän näki kaupunginportin häämöittävän esiin ja sen korvassa matalan, keltaisen talon suuren puutarhan keskellä.
Hän tuskin tiesi avanneensa portin ja ovet, ennenkuin hän jo seisoi etehisessä märkänä, hengästyneenä ja ajatukset pelosta sinne tänne haihattavina.
Äiti-muori kurkisti keittiön ovesta pieni, vaivaisesti palava lamppu kädessään.
— Neiti Spets — vihdoinkin kerran! — Miten kovin hauskaa! Terve tuloa!
Äiti-muori laski lampun etehisen pöydälle ja rupesi iloisesti auttelemaan vieraansa päältä. Päällystakin märkyys herätti hänen huomiotaan. — Neiti kulta, kuinka märkä te olette. Tulette tällaisella ilmalla ilman sateenvarjoa! — Hän ravisteli vieraansa takkia Liisan yhä neuvottomasti tuijottaessa eteensä.
— Mi-mi-nä en aikonut. — Liisa tapaili turhaan sanoja, säikähdyksen kangistama kieli ei totellut. Silloin hän painui lähimmälle tuolille ja hyrähti itkuun.
— Siunaa ja varjele, — mitä on tapahtunut? Eihän vain Oskar —?Puhukaa, puhukaa!
Vanhus lyykähti jakkaralle Liisan viereen, tarttui käsiin, jotka tämä oli painanut silmilleen, ja rupesi niitä vetämään pois ikäänkuin siten jouduttaakseen asian selvillesaamista.
— Anteeksi, että näin — — kyllä herra Malm toivottavasti voi hyvin.
— Toivottavasti. Mitä se merkitsee? Sanokaa kaikki.
Äiti-muori oli polvillaan jakkaralla, hänen kätensä puristivat Liisan käsiä ja koko hänen olemuksensa oli kuin ainoana rukouksena varmuutta antavasta tiedosta.
— Herra Malm on kaiketi liikkeessä. Me emme ole tavanneet. Minä itse vain säikähdin kun — —
Muisto toi tapahtuman koko kammottavuudessaan takaisin. Liisa murtui uuteen itkuun.
— Rakas, hyvä neiti kulta! — Äiti-muori ei voinut kyllin pyytää anteeksi ja selitellä sitä, että näin vain oli hätäillyt Oskaristaan. Hän painoi Liisan väkisin kaikkein mukavimpaan tuoliin, työnsi sen uunin viereen ja haki suojahuivinsa Liisan hartioille. — Tämä on Oskarin antama. Te tunnette miten pehmeä se on, — niin pehmeä ja suloinen kuin hänen rakkautensa sydämelleni. Sitä minä monesti hyväilen, kun en uskalla häntä hyväillä. Eihän ne miehet pidä sellaisesta. — Mutta johan minä taas unohdan teidät.
Hän pyörähti keittiöön ja palasi sieltä hetken kuluttua kupillinen höyryävää vadelmateetä tarjottimella. Liisan oli juotava se heti paikalla. Niin kuumana kuin mahdollista. Muuten ei häntä lakkaisi vilustamasta.
— Se on luullakseni säikähdyksen väristyksiä, ei muuta. — Liisa sai vähän nauretuksi ja äiti-muori rupesi siitä oikein hykertämään käsiään. Nythän hän vasta ymmärsi, että neiti Spets todella oli heillä. Oskar oli niin monesti kertonut tästä hänen naurustaan. Hän piti niin siitä, ihmetteli vain että Liisa-neiti jaksoi olla iloinen, kun kuitenkin kotona usein — —
Liisa katkaisi puheen kesken. — Minä sain syntyessäni kaksi mainiota kummilahjaa: lujan tahdon ja iloisuutta helisevän naurun.
Äiti-muori jäi hetkeksi tuijottamaan vieraaseensa. Hän tiesi miten paljon Oskar piti tästä tytöstä, ja ettei tämä ollut mikään tavallinen pieni, päivänpaisteessa lentelevä perhonen, sen hän itsekin näki. Mutta juuri siitä syystä olisi hän katseellaan tahtonut tunkeutua pinnalle näkyvää syvemmälle.
Hän kyyristyi jakkaralle Liisan eteen, tunsi miten märät tämän jalat olivat ja rupesi kaikista vastaväitteistä huolimatta hieroskelemaan niitä. Sitä tehdessään hän puheli lakkaamatta. — Oskarkin tulee pian. Minun ei tarvitse katsoa kelloa tietääkseni sitä. Minä tunnen sen ruumiissani. Minä olen niin oppinut tähän iloiseen odotukseen. — Nähkääs, hän on nuorin lapsista. Kolme kuoli minulta pieninä, kahdesta on ollut paljon surua. Eikä ole elämä avioliitossa sulaa silkkiä, niinkuin sitä nuorena luulee. Sentähden sitä on kuin ymmällä, kun iltapuhteeksi säästyy niin paljon hyvää kuin minulle täällä Oskarin luona.
Kun Liisa ei sanallakaan jatkanut puhetta, loi äiti-muori pikaisen tutkivan katseen vieraaseensa. Silloin hän näki Liisan silmien olevan aivan kyynelissä. Ne pyyhkäistiin samassa pois, mutta katseen pohjalta paistoi kuin suuri, sisäinen nälkä.
Äiti-muori ei voinut selittää sitä muuta kuin yhdellä ainoalla tavalla.
— Rakas, rakas neiti, älkää käsittäkö minua väärin. — Äiti-muori käviLiisan molempiin käsiin ja hyrähti pieneen, hermostuneeseen itkuun. —Älkää toki luulko, etten soisi hänelle omaa, onnellista kotia ja sitä,jota hän koko sydämestään rakastaa.
