Veren suhistessa korvissani ja kädet edelleenkin puristettuna verta vuotavaan miekkaan kuljin eteenpäin ilman päämäärää, kunnes katsoessani ympärilleni havaitsin tulleeni samaan paikkaan "papin penkin" luo. Istuuduin eräälle kumoon kaatuneelle puunrungolle miekka polvien päällä ja kädet kasvoilla. Koetin ajatella, mitä oli tapahtunut ja mitä lähitulevaisuudessa tulisi tapahtumaan.
Keisari oli uskonut itsensä minun suojelukseeni, ja keisari oli kuollut. Nämä ajatukset ne vain jyskyttivät päässäni, niin ettei muille jäänyt laisinkaan tilaa. Hän oli ollut minun seurassani, ja hän oli kuollut. Mutta ei sillä hyvä. Maailma pitäisi minua hänen murhaajanaan tai kavaltajanaan. Mitä voin todistaa. Enkö olisi voinut olla noiden roistojen kanssarikollinen. Niin, niin — olin auttamattomasti kunniaton — alhaisin, tuomittavin olento koko Ranskassa. Näinkö siis päättyisi kaunis sotilas-urani, näinkö siis päättyisivät äidin toiveet. Hymyilin katkerasti tätä ajatellessani. Menisinkö nyt herättämään linnan asukkaita ilmoittaakseni, että suuri keisari on murhattu ainoastaan muutaman askeleen päässä minusta? En saattanut sitä tehdä — ei, en voinut!
Oli jäljellä vain yksi keino kunnialliselle miehelle, jonka kohtalo oli saattanut näin epätoivoiseen tilaan. Tahdoin heittäytyä omaan miekkaani jakaakseni siten keisarin kohtalon, koska en voinut sitä muuttaa. Valmistauduin kaikkine hermoineni suorittamaan traagillista loppuani, kun samassa silmieni eteen astui ilmestys, näky, joka sai hengitykseni pysähtymään. Keisari seisoi edessäni!
Hän ei ollut minusta viidentoistakaan kyynärän päässä. Kuu valaisi hänen kylmiä, kalpeita kasvojaan. Hänellä oli harmaa viitta päällään, mutta auki, niin että saatoin nähdä hänen vihreän frakkinsa ja valkoiset housut. Kädet olivat selän takana, ja leuka nojasi rintaa vasten kuten tavallisesti.
"No", sanoi hän kovimmalla ja käskevimmällä äänellään, "minkälainen raportti teillä on annettavana?"
Luulen, että jos hän olisi äännettömänä seisonut vielä minuuttiakaan kauemmin, olisin tullut hulluksi. Mutta tuo lyhyt, sotilaallinen puhe oli juuri se, jota tarvitsin tointuakseni.
Kuolleena tai elävänä seisoi keisari edessäni vaatien minulta raporttia. Tein jäykästi kunniaa.
"Te olette tappanut toisen heistä, näen minä", sanoi hän tehden päällään liikkeen taistelupaikkaa kohti.
"Kyllä, sire."
"Ja toinen pääsi pakoon?"
"Ei, sire, olen surmannut hänetkin."
"Mitä tämä on?" ärjäsi hän. "Te väitätte tappaneenne molemmatkin?"
Hän astui lähemmäksi hymyillen puhuessaan, niin että hänen valkoiset hampaansa säihkyivät kuutamossa.
"Toinen ruumiista makaa tuossa, sire", sanoin minä, "toinen on kalustovajassa linnan luona."
"Siis korsikalaisia veljiä ei ole enää olemassa", lausui hän hetken äänettömyyden jälkeen, ikäänkuin olisi puhunut itsekseen. "Varjo on ainiaaksi poistunut viereltäni." Sitten kumartui hän eteenpäin ja laski kätensä olkapäälleni.
"Te olette ollut varsin urhokas, nuori ystäväni", sanoi hän. "Te olette tehnyt tehtävänne sangen hyvin."
Hän oli siis lihaa ja verta, tämä keisari. Tunsin hänen pienen paksun kätensä olkapäälläni. Ja kuitenkaan en saanut päästäni sitä, mitä olin omin silmin nähnyt, ja tuijotin häneen niin typertyneenä, että hän alkoi jälleen hymyillä.
"Ei, ei, monsieur Gerard", virkkoi hän, "minä en ole mikään kummitus, tulkaa tännepäin, niin tulette kaiken ymmärtämään."
Ruumiit makasivat yhä maassa, ja niiden ääressä seisoi kaksi miestä. Heidän turbaaneistaan huomasin, että siinä oli Roustern ja Moustafa, keisarin molemmat mamelukit. Napoleon pysähtyi tultuaan harmaan olennon luokse, joka makasi ruohomatolla, ja kun hän otti hatun hänen kasvoiltaan, näin, että hänen piirteensä olivat aivan erilaiset kuin keisarin.
"Tässä makaa uskollinen palvelija, joka on uhrannut henkensä keisarinsa edestä", sanoi hän. "Herra de Goudin, myöntänette, muistuttaa minua vartaloltaan ja liikkeiltään."
Mikä mieletön riemu minut valtasikaan, kun nämä muutamat sanat ilmaisivat minulle salaisuuden. Keisari myhäili taas nähdessään ilmeisen ihastukseni.
"Te olette haavoittumaton?" kysyi hän.
"Olen täysin eheä, sir. Mutta epätoivoissani aioin tässä juuri — —"
"Hm, hm!" keskeytti hän minut. "Te käyttäydyitte kelpo tavalla. Hänen olisi pitänyt pitää paremmin varansa. Näin, kuinka kaikki tapahtui."
"Näittekö, sire?"
"En päästänyt teitä silmänräpäykseksikään näkyvistäni aina siitä saakka kuin lähditte asunnostanne, kunnes de Goudin-parka kaatui. Vale-keisari oli teidän edessänne, oikea takananne. Seuratkaahan nyt minua kotiin linnaan."
Hän kuiskasi jonkun määräyksen mamelukeille, jotka tervehtivät ja jäivät seisomaan paikoilleen, kun minä sitävastoin seurasin keisaria. Kautta kunniani, minä olen aina käyttäytynyt kuten husaarin tulee ja sopii, mutta ei itse Lasallekaan ole viittaansa niin heilutellut ja niin koreasti käydä töpsötellyt kuin minä nyt. Kenelläpä oli syytä kilistellä kannuksia ja kalistella sapeliaan, jollei juuri minulla — Etienne Gerardilla — keisarin uskollisella ja valitulla puolustajalla, sillä miehellä, joka tappoi Napoleonin murhaajan! Mutta äkkiä kääntyi keisari nopeasti puoleeni.
"Onko tuo nyt sopivaa käyttäytymistä tällaisessa salaperäisessä toimessa?" sähisi hän, silmissään omituinen kiilto. "Noinko te tahdotte ehkäistä, etteivät toverinne aavistaisi, että jotain tavatonta on tapahtunut? Olkaa minulle näyttämättä tuollaista narripeliä, monsieur, tai lähetän teidät saporien riveihin, joissa saatte hieman kovempaa työtä eikä mitään viittaa heilutettavaksi."
Näin keisari. Jos hän sai vähänkään vihiä, että joku luuli voivansa rehennellä hänen seurassaan, käytti hän ensimmäistä tilaisuutta hyväkseen näyttääkseen hänelle, minkälainen pohjaton kuilu heidän välillään oli. Tein kunniaa äänettömänä, mutta tunnustaa täytyy, että tunsin itseni loukatuksi kaiken tämän jälkeen, mitä välillämme oli tapahtunut. Hän vei minut linnaan yksityishuoneeseensa, ja siellä seisoin taaskin oven suussa aivan kuin iltapäivälläkin. Napoleon heittäytyi nojatuoliin vajoten hiljaiseen mietiskelyyn. Uskalsin viimein pienellä rykäisyllä muistuttaa läsnäolostani.
"Ah, kelpo Gerardini", virkkoi hän. "Te olette epäilemättä sangen utelias kuulemaan, mitä kaikki tämä merkitsee?"
"Olen täysin tyytyväinen, vaikk'ette suvaitsisikaan selittää minulle mitään", vastasin minä.
"Ah, lorua", sanoi hän kärsimättömästi.
"Tyhjää puhetta. Niinpian kuin olette oven ulkopuolella, alatte utelemaan, ja kahden päivän kuluttua tietävät sen kaikki toverinne. Kolmantena päivänä tuntee koko Fontainebleau jutun, ja neljäntenä päivänä se on ehtinyt Pariisiin. Mutta jos minä nyt kerron teille tarpeeksi tyydyttääkseni uteliaisuuttanne, on olemassa ehkä heikko toivo, että te kykenette pitämään sen omina tietoinanne."
Hän ei ymmärtänyt luonnettani, tuo keisari, ja siitä huolimatta ei tässä muu auttanut kuin kumartaa ja pitää suunsa kiinni.
"Muutamat sanat riittävät kyllä selittämään asian teille", sanoi hän. Hän puhui hyvin nopeasti, kävellen edestakaisin lattialla. "Nuo miehet olivat korsikalaisia; tunsin heidät nuoruudessani. Olemme kuuluneet samaan veljeskuntaan — korsikalaisiin veljiin, kuten itseämme nimitimme. Se perustettiin muinaisten Paoli-päivien aikana, ymmärrättekö, ja meillä oli erinäisiä ankaria lakeja, jotka eivät —."
Näitä sanoja kuunnellessani tuntui minusta ikäänkuin kaikki ranskalaisuus olisi ollut keisarista kaukana, ja kuin personoitu korsikalaisuus seisoisi edessäni, suurten kärsimysten perikuvana ja epätoivoisena, salamyhkäisenä kostonhimona. Hänen ajatuksensa olivat rientäneet jo aikoja sitten menneisiin päiviin, ja hän käveli huoneessa edes takaisin lyhyin, kiintein askelin, kokonaan ajatuksiinsa vaipuneena. Kärsimättömällä kädenliikkeellä palautti hän ajatuksensa nyky-aikaan ja minuun.
"Sellaisen seuran lait voivat olla varsin terveellisiä tavalliselle kansalaiselle", jatkoi hän. "Ennen muinoin ei löytynyt uskollisempaa kansalaista kuin minä. Mutta olosuhteet muuttuvat, eikä minulle yhtä vähän kuin Ranskallekaan olisi mitään hyötyä, jos vielä noudattaisin noita määräyksiä. He tahtoivat pakoittaa minut niitä noudattamaan, mutta sillä tavalla jouduttivat he vain omaa turmiotaan."
"Nuo miehet olivat seuran johtajia ja olivat tulleet Korsikasta tänne saadakseen tavata minua sovitussa paikassa. Minä tiesin mitä se merkitsi. Toisaalla: ellen saapuisi, saisin olla varma, että siitä olisi seurauksena henkeni ikuinen vainoaminen. Tunsinhan heidän menettelytapansa. Mitä te olisitte tehnyt minun asemassani, Gerard?"
"Antanut kymmenennelle husaari-rykmentille määräyksen tyystin etsiä koko metsän ja tuoda veijarit jalkojenne juurelle, sire", laskettelin minä vähääkään epäröimättä.
