— Mutta… mutta, Andrée, minä en voi jäädä Ranskaan, minä tahdon jättää kaiken. Minulla ei enää ole omaisuutta, eikä tulevaisuuttakaan. Voisin suostua uhraamaan sinut alttarin juurelle, mutta maailmaan, työhön… Andrée, ajattele toki!
— Olen kaikkea miettinyt… Rakastan sinua vilpittömästi, Filip; mutta jos minut jätät, nielen kyyneleeni ja pakenen pois lapseni kätkyen ääreen.
Lääkäri lähestyi.
— Tuo on liioittelua, mielettömyyttä, — virkkoi hän.
— Ah, tohtori, mitä sanotte!… Äitiyskö mielettömyyttä? Mutta tämän mielettömyyden on Jumala itse minulle lähettänyt. Niin kauan kuin lapsi minua tarvitsee, minä pysyn päätöksessäni.
Filip ja tohtori vaihtoivat äkkiä katseen.
— Lapseni, — sanoi tohtori puuttuen ensimäisenä puheeseen, — en ole erittäin kaunopuheinen saarnaaja; mutta muistelen, että Jumala kieltää liian hartaasti kiintymästä mihinkään olentoon.
— Niin, sisareni, — lisäsi Filip.
— En toki usko, että Jumala kieltää äitiä hartaasti rakastamasta poikaansa, hyvä tohtori!
— Suokaa anteeksi, tyttäreni, filosofi, lääkäri koettaa nyt mitata kuilun, jonka teologi kaivaa inhimillisille intohimoille. Etsikää jokaisessa Jumalan laatimassa käskyssä ei ainoastaan siveellistä syytä, joka toisinaan on hienoa täydellisyyden viisastelua, vaan aineellistakin syytä. Jumala kieltää äitiä liiallisesti rakastamasta lastaan, koska lapsi on heikko, hento vesa, altis kaikenlaisille kivuille, kaikenlaisille kärsimyksille, ja koska lyhytikäisen olennon rakastaminen voi saattaa epätoivoon.
— Tohtori, — mutisi Andrée, — miksi minulle tuon sanotte? Ja sinä,Filip, miksi katselet minua noin säälivästi… noin kalpeana?
— Rakas Andrée, — keskeytti nuori mies, — seuraa minun neuvoani, hellän ystävän neuvoa; terveytesi on nyt entisellään, mene mahdollisimman pian Saint Denis'n luostariin.
— Minäkö!… Sanoinhan sinulle, etten hylkää poikaani.
— Niin kauan kuin hän teitä tarvitsee, — virkkoi tohtori hiljaa.
— Hyvä Jumala, — huudahti Andrée, — mitä on tapahtunut? Puhukaa.Jotakin surullista… jotakin kauheata?
— Olkaa varuillanne, — kuiskasi lääkäri Filipin korvaan; — hän on vielä kovin heikko kestääkseen ratkaisevan iskun.
— Veljeni, sinä et vastaa mitään; selitähän.
— Rakas sisar, tiedäthän, että palatessani tulin Point-du-Jourin kautta, missä poikasi imettäjä asuu.
— Niin… Entä sitten?
— Kah… lapsi on hiukan sairas.
— Sairas… se rakas lapsukainen! Nopeasti, Marguerite…Marguerite… vaunut! Minä tahdon mennä lapseni luo!
— Mahdotonta! — huudahti lääkäri. — Te ette ole kyllin voimissanne lähteäksenne ja kestääksenne vaunujen täristystä.
— Vasta tänä aamuna sanoitte minulle, että se oli mahdollista; sanoitte, että huomenna Filipin palattua saisin käydä pienokaista katsomassa.
— Minä luulin vointinne paremmaksi kuin se on.
— Te siis petitte minua? Lääkäri oli vaiti.
— Marguerite, — toisti Andrée, — tahdon, että minua totellaan!…Mene toimittamaan vaunut!
— Mutta se voi koitua sinulle kuolemaksi, — ehätti Filip
— No, minä kuolen sitten!… En ole niin kovin elämään kiintynyt!…
Marguerite odotti, katsellen vuoroin emäntäänsä, vuoroin isäntäänsä, vuoroin tohtoria.
— No, kun minä käsken! — huudahti Andrée, jonka poskille nousi äkillinen puna.
— Rakas sisar!
— Minä en kuuntele enää mitään, ja jos minulta kielletään vaunut, niin menen jalkaisin.
— Andrée, — virkkoi Filip äkkiä sulkien hänet syliinsä, — sinä et mene, et, sinun ei ole tarvis mennä.
— Lapseni on kuollut! — äännähti nuori nainen innottomasti, antaen käsivarsiensa pudota sivuille, istuessaan nojatuolissa, mihin Filip ja tohtori juuri olivat hänet asettaneet.
Filip vastasi ainoastaan suutelemalla hänen kylmää ja hervotonta kättään. Vähitellen herpautui Andréen kaula, hänen päänsä vaipui rinnoille ja kyyneleet valuivat vuolaina.
— Jumala on tahtonut, — sanoi Filip, — että kärsisimme tämän uuden onnettomuuden, Jumala, joka on suuri ja vanhurskas, Jumala, jolla ehkä oli sinuun nähden muita suunnitelmia, sanalla sanoen Jumala, jonka mielestä tämän lapsen läsnäolo luonasi epäilemättä oli ansaitsematon rangaistus.
— Mutta… — huokasi äiti-rukka, — miksi on Jumala antanut tuon viattoman olennon kärsiä?
— Jumala ei ole antanut hänen kärsiä, tyttäreni, — virkkoi tohtori; — hän kuoli samana yönä, kun hän syntyi… Älkää häntä enempää kaivatko kuin tiellenne häilähtänyttä häipyvää varjoa.
— Mutta kuulemani huudot?…
— Olivat hänen hyvästijättönsä elämälle.
Andrée kätki kasvot käsiinsä, sillävälin kun noiden kahden miehen ajatukset yhtyivät kaunopuheisessa katseessa ja he onnittelivat toisiaan hurskaasta valheestansa.
Äkkiä astui Marguerite sisään kirje kädessä. Se oli osoitettuAndréelle… Kuoreen oli piirretty:
"Neiti Andrée de Taverney; Pariisi, Rue Coq-Héron n:o 9, ensimäinen pääportti Plâtrière-kadulta käsin."
Filip näytti kirjettä tohtorille Andréen pään yli. Nuori äiti ei enää itkenyt, vaan oli syvimmän tuskan vallassa.
"Ken hänelle tänne kirjoittanee?" ajatteli Filip. "Kukaan ei tiennyt hänen osoitettaan, eikä päällekirjoitus ole isäni käsialaa."
— Kah, Andrée, — virkkoi hän, — kirje sinulle! Ajattelematta, vastustelematta, kummastumatta Andrée mursi kuoren, kuivasi silmänsä ja avasi paperin lukeakseen; mutta tuskin hän oli silmännyt kirjeen sisältämät kolme riviä, kun hän päästi kimakan huudon, nousi ylös kuin mielipuoli ja putosi, jalat ja käsivarret hirveän kouristuksen jäykistäminä, raskaasti kuin kuvapatsas apuun rientävän Margueriten syliin. Filip otti kirjeen ja luki:
'Merellä joulukuun 15. p. 17—.