Portaista kuului askelia ja äiti-muori oli miltei samassa etehisessä kasvot heleässä ilopaisteessa.
Vähän ajan kuluttua istui Liisa Malmin korituolissa uuninnurkkauksessa äiti-muorin valmistellessa teetä ja Oskar Malmin keskustellessa vieraansa kanssa innokkaasti kuin olisi hän päättänyt yhdellä kertaa ottaa korvausta pitkäaikaisesta odotuksestaan.
Malm oli koonnut koko kasan kirjoja Liisan eteen, esitteli niitä hänelle, tiedusteli hänen mieltään eri kirjailijoista, kertoi omista mietelmistään ja saneli ulkoa mielipaikkojaan. — Minä luin yhteen aikaan Ingersollia, Humea, Häckeliä ja muuta sellaista. Mutta sitä väsyy pian tuollaiseen kielteiseen hengen ravintoon. Materialismi ei lopultakaan voi elättää ihmistä. Tarvitsee jotain positiivista. Ja sellaista on sekä Mereshkovskyllä että Rydbergillä. — Niin — te nauratte kai yhdistelmälleni, mutta tulin maininneeksi heidät yhdessä siksi, että olen saanut molemmilta niin paljon. — Oletteko te lukenut Mereshkovskyn mietelmiä Sofiakirkosta? Minä en ole ollut tuntureilla enemmän kuin alpeillakaan, en edes Kolilla, mutta minä kuvittelen, että siellä ulkonaisten näkemysten perustuksella kokee jotain samantapaista kuin sisäisten näkemysten kautta lukiessaan Sofiakirkosta.
Liisa ei voinut olla hymyilemättä innolle, jolla Malm purki ajatuksiaan. Itse hän oli liian väsynyt ja sisäisesti liian poissa tasapainosta jaksaakseen innolla antautua elämän ongelmia selvittäviin keskusteluihin. Mutta hän nautti hänelle tulleesta kuuntelijan osasta. Ja samalla hän tunsi ennen aavistamatonta tyydytystä tietoisuudesta, että teoitta ja ponnistuksitta tiesi pelkällä läsnäolollaan valmistavansa iloa toiselle.
Oliko hän siis kaikesta huolimatta aito köynnöskasvi, joka löysi tarpeellisen runkonsa vasta tietoisuudesta, että hän oli tarpeen ja sai elää jollekulle määrätylle yksilölle?
— Kai te muistatte Rydbergin ihanaa: "Drömliv", — kuuli Liisa Malmin kysyvän. — Kuinka ihmeen ihanasti hän siinä henkevöittää luonnon elämää ja tuo sen lähelle meidän omia syvimpiä, sisäisiä kokemuksiamme. — Kuulkaas tätäkin: "Elos väike on ruskoa vivahtavaa, sävel soitossa piirien äärettömäin, osa kaikki on henkeä uinailevaa, min on unelmat tähdätyt Luojahan päin!" — Ja toisessa paikassa: — "Kas, jo hulmuvat harsot ne niitylle liis, sumupiiriä katso sä karkelevaa. Oi sä kuule ja oivalla kuisketta siis ajan entisen henkein, kun luokse ne saa".
Liisa hymyili tietämättään. Hän ajatteli Röllerin kauppahuoneustoa,Malmin jokapäiväistä ahertelua tiskin takana, laskuja ja tilikirjoja.
— Herra Malm, te ette varmaankaan ole oikealla alallanne, pääsi häneltä ehdottomasti.
Surunvoittoisuuteen vivahtava hymy nousi Malmin huulille. Mutta samalla näytti hän tyytyväiseltä kuin kiitosta saanut koulupoika. — Minä olen sillä alalla, jolla minun on pakko ansaita elatukseni, sanoi hän alistuvaisuus äänessään.
— Elämä on — elettiin sitä missä hyvänsä, sitä, miksi me sisäisesti sen teemme. — Liisa ojensi kätensä Malmille lämmin katse silmissään. Hän tunsi tällä hetkellä saaneensa jotain tältä mieheltä, jonka Elna empimättä oli tuominnut "arkisenikäväksi ilmiöksi". Taakka oli kuin nostettu hänen hartioiltaan. Hänen oman sydämensä tuskalliset "miksi" saivat tyynnykettä tietoisuudesta, että ihmishenki oli kallisarvoisen jalokiven tavoin työlään ja vaivaa kysyvän kirkastamisen arvoinen. Kärsiminen "kannatti". Ihmisen sisäinen kirkastuminen oli tulos.
— Herra Malm, te olette tehnyt minulle hyvän työn sekä ruumiin että sielun puolesta, kun olen saanut istua tässä aivan hiljaa ja kuunnella. Elämä on monesti vaikeata jokaiselle meistä. Silloin on hyvä muistaa, että meistä itsestämme riippuu, annammeko sen laskea vai nousta, tärveltyä vai kirkastua.
Äiti-muori kutsui samassa teetä juomaan. Asetuttiin pöytään ja puhe kääntyi ulkonaisiin asioihin. Liisa rupesi nauraen kertomaan eräästä tilaisuudesta vuosi takaperin, jossa hänelle oli ennustettu suuresta säikähdyksestä koituvaa iloa. Ja Malm kiiruhti vakuuttamaan, että Liisan säikähdys oli kääntynyt suureksi iloksi äiti-muorille ja hänelle itselleen. Mutta sen sanottuaan hän katui sanojaan, sillä hän oli huomaavinaan, että Liisa nyt kuten tavallisesti jonkinmoisella arkuudella väisti tätä persoonallisten tunteiden ilmausta.
Heti pöydästä noustua teki Liisa lähtöä.
Kun hän Malmin saattamana pihalta astui pimeälle kadulle tuli illan säikähdys äkkiä ja kammottavana taas mieleen. — Tänne päin tuskin tieni enää kääntynee, — sanoi hän värähtäen.