Hän hymyili ja pudisti päätään. "Minulla oli erikoisen pätevät syyt olla vangitsematta heitä elävinä", sanoi hän. "Murhaajan kielestä saattoi koitua yhtä vaarallinen ase kuin hänen tikaristaan. Tahdoin mihin hintaan hyvänsä välttää juoruilemista ja skandaalia. Nyt mamelukkini hävittävät pienimmänkin jäljen siitä, mitä on tapahtunut, ja juttu on pyyhkäisty pois maanpäältä. Jos olisin lähettänyt enemmän kuin yhden puolustajan de Goudinin kera metsään, eivät veljekset olisi näyttäytyneet. Nyt he eivät yhden miehen takia luopuneet suunnitelmastaan eivätkä antaneet tilaisuuden mennä menojaan. Lasallen tilapäinen läsnä-olo täällä sillä hetkellä, kun otin vastaan kutsumuksen, aiheutti, että tulin tähän tarkoitukseen valinneeksi yhden hänen husaareistaan. Ja minä valitsin teidät, Gerard, siitä syystä että tarvitsin miestä, joka osasi käyttää sapelia ja joka ei tunkeutuisi tähän juttuun syvemmälti kuin toivoin. Minä luotan siihen, että te tulette osoittautumaan valintani arvoiseksi yhtä oivallisesti kuin te olette osoittautunut teoissanne kunnolliseksi."
"Sire", vastasin minä, "tulen kiskomaan juurineen muististani pois sen, mikä on tapahtunut, aivan kuin sitä ei olisi siellä koskaan ollutkaan. Lupaan poistua tästä huoneesta täydellisesti samanlaisena kuin olin tänne tullessani kello 4."
"Sitä te ette voi", sanoi keisari hymyillen. "Te olitte silloin luutnantti. Sallikaa minun nyt sanoa teille hyvää yötä — kapteeni Gerard."
Ketunajo.
Te tiedätte, ystäväni, että talvi oli loppupuolellaan v. 1810, kun Massena, minä ja muut karkoitimme Wellingtonin takaisin niin kauaksi, että meillä oli toiveita saada hänet joukkoineen ahdistetuksi aina Tagus'iin saakka. Mutta kun olimme kahdenkymmenen peninkulman päässä Lissabonista, huomasimme, että meitä oli puijattu, sillä tuo englantilainen oli rakentanut laajalle ulottuvan vallirivin ja linnakesarjan paikkaan, jonka nimi oli Torres Vedras, niin että emme kyenneet tunkeutumaan hänen varustustensa läpi. Olimme Busacossa oppineet, ettei ollut lapsen leikkiä taistella noita miehiä vastaan, ja olimme täällä niin kaukana kodistamme, ettemme uskaltaneet hyökätä ilman selkäpuolella olevia apujoukkoja. Ei muu auttanut kuin asettua heidän vahvistettujen linjojensa eteen ja piirittää heitä parhaamme mukaan. Sinne pysähdyimme sitten kuudeksi pitkäksi kuukaudeksi ja koimme sellaisia kauhuja, että Massena myöhemmin sanoi, ettei hänen päässään ollut ainoatakaan hiusta, joka ei olisi tullut valkoiseksi.
Minä omasta puolestani en tilanteestamme suuriakaan surrut. Olihan minulla hoidettavinani hevoset, jotka olivat kovasti levon ja tuoreen rehun tarpeessa. Muutoin me joimme maan viiniä ja tapoimme aikaa niin hyvin kuin taisimme. Santaremissa oli eräs lady — mutta pidän suuni tukossa. Oikean ritarin tunnusmerkkihän on, ettei hän kavalla mitään salaisuuksia, jos kohta hän antaakin viittauksia siitä, että hän voisi kertoa niitä koko joukon.
Eräänä päivänä lähetti Massena hakemaan minut luoksensa. Tapasin hänet teltassaan istumassa suuren pöydälle levitetyn kartan ääressä. Hän katsoi ääneti minuun läpitunkevilla silmillään, ja niiden ilmeestä päätin, että kysymyksessä oli jokin vakava asia. Hän oli hermostunut ja levoton, mutta minun ryhtini näytti rauhoittavan häntä. On hyvä olla tekemisissä urhoollisten miesten kanssa.
"Eversti Etienne Gerard", virkkoi hän, "olen aina kuullut, että te olette yritteliäs upseeri."
Ei ollut minun asiani vahvistaa tällaista tietoa, mutta kun toisaalta olisi ollut mieletöntä kieltää, niin löin sen vuoksi vain kannukset yhteen ja tein kunniaa.
"Te olette myöskin erinomainen ratsastaja?"
Sen myönsin.
"Ja miekkailijoiden paras, kaikissa kuudessa kevyen ratsuväen prikaateissa."
Massena oli tunnettu tarkoista tiedoistaan.
"No niin", jatkoi hän, "jos tahdotte silmäillä tätä asemakarttaa, ymmärrätte helposti, mihin toivon teidän ryhtyvän. Nämä tässä ovat englantilaisten linjoja Torres Vedrasin luona. Te olette ehkä pannut merkille, että ne ovat tavattoman laajat, ja käsitätte siis, että englantilaiset voivat pitää miehitettyinä linnoituksia vain siellä täällä. Kun kerran olette päässyt linjan läpi, on teillä kaksikymmentä peninkulmaa aukeata maata englantilaisten linjojen ja Lissabonin välillä. Minulle on sangen tärkeää saada tietää, kuinka Wellingtonin joukot ovat sijoitetut sille alueelle, ja minun toivomukseni on, että te lähdette ottamaan siitä selkoa."
Hänen sanoistansa kulki kylmä väristys ruumiini läpi.
"Kenraali", sanoin minä, "on mahdotonta että joku kevyen ratsuväen eversti rupeaisi toimittamaan vakoilijan virkaa."
Hän nauroi ja taputti minua olalle.
"Te ette olisi oikea husaari, jollette olisi tuittupää", sanoi hän. "Jos tahdotte kuunnella, ymmärrätte kyllä, ettei aikomukseni ole pyytää teitä esiintymään vakoilijana. Mitä pidätte tuosta hevosesta?"
Hän oli vienyt minut teltan suulle ja siellä näin erään jääkärin kuljettavan ihmeteltävää eläintä edes takaisin. Se oli harmaa, ei varsin korkea, ehkä hiukan yli yhdentoista korttelin — mutta sillä oli lyhyt pää ja kauniisti kaareutuva kaula, mikä on ominaista puhdasrotuisille arabialaisille hevosille. Sen olat olivat niin jäntevät ja jalat silti niin sirot ja hienot, että vapisin ilosta jo pelkästä katselemisesta. Hienoa hevosta ja kaunista naista — en voi niitä katsella tulematta liikutetuksi, vielä nytkin, vaikka seitsemänkymmentä talvea ovat kylmentäneet vertani. Niin että voitte itse kuvitella, kuinka asian laita oli siihen aikaan.
"Tuo", sanoi Massena, "on Voltigeur, nopein hevonen ratsuväessämme. Minun toivomukseni on, että te lähdette tänä yönä, raivaatte itsellenne tien vihollisten linjojen läpi ja palaatte takaisin vastakkaista tietä ja tuotte tietoja vihollisten suunnitteluista. Teidän täytyy olla virkapuvussa ja tulette niin ollen, vaikkapa teidät vangittaisiinkin, olemaan turvattu joutumasta tapetuksi vakoilijana. On kuitenkin todennäköistä, että pääsette häiriöittä vihollisen linjojen läpi, sillä etuvartijat ovat hyvin hajallaan. Ja kun kerran olette sisäpuolella, voitte päivällä ratsain välttää sitä, mikä teistä näyttää epäilyttävältä, ja kunhan vain pysyttelette loitolla maantiestä, pääsette kyllä aivan huomaamatta pujahtamaan takaisin. Ellette ole huomisiltaan ilmoittautunut luokseni, ymmärrän teidät vangituksi, ja tarjoudun vaihtamaan teidät eversti Patricia vastaan."
Oh, kuinka sydämeni paisui ylpeydestä ja ilosta, kun hyppäsin satulaan ja ratsastin edestakaisin tällä uljaalla hevosella, näyttääkseni marsalkalle, kuinka sitä hallitsin. Se oli loistava — me olimme molemmatkin loistavia, ja Massena paukutti käsiään ja huusi ihastuksesta. En minä, vaan hän sanoi, että hieno ratsu ansaitsee saada hienon ratsastajan. Kiitäessäni kolmannen kerran liehuvin kypärintöyhdöin ja viitoin hänen ohitseen, näin hänen kovista vanhoista kasvoistaan ettei hän enää epäillyt löytäneensä oikean miehen. Tempasin miekkani huotrasta ja tervehdin häntä kohottaen kahvan huulilleni, ja ratsastin sitten asuntooni.
Näytti tulevan myrskyinen yö, mikä seikka oli minulle erittäin mieleen. Toivoin voivani päästä lähtemään aivan salaa, sillä oli selvää, että jos kerran englantilaiset saisivat tietää minun tulleen armeijasta, päättäisivät he luonnollisesti heti jotain tärkeämpää olevan tekeillä. Annoin senvuoksi viedä hevoseni paalu-linjan ulkopuolelle muka juomaan, ja siellä vasta nousin satulaan. Minulla oli mukanani kartta, kompassi ja marsalkan ohjepaperi sisimmässä povitaskussani ja sapeli vyöllä, ja näin varustettuna läksin seikkailulleni. Satoi hienoa tihkusadetta ja kuu oli pilvien peitossa, niin että voitte ymmärtää, ettei ilma ollut erikoisen miellyttävä. Mutta sydämeni oli valoisa ajatellessani kunniaa, joka minulle oli osoitettu, ja mainetta, jonka tulisin saavuttamaan.
Tieni kulki milloin Torres Vedrasin ylänkömaata pitkin, milloin jonkun puron yli, sitten erään talon ohitse, joka oli poltettu ja oli nyt vain rajamerkki. Vihdoin saavuin erääseen nuoria korkkitammeja kasvavaan lehtoon ja sieltä San Antonian luostariin, joka oli englantilaisten vasemman sivustan viimeinen asema. Täältä käännyin eteläänpäin ja ratsastin rauhallisesti hiekkakunnaitten yli, sillä näiltä tienoin oli Massena ajatellut olevan parhainta yrittää vihollisen linjojen yli, aivan hiljalleen, sillä oli niin pimeä, etten voinut nähdä kättäni edessäni. Tällaisissa tapauksissa jätän ohjakset vapaaksi ja annan hevosen mennä omia teitään. Voltigeur ravasi uskollisesti eteenpäin ja minä olin hyvin tyytyväinen istuessani sen selässä pilkkopimeässä. Noin kolmisen tuntia olimme edenneet varovasti ja minusta tuntui kuin olisin jättänyt jo kaiken vaaran taakseni. Lisäsin vauhtia, sillä halusin kernaasti päästä Englannin sotajoukon taakse aamusarastuksessa. Näillä seuduilla on paljon viinitarhoja, jotka talvella ovat pelkkää tasankoa, joten nopeakin ratsastaminen kävi helposti päinsä.
