Kahden konnan loppu.
Aurinko oli jo kohonnut korkealle yli Enfieldin ajopuiston raivioiden, ja siellä silloin runsaasti esiintyviä hirviä nähtiin kisailemassa kauneina ryhminä metsän ikivanhoissa tammistoissa, kun muuan ritari ja lady jalkaisin, vaikka ratsastuspuvussa, verkalleen asteli pitkin tuollaista pitkää kujaa, joita oli hakattu puistoon metsästäjien mukavuudeksi. Heidän ainoana saattolaisenaan oli paashi, joka espanjalaisella tasajuoksijalla ratsastaen näytti kuljettavan raskasta matkalaukkua ja seurasi heitä kunnioittavan matkan päässä. Naishenkilö oli varustautunut kaikkeen sen ajan koreilevaan hienouteen, käyttäen somistuksinaan tavallista runsaamminkin mustia lasikoralleja, lievetupsuja ja helynauhoja, ja piteli kameelikurjen sulista tehtyä viuhkaansa toisessa kädessään sekä mustasta sametista ommeltua ratsastusnaamaria toisessa, samalla kun hän näytti halukkaalta herättämään kumppaninsa huomiota kaikella tuollaisissa tilanteissa harjoitetulla keimailulla. Viimeksimainittu toisinaan kuunteli hänen leperrystään näköjään tarkkaamatta sitä ja toisin ajoin keskeytti vakavampien aatostensa kulun vastatakseen hänelle.
"Ei, mutta, mylord, — mylord, te kävelette niin nopeasti, että jätätte minut. Ei, minä tartunkin käsivarteenne, mutta kuinka sitte hoitelen naamiotani ja viuhkaani? Minkätähden ette antanut minun ottaa mukaan saattolaisnaistani, pitelemään kapineitani? Mutta katsokaas, minä pistänkin viuhkan vyöhöni, noin! — ja kun minulla nyt on käsi vapaana pitelemään teitä, ette pääsekään juoksemaan luotani."
"Tulehan sitte", vastasi teikari, "ja kävelkäämme kiireesti, koska et suostunut jäämään sen saattolaisnaisesi ja muun kuormaston luokse. Joudut kenties kuitenkin näkemään sellaista, mitä ei tee mielesi katsella."
Toinen tarttui siis häntä käsivarteen, mutta kun herrasmies ei hiljentänyt vauhtiansa, hellitti hän piankin huudahtaen, että kumppani oli satuttanut hänen kättänsä. Teikari pysähtyi ja katseli sievää kättä ja käsivartta, joita toinen näytti hänelle valittaen hänen julmuuttaan. "Varmastikin", hän sanoi paljastaen ranteensa ja osan käsivarttansa, "se on mustelmilla ja sinelmillä ihan kyynäspäähän asti".
"Varmastikin olet sinä typerä pikku hupakko", virkkoi teikari huolettomasti suudellen pahoinpideltyä käsivartta; "se on vain sievä punerrus, joka saa siniset suonet paremmin näkymään".
"Ei, mylord, te sitä nyt olette typerä", väitti nainen; "mutta iloissani olen, kun voin saada teidät millään ehdolla puhumaan ja nauramaan tänä aamuna. Kun niin hartaasti pyytelin saada seurata teitä metsään, tapahtui se ihan varmasti vain hauskuttaakseni teitä. Olen luullakseni parempaa seuraa kuin paashinne. Ja sanokaa minulle nyt, eivätkö nuo sievät sarvelliset elukat ole hirviä?"
"Juuri niitä ne ovat, Nelly", vastasi hänen hajamielinen kumppaninsa.
"Ja mitä voinevat isoiset ihmiset tehdäkään noin paljolla?"
"He lähettelevät niitä kaupunkiin, Nell, missä viisaat miehet valmistavat piirakoita niiden lihasta ja käyttävät niiden sarvia voitonmerkkeinään", vastasi loordi Dalgarno, joksi lukijamme on teikarimme jo tuntenut.
"Ei, nyt te vain nauratte minulle, mylord", pahoitteli hänen seuralaisensa; "mutta kyllä minä hirvipiirakat tunnen, vaikk'ette luulekaan. Minä aina maistoin niitä kerran vuodessa, kun olimme pormestarin päivällisillä", jatkoi hän kaihomielin, kun hänen turhamaisuuden ja hupsuuden hämmentämään mieleensä vilahti hetkellinen alennuksensa tajunta, "vaikka hän ei puhuttelisi minua nyt, jos kohtaisimmekin toisemme kaupunginpiirin ahtaimmassa kujassa!"
"Eipä tietenkään", huomautti loordi Dalgarno, "syystä että sinä, Nell, nujertaisit hänet yhdellä ainoalla katseella, sillä kai sinulla on enemmän ylväyttä kuin haaskataksesi sanaakaan tuommoiseen mieheen?"
"Minullako!" sanoi Nelly-emäntä. "Tokihan minä sen verran halveksin mokomaa ylpeätä mahtailijaa. Tiedättekös, hän pani kaikki kaupunginpiirin ihmiset seisomaan lakki kädessä edessään, minun vanhan John Christie-parkani ja kaikki?" Mutta se muisto sai hänen silmänsä tulvimaan.
"Hiiteen vetistelysi", äännähti Dalgarno hiukan tylysti. "Ei, älä siitä sentään valjuksi käy, Nell. En ole suutuksissani sinulle, sinä yksinkertainen hupakko. Mutta mitä pitäisi minun ajatella, kun sinä iankaikkisesti katselet taaksesi virran varressa olleeseen luolaasi, joka haisi pieltä ja vanhalta juustolta pahemmin kuin walesilainen sipulilta, ja teet sen vielä nytkin, kun olen viemässä sinua yhtä uhkeaan linnaan kuin keijuismaastakaan kerrotaan!"
"Pääsemmekö sinne tänä iltana, mylord?" kysyi Nelly kuivaten kyyneleensä.
"Tänäkö iltana, Nelly? Emme, emmekä kahteen viikkoon."
"No, Herra siunaa ja varjele! Mutta emmekö matkusta meritse, mylord? Minä luulin jokaisen tulevan Skotlannista laivassa. Ihan varmasti tulivat loordi Glenvarloch ja Richie Moniplies sillä tavoin."
"On suuri ero tulon ja menon välillä, Nelly", vastasi loordi Dalgarno.
"Niinhän tietenkin", myönsi hänen yksinkertainen kumppaninsa. "Mutta sentäänkin luulen kuulleeni ihmisten puhuvan Skotlantiin menemisestäkin meritse niinkuin sieltä tulemisestakin. Oletteko aivan selvillä tiestä? Luuletteko mahdolliseksi meidän kulkea maitse, rakas loordi?"
"Kannattaa yrittää, armahin lady", tuumi loordi Dalgarno. "Sanotaan Englannin ja Skotlannin olevan samalla saarella, joten luulisi voivan toivoa, että niiden välillä on jonkunlainen maataival."
"Minä en ikinä jaksa ratsastaa niin kauvas", valitti lady.
"Me toimitamme satulasi pieluksilla pehmennetyksi", selitti loordi. "Sanonpa sinulle, että sinä saat kerrassaan heittää pois mielestäsi kaupungin loan ja muuttua viheliäisen kujan toukasta ruhtinaan puutarhan perhoseksi. Sinä saat niin monia vaatetuksia kuin on päivässä tunteja — niin monta kamarineitoa kuin on viikossa päiviä — palkollisia niin paljon kuin on viikkoja vuodessa — ja sinä joudut ratsastelemaan metsästämässä ja haukallapyynnissä loordin kanssa, sen sijaan että palvelisit vanhaa kaupustelijaa, joka ei kyennyt muuhun kuin rykimään ja sylkemään."
"Niin, mutta teettekö te minut ladyksenne?" kysyi Nelly-emäntä.
"No, tietysti — kuinkas muutoin?" vastasi loordi. "Lempiladykseni."
"Niin, mutta minä tarkoitan puolisoksenne", sanoi Nelly.
"Totisesti, Nell, siinä en voi luvata tekeväni mieliksesi. Puoliso", pitkitti Dalgarno, "on hyvinkin toista kuin lempilady".
"Kuulin mistress Suddlechopilta, jonka luo toimititte minut asumaan sitte kun jätin vanhan John Christie-paran, että loordi Glenvarloch on menossa naimisiin kelloseppä Ramsayn tyttären kanssa?"
"Pikarin voi pyyhältää tuuli, kun sitä lähenee huuli, Nelly. Minulla on mukanani jotakin, joka saattaa ehkäistä ne toivorikkaat häät ennen kuin päivä on paljoakaan vanhempi", vastasi loordi Dalgarno.
"Niin, mutta minun isäni oli yhtä hyvä mies kuin vanha Davie Ramsay, ja maallisessa suhteessa yhtä hyvinvoipa, mylord; ja minkätähden ette siis te naisi minua? Olette nähdäkseni tuottanut minulle kylliksi vahinkoa — miksette tekisi minulle tätä oikeutta?"
"Kahdesta pätevästä syystä, Nelly. Kohtalo antoi sinulle miehen, ja kuningas työnsi minulle vaimon", vastasi loordi Dalgarno.
"Niin kyllä, mylord", muistutti Nelly, "mutta he jäävät Englantiin, ja me menemme Skotlantiin".