Ensi kertaa eläessään tunsi Malm äkillistä ja voimakasta suuttumusta Liisaa kohtaan. Hänen oli mahdoton hillitä itseään. Hän tahtoi tietää, oliko Liisasta todella oikein kerta toisensa jälkeen menetellä näin? Vuosikausien kuluessa oli hän aina Malmin seurassa jollain vähemmän ystävällisellä sanalla purkanut kaiken, mitä aikaisemmin osoitettu ystävällisyys mahdollisesti oli antanut. — Tiedättekö mitä hyvän naisen seura merkitsee miehelle? Ymmärrättekö, että joskus voi kaivata muutakin kuin kirjoja. Mutta minkälaista on yhdessäolomme näihin asti ollut? Teillä käydessäni on aina vain täytynyt keskustella vanhusten kanssa ja kun joskus olen tullut pyörälläni teitä vastaan tai muuten joutunut olemaan kahden kanssanne, kiiruhdatte ottamaan takaisin kaiken, minkä mahdollisesti olette antanut.
— Herra Malm. — Liisa nauroi ja pujotti kätensä Malmin käsipuoleen. — Nyt te tietysti taas hämmästytte ja kysytte, minkälainen minä oikeastaan olen. Mutta katsokaas, äskeinen säikähdykseni oli jokseenkin kamala. Se tuli ehdottomasti mieleeni astuessani kadulle. Siitä johtuivat sanani ja siitä sekin, että nyt näin raukkamaisesti pujotan käteni käsipuoleenne.
Malm teki ankaraa väkivaltaa itselleen, jottei puristaisi häneen turvautunutta kättä, joka luottavasti ja levollisesti lepäsi hänen käsivarrellaan. — Minä saatan teidät kynnykselle asti, hän sanoi hymyillen kun Liisa portilla ojensi kättä.
— Äitinne sanoo teitä hyväksi pojaksi. Ja hän on oikeassa. Kiitos kaikesta ja hyvästi!
Malm kääntyi lähtemään vasta nähdessään Liisan turvallisesti etehisen oven sisäpuolella.
Vanha rouva, joka jo oli vuoteessaan, rupesi sieltä käsin torumaan. Mutta hän lauhtui kuullessaan kaikesta. Liisan Malmilla olokin näkyi olevan hänelle mieleen.
— Hyvää yötä, mamma. — Liisan ääni oli hellän pehmeä. Hän tunsi äkillistä tarvetta panna kädet vanhan rouvan kaulaan ja puristaa oikein lujasti. Hän muisti äiti-muoria ja se lisäsi hänen polttavaa ikäväänsä. Teki mieli hyväillä, hyväillä — yhdentekevä ketä, kunhan se joku vain olisi osannut edes ottaa hyväilyt vastaan hiljaa ja pehmeästi kuin äiti-muorin suojahuivi.
— Hyvää yötä, toisti hän uudelleen, tuntien että vuosikausien juurruttama tapa ja kauan kestänyt keskinäinen kylmyys teki muun mahdottomaksi.
Nousi kuin pala kurkkuun.
Hänellähän ei ollut ketään, ei ketään, — ei edes tuollaista äiti-muorin suojahuivia.
Täti Amalian huoneesta kuului valittelua. Liisa meni sinne. Hän nukkuikin nykyään täällä vanhusten puolella öisin ollakseen tädille avuksi.
Autettuaan sairasta palasi hän keittiöön, teki sinne tilan itselleen, mutta painui sitten väsyneesti tuolille. Hän oli liian väsynyt pannakseen edes makaamaan.
Konemaisesti hän tarttui pöydällä olevaan lehteen ja avasi sen. Ensi sivun ilmoitusten joukossa sattui hänen silmänsä nimiin: Gertrud Seele, Dresden Bernt Silversköld, Helsinki.
Hän laski lehden kädestään ja rupesi riisuutumaan.
11.
Pitkällisten sateitten jälkeen oli lokakuu päättänyt näyttää ihmisille kirkasta ilmaa ja päivänpaistetta. Taivas selkeni, tuuli kuivasi tiet ja metsä, joskin jo paikka paikoin riisuttuna, loisti iloisesti syksyn kirkkaissa väreissä.
Oskar Malm vilkaisi Röllerin tiskin takaa kadun toiselle puolelle. Hän oli säännöllisesti ruvennut pitämään rouva Sarsin porttia silmällä. Tuntui siltä kuin hänellä olisi ollut siihen sekä oikeuksia että velvollisuuksia.
Liisan ja hänen suhteensa oli viime aikoina tuntuvasti muuttunut. Siinä ei enää ollut mitään nousua ja laskua, ei äkillistä annetun takaisinottamista. Se oli tasaista, tyyntä ja toverillista. — Toverillista ystävyyttä, määritteli Malm itsekseen. Ja sitä tehdessään hän tunsi sisäistä tyydytystä. Sillä kun mies suhteessaan naiseen, jota hän vuosikausien kuluessa osaksi tietoisesti, osaksi tietämättään on sekä ihaillut että rakastanut, pääsee edes ulkonaisesti tällaiselle kannalle, on hän todella saavuttanut suuren voiton, voiton itsestään ja voiton ehkä totaaliakin. Ainakin oli sellainen nainen kuin Liisa ensin voitettava ystäväksi, jos mieli joskus voittaa enemmän.
Malmin otsa meni samassa pilveen.Hänentäytyi ensin voittaa Liisa ystäväkseen, mutta oliko sanottu, ettei toinen — — —
Ajatus kääntyi Bernt Silversköldiin.