Mutta Massena oli hieman erehtynyt englantilaisten varovaisuudesta, sillä osoittautui, ettei ollut vain yksi, vaan kokonaista kolme puolustuslinjaa, ja juuri tämä kolmas, jonka läpi tällä hetkellä kuljin, oli kaikista peloittavin. Ratsastaessani tietä pitkin, innostuneena menestyksestäni, näin äkkiä lyhdyn tuikkivan edessäni, ja eroitin vilaukselta kiiltävän kiväärinpiipun ja punaisen sotilaspuvun.
"Kuka siellä?" huusi ääni — ja minkälainen ääni!
Käänsin hevosen oikealle ja ratsastin kuin mieletön, mutta nyt alkoi tusinan verran tulenliekkejä välkähdellä pimeässä, ja kuulat vinkuivat korvieni ympärillä. Tämä rätinä ei ollut minulle mitään uutta, joskaan en tahdo typerän nahkapojan tavoin kehua aina rakastaneeni sitä. Mutta milloinkaan se ei ole estänyt minua selvästi ajattelemasta, ja sen vuoksi käsitinkin oitis, ettei tässä voinut muuta tehdä kuin nelistää tiehensä ja koettaa onneaan jossain toisessa paikassa. Ratsastelin siis ylt'ympäri englantilaisten paalutuksia, ja kun vihdoin en kuullut enää mitään laukauksia, päättelin lopultakin päässeeni puolustuslinjojen läpi. Noin viisi peninkulmaa ratsastin etelään päin, pysähtyen tuon tuostakin hengähtämään ja tarkastelemaan taskukompassiani. Ja sitten yht'äkkiä — tunnen vieläkin sitä muistellessani ikäänkuin sysäyksen rinnassani — vaipui hevoseni maahan ääntä päästämättä ja värähtämättä, kuolleena kuin kivi!
Minä en osannut sitä aavistaa, mutta nyt huomasin, että yksi kirotuista englantilaisista oli laskenut luodin sen ruumiin läpi. Uljas eläin ei valittanut eikä herpaantunut, vaan kesti uskollisesti niinkauan kuin siinä oli elon merkkiäkään. Äsken vielä tunsin itseni varmaksi Massenan armeijan nopeimman ja jaloimman hevosen selässä. Nyt makasi se maassa, tuo jalo eläin, jossa ei ollut enää muuta arvokasta kuin korkeintaan sen nahka, ja minä seisoin sen vieressä avuttomimpana, onnettomimpana kaikista olennoista — hevosen selästä paiskattuna husaarina. Mitä hyödyttivät minua nyt ratsastussaappaat, kannukset ja koliseva sapelini? Olin tullut vihollisen linjojen sisäpuolelle; miten saatoin toivoa pääseväni jälleen takaisin? En häpeä tunnustaa, että minä, Etienne Gerard, istuin kuolleen hevoseni päälle ja kätkin kasvot käsiini synkän epätoivon valtaamana. Yön varjot alkoivat jo vaalentua idässä. Puolen tunnin kuluttua olisi valoisaa. Olin voittanut kaikki esteet ja ehtinyt jo näin pitkälle joutuakseni viimeisessä silmänräpäyksessä vihollisten kynsiin, tehtävääni suorittamatta ja vankina — eikö tässä ole kylläksi musertamaan soturin sydämen. Mutta rohkeutta, ystävät! Meillä on tuollaisia heikkoja hetkiä, urhoollisimmillakin meistä. Mutta minun sieluni on kuin terässäilä, mitä enemmän sitä taivutetaan sitä voimakkaammin ponnahtaa se takaisin. Ensiksi epätoivon hetki, ja sitten aivot kylmenevät jääksi ja sydän iskee tulta. Kaikki ei ollut vielä menetetty. Minä, joka olin selviytynyt niin monesta pulmasta, selviäisin kyllä tästäkin. Nousin seisomaan ja rupesin miettimään, mitä olisi tehtävä.
Ensinnäkin oli selvää, etten voinut lähteä takaisin päin. Ennenkuin olisin ehtinyt päästä englantilaisten linjain läpi, olisi ollut jo selvä päivä. Minun täytyi piilottautua päivän ajaksi ja koettaa onneani seuraavana yönä. Otin satulan, pistoolinkotelon sekä Voltigeur-parkani silat ja kätkin ne pensaikkoon, jotta ei kukaan, joka löytäisi hevosen, voisi nähdä sen kuuluneen ranskalaiselle husaarille. Sitten jätin hevosen makaamaan ja aloin hakea itselleni piilopaikkaa. Joka taholla vuoren rinteillä näin vahtitulia ja ihmisten jo alkavan liikuskella niiden ympärillä. Minun täytyi kiiruhtaa piiloon, muuten olin hukassa. Mutta minne kätkeytyä? Olin viinitarhassa. Köynnösten varret olivat vielä jäljellä, mutta kasvit poissa. Ne eivät siis voineet tarjota minulle mitään suojaa. Sitäpaitsi tarvitsin ruokaa ja vettä ennen yön tuloa. Syöksyin eteenpäin luottaen suosiolliseen kohtaloon. Enkä siinä pettynytkään. Onni on nainen, ystäväni, ja katsoo suopeasti reippaan husaarin puoleen.
Kompuroidessani viinitarhan läpi kohosi jotain mustaa silmieni eteen, ja minä tulin suuren nelikulmaisen kivitalon luo, jossa oli pitkä ja matala lisärakennus toisella sivulla. Tiet yhtyivät siinä, ja oli helppo nähdä, että se oli posada, viinitupa. Ikkunoista ei näkynyt valoa, ja kaikki oli pimeää ja hiljaista. Mutta luonnollisesti ymmärsin varsin hyvin, että tällaisen mukavan majatalon täytyi varmasti olla täynnä asukkaita, niiden joukossa todennäköisesti korkeita upseerejakin.
Olen kuitenkin saanut kokea, että mitä lähempänä vaara on, sitä turvallisempi on paikka. Tämän vuoksi en nähnyt mitään aihetta lähteä tästä pakopaikastani. Pitkä ja matala rakennus oli selvästi talli. Ryömin sinne auki olevasta ovesta. Talli oli täynnä härkiä ja lampaita. Tikapuita pitkin kiipesin ylisille, missä heinien seassa löysin rauhaisan ja pehmeän piilopaikan. Pienestä luukusta oli minulla näköala ravintolaan ja maantielle. Kyyristyin sinne odottamaan mitä tuleman piti. Pian näyttäytyi etten ollut erehtynyt luullessani yhden ja toisen tärkeän miehen asettuneen tänne asumaan. Melkein heti päivännousun jälkeen tuli eräs kevyeen rakuunaväkeen kuuluva englantilainen raportteineen, ja sen jälkeen virtasi alituiseen upseereita pihaan ja pihasta pois. Kaikki hokivat he samaa nimeä: "Sir Stapleton — sir Stapleton." Minusta tuntui sangen ankealta maata siellä kuivin suin ja katsella niitä viinikannuja, joita isäntä kiikutteli noille englantilaisille upseereille. Mutta samalla minua huvitti tarkastella heidän terveitä, sileiksi ajettuja huolettomia kasvojaan ja arvailla, mitä he ajattelisivat, jos tietäisivät, että niin kuuluisa vihollis-upseeri oli niin lähellä heitä. Ja tehdessäni siinä havaintoja, näin näyn, joka sai minut hämmästymään.
Näiden englantilaisten horjumaton mielentasapaino oli melkein uskomaton! Voitteko kuvitella, mitä lordi Wellington teki huomatessaan Massenan piirittäneen hänet, niin ettei hän voinut joukkoineen liikkua paikaltaan. Te ehkä arvelette hänen raivostuneen, olleen epätoivoisen, kutsuneen joukot koolle ja puhuneen heille velvollisuudesta isänmaata kohtaan ja voiton kunniasta, ennenkuin vei ne viimeiseen, epätoivoiseen kamppailuun. Mutta ei, lordi ei menetellyt näin, uskokaa pois. Hän lähetti aivan yksinkertaisesti sotalaivan Englantiin noutamaan joukon kettukoiria, ja niin hän upseereineen alkoi aikansa kuluksi harrastaa ketunajoa! Tämä on silkkaa ja väärentämätöntä totta, tämä. Torres Vedrasin linjojen takana pitivät nuo hullut englantilaiset ketunajoa kolmena päivänä viikossa. Olimme leirissämme kuulleet niistä kerrottavan, ja nyt siis sain itse tilaisuuden omin silmin nähdä, että noissa uskomattomissa jutuissa oli perää.
Sillä kaukana maantiellä näin tosiaan oikeita koiria tepastelevan, noin kolmisen- tai nelisenkymmentä kappaletta, valkoisia ja ruskeita, kaikilla hännät samaan suuntaan pystyssä, aivan kuin Vanhan kaartin pajunetit. Totta toisen kerran, se oli komea näky! Ja niiden takana ja keskellä ratsasti kolme suippolakkista ja punatakkista miestä, joiden arvasin olevan metsästäjiä. Heidän jäljessään tuli monta erilaiseen sotilaspukuun puettua ratsastajaa kaksi- ja kolmimiehisissä joukoissa iloisesti jutellen. He eivät näyttäneet erikoisempaa kiirettä pitävän, josta päättelin että heidän ajamansa kettu mahtoi olla hyvin laiska. Mutta oli miten oli, se oli heidän asiansa, ei minun, ja pian olivat he kaikki sivuuttaneet luukkuni ja katosivat näkyvistä. Nousin pystyyn valmiina käyttämään hyväkseni ensimmäistä sopivaa tilaisuutta.
Kohta tämän jälkeen tuli eräs siniseen univormuun puettu upseeri, joka suuresti muistutti meikäläisen lentävän tykistön miehiä, ratsastaen tietä alaspäin. Hän oli vanhanpuoleinen, raskaan lihavahko mies, jolla oli harmaa poskiparta. Hän pysäytti hevosensa ja alkoi puhua jonkun ravintolan edessä odottelevan rakuunaupseerin kanssa, ja nyt huomasin, mitä etua minulle oli siitä, että olin opetellut englantia. Kuulin ja ymmärsin joka sanan, minkä he puhuivat.
"Missä kokoonnutaan?" kysyi upseeri, ja minä ajattelin, että hänen oli kiire saada jotakin syötävää, mutta kun toinen vastasi hänelle, että se tapahtui lähellä Altaraa, ymmärsin, että kysymys oli jostakin paikasta.
"Te saavutte myöhään, sir George", sanoi käskyläisupseeri.
"Niin, olin sotaoikeuden istunnossa. Onko sir Stapleton Cotton jo mennyt?"
Samalla hetkellä aukaistiin ikkuna, ja kaunis nuori mies mitä loistavimmassa sotilaspuvussa katsoi siitä ulos.
"Halloo, Murray!" hihkasi hän. "Nuo kirotut paperit pidättävät minua, mutta tulen heti kohta perässänne."
