"Ja miten saattaa viisautenne johtua siihen päätelmään, emäntä?" kummeksui oppipoika. "Rahani kyllä käsitän periväni, jos nimittäin taivun ehdotukseenne; mutta kaunis Margetini! Kerrassaan mahdottomalta tuntuu minusta, että minulle voisi olla hänen suhteensa hyötyä tuon loordin avustamisesta, johon hän on tähdännyt hupsut ajatuksensa."
"Siihen on ihan yksinkertaisesti sanoen syynä se", selitti emäntä Ursula, "että sinä et tunne naisen sydäntä sen paremmin kuin hanhenpoikanen. Kuulehan, mies. Jos minä ilmoitan mistress Margaretille, että nuori loordi on jäänyt onnettomuuteensa sinun ynseytesi takia, kieltäytyessäsi auttamasta häntä, niin silloinpa olet hänelle ainiaaksi vihattu. Siitä lähtien hän inhoaa sinua niinkuin sitä pyöveliäkin, jonka on määrä katkaista Glenvarlochilta käsi purallaan — ja sitte hänen hellyytensä yhä enemmän kiintyy loordiin. Lontoo ei senjälkeen ainakaan kolmeen viikkoon kuule muusta kuin hänestä — puhu muusta kuin hänestä ja ajattele muuta kuin häntä, ja kaikki se hälinä pitää miestä päällimäisenä tytön mielessä, sillä nuorta naista ei miellytä mikään niin suuresti kuin oleminen suhteissa johonkuhun, joka on koko ympäristön puheenaineena. Jos hän siis kärsii lain säätämän rangaistuksen, on hyvinkin mahdollista, että tyttö ei milloinkaan unohda häntä. Minä itse näin kuningattaren aikoina pulskan, sievän nuoren herrasmies Babingtonin lopun, ja vaikka olin silloin vain pikku tyttö, pysyi hän mielessäni vielä vuoden hirttämisensä jälkeen. Mutta se ainakin on luultavaa, että saakoon Glenvarloch anteeksi tai joutukoon rangaistuksi hän joka tapauksessa jää Lontooseen, ja hänen läsnäolonsa tukee tyhmän tytön haaveilua. Jos hän sitä vastoin pääsee pakoon —"
"Niin, osoittakaapas minulle, miten siitä olisi minulle etua?" tokaisi Jenkin.
"Jos hän pääsee pakoon", jatkoi emäntä todisteluaan, "niin hänen täytyy hyljätä hovi vuosikausiksi, kenties koko iäkseen; ja sinä tunnet vanhan sananparren: 'poissa silmistä, poissa mielestä'".
"Totta — aivan totta", myönsi Jenkin; "puhutte kuin tietäjätär, viisas Ursula".
"Niin, kyllä tiesin viimein kuuntelevasi järkeä", puheli viekas emäntä. "Ja kun sitte tuo loordi on kaukana vierailla mailla kerta kaikkiaan kadonneena, niin kenestä tulee sievän neitosen luottamusmies, ja kuka saa täyttää hänen tunteisiinsa tulleen tyhjyyden? Kukas muu kuin sinä, oppipojista parhain! Ja silloin olet sinä tullut voittaneeksi omat taipumuksesi, suostuaksesi hänen toivomuksiinsa, ja jokainen nainen tajuaa sellaisen uhrautumisen. Myöskin olet antautunut jonkunmoiseen vaaraan hänen halunsa panemisessa täytäntöön — ja mistä pitää nainen enemmän kuin uljuudesta ja tahtonsa hartaasta palvelemisesta? Lisäksi on sinulla tiedossasi hänen salaisuutensa; hänen täytyy kohdella sinua suosiollisesti ja huomaavasti, osoittaa sinulle tuttavallisuutta ja seurustella kanssasi kahden kesken, kunnes hän toisella silmällä itkee ainiaaksi poistunutta rakastajaa ja toisella armaasti vilkuttaa sille rakastajalle, joka on saapuvilla. Jollet sitten osaa parantaa saavuttamaasi suhdetta, niin et ole se rivakka ja vilkas nuorukainen, jona koko maailma sinua pitää. Olenko puhunut oikein?"
"Olette kuin hallitsijatar, mahtava Ursula", kehui Jenkin Vincent, "ja tahtonne tapahtukoon".
"Tunnet hyvin Alsatian?" pitkitti hänen ohjaajattarensa.
"Kyllin hyvin, riittämään", vastasi toinen nyökäten. "Olen aikoinani kuullut siellä noppien kalisevan ennen kuin minun piti tekeytyä herrasmieheksi ja lähteä teikarien sekaan sevalieri Booshöön luo, kuten häntä nimitetään, — pahempaan pesään noista kahdesta, vaikka jälkimäisessä höyhenet ovat koreampia."
"Ja arvatenkin he pitävät sinua siellä arvossa?"
"Kyllähän", arveli Vin, "kun jälleen laittaudun parkkumi-ihokkaaseeni ja sieppaan kartun kainalooni; silloin kyllä voin kävellä Alsatiassa keskiyöllä niinkuin mittelisin Fleet-katua ilmipäivällä. Ainoakaan ei rupea rehentelemään oppipoikien ruhtinaalle ja nuijien kuninkaalle — he tietävät, että minä voisin kerätä kaikki kaupunginpiirin reimat pojat heitä vastaan."
"Ja sinä tunnet kaikki soutumiehet ja muut sellaiset?"
"Osaan puhutella jokaista veneenomistajaa hänen omalla kielellään Richmondista Gravesendiin asti ja tunnen kaikki melojat runoilija John Taylorista pieneen Irvi-Griggiin saakka, joka ei milloinkaan souda näyttämättä kaikkia hampaitaan korvasta korvaan niinkuin haukottelisi hän länkien läpi."
"Ja sinä pystyt asettumaan mihin hyvänsä asuun tai osaan, kuten lautturin, teurastajan, sotamiehen tai muun sellaisen?" pitkitti Ursula.
"Ei ole kaupungin muurien sisäpuolella minun veroistani muuttelehtijaa", vakuutti oppipoika, "ja sen te tiedätte hyvin, emäntä. Voin haastaa kilpasille itse Ball- ja Fortune-teatterien näyttelijät esittämään mitä tahansa muuta paitsi herrasmiestä. Riisukaa vain yltäni tämä lemmon korukuori, johon minut luullakseni itse paholainen villitsi sonnustautumaan, niin ette kykene keksimään asua, johon minä en ole kuin syntynyt."
"No, hahmosi muuttamisesta puhumme aikanaan", sanoi emäntä, "ja hankimme sinulle vaatteet kuten rahaakin, sillä homman suorittamiseen sievästi tarvitaan aika lailla varoja".
"Mutta mistä ne rahat tulevat, emäntä?" tiedusti Jenkin. "Se on kysymys, johon mielelläni tahtoisin kuulla vastauksen, ennen kuin niihin kosken."
"Mitä hullua sinä siitä urkit! Entä jos minä suostun toimittamaan ne nuoren neidin mieliksi, niin mitä pahaa on siinä?"
"Mitään sellaista en otaksu", huomautti Jenkin pikaisesti. "Minä tiedän, emäntä, että teillä ei ole kultaa liikenemään, eikä kenties liikenisi, jos olisikin — siitä kukosta, ei siis ole kiekumaan. Rahojen täytyy kai tulla Margaretilta itseltään."
"No, senkin epäilijä, ja mitä sitte, jos niin onkin asian laita?" sanoi Ursula.
"Sitä vain", vastasi Jenkin, "että minä lähden suoraa päätä hänen luokseen kuulustamaan, onko hän rehellisin keinoin saanut niin paljon käteistä rahaa, sillä pikemmin menen heti hirteen kuin autan häntä luvattomissa vehkeissä. Se riittää, mitä olen tehnyt itse — Margaret-parkaa ei ole tarvis sekoittaa kirottuihin juoniin. Hänen luokseen lähden ja varoitan häntä vaarasta — sen teen, kautta taivaan!"
"Kaikkea joutavaa sinä tuletkin ajatelleeksi", sanoi emäntä Suddlechop melkoisesti säikähdyksissään; "kuuntele minua vain hetkinen. En tiedä tarkalleen, mistä hän sai rahat, mutta varma olen siitä, että ne tulivat hänen kummi-isänsä liikkeestä."
"Mutta mestari George Heriot ei ole vielä palannut Ranskasta", muistutti Jenkin.
"Ei", vastasi Ursula, "mutta emäntä Judit on kotosalla — ja se vieras lady, jota sanotaan mestari Heriotin aaveeksi — hän ei milloinkaan liiku ulkona".
"Se on aivan totta, emäntä Suddlechop", myönsi Jenkin, "ja minä uskon teidän arvanneen oikein. Ladyllä kuuluu olevan rahoja mielinmäärin, ja jos Marget kykenee saamaan kourallisen keijuiskultaa, niin onhan hänellä valta haaskata sitä miten hyvänsä."
"Voi, Jin Vin", huomautti emäntä alentaen äänensä melkein kuiskaukseksi, "ei meiltäkään puuttuisi kultaa mielinmäärin, jos vain pystyisimme selvittämään sen naisen arvoituksen!"
"Selvittäkööt ne, jotka haluavat", vastasi Jenkin; "minä en ikinä urki asioita, jotka eivät minuun kuulu. Mestari George Heriot on arvokas ja kelpo porvari ja kunniaksi Lontoolle, ja hänellä on oikeus hoitaa omaa huonekuntaansa mielensä mukaan. Oli kerran puhetta roskaväen ärsyttämisestä häntä vastaan marraskuun viidentenä päivänä[46] toissa vuonna, koska hänen sanottiin pitävän talossaan nunnalaa vanhan lady Foljamben tavoin; mutta mestari George on hyvin suosittu oppipoikien keskuudessa, ja meitä kerääntyi niin paljon rivakoita poikia koolle, että me olisimme nousseet roskaväkeä vastaan, jos heillä olisi ollut miehuutta nousta."
"No, se silleen", luopui Ursula. "Sano nyt minulle, miten saat olluksi poissa myymälästä päivän tai pari, sillä sinun tulee ottaa lukuun, että tämä puuha ei valmistu vähemmässä ajassa."
"Ka, mitä siihen tulee, niin siitä en osaa sanoa mitään", tuumi Jenkin. "Olen aina palvellut velvollisuudenmukaisesti ja vilpittömästi; minulla ei ole sydäntä jättäytyä pois työstä ja petkuttaa isännältäni sekä aikaa että rahaa."
"Ei, mutta kysymyksenä onkin saada hänelle rahansa takaisin", muistutti Ursula, "ja muutoin hän tuskin näkee niitä. Etkö voisi pyytää lupaa pistäytyäksesi setäsi luo Essexiin pariksi, kolmeksi päiväksi? Saattaahan hän olla sairaana."
"No, jos täytyy, niin ei muukaan auta", mukautui Jenkin raskaasti huoaten. "Mutta hevillä ei minua nähdä astumassa näitä pimeitä ja kieroja polkuja."