Olisikohan se uutinen, joka kohta Liisan Malmilla olon jälkeen oli ollut sanomissa, jollain tavoin vaikuttanut Liisan muuttuneeseen käytökseen? Malm ei ennen ollut tullut sitä ajatelleeksi. Silversköld oli jo siksi monta vuotta ollut poissa näkyvistä, että hän oli unohtanut pelkonsa. Hän oli pannut Liisan muutoksen kokonaan Liisan silloisen säikähdyksen, hänen heilläkäyntinsä ja oman suoruutensa laskuun. Mutta jos sittenkin — —?
Samassa hän näki Liisan rouva Sarsin pihalta tulevan kadulle ja siitä kääntyvän vasemmalle johtavalle tielle.
Olisikohan Liisa ehkä menossa heille? - Äiti-muori oli viime aikoina vähän sairastellut ja Liisa oli sen johdosta silloin tällöin pistäytynyt katsomaan. Kiire hänellä aina oli tullessaan ja täyden päivän aikana hän tuli. Tuskin hän enää uskaltaisikaan sille suunnalle muulloin. Mutta juuri tällaisena kirkkaana syksypäivänä — — —
Malmin tuli yhtäkkiä omituisen paha olla. Hän antoi puotipoikien palvella muutamia ostajia ja meni itse konttorihuoneeseen, jossa asettui kirjoittamaan laskuja.
Hänen sitä tehdessään luistivat ajatukset asiaan, joka viime aikoina entistä useammin oli tullut mieleen. Röllerin mainiosti kannattava liike antoi hänelle siinä suhteessa sysäyksen toisensa jälkeen. Yritteliäämpi mies olisikin jo aikoja sitten tehnyt päätöksensä. Mutta hän rakasti hiljaisuutta ja rauhaa. Hankaukset lähimmäisten kanssa, velvollisuus katsoa omaa etua, uskalias yritteleminen, jännittäväksi muodostuva asema, kaikki tuo, mikä läheisesti ja eroittamatta liittyi liike-elämään, oli hänelle oikeastaan vastenmielistä. Kun sekä äiti-muori että hän itse hyvin olivat tulleet toimeen hänen nykyisellä ansiollaan, oli hän tyytynyt siihen.
Viime aikoina oli kuitenkin — etenkin hänen kirjoittaessaan näitä laskuja — sormia aivan kuin syyhynyt. Tomppeli hän oli eikä vähempää, kun antoi oman leivän pysyä pienenä toisten paisuessa.
Kai hänellekin kerran tulisi oma koti. Ja silloin tarvittaisiin entistä enemmän tulojakin.
Hän viskasi kynän kädestään ja pujahti puotiin. Eräs ostaja oli paraikaa poistumaisillaan. Pojat riipuskelivat ikkunassa.
— Pojat, pitäkää huolta asioista täällä. Ja jos kauppias tulee, niin sanokaa, että minä kohta tulen takaisin.
Hän kiskasi lakin naulasta päähänsä, otti porraskäytävästä pyöränsä ja läksi painelemaan. Hänet oli vallannut äkillinen ja voimakas tuntemus siitä, että hänen täytyi lähteä.
Kotiportilla hän pysäytti, asetti pyöränsä aitaa vasten ja nousi portaat muutamin pitkin harppauksin. — Mitä kuuluu, äiti-muori, — kysäsi hän pistäen päänsä ovesta. — Oletteko nähnyt neiti Spetsiä?
— Hän näytti minusta menevän kankaalle päin, — ehkä noin puoli tuntia takaperin.
Malm ei vastannut. Hän viskautui pyörälleen ja jatkoi eteenpäin painelemista kuin henkensä kaupalla. Hän tiesi nyt, että hänen aavistuksensa oli ollut tosi. Kouluilla oli Borkin päivän lupa ja Liisa oli kauniin ilman houkuttelemana uskaltanut lähteä kankaallepäin. Hän oli nykyään entistä enemmän virkistyksen tarpeessa, sillä Amalia-täti sairasteli luuvaloa ja Liisa oli pitkät ajat nukkunut sairaan kanssa auttaakseen ja passaillakseen häntä.
Malm pysäytti taas, jätti pyöränsä kumolleen tiepuoleen ja pistäytyi "kesämajaan".
Se oli tyhjä. Hän kolkutti tuvan ovea. Kukaan ei vastannut. Silloin hän kiskaisi oven auki ja näki tyhjän tuvan.
Hän paiskasi oven kiinni, sieppasi ovipielestä suuren, tukevan kepin, asetti sen eteensä tangolle ja jatkoi.
Hetken kuluttua hän oli näkevinään tamman pisteen lähellä sitä tien kohtaa, missä suorana viivana kulkeva tie teki polvekkeen. Muutama voimakas vauhdinanto kiidätti häntä siksi paljon lähemmä, että hän saattoi erottaa kaksi pistettä. Toinen katosi samassa tientaipeessa näkyvistä, toinen läheni mutkaa.
Malm tiesi nyt varmasti, että toinen pakeni, toinen ajoi takaa.
Minuutitkin saattoivat tässä merkitä paljon.
Ilkeästi kouristava tunne sydämen kohdalla pakoitti hänet puhaltamaan hetken ja harmaa sumu silmien edessä esti häntä näkemästä.
— Minun täytyy — täytyy. — Hän kokosi voimansa. Joka hermo jännittyi.
Eteenpäin kiiruhtavista ei toinen enemmän kuin toinenkaan vilkaissut taakseen. He uskoivat tietysti kumpikin olevansa kahden autiolla kankaalla.
Malm hiljensi vauhtia sen verran, että sai oman huohottavan hengityksensä asettumaan. Samalla hän koetti selvittää itselleen mikä menettely olisi viisain. Hämähäkki oli jo hyvin lähellä Liisaa, jonka voimat näyttivät olevan loppumaan päin.
