Napoleonin rakennuksen valmistuminen oli ylipäänsä mahdollinen siten, että häntä epäilemättä siinä avustivat ei ainoastaan yksilöiden vaan koko kansan heikot puolet. "Ranskalaiset eivät ymmärrä vapautta", sanoi hän, "ne kaipaavat vain kunniaa ja turhamaisuutensa tyydytystä." Ja Napoleon oli alituisilla voitoillaan tyydyttänyt Ranskan kansan kunniannälän yltäkylläisyyteen saakka. Jopa niinkin, että Parisissa välinpitämättömästi kuultiin sanoma Jenan voitosta. Kansallisturhamaisuuden tyydyttämiseksi toisella tavalla ja samassa palkitaksensa korkeimpia virkamiehiä ja armeijaa hän v. 1808 perusti uuden politiikista riippumattoman perinnöllisen aateliston. Vasta nyt hän alkoi jakaa italialaisia ja saksalaisia herttuakuntia kenraaleillensa ja marsalkoillensa. Arvonimien ohessa ne saivat rikkaita maakuntia ja lahjoitusmaita sekä suuria summia puhtaassa rahassa. Berthier sai miljoonan frangia; Masséna ja muut 600,000, toiset 400,000 tai 200,000. Kaksitoista miljoonaa jaettiin sotamiehille; invaliidit saivat 500,000 vuosittain j.n.e. Viisi siviilivirkamiestä sai herttuan arvon; muut korkeimmat viranomaiset, ministerit, senaattorit j.m. saivat kreivin, ylioikeuksien presidentit, pormestarit j.m. paronin arvonimet, kaikki olivat oikeutetut, jos perustivat suurempia sukukartanoita, siirtämään arvonimen perintönä sukukartanon ohessa. Samoin saivat kunnialegionien ritarit ja suurdiguitäärit jättää ritari- ja ruhtinasarvonsa perintönä jälkeläisilleen. Edellisten piti perustaman sukurahasto, joka tuotti 3,000 fr. koron vuosittain, jälkimäisten oli mentävä aina 200,000 frangiin.
Palkintoja niille, jotka olivat hänen puolellaan, kauhu niille, jotka asettuivat häntä vastaan, siinä Napoleonin periaate. Jokainen arvostelun yrityskin sai tuta hänen raskasta kättään, ja syystä sanoo eräs aikalainen: "Sitä hän eniten pelkää, että joku — kaukainen tai läheinen — käyttää omaa arvostelukykyään taikka vain pitää sen." Sanomalehdistö kytkettiin, kaikki uudenaikaiset näytelmäkappaleet, jotka saattoivat sisältää enemmän tai vähemmän salattuja viittauksia, kiellettiin, ja kirjallisuus kaikin tavoin kahlehdittiin. Jo ensimäisenä konsulina häntä harmitti seuraava rivi murhenäytelmässä Mérope: "Ensimäinen kuninkaaksi päässyt oli soturi, jolle onni oli myötäinen". "Se mies, joka kohoaa valtaistuimelle", hän sanoi, "on vuosisatansa ensimäinen mies. Ei ole kysymyksessä sattuma tai onni; tässä on toisella puolella ansio, toisella kiitollisuus." Keisarikunnan aikana vielä vähempikin nosti hänen suuttumuksensa. Yksi niistä, jotka enemmän kuin useimmat muut saivat sitä kokea, oli juonitteleva rouva de Staël, joka jo oli ollut kiusana sekä Konventille että Direktoriolle. Hänen suuri Italian valloittajan ihailunsa muuttui nuoren kenraalin ynseän kohtelun tähden yhtä syvästi tunnetuksi vihaksi, ja pitkän aikaa hänen asuntonsa oli Napoleonin vastustajien kokouspaikkana. Kun keisari vihdoin ryhtyi toimiin häntä vastaan ja karkoitti hänet Parisista, siihen ei ollut syynä niinkään rouvan vihamielinen esiintyminen, vaan pikemmin ominaisuus, jonka Napoleon luuli hänessä huomanneensa ja jota hän ei sietänyt, se näet, että tämä rouva osasi saada ihmiset ajattelemaan, vaikka ne eivät sitä koskaan ennen olleet osanneet tahi olivat sen unohtaneet.
Mutta enimmän Napoleon sittenkin pelkäsi kansaa, jonka kauhistuttavaa valtaa hän oli oppinut tuntemaan vallankumouksen aikana ja jonka suosion hän tiesi menettävänsä niin pian kun se ei enään ollut turhamaisuutensa kiihoittama tai kun sille selveni, että se taisteli ja vuodatti verensä toteuttaaksensa yhden ainoan miehen, ulkomaalaisen, maailmanvaltaa tavoittelevia suunnitelmia. Liian myöhään selvisi Napoleonille, ettei Ranskan kansa tahtonut panna rauhaansa ja onneansa alttiiksi kohotaksensa maailman hallitsevan kansan asemaan. Yleistä tyytymättömyyttä huomattiin viime sotaretken aikana, ja se enemmän kuin mikään muu sai aikaan rauhan solmimisen 1807. Keisarin ei auttanut mikään muu kuin sitoa armeija mahdollisimman lujasti omaan persoonaansa ja omiin suunnitelmiinsa. Sitä varten hän jakoi nuo mainitsemamme suuret palkinnot, joista armeija sai veljenosan; sentähden hän katsoi sormien lomitse Preussin sodan aikana upseerien ja sotamiesten ryöstöjä, sentähden hän piti sotamiehet aseissa kaukana isänmaasta ja käski kaartinsa, joka yksin seurasi häntä Ranskaan, pysyä mahdollisimman loitolla väestöstä.
Alttiin ja innostuneen armeijan avulla, jonka suuri osa ei enään ollut ranskalaisia, vaan italialaisia, hollantilaisia y.m., Napoleon aina luuli voivansa hillitä kaikki valtiolliset levottomuudet. Mutta ravintoaineiden puutteen synnyttämä meteli olisi, niin hän itse sanoi, hänelle vaarallisempi kuin mikään muu. Mikäli hän suinkin saattoi vapautua sodan johdosta ja politiikista, hän käytti koko aikansa raha-asioiden ja kauppaolojen järjestämiseen, yleisten töiden suunnitteluun, palatsien rakennuttamiseen Parisissa, satamain, kanavien, teiden — kuten tien Simplonin yli — ja sananlennätinlinjojen perustamiseen. Sillä tavoin hankittiin leipä monelle miljoonalle suulle, ja vaaniva tyytymättömyys muuttui ihailuksi valtiolaivan uupumatonta ohjaajaa kohtaan, joka vähentymättömällä tarmolla hoiti peräsintä niin sodassa kuin rauhassakin.
"Keisari on hyvä ja hänen kanssaan tulee helposti toimeen", sanotaan senaikuisissa muistiinpanoissa, "kun ei häntä mikään suututa." Tämä lisäys on varsin supistava, sillä Napoleonin suuressa taloudessa oli aina jotakin, joka teki kiusaa. Ja silloin ei ollut hyvä joutua keisarin kanssa tekemisiin. Hänen ensimäiset vihanpurkauksensa olivat kauhistuttavat, ja kieli ja lauseet, joita hän silloin käytti — itsestään jo kylliksi väkevät ja rajut —, kävivät vieläkin rajummiksi ja loukkaavammiksi, kun ne kajahtelivat Ludvig XIV:n saleissa. Semmoisina hetkinä hän saattoi antaa käskyjä, jotka ilmaisivat kovuutta ja kostonhalua ja jotka hän sitten peruutti; mutta hän osasi yleensä, jos tarve vaati, heti suistaa harminsa. Usein häntä kuitenkin huvitti jonkinmoisella vahingonilolla — joka hänessä oli sangen kehittynyt ja joka ehkä oli yhteydessä hänen halunsa kanssa repiä rikki ja antautua hyväilemisiin, jotka saivat kyyneleet nousemaan hyväilyn esineiksi joutuneiden silmiin — pitää ihmiset pelon alla teeskennellen vihaa, jota hänessä ei ollut. Ei saanut kukaan, ei edes hänen veljensä, uuden säännön mukaan puhutella häntä ennenkuin hän kyseli; ei saanut kukaan istua hänen läsnäollessaan, ei kukaan — paitsi Lannes — sinutellut häntä. Keisarinnakin rohkeni häntä puhutella ainoastaan "teidän majesteettinanne" ja vapisi hänen edessään kuten muutkin. Suurimmissa juhlallisuuksissa, joita vietettiin mahdollisimman suurella loistolla, vallitsi sentähden painostava vaiteliaisuus; kuolettava ikävyys painosti loppumattomia surunäytelmiä; naisia kauhistuttivat keisarin epähienot kysymykset, joita hän huvikseen heille teki, samoinkuin avomielisyys, jolla hän puhui heidän yksityisestä elämästään. Hän yksin ei asettanut itselleen mitään rajoja ja oli — keisarinarvosta huolimatta — törkeä, rivo, säädytön, jos se häntä huvitti, muiden ollessa mitä sietämättömimmän pakon alaisina. "Hovi", sanoo kreivi de Chaptal muistelmissaan, "oli kaleri, jossa kaikki soutivat samaan tahtiin."
Keimaileva ja kevytmielinen rouva Bonaparte oli vuosien kuluessa muuttunut alamaisimmaksi, orjallisen nöyräksi keisarinna Josephine'iksi. Hän, joka aikanaan oli antanut miehelleen niin monta aihetta mustasukkaisuuteen, sai nyt itse kärsiä sen tuskia eikä rohjennut edes valittaa. Jos hän joskus yllätti keisarin jossakin rakkaudenseikassa, täytyi mustasukkaisuudenkin väistyä ja antaa sijaa pelolle, sillä keisarin raivo, kun hän huomasi urkkijan, ulottui aina huonekaluihin saakka ja pakoitti puolison kauhistuneena pakenemaan. Jokapäiväisessä elämässä Josephine sittenkin oli ainoa, joka saattoi hillitä keisarin kiivautta, ja ollen tuhlaavaisen antelias ja erittäin hyväsydäminen, joita ominaisuuksia Napoleonin harmiksi monet väärinkäyttivät, semminkin jalokivenmyyjät ja pitsikauppiaat, hänestä kaikki pitivät, paitsi langot ja kälyt.
Jos keisarinnan tuhlaavaisuus tuotti Napoleonille harmia, niin kyllä hänen äitinsä päinvastainen ominaisuus oli melkein yhtä ikävä. Rouva Letitialle laitettiin heti keisarikunnan perustamisen jälkeen pieni hovi Parisiin, jossa hän nimelläMadame Mèreesiintyi sangen arvokkaana. Vähemmän miellyttävän vaikutuksen hän teki keisarisaleissa rengonkielellään, joka heti ilmaisi ulkomaalaisen. Hänellä itsellään oli kyllä tunne, ettei tätä ihanuutta kestä kauvan, ja hän vastasi aina Napoleonille, kun tämä moitti hänen säästäväisyyttään: "Jos sinun joskus olisi pakko etsiä turvaa minun luotani, olet oleva kiitollinen siitä, mitä minä panen säästöön".
Napoleonia on usein syytetty vihamielisyydestä sukuansa kohtaan, mutta sen kumoamiseksi riittävät ruhtinas Metternich'in sanat näistä suhteista: "Hän osoittautui sangen heikoksi perhettänsä kohtaan. Hyvänä poikana ja veljenä — nämä piirteet tavataan juuri erityisesti italialaisissa porvariperheissä — hän sieti sukulaistensa harhailuja, käyttämättä riittävää tarmoa niiden suistamiseksi, silloinkaan kun se selvästi olisi ollut hänen omaksi edukseen." Napoleonin vihollinen ilmaisee tässä selvin sanoin, että vahvin hänen kotimaalaisista tunteistaan, perhetunne, yhä hänessä oli elävänä. Köyhän kadetin velvollisuudentunne äitiä ja noita monia niukoissa oloissa eläviä sisaruksia kohtaan on vaikuttavana mahtavassa keisarissa. Vielä nytkin hänellä on velvollisuutensa, ja hän ei suorita sitä nousukkaana, joka hoitaa köyhän sukunsa, mutta samassa pitää sen loitolla, vaan täydellisesti ja kaikkine seurauksineen. Ei ollut mitään, joka enemmän olisi ollut Bonaparten sydämellä kuin korsikalaisen alkuperän muiston unhottaminen, ja sentähden todistaa hänen pojantunteensa voimaa se, että hän piti äitinsä välittömässä läheisyydessään ja aina osoitti hänelle suurinta huomaavaisuutta.
