Anomus esitetään paremmin.
Ei ollut kokonaan komeilua, että hyväsydäminen porvari kulki ratsain ja saattueen seuraamana siihen tapaan, jonka mainitsimme herättäneen hiukkasen mielenkarvautta emäntä Christiessä, vaikka tämä totta puhuen haihtui jo äskeisessä pikku yksinpuhelussa. Kelpo mies luonnollisesti halusi myös ylläpitää huomattavan kansalaisen ulkonaista arvokkuutta, mutta tällähaavaa hän oli vasiten lähdössä Whitehalliin näyttämään Jaakko-kuninkaalle kallisarvoisen taiturityön tuotetta, jota arveli hänen majesteettinsa saattavan mielellään katsella, jollei hän sitä ostaisikin. Hän itse oli sentähden satulapeitteisen muulin selässä, voidakseen paremmin kulkea ahtailla, likaisilla ja tungoksen täyttämillä kaduilla, ja yhden saattolaisen kantaessa kainalossaan arvoesinettä punaiseen poijiin käärittynä pitivät toiset kaksi sen turvallisuutta silmällä. Pääkaupungin järjestysvalta oli nimittäin silloin siinä kunnossa, että ihmisiä usein hätyytettiin avoimella kadulla kostohankkeissa tai ryöstön yrityksissä, ja ahdistelulle alttiit henkilöt tavallisesti pyrkivät suojaamaan itseänsä aseellisten seuralaisten avulla, mikäli varat myönsivät. Tämä tapa oli ensimältä rajoittunut ylimystöön ja aateliin, mutta ulottui vähitellen niihin varakkaihin porvareihin, jotka jotakin saaliiksi kelpaavaa kuljettaessaan olisivat muutoin voineet joutua katurosvon helpoiksi uhreiksi.
Edetessään länttä kohti tämän uljaan saattueensa etunenässä pysähtyi George Heriot maanmiehensä ja ystävänsä, vanhan kellosepän, myymälän edustalle. Pantuaan Tunstallin, jolla oli palvelusvuoro, tarkistamaan kellonsa oikean ajan mukaan, hän pyysi saada puhutella mestaria. Kutsuttuna saapui vanha ajan mittaaja luolastaan, kasvoiltaan kuin pronssipatsas, tummana tomusta, jossa paikotellen välkähteli vaskipuruja, ja aistit niin hämärtyneinä laskelmien jännityksestä, että hän tuijotti kultaseppä-ystäväänsä kokonaisen minuutin, ennen kuin näytti oikein tuntevan häntä ja kuuli hänen lausuvan kutsumuksensa David Ramsaylle ja sievälle mistress Margaretille, hänen tyttärelleen, tulla päivälliselle hänen luokseen seuraavana päivänä kello kahdeltatoista, tavatakseen siellä erään jalosukuisen nuoren maanmiehen. Puhuteltu ei vastannut sanaakaan.
"Panen minä sinut puhumaan, hitto vieköön", mutisi Heriot itsekseen, ja äkkiä muuttaen sävyään hän sanoi kovaa: "Kuules, naapuri David, milloin sinä ja minä teemme tasingin siitä metallista, minkä toimitin sinulle laittaessasi sen tornikellon Theobaldiin ja sen toisen vehkeen Buckinghamin herttualle? Minun on ollut maksettava espanjalaiselle kauppahuoneelle harkoista, ja minun täytyy ehdottomasti muistuttaa sinulle, että olet viivyttänyt maksua kahdeksan kuukautta."
Jyrkän velkojan vaatimuksessa on jotakin niin terävää ja käreää, ettei sitä voi vastustaa mikään inhimillinen rumpukalvo, olkoon se kuinkakin puutunut muille äänille. David Ramsay hätkähti heti mietiskelystään ja vastasi ärtyisesti: "Ka, George, hyvä mies, mitä varten pidät moista melua sadastakahdestakymmenestä punnasta? Koko maailma tietää kykeneväni vastaamaan kaikista sitoumuksistani, ja aina itse tarjosit minulle kunnollista aikaa, kunnes hänen armollinen majesteettinsa ja jalo herttua järjestäisivät tilinsä kanssani. Omasta kokemuksestasi tietänet, etten minä voi säädyttömän ylämaalaisen moukan tavoin kärttää heidän ovillaan, niinkuin sinä tulet kovistamaan minua tänne."
