Vierasmies, joka puhumattaki voi todistaa.
Kolme viikkoa oli kulunut edellä kerrotusta. Nevalaisen vaimo oli hautaan laskettu. Isä ja poika tunsivat kipeästi, minkä uskollisen tukeen he olivat menettäneet.
Simo Affleck viipyi vielä Kajaanissa, vaan huhu kertoi hänen aikovan sieltä palata niin pian, kuin järvet jäätyisivät. Sanottiin hänen silloin tulevan joukon kanssa Nurmeslaisia jälleen kuuliaisuuteen saattamaan ja rankaisemaan. Hovilassa löytyi 21 kuormaa majurin tavaraa, jotka olivat Lieksasta tuodut ja olivat Kajaaniin vietävät. Kun nämä tavarat olivat Kajaaniin saatu, silloin tulisi Affleck Nurmekseen.
Nurmeksen talonpojat päättivät koettaa eduksensa käyttää sitä aikaa, joka vielä oli jäljellä, ennenkun Affleck oli palaava Nurmekseen.
Nevalaisen käytös Karjalaista ja Turuista vastaan Käkisalmen retkellä oli nämät aivan suututtaneet Sipoon. Tämä oli muitaki talonpoikia kohden ruvennut kärtyisemmäksi kuin ennen ja vähitellen oli tyytymättömyys häneen yleinen. Yrjö Sormuinen, jonka sopu Sipon kanssa oli pintapuolinen ja jonka sydämmessä kateuden tuli enemmän arvossa pidettyä Nevalaista kohden kyti kytemistään, puhalteli hiljaa, varovasti tuota kytevää tulta. Niin taitavasti osasi hän menetellä, että Sipo ei huomannut toverinsa kaksipuolista käytöstä; ainoastaan tarkemmin huomaavaiset muista tiesivät sen, että Yrjöä ei voisi suututtaa, jos Nevalaisesta puhuisi vaikka kuinka pahaa.
Nurmeksen talokkaat pitivät kokouksen, jossa keskusteltiin retkestä Hovilaa vastaan. Muuan torppari toi Nevalaiselleki sanan siitä, että kokous pidettäisiin Karjalaisen luona. Sipo hoksasi nyt selvästi sen, minkä hän jo oli vähin aavistanut: että talonpojilla olis häntä vastaan nurja mieli. Koska ei Yrjö tai joku muu talokas, vaan torppari hälle antoi kokouksesta tiedon, ymmärsi hän yskän ja päätti kokonaan pysyä retkestä erillään.
Tämä päätös kalvoi Sipon sydäntä. Nyt, kun koston hetki oli lähestynyt, piti hänen istua ristissä käsin ja odottaa mitä muut toimisivat! Mitä hänen omaisensa, mitä Hovilaiset tästä ajattelisivat? He olisivat tietysti siitä mielissään, ehkäpä surkuttelisivat häntä!
Nämät mietteet yhdeltä ja ylpeys toiselta puolen ahdistivat Nevalaisen sydäntä. Ei hän koskaan ollut itsensä niin yksinään tuntenut olevan kuin nyt.
Talonpoikien kokouksessa oli päätetty, että retki Hovilaa vastaan piti tapahtuman yöllä Marraskuun 30 päivää vasten. Illalla 29 p. kokoontuivat Nurmeslaiset Turuisen luo, josta lähtö oli tapahtuva. Yrjö Sormuinen yksimielisesti johtajaksi.
Miehiä oli ko'olla neljättäkymmentä. Usea oli, peljäten retken seurauksia, ollut siihen osaa ottamatta. "Aseina oli miehillä pyssyjä ja musketteja, joita ainaki osaksi olivat saaneet sotaharjotuksiansa varten ja myös vihollisiaan vastaan käytettäviksi, mutta jotka nyt käännettiin omaa isäntää ja kruunun käskyläistä vastaan".[6]
Pienoisessa mökissään istui yllämainittuna iltana yksinään, niinkuin tavallisesti, Horman Malla. Hänen edessään oli avonainen lipas, jossa hän säilytti aarteensa. Siinä oli sekaisin kultasormuksia ja korvarenkaita, hopealusikoita ja rahoja. Malla oli juuri (tiesi monennenko kerran sinä päivänä) lukenut ja kädessään punninnut nämä kaikki kalleudet. Nyt hän luki ne viimme kerran. Hän suuteli niitä, piti niitä etempänä ja lähempänä silmäänsä, suuteli niitä uudestaan ja pani ne vihdoin lippaasen takaisin. Nyt hän kohotti muutaman turppaan pankon vieressä, ja laski sinne lippaan talteen.
Ulkona vinkui tuuli ja lunta satoi. Oli uuden kuun aika. Laskeunut päivä oli jättänyt jälkeensä synkän pimeyden, jonka kuitenki lisääntymistään lisäyvä lumivaippa lieveni.
Noita kuuli ovellaan kolme kopausta. "Kukahan näinki myöhään ja tässä ilmassa neuvoani hakee?" jupisi hän, astui sitten oven luo ja kysyi: "kuka siellä?"
"Avaa, noita", kuului vastaus.
"Kukas olet, sano nimes, et muutoin pääse sisään", lausui Malla.
"Sipo Nevalainen tartsee vielä kerran apuasi", kuului vastaus.
Ovi avattiin. Kalpeana, hiukset hujan hajan astui sisään Nevalainen.Levotoin tuli hehkui hänen silmissään.
"Noita", lausui hän, ottaen takkinsa alta esiin kauniin hopealta hohtavan lippaan; "nyt on neuvos ja kykys tarpeesen. Talonpojat aikovat tehdä hyökkäyksen Hovilaa vastaan. Sun pitää estää tämän onnistumasta".
"Estää — retken onnistumasta — Sipo Nevalainenko niin puhuu? OletkoHovilaisten ystäväksi ruennut?" kysyi Malla.
"En ole kenenkään ystävä — kuule noita — nyt olen niinkuin sinä — mulla ei ole ketään, johon voin luottaa, jota voisin rakastaa, ei edes kulta ja hopea niinkuin sinulla".
"Hm", — jupisi Malla. — "Minä ymmärrän. Sinä olet suututtanut talonpojat".
"Minä olen heitä moniaita hävyttömästä pelkurimaisuudesta nuhdellut; siinä kaikki. Nyt ei enään Sipoa tarvita! Oli aika, jolloin mun apuani, mun neuvoani tarvittiin. Se aika on mennyt. — Mutta vähät siitä. Sano miten talonpoikien retki estetään".
"Milloin se tapahtuu?" kysyi noita.
"Tän'iltana", vastasi Sipo.
"Mutta jos retki estetään, niin Hovilaiset pelastetaan suuresta vaarasta, sillä nyt on retkelle edullinen aika", lausui Malla, tuijottaen Nevalaiseen yhdellä silmällään.
"Aika voi vastaki olla edullinen", virkkoi Sipo.
"Vaan Affleck voi siksi palata", lausui noita.
"Olkoon miten tahansa", virkkoi Nevalainen. "Asijain nykyinen asema on kärsimätöin; muuta se, Malla, niin tämä lipas sisustaneen on sinun".
Malla vilhui silmällään ahnaasti tuohon hohtavaan esineesen.
"Minä voin sinua auttaa", lausui Malla painavasti. "Talonpojat luulivat hyvin sinuttaki toimeen tulevansa. Minä lupaan että ennenkun he Hovilaan saapuvat, tulevat he sinua avukseen pyytämään".
"Sitä en minä usko", sanoi Sipo.
"Siinä tapauksessa et tunne Horman Mallaa", lausui noita. "Taikausko on, Jumalan kiitos, suuri, ja sen avulla voin suurempiaki toimeen saada. — Mene nyt levollisena kotiisi ja odota; ennenkun yö on puolessa, olet sinä Hovilassa".
Sipo, joka ei tiennyt mitään varmempaa keinoa saada tietää lähimmäistä tulevaisuuttaan, tytyi tähän lupaukseen, vaikk'ei hän siihen juuri luottanut. Hän antoi lippaan noidalle ja sanoi: "Tuo on kallis lahja; vaan tärkeä onki nyt asiani ollut. Jos tänä yönä pääsen Hovilaan toimimaan, niin vielä tulevaisuuski on siitä yöstä kuuleva".
Niin sanottuaan erosi Nevalainen noidasta ja meni kotiinsa. Mennessään hän jupisi: "Minä tunnen, että nyt on elämässäni kääntökohta, johon olen ehtinyt. Seuratkoon hyvää tai pahaa, kunhan joku muutos nykyoloissa tapahtuu".
Kaksi tuntia myöhempään kun Sipo oli noidan luona käynyt, liikkui Nurmeksen maantiellä suurehko miesjoukko verkalleen eteenpäin. Eturivissä astuivat Sormuinen, Karjalainen, Turuinen, Ikonen, Nyyrinen, ja moni muu koetti aina aikatavasta tunkeuda eturiviin, muka jotaki kysymään, vaan oikeastaan ikäänkun arvoaan lisätäkseen.
"Eipä olisi luullut tuota", lausui muuan jykevä partasuu, "että Yrjön sisar, siivo Elsa, olis noin juljennut veljeään ja muita pettää. Vaan rakkaus se kaikki rakentaa, sanoi Puuperän Aatami, kun nai Tiiralan rikkaan ruotimuorin".
"Saarelan Pekka ei tunnusta vieneensä kirjeen", sanoi Yrjö Sormuinen, "osittain tietysti pelvosta, osittain säälien Elsaa. Minä luulen myös että Nevalaisen Juhana on parastaan tehnyt, tukkiakseen hältä suun. Vaan nyt, kun ollaan näin miehissä ko'ossa, voitaisiin käydä tuolla Pekan mökissä ja pakoittaa hänet tunnustamaan".
"Vaan jos Hovilassa myönnetään että Pekka on kirjeen tuonut, niin eiPekan kielto mitään merkitse", virkkoi Karjalainen.