Oli toimittava pian ja sellaisella tavalla, ettei toinen pahasti säikähtäisi toisen saadessa tarpeekseen.
Malmin käsi puristi keppiä tangolla. Hän näki, että Liisa juoksi. Hämähäkki kulki pitkin, ennättävin loikkauksin. Muutamia sellaisia vielä ja —
Pyörän kello helähti pyörän kaatuessa tiepuoleen. Hämähäkki pysähtyi. Mutta ennenkuin hän ennätti kääntyä, jysähti voimakas takaapäin tähdätty lyönti hänen selkäänsä. Hän kaatui parahtaen.
Jotain oli tapahtunut. Liisa ymmärsi sen jo ennenkuin hän uskalsi kääntyä. Ja hän käsitti senkin, että se tavalla tai toisella oli vapauttanut hänet kauheasta kohtalosta, joka kita avoinna jo määräämättömältä tuntuvan ajan oli uhannut häntä.
Hän kääntyi ja näki Malmin. Tämä seisoi käsivarsi koholla uhaten maassa makaavaa vihollistaan. Mutta hetken jännittävyydestä huolimatta hän vilahdukselta ennätti nähdä Liisan katseen. Vapahdus pohjattomasta pelosta ja suuri, sanomaton kiitollisuus kuvastui siinä selvänä.
Kannatti elää kokeakseen tuollaisen katseen antamaa autuaallista iloa.
Samassa oli hämähäkki pystyssä. Hänen silmänsä pälyivät hurjasti ympärilleen. Luisevat, luonnottoman pitkät käsivarret pitkäkyntisine sormineen ojentuivat Malmia kohti ja loikkaukseen kokoonkyyristyvä olento muistutti hyökkäävää petoa.
— Vai vieläkö sinä tahdot? — Malmin keppi kohosi niin tukevan uhkaavana ja niin lähellä, että hämähäkki saattoi tuntea sen omakseen. Hänen kasvonsa vääntyivät ilkeään virnistykseen, mutta samassa jysähti keppi hänen ojennettuun oikeaan käsivarteensa ja ulahtaen kuin koira läksi hän luikkimaan tiehensä.
Malm seurasi katseillaan pakenevaa, kunnes tämä oli kadonnut tien mutkaan. Silloin hän kääntyi Liisaan päin. Tämä seisoi yhä sillä paikalla, johon hän kääntyessään oli pysähtynyt, mutta hänen äsken hehkuvat kasvonsa olivat nyt valkeat kuin palttina.
— Neiti Spets, — hyvä neiti Spets, — Malm ei voinut olla tukien tarttumatta Liisan käteen. — Nojatkaa minuun. Te olette aivan nääntymäisillänne.
Silloin Liisan jännitys laukesi kyyneliin.
— Älkää, älkää rakas neiti, — hätäili Malm. Hän tunsi itsensä avuttomammaksi kuin koskaan ennen elämässään. Seisoa tässä näin, nähdä Liisan itkevän, tuntea mitä kaikkea tahtoisi antaa ja sanoa — jos vain uskaltaisi, se oli sittenkin liikaa.
Liisa taisteli yhä rauhoittuakseen. Silloin Malm muisti ennustuksen, josta Liisa heillä oli kertonut. Se tuli kuin viimeisenä lisänä ylivoimaisille tunteille.
— Neiti Spets, rakas neiti, muistatteko te säikähdystä, joka koituisi teille onneksi? Voi, jos te voisitte pitää vilpitöntä, rehellistä rakkauttani onnena. Kyllähän te olette tuntenut, että minä vuosikausia olen rakastanut teitä?
Liisa nojasi raskaasti pelastajaansa. Hän vapisi vielä sekä itkusta että säikähdyksestä.
Malm ei tietänyt mitä tehdä. — Minä en tahtoisi kiusata teitä, — en käyttää hyväkseni teidän heikkouttanne. Mutta minä olen jo vaiennut niin kauan. Antakaa siitä syystä anteeksi, että nyt en enää jaksa. — Teillä on suuret vaatimukset, — minä tiedän sen. Enkähän minä kuvittelekaan, että voisin niitä vastata. Mutta kun ei sitä voi mitään tunteilleen. Antakaa sentähden anteeksi — — —
Silloin Liisan pää kohosi. — Sen ei tarvitse pyytää anteeksi, joka tarjoaa toiselle vuosia kestäneen rakkautensa. Sellainen lahja on tarjottava itsetunnolla ja pää pystyssä.
Liisan katse välähti ja suun ympärillä karehti kaunis, veitikkamaisuuteen vivahtava hymy.
— Liisa — onko se mahdollista? — Saanko siis? Vaikkei minulla ole mitään?
— Sinulla on hyvyyttä. Sitä on niukasti maailmassa. — Liisan katseeseen nousi äkkiä suuri tuska. Malm ennätti nähdä sen. Se sopi huonosti kihlajaishetken onneen.
— Liisa, tiedätkö mitä sinä teet ja sanot? Älä ota minua armahtavaisuudesta tai säälistä.
Liisan huulet liikkuivat vavahtaen. — Minä armahdan itseäni, hän sopersi. Mutta Malm ei kuullut sanoja. — Anna minun istua, — tuli sitten kuuluvasti ja hätäisesti. — Hän etsi sulhasensa kättä ja astui sen tukemana muutamia askeleita eteenpäin. Sitten hän raskaasti painui tiepuoleen.
12.
Sarsilla ja Malmilla elettiin yhtämittaisessa juhlahumussa. Liisan häät olivat määrätyt loppiaiseksi ja edelliset pyhät vietettiin vuoroon toisessa vuoroon toisessa perheessä.