"Ole siis hiljaa", neuvoi emäntä, "ja hanki lupa jo täksi illaksi. Tule sitte tänne takaisin, jotta esittelen sinut toiselle välikappaleelle, jota on käytettävä hommassa. Seis, seis! — poika on huumaannuksissa — ethän toki lähde mestarisi myymälään tuossa asussa? Lattiamattoisessa kamarissa on kirstusi tamineinensa — mene laittautumaan oppipojaksi niin väleen kuin voit."
"Olen kuin noiduttu", päivitteli Jenkin vilkaisten pukuunsa, "tai ovat nämä narrin hepenet tehneet minusta yhtä suuren aasin kuin olen montakin nähnyt niiden käyttäjien joukossa. Mutta kunhan kerran pääsen valjaista, niin jos vielä näette minun ottavan niitä ylleni, annan teille luvan myydä minut mustalaiselle kantamaan patoja, kattiloita ja kerjäläiskakaroita koko lopun ikäni."
Niin sanoen hän meni vaihtamaan vaatekertaa.
Vakaa päätös.
Me jätimme Nigelin, jonka vaiheita kertomaan meidät sitoo nimilehteemme sisältyvä sopimus, alakuloiseksi ja yksinäiseksi koronkiskuri Trapboisin taloon, hänen juuri saatuansa kirjeen ystäväkseen tulleelta lakikoululaiselta, joka ilmoitti olevansa estetty aiotusta tulostaan Alsatiaan. Hänen seurustelunsa paremman ja kunnioitettavamman yhteiskuntaluokan kanssa näytti siis toistaiseksi kokonaan katkenneen. Tämä oli masentava ja Nigelin ylpeälle luonteelle nöyryyttävä ajatus.
Hän astui kamarinsa ikkunaan ja näki kadun verhoutuneeksi tuollaiseen paksuun, kellertävään, likaiseen sumuun, joka usein käärii vaippaansa Lontoon ja Westminsterin alitienoot. Sankassa ja ikäänkuin käsin kosketeltavassa hämyssä näkyi haamujen tavoin liikkumassa jokunen mellastaja, jotka aamu oli yllättänyt illan remusta ja jotka nyt käyttivät apunansa päihtymykseltä vielä hiukan säästynyttä vaistia, hoiperrellen kompuroidakseen koteihinsa ja muuttaakseen päivän yöksi, nukkumalla pois hurjastelun, joka oli muuttanut yön päiväksi. Vaikka kaupungin muissa osissa oli ilmipäivä, hämärsi Alsatiassa vasta sarastus, eikä siellä kuulunut mitään ahkeruuden tai työskentelyn ääniä, jotka muualla olivat jo aikaa herättäneet uinujat. Näköala oli liian kolkko ja vastenmielinen, pidättääkseen loordi Glenvarlochia alallaan. Hän siis kääntyi pois ikkunasta ja tarkasteli hiukan suuremmalla harrastuksella asuntonsa kalustoa ja sisustusta.
Siitä oli aikoinaan suuri osa ollut kallisarvoista ja huoliteltua. Suunnattomassa nelipatsaisessa makuusijassa oli yhtä paljon veistoksilla koristeltua tammea kuin olisi tarvittu sotalaivan keulakuvioksi, ja seinäverhot olisivat riittäneet sen purjeiksi. Jyhkeissä kullatuissa messinkikehyksissä oli tavattoman iso kuvastin, venetsialaista tekoa; se oli ehdottomasti ollut hyvinkin kallisarvoinen ennen kuin sai sen tavattoman särön, joka kulmasta toiseen ulottuen suhtautui sen pintaan kuten Niili Egyptin karttaan. Tuolit olivat erikuosisia ja -muotoisia; toiset olivat olleet veistoksilla somisteltuja, toiset kullattuja, mitkä damastinahalla ja mitkä korukirjauksilla päällystettyjä, mutta kaikki olivat vahingoittuneita ja madonsyömiä. Uuninkamanan yläpuolella riippui Susannaa ja vanhimpia esittävä maalaus, jota olisi voitu pitää valiotauluna, jolleivät rotat olisi pidelleet pahoin sievän kaunottaren nenää ja erään hänen kunnianarvoisan ihailijansa leukapartaa.
Sanalla sanoen, kaikki loordi Glenvarlochin näkemä näytti olevan saatua hädän tuottamista pakkohuutokaupoista taikka polkuhinnalla ostettua joltakulta syrjäiseltä välikauppiaalta sekä viskeltyä koolle kamariin kuin myymälähuoneeseen, vähääkään välittämättä hyvästä aistista tai yhdenmukaisuudesta.
Paikka tuntui Nigelistä muistuttavan merenrannikon taloja, jotka kovin usein ovat kalustettuja haaksirikkoutuneiden aluksien ryöstösaaliilla, niinkuin tämä oli luultavasti varustettu häviöön joutuneiden tuhlarien rippeillä. "Oma ruuheni on hyökyaallokossa", ajatteli loordi Glenvarloch, "vaikka haaksirikkoni ei suurestikaan kartuta haaksenryöstäjän saalista".
Enimmin herätti hänen huomiotaan liesiristikko, jyhkeä rykelmä ruostuneita rautakankia, jota takassa epätasaisesti kannatteli kolme leijonankäpäliksi muovattua vaskijalkaa; neljäs oli jonkun sattuman takia koukistunut ja näytti ylpeästi kohoutuneelta kuin kuopimaan maata tai kuin olisi koko koje hautonut kunnianhimoista aikomusta tallustaa keskilattialle ja nostanut jo yhden jalan sille retkelle. Nigelin kasvoilla häilähti hymy tämän haaveellisen aatoksen juolahtaessa hänen mielikuvitukseensa. "Minun täytyy kuitenkin pysähdyttää sen marssiminen", hän ajatteli, "sillä tämä aamu on kyllin viluinen ja raakea, vaatiakseen hiukan lämmitystä".
Hän pistäysi isojen portaiden siltamalle, jotka tukevalla tammisella kaidevarustuksella suojattuina johtivat hänen omaan kamariinsa ja muihin huoneisiin, sillä rakennus oli vanha ja melkoisen iso. Siellä hän huhusi moneenkin kertaan, mutta vastausta saamatta oli hänen viimein pakko lähteä etsimään jotakuta, joka voisi toimittaa hänelle, mitä hän tarvitsi.
Nigel oli Skotlannin vanhanaikaisen maailman tapaan saanut kasvatuksen, jota saattoi enimmäkseen määritellä yksinkertaiseksi, karaisevaksi ja vaatimattomaksi; mutta hän oli kuitenkin tottunut suureen omakohtaiseen kunnioittamiseen ja yhden tai useamman palvelijan alituiseen läsnäoloon ja apuun. Tämä oli yleisenä tapana Skotlannissa, missä palkoista ei ollut juuri puhettakaan ja missä arvonimeä tai vaikutusvaltaa edustava henkilö tosiaan saattoi pitää niin paljon saattolaisia kuin halusi pelkillä elatuskuluilla. Nigel oli senvuoksi nolostunut ja pahastuksissaan, kun huomasi jäävänsä huomiota ja huolenpitoa vaille, ja sitä tyytymättömämpi oli hän, kun häntä samalla suututti oma luonteensa, joka salli hänen ollenkaan kiusaantua moisesta pikku seikasta paljoa tärkeämpien asiain vaatiessa hänen harkintaansa. "Näin isossa talossa täytyy toki olla joitakuita palkollisia", virkahti hän itsekseen, kävellessään portailta haarautuvaa sivukäytävää myöten eteenpäin. Hän koetteli useiden huoneiden ovia; niistä olivat toiset lukittuja, toiset kalustamattomia, ja kaikki nähtävästi kylmillään. Lopulta hän palasi porrassiltamalle ja päätti laskeutua alikertaan, missä luuli tapaavansa varmasti ainakin vanhuksen ja hänen tylyn tyttärensä. Tässä mielessä hän ensin poikkesi pieneen, matalaan ja hämärään vierashuoneeseen, jossa näkyi kulunut nahkapäällyksinen nojatuoli ja sen edessä tohvelipari sekä vasenta käsinojaa vasten pystytettynä sakarasauva. Nämä olivat tammisen pöydän ääressä, joka kannatteli vankkaa rautasinkilöillä kiinnitettyä pulpettia ja jykeviä tinasta muovattuja kirjoitustelineitä. Pitkin huonetta oli hyllyjä, kaappeja ja muita mukavia paperien talletuspaikkoja. Tulisijan yläpuolelle oli ripustettu vasiten näkyviin miekka, musketti ja pistoolipari ikäänkuin ilmaisemaan, että omistaja oli vireä varjelemaan asuntoansa.
"Tämä on varmasti koronkiskurin luola", arveli Nigel, ja hän aikoi huutaa omistajaa, kun vanhus havahtuneena vähäisestäkin melusta, sillä ahneuden uni on harvoin sikeätä, samassa kuului puhuvan sisähuoneesta ärtyneellä äänellä, jota aamuinen köhäkin vavahdutteli.
"Uh, uh, uh — kuka siellä? Hei — uh, uh — kuka siellä? Martha, hoi! — uh, uh — Martha Trapbois — talossa on varkaita, ja ne eivät vastaa mitään — hei, Martha! — varkaita, varkaita — uh, uh, uh!"
Nigel yritti selittää, mutta varkaiden pelko oli vallannut vanhuksen ajun, ja hän yski ja kirkui ja yski, kunnes herttainen Martha astui huoneeseen. Isäänsä kovemmin kiljui hän ettei ollut mitään vaaraa ja että tulija oli heidän uusi asukkaansa. "Pidä kiinni — uh, uh — pidä kiinni, kunnes minä tulen", ehti toinen vielä muutamaan kertaan huudahdella ennen kuin tyttären onnistui vaientaa hänen säikähtynyt hälynsä. Kylmäkiskoisesti ja lyhyeen kysyi hän sitte loordi Glenvarlochilta, mitä tämä tahtoi hänen isänsä huoneesta.
Vuokralaisella oli sillävälin aikaa tarkastella hänen ulkomuotoaan, joka ei suinkaan parantanut edellisenä iltana kynttilänvalolla saatua vaikutelmaa. Hän oli pukeutunut niin sanottuun Maria-kuningattaren röyhelöön ja vannehameeseen, — ei sellaiseen olkapäille valuvaan röyhelöön, joka näkyy Skotlannin onnettoman kuningattaren muotokuvissa, vaan siihen kuosiin, joka espanjalaistakin kankeampana verhosi hänen tuiman ja Smithfieldin kauhuista muistetun kaimansa[47] kaulaa, kohdistaen erityisesti huomion yrmeään päähän. Tämä vanhanaikainen vaatetus sopikin kalventuneeseen hipiään, harmaisiin silmiin, ohuihin huuliin ja ynseihin kasvoihin, jotapaitsi vanhentunut neitonen lisäsi samaa yleisvaikutusta päähineenä käyttämällänsä mustalla hipillä, huolellisesti sovittaen sen estämään hiuksia pääsemästä ollenkaan näkyviin, luultavasti syystä että silloinen yksinkertainen aikakausi ei tiennyt mitään keinoa sen värin salaamiseksi, jolla aika oli alkanut leimata hänen suortuviaan. Vartalo oli pitkä, laiha ja litteä, käsivarret ja kädet olivat luisevat, ja tavallista isommat jalat verhottuja suhdattoman korkeakorkoisiin kenkiin, jotka lisäsivät jo muutenkin honkelon ruumiin mittaa. Nähtävästi oli vaatturi tahtonut taidollaan salata pikku viallisuutta, jonka aiheutti toisen olkapään kohoaminen toista korkeammalle, mutta älykkään käsityöläisen kiitettävien ponnistusten oli onnistunut vain kääntää tarkkaajan huomio hänen hyväntahtoiseen aikomukseensa, kykenemättä todistamaan, että hän oli saanut sen toteutetuksi.