"Hovilassa ei oltu tuojaa tunnettu, siinäpä se ässä on", lausui Ikonen."Pekka on vasta kaksi kuukautta täällä ollut".
"Hovilaiset ovat luvanneet kaksi talaria hopea-rahaa sille, joka retkestä ilmoitti, vaan Pekka-parka ei ole uskaltanut käydä rahat perimässä", sanoi Nyyrinen. "Jos ei mua tunnettaisi, niin kävisin hyvänä miehenä perimässä palkinnon".
"Vaan jos otettaisiin Pekka nyt mukaan, niin Hovilaiset kyllä hänen tuntisivat", lausui vakava Turuinen, joka ei suinkaan arvannut, että hänen ehdoituksensa oli hyvinki arvoisa.
"Oikein. Oikein", huusivat useat. "Sehän on selkeä asia! Turuinen on oikeassa".
Kuusi miestä poikkesi nyt kujalle, joka johti Pekan mökkiin; toiset kulkivat verkalleen eteenpäin.
Mökin luo ehdittyään astui Sormuinen ja kaksi miehistä sisään; muut odottivat oven takana, ollen valmiina auttamaan, jos niin tarvittaisiin.
Pekka makasi oven suussa; hänen vaimonsa lapsen kanssa perempänä penkillä. Kun Pekka kuuli oven avauksen, heräsi hän, hypähti pystyyn, iski valkeaa tuluksillaan ja viritti päreen palamaan. Sitten hän, kynsien vasemmalla kädellään pellavankarvaista tukkaansa, ärähti: "Keitä p——leitä te olette, jotka yörauhaa häiritsette? Totta mar, nämä Nurmeslaiset ovat lemmon joukkiota".
"Älä veikkoni noin melua", lausui Sormuinen; "meillä on vaan vähän asiaa sulle".
"Asiaa!" ärähti Pekka. "Minkä l—mon asian aikanyton?"
"Yö on meidän asioillemme sopivampi päivää tällä kertaa", virkkoi Yrjö. "Kuinka on Pekka tuon kirjeen laita, jonka Hovilaan veit? Tunnustapa nyt!"
"Tunnusta", sanoi Pekka. "Mitä höpiset?"
"Tuon arvasin", sanoi Yrjö kumppaneilleen, jatkaen Pekalle: "Sinun pitää nyt lähteä mukaamme".
"Se on valhe", sanoi pellavatukkainen Pekka, hyppäsi rahille ja otti seinältä luodikon. Ojentaen sen tulleita kohden, virkkoi hän: "Ulos täältä! Tuossa on ovi. Millä oikeudella te tunkeutte asuntooni?"
Yrjö ja hänen kumppaninsa vetäysivät ovea lähemmäs, nähdessään ojennetun pyssyn.
"Älä ylpeile", virkkoi Yrjö. "Sinä olet yksi ja meitä on kolme näkyvissä ja kolme oven takana".
"Vaikka olis teitä viisi sisällä ja kuusi oven takana, niin ei teillä ole oikeus puolellanne", sanoi jäykkä Pekka.
Muuan miehistä oli hiljaa hiipinyt Pekan taa ja sieppasi tämän äkkiä kumoon. Pekan vaimo parkasi pelvosta ja lapsi rupesi ruikuttamaan.
"Jumalan tähden", huusi vaimo. "Mitä aiotte Pekalle tehdä? Hän on viaton".
"Hänelle ei mitään pahaa tapahdu, kun hän vaan meitä seuraa Hovilaan", virkkoi Yrjö. "Sieltä hän kohta pääsee pois, kun on tehtävänsä tehnyt".
"Älä tunnusta siellä. Pelasta kaunis Elsa", kuiskasi vaimo Pekalle.Yrjö kuuli sanat ja lausui hymyillen: "Ei hänen tartse puhua sanaakaan.Hovilaiset sanovat vaan, jos hän on sama mies, joka kirjeen toi".
"Minä en tosiaankaan halua nyt yöllä seuraanne lähteä", sanoi Pekka."Huomenna voin noutamattaki tulla".
"Kiitos lupauksesta", lausui ivaten Yrjö. "Vaan niinkuin sanottu, tarvitsemme sua juuri nyt. Pistä siis housut jalkaasi".
Pekka ei tähänkään suostunut. Housut tukittiin väkisin hänen jalkaansa. Takkia myöski piti muiden tukkia hänen ylleen; sitten hän talutettiin tuvasta ulos.
Sill'aikaa kun tämä kohtaus oli suoritettu Saarelan Pekan mökissä, oli kujan suussa odottaville talonpojille tapahtunut vielä kummempi näytös. Kohta senjälkeen kun Yrjö seuraajineen oli eronnut Pekan mökkiin, olivat talonpojat tiellä, noin kymmenen sylen päässä, nähneet leimahtavan tulen. He astuivat vähän eteenpäin, katsoakseen mikä syy oli tähän ilmiöön; vaan ei mitään he huomanneet. Hetken kuluttua näkyi jäletysten kaksi leimausta ja jälestä ikäänkuin miekkojen kalske. Talonpojat säikähtivät; he astuivat taaski katsomaan, mikä oli syynä ilmiöön; vaan ei mitään näkynyt. Ja kohta näkyi kolmannen kerran kolme väläystä ja kuului valittava ääni, joka puhui: "Onnettomat! Mihin jätitte Sipo Nevalaisen?"
"Mitä tämä merkitsee?" sanoi Karjalainen, jonka kalpea muoto todisti, että rohkeus ei isommassa mitassa enään majaillut hänen rinnassaan.
"Ei liene tämä hyvän edellä", jupisi Turuinen. "Mutta mitä meihin koskee Nevalainen?"
"Älkäämme turhaan ajatustamme vaivatko", sanoi Ikonen. "Tuo ilmiö merkitsi jotaki; vaan me menemme matkamme eteenpäin siitä huolimatta".
"Minä pelkään ettemme Hovilan portin sisäpuolelle tule tänä yönä", jupisi muuan vanhus. "Olen paljon nähnyt mailmassa ja tiedän, että enteistä voi tulevaisuutta aavistaa".
Näille arveluille tuli äkkiä päätös, kun noita ilmausi talonpoikain keskelle, ilman että he huomasivat tarkemmin, mistä päin hän tulikaan. Horman Hallan kukin tunsi parhaaksi selittäjäksi tässä asiassa; ja kun Malla oli kuullut kertomuksen ilmiöstä, jonka kertomuksen hän varmaanki viidellä eri tavalla sai kuulla, niin hän lyhykäisesti selitti, että Sipo Nevalainen oli se mies, joka enemmän kuin kukaan muu voisi johtaa rynnäkköä Hovilaan ja nuhteli talonpoikia siitä, että he niin ajattelemattomasti olivat ohitse menneet sen miehen, jota usean heistä tuli hyväntekijänään kiittää.
Tätä puhetta koettivat jotkut vastustella, vaan kun noita ennusti varmaa epäonnistumista retkelle, jos ei Nevalainen ollut muassa, niin mukaantuivat kaikki siihen, että Sipo noudettaisiin kotoaan. Päätöksen jälkeen seurasi heti teko ja piakkoon oli Sipo, joka ensin kielsi lähtemästä, saatu mukiin.
Kun Yrjö yölliseltä syrjäretkeltään oli saapunut muiden luo, näki hän suureksi kummastuksekseen ja harmikseen Nevalaisen muassa olevan. Hän tervehti Sipoa kuin tavallisesti, vaan Yrjön sydämmessä kyti kateuden liekki. Hän päätti asettaa Sipon semmoiseen asemaan, jotta tämä ei suinkaan kiittäisi onneaan, kun oli tullut näin käskyttä muiden mukaan. Talonpojat olivat saapuneet Hovilan kujan suuhun. Sipo Nevalainen asettui nyt heidän eteensä ja lausui: "Meidän sopumme ei viimme aikaan ole ollut aivan kehuttava. Syytä siihen löytynee jos minun puolellani, niin teidänki. Vaan minä unhotan vähät riidat ja pyydän teidän tehdä samoin. Nyt on meillä yhteinen vihollinen ja yhteinen vaara. Väkivallalla on meitä kohdeltu ja väkivallalla me puolestamme kohtelemme vihollisiamme. Köyhien, orpojen ja leskien puoltajina olemme tällä hetkellä. Oikea asiamme on, toivon ma, meille tuopa voiton. Toverit, olkaat urhoolliset! Minä koetan tänä yönä kunnostaa nimeni. Tehkäät te samoin, niin koston ja voiton suloisuutta saamme varmaanki nauttia".
Horman Malla, joka oli retkellä muassa, lausui: "Tähtihin on kirjoitettu, että Nevalainen on kummia matkaan saava Hovilassa. Olkaat hälle kuuliaiset, niin voitto on teidän, mainio voitto".
Yrjö Sormuinen, joka myöskään ei tahtonut olla muita huonompi kehotuksissaan, sanoi: "Koston hetki on tullut. Tässä riippuu, mun uskoni mukaan, voitto ei yksityisen, vaan kaikkien urhoollisuudesta. Niinpäin minä tähtien kieltä tulkitsen. — Älkää säästäkö käsivarsianne! Hakatkaat mihin vaan ulotutte. Pistetään tuohon lemmon pesään tuli, jotta se perinpohjin hävitetyksi tulisi".
Oli sydänyön aika. Miehet alkoivat liikkua eteenpäin, läheten Hovilan ulkohuoneita. Etupäässä astuivat Sipo Nevalainen ja noita, joka ikääskun Nevalaisen suojelushenkenä kulki hänen sivullaan. Nevalaisen toisella sivulla astui Yrjö Sormuinen, vakaisena, kalpeana. Hovilassa näkyivät kaikki uneen vaipuneen ja talonpojat tulivat aivan esteettömästi portille saakka. Tässä pysähdyttiin vielä kerran ja tulijain parvi jaettiin kolmeen osaan, joista pienin oli jäävä portille vartioimaan, josko mikään vaara uhkaisi; toisista yksi parvi olisi valloittava kukin yhden niistä kahdesta rakennuksesta, joita Hovilassa löytyi.