"Todisteesi on parempi kuin oivallatkaan", myönsi loordi Dalgarno. "Olen kuullut skotlantilaisten lakimiesten sanovan, että avioliiton side voidaan avata meidän onnellisessa maassamme tavallisen lainkäytön hellävaraisella kädellä, kun se sitävastoin Englannissa on vain katkaistavissa parlamentin päätöksellä. No, Nelly, me tarkastamme sitä asiaa, ja menemmepä sittemmin naimisiin tai emme, teemme ainakin parhaamme päästäksemme naimattomiksi."
"Niinkö todellakin, hellimmänarmahin loordini? Ja sitte minä ajattelen vähemmän John Christietä, sillä hän menee varmastikin uusiin naimisiin, ollen hyvinvoipa mies, ja minua ilahuttaisi ajatella, että hänestä olisi joku pitämässä huolta, niinkuin minä pidin, herttaisesta vanhasta mies-parasta! Hän oli hyväsydäminen mies, vaikka hän oli pariakymmentä vuotta vanhempi minua, ja minä toivon ja rukoilen, että hän ei enää koskaan salli ainoankaan nuoren loordin astua kunniallisen kynnyksensä yli!"
Nelly Christie oli taaskin heltymäisillään kyyneliin, mutta loordi Dalgarno lannisti hänen liikutuksensa lausuen hiukan tuimasti: "Nuo huhtikuun muutteet kyllästyttävät minua, sievä lemmittyni, ja mielestäni teet hyvin, jos varaat kyyneleesi johonkin tähdellisempään tarpeeseen. Kuka tietää, mikä onnen käänne saattaa jo muutaman minuutin kuluttua vaatia runsaamminkin niitä kuin kykenet suomaan?"
"Hyväinen aika, mylord, mitä tarkoitattekaan sellaisilla puheilla? John Christiellä — ystävällisellä sielulla! — ei ollut tapana pitää mitään salassa minulta, ja toivoakseni ei teidän ylhäisyytennekään tahdo peitellä aikeitanne minulta?"
"Istuudu viereeni tälle äyräälle", sanoi ylimys. "Minun on viivyttävä tässä tuokio, ja jos vain saat olluksi vaiti, niin haluaisin käyttää osan siitä miettiäkseni, missä määrin voin tällähaavaa noudattaa suosittamaasi arvossapidettävää esimerkkiä."
Pysähdyspaikka ei siihen aikaan ollut juuri muuta kuin ylänne, jota osittain saarsi syvä oja; siitä oli sen nimenä Camletin kaivanto. Muutamia hakattuja kiviä siellä näkyi, säästyneinä monien muiden joukosta, jotka oli käytetty kuninkaallisten kaitsijain majojen rakentamiseen pitkin ajopuistoa. Nämä jäännökset riittivät juuri osoittamaan, että "täällä entisaikoina on ihmisiä ollut" — ne olivat rauniojätteitä aikoinaan kuuluisan, mutta jo kauvan unohduksissa olleen suvun asunnosta, nimittäin Mandevillein, Essexin jaarlien, joille Enfieldin aitausmetsä ja likeiset laajat kruununmaat olivat menneinä päivinä kuuluneet. Jylhä salomaisema avautui siellä täällä silmälle leveitä ja näköjään loppumattomia kujia myöten, jotka tässä kohden keskukseensa keräytyneinä haarautuivat joka suunnalle. Siitä syystä oli loordi Dalgarno valinnut tämän kohtauspaikaksi taistelulle, johon hän oli tahtonut Richie Monipliesin välityksellä haastaa vääryyttä kärsineen ystävänsä, loordi Glenvarlochin.
"Tokihan hän varmasti tulee?" aprikoitsi hän. "Raukkamaisuus ei juuri ollut hänen vikojaan — ainakin oli hän kyllin rohkea palatsin puistossa. Kenties ei se tolvana vienyt perille sanomaani? Mutta ei — hän on julkea jukuri — tuollaiset pitävät suuremmassa arvossa herransa kunniaa kuin henkeä. Pidä silmällä ratsua, Lutin, ja varo päästämästä sitä irti — ja vaani haukankatseillasi jokaista kujaa, nähdäksesi tuleeko ketään. Buckingham on saanut taisteluvaatimukseni, mutta se korskea suosikki vetoaa kuninkaan viheliäiseen käskyyn, kieltäytyessään vastaamasta. Jos saan syöstyksi häpeään tuon Glenvarlochin tai surmatuksi hänet — jos voin riistää häneltä kunnian tai hengen, niin on minulla Skotlantiin tullessani kylliksi mainetta, kullatakseni umpeen entiset kompastukset. Minä tunnen rakkaat maanmieheni — he eivät riitele kenenkään kanssa, joka tuo kotiin joko kultaa tai sotaista kunniaa, saati jos hänellä on sekä rikkautta että laakereita."
Hänen siten mietiskellessään, kokemaansa häväistystä muistellessaan ja kuvitellessaan syitä loordi Glenvarlochin vihaamiseen muuttui hänen katsantonsa ristiriitaisten tunteitten vaikutuksesta kauhistavaksi Nellylle, joka hänen jalkojensa juuressa huomaamattomana istuen ja huolestuneesti tähystellen hänen kasvojaan näki poskien tulistuvan, huulten puristuvan yhteen, silmien laajenevan ja rakastettunsa koko ulkomuodon ilmaisevan nurjamielistä ja kuolonuhmaista päättäväisyyttä kuten ihmisen odottaessa tuotapikaa joutuvansa taistelemaan hengestänsä verivihollisen kanssa. Hänen heikkoihin aivoihinsa nostatti kummallisia ajatuksia paikan yksinäisyys, kokonaan uudenlainen maisema kuin hän oli elinaikanaan tottunut näkemään, viettelijänsä kasvoille äkkiä levinnyt synkkä ja pahaenteinen sävy, käsketty vaitiolo ja loordin käytöksen näennäinen omituisuus, hänen kuluttaessaan joutilaasti näin paljon aikaa ilman mitään näkyvää aihetta, kun heillä oli niin pitkä matka edessään. Nelly oli lukenut hornan voimien kanssa liitossa olleiden taikurien vietelleen avioliitonrikkojiksi naisia, vieläpä itse pimeyden ruhtinaankin olleen sellaisissa juonissa ja vieneen uhrinsa johonkin ihmisten asuinsijoilta etäiseen erämaahan, missä hän oli kaikkeen luonnolliseen kauheuteensa vaihtanut sen miellyttävän muodon, jolla oli voittanut nais-poloisen tunteet. Hairahtunut aviovaimo yritti häätää hämmentyneestä mielikuvituksestaan tätä järjetöntä aatosta; mutta hän olisi kuitenkin saattanut joutua näkemään sen toteutuneeksi vertauskuvallisesti, jollei kirjaimellisesti — sattui vain väliin muuan tapaus.
Paashi, jonka silmät olivat harvinaisen terävänäköiset, huudahti viimein herralleen, että eräästä lehtokujasta läheni ratsumiehiä, samassa viitaten sormellaan tarkoittamaansa suuntaan. Loordi Dalgarno kavahti seisaalle ja tuijotti kiihkeästi pitkin puistotietä, varjostaen silmiänsä kädellään, mutta samassa osui häneen luoti, joka kättä nirhaisten lävisti aivot ja oikaisi hänet hengettömänä ruumiina kevytmielisyytensä onnettoman uhrin jalkoihin tai oikeastaan helmaan. Kasvot, joiden vaihtuvia ilmeitä hän oli tarkannut viiden minuutin ajan, vääntyivät hetkiseksi ja jäykistyivät sitten ainiaaksi. Kolme roistoa ryntäsi esiin ryteiköstä, josta laukaus oli ammuttu, ennen kuin sen savukaan haihtui. Karkeasti kiroillen kävi yksi käsiksi paashiin ja ja toinen naiseen, jonka kirkunaa hän yritti vaientaa mitä kamalimmilla uhkauksilla, kolmannen alkaessa päästellä irti taakkaa paashin ratsun selästä. Mutta heti saapuva apujoukko esti heidät käyttämästä saavuttamaansa etua hyväkseen.
Saatuaan avukseen molemmat lakikoululaiset, jotka olivat varsin auliita yhtymään hankkeeseen, kun siinä oli nujakan mahdollisuuksia, oli Richie Moniplies lähtenyt liikkeelle Jin Vinin opastamana. Seurue oli varustettu vankoilla ratsuilla ja hyvillä aseilla, ja kaikki arvelivat varmasti ehtivänsä Camletin kaivannolle ennen rosvoja, siepatakseen heidät kiinni teossa. He eivät olleet ottaneet lukuun, että nämä aikoivat etukäteen tehdyllä murhalla taata rosvouksensa muiden maiden ryövärien tavoin, mutta vastoin silloisten englantilaisten maantieritarien käytäntöä. Muuan sattuma myös hiukan viivytti heitä taipaleella. Ratsastaessaan pikku aukion yli metsässä he tapasivat erään miehen menehtyneenä istumassa puun juurella niin katkerasti voihkien, että Lowestoffe ei voinut olla kysymättä, oliko hän pudonnut ratsun selästä ja loukkaantunut. Vastaukseksi selitti hän olevansa onneton mies ajamassa takaa vaimoansa, jonka oli muuan konna riistänyt mukaansa; ja hänen kohottaessaan päänsä näki Richie suureksi hämmästyksekseen John Christien kasvot.