Teidän kartoittamananne matkustan, ettekä te minua enää koskaan näe; mutta minulla on lapseni, joka ei teitä milloinkaan nimitä äidiksi.
Gilbert.'
Filip rutisti paperin, raivosta kiljahtaen.
— Oi, — sanoi hän hammasta purren, — olin melkein unohtanut sattuman aiheuttaman rikoksen; mutta tämä aivoituksellinen rikos saa rangaistuksen… Andréen hervottoman pään päällä vannon surmaavan! tuon kurjan ensi kerralla, kun hän näyttäytyy silmieni edessä. Jumala tahtoo, että hänet kohtaan, sillä hän on täyttänyt mittansa… Tohtori, vieläkö Andrée tästä toipuu?
— Kyllä, kyllä.
— Tohtori, huomenna täytyy Andréen muuttaa Saint-Denis'n luostariin; ylihuomenna täytyy minun olla ensimäisessä merisatamassa… Heittiö on paennut… Minä seuraan häntä… Sitäpaitsi täytyy minun saada lapsi… Tohtori, mikä on lähin satama?
— Havre.
— Kolmenkymmenenkuuden tunnin päästä olen Havressa, — vastasi Filip.
62.
Laivassa.
Tästä hetkestä asti Andréen asunto oli hiljainen ja synkkä kuin hauta.
Sanoma hänen poikansa kuolemasta olisi Andréen ehkä surmannut. Se olisi ollut niitä hiljaisia, hitaita kärsimyksiä, jotka alati jäytävät elinvoimaa. Gilbertin kirje taas oli niin raju isku, että se kiihoitti Andréen jalossa sydämessä kaiken tarmon ja taisteluinnon, mitä hänellä vielä oli.
Toinnuttuaan hän etsi katseellaan Filipiä, ja viha, jonka hän luki tämän silmissä, oli hänelle uusi rohkeuden lähde.
Hän odotti, kunnes voimansa olivat palanneet kyllin täydellisesti, jotta kykenisi puhumaan äänen värähtämättä.
— Ystäväni, — sanoi hän sitten, tarttuen Filipin käteen, — puhuit minulle tänä aamuna Saint-Denis'n luostarista, jossa madame la dauphine on hankkinut minulle kammion?
— Niin puhuin, Andrée.
— Toivon, veljeni, että vielä tänään saatat minua sinne.
— Kiitos, rakas sisar!
— Teille, tohtori, — jatkoi Andrée, — kiitokset olisivat liian halpa palkkio osoittamastanne suuresta ystävyydestä ja hartaudesta. Te, tohtori, ette voi saada palkkaanne tässä maailmassa.
Andrée astui lääkärin luo ja syleili häntä.
Tässä pienessä medaljongissa, — sanoi hän, — on muotokuvani, jonka äitini teetti ollessani kaksivuotias. Se muistuttaa varmaankin pojastani. Ottakaa se, tohtori, ja johtakoon se joskus mieleenne lapsen, jonka autoitte päivänvaloon, ja äidin, jonka te huolenpidollanne pelastitte.
Tämän sanottuaan Andrée, itse osoittamatta mitään mielenliikutusta, ryhtyi matkavalmistuksiinsa; ja kello kuudelta illalla hän, rohkenematta nostaa päätänsä, astui pikkuportista Saint-Denis'n luostarin vastaanottohuoneeseen, jonka ristikon takana Filip, joka ei kyennyt hillitsemään tunteittensa kuohua, sanoi hänelle ehkä ikuiset jäähyväiset.
Äkkiä Andrée-poloisen voimat pettivät; hän riensi syli avoinna veljensä luo, joka myöskin ojensi käsivartensa häntä kohti. Kylmästä rautaristikosta huolimatta heidän kuumien kyynelten valelemat poskensa koskettivat toisiansa.
— Hyvästi, hyvästi! — kuiskasi Andrée, jonka tuska purskahti nyyhkytyksiin.
— Hyvästi! — vastasi Filip tukehduttaen epätoivonsa.
— Jos koskaan tapaat poikani, — virkkoi Andrée aivan hiljaa, — älä salli minun kuolla ennenkuin olen häntä syleillyt.
— Ole levollinen. Hyvästi, hyvästi!
Andrée irtausi veljensä syleilystä ja kulki palvelijakunnan tukemana hitaasti pimeään luostarikäytävään, yhä katsahdellen takaisin Filipiin.
Niin kauan kuin tämä voi hänet nähdä nyökkäili hän hänelle ja heilutti senjälkeen nenäliinaansa. Vihdoin hän vastaanotti viimeisen hyvästin, jonka sisar hänelle syvältä käytävän pimennosta huudahti. Sitten laskeutui heidän välilleen synkän kumealla jysähdyksellä rautainen ovi, ja kaikki oli lopussa.
Filip otti kyytihevosen heti Saint-Denis'stä. Matkalaukku satulan takana hän ratsasti koko yön ja koko seuraavan päivän, saapuen Havreen toisena yönä. Hän meni nukkumaan ensimäiseen majataloon, joka sattui hänen tielleen, ja aamun valjetessa hän satamassa otti selvän ensimäisestä Amerikaan menevästä laivasta.
Hänelle vastattiin, että priki Adonis vielä samana päivänä nostaisi ankkurin lähteäkseen matkalle New Yorkiin. Filip meni tapaamaan kapteenia, joka lopetti viimeisiä valmistuksiaan, maksoi matkansa ja pääsi mukaan. Sitten hän, kirjoitettuaan vielä viimeisen kerran dauphinelle vakuuttaakseen hänelle kunnioittavaa kiintymystään ja kiitollisuuttaan, antoi kantaa tavaransa hyttiinsä ja nousi itse laivaan nousuveden tullen.
Kello löi neljä François I:n tornissa, kun Adonis lähti sataman suusta märssy- ja keulapurjeet levitettyinä. Meri oli tummansininen, taivaanranta hehkui punaisena. Tervehdittyään harvoja matkatovereitaan Filip katseli keskivantteja vasten nojautuneena Ranskan rannikkoa, joka verhoutui sinipunervaan usvaan sitä mukaa kuin priki yhä nopeammassa vauhdissa suuntasi kulkunsa oikealle, sivuuttaen Hèven ja päästen avomerelle.
Mutta kohta Filip ei enää nähnyt Ranskan rannikkoa, matkustajia, merta eikä mitään muutakaan. Pimeä yö oli laajoilla siivillään peittänyt kaiken. Hän sulkeutui hyttiinsä, alkaen sen pienellä vuoteella lukea dauphinelle lähettämänsä kirjeen jäljennöstä, kirjeen, jota saattoi yhtä hyvin pitää Luojalle osoitettuna rukouksena kuin hyvästijättönä hänen luomalleen ihmiselle.
"Madame", oli hän kirjoittanut, "toivoton ja tueton mies poistuu luotanne pahoillaan siitä, että on niin vähän voinut tehdä teidän tulevan majesteettinne hyväksi. Tämä mies lähtee meren myrskyihin ja rajuilmoihin, teidän jäädessänne hallitsevia uhkaaviin vaaroihin ja levottomuuteen. Nuorena, kauniina, ihailtuna, kunnioittavain ystäväin ja epäjumaloivien palvelijain ympäröimänä te pian unhoitatte hänet, jonka teidän kuninkaallinen kätenne on suvainnut kohottaa joukon yläpuolelle. Mutta minä en koskaan unhoita teitä; minä lähden uuteen maailmaan tutkimaan keinoja, miten voin tarmokkaammin palvella valtaistuintanne. Minä testamenttaan teille sisareni, hyljätyn kukkapoloisen, jolla ei enää ole muuta aurinkoa kuin teidän katseenne. Sallikaa sen toisinaan langeta hänen päälleen ja olkaa riemunne keskellä, kaikkivallassanne, yksimielisten onnentoivotusten kaikuessa varma, minä pyydän sitä, että teitä siunaa maanpakolainen, jonka ääntä ette kuule ja joka ehkä ei teitä enää näe."