Yöllinen taistelu.
Hovilan tilalla oli kaksi päärakennusta: yksi isompi, jossa majurin läheisimmät uskotut asuivat, toinen pienempi palvelusväelle ja niille monille, jotka Jessenhaus oli pitäjäältä ko'onnut, majurin omaisuutta varjelemaan. Muuan historioitsija kertoo tähän aikaan Hovilassa löytyneen, pait Jessenhausia, Arnkijliä ja Finneä, kaksi veronkantokirjuria, yhden suutarin ja 6 renkiä. Hovilan varsinainen suojelusväki oli siis 12 henkeä, pait vielä 10 talonpoikaa, joita Jessenhaus oli sinne nykyisin saanut.
Talonpojat, suutari ja kaksi renkiä asui pienemmässä rakennuksessa, joka oli isompaa vastapäätä. Ulkohuoneet milt'ei yhdistivät rakennusten sivut eli päät toisiinsa; ainoastaan pienoiset solat erottivat toisistaan ulkohuoneet ja päärakennukset.
Talonpojat olivat, niinkuin mainittu, pysähtyneet lähellä porttia. He jakaantuivat kolmeen parviin. Isompaan rakennukseen oli määrä viidentoista miehen rynnätä; pienempään sama määrä; kuitenki olivat useammat kääntyneet sille haaralle, jossa suurin vaara uhkasi; portille jäisi viisi miestä vartioimaan.
Nyt oltiin valmiit rynnäkköön. Mutta odottamatoin tapaus pidätti talonpoikain askeleet. Kujan suusta kuului pyssynpamaus. Kamalalta se kajahti sydänyön hiljaisuudessa.
"Mitä hiidessä tämä merkitsee?" sanoi Yrjö Sormuinen. "Tähän asti on ehditty ja nytkös este tulisi!"
"Minä pelkään, että itse Affleck on tulossa ja antaa merkinHovilaisille", sanoi Turuinen.
"Me olemme hukassa, pengon ma, jos kahden vaikean väliin joudumme", lausui herkkätunteinen Karjalainen.
"Hukassa!" naurahti noita. "Hoitakaat te muut Affleckin joukkoa, kyllä minä hänen itsensä hoidan". Hän otti, näin sanoen, povestaan peilin ja lausui: "Joka tuossa näkee kuvansa, häntä polttaa helvetin tuli, kunnes minä hänen kiusasta pelastan. Hän lupaa hädässään tehdä mitä tahdon".
"Hsch", virkkoi Yrjö. "Kujan suusta kuuluu ääniä".
"Lempo vieköön kujansuussa olevat!" lausui Nevalainen. "Katsokaat!Hovilassa herättiin pamauksesta. Siellä viritettiin juuri valkea".
"Nopeus on nyt tarpeesen", sanoi Sormuinen. "Olkoonpa nyt vaikka itse Belzebubi liikkeellä, niin emme saa vitkastella. Me hyökkäämme heti; tulkoon perästä mitä tulee".
"Niin minäkin aattelen", sanoi Turuinen.
"Mutta jos joudumme ahdinkoon?" lausui Karjalakien.
"Päästäänhän kuitenkin pakenemaan syrjätietä", sanoi Turuinen.
Kujan suusta ei nyt kuulunut mitään.
"Parasta on, että joku meistä käväsee katsomassa, mitä tuolla kujan suussa on", virkkoi Nevalainen. "Sitten ollaan ainaki varmaat".
"Käy, Nevalainen, katsomassa", sanoi Yrjö Sormuinen, joka heti hoksasi, mitä tähän sopi vastata.
"Minä olen täällä tarpeesen, ettei miehet päättömiksi joudu", vastasiSipo.
Noidan suu vetäysi hymyyn. "Se sattui", jupisi hän; sitten hän lausui muutamalle, joka näytti olevan "homo novus" tässä joukossa: "juokse kujan suuhun ja ota selko, kutka siellä ovat. Tuo heti vastaus Hovilaan. Me ryntäämme kuitenki heti. Aika on kallis".
Noidan sana vaikutti. Talonpojat avasivat porttinsa ja hyökkäsivät kahdessa parvissa kartanolle; yksinään riensi etupäässä isoon rakennukseen Sipo Nevalainen. Sen joukon, joka häntä aikoi seurata, esti Yrjö Sormuinen eteenpäin menemästä.
"Pysähtykäät!" huusi Yrjö. "Kujalla sanotaan Affleck'in olevan".
Miehet tottelivat käskyä, jonka kautta Sipo yksin tuli menemään sisälle. Sormuinen oli tuon lauseensa tuulesta temmannut; aikomus oli johtaa Nevalainen hengen vaaraan ja se onnistui.
"Ahaa", huusi Björn Finne, nähdessään Nevalaisen sisään hyökkäävän. "Tässäpä tämä väkivaltaa kärsinyt ystävämme tulee meitä tervehtimään. Aikomus lie varmaan ku'moron'ia tulla toivomaan, vaan ajasta on sulla, veikkoni, ollut huono tieto, joka ei olekaan kumma, koska talonpojat ovat aamun virkkuja ja illan torkkuja".
Arnkijl ja Jessenhaus hyökkäsivät nyt ynnä Björn Nevalaisen päälle. Tämä tarttui Björniä niskasta ja Jessenhausia kurkusta ja kolahutti heidät kahdesti yhteen. Mutta Arnkijl oli hiipinyt Sipon taa ja silpasi tätä pitkällä mittapuulla takaraivoihin, jotta Sipo päästi saaliinsa ja vaipui tainnuksissa lattialle.
"Hurraa", huusi Jessenhaus. "Oivallista, Rietrikki! Tuossa on nyt talonpoikaisruhtinas pitkänään. Hän, joka meille kostoa on vannonut, on itse joutunut koston omaiseksi".
"Jumala varjelkoon talonpoikia", ärjäsi Björn. "Nyt en ole heille hyvä.Tekispä mieleni nylkeä tuo sydämmikkö, joka tuossa pitkänään venyy".
Tämä hurskas toivo, puolittain leikillä lausuttu, ei olisi voinut toteen käydä; sillä ovi avattiin ja joukko talonpoikia ryntäsi sisään.
"Missä Nevalainen?" huusivat he.
Ovesta virtaileva vilpas tuulen henki virvoitti Sipoa niin, että hän heräsi tainnuksistaan. Hän näki veronkantajien hyökkäävän muutamasta ovesta sisään ja lyövän oven lukkoon. Talonpojat seisoivat ällistyneinä oven edessä.
"Lyökäät ovi pirstaleiksi", huusi Sipo, joka hyppäsi pystöön ja astui joukon etupäähän.
Pyssynperiä ja keihäitä kohotettiin, rasaus kuului ja ovi oli samassa neljänä palaisena.
Oven takana oli pimeä huone. Sinne tuotiin pirtistä valaistusta.Veronkantokirjureita etsittiin, vaan turhaan.
"Kummallista!" jupisi Nevalainen. "Ei muuta ovea kun tämä löydy".
Noita astui nopein askelin sisään.
"Tuletpa niinkuin kutsuttu", lausui Sipo. "Käytä nyt tietäjäkykyäs.Sano, mihin tästä huoneesta pääsee, pait pirttiin, tuon oven kautta".
Noita astui askeleen taappäin, kääntyi seinää kohden, painoi sormellaan pieneen nuppulaan, joka oli lähellä lattiaa. Muuan ovi aukesi.
Oven takana kohosivat kierot astuimet, jotka näyttivät johtavan vinnille.
Lyhty kädessä hyökkäsi Nevalainen ja neljä miestä astuimia ylös. Noita seurasi jälestä. Kun oli vinnille saavuttu, alettiin varovasti astua eteenpäin. Kun oli jonku matkan ehditty, tultiin väliseinän luo, josta ovi johti toiseen vinnin osastoon. Nevalainen kumppanineen astuivat, katsellen ympärilleen, yli kynnyksen. Noita heitä seurasi, vaan äkkiä tunsi hän kaksi kättä puristavan häntä kurkusta. Malla, jonka kohtuullisuus nautinnoissa oli hyvissä voimissa pitänyt vielä vanhempanaki, ei ollut halveksittava vastustaja. Hän ojensi laihat käsivartensa, ja rupesi kynsimään vastustajaansa niin tuntuvasti naamaan, että hätähuuto ja kirouksia kuului.
Heikonlainen lyhdyn valo näytti siksi ympäristöä Nevalaiselle, jotta hän huomasi Jessenhausin joutuneen noidan kynsiin. Vinnillä oli muuan konttoori, jonka avonaisella ovella Björn ja Arnkijl seisoivat, nostaen konttooriin vinniltä jotain raskasta arkkua. "He kätkevät aarteensa", ajatteli Sipo ja astui heitä estämään. Mutta samassa tuulen henki sammutti lyhdyn ja kaikki oli pimeään kätketty.
"Näittehän tuolla toisessa päässä portaat?" kysyi Nevalainen hiljaa seuraajiltaan.
"Näimme", nämä vastasivat.
"Nyt lähetään hiljaa tuota konttorin ovea kohden", jatkoi Sipo. "Tartutaan veronkantajista kiini ja kannetaan tai paiskataan heidät portaita alas".
Tuskin oli tämä sanottu, ennenkun Jessenhaus parkasi pahasti. Noita oli häneltä toisen silmän pois roukannut. Tuskasta hurjistuneena, kokosi Jessenhaus kaiken voimansa ja heitti noidan niin voimakkaasti seinää kohden, jotta Malla tuskin voi henkeä vetää. Nyt seurasi hetken äänettömyys. Sipo seuraajineen oli lähennyt Arnkijliä ja Björniä. Vaan samassa kuului konttorista ääniä.
"Nyt hyvät ystävät olette ansaan joutuneet", sanoi ivaten Arnkijl. "Teitä on viisi miestä ja yksi akka; meitä kymmenen miestä. Olkaat valmiit".