Sellainen oli mistress Martha Trapbois, jonka kuivakiskoinen "mitä haette täältä, sir?" yhä terävämpänä uudistui Nigelin korvaan, hänen tuijottaessaan emäntäänsä ja verratessaan itsekseen tämän ulkomuotoa tuollaiseen kauhtuneeseen ja kolkkoon kuvioon, jotka koristivat hänen makuusijansa vanhoja uutimia. Oli kuitenkin välttämätöntä vastata, ja hän selitti tulleensa tavoittamaan palkollisia, koska hän aamun kalseuden takia halusi tulen sytytettäväksi kamariinsa.
"Apuvaimomme tulee kello kahdeksalta", ilmoitti mistress Martha. "Jos haluatte tulennoksen aikaisemmin, niin on vitsakimppuja ja sangollinen kivihiiliä komerossa portaiden päässä — ja ylähyllyllä on tulukset — voitte laittaa tulen itsellenne, mikäli haluatte."
"Ei — ei — ei, Martha", huudahti hänen isänsä, joka oli vetänyt ylleen arkipuseronsa ja sitelemättömin housuin ja kengin riensi sisähuoneesta, rosvojen nähtävästi vieläkin kummitellessa hänen mielessään, sillä hänellä oli kädessään paljastettu pistomiekka, joka näytti peloittavalta, vaikka ruoste oli hiukan tärvellyt sen kiiltoa. Hänen aatosjuoksunsa oli kuitenkin muuttanut se mitä hän ovella kuuli tulen sytyttämisestä. "Ei — ei — ei", huusi hän, ja jokainen kieltosana oli edeltäjäänsä pontevampi; "herrasmies ei saa vaivautua tulen sytyttämisellä. Minä laitan sen itse, kor-va-uk-ses-ta".
Viime sana oli vanhuksen mieli-ilmaus, jonka hän lausui omituiseen tapaan, ähkien sen tavu tavulta ja pannen suurta painoa viimeiselle. Se olikin jonkunlainen suojeleva pykälä — hän varjeli itseänsä sillä kaikilta haitoilta, joita johtuu kaikkinaisen palveluksen tai kohteliaisuuden ajattelemattomasta tarjoamisesta; useinhan huomaavaisuuden esittäjä saa aihetta katua auliuttaan, kun asianomaiset kiireesti tarttuvat siihen.
"Häpeä, isä", moitti Martha, "niin ei saa käydä. Master Grahame virittää oman tulensa tai odottaa kunnes apuvaimo tulee sen laittamaan — kummin päin häntä haluttaa."
"Ei, lapsi — ei, lapsi. Martha-lapsonen, ei", hoki vanha saituri; "mikään apuvaimo ei saa koskettaa tuliristikkoa minun talossani. Ne panevat — uh, uh — vitsakimpun päällimäiseksi, ja sillä lailla eivät kivihiilet syty, ja lieska leimahtaa ylös hormiin, ja puut ja lämpö haaskaantuvat. Minä kyllä laitan sen kunnollisesti herrasmiehelle, korvauksesta, jotta se kestää — uh, uh — kestää kaiken päivää." Tässä hänen kiivautensa yllytti yskän niin rajuksi, että Nigel kykeni vain joistakuista hajallisista sanoista käsittämään jatkon — kehoituksen tyttärelle siirtämään pois hiilihangon ja pihdit vieraan kamarista ja vakuutuksen, että hänen isäntänsä tarpeen mukaan kävisi sitä hoitelemassa "korvauksesta".
Martha osoitti yhtä vähän huomiota ukon määräyksille, kuin hallitseva aviosiippa sorretulle miehellensä. Hän vain kertasi vielä pontevammin ja moittivammin: "Häpeä, isä — häpeä!" Sitte kääntyen vieraaseensa hän sanoi tavalliseen tylyyn tapaansa: "Master Grahame, on parasta olla teitä kohtaan suora heti alussa. Isäni on vanha, hyvin vanha mies, ja hänen älynsä on hiukan heikontunut, kuten voitte nähdä — vaikka minä en neuvoisi teitä menemään hänen kanssaan kauppoihin, muutoin saatatte huomata oman järkenne jäävän alakynteen. Minä taasen olen yksinäinen nainen enkä totta puhuakseni suurestikaan huoli nähdä tai puhutella ketään. Jos voitte tyytyä nukkumatilaan, suojaan ja turvaan, niin on oma vikanne, ellette niitä saa; ja niitä etuja ei ole aina tavattavissa tältä onnettomalta tienoolta. Mutta jos etsitte kunnioittavaa huomaavaisuutta ja palvelusta, niin sanon teille heti, että niitä ei saa täältä."
"Minulla ei ole tapana tunkeutua kenenkään tuttavuuteen, madam, tai tuottaa vaivaa", vastasi vieras. "Kuitenkin tarvitsen palvelijaa auttamaan pukeutumisessani. Kenties voitte suosittaa minulle sellaisen?"
"Kyllä, kaksikymmentä", vastasi mistress Martha, "jotka sieppaavat kukkaronne sidellessään nauharuusukkeitanne ja leikkaavat kurkkunne, tasoittaessaan pielustanne".
"Minä rupean itse hänen palvelijakseen", tarjoutui vanhus, jonka ymmärrys joksikin aikaa haipuneena oli taas osittain päässyt keskustelun tasalle. "Minä harjaan hänen viittansa — uh, uh — ja sidon nauhansa — uh, uh — ja puhdistan kenkänsä — uh — ja juoksen hänen asioillaan nopeasti ja taatusti — uh, uh, uh, uh — korvauksesta."
"Hyvästi, sir", virkkoi Martha Nigelille jyrkästi. "Tyttärelle ei voi olla mieluista, että vieras kuulee hänen isänsä haastavan tuollaista. Jos olette todella herrasmies, niin peräydytte omaan huoneeseenne."
"En tahdo viipyä hetkeäkään", vastasi Nigel kunnioittavasti, sillä hän tajusi, että asianhaarat lievensivät naisen ynseyttä. "Tahtoisin vain kysyä teiltä, voiko palvelusmiehen avun hankkimisesta toden teolla koitua vaaraa tässä paikassa?"
"Nuori herra", selitti Martha, "vähänpä tunnette Whitefriarsia, kun sitä kysytte. Me asumme yksinämme tässä talossa, ja harvoin on vieras päässyt tänne — ja suoraan puhuen ette olisi päässyt tekään, jos minun mieltäni olisi kysytty. Katsokaa ovea — päättäkää, voiko linnassakaan olla vankempaa; alikerran ikkunoita suojelee ristikko ulkopuolelta, ja katsokaahan näitä luukkuja sisäpuolella."
Hän veti yhden niistä syrjään ja näytti tukevat teljet ja vitjat, joilla ne kiinnitettiin. Sillävälin köpitti ukko hänen viereensä, tarttui vapisevalla kädellä hänen hameeseensa ja kuiskasi hätäisesti: "Älä näytä, miten ne avataan ja lukitaan. Älä näytä hänelle sitä temppua, Martha — uh, uh —mistäänkorvauksesta." Martha pitkitti olematta hänestä millänsäkään:
"Ja kuitenkin, nuori herra, olemme useanakin kertana olleet vähällä havaita kaikki nämä puolustusneuvot liian heikoiksi varjelemaan henkeämme. Niin pahan vaikutuksen on tehnyt kunnottomaan naapuristoomme onneton kuulopuhe isä-parkani rikkaudesta."
"Älä sano siitä mitään, vaimo", kielsi saituri, jonka äreyttä lisäsi pelkkä oletuskin, että hän oli varakas. "Älä sanaakaan hiisku siitä, taikka lyön sinua, vaimo — rusikoitsen sauvallani valheiden levittämisestä, jotka lopuksi toimittavat kurkkumme leikatuiksi — uh, uh. Minä olen vanha köyhä mies", jatkoi hän Nigeliin kääntyen, "ruti köyhä mies, valmis tekemään mitä hyvänsä rehellistä työtä, kohtuullisesta korvauksesta".
"Sentähden varoitan teitä elämäntavoistanne, nuori herra", puheli Martha. "Siistiämiseen käytetty päivätyöläinen palvelee teitä kyllä mikäli kykenee, mutta viisas mies on paras oma apulaisensa."
"Te olette antanut minulle hyvän opetuksen, madam, ja minä kiitän siitä. Varmasti tutkistelen sitä aikaa myöten."
"Siinä teette hyvin", vakuutti Martha. "Ja koska näytätte olevan kiitollinen neuvosta, niin annan teille pari lisää, vaikka yleensä en pyri neuvomaan ihmisiä. Älkää antautuko tuttavuuteen kenenkään kanssa Whitefriarsissa, älkääkä millään ehdolla lainatko rahaa, olletikaan isältäni, sillä hän petkuttaa teitä, niin hourulta kuin hän näyttääkin. Lopuksi, ja ennen kaikkea, älkää viipykö täällä hetkeäkään kauvemmin kuin on pakko. Hyvästi, sir."
"Käivärä puu voi kantaa hyviä hedelmiä ja tyly luonne antaa oivallisia neuvoja", ajatteli Glenvarlochin loordi peräytyessään omaan huoneeseensa. Siellä sama aatos johtui yhä uudestaan hänen mieleensä, kun hän lämmikkeekseen asteli edes takaisin, kykenemättä vielä suopumaan siihen ajatukseen, että hän laittaisi oman tulennoksensa.