"Kaikkivaltiaan nimessä, auttakaa minua, master Moniplies!" pyysi hän. "Olen kuullut vaimoni olevan vain virstan verran edellä sen mustan konnan, loordi Dalgarnon kanssa."
"Ottakaamme hänet mukaan kaikin mokomin", huudahti Lowestoffe, "toinen Orfeus etsimässä Eurydikeänsä! Ottakaamme mukaan — me pelastamme loordi Dalgarnon rahat ja viemme häneltä hempukan. Se kelpaa vaikkapa vain vaihteluksi seikkailullemme. Minulla on hänen ylhäisyydelleen kaunaa kynimisestä. Olemme kymmenen minuuttia voitolla."
Mutta vaarallista on punnita täpärästi elämän ja kuoleman vaiheella. Kaiken todennäköisyyden mukaan ne pari minuuttia, jotka tarvittiin John Christien nostamiseen, ratsulle Jin Vinin taakse, olisivat voineet pelastaa loordi Dalgarnon hänen kohtaloltaan. Siten hänen rikollinen lempijuttunsa oli epäsuorana syynä hänen surmaansa, ja sillä tavoin "mieluisat viat kääntyy vitsoiksemme".
Ratsumiehet karauttivat paikalle täyttä laukkaa juuri kun laukaus oli pamahtanut. Richiellä oli omat syynsä ahdistaa Colepepperiä, joka kiireesti kopeloi irti matkalaukkua paashin satulasta, ja hän kannusti hevosensa kapteenin ratsua vastaan niin rajusti, että rosvo tuupertui satulasta. Samassa kompastui Richien oma hevonen, keikauttaen tantereeseen isäntänsä, joka ei ollutkaan kaikkein parhaita ratsastajia. Lannistumaton Richie ponnahti kuitenkin heti pystyyn ja kävi rinnustelemaan roiston kanssa niin terhakasti, että vaikka tämä oli vanttera mies ja pelkurinakin nyt epätoivon hurjistuttama, Moniplies sai kaadetuksi hänet alleen, väänsi pitkän puukon häneltä kädestä, antoi hänelle omasta aseesta voimakkaan iskun ja hypähti seisaalle. Haavoittunut mies pyrki noudattamaan hänen esimerkkiään, mutta sai silloin Richieltä musketinperällä päähänsä survaisun, joka vei häneltä hengen.
"Mainiota, Richie!" huusi Lowestoffe, joka oli paljastetuin miekoin hyökännyt toista rosvoa vastaan ja pian ajanut hänet pakosalle. "Mainiota! Katsohan, mies, tuossa makaa Synti, lyötynä maahan kuin härkä, ja Kataluudelta on kurkku leikattu kuin vasikalta."
"En tiedä, minkätähden kiusoittelette minua kasvatuksellani, master Lowestoffe", vastasi Richie hyvin levollisesti, "mutta vakuutanpa, että teurastamo ei ole huono harjoituspaikka tällaiseen työhön".
Toinen lakikoululainen huikkasi nyt heille: "Miehet, miehet, tänne — täällä makaa loordi Dalgarno murhattuna!"
Lowestoffe ja Richie juoksivat paikalle. Nähdessään jääneensä joka taholta huomaamattomaksi käytti tällöin paashi tilaisuutta, ratsastaakseen toiselle suunnalle, ja sen koommin ei kuultu vähintäkään vihiä hänestä tai siitä melkoisesta rahasummasta, jolla hänen ratsunsa oli sälytetty.
Kolmas rosvo ei ollut odottanut lakikoululaisen ja Jin Vinin hyökkäystä, jälkimäisen laskettua maahan vanhan Christien, päästäkseen ratsastamaan keveämmin. Kaikki viisi seisoivat nyt kauhuissaan tuijotellen nuoren aatelismiehen veriseen ruumiiseen ja sen vieressä vääntelehtivän naisen hillittömään suruun. Tämä repi hiuksiansa ja kirkui mitä haikeimmin, kunnes hänen tuskansa yhtäkkiä salpautui tai oikeastaan sai toisen suunnan hänen miehensä aavistamattomasti ilmestyessä paikalle. Luoden hätääntyneeseen naiseen kylmäkiskoisen ja ankaran katseen virkkoi tämä yksivakaisen painavasti: "Niin, vaimo! Suuri on sinulla murhe rakastajasi hukasta." Katsellen sitte sen miehen hengetöntä ruumista, jolta oli kokenut niin kunnotonta vääryyttä, hän toisti raamatun juhlalliset sanat: "'Kosto on minun, sanoo Herra, ja minä sen maksan.' Minä, jota sinä olet loukannut, olen ensimäinen toimittamaan sinulle, mitä palvelusta säädyllisyys vaatii vainajaa kohtaan."
Näin sanoen hän peitti ruumiin viitallaan ja sitte silmäillen sitä tuokion näytti miettivän, mitä hänen oli nyt lähinnä tehtävä. Kun häväistyn miehen katse verkalleen siirtyi viettelijän ruumiista hänen rikoksensa osalliseen ja uhriin, joka oli vaipunut hänen jalkoihinsa ja syleili niitä, uskaltamatta katsahtaa ylös, saivat hänen luonnostaan karkeat ja jurot kasvonpiirteensä niin arvokkaan ilmeen, että se tasaannutti nuoret lakikoululaiset totisiksi ja torjui Richie Monipliesin puuhakkaan tunkeilun, niin innokkaasti kuin tämä ensimältä aikoikin lausua neuvojansa ja mielipiteitänsä. "Älä minulle polvistu, vaimo", hän sanoi, "vaan polvistu Jumalalle, jota olet loukannut enemmän kuin saatoit loukata itsesi kaltaista maan matoa. Kuinka usein olenkaan sanonut sinulle ollessasi hilpeimmällä ja kepeimmällä tuulellasi, että ylpeys käy lankeemuksen edellä ja korskea mieli vie turmioon? Turhamaisuus toi hupsuuden, hupsuus synnin, ja synti on tuonut kuoleman, alkuperäisen kumppaninsa. Sinun piti väkisinkin jättää velvollisuus, siivollisuus ja kotoinen rakkaus, leiskuaksesi hauskasti hurjapäiden ja ilkiöiden seurassa; ja siinä nyt virut kuin rusennettu mato, kiemurrellen rakastajasi elottoman ruumiin vieressä. Sinä olet tehnyt minulle paljon vääryyttä — häväissyt minut ystävien keskuudessa — häätänyt talostani luoton ja lieteni äärestä rauhan. Mutta sinä olit ensimäinen ja ainoa rakkauteni, enkä minä tahdo nähdä sinun joutuvan aivan hukkaan, jos minun vallassani on se estää. Hyvät herrat, minä kiitän teitä niinkuin murtunut mies voipi. Richard, sanokaa terveiseni kunnioitettavalle herrallenne. Lisäsin sappea hänen vastoinkäymisensä katkeruuteen, mutta minä olin harhaantunut. Nouse, vaimo, ja seuraa minua."
Hän kohotti masentunutta käsivarresta, tämän yrittäessä tulvivin silmin ja katkerin nyyhkytyksin ilmaista katumustansa. Hän piti kasvojansa käsien peitossa, mutta antoi miehensä viedä hänet pois, ja vasta heidän poiketessaan tiheikön taa, joka kätki heidän jättämänsä näyttämön, hän kääntyi taaksepäin, loi sekavan ja hätäisen katseen Dalgarnon ruumista kohti, kirkaisi ja miehensä käsivarteen lujemmin tarttuen huudahti hirmustuneena: "Pelasta minut — pelasta minut! Ne ovat murhanneet hänet!"
Lowestoffe oli hyvin liikutettu näkemästänsä, mutta häntä hävetti kaupunkilaisteikarina oma vanhanaikainen hentomielisyytensä, jonkavuoksi hän teki väkivaltaa tunteilleen, huudahtaen: "Niin, antaa heidän mennä — hyväsydämisen, herkkäuskoisen, anteeksiantavaisen ukkosen ja vapaamielisen, taipuisan eukkosen. Voi kuinka jalomielinen olento onkaan aito lontoolainen aviomies! Sarvet hänellä on, mutta kesynä kuin lihotettu härkä hän ei puske. Haluaisinpa nähdä sen naikkosen, jahka hän on vaihtanut naamarinsa ja ratsastushattunsa hippiinsä ja huiviinsa. Käymmekin vieraisilla heidän luonaan Paavalin laiturin varressa, serkkuseni — siitä sukeutuu mieluisa tuttavuus."
"Teidän olisi parempi ajatella sen mustalaisvarkaan, Lutinin, kiinniottoa", huomautti Richie Moniplies, "sillä totisesti onkin hän livistänyt tiehensä, vieden herransa matkatavarat ja rahat".
Muuan metsänvartija apulaisineen ja useita muita henkilöitä oli nyt tullut paikalle; he läksivät ajamaan takaa Lutinia, mutta turhaan. Heidän huostaansa lakikoululaiset luovuttivat ruumiit, ja oltuaan muodollisesti kuulusteltavina he palasivat Richardin ja Vincentin keralla Lontooseen, missä saivat paljon ylistelyä urheudestaan. Vincentin hairahdukset olivat helposti sovitettavissa sen johdosta, että hänen alotteestaan oli saatu rosvojoukko hajoitetuksi, ja on jonkun verran aihetta käsitykseen, että seikka, joka olisi muulloin vähentänyt kunnostautumisen loistoa, näissä olosuhteissa pikemmin lisäsi sitä, nimittäin heidän myöhästymisensä loordi Dalgarnon pelastamisesta.