Tämän lukemisen lopulla Filip tunsi tuskallisen kouristuksen sydämessään. Laivan surumielinen voihkina ja hänen hyttinsä ilmaluukkua vasten tyrskyvien aaltojen kohina muodostivat kokonaisuuden, joka olisi voinut synkistyttää hymyilevämmänkin mielikuvituksen.
Yö kävi nuorelle miehelle pitkäksi ja tuskalliseksi. Kapteenin käynti aamulla hänen luonaan ei tehnyt hänen mieltänsä hilpeämmäksi. Tämä upseeri selitti hänelle, että useimmat matkustajista pelkäsivät merta ja pysyivät hyteissään, ja että matka suoritettaisiin nopeasti, mutta tulisi tuulen rajuuden vuoksi vaivaloiseksi.
Filip otti nyt tavakseen syödä päivällistä kapteenin kanssa, mutta suuruksen hän antoi tuoda hyttiinsä, ja kun hän itsekään ei ollut erittäin karaistunut merimatkan vaivoja vastaan, hän vietti tavallisesti muutaman tunnin venymällä ylimmällä laivankannella avaraan upseeriviittaansa kääriytyneenä. Lopun aikaa hän käytti suunnitellakseen vastaista toimintaansa ja vahvistaakseen mieltänsä hyvien kirjojen lukemisella. Joskus hän kohtasi matkatoverinsa. Näitä oli kaksi naishenkilöä, jotka aikoivat Pohjois-Amerikaan jotakin perintöä nostamaan, ja neljä herrasmiestä. Yksi näistä oli jo vanha ja hänellä oli mukanaan kaksi poikaansa. Siinä kaikki ensiluokan matkustajat. Toisen luokan matkustajista Filip kerran näki muutamia tavoiltaan ja puvuiltaan yksinkertaisia henkilöitä, joissa mikään ei kiinnittänyt hänen huomiotaan.
Samassa suhteessa kuin tottumus vähensi kärsimyksiä sai Filip kirkkaan tyyneytensä takaisin kuten taivas ukonilman jälkeen. Muutamat kauniit, selkeät ja myrskyttömät päivät ilmaisivat matkustajille, että oltiin tulemassa lauhkeammille leveysasteille. Silloin ihmiset viipyivät kauemmin kannella; ja silloin Filip, joka oli päättänyt olla antautumatta kenenkään kanssa pakinoihin ja oli kapteeniltakin salannut nimensä välttääkseen keskustelua kavahtamistaan aiheista, kuuli öisinkin hyttiinsä astuntaa päänsä päältä; saattoipa hän eroittaa kapteenin äänenkin, kun tämä kaikesta päättäen käveli jonkun matkustajan kanssa. Tästä syystä hän pysytteli kannelta poissa. Hän avasi silloin hyttinsä valoreiän hengittääkseen hiukan raitista ilmaa ja odotteli huomista päivää.
Yhtenä ainoana yönä hän ei kuullut keskustelua eikä kävelyä, ja silloin hän nousi kannelle. Ilma oli haaleata, taivas pilvessä ja aluksen takana kohosi sen vanavedestä pyörteiden keskeltä tuhansittain välkkyviä fosforikipeniä. Tämä yö oli epäilemättä matkustajista näyttänyt liian synkältä ja myrskyiseltä, sillä Filip ei tavannut peräkannella ainoatakaan heistä. Ainoastaan etukannella laivankokassa nukkui tai haaveili keularaakaan nojautuneena tumma hahmo, jonka Filip hämärässä tuskin eroitti, kaiketikin joku toisen luokan matkustaja, joku pakolais-parka, joka tähysti eteensä toivoen pääsevänsä amerikalaiseen satamaan, kun Filip sitävastoin kaipauksella muisteli jättämäänsä Ranskan rannikkoa.
Filip katseli kauan tätä liikkumatonta matkustajaa; sitten häntä alkoi viluttaa ja hän oli jo palaamassa hyttiinsä… Matkustaja etukeulassa tähysti myöskin taivaanrantaa, joka nyt alkoi valjeta. Kuullessaan kapteenin lähestyvän Filip kääntyi:
— Olette hengittämässä raitista ilmaa, kapteeni? — sanoi hän.
— Monsieur, minä olen juuri noussut vuoteeltani.
— Matkustajanne ovat olleet teitä varhaisempia, kuten näette.
— Te kylläkin; upseerit ovat aamuvirkkuja samaten kuin merimiehet.
— Oh, en ainoastaan minä ole ehtinyt edellenne, — virkkoi Filip… — Katsokaa, tuolla on mies, joka istuu syvissä aatoksissa; kaipa hänkin on matkustajianne?
Kapteeni katsahti sinne päin ja näkyi kummastuvan.
— Kuka hän on? — kysyi Filip.
— Hän on… tuota noin, eräs kauppias, — vastasi kapteeni hämillään.
— Joka ajaa onnea takaa? — hymähti Filip. — Hänen mielestään tämä alus kulkee liian hitaasti.
Vastauksen asemesta kapteeni meni suoraan matkustajan luo, lausuen hänelle muutamia sanoja, ja Filip näki miehen häviävän välikannelle.
— Te keskeytitte hänen unelmansa, — virkkoi Filip kapteenille, kun tämä palasi hänen, luokseen; — mies ei kuitenkaan minua häirinnyt.
— Ei, monsieur, minä vain ilmoitin hänelle, että aamukylmä on vaarallista näillä vesillä; toisen luokan matkustajilla ei ole sellaisia oivallisia viittoja kuin teillä.
— Missä olemme, kapteeni?
— Monsieur, huomenna saamme näkyviimme Azorin saaret. Eräältä niistä poikkeamme noutamaan raikasta vettä, sillä ilma alkaa käydä hyvin kuumaksi.
63.
Azorin saarilla.
Kapteenin mainitsemalla tunnilla huomattiin kaukana edessäpäin muutamien lounaassa sijaitsevien saarien häikäisevän auringon valossa häämöittävät rannikot.
Ne saaret olivat Azorit.
Tuuli kävi sinne päin; priki kiiti hyvää vauhtia. Kello kolmen tienoissa iltapäivällä tuli saariryhmä täydellisesti näkyviin.
Filip eroitti korkeat, omituisesti muodostuneet, kaamean näköiset vuorenhuiput, ikäänkuin tulivuoren purkauksesta mustuneita kallioita, vaaleaharjaisia, särmikkäitä tornimaisia korokkeita ja niiden välissä pohjattomia kuiluja.
Tuskin oli päästy tykinkantaman päähän ensimäisestä saaresta, kun alus asettui päin tuulta ja miehistö valmistautui nousemaan maihin varatakseen muutamia aamillisia raikasta vettä.