"Mainiota, Cotton. Olen jo myöhästynyt, niin että ratsastan heti edelleen."
"Käskekää palvelijani tuoda hevoseni pihalle", sanoi tuo nuori kenraali ikkunasta käskyläiselle, sillä aikaa kun toinen upseeri oli jo lähtenyt ratsastamaan.
Käskyläisupseeri ratsasti erään kauempana sijaitsevan tallin luo, ja muutaman minuutin kuluttua tuli pulska englantilainen ratsupalvelija taluttaen suitsista hevosta — ja, oh, ystäväiseni, ette ole koskaan aavistaneet, millaisen täydellisyyden hevonen voi saavuttaa, ellette ole nähneet ensiluokkaista englantilaista metsästyshevosta. Se oli suurenmoinen, hoikka, korkea, jäntevä, ja kuitenkin miellyttävä ja siro kuin gaselli. Se oli väriltään pikimusta, ja sen kaula ja sen selkä ja sen takajalat! — miten voisin niitä teille kuvailla? Sen nahka kiilsi kuin kiilloitettu ebenholtsi auringon paisteessa, ja se nosteli kavioitaan kevyesti ja somasti kuin tanssien, samalla puistellen harjaansa ja kärsimättömyydestä hirnahdellen. En milloinkaan ole nähnyt sellaista voiman, kauneuden ja sulon sopusointua. Olen useasti ihmetellyt, kuinka englantilaiset husaarit saattoivat saada kiinni meidän kaartinjääkärimme Astorgan taistelussa, mutta nyt, nähtyäni englantilaisten hevoset, ei se minua enää lainkaan ihmetyttänyt.
Ratsupalvelija sitoi hevosen ravintolan oven vieressä olevaan renkaaseen ja sen tehtyään meni sisään. Tässä silmänräpäyksessä oivalsin tilaisuuden, jonka sallimus minulle lahjoitti. Kun kerran istuin satulassa, olin paremmassa ratsuasussa kuin tälle retkelle lähtiessäni. Ei itse Voltigeurkään voinut kestää vertailua tuon loistavan, jalon eläimen kanssa. Ajatteleminen on minulla toimintaa. Yhdellä hyppäyksellä tulin tikapuilta alas tallin portaille. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin pihalla ja pitelin ohjaksia kädessäni. Hyppäsin satulaan. Joku, hevosen omistaja tai hänen palvelijansa, huusi perääni. Mitäpäs minä hänen huudostaan! Kosketin eläintä kevyesti kannuksilla, jolloin se teki sellaisen hyppäyksen, että vain minunlaiseni ratsastaja saattoi pysyä satulassa. Päästin ohjakset irralleen ja annoin hevosen huhkia — minne, siitä viisi, kunhan vain loittonimme ravintolasta. Hepo nelisti kuin villitty viinitarhojen yli, ja pian olin peninkulman päässä vainoojistani. He eivät voineet enää saada selville, mihin suuntaan olin lähtenyt. Tiesin olevani turvassa. Sen vuoksi, tultuani eräälle pienelle mäelle, otin muistikirjan ja lyijykynän esille ja tein asemakartan leiristä sekä niistä paikoista, jotka saatoin mäen päältä nähdä.
Oli kerrassaan miellyttävä tuo hevonen, joka minua kantoi, mutta ei ollut helppoa piirtää sen selässä, sillä vähän väliä se heristeli korviaan ja tahtoi syöksyä eteenpäin, kärsimättömyydestä hypähdellen ja tanssien. Ensiksi en ymmärtänyt sen levottomuutta, mutta pian huomasin sitten, että hevonen vauhkoutui joka kerta, kun eräs omituinen huuto metsiköstä saapui korviimme. Ja se melkein kiljahti kuullessaan äkkiä torven räikeän törähdyksen. Se tuli aivankuin hulluksi. Sen silmät leimusivat, sen harja nousi pystyyn. Se hyppi hyppimistään, raivokkaasti käännellen ja väännellen itseään. Lyijykynäni lensi toisaanne —, muistikirjani toisaanne.
Ja silmäillessäni alas laaksoon näin omituisen näyn. Metsästysseurue tulvi parhaillaan laakson läpi. Kettua en nähnyt, mutta koirat olivat täydessä ajohommassa kuonot maata vasten, hännät taivasta kohden ja niin yhteen sulloutuneina, että näyttivät nopeasti kiitävältä suurelta matolta. Tuhat tulimmaista, mikä näky! Ajatelkaa sitä sotilaspukujen paljoutta ja kirjavuutta, mikä suuressa armeijassa on nähtävänä: sinisiä ja punaisia salusiiniä, punapöksyisiä husaareja, vihreitä jääkäreitä, tykistöväkeä, kullalla koristettuja keihäsratsumiehiä, mutta eniten oli punaista, punaista ja taaskin punaista, niin ratsu- kuin jalkaväen upseerien puvuissa. Ja mikä paljous miehiä, toiset ratsastaen hyvin, toiset huonosti, mutta kaikki täyttä karkua, aliluutnantti niin hyvin kuin kenraalikin, yllyttäen ja huutaen, kannustaen ja läimäytellen ruoskalla, ajattelematta mitään muuta kuin kettu raiskan tuhoamista! Niin, tosiaankin eriskummallista väkeä, nuo englantilaiset!
Mutta minulla ei ollut aikaa lähemmin tarkastella tuota kirjavaa joukkoa ja ihmetellä näitä saaren asukkaita, sillä kaikista noista hulluista olennoista oli hevonen, jonka selässä istuin, eniten hullu. Ymmärrättehän, että se itse oli metsästyshevonen, ja että koirien ulina oli sille samaa kuin meille ratsuväen torven kajahdus taistelussa. Se vapisi ja ponnahteli. Kerta toisensa jälkeen se nousi takajaloilleen, ja sitten, ottaen äkkiä suitset hampaittensa väliin, se alkoi painaa rinnettä alas koirien perään. Kiroilin, vedin ja kiskoin ohjaksista, mutta turhaan. Sillä oli rautainen suu, niin että oli aivan hyödytöntä koettaa pidättää sitä. Yhtä hyvällä menestyksellä voi koettaa pidätellä krenatööriä loitolla viinipullosta. Jätin siis kaikki hillitsemisyritykset ja painautuen satulaan valmistauduin kohtaamaan pahinta.
Mikä eläin! En ole koskaan istunut sellaisen hevosen selässä. Se syöksyi eteenpäin yhä nopeammin ja nopeammin ja teki pitkiä hyppyjä kuin vinttikoira, niin että tuuli puri kasvoihini ja vinkui korvieni ympärillä. Olin puettuna tavalliseen rykmenttimme arkiunivormuun, joka oli yksinkertainen ja tumma ja jolle ainoastaan muutamat sotilasmerkit antoivat univormun näön; sitäpaitsi olin varovaisuuden vuoksi irroittanut töyhdön kypäristäni. Ei ollut mitään pelkoa, että niin erilaisten pukujen joukosta minun pukuni pistäisi silmiin, erittäinkin kun kaikkien ajatukset olivat ajoon kiintyneet. Ajatus, että joku ranskalainen upseeri olisi metsällä heidän kerallaan, oli liian luonnoton pälkähtääkseen heidän päähänsä. Siinä ratsastaessani rupesi minua ihan naurattamaankin, sillä vaarasta huolimatta oli tässä kaikessa kuitenkin samalla jotain vastustamattoman koomillistakin.
Olen sanonut, että metsästäjät ratsastivat hyvin epätasaisesti, niin, että muutamien peninkulmien perästä joukko, sensijaan että olisi pysynyt yhdessä koossa, hajaantui verrattain laajalle alalle, paremmat ratsastajat aivan koirien kintereillä ja muut taaempana. Minä puolestani olin yhtä hyvä ratsastaja kuin kuka tahansa heistä, ja hevoseni oli parempi kuin toisten, niin että voitte ymmärtää, ettei kulunut kauvoja, ennenkuin olin pian etummaisten joukossa, aivan koirien kintereillä. Ja kun näin koiraparven puhaltavan pitkin tasankoa, punatakkiset ratsastajat niiden takana ja noin seitsemän tai kahdeksan ratsastajaa sivullani — silloin tapahtui se kaikista merkillisin koko jutussa. Minä, Etienne Gerard, minä tulin hulluksi! Yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä valtasi minut urheilun henki, halu voittaa toiset, raivokas vimma ketun perään. Kirottu elävä, pääsisiköhän se meiltä pakoon? Häijy veijari, sen hetki oli lyönyt. Ah, tuo urheiluhurmaus on suuri tunne, ystäväni, tuo halu kunnostautua, tuo viha kettua kohtaan, halu sotkea se hevosen kavioiden alle. Olen myös, kuten joskus toiste olen teille kertova, nyrkkeillyt englantilaisen kanssa, taistelut Bustlerin kanssa nyrkkitaistelun Bristolissa.
Ja kerronpa teille, että tuo urheilu on jotain ihmeellistä, hullua, mutta vastustamattoman kiehtovaa.
Kuta kauemmaksi tulimme sitä nopeammin nelisti hevoseni. Ja pian oli ainoastaan kolme ratsastajaa niin lähellä koiria kuin minä. Kaikki tunnetuksi tulemisen pelko oli kadonnut. Aivoni kiehuivat, veri vaahtosi suonissani, vain yksi seikka tässä maailmassa näytti minusta elämisen arvoiselta — saada kiinni tuo kirottu kettu. Pääsin jo yhden metsästäjän edelle, joka oli husaari samoinkuin minäkin. Nyt oli vain kaksi rinnallani, toinen mustatakkinen, toinen tuo sininen tykistömies, jonka olin nähnyt ravintolan luona. Hänen sininen poskipartansa liehui tuulessa, ja hän ratsasti loistavasti! Mutta hän oli jo vanhanpuoleinen, ja päästäessämme täyttä laukkaa erästä jyrkkää mäkeä ylös, tuli ruumiini keveys hyödykseni. Sivuutin kummankin englantilaisen ja ratsastin nyt suorassa linjassa pienikasvuisen kovapiirteisen englantilaisen ylimetsästäjän kanssa. Edessämme olivat koirat, ja kas tuolla, noin sata askelta niiden edellä, näin ruskean esineen, joka lensi kuin nuoli — se oli kettu. Sen nähdessäni vereni syttyi. "Ahaa, siellähän olet, senkin heittiö!" Mölisin ilosta ja huusin rohkaisevia sanoja ylimetsästäjälle; viittoilin kädelläni hänelle saadakseni hänet käsittämään, että tässä oli yksi, johon hän voi luottaa. (Tästä käy selville, että ranskalaisella E.G:llä oli peräti virheellinen käsitys englantilaisista ketunajon säännöistä, sillä koiran tehtävänä on tehdä loppu ketusta tai pidellä sitä kiinni, kunnes metsästäjät ehtivät saapua paikalle. Senvuoksi E.G. teki anteeksiantamattoman erehdyksen ratsastaessaan koirien edelle ja itse tappaessaan ketun).