Sisariinsa hän sitä vastoin aina oli kireässä suhteessa. "Napoleon olisi ollut onnellinen, jos hänellä ei olisi ollut niin monta sukulaista! Hänen kunnianhimoiset, lahjakkaat veljensä ja sisarensa, semminkin Josef, Lucien ja Caroline saattoivat vielä vähemmän kuin hänen kenraalinsa antaa anteeksi hänen kohoamistaan ja luulivat olevansa ihan luonnollisesti oikeutettuja astumaan niihin korkeihin asemiin, joihin hän heidät asetti sen mukaan kuin itse yleni. Hänen erityinen rakkautensa lapsipuoliinsa Eugène'iin ja Hortense'iin synnytti hänen omassa perheessään rajattoman kateuden heitä kohtaan, ja hänen yrityksensä sovittaa puolueet naittamalla tytärpuolensa Hortense'in veljellensä Louis'lle, jonka hän itse oli kasvattanut ja jota hän erityisesti rakasti, vei vain molemmat aviopuolisot onnettomuuteen. Ei ole jäänyt käyttämättä yksikään parjaus mieskohtaisesti Napoleonia vastaan näissä epämiellyttävissä perheriidoissa. Keisarin perhe oli ainoa, jossa hän ei tavannut sitä kuuliaisuutta, jota hän vaati ja johon hän piti itsensä oikeutettuna, sen myöntyväisyyden ja rajattoman anteliaisuuden nojalla, jolla hän sitä oli kohdellut. Pohjaton ahneus ja epäsäännöllisyys, häilyminen kaikkiin suuntiin, johon useat veljistä ja sisarista antautuivat, oli vastenmielinen Napoleonille, joka suuressa määrässä oli raittiuden ja järjestyksen mies, ja joka — samoin kuin keisari Augustus — mielellään tahtoi maailman edessä olla kauniin perhe-elämän perikuva."
Mutta Napoleonin täytyi vaatia sisaruksiltaan, jotka istuivat hallitsijoina Hollannissa, Italiassa ja Saksassa, yhtä ehdotonta alistumista kuin muiltakin hänen liitossaan olevilta valtiailta, semminkin rannikon sulkemisessa Englannilta. Kun sitä ei noudatettu Etruriassa, menetti kuningatar maansa, joka Toskanan nimellä yhdistettiin Ranskaan; samoin oli samasta syystä käynyt Kirkkovaltion huhtikuussa 1808. Preussin sodan aikana hän salaisesti sai tietää, että Espanjassakin ilmeni luopumisen oireita; Napoleon toistaiseksi ei ollut siitä mitään tietävinään, mutta kun Tilsitissä oli määrätty, että Portugali oli pakoitettava katkaisemaan välinsä Englannin kanssa, hän päätti, kun Englanti oli ottamalla talteen Tanskan laivaston yhä suututtanut häntä, pakoittaa molemmat valtakunnat yhtä haavaa. Lokakuun 18 p:nä Junot samosi Portugaliin, ja marraskuun 13 p:nä 1807 Napoleon julisti, että Braganzan suku oli lakannut hallitsemasta Portugalissa. Kuninkaallinen perhe pakeni Brasiliaan, ja Junot miehitti Lissabonin. Mutta samaan aikaan oli Madridissa puhjennut riita, "rauhan ruhtinaan" ministeri Godoy'n ja kuningattaren toimiessa kruununprinssiä vastaan, ja Napoleon lähetti toisen ranskalaisen armeijan Espanjaan sillä verukkeella, että Englanti oli uhannut maallenousulla. Kansa luuli, että Ranskan joukot olivat tulleet tukemaan Godoy'n vihattua hallitusta, ja pakoitti, nousten kapinaan Aranjuez'issa, kuninkaan luopumaan kruunusta poikansa eduksi, mutta Napoleon kutsui luoksensa Bayonne'iin tuon heikon kuninkaan ja sai hänen siellä peruuttamaan luopumisensa ja jättämään asian hänen ratkaistavakseen. Kesäkuun 6 p:nä 1808 Napoleon määräsi veljensä Josef'in Espanjan kuninkaaksi. Neapelin kuningaskunta annettiin Murat'lle ja hänen vallanhimoiselle vaimolleen Caroline'ille. Bonaparten suku oli nyt kaikkialla syrjäyttänyt Bourbonin suvun.
Napoleon ponnisti kaiken tarmonsa taivuttaaksensa Espanjan kansaa uuden hallitsijan puolelle; hän antoi laatia sille vapaan valtiosäännön ja aikoi kaikin tavoin lisätä tulolähteitä ja taas kohottaa aikain kuluessa rappiotilaan joutuneen valtakunnan. Mutta espanjalaisia suututti ulkomaalaisten tunkeileminen ja semminkin se, että heille tyrkytettiin kuningasta; ja kansallistuntoon liittyi uskonnollinen tunto, yllyttäen taisteluun ranskalaisia, pyhän isän vihollisia vastaan. Kun Josef Bessières'in voiton jälkeen Medina di Riosecon luona heinäkuun 14 p:nä 1808 teki tuloansa Madridiin, oli maa jo monta kuukautta ollut kapinassa. [Nämä levottomuudet salvat espanjalaiset sotajoukot, jotka Bernadotten, Pontecorvon ruhtinaan johdolla seisoivat Tanskassa, luopumaan tanskalaisista lipuista. Bernadotten piti avustaa venäläisten hyökkäystä Suomeen, joka silloin kuului Ruotsille, nousemalla Tanskan saarien kautta maalle Skooneen. Englannin sotalaivat kuitenkin estivät hänet pääsemästä Belt'in yli, ja näillä laivoilla vietiin sitten espanjalaiset sotamiehet kotiin.] Turhaan ranskalaiset piirittivät Saragossaa ja Valenciaa, turhaan koettivat heidän kenraalinsa näyttää sotataitoaan vuoristossa. Kaupungit kestivät puolustautuen loistavalla urhoollisuudella; kenraali Dupont'in täytyi Baylen'in luona riisua aseensa 17,000 miehen kanssa, ja Cintran luona ihan Lisabonin läheisyydessä englantilainen apujoukko pakoitti Junot'n elokuussa antautumaan. Oltuaan 14 päivää Madridissa kuningas Josef lähti kaupungista ja peräytyi Ebron pohjoispuolelle.
Kansan kapina Espanjassa kruununprinssin eduksi, ainoan, jonka kansa tahtoi kuninkaakseen tunnustaa (Ferdinand VII), herätti suurta huomiota Euroopassa. Itävalta, joka oli koonnut voimia vuodesta 1805, ollen nyt sotilaallisessa suhteessa väkevämpi kuin konsanaan, rupesi asestaumaan; Preussin sotapuolue ei maan ollessa ranskalaisten miehittämänä rohjennut pitää kovin suurta ääntä, mutta siellä muodostettiin salaisia veljeskuntia muukalaisvallan torjumiseksi. Vaaran, joka näiden kahden vallan puolelta uhkasi, sai Napoleon kuitenkin vältetyksi, liittämällä keisarien kokouksessa Erfurtissa (syysk.-lokak. 1808) Venäjän vieläkin kiinteämmin itseensä, ei ystävyyden siteillä, sillä niihin ei uskonut hän eikä tsaari, vaan yhteisten etujen nojalla. Niistä voitiin sopia ainoastaan siten, että tsaarille myönnettiin vapaat kädet Turkissa, jossa Napoleon niin kauvan oli ehkäissyt hänen tuumiansa. Mutta tällä myönnytyksellä hänen onnistui saada Venäjä harrastamaan Itävallan ja Preussin pidättämistä, jos ne huomaisivat tilaisuuden sopivaksi hyökätä häntä vastaan ennenkuin levottomuudet Espanjassa oli saatu loppumaan. Sillä tsaarille oli edullisinta, että Napoleon puuhaili niin kaukana lännessä kuin suinkin, jotta hän saisi idässä ottaa nuo kauvan halutut ruoka-annokset.
Rannikon sulkemistuuma, joka oli pääkohtana Napoleonin kaikissa suunnitelmissa, oli särkynyt, kun Espanja nousi kapinaan ja englantilaiset miehittivät Lissabonin. Portugali oli valloitettava ja Espanja pakoitettava kuuliaisuuteen. Espanjalaiset vain huolettomasti riemuitsivat kuningas Josefin paosta ja suorittamistaan urotöistä, käyttämättä hyväkseen saavutettuja etuja, mutta Napoleon sillä aikaa vei parhaat sotajoukkonsa pois Keski-Euroopasta ja saapui itse pääkortteeriin Vittoriaan marraskuun 5 p:nä 1808. Espanjalainen armeija seisoi Ebron eteläpuolella Saragossasta Biscayan maakuntaan saakka. Jo ennen Napoleonin tuloa oli sen vasen siipi tungettu takaisin; marraskuun 10 p:nä valloitettiin Burgos, ja seuraavana päivänä espanjalaiset lyötiin Espinosan luona; niiden keskusta voitettiin 23 p:nä Tudelan luona, ja oikea siipi vetäytyi Saragossaan, joka uudestaan piiritettiin. Kahdeksan päivän jälkeen valloitettiin Somosierra, ja joulukuun 4 p:nä Napoleon lyhyen vaikka tuiman vastarinnan jälkeen astui Madrid'iin. Englannin apujoukon, joka oli tulossa Salamancan kautta, tunki marsalkkaSoulttakaisin, ja sen täytyi paeta laivoihin Corunjasta.
Kun Napoleon Madridissa tuuletti keskiaikaismaisen espanjalaisen talon, lakkautti inkvisitsionin, supisti luostarit, poisti tullirajat maakuntien väliltä y.m.s., hän samaan aikaan Parisista sai tietää, että Fouché, Talleyrand y.m., jotka jo italialaisen sodan aikana olivat ahkerasti etsineet hänen sijallensa pantavaa miestä ja jotka yhä salaisesti vastustivat hänen poliliikkiansa, uudestaan olivat panneet tuumansa tukkuun ja neuvottelivat taas häntä vastaan. Napoleon, joka tunnetulla rauhoittamis- ja järjestämiskyvyllään oli saanut puolelleen useita espanjalaisia, uskoi, että kansa vähitellen käsittäisi uuden järjestelmän tuottamat suuret edut ja pian rauhoittuisi, niin että hän saisi viedä pois osan sotajoukkoaan. Sillä hän ymmärsi, että maan kukistaminen väkivallalla kysyy paljon aikaa ja nielee suunnattomia rahasummia. Hän piti siis persoonallisen tehtävänsä Espanjassa suoritettuna, jätti Portugalin miehittämisen Soult'ille ja lähti tammikuussa 1809 Parisiin.