Konttoorista tunki miehiä esiin. Nyt syntyi meteli, jota on helpompi ajatella kun kertoa. Jessenhaus lupasi miehille rahaa ja juomista, jos he oikein kurittaisivat nuo hävyttömät talonpojat. Vinnin lattia tömisi jalkojen ryskeestä: hätähuutoja kuului. Nevalainen seuraajineen olivat ahdistetut loukkoon, josta eivät voineet liikkua. Konttorista oli tuotu keihäitä ja miekkoja, joilla Hovilaiset pistelivät ja silpoivat vastustajiaan armottomasti.
"Malla", huusi Sipo, "jos auttaa voit, niin nyt on apus tarpeesen. En tiedä mitä lupaan, jos meidät voit nyt pelastaa".
"Mulla on yksi anomus", sanoi noita; "jos siihen suostut, niin voittoon käännän asiamme".
"Minä suostun, vaan auta pian", huudahti Sipo. "Keihäs sattui olkapäähäni".
"Vanno että suostut pyyntööni", lausui noita.
"Minä vannon Jumalan nimessä ja autuuteni toivon kautta", virkkoi Sipo.
"Kuulkaapa veikot", sanoi Jessenhaus, ivaten tuskissaan. "Autuuden toivo! Hahhaah!"
"Nyt, miehet, ankara hyökkäys", lausui Björn. "Survokaat nuo pedot pehmeämmiksi!"
"Noita! me olemme hukassa!" huusi Sipo.
Samassa häikäisevä valo leimahti, valaisten esineet vinnillä. Kohta jälestä kuului hirveä pamaus. Päällekävijät peräytyivät kiljuen tappelusta, mitkä seisallaan pysyivät. Mutta useimmat olivat vaipuneet polvilleen, toiset selälleen. Sakea, tukehduttava savu täytti vinnin. Sipo tunsi jonku tarttuvan häntä kädestä kiini. Hän kuuli äänen kuiskasevan korvaansa: Ole levollinen. Sipo tunsi äänestä noidan ja seurasi häntä, kunnes he saapuivat yhdessä astuimiin, joita olivat ylös tulleet. Kohta olivat he alhaalla.
Täällä oli liike kaikkialla. Talonpojat olivat pienemmän rakennuksen etuhuoneessa sytyttäneet läjän törkyjä. Valkea leveni levenemistään ja tarttui välikattoon. Savu täytti eteishuoneen. Kiväriperien jyske ja keihästen helinä kuului savun seasta.
Hovilan suutari, uljas ja roteva, taisteli kuin muinoin Aias Telamonios. Hän käsitteli talonpoikia erittäin huolettomasti, paiskoi heitä seinää kohden ja potki heitä pitkillä jaloillaan, Yrjö Sormuinen, joka kuuli, kuinka Taunalan Kaaperi eleli ja hehkui malttamattomuudesta saada otella noin uljaan vastustajan kanssa, riensi Kaaperin luo.
"Oletkos oikea mies, suutari, niin tässä löydät vastusta", sanoi Yrjö kopeasti.
"Oletpa liian pieni, sinä karsassilmä", sanoi Kaapeli höngähtäin. "Tule tänne, niin pistän sun tuonne vesiammeesen päällesi likoon".
"No, noh, veikkoseni", sanoi Yrjö. "Taavetti oli pieni ja Goliath iso, vaan kuinkas kävi?"
Yrjö tarttui nyt suutaria takin kaulustasta kiini. Suutari rakasti enemmän sylipainia ja miehet siis tulivat lähemmäs toisiaan. Yrjö koetti kohottaa suutarin maasta, heittääkseen hänen allensa, vaan tämä piti varansa, hyökkäsi ruumihinsa koko painolla Yrjön päälle, jotta tämä keijahti seljälleen ja suutari päälle.
Ilohuuto kaikui Hovilaisten huulilta.
Vaan samassa rymähti palava katto alas. Töin tuskin pelastuivat ihmiset alta; kaksi talonpoikaa ja yksi renki tulivat pahoin poltetuiksi.
Asiat olivat kääntyneet aivan talonpoikien eduksi, sittenkun he olivat vielä apuväkeä saaneet. Nuo kujansuussa tulevaiset, jotka laukauksella, varomattomasti kyllä, olivat koettaneet rohkaista kumppaneitaan ja antaa merkin tulostaan, olivat lisänneet talonpoikien lukumäärän viiteenkymmeneen.
Aamupuoleen vaikeni tämä kahakka vihdoin. Voitetut vietiin isoon pirttiin, johon myös talonpoikia kokousi, minkä mahtui.
Noitaa ei näkynyt. Hän oli kahakan päätyttyä mennyt kotiaan; miksi? sen saamme vasta nähdä.
Pirtissä pantiin nyt toimeen jonkimoiset käräjät; Nevalainen ja Sormuinen istuivat pitkän pöydän päähän tuomariksi. Voitetuille lausuttiin ankarat sanat.
"Nyt on meidän vuoromme tullut", sanoi Nevalainen tuimasti veronkantajille. "Jos ne kyyneleet, joita täällä pitäjäässä teidän vuoksi on vuodatettu, olisivat ko'otut, voisivat ne tuskin sammuttaa sen liekin, johon te olette omaiset joutumaan. Jos jotakin puollustukseksenne voitte lausua, (jota epäilen), niin puhukaat, kohtalonne lievennykseksi. Mutta minä tiedän, ettei teillä puollustusta ole".
Jessenhaus, Björn ja Arnkijl katselivat ympärilleen. Kaikkialla uhkaavia talonpoikais-muotoja!
"Nyt on teidän vuoronne", lausui Jessenhaus. "Mutta vuoroon vieraissa käydään! Me aiomme ilman Ryssän avutta toimeen tulla. Kavaltajiksi emme kuitenkaan rupea, niinkuin te. Myös kuljemme me päivällä, emmekä semmoisia ahdista, jotka eivät voi itseään puollustaa. Kostoa, kostoa teille, jotka yöllä murtautte hiljaiseen, rauhalliseen majaan oman käden oikeutta harjottamaan!"
"Sitokaat nuo hävyttömät", huusi Nevalainen.
Samassa talonpojat hyökkäsivät Björnin, Arnkijlin ja Jessenhausin päälle ja sitoivat heiltä kädet taa. He vietiin sitten muutamaan kamariin, jonka ovelle pantiin vartijat.
Nyt seurasi toinen näytelmä. Saarelan Pekka talutettiin sisään. Hän oli aivan kalpea ja värisi vilusta, sillä koko taistelun kestäessä oli hän muutaman aitan vieressä seisonut ja kaksi miestä oli häntä vartioinut.
"Tunnusta heti tuoneesi kirjeen", lausui Yrjö tuimasti Pekalle, jonka entinen rohkeus oli muuttunut aivan päinvastaiseksi tunteeksi.
"Minä — tunnustan", virkkoi Pekka.
"Sinä höperö", sanoi Yrjö, jonka mieleen juolahti, että jos ei hänPekan luona olis viipynyt, ei Sipokaan luultavasti nyt olisi muassa."Miks'et kotonasi tunnustanut? Oliko parempi yöllä lähteä kotoaankylmään?"
Pekka sai nyt mennä.
"Avatkaamme kellarit ja aitat; siedämmepä vankallaisen eineen", lausuiYrjö.
Seinältä otettiin avaimia, joilla talonpoikia riensi pihalle, tuomaan kellareista ruoka- ja juomalajeja. Kohta istuttiin herkullisten ruokapöytäin ääressä. Yön valvonta ja juomien nauttiminen teki moniaat uneliaiksi, moniaat kuumeellisesti riemastuneiksi yrityksen onnistumisesta. Itäinen taivas alkoi jo purppuralta hohtaa, ennenkuin eine oli perinpohjin nautittu. Nyt pantiin levolle; vartioita jäi kymmenkunta valvomaan.
Veli ja sisar.
Talonpojat asettuivat nyt pitemmäksi ajaksi Hovilaan. He pitivät itseään oikeutettuina menettelemään Hovilassa olevan omaisuuden kanssa oman mielensä mukaan. Olihan se isoksi osaksi Nurmeslaisten! Hovilan varustusväkeä pidettiin ikäänkun vankina; he saivat sen, minkä voittajat heille soivat: hiukan ruokaa ja runsaasti nuhteita.
Me jätämme nyt hetkeksi talonpojat Hovilaan, katsoaksemme miten oli asian laita Yrjön kodissa.
Oli päivä jälkeen sen, jolloin talonpojat olivat ensimäisenä viettäneet uudessa majassaan. Elsa istui ja ompeli. Hän oli, sittenkun hänestä viimein puhuttiin, käynyt melkoisesti vaaleammaksi, Se sielun tuska, jonka hän oli kärsinyt, ilmoitettuaan antaneensa tiedon talonpoikien retkestä Käkisalmelle, oli kalvanut hänen ruumiillista terveyttä. Karjalan kukka alkoi kuihtua.
Yrjö oli Elsaa kohden käyttänyt itsensä melkein niinkuin ennenki. Hän ei tahtonut sisartaan ankarammin nuhdella ennenkun oli saanut selvän siitä, oliko Elsa kirjeen lähettänyt.
Niinkuin mainittiin, istui Elsa ja ompeli. Hän pyyhkäsi kutrin tummanruskeista hiuksistaan, joka oli otsalle pudonnut, ylös, huokasi ja herkesi hetkeksi ompelemasta.
"Oi, emoni armas", puheli neito itsekseen, "muisteletko vielä haudan tuollapuolen tytärtäsi, joka täällä kurjuuden laaksossa saa niin paljon kärsiä? Miksi synnytit mun mailmaan? Et suinkaan aavistanut, että rakas Elsa saisi niin paljon ja syyttömästi kärsiä. Ja miksi kärsin? Minkä vuoksi veljeni on mua paljoa onnellisempi? Mutta ei ole oikein tehty, ettäs näin valitan. Jumala kyllä tuntee, paljonko painoa hän kunki päälle panee. Tule turvakseni, sinä sielun paras paimen, joka esikuvana ihmisille majailit vähäisen ajan täällä puuttuvaisuuden maailmassa ja sitten menit valmistamaan sijan niille, jotka sun sanasi mukaan koettavat elää".