George Heriot aavisteli, millä kannalla Vincentin asiat olivat, ja hän pyysi ja sai kellosepältä luvan lähettää nuoren mies-paran tärkeälle liikeasialle Parisiin. Emme ole kyenneet tutkimaan hänen vaiheitansa sen pitemmälle, mutta arvelemme hänen menestyneen elämässänsä hyvin ja yhtyneen edulliseen kumppanuuteen oppilastoverinsa kanssa vanhan Davy Ramsayn luovuttua liikealalta tyttärensä naimisiinmenon johdosta. Etevällä muinaistutkijalla t:ri Tomukuivalla on vanhanaikainen hopeatauluinen taskukello, jonka pääpontimeksi on teräslevyn asemesta käytetty suolikieltä; kelloon on kaiverrettu toiminimeksi: Vincent ja Tunstall. Ajan muistuttajat.
Master Lowestoffe iloisena seikkailijana luonnollisesti ylläpiti mainettansa tiedustamalla John Christietä ja Nelly-emäntää; mutta suureksi kummastuksekseen — ja vahingokseenkin, sillä hän oli veikannut kymmenen kultakolikkoa sillä puheella, että hän kotiutuu perheeseen — kuuli hän liikkeen nimen myydyksi, varaston tulleen muutetuksi huutokaupalla rahaksi ja entisen omistajan kadonneen vaimonsa kanssa teille tietämättömille. Yleensä arveltiin heidän muuttaneen johonkin Amerikan uuteen siirtokuntaan.
Lady Dalgarno vastaanotti tiedon arvottoman miehensä kuolemasta sekavin tuntein, joista oli vallitsevana kauhistus, että hänet temmattiin pois keskellä pahinta kunnottomuuttansa. Tapaus teki hänet entistä raskasmielisemmäksi ja vahingoitti hänen terveyttänsä, jota jo varhaisemmat tapaukset olivat järkytelleet. Miehensä kuoleman johdosta saatuaan haltuunsa oman omaisuutensa hän halusi tehdä oikeutta loordi Glenvarlochille ryhtymällä toimiin kiinnityksen perimiseksi takaisin. Mutta kirjuri oli äskeisistä tapauksista säikähtyneenä paennut kaupungista, joten oli mahdoton saada selville, kenen käsiin paperit nyt olivat joutuneet. Richard Moniplies oli vaiti, omilla perusteillansa; todistajina olleet lakikoululaiset säilyttivät salaisuuden hänen pyynnöstään, ja yleensä uskottiin, että kirjuri oli vienyt asiakirjat mennessään. Ohimennen olkoon huomautettuna, että samanlaiset aavistukset, jotka Skurliewhitterin häätivät pakoon, vapauttivat Lontoon ainiaaksi emäntä Suddlechopista, joka lopetti uransa Amsterdaminrasphausissakehruuhuoneessa.
Vankka vanha loordi Huntinglen saattoi ainoan poikansa hautauskulkuetta tämän viimeiseen leposijaan korskearyhtisenä ja kostumattomin silmin, ja kenties se yksinäinen kyynel, joka viimein tipahti arkulle, oli vähemmin omistettu yksilön kohtalolle kuin hänen ikivanhan sukunsa sammumiselle miehenpuolelta.
Isännän ja palvelijan hyvitys.
Tämänlaatuisten kertomusten kuosi on muuttuvainen kuten muutkin maalliset asiat. Oli aika, jolloin kertojan oli pakko lopettaa tarinansa seikkaperäisesti kuvailemalla hää-iloja ja pitopiloja suurena määränpäänä, johon hän monien epätietoisten ja vaikeiden vaiheiden kautta oli vihdoin onnellisesti johdattanut sankarinsa ja sankarittarensa. Ei unohdettu silloin ainoatakaan yksityiskohtaa, sulhasen miehekkäästä innosta ja morsiamen kainoista punehduksista papin uuteen messupaitaan ja morsiusneidon silkkihameeseen asti. Mutta sellaiset kuvaukset on nykyään jätetty sikseen, luultavasti syystä että julkiset vihkiäiset eivät ole enää muodinmukaisia; nythän ei enää kutsuta ystäviä koolle juhlimaan ja tanssimaan, vaan onnellinen pari karkaa yksinäisissä postivaunuissa niin salaisesti kuin aikoisivat he livistää huonoille teille. En ole kiittämätön muutoksesta, joka säästää kirjailijalta vaivaloisen ja turhan yrityksen uuden värityksen antamiseksi tuollaisten asiain jokapäiväiselle selostukselle. Mutta huomaan tämän kuitenkin välttämättömäksi tässä tapauksessa, niinkuin asianhaarat toisinaan pakoittavat muukalaisen käyttämään vanhaa tietä, joka on ollut jonkun aikaa ummessa. Kokenut lukija on jo saattanut havaita, että viime luku tuli käytetyksi kaikkien tarpeettomien ja vähemmän mielenkiintoisten henkilöiden pyyhkäisemiseen sivulle, saadakseni salin tyhjennetyksi iloisia häitä varten.
Anteeksiantamatonta totisesti olisikin sivuuttaa lyhyimmiten homma, joka huomattavimmassa henkilössämme Jaakko-kuninkaassa herätti kovin suurta harrastusta. Tämä oppinut ja hyväluontoinen hallitsija ei esittänyt mitään suurta osaa Europan valtiotaidossa, mutta sen puutteensa korvaukseksi hän oli suunnattoman touhukas, milloin tapasi mukavaa tilaisuutta sekaantua rakastavien alamaistensa yksityisiin asioihin, ja loordi Glenvarlochin lähenevä naiminen kiinnitti hänen mieltänsä hyvin suuresti. Häneen oli paljon tehonnut — kun nimittäin ottaa huomioon, että hän ei ollut kovinkaan herkkä sellaisille tunteille — sievän Peggie Ramsayn (kuninkaan antama lempinimitys) kauneus ja hämi heidän ensi kohtauksessaan, ja hän ylpeili aimo lailla siitä terävyydestä, jolla hän muka oli keksinyt tytön valeasun ja pannut toimeen siitä aiheutuneen tutkimuksen.
Hän teki työtä useita viikkoja kosinnan kehittyessä, kunnes hänen omat kuninkaalliset silmänsä olivat kuluttaa loppuun hänen isänsä parhaan parin nenälaseja, kuten hän vakuutti, haeskellessaan vanhoista kirjoista ja asiapapereista vahvistusta morsiamen pyrkimykselle aateliseen, joskin etäiseen polveutumiseen, siten poistaakseen ainoan moitteen, mitä kateus saattoi keksiä tästä liitosta. Ainakin omasta mielestään hän onnistui siinä puuhassa erinomaisesti, sillä kun Sir Mungo Malagrowther eräänä päivänä vastaanottohuoneessa otti karvaasti pahoitellakseen morsiamen sukupuun puutetta, keskeytti hänet kuningas: "Voitte säästää murheenne omiin vastaisiin tarpeisiinne, Sir Mungo, sillä kautta kuninkaallisen sielumme väitämme hänen isänsä Davy Ramsayn olevan jo yhdeksässä polvessa herrasmies; hänen suuri esi-isänsä oli lähtöisin Dalwolseyn vanhasta sotaisesta sukuhaarasta, jota parempia miehiä ei ole koskaan nähty eikä nähdä vetämässä miekkaansa kuninkaan ja maan puolesta. Ettekö ole koskaan kuullut Dalwolseyn ritari William Ramsaysta, josta John Fordoun lausuu, että hän olibellicosissimus, nobilissimus?Hänen linnansa on todistamassa puolestaan vajaan kolmen penikulman päässä Dalkeithista ja tuskin penikulmaa Bannockrigista. Davy Ramsay juontaa juurensa tuosta vanhasta ja kunnioitetusta sukukannasta, ja käsittääkseni ei häntä ole nykyinen taituruutensa alentanut esi-isistänsä. He kaikki työskentelivät teräksellä; vanhan ajan ritarit vain sohivat miekoillaan reikiä vihollistensa haarniskoihin, ja hän sahailee pykeitä messinkipyöriinsä. Ja toivoakseni on yhtä kunniallista antaa silmiä sokeille kuin puhkoa niitä näkeviltä, tai näyttää meille ajan kuluminen, osataksemme pitää sitä arvossa, kuin haaskata sitä juopotteluun, rähinään, peitsenpirstomiseen ja muuhun tuollaiseen epäkristilliseen menoon. Ja teidän pitää ymmärtää, että Davy Ramsay ei ole mikään käsityöläinen, vaan harjoittaa vapaata taitoa, joka melkein lähenee elävän olennon luomista, koska kellosta voidaan sanoa niinkuin Claudius lausuu syrakusalaisen Arkhimedeen taivaanpallosta:
"'Inclusus variis famulatur spiritus astris,et vivum certis motibus urget opus.'"
"Teidän majesteettinne olisi paras antaa vanhalle Davylle vaakunakilpikin, kun hän kerran sukupuun sai", pisti Sir Mungo.