Nuo Fouchén ja Talleyrand'in juonittelut saivat nykyisissä oloissa, kun niiden taustana oli kansannousu Espanjassa ja sen vaikuttama liike Saksassa ja Itävallassa, erityisen merkityksen. Preussin kuningas ei vielä rohjennut toimia Venäjän tahtoa vastaan, mutta Itävalta yhä kaikella tarmollaan varustautui, huolimatta Venäjän varoituksista, ja saattoi tämän tehdä sitä levollisemmin, kun Pozzo di Borgo, Napoleonin mieskohtainen vihollinen, salaa ilmoitti keisari Fransille, että nämä tsaarin varoitukset lähtivät enemmän pakosta kuin vilpittömästä sydämestä. Oli siis riittävästi huolten oireita ilmassa, kun Napoleon päätti lähteä Espanjasta; hänelläkin oli kyllin aihetta haluta sotaa, joka saisi viholliset entistä enemmän pelkäämään hänen aseitaan ja täyttäisi taas hänen miltei tyhjän sotakassansa. Ranskassa hän ensin ripitti Talleyrand'in ja riisti häneltä muutamia arvomerkkejä, sitten hän suurella tarmolla ajoi läpi rekryytin-oton. Nuori, harjaantumaton väki kokoontui helmikuussa, ja sill'aikaa kun se sai ensimäisen tarpeellisen opetuksen, Napoleon kokosi harjaantuneet joukkonsa Donauwörth'iin, jonne Rein-liiton jäsenet lähettivät osastonsa.
Napoleon oli tottunut esiintymään hyökkäävänä puolena, siten heti alusta määräten sodan kulun. Mutta nyt hänen täytyi odottaa Itävallan alotetta, osaksi liittokirjan tähden Venäjän kanssa, mutta vielä enemmän Ranskan kansan tähden, jonka tuli selvästi nähdä, että hänet pakoitettiin sotimaan. Huhtikuun 12 p:nä illalla hän sananlennättimellä sai tietää, että vihollinen 9 p:nä oli julistanut sodan ja seuraavana päivänä mennyt Inn'in yli. Klo 4 aamulla Napoleon lähti pääkaupungista ja pääsi neljän päivän yhtämittaisen matkan jälkeen 17 p:n aamulla Donauwörth'iin. Berthier oli sillävälin ollut ylipäällikkönä, mutta hän sai aikaan vaan hämmennystä ja hukkasi turhaan aikaa. Napoleonin ensi kysymys, syöstyänsä vaunuista ja luotuansa silmäyksen karttaan, koski vihollisen asemaa ja liikkeitä. Hänelle vastattiin, että se oli mennyt Inn'in ja Isariin yli ja kulki Regensburg'ia kohti. Hän ei uskaltanut uskoa tätä todeksi, mutta kun tieto usealta taholta varmennettiin, näytti siltä kuin olisi hänen vartalonsa äkisti kasvanut. Hänen silmänsä säteilivät, hänen äänensä, katseensa, liikkeensä ilmaisivat suurinta iloa. "Silloin tämä armeija on minun; se käy perikatoansa kohti. Kuukaudessa olen Wien'issä."
Viiden päivän kuluessa Napoleon löi vihollisen Landshut'in, Abensberg'in ja Echmühl'in luona, jolloin se menetti 50,000 miestä. Nyt itävaltalainen kenraali, arkkiherttua Kaarle, ei voinut enään ajatellakaan hyökkäämistä. Alituisesti kahakoiden ahdistavia ranskalaisia vastaan hän vetäytyi takaisin pitkin Tonavaa, siirtyi pohjoiselle rannalle Krems'in luona ja majoittui ylängölle Wien'in luoteispuolelle.
Viikkoa pikemmin kuin hän itse oli ennustanut — toukokuun 12 p:nä — Napoleon seisoi Wien'in edustalla, ja seuraavana päivänä hän ankaran vastarinnan jälkeen miehitti kaupungin. Mutta kun hän 21 ja 22 p:nä yritti kaakon puolitse kaupungin siirtyä Tonavan pohjoiselle rannalle ja tuhotaksensa vihollisen voiman tahtoi hankkia itselleen lujan jalansijan Aspern'in ja Esslingen'in kylissä, hän — mieskohtaisesti ensi kerran — tuli pidätetyksi voittokulussaan. Useamman kerran ne kiviproomut ja tukkilautat, joita vihollinen lasketteli kuohuvaa virtaa myöten, musersivat Tonavansillan, ja hänen apujoukkonsa siten estettiin ottamasta osaa taisteluun ja tukemasta Lannes'in tuimaa hyökkäystä. Illalla 22 p:nä, sittenkun kylät, joista taisteltiin, oli kuusi kertaa valloitettu ja menetetty, täytyi Napoleonin jättää taistelutanner vihollisen haltuun ja itse siirtyä Tonavan suureen saareen Lobau'hin, joka heti lujasti linnoitettiin. Peräytymistä suojeli suurella miehuudella Masséna.
Mutta suurempikin suru kuin menetetty taistelu kohtasi Napoleonia. Lannes'ilta, hänen sotakumppaniltaan kuudentoista vuoden taisteluissa, "urhoollisista urhoollisimmalta", joksi hän itse sanoi parasta ystäväänsä, oli molemmat jalat aamulla ammuttu poikki, vähän sen jälkeen kun silta oli murtunut. Kuinka kovaksi Napoleonin sydän olikin käynyt sodan verisessä näytelmässä, kuinka vähän hän olikin taipuvainen tunteellisuuteen, sittenkin ilmeni hänen mielenliikutuksensa rajuna, puistuttavana itkunpuuskana. Kun Lannes kahdeksantena päivänä sen jälkeen kuoli se toistui taas. Napoleonin palvelija kertoo, että hän näki Napoleonin palattuaan kuolinvuoteelta itkevän aamiaista syödessään; "suuret kyyneleet vierivät hänen poskiansa pitkin ja putosivat lautaselle".
Napoleon kokosi kuitenkin kaikki käytettävissä olevat joukot luoksensa, ja Italian varakuningas Eugène sai marssiessaan Wien'iin, voitollaan Raab'in luona korvauksen Pohjois-Italiassa kärsimistään tappiosta. Yöllä kesäkuun 4 ja 5 p:äin välillä meni keisari sotajoukkoineen Tonavan haarojen yli Lobau'n kohdalla ja 6 p:nä hän löi arkkiherttuan Wagram'in luona. Taistelutantereella nuotiotulen ääressä nähtiin voittajan illalla turvallisesti nukkuvan karhuntaljallaan. Kahdeksan päivää myöhemmin hän valmistautui viimeiseen ratkaisevaan iskuun Znaim'in luona — ottelu oli jo alkanut —, kun Itävallan valtuutettu saapui tuoden muassaan aselevon ehdotuksen. Pitkien välittelyjen jälkeen rauha allekirjoitettiin lokakuun 13 p:nä Schönbrunn'issa Wien'in luona, jossa Napoleon oleskeli. Itävallan täytyi taas luovuttaa maa-alueita — länsi-Galitsia ja Krakau Warsovan herttuakunnalle ja Adrianmeren rantamaat (Illyrian maakunnat) Ranskalle — sekä maksaa sotakulunkia 100 miljoonaa frangia.
Mutta neljäkolmatta tuntia ennenkuin tykit 14 p:n aamulla Wien'in valleilta ilmoittivat rauhanteon, oli kaupungin ulkopuolella Schönbrunn'in läheisyydessä kuultu kuolonrummun kumea soitto ja heti sen jälkeen kiväärinlaukauksen rätisevä ääni. Ammuttu oli nuori saksalainen ylioppilas, Friedrich Staps, saksilainen papinpoika. Kaksi päivää sitä ennen hän oli sinne tullut ja oli sotilastarkastuksessa yrittänyt hyökätä Napoleonin kimppuun. Hän otettiin kiinni ja huomattiin asestetuksi pitkällä puukolla. Hän tunnusti, että tarkoituksensa oli ollut murhata keisari. Napoleon itse kuulosti häntä. "Kuka on yllyttänyt teitä tähän rikokseen?" — "Ei kukaan", oli miehuullinen vastaus. "Varma uskoni oli, että minä murhaamalla teidät tekisin isänmaalleni ja Euroopalle suurimman palveluksen." — "Kiittäisittekö minua, jos armahtaisin teidät?" — "Koettaisin sittenkin toiste tappaa teidät."
Tokkohan Napoleon levollisena istui tuomari-istuimellaan tämän nuoren vapaudenmarttyyrin edessä? Vai juolahtiko kentiesi hänen mieleensä, että hän kerran, ensimäisenä konsulina, oli seisonut J.J. Rousseau'n haudalla poppelisaarella Ermenonville'n luona ja sanonut: "Olisi ollut Ranskan rauhalle ja levolle parempi, jos tämä mies ei olisi koskaan syntynyt." — "Kuinka niin, kansalaiskenraali?" kysyttiin. — "Koska hän on valmistanut Ranskan vallankumouksen." — "En luullut", väitettiin taas, "teillä tosiaankaan olevan aihetta paheksua vallankumousta." — "No, tulevaisuus on osoittava, eikö olisi ollut parempi, ettemme olisi syntyneet, Rousseau ja minä."
Mutta joskin hänellä silloin, taipaleensa alussa, oli hetkiä, jolloin hän epäili saavuttavansa tarkoitustaan: vanhan maailman sulattamista yhdeksi valtakunnaksi, jota hän itse hallitsisi kruunattuna Washington'ina; joskin hän joskus oli ajatellut mahdolliseksi päästä niin pitkälle, että hän saisi antaa aseiden levätä, niin olivat moiset alakuloisuuden ja epäilyksen hetket haihtuneet viimeisten kuuden vuoden tapausten jälkeen, sitten kun hän oli voittanut kaiken, joka oli asettautunut esteeksi hänen menestymiselleen. Siis eteenpäin, huolimatta vanhoista vihollisista ja uudestakin vihollisesta, joka oli noussut häntä vastaan: kansojen itsenäisyys- ja vapaustunteesta. Se oli puhjennut tuleen ja liekkiin Espanjassa ja Tyrolissa, se hehkui tuhan alla kaikkialla hänen muissa maissaan, jopa Ranskassakin, se seisoi hänen edessään ruumistuneena nuoressa saksalaisessa ylioppilaassa, joka ei tuntenut itseänsä hänen katseensa masentamaksi eikä vavissut, kun hänet asetettiin hänen kauhistuttavan silmänsä alaiseksi; eteenpäin huolimatta kaikista ihanteellisista tunteista — ei saanut olla maailmassa kuin yksi aate, se, jonka puolesta hän taisteli; jonkun toisen palveleminen oli kavallusta. Oliko hän milloinkaan ollut mahtavampi kuin nyt? Oliko hänen tähtensä milloinkaan säteillyt niin kirkkaasti kuin Wien'in rauhan jälkeen?