Elsa pani pois ompelunsa, otti pöydältä ison piplian, avasi sen ja lukiJohanneksen evankeliumin seitsemännentoista luvun.
Ilokseen näki Elsa, pannessaan pois piplian, Juhanan tulevan. Hän ei malttanut lemmittyänsä huoneessa odottaa, vaan juoksi kartanolle.
Kun rakastavaiset olivat huoneesen tulleet, sanoi Juhana ilomielin: "Nyt saamme taaski rauhassa puhua. Olihan eilispäiväki meille rauhallinen ja suloinen, kuin kevätpäivä ankaran talven jälestä. Hovilassa nyt lakia laaditaan ja omaisuutta jaetaan. Samoin meki nyt lemmen lakia laatikaamme ja muiskuja jakakaamme".
Nuorukaiset olivat onnelliset, unhottaen levottoman nykyisyyden ja eläen toivon ruusu-unelmissa! Surujen ja huolten keskellä on rakkaus tavallistaan viehättävämpi; sehän on vanha, tuttu asia.
"Elsa", lausui Juhana, "sinä rakastat mua niin isosti, että olit valmis oman henkesiki uhraamaan edestäni. Sillä kun talonpojat saavat selvän siitä, kuka kirjeen lähetti, niin se saapi henkeään varoa, olen kuullut puhuttavan heidän lausuneen. — Minä myönnän, että olit arveluttavassa asemassa: toiselta puolen mun vaarani, toiselta isäni ja veljeni kosto. Sinä valitsit jälkimäisen aseman. Mutta olisit voinut niinkin menetellä, ettäs ei tilasi voisi tulla niin tukalaksi, kun on uhannut tulla. Minä olisin kyllä helpommin voinut kantaa isäni ja veljesi vainoa kun sinä. Mutta tehty on tehty. Nyt on tehtävänä koettaa estää pahoja seurauksia. Minä olen käynyt Saarelan Pekan puheilla ja hän lupasi kieltää kiven kovaan. Toivon, ettei sinun todistuksia uskota näin vaarallisessa asiassa. Vaan nyt sinulta pyydän: jos vielä kysymys tulee asiasta, niinkuin tietysti tulee, niin anna minun puhua puolestasi äläkä toisen kerran vedä uhkaavaa vaaraa ylitsesi".
"Vaan kun multa kysytään, enhän voi valhetella", lausui Elsa.
"Tuon arvasin", puhui Juhana puoleksi ääneen tuskallisesti. "Enhän voi sinua moittia siitä, että totuutta pidät pyhyydessä. Koska siis näin on asian laita, löytyy ainoastaan yksi pelastuksen keino".
"Ja mikä on se keino?" kysyi neitonen.
"Ettäs pakenemme täältä", virkkoi Juhana. "Seuraa mua setäni luo. Siellä emme tartse kärsiä omaistemme vainoa. Päin vastoin meitä siellä suurimmalla hellyydellä kohdellaan. Mun silmäini edessä kangastaasielläniin onnellinen tulevaisuus! Käsikkää astumme siellä elon vaivaloista tietä, jakaen keskenämme kaikki surut ja riemut. Täällä on epäluulo ja vaino; siellä rakkaus ja luottamus; paetkaamme, armahani, pois näistä kurjista oloista".
Juhana katsoi Elsaa rukoilevasti silmiin, Tämä seisoi äänetöinnä. Hänen sydämmessään oli riita.
"Mun armahaiseni", jatkoi Juhana, "miksi me olisimme tuomitut kärsimään näin paljon? Onnemme ohjat ovat käsissämme. Suunnatkaamme tiemme täältä riitaisuuden kolkoilta oloilta pois onnellisuuden laaksohon".
"Mutta kuinka voin veljeni jättää?" kysyi neito.
"Veljesi jättää!" kertoi Juhana. "Se olisi aivan kohtuullista, että hän ottaa jonku toisen pistosanojensa esineeksi kuin sinun. Olet jo kyllin kärsinyt".
"Kärsimään lienen luotu", sanoi Elsa surullisesti. "Itsestäni en niin paljon pidä, vaan sun vuoksesi, armahani, olisin kuitenkin ehkä taipuva täältä pakenemaan, sillä täällä ei lempeämme enään kauan suvaita".
Elsa oli nämä sanat juuri kerennyt lausua, kun Yrjö näkyi maantiellä.
"Jumala armahda", huusi neito, "veljeni tulee. Mua aavistaa, että hän ei tule hyvissä aikeissa".
"Älä pelkää, armahani", virkkoi Juhana; "niin kauan kun kättäni voin liikuttaa, ei sinulle mitään pahaa tapahdu".
Yrjö astui nyt sisään. Hänen yhteen puristetut huulensa ja hehkuvat silmänsä eivät hyvää ennustaneet.
"Mulla on sisarelleni jotain sanomista", lausui Yrjö kiiruusti, sisään tullessaan.
Juhana ei ollut ymmärtävinään sitä viittausta poismennä, jonka nämä sanat sisälsivät.
"Elsa, tule tänne toiseen huoneesen puheilleni", sanoi Yrjö.
Elsa yritti mennä, vaan Juhana hänet pidätti.
Yrjön silmät välähtivät. Hän loi Juhanaan tuiman silmäyksen ja viittasi sisarellen tulla.
"Yrjö Sormuinen", virkkoi nyt Juhana, "me olemme tähän saakka toisiamme hyvin vähän tunteneet ja puhutelleet. Syyn tähän kumpii tiedämme. Minua on loukannut, ettäs tylysti olet kohdellut sisartasi. Nytki pelkään, että häntä pahoin kohteleisit. Sano siis tässä sanottavas; minä tahdon läsnä olla".
"Poika", huusi Yrjö, "tiedätkö, mitä puhut ja kelle puhut! Minä olen sisareni naittaja ja minun luvattani häntä ei kukaan saa". Yrjö naurahti nyt ja lausui vihasta ivaan kääntyen: "Kaunis kunnia! Sisarta ei uskalleta jättää veljen valtaan! vaan veli on usein uskonut sisarensa semmoisen valtaan, jonka siveellisyyttä hän ei suinkaan tunne. Tämä on kohtuutta! Jalosti tehty!"
"Mitenkä voisin toisin menetellä?" virkkoi Juhana.
"Aivan oikein ja kainosti lausuttu!" virkkoi ivaten Yrjö.
"Oletpa sisareni jalo holhoja tietysti! Mitä minun tulee Elsan asioihin sekaantua! — Mutta lopussa kiitos on. Minun kauttani menee tie morsiankammariin! muista se".
"Jos raahit kieltää sisartas ottamasta sitä, jota hän rakastaa, niin olet tunnotoin julmuri", sanoi Juhana, joka alkoi ajatella, että Yrjöllä kuitenki oli tilaisuus melkoisesti vaikuttaa hänen tulevaan kohtaloonsa.
"Taaski sinulta ajatusta puuttuu", virkkoi Yrjö kärtysästi. "Onko sisareni minua niin kohdellut, että hän minulta hyvää ansaitseisi? Hän on juljennut pettää veljensä: ilmoittaa tämän hankkeet viholliselle. Niin pitkälle on nyt asioissa päästy. Saarelan Pekka on tunnustanut".
"Sitä en usko", lausui Juhana.
"Sun uskomistas ei kaivata", virkkoi Sormuinen. "Nyt oikeutta jaetaanHovilassa ja sinne nyt Elsan täytyy tulla teostaan vastaamaan".
Elsa seisoi kalpeana ja katseli peljäten veljensä uhkaavaa muotoa.
"Joski Saarelan Pekka on syyttänyt Elsaa, niin ei yksi vierasmies mitään vaikuta, siksi lakia tunnen", sanoi Juhana.
Yrjö veti taskustaan esiin paperin, avasi sen ja piti sitä Elsan silmien edessä.
"Ah", huusi neitonen ja vaipui veljensä jalkojen juureen lausuen:
"Oi Yrjö, rakas veli! Älä vie minua julmien kumppanies luo! Pelvosta ja häpeästä silloin menehdyn".
Neito halaili veljensä polvia. Yrjö seisoi synkkänä ja käänsi vihdoin pois muotonsa sisarestaan.
"Julma veli", virkkoi Juhana tuskallisesti. "Jalkaisi juurella matelee olento, puhdas ja viaton kuin Herran enkeli. Saman äidin rinnoilla olette levänneet, saman äidin siunauksen olette kummatki saaneet. Ja tämän olennon sinä armottomasti poljet jalkaisi alle. Etkös pelkää Ijankaikkisen kostoa tuosta luonnottomasta kohtelustasi. Herkeä jo ja hillitse mielesi".
"Hän ei siedä oikean ihmisen sääliä", sanoi Yrjö tylysti tuijottaen sisareensa.
"Sinä sydämmetön peto ihmishaamussa", sanoi Juhana, joka ei enään voinut vihaansa hillitä ja raivoten hyökkäsi Yrjöä vastaan.
"No, no, kiukka ystäväni", sanoi Yrjö, väistyen raivoisan nuorukaisen edestä. Hän sieppasi äkkiä Elsan kainaloonsa ja ennenkun Juhana kerkesi mitään estettä tehdä, oli jo Yrjö kartanolla.
Juhana hyökkäsi hänen jälkeensä, vaan portaille tultuaan tarttui kaksi vahvaa kättä hänestä kiini. Hän ponnisteli voimainsa takaa, vaan ei päässyt irti. Hän näki hevosen valjastettavan, Yrjön nostavan sisarensa rekeen ja hevosen kohta katoavan näköalasta. Vasta silloin päästi Juhanan Sormuisen vahva renki, Aappo, irti. Jos Nevalaisella olis ollut asetta, olis renki tekoansa varmaanki katunut. Nyt Juhana loi häneen silmäyksen, niin ylenkatseellisen kuin voi, ja sanoi: "orja on orja". Sitten hän läksi astumaan kotiaan päin, jupisten: "jos henkeniki menköön, minä Elsan pelastan".