Vihdoin järjestyivät hänen mietteensä seuraavaksi yksinpuheluksi. Tällä sanantavalla pyydän saada huomauttaa kerta kaikkiaan tarkoittavani, että Nigel ei kirjaimellisesti puhuen virkkanut ääneen kaikkea sitä, mitä alempana on lainausmerkeillä ilmaistu hänen lausumakseen tuossa lattiata itsekseen mitellessään. Minä itse se katson hyväksi esittää rakkaalle lukijalleni mieluummin puheen kuin selostuksen muodossa kuvan sankarini mielentilasta, hänen aatoksistaan ja päätöksistään. Olen siis pukenut hänen mietteensä sanoiksi, ja samaa käsitän yksinpuheluilla tarkoitettavan sekä näyttämöllä että kammiossa, se kun on luonnollisin ja kenties ainoakin tapa ilmoittaa katsojalle, mitä oletetaan esiintyjän sielussa liikkuvan. Luonnossa ei tosin ilmene mitään sellaisia yksinpuheluja, mutta ellei niitä hyväksyttäisi sovinnaiseksi yhdyssiteeksi runoilijan ja yleisön välillä, pakoittaisimme me draamalliset tekijät mestari Puffin kaavaan, joka panee loordi Burleighin vihjaamaan kuulijakunnalle pitkällistä valtiollista todistelujaksoa yhdellä ainoalla perusteellisella nyökkäyksellä; kertomuksessa on kirjailijalla kyllä vaihtoehtonaan mainita, että hänen henkilönsä ajattelivat niin ja niin, pohtivat tuota ja tätä sekä pääsivät siihen ja siihen päätelmään, mutta yksinpuhelu on ytimekkäämpi ja elävämpi ilmaisutapa samoille tiedoille. Näinpä siis haasteli tai olisi saattanut haastella oman itsensä kanssa Glenvarlochin loordi:
"Hän oli oikeassa ja antoi minulle opetuksen, jota tahdon käyttää. Olen koko elämäni ajan turvautunut muiden apuun siinä, missä on todella ylväämpää saada se omista ponnistuksista. Minua hävettää tuntea sitä mitätöntä haittaa, jota pitkällinen tottumus on johtanut minut kokemaan palvelijan puutteessa — minua hävettää se. Mutta paljoa, paljoa enemmän hävettää minua, että olen antanut tuon tavan — taakkani heittämisen muiden kannettavaksi — tehdä minut tähän kaupunkiin tulemisestani asti pelkäksi uhriksi tapahtumille, joihin en ole milloinkaan edes yrittänyt vaikuttaa. Olen ollut toimimaton olento, johon muiden toimet ovat alituiseen suuntautuneet — yhden ystävän suojelema, toisen pettämä, mutta sekä toisen suomassa edussa että toisen tuottamassa pahassa yhtä epäitsenäinen ja avuton kuin vene, joka airotta tai peräsimettä ajelehtaa tuulten ja aaltojen armoilla. Minusta tuli hovimies, koska Heriot niin neuvoi — peluri, kun Dalgarno keksi sen juonekseen — alsatialainen, syystä että Lowestoffe sitä esitti. Mitä tahansa hyvää tai pahaa olen kokenut, se on aiheutunut muiden toiminnasta eikä omastani. Isäni pojan ei sovi enää noudattaa tätä taipuisaa ja poikamaista menettelyä. Elä tai kuole, uppoo tai ui, Nigel Olifaunt, tästä hetkestä alkaen pitää sinun uskoa turvallisuutesi, menestyksesi ja kunniasi omien ponnistustesi varaan tai sortua siihen kunniaan, että olet ainakin käyttänyt omaa vapaata tahtoasi. Tahdonpa kirjoittaa muistikirjaani hänen sanansa: 'Viisas mies on paras oma apulaisensa.'"
Hän oli juuri pistänyt muistikirjan taskuunsa, kun vanha apuvaimo, joka työkuntonsa vahvikkeeksi oli pahasti luuvalon rampauttama, nilkutti huoneeseen yrittämään, oliko vieraalta saatavissa jotakin pikku hyvitystä palvelemisella. Hän otti halukkaasti hankkiakseen loordi Glenvarlochin aamiaisen, ja kun naapuritalossa oli ruokapaikka, suoriutui hän tehtävästään nopeammin kuin Nigel oli osannut aavistaa.
Hänen lopetettuaan yksinäisen ateriansa ilmoitettiin lakikoulun vahtimestarin tavoittavan master Grahamea hänen ystävänsä master Lowestoffen puolesta. Eukon laskettua sanansaattajan sisälle luovutti tämä Nigelille pienen matkakirstun, johon oli sullottu hänen haluamansa vaatetarpeet, ja pisti sitte salaisemmin hänen käteensä rahalippaan, jota hän oli huolellisesti piilotellut viittansa alla. "Hyvä kun pääsin siitä eroon", huoahti mies, hänen asettaessaan sen pöydälle.
"No, eihän se kovinkaan painava ole", vastasi Nigel, "ja te olette roteva nuori mies".
"Kyllähän, sir", huomautti kantaja, "mutta itse Simsonkaan ei olisi turvallisesti tuonut sellaista kapinetta läpi Alsatian, jos pukaripojat olisivat tienneet, mitä siinä oli. Katsokaahan sisälle, sir, nähdäksenne kaiken olevan kunnossa — minä olen rehellinen mies, ja kajoamattomana se minun käsistäni heltisi. Kuinka kauvan se säilyy sellaisena jälkeenpäin, se riippuu omasta huolenpidostanne. En soisi hyvän nimeni joutuvan kärsimään mistään takaletkauksesta."
Sanansaattajan tunnollisuutta tyydyttääkseen avasi loordi Glenvarloch lippaan hänen läsnäollessaan ja näki entisessä järjestyksessään pienet rahavaransa sekä pari, kolme kallisarvoista paperia, joista varsinkin kuninkaan omakätisesti hyväksymä velkomuskirja oli tähdellinen. Miehen pyynnöstä hän käytti lippaassa olleita kirjoitusneuvoja, lähettääkseen Lowestoffelle kuitin omaisuutensa turvallisesta saapumisesta. Hän lisäsi muutamia sydämellisiä kiitoslauseita lakikoululaisen palveluksista, ja juuri kun hän sinetitsi sen antaakseen kantajalle, astui huoneeseen talon ikäkulu isäntä. Hänen nukkavieru musta vaatetuksensa oli nyt hiukan paremmassa järjestyksessä kuin heidän äskeisessä kohtauksessaan, ja hänen hermostonsa ja ymmärryksensä näyttivät olevan vähemmän hämmennyksissä, sillä paljoakaan köhimättä tai epäröimättä kehoitti hän Nigeliä maistamaan aamujuomakseen terveellistä mietoa vehnäolutta jota hän kantoi isolla nahkaisella kolpakolla toisessa kädessään, toisella pyöritellen siinä rosmariinin vesaa, antaakseen sille tuoksua, kuten hän sanoi.
Nigel kieltäysi kohteliaasta tarjouksesta ja ilmaisi samalla kertaa sävyllään, että hän ei halunnut kamarinsa rauhaa häirittävän; siihen hänellä olikin sitä suurempi oikeus, kun ottaa lukuun, kuinka kylmän vastaanoton hän oli kohdannut eksyessään sen suojasta isäntänsä alueelle. Mutta avoimessa lippaassa oli niin mielenkiintoista tavaraa eli oikeammin metallia vanhan Trapboisin mielestä, että hän jäi hievahtamattomaksi kuin vainukoira saaliinsa edessä, nenä ojolla ja toinen käsi sojossa kuin kohotettu etukäpälä, jolla tuo älykäs nelijalkainen toisinaan ilmaisee saaneensa vihiä jäniksestä. Nigel oli särkemäisillään vanhan Trapboisin jäykistyttävän lumouksen lyömällä kiinni lippaan kannen, mutta silloin käänsi hänen huomionsa toisaalle sanansaattaja, joka pidellen kirjettä kädessään kysyi, jättäisikö hän sen mr. Lowestoffen asuntoon lakikoulurakennukseen vai veisikö Marshalsean vankilaan.
"Marshalseanko?" toisti loordi Glenvarloch; "mitä se tähän kuuluu?"
"Ka, sir", selitti mies, "herra-parka on pantu sinne taattuun talteen, koska hänen hyvän sydämensä sanotaan houkutelleen hänet polttamaan hyppysensä toisen miehen rokalla".
Nigel sieppasi hätäisesti kirjeen takaisin, mursi sinetin, liitti sen sisältöön hartaan pyyntönsä, että hänelle heti ilmoitettaisiin vangitsemisen syy, ja lisäsi, että jos se johtui hänen omasta onnettomasta rettelöstään, ei sitä voinut kestää pitkälle, koska hän oli jo ennen kuin oli kuullutkaan mitään aihetta, joka niin jyrkästi vaati häntä antautumaan, päättänyt menetellä siten, valiten mielestään miehuullisimman ja kunnollisimman toimenpiteen, minkä hänen kova onnensa ja varomattomuutensa oli jättänyt hänen käytettäväkseen. Sentähden pyysi hän mr. Lowestoffea pidättymään kaikesta turhasta hienotuntoisuudesta tässä suhteessa, koska hän oli päättänyt antaumisensa omalle maineelleen tarvittavana uhrauksena, vaan vilpittömästi mainitsemaan, millä tavoin se oli parhaiten järjestettävissä, jotta Lowestoffe selviytyisi pälkäästä, johon kirjoittajan täytyi peljätä ystävänsä joutuneen hänen asioitansa kohtaan osoittamansa jalomielisen harrastuksen takia. Kirje päättyi huomautuksella, että kirjoittaja aikoi odottaa vastausta vuorokauden ja sen ajan kuluttua toteuttaa päätöksensä. Hän antoi kirjelmän lähetille ja tukien pyyntöänsä kolikolla kehoitti häntä viipymättä toimittamaan sen master Lowestoffen käsiin.
"Minä — minä — minä — vien sen hänelle itse", tarjousi vanha saituri, "puolesta korvauksesta".
Kuullessaan tämän yrityksen velvollisuutensa ja hyvityksensä anastamiseksi ei mies siekaillut silmänräpäystäkään, vaan sujautti rahan taskuunsa ja pötki kiireimmiten asialleen.
"Isäntä Trapbois", huomautti Nigel äijälle hiukan kärsimättömästi, "oliko teillä mitään erityistä asiaa minulle?"
"Minä — minä — tulin kuulustamaan, oletteko nukkunut hyvin", vastasi vanhus, "ja — voisinko minä tehdä mitään palvelukseksenne, mistään korvauksesta".
"Ei, kiitos", epäsi loordi Glenvarloch, "kiitos vain", ja ennen kuin hän sai sanotuksi enempää kuului portailta raskaita askeleita.
"Hyvä Jumala!" huudahti ukko hätkähtäen. "Hei, Dorothy — apuvaimo — hoi, tytär — vetäkää telki eteen, kuulkaa, naiset — ovi on jätetty säppiin!"
Kamarin ovi avautui selki selälleen, ja sisälle teiskaroitsi se ruumiikas sotainen sankari, jota Nigel oli edellisenä iltana turhaan muistutellut mieleensä.
Häiritseviä vieraita.