Mutta hänen täytyi menetellä varovasti; hän ei rohjennut olla huomioon ottamatta Ranskassa selvästi ilmenevää tyytymättömyyttä alituisiin sotiin ja hänen maailmaa käsittävään politiikkiinsa. Mutta rauhallisissakin muodoissa voitiin Englantia vastaan taistella, ja mannermaan sulkemista hän vaati ankarammin kuin milloinkaan. Hän luuli, syystäkin, ettei Englanti montakaan vuotta kestä näitä suunnattomia vaurioita ja että se vihdoin tulee pakoitetuksi antautumaan. Paavi, joka ei tahtonut luopua itsenäisyydestään, vietiin vankina Ranskaan; Hollannin kuningas, joka näki maansa kulkevan perikatoa kohti, kun kauppa oli kokonaan lakannut, pantiin viralta, ja Hollanti, Hannover, Oldenburg ja Hampuri liitettiin Ranskaan, samoinkuin kirkkovaltiokin — huolimatta paavin pannanjulistuksesta — ja Espanjan maakunnat Ebron pohjoispuolella olivat jo ennen liitetyt. Ruotsi, jonka oli täytynyt Haminan rauhassa luovuttaa Suomi tsaarille — valloitus, jota Napoleon itse oli hänelle ehdottanut — asettui Ranskan puolelle, ja Bernadotte, yksi hänen marsalkoitaan, valittiin kruununprinssiksi, jolloin kuningas tunnusti hänet perillisekseen. Kaikki tottelivat Napoleonin käskyjä. Ja takeeksi siitä, että hän täst'edes aikoi kääntää ajatuksensa rauhaan päin ja varmentaa kansallensa rauhan jättämällä sille kruununperillisen, Napoleon hankki avioeron Josephine'istä, joka ei ollut synnyttänyt hänelle lasta, ja rupesi katselemaan, mistä saisi toisen puolison. Hänen veljensä Jerôme oli ollut pakoitettu eroamaan amerikalaisesta vaimostaan ja oli nainut würtembergiläisen prinsessan ja hänen poikapuolensa Eugène Bayerin prinsessan Augustan. Että hänen itsensä täytyi kääntyä jommankumman puoleen Euroopan mahtavimmista hallitsijahuoneista, Venäjän tai Itävallan, se oli ilmeisen selvää. Jotta hän ei loukkaisi tsaaria, hän ryhtyi näennäisiin avioliiton välittelyihin tsaarin 15-vuotiaan sisaren Annan kanssa, mutta kun suhteiden Venäjään ennemmin tai myöhemmin täytyi rikkoutua, hän piti politiikillensa sopivimpana naida habsburgilaisen prinsessan ja siten liittää itseensä Itävallan niin läheisesti kuin suinkin. Avioliitto Napoleonin vanhan vihollisen tyttären kanssa näytti lisäksi takaavan Ranskan kansalle jatkuvan rauhan. Hänen kosimiseensa suostuttiin Wien'issä, ja huhtikuun 2 p:nä 1810 hän vihittiin Parisissa Frans-keisarin 18-vuotiaan tyttären Marie Louise'in kanssa. Napoleon esiintyi tulisena, maltittomana rakastajana ja mursi jäykän tavanmukaisuuden lähestyäksensä morsiantansa; hän näytti panevan arvoa valloituksiin taistelutantereen ulkopuolellakin.
Maaliskuun 20 p:nä 1811 jyrisi invaliidihotellista tervehdyslaukaus yli Parisin. Kaksikymmentäyksi laukausta tiesi prinsessaa — kuului vielä yksi. Napoleonilla oli poika ja Ranskan valtakunnalla perillinen; mitä tämä merkitsi, sai maailma tietää siitä arvonimestä, joka lapselle kasteessa annettiin: Rooman kuningas.
Kaikki tai ei mitään.
Räikeimmin esiintyvä luonteenpiirre Napoleonissa — kuten hänen koko suvussaankin — oli rautainen tahto, järkähtämätön kiinnipitäminen kerran syntyneestä ajatuksesta. Se, että hänen ainoa aatteensa tarkoitti jotakin niin jättiläissuurta kuin koko maailman valtiutta, kehitti vain sitä enemmän hänen tarmoansa. Hän ei tuhlannut aikaa, ei voimaa tutkiaksensa, tulisiko maailma sillä onnelliseksi vai eikö. "Tunnen itseni", niin hän itse sanoi, "työnnetyksi päämäärää kohti, jota en tunne. Kun olen siihen päässyt, riittää atoomikin minut kukistamaan — mutta sitä ennen eivät kaikkien ihmistenkään ponnistukset voi mitään minua vastaan." Kaksitoista vuotta sitten hän oli kulkiessaan suoraa tietä tätä päämäärää kohti juossut otsansa S:t Jean d'Acre'n muuriin, ja hänen oli täytynyt lähteä toiselle tielle, mutta se kiertotie oli tullut sekä pitkäksi että veriseksi. Ajatellessaan historian tuomiota tästä kiertotiestä hän lausui, että maailmalle oli osoitettava, "kuinka Caesar olisi tehnyt sen onnelliseksi, kuinka kaikki olisi käynyt toisin, jos hänelle olisi suotu aikaa toteuttaa suuret aikeensa."
Mutta pääkohta Napoleonin historiassa, "viimeinen näytös", joksi hän itse sitä sanoi, oli Intian valloittaminen. Kun hän oli joutunut suurelle kaartotielleen, hän arveli, että siitä olisi seurauksena Englannin kukistuminen; nyt olivat asiat kehittyneet siksi, että hän palasi vanhaan ajatukseensa, Aleksanteri-retkeen, ja taas piti mahdollisena Englannin musertamisen valloittamalla Intian. Sillä hänen toinen suuri aseensa, mannermaan sulkeminen, oli tulemaisillaan tehottomaksi.
Ainoastaan vähemmän tarkkanäköiset olivat Napoleonin avioliitosta Itävallan keisarintyttären kanssa luulleet koituvan lopullisen rauhan. Espanjassa leimusi yhä sissisota, turmiollisempana Ranskan armeijoille kuin suurimmat kenttätaistelut, mutta Napoleon, joka vallitsi kaikkia sanomalehtiä, ei sallinut siitä mitään päästä Euroopan tietoon. Hänen huomionsa oli vain kiinnitetty Venäjään ja Englantiin, eikä hän itse salannut, että hän oli kaukana loppumäärästään. Sillä Englannin voima oli ainoastaan silloin kukistettavissa, kun koko mannermaa oli sen kaupalta suljettu, kun siltä oli riistetty kaikki mahdollisuus tavaroittensa myyntiin. Kaikkialla, missä hänen käskyjään toteltiin, oli jo aikoja sitten ollut kielletty Englannin tavaroiden, myöskin siirtomaantavarain tuonti Englannin lipun alla; nyt kiellettiin tuonti puolueettomankin lipun suojassa.
Mutta Venäjä, joka jo oli kärsinyt suuria vaurioita suostumalla Tilsitissä Napoleonin kehoituksesta lakkauttamaan kaiken kaupankäynnin Englannin kanssa, ei tahtonut myöntyä tähän uuteen kauppansa supistamiseen. Kun nyt Itävalta oli joutunut läheiseen liittoon Ranskan kanssa, oli Englanti ainoa valta, joka kykeni tukemaan tsaaria, kun kerran välit rikkoontuivat mahtavan imperaattorin kanssa, ja kun tämä lisäksi oli loukannut tsaaria anastamalla hänen sukulaisensa Oldenburg'in herttuan maan täydentääksensä mannermaan sulkemista, niin Aleksanteri julkaisi ukaasin, joka helpoittamalla merikauppaa puolueettomilla laivoilla — huolimatta tavaran laadusta ja kotipaikasta — raskaasti koski ranskalaisiin ylellisyystavaroihin — viiniin ja silkkiin — joita suurin määrin Napoleonin suojeluksessa oli viety ulkomaille.
Välien rikkoutuminen ei ollut vältettävissä, kumpikin valta ryhtyi varustuksiin; ja kun Napoleon varmuutti itselleen Preussin ja Itävallan avun, sai tsaari puolelleen Ruotsin kruununprinssin Kaarle Juhanan, joksi Napoleonin entistä kenraalia Bernadottea nimitettiin hänen uudessa isänmaassaan, lupaamalla hänelle Norjan.
Ihmeteltävällä kekseliäisyydellä Napoleon osasi saada asialle ulospäin sen leiman, että hän nytkin oli pakoitettu itsepuolustukseen. Mutta samalla hänen sisin ajatuksensa oli, että hän vihdoin nyt saa lyödä ratkaisevan iskun. Joskus nuo rintaan puristetut, hehkuvat mielikuvitukset purkautuivat hänestä esille tavalla, joka tempasi kaikki kuulijat mukaansa. Napoleon puhui tai oikeammin runoili, haaveili kotvan aikaa Ossianin tapaan, kokonaan tunteen valtaamana, hänelle omituisella henkevällä, maalaavalla, tulisella, kuvien ja alkuperäisyyden innostamalla tavalla, Meksikon ja Perun mahtavista valtakunnista ja niitä hallinneiden suvereenien suuruudesta sekä niistä tuloksista, joita ne olisivat voineet maailmalle hankkia… Hän oli ylevä, johtuipa se sitten aiheen valtaavasta suuruudesta tahi siitä, että hänen kaikki sielunvoimansa olivat joutuneet liikkeeseen satunnaisten tapausten vaikutuksesta ja että kaikki koneen kielet värähtelivät yhtä haavaa.
Tämmöiseen kuohuntaan oli Napoleonin saanut keskustelu hänen kenraaliajutanttinsa Narbonne'in kanssa maaliskuun alussa 1812, jolloin sota Venäjää vastaan jo oli päätetty. Silloin hän oli antanut löysät ohjakset mielikuvituksilleen tulevasta sodasta: "Kun kaikki otetaan lukuun, hyvä ystävä, on tämä pitkä kaartotie oikea tie Intiaan. Aleksanteri suuri lähti yhtä kaukaisesta paikasta kuin Moskova päästäksensä Gangesvirralle, sen olen sanonut itselleni Acre'n piirityksen ajoilta saakka. Nyt täytyy minun Euroopan syrjäsopukasta valloittaa Aasia, siten antaakseni Englannille iskun. Ajatelkaapa Moskova valloitettuna, Venäjä voitettuna, tsaari pakoitettuna liittoon tai murhattuna jonkun palatsisalaliiton kautta… sanokaa sitten minulle, eikö ole mahdollista Tiflis'istä lähtevälle ranskalaiselle armeijalle ja sen apujoukoille saapua Ganges'in luo, johon vain tarvitsee koskea hävittääksensä kauppiashengen suuruuden rakennuksen. Sepä olisi 19:nnen vuosisadan jättiläismäinen, mutta sittenkin mahdollinen suurteko." — "Tätä sanoessaan hänen silmänsä säteilevät ihmeellisellä loistolla, ja hän puhuu edelleen, selittää vaikuttimiansa, arvostelee vaikeudet, keinot, mahdollisuudet; hän on inspiratsionin vallassa ja hän antautuu sen haltuun."
Mutta oli hetkiä, jolloin hänessä syntyi epäilys, oliko hän riittävästi valmistunut yrittämään tällaista suurtyötä. Silloin hän saattoi syöksyä ylös työstään ja lausua, että hänen täytyy odottaa vielä kolme vuotta. Mutta sellaiset hetket olivat harvinaisia, eivätkä ne, yhtä vähän kuin hänen kenraaliensa huomautukset, voineet häntä pidättää. "Siitä ei pääse, korkeimmat kenraalit olivat kaikki jo saaneet kyllikseen. Olin kasannut heille liiaksi kunniaa ja arvoa, liian paljo rikkauksia. He olivat juoneet nautinnon maljasta, he vaativat vast'edes lepoa. He olisivat mielellään ostaneet sen millä hinnalla tahansa — kuulkaa, te marsalkat, millä hinnalla tahansa — pyhä tuli on sammutettu."
Imperaattoriinkin vuodet olivat tehneet vaikutuksensa. Hänen elämäntapansa oli yhtä yksinkertainen kuin ennen. Päivällisateria keisarillisessa pöydässä Parisissa kesti vain 10-12 minuuttia; mutta hän oli lihonut, hänen ihonkarvassa oli jotakin väsähtänyttä, jotain kelmeän lihavahkoa, hän oli vähemmän nopea, vähemmän keveäliikkeinen. Jo 1809 hänestä sanottiin, että hän kävi sotaa enemmän velvollisuudesta kuin halusta. Vuonna 1805 hän itse oli sanonut: "Sotaa voi käydä vain jonakin määrättynä ikäkautena. Vielä kuusi vuotta kelpaan siihen, mutta sitten minun täytyy lakata." Nuo kuusi vuotta olivat menneet, mutta vieläkään Napoleon ei voinut ajatella miekan pistämistä huotraan, yksin hänessä pyhä tuli ei ollut sammunut. Sen piti vielä leimahtaa kirkkaaseen liekkiin ennenkuin se tukehtui. "Olen kokenut, kuinka paljon ponnistuksia voin vaatia silmiltäni ja jaloiltani: henkeni tarmolle vaan en tunne mitään rajaa."