"Se on tehty ennen kuin ehdotittekaan, Sir Mungo", vastasi kuningas; "ja kaiketi meillä, joka olemme kaiken maallisen kunnian lähde, onkin oikeus pirahuttaa siitä muutamia pisaroita niin läheisen henkilön päälle, loukkaamatta Girnigo-linnan ritaria. Olemme jo puhutelleet vaakunatoimiston oppineita miehiä ja aiomme suoda hänelle lisätyn aatelistunnuksen, nimittäin esi-isien kilven, johon on eroitukseksi sovitettu ensiksikin taskukellon pääpyörä — mutta aikomuksenamme on vielä lisätä kannattajiksi Aika ja Iankaikkisuus, jahka ylivaakunamestarimme saa suunnitelluksi, miten Iankaikkisuus on kuvattava."
"Minä tekisin hänestä kahta vertaa kookkaamman kuin Ajasta", tokaisi Archie Armstrong, hovinarri, joka sattui olemaan läsnä kuninkaan mainitessa tämän pulansa.
"Hiljaa siinä — saat selkääsi", virkahti kuningas tähän vihjaukseen. "Ja te, uskollisuusvelvolliset englantilaiset alamaisemme, voitte hyvinkin ottaa onkeenne mitä olemme sanoneet ja vähemmin kerkeästi naureskella skotlantilaisille sukujohdoillemme, vaikka ne olisivatkin jokseenkin kaukaa ja työläästi juonnettuja. Te näette, että aivan jalosukuinen mies saattaa joksikin aikaa heittää syrjään aateluutensa ja kuitenkin löytää sen jälleen, kun sitä tarvitaan. Olisi yhtä sopimatonta kulkukauppiaan eli reppurin, kuten häntä nimitätte — ja siihen ammattiin ovat syntyperältään skotlantilaiset alamaisemme erityisesti luontuvia — suurennella sukutauluinensa niiden silmissä, joille hän myy pikku lantin arvosta nauhaa, kuin olisi hänen prameilla töyhtöhattu päässä ja pistomiekka kupeella, kantamuksen keikkuessa hänen selässään. Ei, ei — hän ripustaa miekkansa vaarnaan, panee hattunsa hyllylle, pistää sukutaulun taskuunsa ja puuhailee kaupustelussaan niin säveästi ja ovelasti kuin ei hänen verensä olisi ojavettä parempaa. Mutta annas kun reppuristamme — kuten tiedän tapahtuneen useamminkin kuin kerran — sukeutuu vauras kauppias, silloin näette muutoksen, hyvät herrat —
"'in nova fert animus mutatas dicere formas'.
"Esille vetää hän sukutaulunsa, vyöttää kupeelleen miekkansa, harjaa hattunsa ja panee sen reimasti kallelleen koko luomakunnan nähden. Mainitsemme näitä seikkoja täten pitemmälti, koska tahtoisimme teidän kaikkien käsittävän, että me emme kaikkien asiallisten olosuhteita perusteellisesti harkitsematta ole päättäneet hiljaiseen ja yksityiseen tapaan kunnioittaa omalla kuninkaallisella läsnäolollamme loordi Glenvarlochin vihkiäisiä Margaret Ramsayn kanssa, hovikelloseppämme David Ramsayn tyttären ja perijättären, joka on vain kolmen sivuhaaran verran syrjässä Dalwolseyn ikivanhasta suvusta. Meitä surettaa, että tuon suvun ylväs päällikkö ei voi olla saapuvilla siinä juhlallisuudessa, mutta kun on mainetta voitettavissa ulkomailla, tavataan loordi Dalwolsey harvoin kotona.Sic fuit, est, et erit. Kilkku-Geordie, koska sinä kustannat hääpidot, niin odotamme hyvää kestitystä."
Heriot kumarsi velvollisuutensa oivaltaen. Kuningas oli suuri valtioviisas pikku seikoissa, ja hän olikin järjestellyt taitavasti tätä tilaisuutta varten, saaden lähetetyksi prinssin ja Buckinghamin erityisissä toimissa Newmarketiin, voidakseen heidän poissaollessaan mukavasti antautua seuranhaluiseen huolettomaan huvitteluun. Tällainen rahvaanomainen piirre oli vastenmielinen Kaarlolle, jonka luonne suosi muodollisuutta, eikä suosikkikaan ollut viime aikoina katsonut kannattavan osoittaa sille näennäistä myötätuntoa. Esittelyn päätyttyä Sir Mungo Malagrowther tarttui arvoisaan porvariin palatsin pihalla ja pidätteli häntä tämän kaikista ponnistuksista huolimatta, alistaakseen hänet seuraavaan tutkisteluun:
"Tämä on nuiva urakka teille, mestari George — kuningas on ollut kovin ajattelematon — ne hääpäivälliset tulevat maksamaan teille sievoisen summan?"
"Kyllä kestän, Sir Mungo", vastasi Heriot. "Kuninkaalla on oikeus nähdä pöytä, jota hänen anteliaisuutensa on vuosikausia varustellut, hyvin katettuna yhdeksi ainoaksi päiväksi. Sen verran toki jaksaa."
"Aivan niin, aivan niin — pitäähän meidän toki maksaa kunkin osaltamme, enemmän tai vähemmän. Niistä siis tulee niin sanotut pennihäät, joissa koko väeltä kannetaan kolehtia nuoren parin hyväksi, jotta heille ei jää yhteiseksi omaisuudekseen pelkkä sänky. Mitä aiotte te antaa, mestari George, sillä porvaristostahan alotamme, kun on rahakysymys esillä?"
"Vain pikku lahjan, Sir Mungo. Annan kummityttärelleni vihkisormuksen, sirosti jalokivillä koristellun — ostin sen Italiassa; se kuului Cosmo di Medioille. Morsian ei ole minun apuni tarpeessa — hänellä on maatila, jonka sai periä äitinsä isältä."
"Vanhalta saippuankeittäjältä", virkkoi Sir Mungo; "ja tarvitaankin sen ukon suopavaahtoa tahran pesemiseksi pois Glenvarlochin kilvestä — joskaan se maatila ei ole juuri minkään arvoinen".
"Saman arvoinen kuin jotkut hovipaikat, Sir Mungo, joita suurisukuiset henkilöt himoitsevat", vastasi George Heriot.
"Hovinaiseksi, sanoitte? Vai hovinaiseksi?" tuumi Sir Mungo, katsoen hyväksi ymmärtää vikansa varjossa väärin. "Kuutamon välkettä vedenkalvossa sille nais-paralle, jos siinä ovat kaikki hänen myötäjäisensä. Olen todella pahoillani sen nuoren parin puolesta."
"Kerronpa teille salaisuuden, joka huojentaa hellää huolestustanne", ilmoitti kultaseppä. "Leskilady Dalgarno antaa kunnollisen omaisuuden morsiamelle ja säätää loput perinnöksi serkulleen, sulhaselle."
"Kas, vai niin?" sanoi Sir Mungo. "Tietenkin osoittaakseen tunteitaan puolisoansa kohtaan, joka makaa haudassa. Onpa onni, että hänen serkkunsa ei lähettänyt hänen miestänsä sinne. Kumma juttu, se loordi Dalgarno-paran kuolema — jotkut luulevat sen herrasmiehen kärsineen suurta vääryyttä. Ei ole onnellista naida tytärtä siitä suvusta, jonka kanssa on verivihoissa — ja vähemmänhän se olikin Dalgarno-paran vika kuin niiden, jotka pakoittivat hänet siihen naimakauppaan. Mutta minua ilahuttaa, että nuori pari saa jotakin elääkseen, tulipa se apu miten hyvänsä, armeliaisuudesta tai perintönä. Mutta vaikka lady Dalgarno möisi kaikki mitä hänellä on alushametta myöten, ei hän kykene antamaan heille takaisin Glenvarlochin uljasta linnaa — se on menetetty ja mennyt — menetetty ja mennyt."
"Totta kyllä", myönsi George Heriot. "Me emme saa selville, mihin on joutunut Andrew Skurliewhitter, se roisto, tai miten loordi Dalgarno on menetellyt kiinnityksen suhteen."
"Siirtänyt sen jollekulle, jotta hänen vaimonsa ei saisi sitä milloinkaan; häntä olisi haudassaankin häirinnyt ajatus, että Glenvarloch korjaisi sukutilansa jälleen haltuunsa", puheli Sir Mungo. "Uskokaa pois, hän on pitänyt huolta varmoista keinoista, säilyttääkseen uhkean paroonikunnan joutumasta vaimonsa tai tämän serkun käsiin."
"Se on kyllä liiankin luultavaa, Sir Mungo", arveli George Heriot, "Mutta kun minun täytyy lähteä huolehtimaan monista häävalmistuksista, on minun jätettävä teidät lohduttelemaan mieltänne sillä ajatuksella."
"Hääpäivähän on kuluvan kuun kolmaskymmenes?" puhui Sir Mungo lähtijän jälkeen. "Kyllä tulen silloin ajoissa."
"Kuningas kutsuu vieraat", vastasi George Heriot kääntymättä takaisin.
"Senkin halpasyntyinen, huonosti kasvatettu käsityöläinen!" puheli Sir Mungo itsekseen. "Jollei hän olisi lainannut minulle niitä muutamia puntia viime viikolla, niin opettaisinpa hänelle, miten on käyttäydyttävä aatelismiestä kohtaan! Mutta laittaudun minä hääkemuihin hänen uhallaankin."