Kaikki matkustajat olivat ihastuneina tilaisuudesta retkeilyn tekemiseen maalle. Astua jalkansa maaperälle kahdenkymmenen vuorokauden vaivaloisen purjehduksen jälkeen on huvi, jota osaavat pitää arvossa ainoastaan pitkän merimatkan tehneet.
— Hyvät herrat ja naiset, — sanoi kapteeni matkustajille, jotka näyttivät epäröiviltä, — teillä on viisi tuntia aikaa viipyä maalla. Tältä pieneltä, aivan asumattomalta saarelta löydätte jääkylmiä lähteitä, jos olette luonnontutkijoita; kaniineja ja punaisia peltopyitä, jos olette metsästäjiä.
Filip otti pyssynsä, kuulia ja hauleja.
— Entä te, kapteeni, — sanoi, hän, — jäättekö te laivaan? Miksi ette tule mukaamme?
— Siksi, — vastasi upseeri osoittaen sormellaan merelle, — että tuolta näen tulevan epäilyttävän laivan… aluksen, joka jo lähes neljä päivää on meitä seurannut. Sillä laivalla on häijy naama, kuten meillä on tapana sanoa, ja minä tahdon pitää sen hommia silmällä.
Tyytyväisenä selitykseen Filip astui viimeiseen veneeseen ja lähti maihin. Naiset ja useat sekä ensimäisen että toisen luokan matkustajat eivät uskaltaneet laskeutua veneisiin tai odottivat vuoroaan. Molempain laivaveneiden nähtiin poistuvan iloisine merimiehineen ja vielä iloisempine matkustajineen. Viime sanoikseen kapteeni huusi:
— Kello kahdeksalta, messieurs, lähtee viimeinen vene teitä noutamaan; pitäkää se mielessänne; viivyttelijät jätetään jälkeen.
Kun kaikki, sekä luonnontutkijat että metsästäjät, olivat nousseet maalle, merimiehet riensivät heti erääseen sadan askeleen päässä rannasta olevaan luolaan, joka teki mutkan ikäänkuin paetakseen auringonsäteitä.
Raikas, oivallista sinervää vettä pulppuileva lähde lirisi sammaltuneiden kallioiden välistä ja hävisi luolasta ulosjuoksematta sinne kasaantuneeseen hienoon, pehmeään hiekkaan.
Merimiehet pysähtyivät tänne, kuten sanoimme, ja täyttivät tynnyrinsä, joita he ryhtyivät vierittämään rantamalle.
Filip katseli heidän puuhiansa. Hän ihaili luolan sinervää siimestä, sen vilpoisuutta ja askelmalta askelmalle putoavan veden vienoa kohinaa. Hän ihmetteli, että pimeys alussa oli hänestä tuntunut aivan läpikuultamattomalta ja kylmyys mitä ankarimmalta, kun taas muutaman minuutin päästä ilma tuntui leppeältä ja pehmeä, salaperäinen kajastus muutti pimeän puolihämäräksi. Alussa hän olikin käsivarret ojennettuina ja törmäillen kallionseiniä vasten seurannut merimiehiä heitä näkemättä; mutta vähitellen olivat kaikki kasvot, kaikki ääriviivat hahmoutuneet, kirkastuneet, ja valaistuksena Filip piti tätä kajastusta selvempänä kuin näiden seutujen terävää ja häikäisevää täyden päivän hehkua.
Sillävälin hän kuuli toveriensa äänten häipyvän etäälle. Pari pyssynlaukausta pamahti vuorissa; sitten melu hukkui hiljaisuuteen, ja Filip oli yksinään.
Merimiehet puolestaan olivat täyttäneet tehtävänsä, eivätkä he enää palaisi luolaan. Filip viehättyi vähitellen tämän yksinäisyyden lumosta ja kiehtoutui ajatustensa pyörteisiin. Hän ojensihe mieluisalle, pehmeälle hiekalle, nojasi selkänsä tuoksuvien yrttien verhoilemaa kalliota vasten ja vaipui unelmiin.
Näin kuluivat hetket. Hän oli unohtanut koko maailman. Hänen vieressään kivellä oli hänen virittämätön pyssynsä, ja voidakseen mukavammin levätä hän oli ottanut taskuistaan pistoolit, jotka hänellä aina oli mukanaan. Koko hänen menneisyytensä esiintyi nyt verkalleen ja juhlallisesti hänen sielunsa silmien edessä opetuksena tai moitteena. Koko hänen tulevaisuutensa kiiti pois synkkänä kuin villit linnut, jotka katse joskus tavoittaa, käsi ei koskaan.
Filipin näitä miettiessä oli sadan askeleen päässä hänestä epäilemättä toisia, jotka haaveilivat, nauroivat ja toivoivat. Hänellä oli epämääräinen tunne tuosta liikunnasta, ja useammin kuin kerran hän oli luullut kuulevansa airojen loisketta matkustajia rannikolle tai laivaan saattelevista veneistä. Näistä henkilöistä edelliset kaiketi olivat kyllästyneet päivän huviin, jälkimäiset taas toivoivat vuorostaan saavansa sitä nauttia.
Mutta kukaan ei ollut vielä hänen mietiskelyään häirinnyt. Toiset ehkä eivät olleet huomanneet rotkon suuta, toiset taas eivät olleet viitsineet astua sisälle, vaikka sen näkivätkin.
Äkkiä ilmestyi arasteleva, epäröivä hahmo luolan aukolle varjoksi päivän eteen… Filip näki jonkun kulkevan kädet ojossa ja pää kumarassa veden lorinaa kohti. Kerran tämä henkilö törmäsi kalliotakin vasten, kun jalka oli luiskahtanut ruohossa.
Silloin Filip nousi ja meni ojentamaan miehelle kätensä auttaakseen hänet jälleen oikealle tielle. Tässä kohteliaassa liikkeessä hänen sormensa koskettivat pimeässä vaeltavan kättä.
— Tämän kautta, monsieur, — sanoi hän ystävällisesti, — vesi on täällä päin.
Äänen kuullessaan tuntematon kohotti äkkiä päänsä ja valmistelisi vastaamaan, jolloin hänen kasvonsa näkyivät selvästi luolan sinervässä puolihämärässä.
Mutta äkkiä päästäen kauhistuneen huudon Filip astahti taaksepäin.Tuntematon puolestaan kiljahti säikähdyksestä ja perääntyi hänkin.
— Gilbert!
— Filip!
Nämä kaksi sanaa kajahtivat samaan aikaan kuin maanalainen ukkonen. Senjälkeen kuultiin ainoastaan jonkinlaisen painiskelun melua. Filip oli tarttunut molemmin käsin vihollisensa kurkkuun ja laahasi häntä luolan perälle. Gilbert ei vastustellut eikä päästänyt mitään valitusta. Selkä kun oli työnnettynä seinämää vasten, hän ei enää voinut perääntyä.
— Vihdoinkin olet vallassani, roisto! — karjui Filip. — Jumala on jättänyt sinut käsiini… Jumala on vanhurskas!
Gilbert oli kalmankalpea eikä tehnyt ainoatakaan liikettä; hän antoi käsivarsiensa vaipua sivuille.
— Oh, mikä viheliäinen heittiö! — huudahti Filip. — Hänellä ei edes ole petoeläimen puolustautumisvaistoa.
Mutta Gilbert vastasi leppeästi:
— Puolustautumisvaistoa? Miksi minä puolustautuisin?