Uljas kapteeni Colepepper eli Peppercull, sillä hänet tunnettiin näillä molemmilla nimillä ja moniailla muillakin, oli sotainen ja ryhdikäs ulkomuodoltaan, jonka teki tällä kertaa vielä erikoisemmaksi vasenta silmää ja osittain poskeakin peittävä lappu. Tiheänukkaisen samettinutun hihat olivat silinneet ja kiilsivät rasvasta, nahkahansikkaiden avarat suut ulottuivat melkein kyynäspäihin, samasta aineesta tehty miekkavyö oli niin leveä, että se peitti uumat lonkkaluusta kylkiluihin asti, ja kannatti toisella kupeella isoa mustakahvaista lyömämiekkaa ja toisella siihen suhtautuvaa väkipuukkoa. Hän tervehti Nigeliä sävyltään ennakolta harkitun röyhkeästi, siten ilmaisten, että mikään vastaanoton kylmäkiskoisuus ei kelvannut torjumaan tulijaa. Tuttavallisesti puhutellen Trapboisia vanhaksi Kaakki-Pekaksi kysyi hän tämän vointia ja tarttui sitte nahkasarkkaan, tyhjentäen sen yhdellä hengähdyksellä Alsatian uusimman ja nuorimman kansalaisen, jalon ja ylvään master Nigel Grahamen terveydeksi.
Laskettuaan pöytään tyhjän haarikan ja hengähdettyään syvään hän alkoi arvostella juomaa, jota se oli vastikään sisältänyt. "Mukiinmenevän laihaa olutta, vanha Kaakinpuu — ja arvatakseni pantua siinä suhteessa, että aamilliseen Thamesia on tullut pähkinänkuorellinen maltaita — kuoleutunuttakin kuin ruumis, ja kuitenkin se solui pihisten alas kurkustani — poreillen, jumaliste, kuin vesi kuumalla raudalla. Te jätitte meidät aikaisin, uljas master Grahame, mutta meilläpä oli sentään helkkunan kekkerit teidän kunniaksenne — kuulimme tynnyrin kumisevan tyhjillään ennen kuin erkanimme. Olimme rakkaita kuin pellavankutojat — ja tappelimmekin hyväksi lopuksi kestailulle. Minulla on muutamia merkkejä papista kuten näette — muistiinpano tai pari saarnasta, joka oli pitänyt osoittaa korvalleni, mutta osui harhaan ja sattui vasempaan silmääni. Hengenmies myös kantaa minun puumerkkiäni, mutta herttua lepytti meidät jälleen ystävyksiksi, ja se maksoi minulle enemmän sektiä kuin kykenin sietämään, ja renskaa päällisiksi, juodessani saarnamiehen kanssa rakkauden ja sovun maljoja. Muttacaracco, kurja höperö orja hän on silti, ja vielä minä kerran peittoan hänet siitä paholaisen livreijasta kaikkiin sateenkaaren väreihin. Se on selvä tosi! Sanoinko oikein, vanha Trapbois? Missä on tyttäresi, mies? Mitä sanoo hän kosinnastani? Se on rehellisesti tarkoitettu — tahdotko saada soturin vävypojaksesi, Kaakki-Pekka, sekoittaaksesi sotaisen kunnian sielua varastelevaan, hiiviskelevään, luihuun vereesi, niinkuin pannaan tulista konjakkia sameaan olueen?"
"Tyttäreni ei ota vastaan seuraa näin aikaisin, uljas kapteeni", sanoi saituri, ja hänen epäyksensä lopetti kuivakiskoinen, ponteva "uh, uh".
"Mitä, eikö mistään kor-va-uk-ses-ta?" kysyi kapteeni. "Ja miksei, sinä kunnon mies? Hänellä ei mielestäni ole suurtakaan aikaa kauppansa hieromiseen."
"Kapteeni", huomautti Trapbois, "tulin tänne pikku asialle jalon ystävämme master Nigel Greenin luo — uh, uh, uh —"
"Ja tahtoisit minun menevän tieheni kaiketi?" vastasi pukari. "Mutta maltahan, vanha Kaakinpuu, hetkesi ei ole vielä tullut, mies. Näethän", ja hän viittasi lippaaseen, "että uljaalla master Grahamella, jota sinä sanot Greeniksi, on vielä taalareita ja killinkejä kosolti."
"Joista sinä mielelläsi keventäisit hänet, ha ha! — uh, uh", vastasi koronkiskuri, "jos vain osaisit — mutta pahaksi onneksesi olet sinä niitä, jotka tulevat villoja hakemaan ja varmasti palaavat kotiin kerittyinä. Niin, jollen minä olisi tehnyt valaa vedonlyöntiä vastaan, panisin veikkaan jonkun korvauksen, että tämä kelpo vieraani lähettää sinut matkaasi pennittömänä, jos uskaltaudut hänen kanssaan — uh, uh — mihinkään peliin, johon herrasmiehet puuttuvat."
"Lempo soikoon, siinä satutit minuun, vanha viheliäinen peijaaja!" vastasi kapteeni pudistaen takinhihastaan noppapelin välineet. "Minun täytyy aina pitää seuraa näiden kirottujen tohtorien kanssa, ja ne ovat tehneet minusta joka lapsen ketettävän ja juoksuttaneet kukkaroni kälvetystautiseksi; mutta siitä viisi, kuluuhan niillä aika yhtä hyvin kuin muullakin. Mitä sanotte, master Grahame?"
Mies vaikeni, mutta hänenkään äärimäinen julkeutensa kykeni tuskin kestämään sitä perinpohjaista halveksumista ilmaisevaa katsetta, jolla Nigel vastaanotti hänen esityksensä, vastaten yksinkertaisesti: "Minä pelaan ainoastaan missä tunnen seurani, enkä milloinkaan aamusella."
"Kortit saattavat olla mieluisampia", arveli kapteeni Colepepper; "ja mitä seuranne tuntemiseen tulee, niin kyllä kelpo Kaakki-Pekka vakuuttaa teille, että Jack Colepepper pelaa yhtä rehdisti kuin ikinä yksikään nopan kieräyttelijä. Ihmiset puhuvat korkeista ja matalista nopista, haulimahoista ja vihnesyrjistä, keikistyksestä, lommistuksesta, tahmautuksesta, survimisesta ja kymmenistä muista jutkuista; mutta vaikka minut voissa paistaisitte, en ikinä oppisi ainoatakaan moista keplotusta."
"Täydellisen sanaston olette kuitenkin saanut, sir", virkkoi Nigel yhtä kylmäkiskoisesti kuin ennenkin.
"Niin olen, kautta kunniani", vastasi tämä Hektor; "sellaisia puheentapoja oppii herrasmies kaupungilla. Mutta kenties maittaisi teille ote verkkopalloa tai kuoppapalloa — meillä on välttävän hyvä kenttä tässä lähellä ja niin naseva valikoima urheita herrasmiehiä kuin on koskaan nähty pitelemässä ulkokisojen lekkeitä."
"Olen estetty tällähaavaa", huomautti loordi Glenvarloch, "ja suoraan sanoen toivon niihin suuriarvoisiin etuoikeuksiin, jotka yhteiskuntanne on minulle suonut, saavani lukea kotirauhan, silloin kun mieleni tekee sitä nauttia".
"Nöyrin palvelijanne, sir", sanoi kapteeni, "ja kiitos kohteliaisuudestanne. Jack Colepepper saa kylliksi seuraa eikä tunkeudu kenenkään kumppaniksi. Mutta kenties haluatte pyöräyttää otteen keilasilla?"
"Siihen ei minulla ole vähäisintäkään halua", vastasi nuori aatelismies.
"Tai hyppäyttää kirppua — juoksuttaa etanaa — soudattaa venoa, hä?"
"Ei — en ryhdy mihinkään sellaiseen", kieltäysi Nigel.
Ukko oli pienillä killisilmillään tähystellyt kumpaistakin, mutta nykäisi nyt ruumiikasta Hektoria takinliepeestä ja kuiskasi: "Älä tuputa hänelle veikkojen tekosia, se ei käy täällä täydestä — anna mullon kisailla, kyllä se kohdakkoin kohoaa koukkuun."
Mutta pukari luotti omaan voimaansa ja luuli kai arkuudeksi sitä kärsivällistä halveksumista, jolla Nigel vastaanotti hänen esityksiään. Avoin lipas yllytti häntä myös, ja hän alkoi omaksua äänekkäämpää ja uhkaavampaa sävyä. Hän suoristausi, rypisti kulmiaan, otti ammatillisen tuimuuden katsannon ja pitkitti: "Alsatiassa, katsokaas, pitää miehen olla naapurillinen ja seuraa sietävä. Helkkunassa, sir, me halkaisisimme jokainoan nenän, joka nyrpistyisi meille rehdeille miehille. Niin, sir, me sivaltaisimme sen halki rustoon asti, vaikka se ei olisi eläissään haistanut muuta kuin myskiä, hajupihkaa ja hovituoksuista ruusuvettä. Istu ja pala, minä olen soturi enkä piittaa loordista enempää kuin lampunsytyttäjästä!"
"Haastatteko riitaa, sir?" virkkoi Nigel tyynesti, sillä hänellä ei tosiaankaan ollut halua joutua häpeälliseen tappeluun tuollaisessa paikassa ja tuommoisen miehen kanssa.
"Riitaako, sir?" vastasi kapteeni. "En minä riitaa hae, vaikken myöskään välitä, kuinka pian semmoisen tapaan. Tahdon vain saada teidät ymmärtämään, että teidän pitää olla naapurillinen, siinä kaikki. Entä jos lähtisimme virran yli puutarhaan ja katselisimme sonnin usutusta — lemppari, ettekö tee ikinä mitään?"
"Jotakin tekemään tunnen tavatonta kiusausta tällä hetkellä", ilmoitti Nigel.
"Nimittäin?" sanoi Colepepper rehentelevästi. "Antakaa kuulla se kiusaus."
"Tunnen kiusausta paiskata teidät päistikkaa ulos ikkunasta, jollette piammiten luiki alas portaita."
"Paiskata minut ikkunasta? — kuolema ja kadotus!" huudahti kapteeni. "Yksinäisen lyömämiekkani olen minä Budassa pannut kahtakymmentä käyräsapelia vastaan, ja saisiko lapsekas skotlantilainen pikku kerjäläisloordi puhua minusta ja ikkunasta samassa hengähdyksessä? Väisty syrjään, vanha kaakki, anna minun tehdä skotlantilaista vatkulia — hänen on kuoltava!"
"Taivaan tähden, hyvät herrat", huudahti vanha saituri heittäytyen heidän väliinsä, "älkää mistään hinnasta häiritkö rauhaa! Jalo vieras, suvaitkaa kapteenia — hän on oikea Troijan Hektor. Kunnon Hektor, suvaitse vierastani — varmastikin hän on oikea Akilles — uh — uh."
Hänet keskeytti hengenahdistus, mutta kuitenkin hän yhä kieppui kiistakumppanien välissä, Colepepperin paljastettua säilänsä ja tehdessä tyhjiä hotaisuja vastustajaansa kohti, sillävälin kun Nigel oli astahtanut taaksepäin ottamaan miekkaansa ja nyt piteli sitä huotrassa vasemmassa kädessään.