Vanha rouva oli aivan kuin elpynyt kihlauksesta. Ensiksi oli se jo hauskaa, että oli tapahtunut jotain, vieläpä jotain, jossa vanha rouva itse sai näytellä huomattavaa osaa. Toiseksi oli hän tyytyväinen siihen, että Liisa vihdoinkin oli mennyt kihloihin. Sehän kuitenkin oli asiaan kuuluvaa naisen elämässä. Ja Liisan valintakin oli tyydyttävä. Malmin kohtelias toimeliaisuus tiskin takana oli aina miellyttänyt rouva Sarsia samalla kun se nyt kyseessä olevassa tapauksessa lupaili hyvää tulevaisuuden varalle.
Lopuksi oli sekin oikeastaan paikallaan, ettei Liisa naimisensa kautta päässyt mihinkään poikkeuksellisesti huomattavaan asemaan. Sellainen ei kuulunut maailman järjestykseen. Sellaista ei ollut sattunut muille, eikä tarvinnut sattua Liisankaan osalle.
Vanha rouva tunsi jonkinmoista julmaa iloa kihlausaikana vaaniessaan Liisaa ja tämän tunteita. Liisa oli itse aina sisäisine kokemuksineen pysytellyt etäällä kasvatusäidistään. Mutta nuo hehkuvan punaiset ruusut, jotka kerran saapuivat jouluillaksi, olivat ilmaisseet koko joukon. Ja se, ettei niiden johdosta tapahtunut mitään, ilmaisi loput. Johtopäätöksiä ei tällaisessa tapauksessa ollut vaikea vetää.
Bernt Silversköld oli syksyn alkupuolella julkaissut kihlauksensa, joulun alla ilmoitti Liisa omastaan. Mutta ruusujen lähetyksen ja kaiken tämän välillä oli monta vuotta, joiden aikana Liisa ei ensinkään ollut näyttänyt naimisiinmenoaikeita.
Vanha rouva tunsi kasvattiaan tarpeeksi ymmärtääkseen mitä kaikkea tämä tiesi. Häntä ei siitä syystä olisi ihmetyttänyt, vaikka Liisasta jonain silmänräpäyksellisen varomattomuuden hetkenä olisi huomannut, jotain aikaisemmin koetusta, jotain väsynyttä kohtaloonsa alistumista, jotain katkeruuteen vivahtavaa tai muuta sellaista. Mutta sitä ei voinut huomata, ei edes vanhan rouvan tarkka silmä. Liisa oli nähtävästi pitkäaikaisen harkinnan jälkeen valinnut ja oli nyt osaansa tyytyväinen.
Jos vanha rouva kihlauksen johdosta oli juhlatuulella, oli se sisar Amaliaan vaikuttanut päinvastaiseen suuntaan. Hän hekumoi haikeamielisissä muistoissa, puhui yhtenään Albrechtistaan, pisteli sisarelle sekä entisyydestä että nykyisyydestä ja ennusteli muorille haikeamielisin viittauksin suruja ja koettelemuksia.
Äiti-muori sitävastoin loisti aamusta iltaan kuin loppukesän kaikkein lauhkein auringonpaiste. Sarsilaisten ollessa hänen vierainaan hän hyöri ja pyöri paikasta toiseen pitääkseen rakkaita ja kunnioitettuja. vieraitaan niin hyvänä kuin suinkin. Heillä ollessaan hän oli kiitteleväinen ja nöyrä, niiasi aina kun hänelle tarjottiin jotain ja tunsi vanhan rouvan mielihyväksi, että hänelle ja hänen Oskarilleen näiden naimisten kautta tapahtui suuri kunnia, — niin hyvin kuin Oskar äiti-muorin mielestä sen kunnian ansaitsikin.
Nuorten toivomuksesta oli uusi vuosi alotettu Malmilla. Loppiainen tuli siitä syystä vietettäväksi Sarsilla.
Oskar asetti Sarsille tulonsa niin aikaiseksi, että hän, saatettuaan äitinsä perille, ennätti pistäytyä viereiseen taloon Liisan omaan huoneeseen hakemaan tätä.
Liisan oven auetessa pääsi Malmilta hyvämielinen hymähdys. Huone oli miltei tyhjä. Liisan kaikki huonekalut olivat jo viedyt heidän tulevaan kotiinsa. Vain vaatearkku, muutamia laatikoita, pari tuolia ja vuode oli jälellä. Liisa itse seisoi keskellä lattiaa suu iloisessa naurussa.
Malm ojensi molemmat kätensä hänelle.
— Liisa, sinä ja ennenkaikkea se, että sinä olet minun, on minulle jatkuvasti kuin ihana, käsittämätön ihme.
Liisa antoi päänsä hetkeksi kevyesti painua sulhasensa olalle. — Voineekohan sinulle tuntua ihmeellisemmältä kuin minulle se, että sinä huomenna viet minut kotiin, kotiin, jota minä näihin asti kodittomana elänyt saan sanoa omakseni.
Malm veti hänet kiihkeästi puoleensa. — Sinä suurisieluinen, uskollinen Liisani. — Hän tunsi samassa Liisan hieman liikahtavan ja hän meni hämilleen pelosta, että oli ollut rohkea hyväilyssään. Liisa luiskahtikin samassa aivan kuin itsestään hänen syleilystään. Hänen päänsä kohosi, suu ja silmät nauroivat täynnä veitikkamaisuutta.
— Älä nyt rupea puhumaan minun sieluni laadusta ja laajuudesta. Silloin minun täytyy maksaa samalla mitalla ja minusta me voimme käyttää nämä hetket hyödyllisemmin kuin sanomalla kohteliaisuuksia toisillemme.
— Mikä osoittaa, että sinulla lisäksi on paljon järkeä.