Mutta muutamat tarkkanäköisimmät keisarin ympäristössä huomasivat suuren vaaran siinä, että hän vähitellen oli loitonnut armeijastaan. Jäykät hovitavat, semminkin hänen avioliittonsa jälkeen Maria Louise'in kanssa, vaikuttivat tämän; paraatit tulivat harvinaisemmiksi ja menettivät opettavaisen luonteensa, ja keisari rupesi vieraantumaan sotamiehistään, mikäli hän sai suurempia joukkoja liikutellaksensa. Kun hän ensimäisenä konsulina kerran paraatissa jakeli kunniamerkkejä sotureilleen, söivät kaikki hänen pöydässään — upseerit ja sotamiehet — yhdessä hänen vaimonsa, ministerien ja senaattorien kanssa. Eikä semmoista kunniaa koskaan unohdettu. Mutta ne ajat olivat menneet. Kun hän 1812 eräässä paraatissa oli jakanut kunniamiekkoja muutamille upseereille ja sotamiehille, ne kaikki pyydettiin upeisiin päivällisiin ravintolaan, mutta päällystö erikseen ja sotamiehet erikseen. Olihan siinä pidot; mutta ei ollut sama kunnia syödä herkulliset päivälliset keisarin kustannuksella kuin saada yksinkertainen ateria kenraali Bonaparten pöydässä.
Toukokuun lopussa seisoi Napoleonin suunnaton armeija, johon kuului ranskalaisia ja italialaisia, saksalaisia ja hollantilaisia, itävaltalaisia ja puolalaisia, Weichseljoen luona. Se oli jaettu kolmeen pääosastoon: pääarmeija Napoleonin itsensä johtamana, toinen Italian varakuninkaan ja kolmas Westfalen'in kuninkaan komentamana, kaikkiaan reservineen 600,000 miestä ja 1,350 tykkiä. Napoleon, joka jo vuodesta 1808 saakka oli hankkinut tietoja luonnonsuhteista niissä kolkoissa seuduissa, joiden kautta hänen täytyi kulkea, oli suuremmalla tarkkuudella kuin koskaan pitänyt huolta muonituksesta ja varustanut sotajoukkonsa niin, että se kaikkien inhimillisten laskujen mukaan voisi päästä Smolensk'iin asti.
Sillä kauemmaksi itään Napoleon ei aikonut mennä 1812; sotamiehille antamassaan julistuksessa hän sanoo sotaa toiseksi puolalaiseksi sodaksi; hänen tarkoituksensa oli sinä vuonna käyttää edukseen Litvan puolalaisten kapinaa ja vasta 1813 vuoden alussa lähteä Moskovaa kohti. Mutta kohtalo sääsi toisin. Kun hänen äärettömät joukkonsa kesäkuun 24 p:nä alkoivat kulkea Njemen'in poikki ja mahtavana kiilana tunkivat maahan, eivät venäläiset päälliköt, Barclay ja Bagration, rohjenneet kohdata häntä taistelussa. Ja siten sattui niin ihmeellisesti, että hänen ylivoimansa kääntyi hänelle turmioksi. Sillä ainoastaan "kelpo iskulla", kuten Napoleon sanoi, s.o. yhtä ratkaisevalla voitolla kuin Austerlitz'issa, hän saattoi toivoa musertavansa vihollisen päävoiman, joka muussa tapauksessa voisi asettua häntä vastaan, kun hänen joukkonsa olivat uupuneet ja joutuneet harhateille. Hänen ylivoimansa sai siis heikomman vihollisen vetäytymään takaisin, siten estäen Napoleonia pääsemästä siihen ratkaisevaan taisteluun, jota hän halusi.
Eivätkä toteutuneet hänen toiveensa saada apua Litvan puolalaisten kapinastakaan. Sillä ainoastaan julistamalla Puolan kuningaskunnan uudestaan perustetuksi hän olisi saanut ne puolellensa, mutta sitä hän ei rohjennut tehdä Itävallan tähden.
Kesäkuun 28 p:nä Napoleon saapui Vilnaan, josta tsaari hiljan oli lähtenyt. Hän itse vei keskuskolonnan Barclay'ta vastaan. Macdonald vei vasemman siiven Wittgenstein'iä vastaan Riikaan päin ja Schwarzenberg oikean siiven Bagration'ia vastaan. Mutta venäläiset peräytyivät kaikkialla. Napoleonia poltti halu saada ne pysähtymään, mutta kaikki hänen yrityksensä raukesivat tyhjiin. Heinäkuun keskivaiheilla jouduttiin Drissassa, saman kuun lopussa Vitebsk'issä verisiin yhteentörmäyksiin, mutta ainoastaan yhä peräytyvän vihollisen jälkijoukkojen kanssa. Ja jos olikin selvää, että Napoleonin alikenraalit, semminkin Westfalen'in kuningas, olivat osaksi siihen syypäät, niin ei ollut vähemmän selvää, että keisari itse ei ollut sama mies kuin ennen. Hänen entinen nopeutensa suunnittelujen teossa ja niiden pikaisessa suorittamisessa oli mennyt; mutta mitä kärsimyksiä hän olikaan ruumiillisesti ja henkisesti kokenut, mitä hän olikaan saanut tuta, sitten kun armeija oli lähtenyt Vilnasta! Sillä jo siellä kurjuus oli alkanut. Säännöllinen ruokailu oli aikoja sitten lakannut, leipää ja korppuja puuttui kokonaan; alituinen liharuoka sai sotamiehet sairaiksi; punatauti tempasi niitä sadottain pois joka päivä, ja sietämätön helle raskailla, pölyisillä teillä uuvutti heidät, niin että he tuskin voivat liikkua; moni kaatui kuolleena maahan, toiset asettivat kiväärinpiipun otsaansa vasten ja läpäisivät päänsä kuulalla. Tuhansien ihmisten ja kurjien hökkelien katto-oljilla ruokittujen, nääntyneiden hevosten ruumiit viruivat teillä ja ojissa ja saastuttivat ilman hajullaan. Kaikkien näiden kärsimysten näkeminen ja kova kuumuus vaikutti hirveästi Napoleoniin, joka jo entuudesta sairasti kuumetta ja erästä tuskallista alusvikaa, joka teki hänelle miltei mahdottomaksi astua ratsun selkään. Hän kävi levottomaksi ja hermostuneeksi, ja joskus näytti siltä kuin hän olisi menettänyt sen etevämmyyden, joka hänellä aina oli sodassa ollut.
Kuitenkin hän nyt seisoi melkein siinä kohdassa, johon hän ensimäisen vuoden sotaretkellä alkuperäisesti oli aikonut päästä, Venäjän valtakunnan portilla Väinän ja Dnjepr'in välillä. Mutta yksin marssi Litvan kautta oli vaatinut armeijan kolmannen osan ja 10,000 hevosen menettämisen. Sittenkään Napoleon ei voinut lopettaa sotaretkeä ilman voittoa, joka palauttaisi lamaantuneiden joukkojen rohkeuden ja uudestaan virittäisi niissä uskon, että häntä ei voi mikään vastustaa. Hänen täytyi itse päästä selville sen ajatuksen varmuudesta, joka häntä ehkä kiusasi, että hänen onnentähtensä nyt oli sammumaisillaan. Vitebsk'istä alkain maaseutu tuli viljavammaksi; kun joukot olivat saaneet levätä jonkun päivän, hän saattoi samota Smolensk'ia kohti. Tämä vanha kaupunki, joka aina oli ollut suuressa maineessa ihmeitätekevistä pyhänkuvistaan, oli varsinaisen Venäjän avain, ja sitä venäläiset eivät mitenkään voisi miekan iskutta luovuttaa hänen haltuunsa. Siellä oli saatavissa hyvät talvimajat, mutta sehän oli pääasia, että siellä seisoi vihollinen, ja kaikki, upseerit niinkuin sotamiehetkin, mutta semminkin ylikenraali, ikävöitsivät taistelua kuten juhlaa.
Mutta täältäkin onnistui venäläisten elokuun 17 p:nä pujahtaa Napoleonin käsistä. Hänen tuima hyökkäyksensä kaupunkia vastaan torjuttiin ja tuotti melkoisia vaurioita, ja täällä hänellä oli taas verinen ottelu vihollisen armeijan jälkivartioston kanssa, joka lähti kaupungista vasta sitten kun tie Moskovaan oli suojattu ja kaikki varastot ja makasiinit sytytetty tuleen. Aution kaupungin näkeminen teki Napoleoniin kaamean vaikutuksen, ja hän ymmärsi nyt, että häntä pakeni koko Venäjän kansa.
Eikä tsaarilta ollut tullut sanaakaan vastaukseksi kaikkiin kirjeisiin ja ehdotuksiin.
"En aio toistaa Kaarle XII:n tyhmyyttä", oli Napoleon sanonut Metternich'ille Dresden'issä. "Kärsivällisyyttä tässä sodassa kysytään." Mutta juuri tätä ominaisuutta Napoleonilla oli kaikkein vähimmän, ja nyt olot pakottivat häntä — vastoin kenraalien toivomuksia — yhä eteenpäin. Oleskelu poltetussa kaupungissa kävi mahdottomaksi, matka taaksepäin oli vaaroja siksi täynnä, ettei armeija itsekään halunnut sille lähteä — idästä toki tuikki lopullisen voiton toivo, ja toivo saada levähtää kaikista ponnistuksista tsaarin pyhässä kaupungissa Moskovassa. Siellä toki oli vihollinen varmasti tavattavissa.
Mutta äsken nimitetty venäläinen ylikenraali Kutusov oli päättänyt pidättää hyökkäävän vihollisen, joka saastutti Venäjän maata, ennenkuin se joutuu pyhään kaupunkiin, ja hän asettui vastarintaan Borodinon luona pienen Moskva-joen rannalla. Syyskuun 6 p:nä alkoi 130,000 ranskalaisen taistelu yhtä lukuisaa venäläistä armeijaa vastaan. Se oli verisin taistelu mitä Napoleon tähän asti oli kokenut — 70,000 kuollutta makasi tantereella ja voitto oli hänen ainoastaan sikäli, että hän piti taistelukentän hallussaan. Itse hän ei ottanut suorastaan osaa tähän taisteluun, hänen käskynsä olivat olleet epämääräiset, ja illan tullen hän — kaikkien hämmästykseksi — oli kovasti kiihtynyt ja näytti väsyneeltä ja ylenmäärin rasittuneelta. Yöllä kuultiin hänen teltastaan suonenvetoista äyhkymistä ja kiivaalla liikutuksella lausuttavan: Moskova! Moskova!
Hän ei voinut enään salata, että hän oli sairas ja että hänen sielunvoimansa sentähden olivat heikentyneet. Vihollisen sotajoukot eivät olleet tuhotut; heissä oli ilmennyt vastustusvoima, jota hän ei ollut ennen tavannut. Mutta olihan hän nyt päämääränsä perillä. Syyskuun 14 p:nä hän loi silmäyksen tuhattornisen vanhan kaupungin yli, ja seuraavana päivänä hän astui Kreml'iin.
Napoleonin hämmästykseksi ei yksikään kaupungin viranomainen saapunut hänen luokseen. Oikea oli siis se vaikutus, jonka hän oli saanut kulkiessaan kaupungin läpi. Se ei ollut valloitettu, vaan autioksi jätetty kaupunki, väliaikaisesti luovutettu viholliselle, se voitiin tuhota, vaan ei valloittaa, sillä siinä se oli ilman puolustusta, kaikille avoinna. Mutta hirveästi pettyivät Ranskan sotajoukot, jotka olivat toivoneet saavansa levätä kestettyjen kauheiden ponnistusten jälkeen, kunnes venäläiset tulisivat vaatimaan takaisin kaupunkinsa. Yöllä heidän tulonsa jälkeen kaupunki rupesi palamaan. Napoleon sai siinä säälimättömässä hävitysohjelmassa, jota venäläiset häntä vastaan käyttivät, tervehdyksen Aasiasta, jossa kaikki oli suuremmoisempaa kuin Euroopassa. Rostopschin, kaupungin kuvernööri, oli antanut sytyttää tulen ylt'ympäri kaupunkia. Oli samanlaista kuin Smolenskissa, mutta paljon laajemmassa mitassa. Kaikki rikkaat varastot, kaikki siedettäväin talvimajojen toiveet haihtuivat sitä mukaa kuin räiskyvät liekit levisivät. Itse Kremlin linna oli tulessa, ja Napoleonin täytyi, harmi ja katkeruus sydämessään, koettaa päästä pois katuja pitkin, joilla oli melkein mahdoton liikkua. Kaikki sammuttaminen oli turhaa. Neljän päivän palon jälkeen oli enemmän kuin kolme neljättäosaa kaupungista tuhkana.