Sir Mungo saikin itsensä kutsutuksi tai käsketyksi häihin. Näissä oli vain joitakuita henkilöitä saapuvilla, sillä Jaakko piti sellaisissa tilaisuuksissa mieluisampana mukavaa yksityisyyttä, joka antoi hänelle vapauden heittää syrjään kuninkaallisen arvokkuutensa rasituksen. Seurue oli hyvin pieni, ja siitä puuttuikin ainakin kaksi henkilöä, joiden olisi saattanut odottaa olevan saapuvilla. Ensiksikin esti lady Dalgarnon terveydentila ja hänen miehensä äskeinen kuolema häntä olemasta läsnä vihkiäisissä. Toisena oli poissa Richie Moniplies, jonka käytös oli jonkun aikaa ollut kovin salaperäistä. Järjestäen palveluksensa loordi Glenvarlochin luona kokonaan oman tahtonsa ja halunsa mukaan oli hän Enfieldin ajopuistossa sattuneen kahakan jälkeen ilmestynyt säännöllisesti isäntänsä vuoteen viereen aamuisin auttamaan tämän pukeutumista ja iltaisin hänen riisuutumishetkekseen. Muun osan päivää hän käytti oman mielensä mukaan, ilman herransa valvontaa; tällä olikin nyt täydellinen palveluskunta. Kuitenkin oli hän hiukan utelias tietämään, miten mies kulutti niin suuren osan ajastaan; mutta tässä kohden ei Richie osoittautunut ollenkaan avomieliseksi.
Hääpäivän aamuna oli Richie erittäin huolellinen kaikessa, mitä kamaripalvelija saattoi tehdä esittääkseen herransa varsin komean ulkomuodon mitä edullisimmin; ja järjestettyään hänen pukunsa tavattoman tarkoin ja annettuaan hänen pitkille kiharoilleen viimeistelevän kosketuksen kammasta, polvistui hän vakavana loordin eteen, suuteli hänen kättänsä ja lausui hänelle hyvästi, sanoen nöyrästi pyytävänsä lupaa vapautua hänen ylhäisyytensä palveluksesta.
"No, mikä päähänpisto tämä on?" kummastui loordi Glenvarloch. "Jos aiot erota minun palveluksestani, Richie, niin kaiketi aiot yhtyä vaimoni palveluskuntaan?"
"Toivotan tulevaiselle armolliselle rouvalle ja teidän ylhäisyydellenne yhtä hyvän palvelijan siunauksia kuin minä olen ollut, jos taivas suopi", sanoi Richie; "mutta kohtalo on niin säätänyt, että minä voin tästälähtein olla teidän palvelijanne ainoastaan ystävällisen kohteliaisuuden kannalta".
"No, Richie", virkkoi nuori loordi, "jos olet kyllästynyt palvelemiseen, niin katsomme sinulle jotakin parempaa toimeentuloa. Mutta saatathan minua kirkkoon, ottaaksesi sitten osaa hääateriaan?"
"Sallikaa, mylord, minun muistuttaa teitä sopimuksestamme", epäsi Richie, "sillä minulla on juuri tekeillä muuan oma tärkeä homma, joka pidättää minua vihkimistoimituksen aikana. Mutta minä en jätä muistamatta mestari Georgen kelpo kestitystä, koska hän on kustantanut hyvin kalliita herkkuja, joita olisi kiittämätön jättää silleen."
"Tee kuten tahdot", vastasi loordi Glenvarloch, ja ohimennen kummeksittuaan saattolaisensa oikullista ja yksivakaista luonnetta hän hylkäsi ajatuksistaan koko asian muiden tieltä, mitkä paremmin soveltuivat sille päivälle.
Lukijan on kuviteltava mielessään ne kukkaset, joita oli siroiteltu onnellisen parin kirkkotielle — voimallinen soitto, joka johti saattuetta — piispan toimittama vihkiminen — Pyhän Paavalin kirkossa vastaan tullut kuningas morsiamen luovuttajana, suureksi huojennukseksi isälle, jolla siten oli aikaa toimituksen kestäessä laskea oikea suhdeluku lyömäkieruttimelle pöytäkelloon, jota hän parhaillaan rakensi.
Vihkimisen päätyttyä siirtyi seurue kuninkaallisissa vaunuissa George Heriotin luo, missä häävieraille tarjottiin loistavat pidot Foljambe-huoneustossa. Tuskin oli kuningas päässyt tähän kodikkaaseen suojaan, kun hän heitti pois miekkansa ja vyönsä niin kiireesti kuin olisivat ne polttaneet hänen sormiansa ja sinkautti töyhtöhattunsa pöydälle kuin sanoen: Makaa siinä, arvovalta! Ja hän kulautti reippaasti pikarillisen viiniä avioparin onneksi ja alkoi laapostaa huoneessa mutustellen, naurellen ja lasketellen piloja, ei kaikkein sukkelimpia eikä hienotuntoisimpia, mutta oman äänekkään rattonsa säestämiä ja suosimia seurueen hilpeyden rohkaisuksi. Hänen majesteettinsa ollessa parhaalla tuulellaan ja juuri odoteltaessa kutsumusta pitopöytään kuiskasi muuan palvelija mestari Heriotille, että häntä tarvittiin. Huoneeseen palatessaan hän astui kuninkaan luo ja vuorostaan kuiskasi jotakin, mikä hätkähdytti Jaakkoa.
"Eihän hän tahtone rahojaan?" kysyi kuningas lyhyeen ja terävästi.
"Ei millään muotoa, valtiaani", vastasi Heriot. "Siitä asiasta hän vakuuttaa olevansa aivan välinpitämätön, niin kauvan kuin siitä voi olla mielihyvää teidän majesteetillenne."
"Heikkarissa, mies", sanoi kuningas, "se on kelpo miehen ja rakastavan alamaisen puhetta, ja me tahdomme sikäli suoda hänelle armollisuutemme. Mitäpä siitä, että hän onkin vain moukka — katukissakin saa katsella kuningasta. Joutuin, mies, tänne hänet —pundite fores. — Moniplies? Sillä miekkosella pitäisi olla nimenään Monipenni, vaikka varmastikaan ette te englantilaiset usko sellaista nimeä mahdolliseksi Skotlannissa."
"Ne ovat ikivanhaa ja kunnioitettavaa sukukantaa, ne Monipennit", huomautti Sir Mungo Malagrowther; "vahinko vain, että sennimisiä on kovin vähän".
"Se perhe näyttää lisääntyvän teidän maanmiestenne keskuudessa, Sir Mungo", virkkoi master Lowestoffe, jonka loordi Glenvarloch oli kutsunut häihin, "siitä asti kun hänen majesteettinsa onnellinen valtaistuimelle nouseminen on tuonut niin monta teistä tänne".
"Oikein, sir — oikein", sanoi Sir Mungo, nyökäten ja katsoen George Heriotiin päin; "muutamat meistä ovat kostuneet siitä Englannin kansan suuresta siunauksesta".
Hänen puhuessaan lensi ovi auki, ja sisään astui loordi Glenvarlochin hämmästykseksi hänen äskeinen palvelijansa Richie Moniplies, nyt ylellisesti ja loisteliaastikin puettuna uhkeaan hopeakuteiseen vaatekertaan ja taluttaen kädestä pitkää, laihaa, kuihtunutta ja hiukan kierovartista Martha Trapboisia. Tämä oli pukeutunut pelkkään mustaan samettiin, joka oli niin kummallisena vastakohtana hänen valjuille ja ankaran kaihomielisyyden jäykistämille kasvonpiirteilleen, että kuningas huudahti hiukan ahdistuneesti: "Mitä lempoa on mies tuonutkaan tänne? Totta toisen kerran — paarivaatteessaan karanneen ruumiin!"
"Saanko anoa teidän majesteettianne olemaan hänelle armollinen?" pyysi Richie. "Hän nimittäin on tämänaamuisen työn perusteella oma aviovaimoni, mistress Martha Moniplies nimeltään."
"Älä hemmetissä, mies! Mutta hän näyttää ihmeen yrmeältä", vastasi Jaakko-kuningas. "Oletko varma siitä, ettei hän ole aikoinaan ollut hovinaisena sukulaisellamme Maria-kuningattarella, jonka muisto säilyy tulikuumana?"
"Olen varma siitä, teidän majesteettinne luvalla sanoen, että hän on tuonut mukanaan pesään viisikymmentätuhatta puntaa rahaa, ja enemmänkin, ja se on antanut minulle tilaisuuden tuottaa mukavuutta teidän majesteetillenne ja muille ihmisille."
"Sinun ei olisi tarvinnut virkkaa mitään siitä, mies", huomautti kuningas. "Me tunnemme velvollisuutemme siinä pikku asiassa, ja meitä ilahuttaa, että tämä silmäänpistävä siippasi on suonut aarteensa henkilölle, joka osaa käyttää sitä kuninkaansa ja maansa hyödyksi. Mutta millä lemmon lailla saitkaan hänet, mies?"
"Vanhaan skotlantilaiseen tapaan, armollinen valtiaani. Hän on jouseni ja keihääni valloittama", selitti Moniplies. "Oli sopimuksena, että hän menisi minun kanssani naimisiin, kun kostaisin hänen isänsä kuoleman — minä siis surmasin ja otin haltuuni."
"Hän on vanhan Trapboisin tytär, joka on ollut niin kauvan kateissa", ilmoitti Lowestoffe. "Minne hittoon saatoit piiloittaa hänet niin visusti, Richie-veikkonen?"
"Master Richard, jos suvaitsette", oikaisi Richie, "taikka master Richard Moniplies, jos sitä pidätte parempana. Mitä hänen piiloittamiseensa tulee, niin toimitin hänelle kunniallisen ja turvallisen suojan erään rehellisen maanmieheni kodista — ja salaperäisyyteen kehoitti varovaisuus, kun teidänlaisianne veitikoita oli liikkeellä, master Lowestoffe."