— Se on totta, tiedät hyvin, että olet minun vallassani, tiedät hyvin, että olet ansainnut kauheimman rangaistuksen. Kaikki rikoksesi ovat todistetut. Sinä olet häpeällä nöyryyttänyt ja halventanut naisen ja olet säälittömällä julmuudella hänet surmannut. Sinulle ei riittänyt neitseen kunnian tahraaminen, sinä tahdoit vielä murhata äidin!
Gilbert ei vastannut mitään. Filip, joka vähitellen päihtyi kiehuvasta vimmastaan, tarttui jälleen raivokkaasti Gilbertiin. Nuorukainen ei vastustanut.
— Etkö siis ole ihminen? — huudahti Filip, pudistaen häntä hurjasti. — Onko sinulla ihmisestä ainoastaan kasvot?… Mitä? Et edes asetu vastarintaan!… Mutta etkö huomaa, että minä kuristan sinut? Tee siis vastusta, puolustaudu… kurja pelkuri, murhamies!…
Gilbert tunsi vihollisensa terävien sormien painuvan kaulaansa; hän suoristausi, jännitti lihaksensa ja leijonan voimalla hän yhdellä ainoalla olkapäittensä liikkeellä paiskasi Filipin kauaksi luotaan. Sitten hän laski käsivartensa ristiin rinnalleen ja sanoi:
— Nyt näette, että voisin puolustautua, jos tahtoisin; mutta mitä se hyödyttäisi? Niin, menkää noutamaan pyssynne. Paljoa mieluummin haluan, että minut tapetaan yhdellä laukauksella kuin että revitte minut kappaleiksi kynsillänne tai murskaatte minut häpeällisillä iskuilla.
Filip oli todellakin tarttunut pyssyynsä, mutta nämä sanat kuullessaan hän heitti sen pois.
"Ei", jupisi hän. — Mihin aiot mennä? — lisäsi hän ääneensä. —Miten olet täällä?…
— Minä matkustan Adonis-laivassa.
— Sinä siis lymyilit? Sinä olit siis minut nähnyt?
— En edes tiennyt, että olitte mukana.
— Sinä valehtelet.
— Enkä valehtele.
— Kuinka en sitten ole sinua nähnyt?
— Siksi, että tulin ulos hytistäni vain öisin.
— No, lymyilithän sinä siis!
— Epäilemättä.
— Minultako?
— En, senhän jo sanoin; minä matkustan Amerikkaan eräässä tehtävässä, enkä saa näyttäytyä. Kapteeni on sen vuoksi antanut minulle syrjäisen hytin…
— Sinä lymyilet, sanon, salataksesi itsesi minulta; ja varsinkin salataksesi ryöstämäsi lapsen.
— Lapsen? — virkkoi Gilbert.
— Niin, sinä olet varastanut ja vienyt pois lapsen, käyttääksesi sitä kerran aseenasi tai myöskin saadaksesi siitä jotakin muuta hyötyä, roisto.
Gilbert pudisti päätänsä.
— Minä otin lapsen, — sanoi hän, — jotta kukaan ei opettaisi sitä halveksimaan ja kieltämään isäänsä.
Filip hengähti.
— Jos se on totta, jos voisin sen uskoa, — sanoi hän hetkisen kuluttua, — olisit vähemmän rikollinen kuin luulin; mutta kun olet varastanut, miksipä et myöskin valehtelisi?
— Varastanut! Minäkö varastanut?
— Sinä varastit lapsen.
— Hän on minun poikani, hän kuuluu minulle! Omansa takaisin ottaminen, monsieur, ei ole varastamista.
— Kuule, — sanoi Filip kiehuen kiukusta, — äsken minä aioin sinut tappaa. Olin vannonut sen tekeväni, minulla oli siihen oikeus.
Gilbert ei vastannut.
— Nyt Jumala valaisee minua. Jumala on lähettänyt sinut tielleni ikäänkuin sanoakseen minulle: "Kosto on hyödytön; ei saa kostaa, ellei ole Jumalan hylkäämä…" Minä en surmaa sinua; tahdon ainoastaan kukistaa pystyttämäsi onnettomuutta tuottavan rakennuksen. Tuo lapsi, jota aiot käyttää apuneuvonasi vastaisuudessa, täytyy sinun heti antaa minulle takaisin.
— Mutta minulla ei sitä ole, — sanoi Gilbert; — kaksiviikkoista lasta ei oteta pitkälle merimatkalle.
— Onhan sinun täytynyt hankkia hänelle imettäjä. Miksi et olisi ottanut mukaan sekä imettäjää että lasta?
— Minä sanon teille, että lapsi ei ole mukanani.
— Sitten olet jättänyt sen Ranskaan? Mihin olet sen sinne jättänyt?
Gilbert oli vaiti.
— Vastaa, mihin olet jättänyt sen imetettäväksi ja millä varoilla?
Gilbert pysyi yhä vaiti.
— Ah, kurja, sinä uhmailet minua! — sanoi Filip. — Etkö pelkää yllyttäväsi vihaani?… Tahdotko ilmoittaa minulle, missä on sisareni lapsi? Tahdotko antaa minulle lapsen takaisin?
— Lapseni kuuluu minulle, — mutisi Gilbert.
— Roisto, minä näen, että etsit surmaasi!
— Minä en tahdo antaa pois lastani.
— Kuule, Gilbert, minä puhun sinulle lempeästi. Gilbert, minä koetan unohtaa menneisyyden, minä koetan antaa sinulle anteeksi. Gilbert, käsitäthän tämän jalomielisyyteni?… Minä annan sinulle anteeksi! Kaiken häpeän ja onnettomuuden, jonka olet perheellemme tuottanut, annan sinulle anteeksi; se on suuri uhraus… Anna minulle takaisin lapsi. Tahdotko enemmän?… Tahdotko, että koetan taltuttaa sen hyvin ansaitsemasi inhon, jota Andrée tuntee sinua kohtaan? Tahdotko, että puhun puolestasi? Niin… sen teen… Anna minulle lapsi… Vielä sana… Andrée rakastaa poikaansa… sinun poikaasi hulluuteen asti. Hän antaa katumuksesi liikuttaa sydäntänsä, lupaan sen sinulle, menen siitä takuuseen. Mutta anna minulle lapsi, Gilbert, anna se minulle!
Gilbert laski käsivartensa ristiin ja loi Filipiin synkkää tulta hehkuvan katseen.
— Ette uskonut minua, — sanoi hän, — enkä minäkään usko teitä. Eipä siksi, että te ette olisi kunnon mies, vaan senvuoksi, että olen mitannut luokka-ennakkoluulojen syvyyden. Paluu ei enää ole mahdollinen enempää kuin anteeksiantokaan. Me olemme verivihollisia… Te olette väkevämpi, jääkää siis voittajaksi… Minä en pyydä teiltä aseitanne; älkää tekään vaatiko omaani…
— Sinä tunnustat siis, että se on ase?
— Niin, ase halveksimista vastaan, kiittämättömyyttä vastaan, loukkauksia vastaan!
— Vielä kerran, Gilbert, — virkkoi Filip suu vaahdossa, — tahdotko…?
— En.
— Ole varuillasi!
— En ole.
— En tahdo sinua murhata, sinun pitää saada mahdollisuus tappaaAndréen veli. Vielä uusi rikos!… Haa, eikö se ole viekoittelevaa?Ota tuo pistooli; itselleni on tässä toinen; laskekaamme kumpikinkolmeen ja laukaiskaamme sitten.