Heriot nauroi ja vastasi: "Hei, David, näenpä velkomuksen olevan kuin sangollinen vettä niskaasi ja tekevän sinusta taas tämän maailman miehen. Ja nyt, ystävä, sanoppas minulle niinkuin oikea kristitty, syötkö huomenna luonani päivällistä puoleltapäivin, tuoden mukanasi sievän mistress Margaretin, kummityttäreni, tapaamaan jalosukuista nuorta maanmiestämme, Glenvarlochin loordia?"
"Glenvarlochin nuorta loordia!" kertasi vanha käsityöläinen. "Kaikesta sydämestäni, ja hauskaa on nähdä hänet jälleen. Emme ole tavanneet toisiamme neljäänkymmeneen vuoteen — hän oli minusta kaksi vuotta edellä latinakoulussa — hän on herttainen nuorukainen."
"Se oli hänen isänsä — hänen isänsä — hänen isänsä! — senkin vanha hourupää Pilkku-ja-yksi-muistiin, mikä oletkin", vastasi kultaseppä. "Jo olisikin hän herttainen nuorukainen tähän mennessä, jos eläisi, se arvoisa ylimys! Tämä on hänen poikansa, loordi Nigel."
"Vai poikansa!" älysi Ramsay. "Kenties hän tarvitsee kronometrin tai kellon — harvat keikarit huolivat nykyään olla ilman niitä."
"Hän saattaa hyvinkin ostaa puolet varastoasi, jos koskaan pääsee omilleen", arveli hänen ystävänsä. "Mutta muista lupauksesi, David, äläkä kohtele minua niinkuin silloin, kun vaimoni piti lampaanpäätä ja sipulikukkoa kiehumassa sinun tähtesi kello kahteen saakka ehtoopäivällä."
"Hän sai sitä suurempaa kunniaa keittotaidostaan", vastasi David, nyt ihan valveilla. "Liiaksi kiehutetun lampaanpään pitäisi meikäläisen puheenparren mukaan olla myrkkyä."
"Niin", huomautti mestari George, "mutta kun huomenna ei tule sitä ruokalajia, niin voit sattua tärvelemään sellaisen päivällisen, jota ei puheenparsi pysty parantamaan. Ehkä tapaat ystäväsi Sir Mungo Malagrowtherin, sillä minä aion kutsua hänen arvoisuutensa. Ole siis varma ja pysy tarkkana, Davie."
"Kyllä pysyn — noudatan aikaa kuin kronometri", vakuutti Ramsay.
"En sinuun kuitenkaan luota", tuumi Heriot. "Kuules, Jenkin poika, käske skotlantilaisen Janetin sanoa kummilapselleni, sievälle mistress Margaretille, että hänen pitää muistuttaa isälleen parhaaseen ihokkaaseen pukeutumisesta huomenna ja tuoda hänet Lombard-kadulle puoleltapäivin. Sano hänelle, että he tapaavat siellä uljaan nuoren skotlantilaisen loordin."
Jenkin yskäisi kuivasti kuin pitäen asiaansa vastenmielisenä tai kuin olisi hän kuullut mielipiteitä, joihin ei saanut väittää vastaan.
"Hm!" toisti mestari George, jonka jo olemme huomauttaneet hiukan mahtipontiseksi kotoisen kurin suhteen. "Mitä sillä tarkoitat? Toimitatko asian vai etkö, mies?"
"Tietenkin, mestari George Heriot", vastasi oppilas lakkiansa koskettaen. "Ajattelin vain, että mistress Margaret ei kaiketikaan unohda sellaista kutsua."
"No, eipä kylläkään", sanoi mestari George. "Hän on kuuliainen tyttö kummi-isälleen, vaikka toisinaan sanonkin häntä leuhkanaksi. Ja kuulehan, Jenkin, sinun ja kumppanisi olisi paras tulla nuijinenne saattamaan mestarianne ja häntä turvallisesti kotiin. Mutta ensin sulkekaa myymälä, päästäkää kahlekoira irti ja antakaa portinvartijan oleksia etuvajassa paluuseenne asti. Minä lähetän kaksi miestäni mukaanne, sillä olen kuullut noiden huimapäisten lakikoululaisten ruvenneen rymyämään kahta hullummin kuin ennen."