Ja nyt olivat enää vain koirat minun ja saaliini välissä. Nämä koirat, joiden tehtävänä on osoittaa metsästäjille, missä eläin on, olivat nyt pikemminkin esteeksi kuin avuksi, sillä vaikeata oli päästä niiden edelle. Ylimetsästäjä käsitti sen yhtä hyvin kuin minäkin, sillä hän ei yrittänytkään päästä koirien edelle. Hän oli oivallinen ratsastaja, mutta häneltä puuttui silminnähtävästi yritteliäisyyttä. Minä puolestani tunsin, että olisi ollut alentavaa Conflans'in husaareille, ellen jaksaisi voittaa sellaista vaikeutta kuin tämä oli. Mitä, Etienne Gerardinko täytyisi pysähtyä yhden koiralauman takia? Sehän oli vallan naurettavaa. Minä päästin huudon ja kannustin hevostani.
"Pidättäkää, herra! Pidättäkää!" huusi ylimetsästäjä.
Hän oli hiukan levoton puolestani, tuo kelpo vanha mies, mutta minä viittasin rauhoittavasti hänelle. Koirat väistyivät syrjään ja laskivat minut rinnalleen. Pari kappaletta taisi hevonen potkaista vaivaiseksi, mutta minkäs sille tein? Kuulin metsästäjien ihaillen huutavan jälkeeni. Vielä viimeinen ponnistus, ja kaikki koirat olivat jääneet taakseni, vain kettu oli nyt edelläni.
Ah, se oli riemun ja ylpeyden hetki! Olin voittanut englantilaiset heidän omassa urheilussaan. Heitä oli kolmesataa, ja he kaikki himoitsivat ketun verta, mutta minä se olin, ranskalainen, joka vein mukanani voiton. Muistelin tovereitani, äitiäni, keisaria, Ranskaa; tuotin heille kaikille ja isänmaalleni kunniaa. Jokainen sekuntti toi minut lähemmäksi kettua. Nyt oli toiminnan hetki käsissä, ja minä vetäisin sapelini. Heilutin sitä ilmassa, ja kunnon englantilaiset huusivat takanani.
Nyt vasta ymmärsin, kuinka vaikeata ketunajo oikeastaan on, sillä saapa iskeä erinäisiä kertoja tuota pientä, nopeasti puikkelehtivaa ryökälettä siihen kuitenkaan osaamatta! Joka iskulla kuulin yllyttäviä ääniä takanani, ja ne saivat minut yhä uusiin ponnistuksiin. Ja vihdoin viimeinkin voitonhetkeni tuli. Juuri sillä hetkellä, kun eläin kääntyi, annoin sille samanlaisen sivuiskun, jolla tapoin Venäjän keisarin adjutantin. Kettu meni kahtia, niin että pää ja häntä lensivät eri suunnille. Käännyin katsomaan taakseni heiluttaen veren tahraamaa sapelia ilmassa. Tuolla hetkellä minä olin suurenmoinen!
Ah, kuinka mielelläni olisinkaan ottanut vastaan jalojen vihollisten onnittelut. Saatoin nähdä heistä noin viitisenkymmentä, ja kaikkityyni viittoilivat kuin mielettömät ja huusivat. Nuo englantilaiset eivät tosiaankaan ole niin kovin tyynimielistä rotua. Mainio teko sodassa tai urheilussa saa aina heidän sydämensä syttymään. Vanha ylimetsästäjä oli likinnä minua ja saatoin omin silmin havaita, kuinka tyrmistynyt hän oli näkemästään. Hän oli ikäänkuin kivettynyt, suu auki ja ojennetun käden sormet jäykästi harallaan. Hetkisen teki mieleni kääntyä ja syleillä häntä. Mutta velvollisuus kutsui minua, ja nuo englantilaiset, huolimatta siitä veljellisyydestä, mikä vallitsee urheilijoiden kesken, olisivat varmasti ottaneet minut vangiksi. Matkani tarkoitus ei ollut tämän pitemmälle toteutettavissa. Olin tehnyt kaiken voitavani. Edessäni, ei varsin kaukana, eroitin Massenan leirin, sillä onnellinen sattuma oli johtanut ajon juuri sinne päin. Sen vuoksi tervehdin sapelillani viimeisen kerran ja päästin täyttä karkua eteenpäin.
Mutta näin helpolla he eivät tahtoneet minua päästää, nuo ylevät metsästäjät. Nyt oli minun vuoroni olla kettuna. Alkoi hurja takaa-ajo. Sillä vasta nyt, ottaessani suunnan leiriämme kohti, he hoksasivat, että olin ranskalainen. Olimme jo etuvartijoittemme ampumalinjan sisäpuolella, ennenkuin he pysähtyivät, ja sitten kokoontuivat he yhteen, eivätkä tahtoneet mennä tiehensä, vaan viittoilivat ja huusivat minulle. En usko, että se tapahtui vihamielisyydestä. Pikemminkin luulen ihailun täyttäneen heidän rintansa ja heidän ainoan toivonsa olleen saada syleillä vihollista, joka oli voittanut heidät niin ripeästi ja ritarillisesti.
Kuinka Etienne Gerard pelasti armeijaa.
Olen kertonut teille, ystäväni, kuinka me pidimme englantilaisia kuusi kuukautta suljettuina leirissään Torres Vedrasin luona, nim. lokakuusta 1810 maaliskuuhun 1811. Näihin aikoihin juuri sattui minulle tuo ketunajo heidän kanssaan; ja se näytti heille, ettei heidän urheilijoittensa joukossa ollut ainoatakaan, jota olisi voinut verrata Conflansin rykmentin husaariin. Nelistettyäni takaisin ranskalaisten leiriin eläimen verestä tihkuvine miekkoineni, kohottivat etuvartijat jotka olivat nähneet tekoni, minulle riemuisan eläköön-huudon, sillä aikaa kun englantilaiset metsästäjät yhä vain huusivat ja kiljuivat minulle, niin että olin siis kummankin armeijan ihastuksen esineenä. Tämä oli minusta niin liikuttavaa, että kyyneleet kihosivat silmiini. Nuo englantilaiset ovat jalomielisiä vihollisia. Samana iltana saapui valkean lipun suojassa eräs paketti, joka oli osoitettu "sille husaari-upseerille, joka tappoi ketun." Paketissa lepäili repo kahtena kappaleena, aivan niinkuin minä olin sen sapelillani paloitellut. Vielä seurasi mukana pieni kirjoitus, lyhyt mutta sydämellinen, oikein aito englantilaiseen tapaan, jossa seisoi, että kun kerran olin tappanut ketun, piti minun myöskin syödä se. Hehän eivät voineet tietää, että meillä ranskalaisilla ei ole tapana syödä kettuja, niin että he tällä teollaan lausuivat siis vain toivomuksen, että sen, joka oli saavuttanut kunnian ajossa, myös piti saada osa saaliista. Ranskalaisen ei sovi kuitenkaan jättää kohteliaisuuden osoitusta vastaamatta, ja siitä syystä lähetin ketun takaisin noille oivallisille metsästäjille pyytäen heitä käyttämään sitä välipalanaan ensi metsästyspäivällisillä. Tällä tavalla käyvät ritarilliset vastustajat sotaa.
Olin tuonut kotiin retkeltäni selvän kartan englantilaisten asemista.Sen ojensin illalla Massenalle.
Olin toivonut, että se saisi hänet hyökkäämään, mutta kaikki nuo marsalkat olivat keskenänsä eripuraisia muristen ja toraillen kuin nälkäiset koirat. Ney vihasi Massenaa, Massena vihasi Junota, ja Soult taas vihasi heitä kaikkia. Tästä syystä ei voitu mitään toimittaa. Aikaa myöten hupeni ruokavarastomme hupenemistaan, ja kaunista ratsuväkeämme kalvoi rehun puute. Talven loppupuolella oli koko seutu kynitty puhtaaksi, niin että oli vaikea saada mitään suuhun pantavaa, vaikka lähetimme muonanhankkijamme kauas nuuskimaan. Oli siis selvää urhoollisimmallekin meistä, että täytyi perääntyä. Minäkin olin pakoitettu myöntämään sen. Mutta perääntyminen ei ollut varsin helppoa. Meidän joukot eivät olleet ainoastaan heikontuneet ja lopen väsyneet riittävän ravinnon puutteesta, vaan vihollinen oli myös käynyt rohkeaksi pitkällisen toimettomuutemme takia. Emme juuri pelänneet Wellingtonia. Tiesimme, että hän oli urhoollinen ja järkevä, mutta häneltä puuttui yritteliäisyyttä. Ja sitäpaitsi seudun autius esti häntä nopeasti takaa-ajamasta. Mutta suuri lauma aseistettuja talonpoikia, portugalilaisia sotamiehiä ja sissijoukkoja, oli kerääntynyt sivustamme ja jälkijoukon ympärille. Nuo miehet olivat koko talven pysytelleet asiaan kuuluvan etäisyyden päässä meistä; mutta nyt kun hevosemme olivat tulleet jäykkäjalkaisiksi, kiehuivat he etuvartijoittemme ympärillä kuin kärpäset, ja sen miehen henki, joka joutui heidän käsiinsä, ei ollut äyrinkään arvoinen. Voisin nimittää tuttavieni joukosta yli tusinan upseereja, jotka he surmasivat, ja onnellisimpia heistä olivat ne, jotka saivat luodin päänsä läpi tai suoraan sydämeen. Muutamien kuolema oli niin kauhistuttava, ettei koskaan uskallettu ilmoittaa heidän omaisilleen, millä tavalla he olivat saaneet surmansa. Niin tavallisia olivat nämä murhenäytelmät, ja vaikuttivat siihen määrään miestemme mielikuvitukseen, että oli hyvin vaikeata saada heitä poistumaan leiristä. Ennen kaikkia on mainittava eräs sissipäällikkö nimeltään Manuelo, ja lisänimeltään "hymyilevä", jonka teot täyttivät meikäläiset kauhulla. Hän oli suuri, vankka ja leikkisän näköinen mies. Tavallisesti hän oli vuorilla väijyksissä villien veitikoittensa kanssa. Voisi kirjottaa kokonaisen nidoksen tuon ryövärin julmuuksista ja raakuuksista, mutta varma on, että hän oli oivallinen mies, sillä hän ymmärsi niin järjestää miehensä, että meidän oli melkein mahdotonta kulkea hänen alueensa läpi. Tämän hän teki mahdolliseksi pitämällä ankaraa kuria, jota hän toteutti rankaisemalla miehiään suurella julmuudella, menettelytapa, joka teki heidät pelottomiksi taistelussa, mutta joka sai aikaan odottamattoman tuloksen, kuten kertomukseni on näyttävä. Eikö hän ollut ruoskinut omaa luutnanttiaankin — mutta te saatte kuulla siitä oikealla ajallaan.