— Jos lienee. Ainakin tunnen sen karkaavan tipotiehensä ajatellessani huomispäivää ja kotiinlähtöämme. Tiedätkö, — hän tarttui Oskarin molempiin käsiin ja katsoi niihin hyväilevästi. — Se kuuluu hirveän sentimentaaliselta — ja onkin kai sitä, mutta tuntuu melkein siltä kuin tahtoisin suudella näitä käsiäsi ajatellessani, että ne huomenna vievät minut kotiin, omaan kotiini.
Malmin kasvoilla kuvastui pettymystä. Hän kumartui sen verran eteenpäin, että sai katsotuksi morsiantaan suoraan silmiin. — Liisa, sanoi hän, — käynköhän nyt jo mustasukkaiseksi. Koti on sinulle kaikki kaikessa. Mitä minä olen?
— Se, jolle ja jonka onneksi tahdon elää. — Vastaus tuli paikalla ja arvelematta, silmä ei väistänyt toisen silmää.
— Kunpa voisin tehdä sinut onnelliseksi. — Ääni oli matala ja sanat sanottiin kuin arkailemalla. — Sinä olet sellainen, jota aina pitäisi pitää hyvänä, jolle pitäisi antaa vaatimatta.
— Lasikaappinukke, niinkö — Liisa pujotti kätensä sulhasensa käsipuoleen ja nauroi entistä helisevää nauruaan. Sitten hän katsoi kelloaan. Heidän täytyi joutua.
Heti heidän saavuttuaan asetuttiin pöytään. Vanha rouva näytti huonoa tuulta siitä, että oli mennyt viisi minuuttia yli määräajan ja äiti-muori nuhteli lempeän hätäilevästi siitä, että "lapsikullat" olivat antaneet kellon vinskahtaa yli oikean ajan. Puhe pääsi kuitenkin iloiseen vauhtiin, kun Amalia innostui kertomaan Albrechtistaan, jonka seurassa sekä minuutit että tunnit unohtuivat. Mutta hänpä osasikin soittaa aivan jumalallisesti ja katsoa suurin, tulisin silmin, katsoa niin ettei sellaista katsetta unohtanut, ei koskaan.
— Saitko sinä, Oskar, sen loppusumman vekseleillä järjestetyksi, katkaisi vanha rouva.
— Osan, mutta en vielä kaikkea.
Äiti-muori vilkaisi arasti Emmaan. Häntä peloitti, että jos tämä panisi pahaksi, ettei Oskar vielä ollut onnistunut ajamaan asioitaan perille asti. — Jollei nyt Oskar paikalla onnistuisi, — kiiruhti hän tunnustelevasti selittämään, — niin ainahan sinä, Emma kulta, keksit jonkun keinon.
— Ei ei, Helena, älä puhu sellaisia. Nuorten täytyy itse ponnistella.
— Tiettävästi, tiettävästi. — Minähän vaan, Emma kulta — —
Mutta Emma-kulta katkaisi äiti-muorin selitykset kesken. Hän iski silmää sulhaselle, katsoa tiirotti Liisaan ja sanoi merkitsevästi: — Minkä olen antanut, sen olen antanut. Tuloksen näette itse. — Hän maiskautti kieltään ja katsoi tyytyväisesti ympärilleen. — Onhan tyttö muutamissa suhteissa vastannut niitä toiveita, joita kiinnitin häneen sen juhlallisen runotekeleen johdosta, jolla hän kunnioitti muuatta juopunutta saaristolaista.
— Mamma taisi odottaa neroa? arveli Malm nauraen.
— Vielä mitä, minä olen aina pysynyt tosiolojen pohjalla. Siksi en yleensä olekaan tehnyt laskuvirheitä. Maljasi Oskar. Mene ja tee samoin!
Vanha rouva tyhjensi lasistaan viime tilkan kotitekoista joulujuomaa, pyyhkäisi perusteellisesti suutaan ja antoi merkin pöydästä nousemiseksi.
Liisa pujahti samassa keittiöön, kuiskasi ohimennen Oskarille pian palaavansa ja läksi saatuaan suojahuivin ympärilleen oikaisemaan pihan toisessa laidassa olevan takaportin kautta omaan huoneeseensa. Hän oli muistanut edellisenä iltana saapunutta kirjettä. Se oli ilahduttanut häntä tavallista enemmän, sillä hän oli pelonalaisena odottanut Elnan arvostelua kihlauksesta. Hänen teki siitä syystä mieli näyttää kirjettä Oskarille.
Raapaistessaan etehisessä tulta näki hän kirjelippaasta lattialle pudonneen sanomalehden. Sen vieressä oli kirje. Illan posti oli saapunut.
Hän sytytti kynttilän, nosti kirjeen lattialta ja jäi tuijottamaan siihen. Merkki oli ulkomaalainen, käsiala tuttu.
Vastenmielisesti ja epäröiden hän mursi kuoren.
Märchen Elisabet.
Hänen kätensä rupesivat vapisemaan. Mutta hän jatkoi.
Tämän kirjeen kirjoittaminen on kuin oman sisimpäni rikkirepimistä, enkä sittenkään voi olla kirjoittamatta. Voin sanoa, että ajatuksissani olen kirjoittanut tätä jo viikkoja, vieläpä kuukausia, — niin oikeastaan siitä asti kun menin kihloihin.
Tahdoin itse ilmoittaa sinulle siitä, jotta — jos mahdollista käsittäisit minua. En jaksanut kantaa ajatusta, että tuomitsisit tietämättä miten oli. En myöskään olisi suonut, että olisit lukenut ilmoituksen lehdestä. Mutta toiselta puolen tuntui kirjoittaminen kuin petokselta. Siksi olen epäröinyt.
Liisa keskeytti lukunsa katsoakseen päivämäärää.