Ja huolimatta kaikista Napoleonin kirjeistä ja rauhanehdotuksista ei mitään vastausta, yhä sama kaamea vaitiolo. Ilmeistä oli, että venäläiset vain odottivat vastustamatonta, valkoista liittolaistaan, kauheata Venäjän talvea — kuten muinoin hollantilaiset odottivat merta — kokonaan tuhotaksensa maahan tunkeutuneen vihollisen.
Moskovan palo merkitsi: "Takaisin". Kaikki unelmat, kaikki pilvilinnat haihtuivat palavan kaupungin savuun. Moskova tuli Napoleonille toiseksi S:t Jean d'Acre'ksi — ja soraläjä se oli samoinkuin jälkimäinenkin.
Odotellessaan tsaarin vastausta Napoleon työskenteli lakkaamatta keksiäkseen muita pelastuksen keinoja kuin takaisinpaluu, joka olisi ilmeinen ja kaikkien nähtävä tunnustus, että hän oli suunnitelmineen ajanut täydellisesti karille. Milloin hän ajatteli maaorjuuden lakkauttamista, siten nostattaakseen orjat herrojansa vastaan, milloin rupeamista Puolan kuninkaaksi ja vanhan Smolenskin palatinaatin jälleenperustamista. Mutta kaikella tällä Napoleon koetti vain salata itseltään kovaa välttämättömyyttä: että oli ainoastaan yksi pelastuksen tie, ja se vei taapäin.
Viisi kohtalokasta viikkoa oli näin kulunut, ja talvi oli tulossa. Venäläiset ihmettelivät, että Ranskan armeija niin kauvan viipyi Moskovassa. "Ne pirun raukat", sanoivat venäläiset sotamiehet, "neljäntoista päivän perästä ne eivät enään kykene kantamaan kiväärejänsä, ja pakkanen panee kynnet tippumaan heidän sormistaan."
Aamulla 19:nä päivänä suuri armeija lähti Moskovasta. Italian varakuningas johti etuvartiostoa, sen jälkeen kulki Ney, sitten keisarin kaarti ja vihdoin Davout. Mortier lähti kaupungista vasta 23 p:nä aamulla räjäytettyään — Napoleonin käskystä — Kremlin linnan ilmaan. Kun venäläiset olivat hävittäneet sen kaupungin, jossa Napoleon toivoi saavansa talvimajan, oli se virittänyt hänessä kaikki pahat vaistot. Kerrotaan, että hän saapuessaan kaupunkiin ja nähdessään varastomakasiinit tulessa oli antanut käskyn ryöstää ja tappaa kaikki, jotka tavattiin: "semmoiset barbaarit eivät ansaitse elää". Nämä käskyt ilmaisevat julmuutta, josta ainoastaan harvoin tavataan jälkeä Napoleonissa, ja ehkä se aiheutui semmoisesta mielenhäiriöstä, jota kerran ennen hänessä olemme huomanneet toisissa oloissa, jolloin kaikki oli kyseessä, nimittäin brumaire'in 19 p:nä. Silloin hän, "puhuttuansa rajusti ja tietämättä mitä sanoi" — jos saamme uskoa hänen veljeänsä Lucien'ia — "antoi kaartille, joka tyhjensi salin, käskyn surmata jokaisen, joka asettui vastarintaan." Mutta silloin oli tätä satunnaista mielenhäiriötä seurannut päättäväisyys ja toimintatarmo; nyt sitä seurasi vain häilyväisyys ja alakuloisuus.
Napoleon oli pannut liikkeelle huhun, että hän kulki lounaaseen (Kalugan tietä) ainoastaan etsiäksensä vihollisen ja voitokkaan taistelun jälkeen palataksensa Moskovaan. Hän oli sillä saavuttanut sen, että Kutusov vetäytyi yhä kauemmaksi taaksepäin, ja siten hän pääsi pari päivää hänen edelleen. Mutta jo lokakuun 24 p:nä 50,000 venäläistä kävi Eugène'in 18,000 miehen kimppuun Malojaroslavetzin luona, mutta ne syöstiin takaisin; tie oli taas avoin, mutta jo seuraavana päivänä Kutusovin koko armeija, 126,000 miestä ja 700 tykkiä, sen taas sulki. Napoleon oli tiedusteluretkellä vähällä joutua kasakkapatrullin vangiksi. Hän kokosi sotaneuvoston, ja Murat, kuten ainakin, ehdotti hyökkäystä, mutta Napoleon itse ja hänen muut kenraalinsa pysyivät lujina päätöksessään välttää yhteentörmäystä ja väistyä pohjoiseen, toisin sanoen antautua valtatielle Smolenskia kohden, samalle tielle, jota myöten olivat tulleet ja jossa maaseutu monien penikulmien alalla oli tyhjäksi puserrettu.
Ilma oli lokakuun viimeisinä ja marraskuun ensimäisinä päivinä kaunis ja aurinkoinen, aamuisin hiukan pakkasta. 1812 vuoden talvi todellakin saapui tavallista myöhemmin; vasta marraskuun 6 p:nä satoi lunta, ja 7 p:nä oli kova 8-12 asteen pakkanen ja lumimyrsky. Armeija oli riittämättömästi varustettu vaatteilla venäläistä talvea varten ja kärsi hirveästi pakkasesta. Sotamiehet eivät jaksaneet enään kantaa kiväärejänsä; pakkasen paleltumat lisäsivät heidän kärsimyksiään, ja nälkä ja vilu sai heidät tylsiksi ja vastustukseen kykenemättömiksi: ken vaan liiaksi loittosi maantieltä ruuan hakuun, sen sieppasivat kasakat, jotka nyt alkoivat parveilla armeijan ympärillä yhtä lukuisina kuin petolinnut ilmassa. Ei ollut enään ihmistunteen merkkiäkään lähimäistä kohtaan. Lievimmin haavoitetut, jotka keisarin käskystä kuljetettiin kuormarattaissa, viskattiin syrjään, kun olivat haittana tiellä. Ei olisi yksikään kurottanut kättänsä isänsä auttamiseksi. Kaikki tuntemisen kyky oli sammunut; ei edes kohtaloa vastaan nuristu. Semmoinen oli yleinen tila, mutta ei saa unohtaa, että ranskalaiset lääkärit ja upseerit, jopa moni sotamies rintamassa, osottivat näissä epätoivoisissa oloissa verratonta sankariutta ja uhraavaisuutta lieventääksensä väkensä ja toveriensa kärsimyksiä.
Mutta se hyvä tästä lumesta oli, että se valkoisella vaipallaan peitti niiden kumppanien ruumiit, joita tuhansittain jo menomatkalla oli kaatunut tienvieriin, ja se peitti pikaisesti nekin, jotka paluumatkalla sortuivat. Ääretön oli tämä hautausmaa, jossa haudat olivat lumesta eikä mullasta. Erään nuotiotulen ääressä peitti lumi yhtenä yönä 800 kuollutta; tykit jätettiin, kun hevoset kuolivat nälkään. Ne teurastettiin heti sotamiesten syötäviksi.
Hitaasti liikkui pitkä jono Smolensk'ia kohti. Mutta Vjasman luona täytyi Davout'n marraskuun 8 p:nä kestää kova taistelu Kutusov'ia vastaan, jolloin hän menetti 4,000 kuollutta ja 8,000 vankia. Matkalla Vjasmasta Smolensk'iin kahakoitiin lakkaamatta, ja yksinomaan Ney'n sankarillisten ponnistusten avulla ranskalaisten onnistui miehittää Smolensk ennen vihollisen tuloa.
Keisari oli alussa matkustanut vaunuissa, mutta pian tiet kävivät mahdottomiksi ajaa, ja hänen täytyi, kuten useimpien kenraalienkin, kävellä jalkaisin. Pieni kävelykeppi kädessään tuon pienen miehen nähtiin puolalaisessa turkissa ja kolmisärmäinen hattu päässänsä vaivaloisesti ponnistavan eteenpäin rajattomilla lumikentillä. Mutta ei ainoakaan piirre hänen valjuissa kasvoissaan ilmaissut mitä hän kärsi. Ei oltu kuitenkaan vielä lopussa. Smolensk'issa, jossa hän oli luullut tapaavansa runsaita varastoja ja kaikki järjestyksessä, häntä odottivat uudet pettymykset. Sillä ne riittämättömät varastot, joita täällä tavattiin, olivat jo ensi päivinä nälkäiset sotamiehet ryöstäneet, ja lisäksi olivat venäläiset pakottaneet siellä majailevan kenraalin,Victor'in, peräytymään, niin ettei enään voitu puolustaa Väinän ja Dnjepr'in välistä tietä.
Mutta enimmin huolestutti Napoleonia Parisista saapunut tieto, hänen vielä ollessa parin päivän matkan päässä Smolensk'ista, tieto salaliitosta, jonka oli saanut aikaan kenraali Malet, joka jo ennen oli juonitellut häntä vastaan; siitä hän nyt näki, kuinka heikolla perustuksella hänen suuri rakennuksensa seisoi. "Ei siis ollenkaan ajatella poikaani Napoleon II:a eikä keisarikunnan laitoksia!" hän huudahti, ja hän ymmärsi nyt, että hänen läsnäolonsa Parisissa oli välttämättömämpi kuin milloinkaan.
Marraskuun 12-17 päivinä armeija lähti Smolensk'ista ja kulki länteen. Miehiä siinä oli vain 50,000; kärsimykset alkoivat uudestaan, mutta kova, säälimätön todellisuus oli vihdoin herättänyt Napoleonin hänen haaveiluistaan. Unelmien lumous oli lakannut, ja hän oli taas tullut omaksi itsekseen. Krasnojen luona hän viskaa takaisin vihollisten kolmikertaisen ylivoiman. Mutta niitä kuhisee yhä esille, ja viime hetkessä hän sai tietää, että venäläiset olivat karkoittaneet sen osaston, jonka piti vartioida ylimeno pienen Beresina-joen poikki ja sulkeneet häneltä tien; hän oli vähällä joutua kokonaan saarroksiin.
Vaaran kanssa Napoleonin tarmo kasvoi. Hänen ruumiillinen hyvinvointinsa palasi, ja hänen neronsa ilmeni taas täydessä valossaan. Joen ylimenopaikka Borissov valloitetaan; mutta silta on poltettu, joki tulvillaan viime päivien suojailmasta, suuret jäälautat liikkuvat kuohuvassa virrassa ja sen rannat ovat liejuisia. Mutta Napoleon oli vielä pakolaisenakin niin pelottava, että ne kolme venäläistä kenraalia, jotka komensivat kukin omaa armeijaansa ja joista yksi seisoi vastaisella rannalla valmiina ottamaan häntä vastaan, eivät rohjenneet antautua taisteluun hänen kanssaan. Sotajuonella hän petkutti jälkimäisen lähtemään pois siitä paikasta, jossa hänen aikomuksensa oli käydä joen yli, ja onneksi saapui insinöörikenraali Eble samana p:nä, 25:nä. Sillan ainekset ja pontonit olivat kuljettaessa turmeltuneet, mutta Eble'n oli onnistunut pelastaa kenttäpaja ja jonkun verran siltahirsiä. Ja heti pimeän tultua hän ryhtyi sillan rakentamiseen. Pionierit, jopa itse vanha kenraali, raatoivat kurkkua myöten vedessä, ja klo 1 seuraavana päivänä silta oli valmis. "Tähteni loistaa vielä", huudahti Napoleon, kun sotajoukko, joka oli sulanut 35,000 asekuntoiseksi mieheksi, alkoi astua ylitse. Klo 4 olivat seuraavat sillat valmiit, ja 26 ja 27 p:nä kulki armeija ylitse alituisesti kamppaillen joen kummaltakin rannalta ahdistavaa vihollista vastaan. Mutta länsirannalla viholliset pian työnnettiin takaisin, ja ranskalaisten etujoukko kulki eteenpäin lounaaseen: 27 p:nä Napoleon vei joen yli kaartinsa, jonka 47,000 miehestä oli jälellä vain 6,400.