Ja hän heitti toisen pistooleista Gilbertin jalkojen juureen. Nuori mies ei hievahtanut.
— Kaksintaistelusta minä juuri kieltäydynkin, — sanoi hän.
— Onko sinulle mieluisempaa, että tapan sinut? — huudahti Filip hulluna raivosta ja epätoivosta.
— Minulle on mieluisempaa, että tapatte minut.
— Mieti… Päätäni huimaa.
— Minä olen miettinyt.
— Minulla on oikeus puolellani: Jumala on antava minulle anteeksi.
— Tiedän sen… tappakaa minut.
— Kysyn vielä viimeisen kerran. Tahdotko taistella?
— En.
— Sinä kieltäydyt puolustuksesta?
— Niin.
— No kuole sitten roistona, josta minä puhdistan maan, kuole pyhyydenhäpäisijänä, kuole rosvona, kuole kuin koira!
Ja Filip laukaisi pistoolinsa melkein piipun ulottuvilta. Gilbert ojensi käsivartensa, horjahti ensin taaksepäin, sitten eteenpäin ja kaatui kasvoilleen parahdustakaan päästämättä. Filip tunsi hiekan jalkojensa alla kostuvan haaleasta verestä; hän joutui aivan pökerryksiin ja syöksyi ulos luolasta.
Hänen edessään rannalla odotteli vene; lähtöhetki oli laivalla määrätty kello kahdeksaksi, ja kello oli jo muutamia minuutteja yli.
— Kah, siinäpä te tulette, monsieur, — virkkoivat matruusit hänelle. — Olette viimeinen… kaikki muut ovat palanneet laivaan. Mitä te ammuitte?
Nämä sanat kuullessaan Filip menetti tajuntansa. Siinä tilassa toimitettiin hänet laivaan, joka valmistausi nostamaan ankkurin.
— Ovatko kaikki saapuneet? — kysyi kapteeni.
— Tässä tuomme viimeistä matkustajaa, — vastasivat merimiehet. —Hän on varmaan loukannut itsensä, sillä hän pyörtyi.
Kapteeni komensi ratkaisevaan liikkeeseen, ja priki poistui nopeasti Azorin saarien rannoilta juuri samalla hetkellä, kun outo laiva, joka niin kauan oli aiheuttanut hänelle levottomuutta, laski satamaan amerikkalainen lippu mastossa.
Adoniksen kapteeni vaihtoi merkin tämän aluksen kanssa ja jatkoi ainakin näennäisesti rauhoittuneena matkaansa länttä kohti. Pian häipyi laiva yön varjoihin.
Vasta seuraavana päivänä huomattiin, että yksi laivan matkustajista oli poissa.
Loppulause.
Toukokuun 9. päivänä vuonna 1774 kello kahdeksalta illalla tarjosiVersailles mitä omituisimman ja mielenkiintoisimman näyn.
Kuukauden ensi päivistä alkaen oli kuningas Ludvig XV kauhean taudin lannistamana, jonka vakavuutta lääkärit eivät alussa rohjenneet hänelle ilmoittaa, maannut vuoteen omana ja alkoi häntä ympäröivien ihmisten katseista etsiä totuutta tai toivoa. Lääkäri Bordeu oli todennut kuninkaan sairauden mitä pahanlaatuisimmaksi isoksirokoksi, ja tohtori la Martinière, joka tunnusti virkatoverinsa olevan oikeassa, lausui mielipiteenään, että asian oikea laita olisi ilmoitettava kuninkaalle, jotta tämä hengellisesti ja aineellisesti, kuten kristityn tulee, tietäisi ryhtyä toimenpiteisiin omaksi pelastuksekseen ja valtakuntansa eduksi. — Hänen kaikkein kristillisimmän majesteettinsa, — sanoi hän, — pitäisi vastaanottaa viimeinen voitelu.
La Martinière edusti dauphinin eli vastustuspuoluetta. Bordeu taas väitti, että pelkkä ilmoitus taudin vakavuudesta tappaisi kuninkaan, ja että hän puolestaan kavahti kuningasmurhaa.
Tämä oppinut edusti Dubarryn puoluetta. Ja uskonnollisten ajatusten herättäminen kuninkaassa merkitsi todellakin suosikin karkoittamista. Kun Jumala astuu sisään toisesta ovesta, täytyy tietenkin saatanan lähteä ulos toisesta.
Mutta näiden tiedekunnan, perheen ja puolueiden välisten kiistelyjen aikana tauti juurtui helposti irstailun vanhentamaan, kuluttamaan ja tärvelemään ruumiiseen; se ärtyi siinä määrin, etteivät lääkkeet eivätkä ohjeet kyenneet sitä karkoittamaan.
Taudin ensi ilmauksista asti, taudin, jonka Ludvig XV oli itselleen hankkinut rouva Dubarrytä kohtaan harjoittamallaan ja tämän itsensä suosiollisesti avustamalla uskottomuudella, kuningas oli nähnyt vuoteensa ympärille kerääntyvän molemmat tyttärensä, rakastajattaren ja suosituimmat hovimiehet. He laskivat yhä leikkiä autellessaan toisiaan.
Äkkiä ilmestyi Versaillesiin prinsessa Louisen ankara ja synkkä hahmo. Tämä oli lähtenyt luostarikammiostaan Saint-Denis'ssâ tullakseen tuomaan isälleenkin lohtua ja hoivaa.
Hän astui sisään kalpeana ja kolkkona kuin kohtalottaren kuvapatsas. Hän ei enää ollut tytär, isälleen, sisar sisarilleen; hän muistutti muinaisia ennustajattaria, jotka vastoinkäymisen synkkinä päivinä tulivat huutamaan häikäistyneille kuninkaille: "Voi sinua, voi sinua, voi sinua!" Hän saapui Versaillesiin juuri sillä hetkellä päivästä, jolloin Ludvig suuteli rouva Dubarryn käsiä ja asetti ne lempeänä hyväilynä otsalleen ja kuumeesta hehkuville poskilleen.
Prinsessan nähdessään kaikki pakenivat. Sisaret siirtyivät vavisten viereiseen huoneeseen, rouva Dubarry tunsi polviensa notkuvan ja riensi omaan asuntoonsa, suositut hovimiehet vetäytyivät odotushuoneisiin; vain molemmat lääkärit jäivät jälelle uunin nurkkaan.
— Tyttäreni! — mutisi kuningas avaten tuskan ja kuumeen sulkemat silmänsä.
— Niin, tyttärenne, sire, — sanoi prinsessa.
— Joka tulee…
— Jumalan puolesta!
Kuningas kohottausi ja yritti hymyillä.
— Sillä te unohdatte Jumalan, — jatkoi prinsessa Louise.
— Minäkö?…
— Tahdon teille hänestä muistuttaa.
— Tyttäreni, toivoakseni en ole niin lähellä kuolemaa, että erityinen kehoitus olisi tarpeen. Sairauteni on lievää: jäsenten kankeutta, hiukan tulehdusta.
— Teidän sairautenne, sire, — keskeytti prinsessa, — on senlaatuista, että sen pitäisi hovisääntöjen mukaan kerätä teidän majesteettinne vuoteen ääreen valtakunnan korkeat prelaatit. Kun joku kuninkaallisen perheen jäsen saa isonrokon, on hänelle heti annettava viimeinen voitelu.
