Hän vavahti ilosta.
Saisiko hänkin ehkä kerran antaa, ei vain pyytää? Saisiko hän oman elämänsä kärsimyksien kautta olla lieventämässä kodittomina syntyneiden kohtaloa?
Liisan katse kääntyi lahdenpoukamaan, jonka yläpuolella olevalla niityllä kepeät usvat väikkyivät.
Hän muisti Oskarin rakastamaa runoa "Drömliv" ja Rydbergin sanoja: "Sumupiiriä katso sä karkelevaa. Oi sä kuule ja oivalla kuisketta siis ajan entisen henkein, kun luokse ne saa."
Aika ja iäisyys tuntuivat hänestä ojentavan kättä toisilleen. Hän tunsi olevansa lähellä sekä menneiden että tulevien sukupolvien elämää. Ja yhdyssiteenä, kynnyksenä oli se ihmeellinen kokemus, että hän, isätön, oli löytänyt isänsä.
Hänen sisimpänsä täyttyi suurella hiljaisella ilolla siitä, että hän tätä ennen oli taistellut taistelunsa ja voittanut, niin että hänellä nyt oli valmis, täydellinen anteeksianto isälleen.
Hän kääntyi äkkiä takaisin kartanolle päin ja joudutti askeleitaan.
Sisään tultuaan hän hiljaa hiipi sairashuoneeseen, käski siellä valvovan hoitajan levolle ja asettui itse tämän paikalle.
Yön tunnit kuluivat Liisan tietämättä, kuluivatko ne nopeaan vai hitaasti. Hän istui vain tarkaten pieluksella lepäävää, valkean hiuskiehkuran ympäröimää päätä.
Muutaman kerran nukkuva liikahti, yritteli avata silmänsä, mutta jatkoikin untaan.
Päivän kajastuksessa hän alkoi hengittää levottomasti ja raskaasti. Liisa asettui seisomaan vuoteen viereen siten paremmin voidakseen seurata joka vivahdusta nukkuvan kasvoilla.
Äkkiä avautuivat silmät puoleksi, käsi etsi haparoiden tukea ja kärsivä syvänne uurtui suupieliin.
Liisa tarttui haparoivaan käteen. Hän kumartui lähemmä ja kysyi hiljaa, voisiko auttaa.
Vastausta ei kuulunut, mutta hetkeksi painuneet silmäluomet kohosivat uudelleen ja tutkisteleva katse naulautui kiinni Liisaan.
Silloin tämä laski kätensä valkohapsiselle päälle, kumartui entistäkin lähemmäksi ja sanoi harvakseen mutta kuuluvasti: "Isä."
Käsi, joka piteli hänen toista kättään puristi sitä, katse kohosi lempeänä, anteeksipyytävänä ja kiittävänä, mutta samalla jonkun verran harhailevana. Sitten kohonneet silmäluomet uudelleen painuivat umpeen.
Viimeiseenkö uneen? Vaiko vielä auetakseen katsomaan ympärille kokoontuneita lapsia? Liisasta näytti toinen yhtä mahdolliselta kuin toinenkin.
Joka tapauksessa hän tiesi, missä hänen paikkansa oli. Hän jäi seisomaan vuoteen viereen isän käsi omassaan.
Vasta pihalta kuuluva pyörien rätinä havautti hänet:
Gertrud ja Bernt saapuivat.