Joen kummallakin rannalla jouduttiin taas taisteluun 28 p:nä. Ney — joka Eugène'in kanssa koko tällä onnettomalla retkellä oli saavuttanut suurimman kunnian sotilaallisella kunnollaan ja ihmisystävällisyydellään — veti loistavalla miehuudella väkikalikkaa vihollisen kanssa: vastaiselta rannalta jälkijoukko — 6,000 miestä — kenraali Victor'in johdossa suojeli 40,000 venäläistä vastaan aseettomien suuren joukon ylimenon ja pääsi itse yli pimeän turvissa. Mutta sen jälkeen sillat muuttuivat mitä kauhistuttavimpien kohtausten näyttämöksi. Sillä joukko myöhästyneitä — lukuisasti naisia, lapsia ja sairaita — jotka kehoituksista huolimatta eivät olleet suostuneet ajoissa luopumaan vaunuista, joissa kuljetettiin vielä varalla olevia kallisarvoisia ruokatavaroita, syöksyi nyt silloille, venäläisten yhä ahdistaessa. Hurjassa kamppailussa henkensä puolesta tunkeilivat ne pelastaville lankuille, viimeksi joutuneet työnnettiin veteen, suuria kuormavaunuja vetäviä, pelosta hurjistuneita hevosia ajettiin elävien ja kuolleiden yli, ja vihollisen tykkien luodit kyntivät syviä vakoja tiiviisti ahdettuun joukkoon. Silloin romahti toinen silta alas korviasärkevän kirkunan vallitessa ja täytti joen elävällä kantamuksellaan; mutta seuraavana aamuna, kun pionierit sytyttivät toiset sillat hävittääksensä ne ahdistavalta viholliselta, nähtiin vielä monien myöhästyneiden, haavoitettujen ja raajarikkoisten kauhistuneina tuijottavan ahnaita liekkejä ja syöksyvän jokeen pelastuaksensa vieläkin kauheammasta kuolemasta.
Mutta pakkanen oli taas kiihtynyt, ja se sai nämä inhimilliset haamut jähmettymään siihen asemaan, jossa olivat. Joki oli niellyt useimmat, mutta rannalla ja kiinteällä jäällä oli päälle 24,000 ruumista sirotettuna. Toiset seisoallaan, toiset polvillaan, hevoset ja vaunut vieressään, aavemainen sotajoukko jähmettyneenä kuoleman kauhuun.
Todellinen ihme oli pelastanut Napoleonin armeijan jäännökset, ihme, joka tuli mahdolliseksi ainoastaan siten, että hänen uskonsa kohtaloonsa, neroonsa uudestaan oli elpynyt. Sama usko kohtalonsa järkähtämättömään kulkuun, joka, kun Davout marraskuussa 1811 ilmoitti hänelle, että Saksan kansa oli hänelle kovin vihamielinen, sai hänen kirjoittamaan vastaukseksi: "Pyydän teitä olemaan levittämättä moisin juoruja, aikani on siksi kallis, etten voi ajatella sellaisia hullutuksia… Tämä kaikki aiheuttaa minulle vain ajanhukkaa, häiritsee mielikuvitustani turhilla kuvilla ja käsityksillä" — sama usko sai hänet taas Beresinan luona, jossa olot kysyivät koko hänen tarmoansa, tiuskaamaan lähetille, joka toi kaikenlaisia onnettomia tietoja ja toisti niitä, luullen ettei keisari ollut niitä kuullut, katkeroituneena huudahtamaan: "Herkeä helvetissä, ihminen! Miksi tahdot väkisin häiritä mielenrauhaani?" Mitä nyt saattoi tapahtua siipien puolella, vähänpä siitä, hänen mielessään oli nyt vain sillan rakentaminen joen yli.
Loistava vastarinta oli särkenyt venäläisten suunnitelmat, ja Venäjän sotajoukot, jotka pakkasesta olivat kovasti uupuneet, eivät nekään kyenneet tarmokkaasti ahdistamaan. Napoleon samosi eteenpäin alituisesti kasakkaparvien hätyyttämänä. Mutta nyt vasta talvi tuntui päässeen oikein valtaan, ja joulukuun ensi viikkoina pakkanen yltyi 30 asteeseen. Sotamiehet, jotka tähän asti olivat kestäneet, heittivät pois aseensa. Joulukuun 5 p:nä Napoleon kokosi kenraalinsa neuvotteluun Smorgonj'iin. Siellä sai Eugène lukea heille 29:nnen sotakertomuksen, jossa hän ensi kerran ilmaisi Ranskalle ja liittolaisilleen sen onnettomuuden, joka oli kohdannut mahtavaa "suurta armeijaa". Siinä kuitenkaan ei puhuttu koko onnettomuudesta, vaan ainoastaan siitä, mitä sillä hetkellä ei voitu salata. Varsinaisena syyllisenä oli Venäjän talvi, ja armeijan hajaantumisesta puhutaan vain peitellyin sanoin. "Ne miehet, joille luonto oli lahjoittanut sielunvoimia, jotka kohottivat heidät kaiken yli, olivat pysyneet reippaina ja esiintymisessään entisellään ja näkivät uusissa vaaroissa tilaisuuden saavuttaa uutta mainetta." Ja jotta hänen vihamiehensä eivät luulisi, että hän itse oli menettänyt tarmonsa tai rohkeutensa näissä oloissa, hän antoi tiedonannon loppua sanoihin: "Hänen majesteettinsa keisarin terveys ei ole koskaan ollut parempi."
Mutta nuo harvat kotiin päässeet sotamiehet eivät olleet niin mykkiä kuin jääpatsaat Beresinan rannoilla, ja tiedot Venäjän-retkestä herättivät kauhistuksen koko Euroopassa.
Keisari ilmoitti kenraaleilleen, että hänen läsnäolonsa Parisissa oli välttämätön, jonka vuoksi hän jätti komennon Murat'lle. Hän kiitti heitä hyvästä palveluksesta, syleili heitä ja lähti sieltä varsin salaisesti, seuranaan vain Duroc, Caulaincourt, eräs puolalainen kapteeni ja Rustan. Sanotaan, että häntä vastaan matkalla tehtiin kaksi murhayritystä. Joulukuun 19 p:nä hän oli Parisissa.
Joku päivä sitä ennen Ney oli vienyt armeijan viimeiset tähteet, 700 miestä, rajan yli.
Mutta Napoleonin liittolaiset, preussilaiset ensimäisinä, jotka näkivät nämä muutamat sadat miehet ja kuulivat, että siinä nyt olivat kaikki ne, jotka olivat pelastuneet Venäjältä, ymmärsivät, että hänen valtansa oli saanut iskun, jonka jälkeen sen oli vaikea pysyä pystyssä. Viha ranskalaisia sortajia vastaan leimahti kansassa ja pyrki ilmoille, ja tieto, että preussilainen armeijakunta peräytymismatkalla oli joutunut erilleen ja kenraali York'in johdolla joulukuun 30 p:nä tehnyt venäläisten kanssa välisovinnon pysyäkseen puolueettomana, nosti äärettömän riemun, jota ei edes varovainen kuningas voinut vastustaa. Vaikka hän tosin ei paljonkaan luottanut tsaariin, pakotti hänet kuitenkin kansan mielipide rupeamaan liittoon Venäjän kanssa helmikuun 27 p:nä 1813. Mutta Venäjä oli jo edellisenä suvena lähennellyt Englantia ja toimittanut sen hallitukselle tietoja Ranskan armeijan yhtämittaisesta menehtymisestä, jopa vihdoin Englannin välityksellä ryhtynyt liittoon Espanjan hallituskunnan kanssa. Maaliskuun 17 p:nä 1813 Preussi julisti sodan Ranskaa vastaan. Venäjään ja Preussiin liittyivät lähemmin Englanti ja Ruotsi. Siellä oli kruununprinssi Kaarle Juhana jo elokuussa 1812 kehoittanut tsaaria kestämään kamppauksessa Napoleonia vastaan ja jättänyt hänen käytettäväkseen ne venäläiset sotajoukot, jotka tsaari sopimuksen mukaan oli antanut Ruotsille Norjan valloittamista varten. Englanti takasi tämän anastuksen, ja se tuntui kruununprinssistä luotettavammalta kuin Napoleonin lupaus antaa Ruotsille Pommeri ja osia Preussin valtakunnasta, joten siis maaliskuun 3 p:nä liitto Venäjän kanssa allekirjoitettiin. Itävalta toistaiseksi pysyi puolueettomana.
Sillä aikaa kun Napoleonin viholliset liittoutuivat yhteen, hän raatoi mitä ihmetyttävimmällä toimintatarmolla. Hän tuli taas omaksi itsekseen konsulaatin ajoilta; kansainvälisestä politiikistansa, joka varsin vähän oli käynyt yhteen kansallisen ranskalaisen politiikin kanssa, hän oli luopunut. Teräväjärkinen Talleyrand osasi naulan päähän sanoessaan: "Jo nyt on aika keisari Napoleonin taas ruveta Ranskan kuninkaaksi". Mutta vaikka Ranskan kansa ei ollut piitannut Napoleonin maailmansuunnitelmista, niin kyllä se kumminkin puolustaisi asemaansa Euroopan ensimäisenä kansana, ja Napoleon sai taas mahtavan liittolaisen ranskalaisesta isänmaallisuudesta ja turhamielisyydestä. Ja kyllä se olikin tarpeen, sillä hän vaati suunnattomia uhrauksia. 1813 vuoden talven ja kevään kuluessa hän oli polkenut esille Ranskan maaperästä uusia armeijoja, ja maaliskuussa hän luuli voivansa laskea Ranskan lippujen alla seisovan puolen miljoonaa miestä. Jotta Saksi ja Itävalta, jotka horjuivat liittolaisten ja Napoleonin ystävyyden vaiheilla, eivät antaisi houkutella itseänsä vihollisten puolelle, hän päätti tarttua miekkaan ja voitolla solmia ne uudestaan itseensä.
Mutta kun hän huhtikuun lopussa tarkasti uusia joukkojansa, hän huomasi arvostelleensa niiden luvun liian suureksi ja että hänellä 300,000 miehen luvusta oli vain 180,000 koolla. Ja nyt vasta ilmenivät täydellisesti Venäjän-retken raskaat vauriot. Upseerien puute oli tuntuva, eikä hän ollut saanut ratsuväen lukua 10,000 suuremmaksi. Paras tykistö ja monet parhaimmista kenraaleista makasivat teiden varsilla Venäjällä. Lääkäri- ja muonitusvirastot kaipasivat paljon parannusta. Napoleon muisti ensimäisen, huonosti varustetun italialaisen armeijansa ja sanoi, viitaten persoonallisuutensa ja neronsa merkitykseen: "Minä en käy tätä sotaa keisarina, vaan kenraali Bonapartena". Ja Lützen'in taistelussa toukokuun 2 p:nä, jossa kaikki riippui siitä, kykenikö Ney nuorine joukkoineen, jotka olivat marsseissa uupuneet, huonosti ravitut ja tuskin ampumaan harjaantuneet, pitämään puoliaan sotaan tottuneita preussiläisiä ja heidän oivallista tykistöänsä vastaan, Napoleon taas muuttui kenraaliksi Rivolin ja Arcole'n ajoilta; hän sähköitti joukkonsa kuten ennen, ja häntä tervehtivät äärettömällä riemastuksella hänen nuorimmat rekryyttinsä samoin kuin ennen hänen koetellut sotamiehensä.