Paljon vaikeuksia oli kertynyt paluumatkan johdosta, mutta oli selvää, ettei muutakaan keinoa ollut, ja niin Massena alkoi lähettää kuormastoja ja sairaita Torres Nevasista, joka oli hänen pääkortteerinsa, Coimbraan, ensimmäiseen lujaan asemaan yhteyslinjoillamme. Hän ei kuitenkaan voinut sitä suorittaa huomaamatta, ja sissilaumat parveilivat yhä tiheämmin sivujoukkojemme ympärillä. Yksi osastoistamme, nim. Clauselin, majaili Montbrun'in ratsuprikaatin kanssa kaukana eteläänpäin Tajosta, ja oli välttämätöntä ilmoittaa heille paluustamme, sillä muussa tapauksessa he olisivat jääneet jäljelle aivan vihollismaan sydämeen. Minä ihmettelin, kuinka Massena voisi heille ilmoittaa tästä, sillä yksinäiset pikalähetit eivät voineet saapua perille, ja pienempi osasto olisi tullut varmasti tuhotuksi. Tavalla tai toisella täytyi noille joukoille antaa käsky perääntyä takaisin, sillä muussa tapauksessa Ranska kadottaisi noin neljätoista tuhatta miestä. Tuskinpa saatoin aavistaa, että juuri minä, eversti Gerard, olin saava osakseni tehtävän suorittamisen, joka kunnian kirkkaudella olisi kruunannut jokaisen miehen elämän ja joka on suurimpia niistä urotöistä, jotka ovat tehneet minut niin maineikkaaksi. Siihen aikaan palvelin Massenan esikunnassa. Paitsi minua oli hänellä vielä kaksi muuta adjutanttia, jotka olivat myös sangen rohkeita ja älykkäitä upseereja. Toisen nimi heistä oli Cortes, toisen Duplessis. He olivat molemmatkin iältään minua vanhempia, mutta nuorempia kaikissa muissa suhteissa. Cortes oli laihahko, tummaverinen mies, hyvin, eloisa ja tulinen. Hän oli kelpo sotilas, mutta aivan liian itserakas. Oman mielipiteensä mukaan oli hän armeijan etevin mies. Duplessis oli gascognelainen kuten minäkin, ja varsin rohkea mies, kuten kaikki gascognelaiset. Päivisin vuorottelimme virkatehtävissämme, ja sinä aamuna, josta nyt on puhe, oli Cortesin vuoro. Näin hänet aamiaisella, mutta senjälkeen ei häntä eikä hänen hevostaan nähty. Koko päivän oli Massena tavallisella synkällä tuulellaan, viettäen suurimman osan ajastaan tirkistelemällä kenttäkiikarilla englantilaisten linjoja ja laivoja Tajo-joessa. Hän ei maininnut mitään siitä retkestä, jolle hän oli lähettänyt toverimme, eikä meidänkään sopinut kysellä.
Seistessäni noin kello kahdentoista aikana yöllä marsalkan pääkortteerin ulkopuolella, tuli hän ulos ja seisoi noin puoli tuntia liikkumattomana kädet ristissä rinnallaan ja tuijotti pimeän läpi itään päin. Hän seisoi niin jäykkänä ja liikkumattomana, että olisi voinut kuvitella tuon verhotun olennon kolmikolkka hattuineen olevan kuvapatsas eikä elävä olento. En voinut käsittää, mihin hän tuijotti; mutta lopulta päästi hän karkean kirouksen, kääntyi ympäri, meni sisään ja sulki oven perästään.
Seuraavana päivänä oli toisella adjutanteista, Duplessis'llä, ollut aamulla kohtaus Massenan kanssa, jonka jälkeen hän ja hänen hevosensa olivat kadonneet. Yöllä, istuessani marsalkan etuhuoneessa, astui hän ohitsesi, ja näin hänen taaskin seisovan ulkona ja tuijottavan itään päin aivan samoin kuin edellisenäkin yönä. Hän seisoi siellä runsaan puoli tuntia, mustan varjon kaltaisena pimeydessä; sitten hän meni sisään paiskaten oven kiinni jälkeensä. Kuulin kannusten ja miekan säilän kilahtelevan ja kolisevan hänen kulkiessaan. Hän oli kiivas vanha mies, mutta kun hänellä oli vastoinkäymisiä, olisin melkein mieluummin seisonut keisarin kuin hänen edessä. Kuulin hänen yöllä noituvan ja polkevan jalkaansa ylhäällä, pääni päällä, mutta hakemaan minua ei hän lähettänyt, ja tunsin hänet liian hyvin mennäkseni kutsumatta hänen luokseen.
Seuraavana aamuna oli minun palvelusvuoroni, sillä olin nyt hänen ainoa ja sitäpaitsi suosikkiadjutanttinsa; hän antoi aina arvon uljaalle soturille. Olen vakuutettu, että hänen tummissa silmissään kiilsi kyynel tullessani sinä aamuna hänen luokseen.
"Gerard", virkkoi hän, "tulkaa tänne."
Hän tarttui ystävällisin elein käsivarteeni vieden minut avonaisen, itään päin olevan ikkunan ääreen. Alhaalla levisi eteemme jalkaväen- ja toisella puolella ratsuväen leiri pitkine hevosrivineen. Saatoimme eroittaa ranskalaiset etuvartijat ja hiukan kauempana aukean kentän, jota siellä täällä verhosi viinitarhat. Sen yhdellä sivustalla oli jono vuoria, joista eräs huippu kohosi silmiin pistävästi muita korkeammalle. Näiden vuorten juuria ympäröi leveä metsävyöhyke. Sen läpi luikerteli pieni polku, kimallellen auringon paisteessa, vuoroin aleten vuoroin kohoten, kunnes katosi kahden vuorenhuipun väliin.
"Tuo", sanoi Massena osoittaen vuorta, "on Sierra de Merodal. Voitteko nähdä mitään sen huipulla?"
Vastasin kieltävästi.
"Entäs nyt", sanoi hän ojentaen minulle kiikarin.
Sen avulla huomasin vuoren huipulla jonkinlaisen vallin tai kivikasan.
"Se mitä näette, on joukko puupölkkyjä, jotka ovat kootut sinne merkinantoa varten. Me haalimme ne sinne siihen aikaan, kun olimme seudun herroja, ja vaikk'emme sitä enää ole, seisoo merkki siellä koskemattomana. Gerard, tuo täytyy sytyttää ensi yönä. Se on välttämätöntä Ranskalle, keisarille ja armeijalle. Kaksi teidän toverianne ovat lähteneet sitä sytyttämään, mutta ei kumpikaan heistä ole saavuttanut päämääräänsä. Tänään on teidän vuoronne, ja minä toivon, että teillä on parempi onni."
Sotilas ei kysele syytä annettuun määräykseen, ja minulla ei ollut muuta tekemistä kuin kiiruhtaa ulos huoneesta täyttämään tehtävääni. Mutta marsalkka laski kätensä olkapäälleni pidättäen minua.
"Teidän tulee tietää kaikki voidaksenne ymmärtää, kuinka tärkeä se asia on, jonka puolesta panette alttiiksi henkenne", sanoi hän. "Viisikymmentä peninkulmaa etelään päin meistä, Tajon toisella puolella, majailee kenraali Clausel'in joukko. Hänen leirinsä on lähellä erästä Sierra d'Ossa nimistä vuorenhuippua. Sen korkeimmalla kohdalla on merkkitulilaite, jonka viereen on asetettu vartiopaikka. Olemme keskenämme sopineet, että kun hän keskiyöllä näkee roviomme palavan, sytyttää hän vastaukseksi omansa ja sen tehtyään vetäytyy takaisin pääarmeijaan. Ellei hän heti lähde liikkeelle, täytyy minun peräytyä ilman häntä. Kahden päivän aikana olen tehnyt kaikkia mahdollisia ponnistuksia antaakseni hänelle tästä tiedon. Tänään sen täytyy tapahtua, muuten jää hänen armeijansa jäljelle ja tulee perinpohjin hävitetyksi."
Ah ystävät! Kuinka paisuikaan sydämeni ylpeydestä kuullessani, minkä suuren työn onni oli varannut minun tehtäväkseni. Jos säilyisin hengissä, tulisi tästä uusi loistava lehti laakeriseppeleeseeni, ja jos kuolisin, tulisi siitä elämäni arvoinen kuolema. En puhunut mitään, mutta luulen, että jalot ajatukseni heijastuivat epäilemättä kasvoillani, sillä Massena tarttui käteeni puristaen sitä.
"Tuolla on vuorenhuippu ja tuolla rovio", sanoi hän, "mutta sissijoukko on teidän ja sen välissä. En voi luovuttaa suurta osastoa, ja pienempi havaittaisiin ja tulisi tuhotuksi. Sentähden täytyy teidän suorittaa se yksinänne. Te saatte itse miettiä, millä tavalla, mutta kello kahdentoista aikana tänä yönä täytyy rovion roihuta."
"Jos ei niin käy", sanoin minä, "silloin pyydän teitä, herra marsalkka, lähettämään tavarani ja rahani äidilleni." Annoin hänelle sitten kättä ja poistuin hehkuvin sydämin, ajatellessani sitä suurta tehtävää, joka oli edessäni.
Istuin hetkisen huoneessani miettien, miten olisi viisainta ryhtyä tähän yritykseen. Tosiasia, ettei kahdelle niin oivalliselle ja urhokkaalle upseerille kuin Cortesille ja Duplessis'lle ollut onnistunut päästä Sierra de Merodalin huipulle, osoitti, että sissijoukko vartioi seutua erittäin tarkasti. Laskin etäisyyden kartasta. Sain selville, että vuorille saapuakseen täytyi kulkea kymmenen englannin peninkulmaa aukeata maata. Vuoria ympäröi metsävyöhyke, jonka leveys oli noin kolme tai neljä peninkulmaa. Sitten seurasi itse vuorenhuippu, joka ei ollut erikoisen korkea, mutta sangen alaston, niin ettei ollut mitään, minkä suojaan kätkeytyä. Nämä olivat retkeni kolme osaa.
Ajattelin, että kunhan vain saapuisin metsään, luonnistuisi kaikki muu helposti, sillä sen varjossa saatoin maata piilossa yöhön saakka ja sitten pimeyden turvissa kiivetä vuorenhuipulle. Minulla olisi kahdeksasta kahteentoista neljä tuntia pimeää, jolloin voisin kiivetä ylös. Siis ainoastaan ensimäinen matkan osa antoi minulle vakavaa miettimisen aihetta.
Pitkin alavaa seutua kulki tuo luokseen houkutteleva kimalteleva polku, ja muistin kummankin toverini lähteneen matkalle hevosen selässä. Tämä seikka oli varmasti ollut syynä heidän perikatoonsa, sillä ei mikään ollut ryöväreille helpompaa kuin pitää tietä silmällä ja väijyä kaikkia, jotka sitä myöten kulkivat. Minun ei olisi ollut vaikeata ratsastaa tasangon kautta, sillä siihen aikaan olin erinomaisessa ratsastuskunnossa. Minulla oli paitsi Violetteä ja Rataplania, jotka olivat armeijan parhaat hevoset, myöskin tuo erinomainen metsästyshevonen, jonka olin siepannut sir Cottonilta. Ajateltuani paljon sinne ja tänne, päätin lopulta kuitenkin lähteä jalkaisin, koska käsitin, että siten pystyisin paremmin käyttämään edukseni jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta. Mitä vaatetukseeni tulee, peitin husaaripukuni pitkällä viitalla ja otin harmaan lakin päähäni. Te ehkä kysytte, miksi en pukenut itseäni talonpojaksi, mutta siihen minä vastaan, että kunnian mies ei halua tulla tuomituksi urkkijana. On toinen asia tulla murhatuksi, toinen tulla tuomituksi oikeudenmukaisesti sotalakien mukaan. En tahtonut saattaa itseäni vaaraan saada ensinmainitunlaisen kuoleman.