Kirje oli kirjoitettu Dresdenissä vuoden viimeisenä iltana.
Hän epäröi hetken, lähensi jo kirjettä kynttilänliekkiin, mutta vetäsi sen samassa takaisin.
Oliko hän niin raukkamainen, ettei hän uskaltanut lukea sitä, ei uskaltanut kuulla ja ymmärtää totuutta? Silloin hän myöskin oli rakentamassa tulevaisuuttaan yhtä hauraalle perustukselle kun poroksi palaneen kirjeen tuhka.
Hän tarttui uudelleen kirjeeseen.
Märchen Elisabet, sinun viime sanasi minulle olivat: minä odotan. En ole unohtanut niitä. Ne rakkauteni kannustamina panivat minut koettamaan kaikkeni — niin, sanoisinpa melkein luvattoman paljon isäni vastustuksen murtamiseksi. — Kun matkustin ulkomaille, tein sen hänen tahdostaan ja toivossa, että ero aikaansaisi sen mitä en itse voinut vaikuttaa. Siinä mielessä lähetin sinulle ensimäiset kirjeeni täältä. Sen jälkeen en kirjoittanut. Odotin turhaan käännettä parempaan päin. Sitä ei kuulunut. Isäni on tässä suhteessa ollut sekä järkähtämättömän että käsittämättömän kova. Hän on suoraan sanonut samaa, mitä sinä itse kerran, että me, jos kaikesta huolimatta jollain tavoin aikoisimme kiertää hänen tahtoaan, saamme sekä hänen että äitini kirouksen osaksemme.
Minä tunnen sinut. Siksi on minulle vähitellen valjennut se, jota en koskaan uskonut jaksavani käsittää: etten koskaan voi omistaa sinua.
Jos olisit toisenlainen, löytyisi ehkä mahdollisuuksia. Nyt ei löydy. Ja minä tunnen, että tuskani suuruudesta huolimatta rakastan tätäkin sinussa.
Mutta mitä minä puhunkaan sinulle, minä, joka olen toisen oma? — Liisa, tämä on kauheaa. Minä halveksin itseäni. Enkä sittenkään muuta voi. Minä en jaksa jäädä yksin. Minä en voi alla koditon. Jo nämä kodittomuuden vuodet ovat auttaneet minua entistä paremmin käsittämään, miten pohjattomasti sinä koditon olet mahtanut kärsiä elämästä.
Hän, joka nyt on morsiameni, vastaa harvinaisen suuressa määrin naisihannettani. Hänellä ei ole muuta vikaa kuin että hän on toinen kuin sinä. Jos olisin yhtynyt häneen tuntematta sinua, luulen että nyt olisin hyvinkin onnellinen. Nyt sitä vastoin — —
Märchen Elisabet, koko olemukseni huutaa sinua — — tällä hetkellä ja usein, usein. Sinä olet minulle yhä ainoa nainen maailmassa, luuta minun luustani, lihaa minun lihastani. Meidän sielumme ovat sukua. Minä tunnen sen. Sinulla on vain naisellisuutesi ohessa sellaista tyyntä, rohkeata voimaa, jota usein olen itsessäni kaivannut. Jos voisin päästä tuskasta, jota nyt tunnen pyyhkäisemällä pois sinut entisyydestäni, valitseisin tämän tuskani. Sinä olet ollut elämäni suurin rikkaus, Märchen Elisabet.
Mutta minä en saa puhua sinulle näin. Minulla ei ole oikeutta siihen.
Minä olen kertonut sinusta morsiamelleni, kertonut lapsuudestasi, kehityksestäsi ja rakkaudestamme. Mutta minä en ole rohjennut tunnustaa, mitä sinä yhä olet minulle. — Hän muistuttaa, monessa suhteessa äitiäni ja rakastaa minua suurella kaikkensa antavalla, vähän vaativalla rakkaudella.
Tunnen omantunnonvaivoja tätä kirjoittaessani, enkä sittenkään voimuuta.
Liisa, elämä vaatii meiltä paljon ja me olemme heikkoja. — Ehkäpäsinäkin lujuudestasi huolimatta tulet sitä kokemaan.
Käsi vapisi niin ankarasti, että Liisan täytyi keskeyttää lukunsa.
Kooten koko tahdonvoimansa sai hän hetken kuluttua luetuksi kirjeen viime rivit.
Märchen Elisabet, vaikka sisimpäni itkee verikyyneleitä kaipuussaan, en sittenkään tällä hetkellä ensi sijassa ajattele itseäni, vaan sinua.
Sydämeni kiittää ja siunaa sinua kaikesta mitä olet ollut minulle ja sisimmästäni nousee harras toivomus onneksesi. Muodostukoon elämäsi niin suojatuksi ja onnelliseksi kuin mahdollista! Se on hartain toivoni.
Bernt.
Kirje painui Liisan helmaan. Hän tunsi hetken syvältä repäisevää tuskaa, — jotain mitä ihmistuntein varustettu puu tuntisi sen juuria katkottaessa.
Sitten seurasi täydellinen puutumus.
Pari kuukautta aikaisemmin olisi tämä kirje voinut vaikuttaa paljon.Nyt oli myöhäistä. Hän ei voinut pettää Oskaria.
— Missä kummassa sinä olet viipynyt, pahoitteli vanha rouva Liisan vihdoinkin palatessa.
— Ja kuinka kalpea sinä lapsi kulta olet. — Äiti-muori rupesi innokkaasti hieroskelemaan Liisan käsiä. — Ethän sinä vain tule sairaaksi. Sinä aivan väriset.
Oskar katsoi kysyvästi morsiameensa, otti sitten hänen kätensä omaansa ja kuiskasi hiljaa: — Huomenna minä vien sinut kotiin — omaan kotiimme.