Voitto kyllä sai Saksin Ranskan puolelle, mutta niin ratkaisevaa vaikutusta sillä ei ollut, että Itävalta olisi tehnyt samoin. Päinvastoin. Napoleon sai pian varmuuden siitä, että Itävalta, tinkiessään ja sovintoa hieroessaan, todellisuudessa oli siirtynyt hänen vihollistensa puolelle. Hän antaa heti Eugène'in koota armeijan Italiaan uhkaamaan Itävaltaa tältä taholta ja koettaa ruveta välittelyihin tsaarin kanssa saadaksensa Itävallan tuumat raukeamaan. Mutta voitto Bautzen'in luona toukokuun 21 p:nä tuli Neyn virheen kautta yhtä vähän musertavaksi liittolaisille kuin Lützeninkin tappelu, eikä tsaari tahtonut tietää mitään Napoleonin tarjouksesta, vaan ehdotti aselepoa. Jos Napoleon olisi tiennyt, kuinka erimielisiä liittolaisten pääkortteerissa oltiin sodan jatkamiseen nähden ja kuinka välttämätön heille aselepo oli, eipä hän kai siihen olisi suostunut, ja hän on sittemmin myöntänyt suurimmaksi virheekseen, että hän niin teki. Mutta hänellekin oli aselepo suotava, sillä hän suuressa määrässä kaipasi lepoa, saadaksensa armeijan, jota taudit rasittivat, parempaan kuntoon; sitäpaitsi Ranskassa mieliala yhä enemmän vaati vihollisuuksien lakkaamista. Aselepo oli kestävä heinäkuun 20 p:ään.
Aseiden levätessä käytiin itsepintaista diplomaattista kamppailua Napoleonin ja liittoutuneiden ruhtinasten diplomaattien kesken. Mutta yhtä vähän kuin hänen onnistui miekalla erottaa Preussia ja Venäjää toisistansa, yhtä vähän hänen onnistui diplomaattisessa taistelussa estää Itävaltaa liittymästä niihin, ja jo kesäkuun 28 p:nä hänen keisarillinen appensa suostui tsaarin ja Preussin kanssa salaiseen sopimukseen, jonka mukaan, ellei Napoleon ennen aselevon loppua, heinäkuun 20 p:ään, suostuisi hajoittamaan Varsovan herttuakuntaa ja antamaan sitä Danzig'in ohessa takaisin Preussille sekä illyrialaisia maakuntia keisari Fransille, häntä vastaan julistettaisiin sota. Nuo kolme valtakuntaa suostuivat keskenään, etteivät rupea mihinkään erityisrauhaan Napoleonin kanssa, vaan taistelevat yhteisessä sodassa pitäen silmällä, että Ranska supistetaan luonnollisiin rajoihinsa.
Mutta Prag'in konferensissa, jossa keskusteltiin lopullisen rauhan mahdollisuudesta — sillä Napoleonkin nyt halusi rauhaa Venäjän kanssa, vaikka suurillakin uhrauksilla — ei tuntunut enään, sitten kun tieto oli saapunut, että Wellington kesäkuun 21 p:nä oli perinpohjin lyönyt ranskalaiset joukot Vittorian luona ja karkoittanut ne miltei koko Espanjasta, olevan ollenkaan halua sodan lopettamiseen. "Vaaditaanko minulta", sanoi Napoleon Dresden'issä Metternich'ille, joka esitti hänelle liittoutuneiden ehdotuksen kesäkuun 28 p:ltä, johon vielä oli lisätty Rein-liiton hajoittaminen ja preussilaisten maakuntien takaisin antaminen, "vaaditaanko, että häpäisisin itseni? En koskaan! Teidän valtaistuimella syntyneet hallitsijanne saattavat antaa voittaa itsensä parikymmentä kertaa ja sittenkin joka kerta palata pääkaupunkiinsa. Mutta minä olen vain onnen lapsi, ja minä lakkaan hallitsemasta samana päivänä, jona lakkaan herättämästä kunnioitusta." Hänen tarjouksensa eräiden maakuntien luovuttamisesta hylättiin; aselepo, joka sillä välin oli pitennetty, päättyi elokuun 16 p:nä, ja vihollisuuksiin ryhdyttiin heti.
Ranskan armeija oli Napoleonin uupumattomilla ponnistuksilla saatu kartutetuksi noin 440,000 mieheksi. Päävoima oli Saksissa ja Schlesiassa Dresden'in ja Liegnitz'in välillä. Tämä kaupunki, jonka Napoleon oli linnoituttanut, oli hänen tukipisteensä seuraavan sodan alussa. Liittoutuneet asettivat noin 480.000 miestä häntä vastaan; heidän sotaretken-suunnitelmansa oli lopullisesti valmistanut Bernadotte. Jo elokuun 26-27 p:nä oli taistelu Dresden'in luona, jossa Napoleon sai loistavan voiton vihollisistaan ja heidän armeijansa joutui täydellisimpään epäjärjestykseen. Mutta hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mihin määrään voitto oli herpaissut heidän voimansa, ja vasta liian myöhään selvisi hänelle sen merkitys; hänen kenraaleillaan oli ollut vastainen onni useissa otteluissa; semminkin lyötiin Vandamine elokuun 28-30 p:nä ja Ney syyskuun 5:nä, ja Napoleonin täytyi vetäytyä Elben länsirannalle.
Mutta vihollisen saadessa alituisesti lisävoimia, ranskalainen armeija yhä vaan sulautui. Huono ruoka näissä tyhjiin puserretuissa maissa, joissa asunnot olivat kurjat ja sairaudet alituiset, vei sotamiehet joukottani sairaaloihin, mutta pahinta oli, että alakuloisuus ja haluttomuus sotaan, semminkin korkeammissa upseereissa, siveellisesti turmeli koko armeijan. "Sotajoukkonne haluaa rauhaa", oli Metternich sanonut Napoleonille Dresden'issä, ja tämä oli katkerasti vastannut: "Ei, ainoastaan kenraalini". Missä voittaja ei ollut itse saapuvilla, kävi kaikki hullusti, ja itse hän tunnusti Marmont'ille, että hänen shakkipelinsä yhä hämmentyi. Ja horjuvana ja vailla päättäväisyyttä hän ilmoittaa "tyytyvänsä tekemään muutaman siirron siellä ja täällä ja odottavansa mitä aika myötänsä tuo". Mutta nämä pikkusiirrot, jotka 1796 Italiassa olivat tulisen toimintahalun tuloksia, olivat nyt ainoastaan todistuksena epävarmuudesta ja väsymyksestä.
Sillä Napoleon oli väsynyt. Hänen käskyjään ei toteltu kuten ennen, ja hänen marsalkkinsa ja kenraalinsa rohkenivat esiintyä häntä kohtaan tavalla, joka ennen olisi ollut tuiki mahdoton. "Napoleonia ei enään tunnettu entisekseen tämän retken aikana", sanoo Marmont, ja toinen tietää kertoa, että hän — tuo muutoin aina toimelias — tuntikausia virui sohvalla tai istui pöydän ääressä piirustaen ilman mitään ajatusta suuria kirjaimia paperille.
Napoleon ei enään nähnyt tähtensä loistavan edessään, alakuloisuus oli vallannut hänet. Hän tiesi vain, että hän mieluummin tahtoi panna kaikki yhdelle kortille kuin sallia, että häneltä vähitellen valta riistetään.
Tuskin hän lieneekään täydellä todella tehnyt sitä rauhanehdotusta, jonka hän lokakuun 17 p:n illalla, jolloin suuri taistelu Leipzig'in luona jo oli alkanut, lähetti keisari Fransille. Kaikissa tapauksissa hän siltä riisti kaiken merkityksen, kun hän, muutoin suostuen moniin uhrauksiin kaikilla muilla tahoilla, piti kiinni siitä, ettei Italiaa saisi palauttaa Itävallalle. Hän oli viimeiseen saakka osoittanut halua rauhanvälittelyihin, hän oli kyllästynyt siirtoihin siellä täällä, väsynyt kantamaan kaikkea taakkaa hartioillaan, väsynyt syyssateisiin; nyt hänellä oli vihollinen ympärillään, Blücher preussiläisineen, Bennigsen venäläisineen, Schwarzenberg itävaltalaisineen, Bernadotte ruotsalaisineen. Hän ei voinut päättää aikanaan peräytymistä — tahi arveliko hän ehkä, että hänellä sittenkin aina oli riittävä voima voittaakseen vastustajansa, mitä tuumia tämä lieneekin sommitellut? Oli miten oli — nyt pommi oli räjähtävä.
Leipzig'in taistelu lokakuun 17-19 p:nä 1813 kääntyi liittoutuneille voitoksi, mutta ei kuitenkaan voitoksi, josta he katsoen 100,000-miehiseen ylivoimaansa puoleksi nälkään nääntyneen vihollisen rinnalla olisivat syystä voineet ylpeillä. Klo 4 iltapnolella lokakuun 18 p:nä keisari antoi käskyn peräytyä: sitten hän uupuneena ja ylen rasittuneena istui tuolille nuotion ääreen ja nukkui turvallisesti kädet polvillaan. Kenraalit seisoivat ääneti hänen ympärillään ja harjanteen kuvetta sotajoukot vetäytyivät pois; neljännestunnin hän nukkui, ja sitten äkkiä ponnahti unesta. Yönsä hän vietti Hôtel de Prusse'issä Leipzigissä.
Tässä kaupungissa vallitsi 19 p:nä toivoton hämminki. Venäläinen sotilasosasto ilmestyi yht'äkkiä kaupunkiin, ja insinöörit sentähden räjähyttivät ilmaan Elsterin sillan sulkeaksensa ylimenon: mutta siten ranskalaisten jälkijoukko tuli eristetyksi peräytyvistä ja sen täytyi antautua. Marmont kannusti hevosensa jokeen; se vei hänet toiselle rannalle, mutta ruhtinas Poniatowski hukkui yrittäessään tehdä samoin. 60,000 ranskalaista makasi kuolleena tantereella, niiden joukossa 5 divisioonakenraalia, ja melkein kaikki Napoleonin kenraalit olivat haavoittuneet. Nyt kuljettiin takaisin Rein'iä kohden, mutta nälkä ja sairaus — semminkin lavantauti — keskeytti monelta paluumatkan. Voittajat arvelivat, että Napoleon tahtoi ryhtyä taisteluun Erfurt'in luona, ja kulkivat sentähden vain hitaasti eteenpäin. Siten hänen onnistui viedä noin 90,000 miestä Rein'in vasemmalle rannalle Mainz'iin, sittenkun hän lokakuun 30 p:nä oli voittanut baijerilaiset Hanau'n luona.
Mainz'issa uudistuivat Venäjan-retken tapaukset, ja Napoleonin täytyi linnan akkunoista nähdä toisen suuren armeijansa sotamiesten joukottain kuolevan nälkään kaupungin kaduilla. "Uudet rekryytit, jotka oli joitakuita kuukausia sitten riistetty kylistään, huusivat kuollessaan vanhempiansa ja hevosiansa ja lehmiänsä." Ruhtinas Metternich oli Dresden'issä sanonut hänelle: "Olen nähnyt sotamiehiänne; ne ovat lapsia. Kun tämä nuorten miesten armeija on hävinnyt, mihin sitten ryhdytte?" Napoleon kelmenee, loukattuna arimpaan kohtaansa, ja vastaa huonosti salatulla tuimuudella: "Te ette ole soturi ettekä tiedä mitä tapahtuu soturin sielussa. Minä olen kasvanut taistelutantereella, ja minun kaltaiseni mies ei, piru vie, piittaa muutamasta miljoonasta ihmishengestä."