Päivällisen jälkeen lähdin leiristä ja kuljin vartiolinjojemme läpi. Viittani alla oli minulla kenttäkiikari ja pistooli sekä sapelini, ja taskussani oli taula, piikivi ja terästä.
Ensimäiset kaksi, kolme peninkulmaa pysyttelin viinitarhojen suojassa, ja täten pääsin niin hyvin eteenpäin, että sydän oikein pamppaili rinnassani. Itsekseni tuumiskelin, että jos vain mies, jolla on vähänkin älyä, ryhtyy asiaan, voi sen helposti viedä onnelliseen päätökseen. Luonnollisesti olivat Cortes ja Duplessis tulleet huomatuiksi ratsastaessaan aukeata tietä pitkin; mutta toinenpa oli asia tuon ovelan Gerardin kanssa, joka hiipi eteenpäin viinitarhojen turvissa. Voin sanoa kulkeneeni noin viisi peninkulmaa, ennenkuin kohtasin mitään estettä. Mutta sitten saavuin erääseen pieneen ravintolaan, jonka edustalla oli muutamia vaunuja ja koko joukko ihmisiä. Ne olivat ensimäiset matkallani kohtaamat ihmiset. Nyt, ollessani näin kaukana linjoiltamme, tiesin, että jokainen mies, jonka kohtasin, oli vihollinen. Laskeuduin senvuoksi pitkälleni maahan ja ryömin paikkaan, josta paremmin voin pitää silmällä tapausten kulkua. Tällöin hoksasin heidän olevan talonpoikia, jotka paraillaan lastasivat tyhjiä viinitynnöreitä kahteen vaunuun. En voinut huomata, että he voisivat jollain tavoin minua auttaa yhtä vähän kuin estääkään, ja siitä syystä läksin jälleen eteenpäin.
Mutta pian äkkäsin, ettei tehtäväni ollutkaan niin helppo kuin olin luullut, sillä kun tie sittemmin kääntyi ylöspäin, loppuivat myöskin viinitarhat, ja olin nyt eräällä toisella kukkuloiden ympäröimällä alueella. Ojasta, jonne olin kömpinyt, tarkastelin kenttäkiikarillani seutua ja huomasin pian, että jokaiselle kukkulalle oli asetettu vartija, ja että nuo miehet olivat sijoittaneet linjansa ja etuvartijansa yhtä tarkasti kuin mekin. Olin kuullut kerrottavan siitä kurista, jota tuo hymyilevä roisto piti, ja tämä oli varmasti yksi näyte siitä. Kukkuloitten välissä oli vartioketju, ja mihin tahansa loinkin silmäni, kaikkialla näin vastassani vihollisen. Mitä hittoa oli tehtävä? Oli niin vähän kätkeytymismahdollisuuksia, että rotankin olisi ollut vaikea päästä huomaamatta ohitse. Pimeän tultua kävisi se tietenkin helposti, kuten oli käynyt tunkeutuessani englantilaisten linjojen läpi Torres Vedrasin luona, mutta olin vielä niin kaukana vuoresta, etten ehtisi sinne kello kahdeksitoista sytyttämään roviota. Makasin edelleenkin ojassa tehden toinen toistaan rohkeampia suunnitelmia. Mutta lopulta sain sen valonsäteen, joka on aina valmis pilkistämään urhoolliselle miehelle, joka ei epäile.
Muistan kertoneeni jo teille niistä kahdesta kapakan luona seisovista vaunuista, joihin oli kuormitettu tyhjiä tynnyreitä. Härät olivat käännetyt itäänpäin, niin että oli todennäköistä, että vaunut lähtisivät samaan suuntaan kuin minäkin. Jos nyt vaan voisin kätkeytyä johonkin noista tyhjistä tynnöreistä, niin eipä löytyisi helpompaa keinoa päästä sissijoukon vartiolinjan läpi. Niin yksinkertainen ja hyvä oli tämä suunnitelma, etten sen hoksattuani voinut pidättäytyä ilon purkauksesta. Tuossa tuokiossa läksin harppaamaan kapakkaa kohti. Likellä, pensaston suojassa, oli minulla hyvä tilaisuus pitää silmällä mitä tiellä tapahtui.
Siellä oli kolme miestä punaisine Monteropäähineineen. He lastasivat vaunuihin tynnöreitä ja olivat jo täyttäneet toisen ja alkaneet toista, mutta siellä oli vielä koko joukko tyhjiä tynnöreitä odottamassa. Olen aina sanonut, että onni on nainen, joka ei voi vastustaa soreata nuorta husaariupseeria. Maattuani hetkisen piilopaikassani, näin että miehet menivät sisälle kapakkaan. He olivat nimittäin työnsä johdosta tulleet janoisiksi, sillä oli hyvin lämmin päivä. Salaman nopeudella syöksyin piilopaikastani, kiipesin vankkureihin ja ryömin yhteen tyhjään tynnöriin. Siinä oli pohja, mutta ei kantta, ja sen avonainen puoli oli kuorman sisään päin. Kyyristyin kokoon kuin koira kopissaan, jalat kippurassa leuan alla, sillä tynnöri oli pienenlainen, ja minä taas suurikasvuinen mies. Siinä maatessani tulivat nuo kolme miestä ulos, ja täräyksestä, jonka kuulin pääni päältä, arvasin, että jokin toinen tynnöri oli pantu minun tynnörini päälle. Tätä lastaustyötä jatkoivat he hyvän aikaa, niin etten lopulta voinut käsittää, kuinka saatoin päästä tynnöristäni jälleen pois. Mutta vuoronsa kullakin: sitten kun on Reinistä päästy on aika ajatella Veikselin ylimenoa. En siis epäillyt. Kun onni ja oma kekseliäisyyteni olivat vieneet minut näinkin pitkälle, olin kyllä edelleenkin selviytyvä.
Niin pian kuin miehet olivat kuormittaneet vankkurit, lähdettiin matkalle. Riemuitsin tynnörissäni, sillä talonpojat kuljettivat minua juuri sitä tietä, jota minun oli mentävä. Ajoimme hitaasti, ja päätin että talonpojat kävelivät vaunujen sivulla, koska eroitin heidän äänensä aivan vieressäni. He tuntuivat olevan veikeitä poikia, sillä kävellessään he nauraa hohottivat oikein sydämensä pohjasta. Vaikka puhunkin heidän kieltään varsin hyvin, en kuitenkaan voinut keksiä mitään naurettavaa niissä sanoissa jotka saatoin kuulla.
Laskin, että sillä vauhdilla, jolla härät kulkivat, taivalsimme noin kaksi peninkulmaa tunnissa. Sentähden, kun otaksuin kaksi ja puoli tuntia kuluneeksi — mutta oh, ystäväni, kuinka pitkiä tunteja! kokoon kyyristyneenä, melkein tukehtuneena ja myrkytettynä tynnörin pohjasta nousevien höyryjen takia — silloin olin varma, että me olimme kulkeneet vaarallisen, aukean alueen ohitse ja että olimme nyt metsän ja vuorten reunassa. Nyt täytyi minun koettaa tuumailla, miten pääsisin pois tynnöristä. Suunnittelin monenlaisia keinoja ja vertailin, mikä niistä olisi paras — silloin tulikin kysymys ratkaistuksi yksinkertaisella mutta odottamattomalla tavalla.
Vankkurit pysähtyivät äkkiä tärähtäen, ja minä kuulin useidenkiihtyneiden, karkeiden äänien puhuvan. "Missä, missä?" huusi yksi."Vankkureissa", sanoi toinen. "Kuka hän on?" kyseli kolmas."Ranskalainen upseeri; näin hänen lakkinsa ja saappaansa."
Kalkki purskahtivat nauramaan. "Katsellessani ulos kapakan ikkunasta näin hänen hyppäävän tynnöriin kuin mikäkin härkätaistelija, jota eläin ahdistaa." — "Mikä tynnöri se oli?" — "Se oli tuo", sanoi mies lyöden nyrkillään tosiaankin juuri siihen tynnöriin, jossa makasin.
Mikä tilanne, ystäväni, minun asemassani olevalle miehelle! Vielä nytkin neljänkymmenen vuoden kuluttua punastun sitä muistellessani. Tulla vangituksi kuin rotta pyydykseen ja avuttomana kuunnella noiden talonpoikaiskollojen raakaa naurua, ja sitten huomata tehtävänsä keskeytyneen yhtä arvottomalla kuin hullunkurisellakin tavalla. Olisin siunannut sitä miestä, joka olisi laskenut luodin tynnörin läpi ja lopettanut kurjuuteni.
Kuulin tynnöreitten jyminän, kun niitä purettiin vaunuista, ja sitten näin kahden partaisen naaman ja kahden pyssynpiipun tirkistelevän minua. He tarrasivat viittani liepeisiin ja vetivät minut päivän valoon. Mahtoipa olla omituinen näky, kun seisoin siinä tirkistellen ja silmiäni siristellen häikäisevässä auringon paisteessa. Ruumiini oli aivan kuin rampautunut, sillä en voinut suoristaa kangistuneita jäseniäni. Viittani oli siltä kohdalta, joka oli ollut tynnörin pohjaa vasten, punainen kuin englantilaisen sotilaan. He nauroivat nauramistaan, nuo lurjukset, ja koettaessani ryhdilläni ja kasvojen ilmeellä osoittaa heille halveksumistani, rähättivät he vain yhä pahemmin. Mutta nytkin, tässä epämiellyttävässä tilanteessa, käyttäydyin arvoni mukaisella tavalla, ja silmäillessäni ylpeästi heidän joukkoansa, ei miehissä ollut ainoatakaan, joka olisi uskaltanut kohdata katsettani.
Yhdellä ainoalla silmäyksellä huomasin, miten asian laita oli. Talonpojat olivat luovuttaneet minut sissijoukon etuvartijoille. Heitä oli kahdeksan mustatukkaista, villinnäköistä olentoa, pumpulikaulaliinoineen, tiheänappisine nuttuineen ja värillisine vöineen. Kullakin heistä oli kivääri ja yksi tai kaksi vyöhön kiinnitettyä pistoolia. Päällikkö, suuri ja roteva rosvo, piti kiväärinsä korvaani vasten, sillä aikaa kuin toiset tutkivat taskujani ja ottivat minulta viitan, pistoolin, kiikarin, piikiven ja sytyttimen. Tulkoon mitä tahansa, kaikki oli hukassa, sillä nyt en voinut edes sytyttää roviota, vaikka pääsisinkin perille.