"Lopeta tämä hulluttelu, roisto!" kiivastui Nigel. "Tuletko tänne latelemaan kovaäänisiä sadatuksiasi ja teennäistä urheuttasi minulle? Näyt tuntevan minut, ja minua hävettää sanoa, että olen kyennyt vihdoinkin johdattamaani mieleeni sinut. Muista puutarhaa ravintolan takana, kurja konna, ja sitä kiirettä, jolla viisikymmentä miestä näki sinun pinttävän pakoon paljastetun miekan tieltä. Mene matkaasi äläkä pane kiusakseni sitä kehnoa vaivaa, että minun pitäisi peitota mokoma julkea pelkuri alas portaita."
Odottamaton tunteminen synkistytti rehentelijän kasvoja kuin yö, sillä hän oli epäilemättä katsonut olevansa turvallinen muuttuneessa asussaan ja mustan silmälappunsa suojassa sellaisen henkilön ilmisaannilta, joka oli nähnyt hänet vain kerran. Hän puri hammasta, puristi kätensä nyrkkiin ja näytti ponnistautuvan hetkelliseen miehuuteen, karatakseen vastustajansa kimppuun. Mutta hänen luontonsa lannistui, hän työnsi miekkansa huotraan, käänsi selkänsä synkeän äänettömänä eikä hiiskunut sanaakaan ennen kuin saapui ovelle, jolloin hän pyörähti päin ja uhkasi karkeasti kiroten: "Jos en kosta sinulle tätä hävyttömyyttä ennen kuin kuluu montakaan päivää, niin periköön hirsipuu ruumiini ja pahahenki sieluni!"
Niin sanoen ja luoden aatelismieheen katseen, jonka päättäväinen kiukku ja ilkeys tekivät hänen kasvonpiirteensä villin rajuiksi, vaikka ne eivät kyenneet voittamaan hänen pelkoansa, hän kääntyi ja poistui talosta. Nigel seurasi häntä porrassiltamalle asti, nähdäkseen hänen lähtevän, ja paluuta tehdessään hän kohtasi mistress Martha Trapboisin, jonka oli melu saanut lähtemään huoneestaan. Nigel ei voinut olla virkkamatta hänelle luonnollisessa närkästyksessään: "Soisinpa, madam, että voisitte opettaa isällenne ja hänen ystävilleen sen ohjeen, jonka suosiollisesti annoitte minulle tänä aamuna, ja saada heidät jättämään minut oman huoneeni häiritsemättömään yksinäisyyteen."
"Jos tulitte etsimään täältä rauhaa tai hiljaisuutta, nuori mies", vastasi toinen, "niin teidät on neuvottu huonoon tyyssijaan. Voisitte tavoittaa armoa Tähtikamarista tai pyhyyttä hornasta paremmalla menestyksellä kuin rauhallisuutta Alsatiasta. Mutta isäni ei saa kiusata teitä pitempään."
Hän astui huoneeseen ja jatkoi pontevasti, kiinnittäen katseensa lippaaseen: "Jos pidätte esillä tuollaista maneettia, niin se vetää montakin teräspuukkoa kurkkuanne kohti." Nigelin pikaisesti sulkiessa lippaan puhutteli hän isäänsä ja varsin vähäistä kunnioitusta osoittaen soimasi tätä seurustelusta sellaisen raukkamaisen, pöyhistelevän ja salakavalan konnan kuin John Colepepperin kanssa.
"Niin, niin, lapsonen", myönteli vanhus, ja hänen viekas irvistyksensä ilmaisi täydellistä luottamusta omaan etevämpään oveluuteensa, "kyllä tiedän — tiedän — uh — mutta minä puijaan hänet — tunnen minä ne kaikki ja pystyn hoitelemaan heidät — niin, niin — minulla on omat metkuni — uh — uh".
"Sinäköhoitelisit, isä!" vähäksyi yksivakainen neito; "kurkkusi sinä hoitelet katkaistuksi, ja siihen ei mene pitkääkään aikaa. Sinä et pysty salaamaan heiltä voittojasi ja kultiasi kuten ennen."
"Voittojani, vaimo? kultiani?" sanoi saituri ähmissään; "voi hyväinen, vähän on niitä ja pinnistäen saatuja — vähän ja pinnistettyjä".
"Tämä veruke ei enää auta teitä, isä", väitti tytär, "eikä olisi kelvannut näinkään pitkälle, jollei Colepepper olisi keksinyt keveämpää keinoa talosi rosvoamiseksi, nimittäin minun vaivaisen välityksellä. Mutta miksi puhunkaan hänelle tästä kaikesta", hän virkkoi pysähdyttäen puhuttelunsa ja kohauttaen hartioitaan, eikä hänen säälivä sävynsä ollut kaukana halveksimisesta, "hän ei kuule minua — ei ajattele minua. Eikö ole kummallista, että kullan kokoamisen rakkaus elää pitemmälle kuin halu varjella sekä omaisuutta että henkeä?"
"Isänne", huomautti loordi Glenvarloch, joka ei voinut olla pitämättä arvossa sitä voimakasta järkevyyttä ja tunteellisuutta, jota tämä nais-poloinen osoitti kaikessa ynseydessäänkin ja ankaruudessaan, "isänne sielunlahjat näyttävät olevan kyllin valveilla, kun hän toimii tavallisissa tehtävissään. Minua kummastuttaa, että hän ei tajua todisteittenne pätevyyttä."
"Luonto on tehnyt hänestä vaaralle tylsän miehen, ja se tylsyys on minun paras perintöni häneltä", vastasi Martha. "Ikä on jättänyt hänelle kylliksi oveluutta hänen kulkeakseen vanhoja latujansa, vaan ei etsiäkseen uusia uria. Vanha sokea hevonen polkee yhä pitkät ajat kierroksiansa myllyssä, vaikka se kompastuisi avoimella niityllä."
"Tytär! — hei, vaimo — no, emäntäiseni!" virkkoi vanhus havahtuen jostakin unelmasta, jossa hän oli itsekseen hymähdellyt ja hihitellyt luultavasti ajatellen jotakin onnistuvaa konnankoukkua; "mene kamariin, vaimo — mene kamariin — vedä teljet eteen ja vitjat — pidä visusti silmällä ovea — älä laske sisälle tai ulos ketään muuta kuin arvoisaa master Grahamea. Minun pitää ottaa viittani ja lähteä herttua Hildebrodin luo — niin, niin, on ollut aika, jolloin oma valtuuteni riitti; mutta mitä alempana olemme, sitä enemmän pyyhkii tuuli."
Ja tavalliseen tapaansa jupisten ja köhien poistui vanhus huoneesta. Hänen tyttärensä seisoi tovin katsellen hänen jälkeensä tyytymättömänä ja surullisena kuten yleensä.
"Teidän pitäisi suostuttaa isänne lähtemään pois tästä pahasta naapuristosta", esitti Nigel, "jos olette todella peloissanne hänen turvallisuudestaan".
"Hän ei olisi turvassa missään muualla", selitti tytär. "Mieluummin soisin vanhuksen olevan kuollut kuin julkisesti häväistävänä. Muualla häntä viskeltäisiin loalla ja ajettaisiin takaa kuin pöllöä, joka uskaltautuu päiväpaisteeseen. Täällä hän oli turvassa niin kauvan kuin hänen kumppaninsa kykenivät käyttämään hyväkseen hänen lahjojansa; nyt he pusertavat ja keritsevät häntä jos jollain verukkeella. He kohtelevat häntä rantautuneena aluksena, josta jokainen saa siepata saalista, ja se keskinäinen kademielisyys, jota hän herättää heissä yhteisenä omaisuutena, saattaakin heidät kenties varjelemaan häntä yksityisemmiltä ja väkivaltaisilta hyökkäyksiltä."
"Kuitenkin pitäisi teidän mielestäni poistua tältä seudulta", väitti Nigel, "koska voisitte löytää turvallisen suojan jostakin muusta maasta".
"Epäilemättä Skotlannista", virkahti toinen vilkaisten häneen terävästi ja epäluuloisesti, "rikastuttaaksemme muukalaisia pelastetuilla varoillamme. Niinkö, nuori mies?"
"Madam, jos tuntisitte minut", vastasi loordi Glenvarloch, "niin säästäisitte minut sanoihinne sisältyvästä epäluulosta".
"Kuka sen takaa?" muistutti Martha terävästi. "Teitä sanotaan tappelijaksi ja peluriksi, ja minä tiedän, missä määrin onnettomat voivat luottaa sellaisiin."
"Minusta puhutaan väärin, kautta taivaan!" vakuutti loordiGlenvarloch.
"Saattaa niin olla", myönsi Martha. "Enpä juuri välitä paheenne tai hupsuutenne suuruudesta, mutta selvästi on jompikumpi toimittanut teidät tänne, ja yhtä selvää on, että parhaana rauhan, turvan ja onnellisuuden toiveena on teillä päästä mitä pikimmiten lähtemään paikasta, joka on aina sikoläävänä ja usein teurastamona." Niin sanoen hän poistui huoneesta.
Tuon naisen ynseässä sävyssä oli jotakin melkein halveksivaa hänen puhuttelemaansa kohtaan, ja sellaista häpeätä ei Glenvarloch ollut köyhyydestään huolimatta vielä omakohtaisesti kokenut, joten se herätti hänessä ohimenevää kiusallista kummastusta. Myöskään eivät hänen korvissaan kuulostaneet suinkaan mieluisilta ne hämärät viittaukset, joita Martha huomautteli hänen pakopaikkansa vaarallisuudesta. Joutuneena asemaan, jossa ympäristönä on epäluuloisia henkilöitä eikä ole saatavissa mitään muuta neuvoa ja apua kuin urhean sydämen ja voimakkaan käden varaamaa, tuntee uljainkin mies masennusta, hyljättynä olemista, joka tuokioksi jäähdyttää hänen vertansa ja painostaa hänen luontaisen reipasta mielialaansa.
Mutta jos Nigelin mielessä heräsikin apeita aatoksia, ei hänellä ollut aikaa antautua niihin, ja jos hän ei nähnytkään suuria toiveita ystävien saamisesta Alsatiassa, havaitsi hän kyllä vierailujen häätävän häneltä yksinäisyyden.
Hän oli tuskin kymmentä minuuttia astellut kamarissaan, yrittäen ajatuksissaan järjestää menettelyään, miten lähtisi Alsatiasta, kun häntä häiritsi kaupunginosan hallitsija, suuri herttua Hildebrod itse. Tämän lähestyessä siirtyivät saiturin asunnon salvat ja ketjut kuin itsestään pois tieltä ja oven molemmat puoliskot avattiin, hänen päästäkseen vierittäytymään taloon kuin suunnaton konjakkitynnyri, jota hän melkoisesti muistutti sekä kooltaan ja muodoltaan että väriltään ja sisällöltään.