Richien jalomielinen vastaus herätti naurua kaikissa muissa paitsi hänen morsiamessaan, joka teki hänelle kärsimättömän eleen ja lausui tavalliseen lyhytsanaiseen ja tylyyn tapaansa: "Hiljaa — hiljaa, ole hiljaa. Tehkäämme se, jota varten tulimme." Ja hän otti esille pergamenttikääryn, jonka ojensi loordi Glenvarlochille, lausuen kovaa: "Minä otan tämän kuninkaallisen läsnäolon ja koko seurueen todistamaan, että palautan Glenvarlochin lunastetun paroonikunnan sen oikealle omistajalle niin rasittamattomana kuin se on ollut ainoallakaan hänen esi-isällänsä."
"Minä olin kiinnityksen lunastustilaisuudessa todistajana", ihmetteliLowestoffe, "mutta vähänpä osasin aavistaa, kuka oli lunastajana".
"Ei tarvinnutkaan", virkkoi Richie; "siinä paikassa ei olisi ollut hyötyä hölpöttelystä."
"Hiljaa", käski hänen morsiamensa, "vielä kerran. Tämä paperi", hän jatkoi ojentaen toisen loordi Glenvarlochille, "on myös teidän omaisuuttanne — ottakaa se, mutta säästäkää minulta kysymys, miten se joutui minun haltuuni".
Kuningas oli kiirehtinyt loordi Glenvarlochin luo ja huudahti, kiihkeästi vilkaisten kirjoitukseen: "No, jo on hitto — se on meidän kuninkaallinen omakätinen maksumääräyksemme, joka on ollut niin kauvan hukassa! Kuinka te sen saitte, rouvaseni?"
"Se on salaisuus", vastasi Martha kylmäkiskoisesti.
"Salaisuus, jota minun kieleni ei ikinä ilmaise", lisäsi Richie päättävästi, "jollei kuningas minua käske uskollisuudenvalani velvoituksella".
"Minä käsken — minä käsken", sopersi Jaakko juoruilijan kärsimättömästä uteliaisuudesta vapisten, samalla kun Sir Mungo häijyn jännittyneenä pääsemään salaisuuden perille taivutti pitkän laihan vartalonsa eteenpäin kuin saaliin notkistamaksi ongenvavaksi, kohautti ohuet harmaat hapset korvalliseltaan ja sovitti kätensä korvan taa torveksi keräämään jokaisen ääniaallon odotetusta ilmoituksesta. Martha sillävälin rypisti kovin pahaenteisesti silmäkulmiansa Richielle, joka lannistumatta selitteli kuninkaalle, että hänen appi-vainajassaan, "joka yleensä oli ollut hyvä ja huolellinen mies, oli hiukan sellaista maailmallisuuttakin, joka toisinaan haittasi hänen elämänlatunsa mutkattomuutta; hänen teki mieli kopeloida lähimäisensä tavaroita, ja siinä hypistelyssä tarttui niistä joskus yhtä ja toista hänen näppiinsä".
"Sinun sietäisi hävetä, mies!" keskeytti Martha. "Koska teon kunnottomuus on kerrottava, tapahtukoon se ainakin lyhyeen. Niin, mylord", hän lisäsi Glenvarlochiin kääntyen, "kultakolikko ei ollutkaan ainoana syöttinä, joka houkutteli kurjan vanhuksen hiipimään kamariinne — hänen tarkoituksenaan oli alkujaan siepata tuo paperi, ja siinä hän onnistui. Se kirjurin hylkiö kävi hänen luonaan saman päivän aamuna ja kaiketi vietteli hourupäisen ukon siihen konnuuteen, toimittaakseen taaskin vastuksen teidän sukuomaisuutenne lunastamiselle. Jos sen vehkeen takana oli voimakkaampikin toimeenpanija, niin antakoon hänelle Jumala anteeksi tällä hetkellä, sillä hän on nyt siellä, missä siitä rikoksesta on vastattava!"
"Aamen!" sanoi loordi Glenvarloch, ja häntä säestivät kaikki läsnäolijat.
"Mitä isääni tulee", jatkoi mistress Moniplies, ankarat kasvonpiirteet väkisin väännähtäneinä kouristuneesti, "niin hänen rikollisuutensa ja mielettömyytensä maksoi hänen henkensä; vakaana käsityksenäni on, että se pahantekijä, joka häntä aamulla neuvoi näpistämään paperin, jätti ikkunan auki murhaajien varalle".
Jokainen oli tovin vaiti; kuningas oli ensimäinen puhumaan, määräten rikollista kirjuria heti etsittäväksi. "I lictor", hän lopetti, "colliga manus — caput obnubita — infelici suspendite arbori".
Lowestoffe mainitsi kunnioittavasti, että kirjuri oli karannut samaan aikaan kun loordi Dalgarno murhattiin ja että hänestä ei ollut kuultu sen koommin.
"Tiedusteltakoon kaikkialta", määräsi kuningas. "Ja vaihtakaamme nyt puheenainetta — nuo jutut saavat veren hyytymään eivätkä ole ollenkaan sopivia hääjuhlaan.Hymen, O Hymenee!"lisäsi hän sormiansa näpsäytellen. "Loordi Glenvarloch, mitä sanotte mistress Monipliesille, tälle herttaiselle morsiamelle, joka on tuonut teille takaisin isänperintönne hääpäivänänne?"
"Älköön hän sanoko mitään, teidän majesteettinne", huomautti Martha; "se soveltuu parhaiten hänen tunteisiinsa ja minun".
"Lunastusraha ainakin on maksettava takaisin", virkkoi Glenvarloch; "siinä en voi jäädä velkaan teille".
"Siitä puhumme tuonnempana", vastasi Martha; "minunvelallisenani ettetevoi olla". Ja hän sulki suunsa ikäänkuin päättäneenä olla hiiskumatta enää sanaakaan siitä asiasta.
Sir Mungo ei kuitenkaan tahtonut hellittää puheenaineesta, vaan käyttäen hyväkseen hetken vapautta sanoi Richielle: "Kummallinen juttu se oli apestasi, kelpo mies; ei tainnut morsiamesi suurestikaan kiittää sinua sen pöyhimisestä."
"Minä teen säännöksi, Sir Mungo", vastasi Richie, "aina puhua perheestäni itse mitä pahaa vain tiedän, huomattuani, että siitä tehtävästä muutoin pitävät kyllä muut huolen".
"Mutta, Richie", kiusoitteli Sir Mungo, "minusta näyttää siltä kuin tästä morsiamestasi koituisi sekä isäntä että emäntä aviolliseen kotiisi".
"Jos hän rajoittuu sanoihin, Sir Mungo", vastasi Richie, "niin kiitän taivasta siitä, että osaan olla yhtä kuuro kuin kukaan; ja jos hän äityy mojauksiin, niin on minulla kaksi kouraa hänen kurittamisekseen".
"Hyvin sanottu taaskin, Richie", kehui kuningas; "saitte kumpaisellekin korvallenne tillikan, Sir Mungo. Totisesti, rouvaseni, hupsuksi on teidän miehellänne aimo taipumus sukkeluuteen."
"On hupsuja, sire", vastasi Martha, "joilla on älyä, ja hupsuja, joilla on miehuutta — niin, ja hupsuja, jotka ovat tietorikkaita oppineita ja suuria hupsuja silti. Minä valitsin tämän miehen syystä että hän oli suojelijanani, kun jäin hyljätyksi, enkä hänen sukkeluutensa tai viisautensa tähden. Hän on totisesti kelpo mies, ja hänen sydämensä ja kätensä korvaavat sen, mitä vähän hänessä lie hupsuutta. Sitte kun jouduin tuomituksi etsimään suojelijaa läpi maailman, joka on minulle erämaa, saan kiittää Jumalaa siitä, etten ole saanut huonompaa."
"Ja se on niin järkevästi sanottu", elähtyi kuningas, "että — heikkari — yritänkin, enkö voi tehdä hänestä parempaa. Polvistuhan, Richie — joku lainatkoon minulle miekan — teidän, mr. Langstaff (sepä uljas nimi lakimiehelle!) — mutta teidän ei tarvitse sivaltaa sitä esiin tuolla tavoin, vimmatusti kuin lakikoululainen oikeudenpalvelijan lähestyessä!"
Hän otti paljastetun miekan, ja poispäin käännetyin silmin — sillä sitä näkyä ei hänen tehnyt mielensä katsella — yritti laskea sen lappeen Richien hartioihin, mutta oli vähällä survaista aseen kärjen hänen silmäänsä. Taaksepäin kavahtaen pyrki Richie seisaalle, mutta häntä piteli alallaan Lowestoffe, ja Sir Mungon ohjatessa kuninkaallista asetta annettiin ja saatiin kunniata tuottava lyönti: "Surge, carnifex— nouse, Sir Richard Moniplies, Lihalan linnan herra! Ja, hyvät herrat ja alamaiset, lähtekäämme kaikin päivällisellemme, sillä sipulikukko jäähtyy."
[1] Lakikoulun (Templen) kahden osaston — Middle ja Inner Templen — rakennusryhmälle erotettua alaa rajoittava sulku. Suom.
[2] Etupäässä kirjallisuushistorioitsijana tunnettu suurmies (1709-84). Suom.