Mitä Horman Malla Sipolta vaati.
Sen päivän iltapuoleen, jonka talonpojat ensimäisenä viettivät vasta anastetussa olopaikassaan, tuli noita Hovilaan. Hän oli, niinkuin ennen jo mainittu on, mennyt tiehensä, kun hän näki taistelun kallistuvan talonpoikain puolelle. Nyt hän palasi aivan eri näköisenä, kun hän taistelussa oli ilmaantunut. Hän oli pessyt silmänsä puhtaiksi, kampannut hiuksensa (jota hän ei kaiketi vuoteen ollut tehnyt) ja pukenut yllensä puhtaat, siistit vaatteet. Kaikki katselivat kummastuen Horman Mallaa, joka ei sitten nuoruutensa ajan ollut puhdassa ja siististi puettuna ollut nähtävänä.
Sipo Nevalainen oli voiton ilossa heti kysellyt noitaa, vaan ei kukaanollut tiennyt, mihin tämä oli kadonnut. Sipolla oli suuri syy kiittääMallaa tämän monesta avunannosta; olipa hänellä lupauski täytettäväMallalle.
Kun nyt noita tuli Sipon nähtäviin, tuli hän aivan hämilleen. Hän koetti puhua; vaan ei sanaakaan tullut huulille. Hän seisoi punastuneena Nevalaisen edessä.
"Minä kiitän sinua sydämmestä", lausui Sipo noidalle. "Rohkeutesi ja älysi kautta olet päästänyt mun pyrintöjeni perille. Kosto on täydellinen; Hovilaisten omaisuus ja henget ovat meidän kädessä. Nyt on sinun vuorosi vaatia, mitä tahdot vaivasi korvaukseksi; minä olen sekä taipuva että velvollinen pyyntösi täyttämään, jos vaan mun vallassani on voida niin tehdä".
"Sinä voit pyyntöni täyttää, Sipo Nevalainen", lausui noita, jonka äskellinen ällistys oli melkoisesti poistunut.
"Olenpa utelias saada kuulla vaatimukses", virkkoi Sipo, miettivästi silmäillen noitaa. "Kyllähän arvaan, mihin päin sinun himosi kallistuvat; vaan löytyy, Jumalan kiitos, tavaraa Hovilassa".
"Minä luulen, Sipo Nevalainen, ettet tällä kertaa arvannut oikein", virkkoi noita.
"Enkö?" kysyi Sipo, joka vasten tahtoaan säpsähti; sillä nyt hän ei tosin aavistanut, mihin hän oli itsensä sitonut.
"Lausu vaatimukses", sanoi Nevalainen noidalle, kun tämä seisoi äänetöinnä, tirkistellen Sipoa.
"Sinä olet luvannut pyyntööni suostua", lausui noita pitkään.
"Senhän olen jo sanonut. Puhu suusi puhtaaksi", sanoi Sipo malttamattomasti.
Noita astui pari askelta lähemmäs Nevalaista ja lausui, Sipoa hellästi silmäillen: "Mun pyyntöni on — ettäs — minun — nait".
Nevalainen kavahti; ei hän tiennyt, pitikö hänen korviaan uskoa. Hän katseli, katseli noitaa, luullen, että joku henki oli tämän muotoon pukeunut ja tullut Sipoa pilkkaamaan.
"Kuinka?" kysyi Nevalainen. "Sinäkö vaan minä houraan?"
"Ei kumpikaan", virkkoi noita.
"Varmaanki jompikumpi ja luulenpa melkein, että sinun järkesi on taistelun hyörinässä ja kolauksesta, jonka sait, vähän sekasortoon joutunut", lausui Sipo.
"Älä luule", virkkoi Halla. "Minä puhun aivan selvästi mitä ajattelen".
"Noita", lausui Sipo. "En ymmärrä, mikä ajatus on aivoissasi syntynyt. Mutta siinä ajatuksessa ei ole pontta eikä perää. Pyydä palkaksesi tavaraa; se soveltuu sulle paremmin".
"Minä entällä kertaahalua tavaraa ja saanhan sitäki, kun sinun saan", sanoi Malla.
"Ja mitäs minun saamisesta sulle hyötyä olisi?" sanoi Sipo. "Sinä olet jo siinä ijässä, ettei rakkaus enään todellisesti voi sinussa syntyä. Enkäpä minäkään sinussa juuri mitään niin viehättäviä puolia ole huomannut, jottas vanha vereni rupeisi kuohumaan. Arvannet siis, että tämmöisestä liitosta ei mitään iloa seuraisi, vaan päin vastoin, pelkään ma, surua".
"Sipo Nevalainen", sanoi noita; "koska sinä noin suoraan ajatuksesi ilmaiset, niin teen minä samoin. Kuule siis: Kohtalo näytti nuoruudessani aikoneen minut onnellisemmaksi kuin sitten tulin. Vanhempani olivat varakkaat. He asuivat Repolassa, rajan tuolla puolen. Syntymiseni jälkeen muuttivat he tänne. Mulla on siis kaksi kotomaata tai oikeastaan yksi; sillä yhtä kansaa on Karjalan suuri heimo, vaikka Onnetar on sen ajaksi kahtia jakanut. — Kun kasvoin, tuli minusta pulska tyttö, sanottiin ja moni nuori mies hyöri ympärilläni, mutta en heistä huolinut. Vihdoin näin nuorukaisen, kauniin ja ujostelevaisen. Kohta ymmärsimme toisiamme. Mutta isäni ei suostunut liittoomme; hän ajoi mun pois kotoaan ja sitä en vielä nytkään hänelle anteeksi anna, sillä hän on syy kurjaan elämääni. Varokoon kukin isä itseään estämästä lastaan ottaa kenenkä tahtoo, kunhan tämä on siveä ja hyvä, olkoon sitte köyhä tai rikas. — Minä pakenin kotoani muutaman noidan luo korpeen. Täällä odotin lemmittyäni. Ei häntä kuulunut, ei näkynyt. Vihdoin kuulin hänen menneen naimisiin. Olin epätoivoon joutumaisillani. Minä rupesin epäilemään kaikista ihmisistä, kun kuulin että ainoa, johon luotin, oli mulle uskotoin ollut. Sittemmin kuulin että Vilholle oli valeheltu mun karanneen korpeen ja kuolleen siellä nälkään ja kylmään. — Noidan luona oleskelin sitten nuoruuteni ajan ja opin hänen taitonsa. Kun noita kuoli, jätti hän mulle omaisuutensa. En siis köyhä ole; kyllä mulla tavaraa on, vaan paljon enempää tahtoo ja sen vuoksi olen köyhänä ilmaantunut. Mutta sieluni on tuohon rahan himoon väsynyt; se on ainian janonnut onnea, jonku ihmisen rakkautta tai kunnioitustakaan. Vaan noitaa ei rakasteta, ei kunnioiteta; häntä peljätään. Oi Sipo Nevalainen, jos tietäisit, kuinka monet yöt olen päänalukseni kyyneleilläni kastellut, isoten ihmisten, ei, yhden ainoankaan rakkautta tai kunnioitusta! Mutta turhaan! Seinät ovat valitukseni kertoneet. Kun sain kuulla vaimosi kuolemasta, sykähti sydämmeni ja ääni sisässäni kuiskasi mulle: 'Ota vaari tilaisuudesta. Nevalainen tartsee apuasi'. Niin olen nyt tehnyt. Sinä tunnet elämäni tarinan. Vieläpä senki lisään, että mailma ei voi minusta mitään pahaa eli alentavaa puhua. Siis perustan pyyntöni lausuttuun; annan sinulle tilaisuuden tehdä ilottoman elämäni ehtoopuolen onnellisemmaksi, kuin sen aamu- ja puolpäivän-aika ovat olleet".
Sen mukaan kun noita oli puheessaan eteenpäin ehtinyt, sen mukaan hänen kasvonsa kirkastuivat. Sipo seisoi äänetöinnä, tuijottaen noitaan.
"Mun älystäni voi sinulle ehkä vieläki hyötyä olla", sanoi noita. "Noidan ammatin jättäisin tykkänään pois. Uskon, että sinun rinnallasi vielä arvoni yleneisi samaan määrään kuin muiden ihmisten. Silloin kuolisin onnellisna".
"Minä olen sulle suuressa kiitollisuuden velassa", alotti Sipo vastauksensa. "Minä olen myöski autuuteni toivon kautta luvannut suostua pyyntöösi. Kun lupasin niin, luotin vissisti siihen, että tavaraa palkinnoksesi pyytäisit. Jos olisin aavistanut, että personallinen vapauteni olisi pelastukseni uhri, olisinpa melkein ennen henkeni menettänyt. Minä toivon nyt, ettäs järkevästi asiat arvostelet ja luovut tuosta naimis-hommasta, joka, koska se mulle on vastenmielinen, ei suinkaan onnellisuutta tuottaisi. Pyydä tavaraa ja jos et suunnattomia vaadi, niin mielelläni sun palkitsen".
"Tuon melkein olen aavistanut", sanoi noita synkästi. "Kuinka ylpeä Nevalainen julkeaisi noita-raukkaa vaimokseen ottaa! Vähät siitä, jos hän siten yhden ihmisen maallisen onnen musertaa. Sehän useinki tapahtuu".
"Älä mua noin katkerasti syyttele", virkkoi Sipo. "En ole sua mitenkään tahtonut loukata. Vaan ymmärräthän, ettäs en vasten tahtoani voi pakottaa itseni toteuttamaan pyyntöäsi".
"Oivallista puhetta", naurahti noita. Hän astui lähemmäksi Nevalaista; hänen muotonsa muuttui uhkaavaksi kuin taivas ukonilman edellä.