Ajatelkaahan, ystäväni, kahdeksan sissiä ja kolme talonpoikaa ja minä yksinäni ja aseetonna. Oliko Etienne Gerard epätoivoissaan? Joutuiko hän ymmälleen? Te tunnette minut liiankin hyvin, mutta nuo kirotut ryövärit eivät minua tunteneet. En milloinkaan ole osoittanut niin erinomaista ja hämmästyttävää toimintaa kuin tällä hetkellä, jolloin kaikki näytti olevan hukassa. Mutta voitte arvata monta asiaa, ennenkuin keksitte sen keinon, jolla pujahdin noiden roistojen kynsistä. Kuunnelkaa, niin kerron sen teille.
He olivat raastaneet minut vankkureista huomattuaan minut, ja minä seisoin jäseniäni oikoillen heidän keskellään. Mutta jäykkyys meni ohitse, ja ajatukseni työskenteli innokkaasti keksiäkseen jonkun keinon paeta. Ryöväreitten etuvartiosto oli kapeassa solassa. Yhdeltä puolelta rajoitti sitä jyrkkä vuorenseinämä, toiselta puolelta vietti se hiljalleen alaspäin päätyen pensaikkoa kasvavaan laaksoon useita satoja metrejä alempana. Nuo miehet, ymmärrättekö, ovat rivakoita vuoristolaisia, jotka osaavat juosta kallioita ylös ja alas aivan toisella nopeudella kuin minä. Heillä oli nahkaiset jalkineet, melkein sandaalin tapaan jalkoihin sidotut, ja niillä pystyivät he liikkumaan jyrkimmissäkin paikoissa. Vähemmän päättäväinen mies olisi joutunut epätoivoon. Mutta minä hoksasin tuossa tuokiossa sen keinon, jonka kohtalo minulle tarjosi, ja käytin sitä hyväkseni. Yksi tynnöreistä oli vieritetty aivan rinteen reunalle. Liikutin itseäni hitaasti sitä kohden, ja sitten oikealla tiikerin hyppäyksellä loikkasin tynnörin sisään, ja panin yhdellä nykäyksellä sen vyörymään vuorenrinnettä alas.
En koskaan tule unohtamaan sitä hirveätä menoa, sitä hyppimistä, vierimistä ja pyörimistä pitkin tuota kauhistuttavaa jyrkännettä alas. Olin vetänyt koko ruumiini kokoon, niin että se oli kuin kiinteä möhkäle; vain pääni pisti tynnörin sisästä esiin. Oli suorastaan ihme, etteivät aivot lentäneet päästäni. Tynnöri vyöryi aluksi pitkiä, tasaisia rinteitä myöten, mutta sitten tuli teräviä pengermiä, joissa se ei enää vyörinyt, vaan hyppi kuin kauris jyristen ja jymisten vuorta alas, niin että jok'ikinen luu ruumiissani naksahteli. Tuuli suhisi korvissani, ja pääni pyöri ympäri, kunnes tulin aivan sairaaksi ja sekapäiseksi ja melkein tajuttomaksi; sitten vihdoinkin saavuin siihen pensaikkoon, jonka olin nähnyt syvällä alhaalla. Vyöryin sen läpi niin että oksat ritisivät ja räiskyivät, ja tulin sitten jälleen erästä rinnettä myöten toiseen pensaikkoon, missä tynnörini törmätessään pientä puuta vastaan lensi kappaleiksi. Ryömin esiin laidaksien ja vanteiden seasta. Ruumistani pakoitti, mutta sydämeni riemuitsi ja sieluni iloitsi, sillä tiesin suorittaneeni suuren urotyön; minä olin jo näkevinäni, että rovio paloi vuorenhuipulla.
Sain hirveitä kuvotuksia ja tunsin itseni aivan kuin merisairaaksi sen tärinän jälkeen, jota olin saanut kestää. Parisen minuuttia istuin pää käsiin vajonneena tynnörini jätteiden vieressä. Mutta nyt ei ollut aikaa levätä. Kuulin jo laukauksia takanani, ja ne ilmaisivat minulle, että vainoojani tulivat vuorenrinnettä alaspäin. Tunkeuduin metsän tiheimpään osaan ja juoksin juoksemistani, siksi kunnes olin lopen väsynyt. Silloin paneuduin pitkäkseni ja kuuntelin, mutta en kuullut kerrassaan mitään. Olin pujahtanut vihollisteni kynsistä.
Toinnuttuani entiselleni aloin astella reippaasti eteenpäin. Eksyttääkseni vihollisiani kahlasin useiden purojen ylitse, sillä päähäni oli pälkähtänyt, että minua mahdollisesti vainottaisiin koirien kanssa. Tultuani eräälle aukealle paikalle ja silmäiltyäni ympärilleni huomasin ilokseni, etten seikkailustani huolimatta ollut tullut kovinkaan kauaksi oikealta suunnaltani. Edessäni oli Merodalin huippu. Sen alaston ja terävä kärki kohosi vaivaistammimetsikön ylitse, joka kasvoi sen rinteellä. Nämä metsiköt olivat sen pensaikon jatkona, jossa olin löytänyt suojan. Vaikka tiesinkin, että jokainen käsi oli minua vastaan ja että olin aseeton, en kuitenkaan luullut olevan mitään vaaraa, niinkauan kuin olin täällä ja saatoin kätkeytyä puiden sekaan. En nähnyt ketään, mutta silloin tällöin kuulin etäältä kimeitä vihellyksiä ja kiväärin laukauksia.
Oli vaikeata päästä tiheikön lävitse, mutta ilokseni saavuin lopulta suurempien puiden luokse ja löysin pienen polun, joka puikkelehti niiden välistä. Olin luonnollisesti liian viisas kulkeakseni sitä pitkin, mutta pysyttelin sitä niin lähellä kuin mahdollista seuraten sen suuntaa. Olin taivaltanut jonkun matkaa ja luulin jo olevani likellä metsänreunaa, kuin omituinen, valittava ääni saapui korviini. Aluksi luulin, että se oli jonkun eläimen ääntelemistä, mutta sitten kuului katkonaisia sanoja, joista erotin vain ranskalaisen huudahduksen "Mon Dieu." Hyvin varovaisesti hiivin siihen suuntaan, josta ääni tuli ja tässä seuraa, mitä näin.
Kuivalla lehtivuoteella makasi mies pitkällään. Hänellä oli samanlainen harmaa sotilaspuku kuin minullakin.
Hän oli nähtävästi vaikeasti haavoittunut, sillä hän piti kauttaaltaan veren tahraamaa vaatetta rintaansa vasten. Verilätäkkö oli muodostunut hänen ympärilleen, ja häntä ympäröivät kärpäslaumat, joiden surina olisi varmastikin kiinnittänyt huomiotani, ellei sitä jo olisi tehnyt tuon haavoittuneen ähkyminen. Pysähdyin hetkiseksi, epäillen että tässä oli ehkä ansa minun vangitsemisekseni; mutta sitten voitti säälin tunne kaikki arvelut, juoksin esiin ja polvistuin hänen vierelleen. Hän suuntasi minuun sekavan silmäyksen, ja nyt näin että siinä makasi Duplessis, mies, joka oli lähetetty ennen minua. Hänen sisäänpainuneista poskistaan ja lasimaisista silmistään näin, että hän teki kuolemaa.
"Gerard", kuiskasi hän, "Gerard." Saatoin näyttää hänelle vain osanottoani; mutta hän, vaikka elämänsä oli sammumaisillaan, tahtoi gentlemannina täyttää velvollisuutensa viimeiseen asti.
"Rovio, Gerard! Tahdotteko sytyttää sen?"
"Onko teillä terästä ja piikiveä?"
"Täällä niitä on."
"Siis sytytän sen tänä yönä."
"Kuolen onnellisena nyt, kun kuulen teidän sen sanovan. Ne ampuivat minua, Gerard. Mutta teidän pitää sanoa marsalkalle, että tein parhaani."
"Ja Cortes?"
"Cortes, hänelle ei käynyt niin hyvin kuin minulle, hän joutui ryövärien käsiin ja sai hirmuisen lopun. Jos huomaatte, ettette voi päästä heidän kynsistään, ampukaa kuula oman sydämenne läpi, ettei teidän tarvitsisi kuolla Cortesin tavoin."
Näin että hänen hengityksensä oli pysähtymäisillään, ja kumarsin alemmaksi kuullakseni hänen sanojaan.
"Voitteko mainita minulle jotain, joka voisi minua auttaa saavuttamaan päämääräni?"
"Kyllä, kyllä; de Pombai, hän voi auttaa teitä; luottakaa häneen — —"
Nämä sanat lausuttuaan painui hänen päänsä rintaa vasten, ja hän oli kuollut.
"Luottakaa de Pombaihin." Se oli hyvä neuvo.
Hämmästyksekseni näin erään miehen seisovan sivullani. Olin ollut siihen määrin kiintynyt toverini puheeseen ja niin innokas kuulemaan hänen sanojaan, että mies oli aivan huomaamattani päässyt tulemaan luokseni. Nyt ponnahdin ylös ja tarkastelin häntä. Hän oli pitkä, tumma mies, mustatukkainen, tummasilmäinen, mustapartainen, kasvot pitkulaiset ja vakavat. Kädessään oli hänellä viinipullo ja olan yli riippui väkipyssy sillä tavalla, kuin noitten miesten on tapana sitä kantaa. Hän ei tehnyt mitään yritystä käyttää sitä, ja ymmärsin, että hän oli se mies, jota kuollut oli minulle suositellut.
"Ah, hän on kuollut; hän pakeni tänne metsään sittenkuin häntä oli ammuttu. Mutta minulla oli onni löytää hänet täältä, missä hän oli vaipunut maahan ja tehdä hänen viimeiset hetkensä helpommiksi. Tuon vuoteen olen pannut kokoon, ja tämän viinin olen tuonut hänelle janonsa sammuttamiseksi."
"Kiitän teitä Ranskan nimessä. Olen vain eversti kevyessä ratsuväessä; mutta olen Etienne Gerard, ja sillä nimellä on jonkun verran kaikua Ranskan armeijassa. Saanko kysyä —."
"Kyllä, herra, minä olen Aloysius de Pombal, samannimisen kuuluisan aatelismiehen nuorempi veli. Tätä nykyä olen ensimäinen luutnantti siinä sissijoukossa, jonka päällikkönä on tunnettu Manuelo 'hymyilevä'."
Kautta kunniani, enkös pistänyt kättäni siihen kohtaan, missä pistoolini piti olla; mutta mies vain hymyili tälle liikkeelle.
"Olen hänen ensimäinen luutnanttinsa, mutta minä olen myöskin hänen verivihollisensa", sanoi hän. Puhuessaan aukaisi hän nuttunsa ja veti paidan syrjään. "Kas tässä", sanoi hän näyttäen minulle selkäänsä, joka oli merkitty ja raadeltu punaisilla purppuranvärisillä juovilla. "Näin on 'Hymyilevä' menetellyt kanssani, vaikka suonissani virtaa Portugalin jalointa verta. Mutta tulette näkemään, kuinka minä kostan."