— Louise, — huudahti kuningas hyvin kiihtyneenä ja kalpeana, — mitä sanotte?
— Madame!… virkahtivat lääkärit säikähtyneinä.
— Sanon, — jatkoi prinsessa, — että teidän majesteettinne potee isoarokkoa.
Kuningas parahti.
— Lääkärit eivät ole siitä maininneet, — vastasi hän.
— He eivät uskalla; mutta minä toivon teidän majesteetillenne toista kuningaskuntaa kuin Ranskan. Kääntäkää sydämenne Jumalan puoleen ja tarkastakaa muistissanne kaikki eletyt vuotenne.
— Isoarokkoa! — jupisi Ludvig XV. — Se on tappava tauti!…Bordeu!… la Martinière!… Onko se totta?
Molemmat lääkärit painoivat päänsä alas.
— Mutta sittenhän olen hukassa? — sanoi kuningas yhä enemmän peljästyneenä.
— Kaikki taudit voidaan parantaa, sire, — virkkoi Bordeu, ryhtyen ensimäisenä puhumaan, — varsinkin jos potilas säilyttää tyynen mielen.
— Jumala antaa sekä mielen tyyneyden että ruumiin terveyden, — vastasi prinsessa.
— Madame, — sanoi Bordeu rohkeasti, vaikka hiljaisella äänellä, — te surmaatte kuninkaan!
Prinsessa ei viitsinyt vastata. Hän lähestyi sairasta ja tarttui hänen käteensä, peittäen sen suudelmilla.
— Hyljätkää entisyys, sire, — virkkoi hän, — ja olkaa hyvänä esimerkkinä kansallenne. Kukaan ei teitä varoittanut; te olitte vaarassa joutua iankaikkiseen kadotukseen. Luvatkaa elää kristittynä, jos elätte; kuolkaa kristittynä, jos Jumala kutsuu teidät luokseen.
Hän päätti lauseensa painamalla vielä suudelman kuninkaalliselle kädelle ja palasi verkalleen odotushuoneeseen. Täällä hän laski pitkän mustan huntunsa jälleen kasvoilleen, astui portaat alas ja nousi vaunuihinsa, jättäen jälkeensä kuvailemattoman hämmästyksen ja säikähdyksen.
Vain kyselemällä lääkäreiltä oli kuningas voinut rauhoittua; mutta kohtaus oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen.
— En tahdo, — virkkoi hän, — että sellaiset näytelmät uudistuvat kuin sattui Metzissä kreivitär de Châteauroux'n kanssa: Kutsuttakoon tänne rouva d'Aiguillon ja pyydettäköön häntä viemään rouva Dubarry Rueiliin.
Tämä käsky vaikutti kuin ukkosen isku. Bordeu tahtoi sanoa jotakin, mutta kuningas pakoitti hänet vaitioloon. Sitäpaitsi näki Bordeu, että hänen virkaveljensä aikoi kertoa kaiken perintöprinssille. Hän tiesi, miten kuninkaan sairaus päättyisi ja enempää vastustelematta hän lähti kuninkaan huoneesta ja ilmoitti rouva Dubarrylle tätä kohtaavan iskun.
Säikähtyneenä kaikkien kasvoilla jo kuvastuvasta turmaa uhkaavasta ja herjaavasta ilmeestä kreivitär kiirehti pois. Tunnin kuluttua hän oli Versaillesin ulkopuolella, ja uskollisena ja kiitollisena ystävättärenä Aiguillonin herttuatar saattoi suosiosta suistuneen naisen Ruelin linnaan, joka oli hänelle joutunut perintönä suurelta Richelieultä.
Bordeu puolestaan sulki tartunnan vaaran verukkeella hänen majesteettinsa makuuhuoneen oven kaikilta kuninkaallisen perheen jäseniltä. Ludvig XV oli nyt kuin sisäänmuurattuna kammiossaan; ainoastaan uskonnolle ja kuolemalle oli pääsy sinne vapaa. Vielä samana päivänä kuningas sai viimeisen voitelun, ja uutinen siitä levisi kautta Pariisin, missä rakastajattaren epäsuosio oli yleisenä puheenaiheena.
Koko hovi tuli pyrkimään dauphinin puheille, mutta tämä antoi sulkea ovensa eikä ottanut ketään vastaan.
Seuraavana päivänä kuningas kuitenkin voi paremmin ja oli lähettänyt Aiguillonin herttuan viemään terveisensä rouva Dubarrylle. Tämä päivä oli toukokuun 9. vuonna 1774.
Hovi poistui perintöprinssin paviljongista ja tulvi niin monilukuisena Rueiliin, missä suosikki asui, että siitä asti, kun hra de Choiseul karkoitettiin Chanteloupiin, ei ollut nähty sellaista vaunujonoa.
Tässä tilassa olivat asiat. Elääkö kuningas ja pysyykö rouva Dubarry vielä kuningattarena? Kuoleeko kuningas ja onko rouva Dubarry pelkkä inhoittava ja häpeällinen, liehittelevä ilonainen?
Senvuoksi Versailles kello kahdeksalta toukokuun 9. päivän iltana vuonna 1774 tarjosi niin omituisen ja mielenkiintoisen näytelmän.
Harjoituskentälle palatsin eteen oli ristikkoporttien ulkopuolelle kerääntynyt ihmisryhmiä, jotka hyvänsuopina ja uteliaina janosivat uutisia. Nämä olivat Versaillesin ja Panisin porvareita. Mahdollisimman kohteliaasti he tiedustelivat kuninkaanvointia henkivartijoilta, jotka äänettöminä ja kädet selän takana astelivat edestakaisin linnanpihalla.
Vähitellen nämä ryhmät hajaantuivat. Pariisin porvarit astuivat joukkovaunuihin, palatakseen rauhallisesti kotiin. Varmoina, että olivat saaneet tietonsa ainakin välittömästi myöskin Versaillesin asukkaat poistuivat huoneisiinsa.
Pian nähtiin kaupungissa enää vain kiertävät yövartijat, jotka, hoitivat tointansa hiukan veltommin kuin tavallista, ja Versaillesin palatsiksi nimitetty suunnaton maailma vaipui vähitellen pimeään ja äänettömyyteen, kuten sitä ympäröivä hiukan suurempikin maailma.
Palatsin edustalla kulkevan, puilla reunustetun kadun kulmassa istui tänä iltana kivipenkillä jo tuuhealehväisten kastanjain alla vanhanpuoleinen mies, kasvot käännettyinä linnaa kohti ja nojaten keppiinsä molemmilla käsillään, jotka vuorostaan tukivat hänen miettiväistä ja runollista päätänsä. Hän oli köyristynyt, kivulloinen ukko, mutta silmät syytivät vielä salamia, ja aatokset leimahtelivat katsettakin kiihkeämmin.
Mietiskelyynsä vaipuneena ja itsekseen huokaillen hän ei huomannut torin toisesta päästä tulevaa miestä, joka uteliaana vilkaistuaan sisään porttien ristikoista ja tehtyään muutamia kysymyksiä henkivartijoille astui vinoon puistikon halki suoraan penkkiä kohti, aikoen sillä levähtää.