"Sinä oletvannonutsuostua pyyntööni", virkkoi Horman Malla. "Tahtoisinpa nähdä, jos uskallat valaasi rikkoa. Silloin joudut kahden valkean väliin. Yhdeltä puolen vanhurskas Jumala, toiselta noita, jonka mahdin jo vähin tuntenet. Sipo Nevalainen", jatkoi Malla, laskien painon sanoilleen, "jos et valasi ehdot täytä, niin on loppusi surullinen, kamala — kamala — kamala!"
Nevalainen, joka kaikin voimin oli koettanut rohkeutensa säilyttää, saadakseen Horman Mallan vaatimuksestaan luopumaan, tunsi kuinka noidan viimme sanat ajoivat pois veren hänen kasvoistaan ja voiman hänen jaloistaan. Kylmä hiki peitti hänen otsansa.
"Julma noita", virkkoi Sipo, "miksi minua näin ahdistat?"
"Sun ylpeytesi tartsee rangaistusta", sanoi Malla, lisäten uhkaavammalla äänellä: "Sinä häpeät minun seuralaisekses valita. Sulla on kaksi ehtoa: ottaa minut tai — hahhahhaah — hänet, joka viimme syksynä kävi Ikolassa, ja jolla oli toisessa jalassa kavio".
"Pois — pois — jumalatoin noita", huusi Sipo, ko'oten viimme voimansa. — Horman Malla kohotti kätensä Nevalaista kohden ja lausui kähisevällä äänellä: "Nyt ei noitasinuaauta. Varo itsesi! Ennenkun kolme päivää on kulunut, saat minun nähdä".
Malla astui ulos. Sipo heittäysi voimatoinna penkille ja pyyhki kädellään kylmän hien otsastaan.
"Pyrintöjeni perille päästyäni tämä vastus nyt tuli eteeni", jupisi Nevalainen, kun hän, noidan mentyä, oli vähän tointunut. "Kuinka kohoili rintani ylpeydestä, kun näin minun ja koko seudun rasittajat voitettuina, häpeästä ja vihasta menehtymäisillään seisovan edessäni! Heidän kohtalonsa, heidän henkensä oli kädessäni! Ja nyt ilmaantuu se, jonka avulla milt'ei pääasiallisesti voitto on voitettu, ja vaatii mahdottomia. Noita mun vaimona! — — — Ei! Maksakoon mitä maksaa, mun täytyy hankkia noidalle joku muu korvaus hänen vaivastaan. Vaan jos ei hän tyydy? Henkeni on silloin vaarassa; sen tiedän. Uhka uhkaa vastaan! En ai'o vastustamatta sortua".
Juhlapuoliset Hovilassa.
Talonpojat viettivät yhäti iloista elämää majurin puustellilla. Huhu heidän onnistuneesta ryntäyksestä oli jo Pielisiin ehtinyt ja arvoisa tuttavamme, rovasti Herkepaeus, oli kiiruusti matkustanut Nurmekseen, neuvoillaan auttamaan Tsaarin uusia alamaisia. Hän saapui Hovilaan päivänä jälkeen edellisessä kerrottujen tapausten. Hänellä oli muassaan pitäjäsluutnantti Ahlholm ja talokas Ikonen. Tämä triumvirati eli kolmimiehistö tuli "lähettiläänä" kirjallisten "käskyin" kanssa, niinkuin senaikuiset aikakirjat todistavat. He tulivat määräämään miten Hovilassa löytyvän omaisuuden kanssa piti meneteltämän. Sata tynnyriä oli heti eroitettavat Tsaarin hyväksi. Rovasti lausui ettei mitään väkivaltaisuutta nyt saisi harjoittaa; nyt näytettäisiin, että lainkuuliaisuus ja sopu olisivat uuden järjestyksen tuntomerkkejä.
Rovastin, luutnantin ja hyvän asian kunniaksi päättivät talonpojat Hovilassa panna toimeen puolisateriat, joille tavallista juhlallisempi muoto oli annettava.
Talonpoikia hyöri edestakaisin ison pirtin ja aittojen sekä kellarien väliä, tuoden jälkimäisistä edelliseen yltäkyllin ravintoaineita. Hovilan vanhan, taitavan kokin, Matleenan, oli, vastoin tahtoaan, täytynyt astua ammattiinsa ja noille "ryöväreille" valmistaa herkkuruokia. Hän seisoi punaisena kun krapu takan ääressä, jupisi itsekseen kostosta ja Jumalan pitkämielisyydestä jopa Luojan käsittämästä neuvostelusta, joka salli Herran palvelian läsnäolollaan pyhittää paatuneiden talonpoikain jumalatointa, lihallista huolettomuutta. Itse oli Matleena hyvin lihallisesti huolehtiva; hän paistoi ispinöitä ja vasikanpaistia. Silloin tällöin upotti hän kapustan vellipadan mystilliseen syvyyteen ja maistettuaan lientä, mörähti hän: ainakin ryöväreille kelpaa!
Rovasti oli sattunut huomaamaan Matleenan ja astui tämän luo, lausuen:"Herran rauha! kas mummoa. Punainen kuin liesi!"
"Niin armollinen, korkiasti oppinut herra rovasti", virkkoi Malla kumartuen, "kaikissa sitä ollaan! Minä olen niin punainen, niin punainen! Levottomuudesta en ole kolmeen yöhön nukkunut. Päiväkaudet saan kuulla talonpoikain komppasanoja. Herra rovasti. Te olette susien joukkoon joutunut!"
"Elämässä kohtaa meitä vastukset", sanoi Herkepaeus, "mutta meidän tulee ne kärsiä. Näytättehän melkein terveeltä".
"Jumalan kiitos, jos en olisiki terve, niin en tietäisi miten kaikkia sietäisin kuulla ja nähdä. Mutta Herra ei pane isompaa kuormaa kellekkään, kun minkä kukin kantaa jaksaa".
"Oikein", vastasi rovasti, jatkaen sitte: "Te kuulutte olevan oikea emä-kokki!"
"Hm", hymähti Matleena. "Ovathan herrat minuun tyytyneet. Viisikolmatta vuotta olen herroille emännöinyt".
Rovasti, jolla oli jotaki puhumista pitäjäsluutnantin kanssa, lopetti nyt puheen, mennen pois kyökin ovelta.
"Kunhan tästä paistista tulis hyvä!" jupisi kokki. "Nyt senpitääonnistuman; rovasti kyllä tietää kuka tämänki paistin mamma on".
Hetken kuluttua olivat ruat valmistuneet ja nyt istuttiin aterialle. Isossa pöydässä oli kunniasija tietysti rovastilla; hänen oikealla puolellaan istui pitäjäsluutnantti Ahlholm, vasemmalla Nevalainen ja Sormuinen. Rovastin pyynnöstä käskettiin myös Jessenhaus aterialle; vaan hän kielsi tulemasta. Isompaan pöytään istui parikymmentä henkeä; kahden pienemmän ympärille yhteensä sama lukumäärä. Pienellä puolen söi Hovilan vartiaväki. Jessenhaus, Björn ja Arnkijl söivät erillään muista.
Rovasti kohotti, kun ensi ruokalaji oli nautittu, lasinsa, jossa oli Tukholmasta tuotua pikatongia ja lausui: "Kunnioitettavat läsnäolijat! Arvoisat Nurmeksen asukkaat! Kukin on elämässään tullut huomaamaan, että ajat muuttuvat. Toisinaan tämä muuttuminen on niin nopea ja hämmästyttävä, että se erittäinki huomioomme pystyy. Semmoinen tilaisuus on meillä nyt. Vähän aikaa sitten vallitsi epäjärjestys ja väkivalta näillä mailla. Nyt ovat meillä asiat hyvin; onpa meillä uusi hallituski. Ja tämä seikka onki syynä siihen, että vapaasti saamme oikeuksiamme nauttia. Sillä minä julkean sanoa: Nämä herkut, jotka nyt edessämme näemme, ovat teidän kukkaronne isommaksi osaksi maksaneet. Mutta oikeus aina voitolle pääsee ja rehellisyys maan perii. Ettäs asiat näin ovat, siitä olette lähinnä Jumalaa, kiitollisuuden velassa itsillenne —"
"Herra rovastille ensi sijassa", sanoi Sormuinen.
"Minä, alhainen Herran palvelija, olin vaan välikappaleena", virkkoi kainosti Herkepaeus.
"Eläköön rovasti!" kuului usean suusta. Nevalainen ja Sormuinen istuivat äänetöinnä eivätkä näyttäneet yleisestä ilosta paljon tietävän.
"Hyvät ystävät Nevalainen ja Sormuinen", virkkoi Herkepaeus, "näytätte närkästyneiltä. Toivon, etten sanoillani liene teitä mitenkään loukannut".
"Päin vastoin", sanoi Yrjö, joka nyt pakoitti hymyn huulillensa ilmaantumaan. "Mutta Nevalaisella ja mulla ovat perheelliset olot semmoiset, että ne nostavat huolten pilvet otsillemme".
"Valitettava asia!" sanoi rovasti. "Nevalaisen uppiniskaisesta pojasta olen kuullut jotai, mutta sinulla, veikkoni, en ymmärrä mitä perheelliset olot voisivat pahennusta matkaansaattaa".
Yrjö kertoi nyt puol'ääneen rovastille asian.
"No, jopa oli hän rohkea, uskallan sanoa", virkkoi Herkepaeus. "Ja mikä etu hälle tuosta ilmoituksesta olisi ollut".
"Mun poikani on häneltä pään pyörälle pannut", sanoi Nevalainen. "He rakastavat toisiaan ja vihaavat lähimpiään. Ennen vanhempia kunnioitettiin ja heidän tekojaan pidettiin viisaina; nyt nuoruus ymmärtää enemmän kun vanhuus, joka hullutuksia vaan toimeenpanee".
"Paljon totuutta tuossa puheessa!" sanoi rovasti. "Ajat ovat pahentumaan päin — tosiaanki", lisäsi hän, keskeyttäen väkinäisen haukottelemisen.