"Hyvää huomenta teidän ylhäisyydellenne", lausui rasvainen aami, siristäen yksinäistä silmäänsä ja vilkuttaen sitä Nigelille omituisella tutunomaisen häpeämättömyyden ilmeellä. Hänen kintereillään tullut julma kahlekoira päästi kurkustaan kumean murinan ikäänkuin samaan tapaan tervehtiäkseen nälkiintynyttä kissaa, Trapboisin talon ainoata elollista olentoa, jota emme ole vielä maininneet; se oli poukonnut makuusijan katoksen harjalle, missä se lujasti pidellen kiinni kynsillään pörhistäysi nelijalkaiselle vieraalle, ottaen sen tervehdyksen vastaan yhtä suopeasti kuin Nigel koiran isännän puhuttelun.
"Hiljaa, Belzie! Perhana, ole hiljaa!" käski herttua Hildebrod."Elukat ja hupsut ne pistävät nokkansa joka paikkaan, mylord."
"Luullakseni, sir", vastasi Nigel niin korskeasti kuin soveltui siihen kylmäkiskoiseen huomaamattomuuteen, jota hän halusi noudattaa, "luullakseni sanoin teille, että nimeni on nykyään Nigel Grahame".
Whitefriarsin ruhtinas purskahti tämän kuullessaan äänekkääseen, julkeaan naurun remahdukseen, toistaen kunnes hänen äänensä sortui melkein käsittämättömäksi: "Niggle Green — Niggle Green — Niggle Green! Hei, mylord, se koira älähtää, johon kalikka sattuu. Olettepa nyt ilmaissut minulle salaisuuden, vaikka minä arvasin sen kyllä ennakolta. Katsokaas, master Nigel, koska teitä on siksi nimitettävä, minä puhuttelin teitä mylordiksi vain siitä syystä, että me viime yönä sektin vallitessa korotimme teidät Alsatian ylimykseksi. Kutti kutti! Ha, ha, ha!"
Nigel oivalsi tosiaan tarpeettomasti kavaltaneensa itsensä ja vastasi pikaisesti, että hän oli suuresti kiitollinen osoitetusta kunniasta, vaan ei aikonut viipyä pyhäkössä pitkääkään aikaa arvoasemaansa nauttimassa.
"No, saattaa kyllä tapahtua tahtonne mukaan, jos otatte onkeenne viisaita neuvoja", vastasi herttuallinen merisika, ja vaikka Nigel jäi seisomaan, toivoen jouduttavansa vieraan lähtöä, heittäytyi tämä vanhaan kirjailuselkäiseen nojatuoliin, joka natisi hänen painostaan, ja alkoi huutaa vanhaa Trapboisia.
Kun apuvaimo ilmestyi isäntänsä asemesta, sadatti herttua häntä huolimattomaksi ämmäleukuksi, joka antoi talossa asuvan herrasmiehen ja hänen urhean vieraansa jäädä aamunaukuitta.
"Minä en milloinkaan käytä sellaisia, sir", muistutti Glenvarloch.
"Sitten on aika alkaa — on vainkin", vastasi herttua. "Kuules, vanha sielunvihollisen raakki, mene palatsiimme ja tuo loordi Greenin aamujuoma. Annas olla — mitä tilataan, mylord? Vaahtoava haarikkapari olutta, jossa tanssii paahdettu metsäomena kuin lastu koskenniskassa? Taikka — hm — niin, nuoret miehet ovat nirsuja — sarkka kiehautettua sektiä, johon on sekoitettu poltettua sokeria ja mausteita, hyväksi lääkkeeksi sumua vastaan? Tai entä jos siemaisimme jumprullisen oikeata viinaa? Hei, otammekin niitä kaikkia, niin voitte valita. Kuule, vanha Jezebel, anna Timin lähettää tänne olutta, sektiä ja kannikka kahteen kertaan tislattua sekä hiukan haukkapalaa, ja merkitköön sen uuden asukkaamme tiliin."
Glenvarloch ajatteli olevan kenties parempi sietää tämän miehen röyhkeyttä tuokioksi kuin joutua uusiin häpeällisiin riitoihin. Hän antoi senvuoksi häiritsijänsä määräillä keskeytyksettä, huomauttaen ainoastaan: "Te esiinnytte kuin kotonanne, sir, minun asunnossani, mutta tällä kertaa voitte tehdä miten mielitte. Tahtoisin kuitenkin mielelläni tietää, mikä on tuottanut minulle tämän odottamattoman vierailun kunnian?"
"Sen saatte tietää, kun vanha Debora on tuonut nestettä — minä en milloinkaan puhu liikeasioista kuivin huulin. Kylläpä se nyt kuhniikin — tietysti pysähtyy taipaleelle siemaamaan kulauksen, ja sitte te luulette saaneenne epäkristillisen mitan. Katsokaapa sillaikaa tuota koiraani — silmätkää Belzebubia päin naamaa ja sanokaa minulle, oletteko nähnyt veikeämpää elukkaa — se ei ole eläissään tarrannut muuhun kuin päähän."
Tämän sydämellisen ylistyksen jälkeen hän alkoi kertoa koirasta ja sonnista tarinaa, josta uhkasi tulla kutakuinkin pitkä, mutta hänet keskeytti paluullaan apuakka, mukanaan kaksi hänen omaa juomanlaskijaansa, jotka kantoivat hänen tilaamiansa erilaatuisia väkijuomia ja varmaankin toimittivat keskeytyksen sitä ainoata lajia, mitä hän olisi sietänyt suopeasti.
Kun pikarit ja kolpakot oli asianmukaisesti järjestetty pöydälle ja Debora poistunut saattolaisineen, saatuaan herttuaalliselta anteliaisuudelta maan pienimmän vaskilantin palkkiokseen, kehoitti arvoisa valtias ensin ohimennen loordi Glenvarlochia maistamaan juomia, jotka oli saanut maksettavakseen, ja ryhtyi sitte vakavasti vahvistamaan entisten kostukkeittensa pohjaa, huomauttaen olevansa paastoamassa kaikesta muusta paitsi synnistä, jollei ottanut lukuun ensimäiseen aamuhiukaisuun nauttimiansa kolmea munapaistikasta ja niiden särpimeksi kulauttamiansa puolikastuopillista sekaviiniä sekä pikarillista punaviiniä. Glenvarloch oli nähnyt skotlantilaisia kartanonherroja ja hollantilaisia raatimiehiä ryyppäämässä, mutta vaikka kumpaisiakin saattoi sanoa janoiseksi ryhmäksi, eivät heidän urotyönsä olleet mitään verrattuina herttua Hildebrodin saavutuksiin: hän näytti ihan hietakummulta, joka kykeni imemään itseensä minkä tahansa määrän väkijuomia niistä elähtymättä tai tulvilleen joutumatta. Oluen hän särpi sammuttaakseen janoa, josta sanoi kärsivänsä kuumetta aamusta iltaan ja illasta aamuun; kulautteli sektin parantamaan oluen raakeutta; lähetti viinakset tasoittamaan sektin jälkiä ja vakuutti sitte luultavasti olevansa ehtoopäivään asti ryyppäämättä, jollei sitä tarvittu kohteliaisuudeksi jotakuta erityistä ystävää kohtaan. Lopulta hän huomautti olevansa valmis käymään käsiksi asiaan, joka oli näin varhain houkutellut hänet kotoansa. Siihen oli Nigel hyvin suostuvainen, vaikka hän ei voinut olla arvelematta, että herttua Hildebrodin käynnin tärkein tarkoitusperä oli jo suoritettu.
Tässä loordi Glenvarloch kuitenkin erehtyi. Ennen kuin ryhtyi sanottavaansa tutki Hildebrod huolellisesti kamarin, tuon tuostakin laskien sormensa nenälleen ja iskien silmää Nigelille, kun hän avasi ja sulki ovet, kohotteli seinäverhoja, jotka parissa kohden peittivät ajan hävityksiä paneilatuissa seinissä, kurkisti komeroihin ja lopulta tähysti vuoteenkin alle, varmistautuakseen siitä, että mitään kuuntelijoita ja urkkijoita ei ollut lähettyvillä. Hän asettui sitte jälleen tuoliinsa ja viittasi tuttavallisesti Nigeliä vetämään istuimensa likemmäksi.
"Minun on hyvä tässä, mr. Hildebrod", vastasi nuori loordi, jonka ei tehnyt mieli rohkaista miehen yrittämää lähentelyä, mutta häikäilemätön herttua pitkitti:
"Teidän tulee suoda minulle anteeksi, mylord — ja nyt annan teille sen arvonimen tosissani — jos muistutan teille, että seurusteluamme voidaan urkkia, sillä vaikka vanha Trapbois olisi kuuro kuin Pyhän Paavalin kirkko, on hänen tyttärellään kyllin terävät korvat ja silmät, ja niistä on nyt asianani puhua."
"Puhukaa pois siis, sir", sanoi Nigel, siirtäen tuolinsa hiukan likemmäksi ahmattia, "vaikka minä en voi käsittää, mitä tekemistä minulla on isäntäni tai hänen tyttärensä kanssa".
"Sen saamme nähdä tuossa tuokiossa", vastasi armollinen herttua. "Ensiksikään, mylord, ei teidän sovi ajatella johtavanne harhaan vanhaa Jack Hildebrodia, joka on kolmin verroin teitä vanhempi ja syntyi Rikhard-kuninkaan tavoin kaikki silmähampaat puhjenneina."
"Jatkakaa, sir", kehoitti Nigel.
"No niin, mylord, varman vakaumukseni mukaan olette se loordi Glenvarloch, josta koko maailma puhuu — skotlantilainen teikari, joka on tuhlannut kaikki ohueen levättiin ja kevyeen kukkaroon asti — älkää kiihtykö, mylord, sellaista teistä haastellaan — ihmiset sanovat teitä varpushaukaksi, joka lennähtelee kaikkien kimppuun, — niin, vaikkapa ihan puistossa — älkää kiihtykö, mylord."
"Minua hävettää, mies", vastasi Glenvarloch, "että teillä on valta vaikuttaa minuun hävyttömyydellänne. Mutta varokaa — ja jos tosiaan arvaatte kuka olen, niin harkitkaa, kuinka kauvan saattanen kyetä sietämään julkean tuttavallista sävyänne."
"Pyydän anteeksi, mylord", sanoi Hildebrod, ja hänen juro katseensa ilmaisi puolustautumistakin. "En tarkoittanut mitään pahaa vähäpätöisen mielipiteeni lausumisella. En tiedä, mitä kunniaa saattaa koitua tuttavallisuudesta teidän ylhäisyytenne kanssa, mutta arvatakseni tuottaa se kehnoa turvallisuutta, sillä Lowestoffe on siepattu talteen vain siitä, että näytti teille tien Alsatiaan. Jätän senvuoksi teidän ylhäisyytenne paremman harkinnan varaan, mihin ne joutuvat, jotka suojaavat teitä täällä, tai saavatko he siitä enemmän kunniaa vai kiusaa."
"En tahdo toimittaa kellekään kiusaa", selitti loordi Glenvarloch. "Lähden Whitefriarsista huomenna. Ei, kautta taivaan, lähdenkin jo tänään."