Tällä iältään nuorella miehellä oli ulkonevat poskipäät, matala otsa, käyrä kotkannenä ja katkera hymy suupielissä. Astuessaan kivipenkkiä kohti hän aivan yksinäänkin naurahti ivallisesti jonkun salaisen ajatuksen säestykseksi.
Tultuaan kolmen askeleen päähän penkistä hän havaitsi vanhuksen ja siirrähti syrjään, samalla kun hän vilhuvalla katseellaan koetti saada selville, kuka tämä oli. Mutta hän pelkäsi, että hänen katseensa tarkoitus arvattaisiin.
— Monsieur on hengittämässä raitista ilmaa? — sanoi hän kääntyen lähemmäksi.
Vanhus kohotti päätänsä.
— Kah, — huudahti nuori mies, — kuuluisa opettajani!
— Ja te olette nuori lääkärini, — virkkoi vanhus.
— Sallitteko minun istua viereenne?
— Hyvin kernaasti, monsieur. Ja vanhus teki tilaa tulokkaalle.
— Kuningas kuuluu voivan paremmin, — sanoi nuori mies. — Ne riemuitsevat siitä. — Ja hän purskahti uuteen nauruun. Vanhus ei vastannut mitään.
— Kaiken päivää, — jatkoi nuori mies, — vaunuja on vierinyt Pariisista Rueiliin ja Rueilista Versaillesiin… Kreivitär Dubarry vihitään kuninkaan kanssa niin pian kuin tämä paranee.
Ja hän päätti lauseensa entistä rajummalla naurunpurskahduksella, mutta vanhus ei vastannut tälläkään kertaa.
— Suokaa anteeksi, että tällä tavoin nauran, — puhui nuori mies edelleen, osoittaen hermostunutta kiihtymystä. — Se näette johtuu siitä, että kelpo ranskalainen rakastaa kuningastaan; ja minun kuninkaani voi nyt paremmin.
— Älkää laskeko noin leikkiä tästä asiasta, monsieur, — sanoi vanhus säyseästi. — Ihmisen kuolema on aina onnettomuus jollekulle, ja kuninkaan kuolema on usein suuri onnettomuus kaikille.
— Myöskin Ludvig XV:n kuolema? — keskeytti nuori mies ivallisesti. — Ah, rakas opettajani, tekö, joka olette niin rohkea ajattelija, puolustatte sellaista väitettä!… Oh, tunnen kyllä merkillisten lauseittenne voiman ja älykkyyden, mutta tähän en sentään yhdy…
Vanhus pudisti päätänsä.
— Ja, — lisäsi nuori mies, — miksi ajatellakaan kuninkaan kuolemaa? Kuka siitä puhuu? Kuninkaalla on isorokko; sen taudin kaikki tunnemme. Häntä hoitavat Bordeu ja Martinière, jotka ovat taitavia miehiä alallaan… Panisinpa vetoa, että Ludvig Rakastettu siitä toipuu, rakas mestarini. Mutta tällä kertaa Ranskan kansa ei tukehdu kirkkoihin yhdeksänpäiväisissä hartaudenharjoituksissa ja esirukouksissa, kuten kuninkaan ensimäisen sairauden aikana… Niin, nähkääs, kaikki kuluu.
— Hiljaa, — virkkoi vanhus säpsähtäen, — hiljaa! Sillä minä sanon teille, että puhutte miehestä, jonka päällä tällä hetkellä lepää Jumalan sormi…
Kummastuneena tästä omituisesta kielestä nuori mies katsahti vaivihkaa linnan julkisivuun tuijottavaan puhetoveriinsa.
— Onko teillä sitten joitakin varmempia uutisia? — kysyi hän.
— Katsokaa, — vastasi vanhus osoittaen sormeltaan erääseen palatsin ikkunaan. — Mitä tuolla näette?
— Valaistun ikkunan… Sitäkö tarkoitatte?
— Niin… mutta millä lailla valaistun?
— Pieneen lyhtyyn asetetulla kynttilällä.
— Aivan niin.
— Entä sitten?
— Niin, nuori mies, tiedättekö, mitä tuo kynttilänliekki merkitsee?
— En, monsieur.
— Se merkitsee kuninkaan elämää.
Nuori mies tuijotti kiinteämmin vanhukseen, ikäänkuin varmistuakseen siitä, että tämä oli täydessä järjessään.
— Eräs ystävistäni, hra de Jussieu, — jatkoi vanhus, — on asettanut sinne tuon kynttilän, joka palaa niin kauan kuin kuningas elää.
— Se on siis merkki?
— Merkki, jota Ludvig XV:n seuraaja ahmii silmillään tuolta jonkun verhon takaa. Tämä merkki, joka ilmoittaa kunnianhimoisille, milloin heidän hallituskautensa alkaa, ilmoittaa myöskin minunlaiselleni poloiselle filosofille hetken, jolloin Jumala puhaltaa sammuksiin vuosisadan ja ihmiselämän.
Nuori mies hätkähti vuorostaan ja siirrähti penkillä lähemmäksi puhetoveriaan.
— Oi, — jatkoi vanhus, — tarkatkaa tätä yötä, nuori ystäväni; katsokaa, kuinka taivas on pilvessä ja myrskyä uhkaava… Sitä seuraavan aamuruskon kaiketi näen, sillä minä en ole niin vanha, etten näkisi huomista päivää. Mutta alkaa ehkä hallituskausi, jonka lopun te näette ja joka tämän yön tavoin kätkee salaisuuksia… Niitä salaisuuksia minä en saa nähdä… Minun silmissäni ei siis puutu mielenkiintoa tuolta lepattavalta liekiltä, jonka tarkoituksen teille juuri selitin.
— Se on totta, — mutisi nuori mies, — se on totta, opettajani.
— Ludvig XIV, — jatkoi vanhus, — hallitsi seitsemänkymmentäkolme vuotta. Kuinka kauan hallinnee Ludvig XV?
— Ah! — huudahti nuori mies osoittaen sormellaan ikkunaan, joka oli äkkiä peittynyt pimeyteen.
— Kuningas on kuollut! — virkkoi vanhus nousten ylös ikäänkuin kauhistuneena.
Ja molemmat miehet olivat muutaman minuutin vaiti.
Äkkiä lähtivät palatsin pihalta kahdeksan hevosen vetämät vaunut. Kaksi esiratsastajaa karautti edeltä, kummallakin tulisoihtu kädessä. Vaunuissa oli kruununprinssi, Marie-Antoinette ja prinsessa Elisabeth, kuninkaan sisar. Soihtujen liekit valaisivat kaameasti heidän kalpeat kasvonsa. Vaunut ajoivat miesten ohi ainoastaan kymmenen askeleen päässä penkistä.
— Eläköön kuningas Ludvig XVI! Eläköön kuningatar! — huudahti nuori mies vihlovalla äänellä ikäänkuin olisi tervehtimisen asemesta tahtonut herjata uutta majesteettia.
Dauphin tervehti, kuningatar näytti surulliset ja ankarat kasvonsa.Vaunut katosivat.
— Paras hra Rousseau, — virkkoi silloin nuori mies, — nyt rouvaDubarry on leski.
— Ja huomenna hänet karkoitetaan, — sanoi vanhus. — Hyvästi, hraMarat…
Loppu.
* * * * *
"Neiti de Taverneyssä" kerrotuista tapauksista kehittyy edelleen "Rouva de la Motte", joka ilmestyy "Alexandre Dumas'n Historiallisten romaanien" IV n:a.