"Sisareni on täällä Hovilassa", lausui Yrjö. "Minä nimitän läsnäolevaiset täällä tuomareiksi ja käsken heidän määrätä, minkälainen rangaistus on sopivin semmoiselle rikokselle. Siinä en armoa ai'o puoltaa, koska rikos on mitä pahinta laatua", virkkoi hän ja tuo kamala välähdys ilmausi hänen silmissään.
"Seneca sanoo: nemo prudens punit, quia peccatum est, sed ne peccetur", jupisi Herkepaeus, lisäten ääneen: "Onko hän tekoaan katunut?"
"Katunut!" naurahti Yrjö. "Kivenkovaan kieltänyt hän on, vaan ei katunut".
"Eikö hän vieläkään tunnusta?" kysyi Herkepaeus.
"Vihdoin on hän tunnustanut, sittenkun asia jo oli muiden todistuskappalten kautta selville saatu", virkkoi Sormuinen.
"Ruoan päälle vähän levähtäkäämme ensin", sanoi Herkepaeus. "Sitten ottakaamme tarkastelun alle tämä merkillinen asia. Sisares tulkoon silloin esiin, niin saan minä — jos suotte sen, hyvät ystävät — hänet tutkia".
"Minä luotan aivan herra rovastin kykyyn ja tiedän teidän muistavan, että Jumala ei ole ainoastaan armias, vaan myös vanhurskas", sanoi Yrjö.
"Hyvästi lausuttu!" virkkoi rovasti, jatkaen sitten: "Nyt ei mitään muuta, kun kiitos olkoon herralle tästäki ateriasta! Osoittakoon Hän vastedeski meille anteliaisuuttaan ja armoaan. Amen".
Kun oli ruokapöydästä noustu, sanoi Sormuinen rovastille: "Saapa nähdä, milloin uljaista tovereistamme saamme kuulla? Tietää kaiketi herra rovasti, että majurin kuormat, jotka täältä ovat Kajaaniin lähetetyt, paluutettiin, kun olivat peninkulman matkaa täältä kerenneet?"
"Kuormat? Mitkä kuormat", virkkoi Herkepaeus. "En ole mitäkään kuullut.Kerro veikkoseni".
"Asianlaita on seuraava", lausui Sormuinen, hyvin tytyväisenä siitä, että hän ensimäisenä sai rovastille tuon ilosanoman ilmoittaa. "Vähän ennenkun Hovilan olimme valloittaneet, olivat majurin vainukoirat (suokaa anteeksi, vaan vertaus lie sattuva) kerenneet lähettää kaksikymmentä yksi Lieksasta tullutta kuormaa Kajaaniin. Kun tämän saimme kuulla, lähetimme suuren joukon miehiä kuormia paluuttamaan. Koetus päättyi onnellisesti. Kun kuormat olivat vietävät muutaman virran poikki proomulla, olivat meikäläiset kuin haukat Hovilan renkien niskassa; kuormat valloitettiin ja nyt ne ovat taas täällä".
"Hyvä työ!" virkkoi rovasti. "Ne uljaat talonpojat!"
"Ja nyt", jatkoi Yrjö, "nyt odottavat meikäläiset majurin tulevaksi, niinkuin huhu on kertonut. Aikomus on, jos hän vähin voimin tulee, ajaa hänet takaisi tai ottaa hänet vangiksi. Siitäkös ilo syttyisi, jos majuri tuotaisiin tänne tuomiolle! Vaan ainaki saamme ennakolta kuulla, jos ja milloin hän tulee. Minä varoitin Ikosta että, ennenkun hän ryhtyy vastarintaa tekemään, ensin lähettää tänne sana, kun majuri on näkyvissä ja Ikonen kyllä muistaa niin tehdä. Voimme siis rauhassa täällä nauttia voittoamme ja oikeutettua saalistamme; voimme —"
Yrjön puhe keskeytyi. Ikonen hyökkäsi sisään. Hän oli niin hengästynyt, jottei hän voinut sanaakaan suustaan saada. Kun hän pöydällä näki ison olut pokaalin, kallisti hän sen ja melkein tyhjensi sen sisällön, sammuttaakseen janoaan.
"Ethän lie majurin kynsissä ollut?" kysyi Karjalainen. "Siltäpä vähän näyttää".
Ikonen ähkyi ja pyyhki otsastaan hien. Häntä ahdistettiin kysymyksillä siitä, mitä hän oli nähnyt ja kuullut ja missä majuri oli. Hän ryki nyt pari kertaa, katsoen kuulioihinsa, jotka "intenti ora tenebant" (niinkuin vanha Virgilio sanoo) ja rupesi nyt, samoin kuin muinoin Aeneas, retkistään latelemaan.
"Eilen illalla, päivänlaskun aikana", — alotti Ikonen.
"Siinäpakkasessa!" puol'huudahti Karjalainen, jonka muoto runsaasta ruasta ja juomisesta hohti kuin iltarusko.
— "Olimme asettuneet Nuolijärven salmelle", jatkoi Ikonen, "jonne täältä on neljä peninkulmaa. Taloa ei ole siinä lähempänä kun puolen penikulman päässä. Me asetuimme salmen pohjoispuolelle, metsän rinteesen, majuria väijymään. Hevosemme sidoimme puihin kiini; itse kävelimme mäen rinteessä, pysyäksemme lämpyminä, sillä olipa oikia irjanne. Saimme käsivarsiamme aika lailla poikki rintalastaan laputtaa. Pakkanen alkoi aina ankarammin ahdistaa; varpaita alkoi kirvellä ja vilun väreet kulkivat läpi koko ruumiin. Me kirosimme majuria, tuota hartaasti odotettua ja aloimme tuumia, josko kärsisi tässä yön viettää tai pitäisikö Rintalaan, johon oli puoli peninkulmaa, yöksi lähteä. Tämä talo oli syrjässä siitä tiestä, jota majuri oli vaeltava. Siis päätimme kuitenki odottaa saalistamme. Me elähytimme kontistuneita ruumiitamme niillä vähillä väkevyyden aineilla, joita enään jäljellä oli. Vihdoin, puol'yön aikana, kuului metsästä ääniä. Niinkuin kissa hiirtä vartoo, niin meki nyt odotimme, milloin kallis saalis olisi käsissämme. Olimmehan aseilla varustetut. Nyt — hetki oli tullut — yks, kaks — me hyökkäämme tulijain päälle. Ensi reessä ajoi yksi ainoa mies. Me hyökkäämme hänen niskaan kolme henkeä. Nyt on Affleck kiini —"
"Hurraa", huusi Karjalainen ja yleinen riemu ilmausi läsnäolevien muodoissa.
— "Mut ilomme oli lyhyt", jatkoi Ikonen. "Toiset olivat myös valloittaneet kahdet seuraavat re'et. Ensi työ oli avata reissä olevat viina-ankkurit ja viettää pientä voittojuhlaa taivasalla. Ensi re'en mies oli turkkeihin aivan kätkeytynyt. Tuskin kaulus kuorittiin alas ja — hast du mir gesehen, niinkuin Jessenhaus sanoo jotai kummastellessaan — näkyviin tuli Holmströmin kalpea naama —"
"Majurin kirjurin?" huusivat useat.
"Juuri sama mies", lausui Ikonen.
"Seuraavissa reissä ajoi kaksi majurin renkiä", jatkoi Ikonen kertomustaan. "Minä tunnustan, ett'emme olleet juuri hyvällä päällä, kun olimme tulleet näin toiveissamme petetyiksi. Saivat siis vankimme, joista toinen renki ja kirjuri olivat vähän uppiniskaisia, kokea ettei ole hyvä talonpoikien käsiin joutua, kun näiltä maltti on loppunut. Eivätpä edes olis tahtoneet ilmaista, milloin majuri tulisi; vaan sopivilla keinoilla saimme heidät tunnustamaan. Majuri oli seuraavana päivänä (siis tänä päivänä) puolen päivän aikana tuleva Nuolijärven salmelle. Aikomus oli meillä estää majurin tuloa ja rengit lupasivat antaa meille hyviä neuvoja, miten majurin pääsy paraiten ehkästäisiin. Koska vankimme voivat olla meille suureksi avuksi, vannotimme heidät ettäs pitäisivät meidän puolta. Me asetuimme syvän laakson törmille ja olisimme varmaanki saaneet kauniin saaliin, mutta rengit, jotka me, heidän vannottuaan, päästimme irti, hyppäsivät äkki arvaamatta hevostensa selkään ja pujahtivat käsistämme niinkuin kärppä metsään, antamaan majurille tiedon aikeistamme".
"Ja kuinka voitte te Hovilaisten sanansa pitäväisyyteen luottaa", sanoi Nevalainen kärtyisästi. "Ajattelemattomat! Nyt on vaara kohta ylitsemme".
"Vaaraa emme pelkää enemmän kun sinäkään", lausui närkästynyt Ikonen.
"Se kohta nähdään ja hyvä jos niin on", virkkoi Sipo Nevalainen.
"Majurilla on kolmekymmentä sotamiestä muassa", sanoi Ikonen. "Emme siis mitenkään olis voineet häntä vastustaa".
"Se on totta", sanoi Sormuinen. "Te olette tehneet minkä olette voineet. Nyt valmistaukaamme vastarintaan. Tän'iltana tulee Hovilassa tapahtumaan pesän jako".
Useat nauroivat tälle kokkapuheelle.
"Majuri on tervetullut, jos hän suostuu jakamaan kanssamme ryöstetyn omaisuutensa. Muutoin tulee hän vihollisenamme tai kuinka ystäväni?" virkkoi Herkepaeus.
"Oikein", kuului yleisesti.
Ruokapöydät korjattiin nyt piakkoon pois. Monen päiväinen juhlatuuli alkoi käydä totisemmaksi. Kukin tiesi majurin olevan sen miehen, joka ei ketään, jolle hän vihassa oli, säästänyt. Nyt erittäinki, jos milloinkaan, oli Affleckilla syy osoittaa ankaruuttaan. Sen kukin sisässään tunsi, vaikk'ei suinkaan sitä kellenkään ilmaissut.