"Teillä on toivoakseni enemmän älyä vihassanne", haastoi herttua Hildebrod. "Kuulkaa ensin, mitä minulla on sanottavana teille, ja jollei kelpo Jack Hildebrod avita teitä nujertamaan niitä kaikkia, niin älköön hän enää ikinä viskelkö noppia tai nylkekö nahkapoikia! Ja niinpä, mylord, selkeästi sanoakseni pitää teidän loikata voittoon."
"Sanojenne täytyy olla vielä selkeämpiä ennen kuin niitä ymmärrän", huomautti Nigel.
"Mitä lempoa — peluri, joka hyörii paholaisen luunappulain ja kuninkaitten kirjain kimpussa, eikä ymmärrä kerjäläisen ranskaa! Minun pitää siis puhua korutonta moukkien kieltä."
"Puhukaa", sanoi Nigel, "ja lyhyeen, sillä minulla ei ole enää paljoakaan aikaa teidän varallenne".
"No niin, mylord, aivan lyhyesti siis. Tietääkseni on teillä pohjoisessa maatila, joka vaihtaa isäntää käteisen lunastusrahan puutteessa. Kas, te hätkähdätte, mutta sanoinhan jo äsken, että te ette voi johtaa minua harhaan. Kuningas siis katselee teitä karsaasti, ja hovi toivottaa teitä taipaleelle, ja prinssi rypistää teille kulmiansa hattunsa alta, ja suosikki kääntää teille selkänsä, ja suosikin suosikki —"
"Pitemmälle menemättä, sir", keskeytti Nigel, "entä jos tämä kaikki on totta, niin mikä on seurauksena?"
"Mikäkö seurauksena?" toisti herttua Hildebrod. "No, se on seurauksena, että te joudutte suureen kiitollisuuden ja korvauksen velkaan miehelle, joka toimittaa teille keinot teiskaroidaksenne hattu kallellaan kuninkaan edessä kuin olisitte Kildaren jaarli, rehennelläksenne hovilaisille, kohdataksenne prinssin musertavan katseen rohkein otsin, asettuaksenne suosikkia vastaan, saattaaksenne hänen apurinsa neuvottomaksi ja —"
"Tuo kaikki kuuluu hyvältä", sanoi Nigel, "mutta miten on se saatavissa aikaan?"
"Tekemällä teistä Perun prinssin, te Pohjolan ylimys — sullomalla vanhan linnanne täyteen hopeaharkkoja — hedelmöittämällä vastukselliset vaiheenne kultahiedalla. Teidän tarvitsee vain laskea paroonikruununne päiväksi tai pariksi erään täkäläisen vanhan Caducan päähän, tämän talon isännän tyttären hiuksille, niin hallitsette aarretta, jonka avulla saatte kuntoon kaikki mitä sanoin, ja —"
"Mitä, tahtoisitteko naittaa minut tälle vanhalle neitoselle, isäntäni tyttärelle?" kummeksui Nigel, kykenemättä suutuksissaankaan hillitsemään naurunhaluaan.
"Ei, mylord, minä tahdon naittaa teidät viidellekymmenelletuhannelle Englannin punnalle, sillä vanhalla Trapboisilla on runsaastikin koossa sen verran. Siinä menettelette armeliaasti vanhusta kohtaan, sillä muutoin hän menettää kiiltävät kolikkonsa pahemmin tavoin, koska hänen työpäivänsä on nyt jokseenkin päättynyt, joten hänen maksupäivänsäkin täytyy olla tulossa."
"Tämä on tosiaan mitä kohteliain tarjous", myönsi loordi Glenvarloch. "Mutta saanko vedota suorapuheisuuteenne, jalo herttua, tiedustaakseni vielä, minkätähden luovutatte noin äveriään holhotin minunlaiselleni muukalaiselle, joka saattaa poistua luotanne huomenna?"
"Totisesti, mylord", lausui herttua, "tuo kysymys kuulostaa enemmän Beaujeun ravintolan älykkään haastelun kaltaiselta kuin ainoakaan teidän ylhäisyydeltänne kuulemani sana, ja järjellistä on teidän saada vastaus. Mitä vertaisiini tulee, niin minun tarvitsee vain sanoa, että mistress Martha Trapbois ei huoli heistä ainoatakaan, ei hengellistä miestä eikä maallikkoa. Kapteeni on kosinut häntä, pappi samaten, mutta sellaiset eivät kelpaa — hän tähtää korkeammalle ja on totta puhuen järkevä nainen, liian syvämielinen ja luonnostaan ylväänlainen, tyytyäkseen rasvaiseen nahkatakkiin tai hiukioimeen kauhtanaan. Mitä meihin itseemme tulee, niin meidän on vain tarvis vihjata, että meillä on kumppani elävien maassa ja — mikä tärkeämpää — että mistress Martha tietää sen. Koska hän ei siis suostu solmimaan villahippiänsä muulla kuin hienoston rihmalla, niin pitää teidän, mylord, olla se mies, joka korjaa puoleensa viisikymmentätuhatta kultarahaa, viideltätuhannelta pukarilta, salamurhaajalta ja tuhlarilta riistetyn saaliin — tietysti vähentäen pääsummasta viitisentuhatta puntaa hyvitykseksi meidän ruhtinaallisesta neuvostamme ja kannatuksestamme, jota ilman te Alsatian oloissa havaitsisitte työlääksi voittaa panosta."
"Mutta onko teidän viisautenne harkinnut", kysyi Glenvarloch, "miten tämä naimakauppa voi auttaa minua nykyisessä ahdingossani?"
"Ka, jollette te saatuanne neljä- tai viisikymmentätuhatta puntaa massiinne, mylord", vastasi herttua Hildebrod, "kykene pelastautumaan, niin ansaitsette kaulanne katkaisemisen typeryytenne tähden ja kätenne hukan saituutenne palkkioksi".
"Mutta kun teidän hyväntahtoisuutenne kerran on ottanut yksityiset asiani niin vakaasti pohdittavaksi", pitkitti Nigel oivaltaen, ettei ollut viisasta rikkoa välejään miehen kanssa, joka tavallaan tarkoitti hänelle pikemmin suosiollisuutta kuin loukkausta, "niin kenties voitte myös sanoa minulle, miten sukulaiseni ottanevat vastaan suosittamanne morsiamen?"
"Mitä siihen asiaan tulee, mylord, niin olen aina kuullut teidän maanmiestenne tietävän yhtä hyvin kuin muutkin ihmiset, mitä heidän etuunsa sopii. Ja totta puhuakseni en kuulopuheeltakaan tiedä mitään paikkaa, missä viisikymmentätuhatta puntaa — ajatelkaa, viisikymmentätuhatta puntaa — tekee naisen tervetulleemmaksi kuin teidän muinaisessa kuningaskunnassanne. Ja pienestä olkapään kieroudesta puhumatta on mistress Martha Trapbois varsin juhlallisen ja majesteetillisen näköinen henkilö, jotapaitsi hän hyvinkin saattaa olla parempaa sukua kuin yksikään aavistaa, sillä vanha Trapbois ei suurestikaan näytä hänen isältään, ja hänen äitinsä oli lämminsydäminen, vapaamielisen lainen nainen."
"Minä pelkään", huomautti Nigel, "että se mahdollisuus on hiukan liian epämääräinen, taatakseen hänelle suotuisaa vastaanottoa kunnialliseen perheeseen".
"No, siinä tapauksessa, mylord", vastasi Hildebrod, "pidän luultavana, että hän kyllä pitää puoliaan heidän kanssaan, sillä rohkenenpa vakuuttaa, että hänellä on kylliksi sisua riittämään koko heimonne vastapainoksi".
"Siitä saattaa koitua minulle hiukan haittaa", vastasi Nigel.
"Ei hiventäkään — ei hiventäkään", vastasi kekseliäs herttua. "Jos hän alkaisi käydä jotenkin sietämättömäksi, mikä on hyvinkin mahdollista, niin teidän arvoisassa talossanne, jonka oletan linnaksi, on epäilemättä sekä torneja että vankiluolia, ja te voitte työntää armaan aviosiippanne jompaankumpaan. Silloin tiedätte olevanne rauhassa hänen kieleltään, ja hän on silloin ystävienne halveksumisen joko ylä- tai alapuolella."
"Viisaasti neuvottu ja kaikin puolin kohtuuden mukaan", myönsi Nigel. "Sellainen pidätys olisi myös sovelias palkka hänen hupsuudestaan, jos se toimittaa minulle valtaa hänen suhteensa."
"Suositte siis suunnitelmaa, mylord?" kysyi herttua Hildebrod.
"Minun täytyy miettiä sitä vuorokausi", sanoi Nigel. "Ja minä pyydän teitä järjestämään asiat siten, että minua ei enää häiritä vieraskäynneillä."
"Me annamme julistuksen kotirauhastanne", lupasi herttua. "Ja te ette luule", lisäsi hän alentaen äänensä luottamukselliseksi kuiskaukseksi, "että kymmenentuhatta on liian suuri hyvitys hallitsijallenne holhuusta?"
"Kymmenentuhatta!" kummeksui loordi Glenvarloch. "Mutta tehän vastikään sanoitte viisituhatta."
"Ahaa, huomaatteko sen?" virkkoi herttua, koskettaen nenänsä sivua sormellaan. "Ei, jos olette tarkannut sanojani niin huolellisesti, niin ajattelettekin asiaa vakavammin kuin luulin, kunnes saitte minut ansaan. No no, emme me riitele korvauksesta, niinkuin vanha Trapbois sitä sanoisi. Voittakaa ja ottakaa te neitonen; se ei käy teidän kasvoillanne ja ryhdillänne vaikeaksi, ja minä pidän siitä huolen, että teitä ei kukaan häiritse. Minä toimitan julistuksen senaatilta niin pian kuin se kokoontuu puolipäiväistuntoonsa."
Ja herttua Hildebrod jätti hyvästi.
24. luku.
Tihutyö.
Herttua Hildebrodin peräydyttyä oli Nigelin ensimäisenä vaikutelmana vastustamaton halu nauraa viisaan neuvojan hankkeelle, joka olisi siten tahtonut yhdistää hänet iällisyyteen, rumuuteen ja nyreyteen. Mutta hänen seuraavana tunteenaan oli sääli onnetonta isää ja tytärtä kohtaan; tämän kurjan tienoon ainoina varakkaina henkilöinä näyttivät he raakalaismaan rannikolle ajautuneelta haaksihylyltä, jota vain tuokioksi varjelee ryöstöltä likeisten heimojen keskinäinen kateus. Myöskään ei hän voinut olla tajuamatta, että hänen oma asumisensa täällä oli yhtä täpärää ja että alsatialaiset ajattelivat häntä samassa valossa kuin kohdellaan merenantimia Cornwallin rannikolla taikka Afrikan erämaissa samoavaa rikasta karavaania, joka on sikäläisten seutujen riistäjäkansain mielestädummalafong, mikä merkitsee ahmittavaksi annettua — kaikille yhteistä saalista.