[3] Verivihollissuvut Shakespearen "Romeossa ja Juliassa". Suom.
[4] Vanhassa kielessä "neiti", nyk. "rouva".
[5] Sir mieshenkilön, madam naishenkilön puhuttelusana (hyvä herra; rouvaseni, neitiseni); Sir ristinimen edellä ilmaisee aatelisarvoa. Suom.
[6] Lontoon raastupa.
[7] Noin 65 pennin raha.
[8] Keikarit asettelivat nojatuolejaan itse näyttämölle, ollakseen koko katsomon näkyvissä.
[9] Kolmannella illalla oli sama merkitys kuin nykyaikana ensi-illalla. Suom.
[10] Lääketaidon suurmies vanhalla-ajalla.
[11] Pohjois-Skotlanti. Suom.
[12] Lääketaidon isä. Suom.
[13] Noin 8 markan kultaraha.
[14] Englantilaisten kansallisnimi on John Bull. Suom.
[15] Skotlantilaisia väitettiin erityisen ihottuman yleensä vaivaavan; siitä myös mr. Raredrenchin oppipojan viisasteleva parannemääräys. Suom.
[16] Aatelisnainen. Suom.
[17] Alkuaan "ranta" (Thamesin), Suom.
[18] Mile-End.
[19] Otteet ovat sananmukaisia. Tekijä.
[20] Tarkoittaen luultavasti ohjelmia. Tekijä.
[21] Skotlannin markka vastaa noin 16 mk. 60 p. Suom.
[22] Edinburghin tutunomainen nimitys skotlantilaisten kesken. Suom.
[23] Vanha enkelinkuvalla leimattu kultaraha, noin 12 mk. 50 p. Suom.
[24] Skotlannin ylämaassa miehet käyttävät polvihameita. Suom.
[25] Skotlantilaisen hallitusperimyksen mukaan oli kuninkaalla siinä maansa viisi kaimaa edellään. Suom.
[26] Ikivanhan ja etevän Ramsay-suvun päälliköt, joita sennimiset yksilöt pitävät alkujuurenaan ja jalosukuisuutensa lähteenä. Paimenrunoilija Allan Ramsaylla on samaan tapaan:
"Dalhousie ammoin alkunain, maineeni, johtajani ain'."
Tekijä.
[27] Ne julmat kansalaissodat, joita skotlantilaiset paroonit kävivät Jaakko VI:nnen alaikäisyyden aikana, saivat tämän nimen siitä osuudesta, joka niissä oli Jaakko Douglasilla, Mortonin jaarlilla. Molemmin puolin surmattiin vangit ilman armoa tai suosiota. Tekijä.
[28] Jaakko III jatkoi vallanhimoisesti ja tuimasti isänsä alottamaa aateliston nöyryyttämistä. Isoisänsä ja isänsä tavoin hän sai väkivaltaisen kuoleman, samoin kuin hänen jalomielisempi poikansa, joka lujana, mutta vähemmän rajuna saattoi loppuun taistelun aatelisia vastaan kuninkuuden voitoksi ja kaatui Floddenin taistelussa v. 1513, mukanaan paras osa suurinta armeijaa, mikä oli koskaan hyökännyt Skotlannista Englantiin näiden kahden maan alituisten vihollisuuksien vaiheissa. Suom.
[29] Jottei kukaan luulisi olevan jotakin salaperäistä kätkettynä vinokirjaimilla painettuihin lauseisiin, olkoon mainittuna, että ne sisältävät vain muutamia jokapäiväisiä latinankielisiä puheenparsia, kosketellen Hollannin kirjallista elämää ja ansaitsematta tai sietämättäkään sananmukaista käännöstä. Tekijä.
[30] Skotlannin punta on noin 2 mk, Englannin noin 25 mk. Suom.
[31] Elok. 1. p. Suom.
[32] Noina tarkkoina aikoina määrättiin jokaisen sopimuksen suoritukseen erityinen paikka; hyvin usein käytettiin siihen tarkoitukseen hallitsija-jaarli Murrayn hautasijaa. Tekijä.
[33] Shakespeare, "Othello" III 3. Suom.
[34] Loordi Henry Howard oli Surreyn runoilijajaarlin toinen poika sekä melkoisen lahjakas ja oppinut mies. Hän pääsi Elisabet-kuningattaren suosioon kiihkeästi vastustamalla yleistä haitallista ennustususkoa, juonitteli kuningattaren viimeisinä vuosina salaisesti Jaakon hyväksi ja kohosi tämän tullessa valtaan Northamptonin jaarliksi ja kuninkaan sinetinvartijaksi. Ranskan lähettilään de Beaumontin arvostelun mukaan oli hän historian pahimpia liehittelijöitä ja panettelijoita. Tekijä.
[35] Jaakko I:n aikana leimattu kultaraha, noin 30 mk. Suom.
[36] Samasta ranskalaisesta kekseliäisyydestä puhutaan erinäisissä senaikuisissa teoksissa; m.m. kertoo Brantome itse Strozzin varastuttaneen eräältä Brusquet'lta muulin ja laitattaneen tuon saastaisen elukan lihasta ruokalajin niin taidokkaasti, että Brusquet antoi sen maistua metsänriistana. Leithin puolustajat muuten kunnostausivat niin sitkeästi kaikilla silloisilla apukeinoilla, että piirityksen osanottajat saivat tämän seikan perusteella sittemmin erityistä arvoa esiintymiselleen ja mielipiteilleen. Tekijä.
[37] Lontoon Vanhankaupungin (Cityn) porvarien tunnus. Suom.
[38] Rehentelevä tekokapteeni Shakespearen "Kuningas Henrik Neljännessä". Suom.
[39] Sukkelain ja lahjakkaiden miesten tila ei ole milloinkaan ollut surkuteltavampi kuin sinä aikakautena. Heidän elämänsä oli niin säännötöntä, toimeentulonsa niin turvatonta, että he vuorotellen hurjastelivat mässäyksissä tai taistelivat välttämättömimmänkin puutteessa. Parilta kolmelta vei hengen tyrtymys, jonka tuotti muuan aikakauden keveämmästä kirjallisuudesta tunnettu ylenpalttinen Reinin-viinin ja säilykesillin kestitys. Sellaiset kuvaukset antavat mitä surullisimman käsityksen neron alennustilasta, kun omaa hillittömyyttä kiihoitti sydämettömien hurvittelijain suosinta. Tekijä.
[40] Shakespeare, romanttisen näytelmän mestari; Ben Jonson työskenteli vanhalla klassillisella pohjalla. Suom.
[41] Vaakunakilvessä vastasi kutakin esi-isää erityinen jaos.
[42] 1500-luvulla sepitetty ja aikoinaan muodissa ollut, suurisanaista mahtailua esittävä näytelmä. Suom.
[43] Tässä: nuori herra. Suom.
[44] Varsinainen "Newgaten kalenteri" ilmestyi noin v. 1730 kahdentuhannen sivun laajuisena elämäkerrallisena nimikirjana; 440 pahantekijää se silti vain kuvasi. Scott on ajatellut lisänä asianajajien Knappin ja Baldwinin v. 1809-10 julkaisemaa neliniteistä uutta kalenteria. Molemmat ovat erään kirjallisuudenhaaran vastenmielisimpiä tuotteita. Suom.
[45] Eräänlainen voittokulkue naisellisen ylivallan kunniaksi, kun se kehittyi siihen mittaan, että herätti ympäristön huomiota. Sitä kuvataan seikkaperäisesti Butlerin "Hudibras'issa". Kulkueen edetessä oli sen virallisilla toimihenkilöillä tapana lakaista niiden talojen kynnykset, joissa huhu tiesi emäntien käyttävän yksinomaista määräysvaltaa; se oli viittauksena siitä, että niidenkin asukkaat saattoivat vuorostaan saada samanlaisen riemusaaton osakseen. Tekijä.
[46] N.s. ruutisalaliiton vuosipäivä; tämä jesuiittien ja muiden tyytymättömien katolilaisten vehkeily tuli ilmi marrask. 5. p:nä 1605 ja sai osakseen liiankin suurta huomiota, joka etupäässä kohdistui johtajana toimineeseen Guy Fawkesiin. Suom.
[47] Englannin kuningattaren Maria Verisen, Elisabetin edeltäjättären. Suom.
[48] Päähenkilö (luultavasti Greenen sepittämässä) huvinäytelmässä nimeltä "George-a-Green, Wakefieldin neulaseppä". Suom.
[49] Shakespearen "Miten mielitte"-näytelmässä. Suom.
[50] Jaakko I osoitti laajoja tietojaan monissakin omituisissa julkaisuissa; niinikään herui kuninkaallisesta kynästä englannin- ja latinankielisiä runoja, Hänen pääteoksensa ovat "Daemonologie", jossa todistellaan noitien olemassaoloa, "Counterblast to Tobacco" tupakan vahingollisuudesta ja "Basilicon Doron", kirjoitettu Skotlannissa jonkunlaiseksi Henrik-prinssin kasvatusopilliseksi käsikirjaksi. Suom.
[51] Toweria on arveltu myöhäisemmäksi muodostelmaksi vanhasta roomalaisesta linnoituksesta. Suom.
[52] Towerissa oli Edward IV:n ajoista asti eläinnäyttely. Suom.
[53] Totisesti kaunis tyttö. Suom.
[54] Shakespearen "Kuningas Henrik IV". Suom.