"Me pystymme suoriutumaan heidän miekoistaan vankoilla kartuilla", arveli Jenkin; "älkääkä sillä asialla palvelijoitanne vaivatko".
"Taikka tarpeen tullen", huomautti Tunstall, "on meillä miekkoja yhtä hyvin kuin lakikoululaisillakin".
"Hyi sentään — hyi sentään, nuori mies", paheksui porvari. "Oppipoika miekankahvassa! Totisesti, taivas varjelkoon! Yhtä mielelläni näkisin hänet sulkahattu päässä."
"No niin, sir", lopetti Jenkin, "me otamme asemaamme soveltuvat aseet ja puolustamme mestariamme ja hänen tytärtään, vaikka meidän pitäisi repiä ylös katukivet".
"Siinä puhui reima lontoolainen oppilas", kiitti porvari, "ja hauskutukseksenne, pojat, saattekin kulauttaa pikarillisen viiniä kaupunginisien kunniaksi. Pidän mielessäni teidät molemmat — te olette ahkeria poikia, kumpikin omalla tavallanne. Jumalan haltuun, Davie. Älä unohda huomista puolipäivän hetkeä." Ja niin sanoen hän taas käänsi muulinsa pään länttä kohti ja meni Temple Barin kautta tuollaista verkallista ja siivoa astuntaa, joka samalla kertaa soveltui hänen arvoonsa ja kansalaisasemaansa sekä salli hänen saattolaistensa haitatta pysyä hänen tasallaan jalkaisin.
Lakikoulu-korttelin portilla hän taas pysähtyi, astui alas ja pistäysi tuollaiseen pieneen kojuun, joita julkisilla kirjureilla oli ympäristössä. Nuori mies, jonka ohut sileä tukka oli suorittu suoraan korviin saakka ja sitte tasittu, nousi kyyristelevän nöyrästi kumartaen seisaalleen, sieppasi päästään lerppalierisen hattunsa, jota ei suostunut enää mitenkään panemaan takaisin, ja vastasi mitä suurinta kunnioitusta ilmaisten kultasepän kysymykseen: "Miten luistaa liike, Andrew?" — "Aina paremmin teidän arvoisuutenne ystävällisellä suosiolla ja kannatuksella."
"Ota iso arkki paperia, mies, ja tee uusi kynä, jossa on terävä kärki ja hieno hiusviiva. Älä halkaise sulkaa liian korkealle, se on tuhlaavaa menettelyä ammatissasi, Andrew — ne, jotka eivät piittaa jyvistä, eivät pääse leipään. Tiedän erään oppineen miehen kirjoittaneen tuhannen sivua samalla sulalla."
"Voi, sir!" sanoi nuori mies, joka kunnioittavan ja myöntyväisen näköisenä kuunteli kultaseppää, vaikka tämä opetti hänen omaa ammattiaan; "kuinka pian minunlaiseni mitätön olento saattaakaan kohota maailmassa teidän arvoisuutenne kaltaisen miehen opastamana!"
"Opastukseni ovat harvoja, Andrew, pian sanottuja eivätkä vaikeita panna käytäntöön. Ole rehellinen — ole uuttera — ole säästäväinen — niin piankin voitat varallisuutta ja arvoa. Kas tässä, jäljennä minulle tämä anomus parhaalla ja kaavamaisimmalla käsialallasi. Minä odotan kunnes se on valmis."
Nuorukainen ei kohottanut katsettaan paperista eikä laskenut kynää kädestään ennen kuin työ oli tehty teettäjän tyydytykseksi. Porvari antoi sitte nuorelle kirjurille enkelikolikon,[23] käski hänen pitää henkensä uhalla salassa kaikki tietoonsa uskotut toimitukset, nousi taas muulinsa selkään ja ratsasti edelleen länttä kohti pitkin Strandia.
Temple Bar, jonka kautta Heriot kulki, ei ollut nykyajan holvimuuri tai porttikäytävä, vaan avoin aidake eli paalutus, joka yöksi ja hälytyksen hetkinä suljettiin ketjuilla. Myöskään ei Strand, jota myöten hän ratsasti, ollut nykyinen yhtäjaksoinen katu, vaikka se jo alkoi saada sitä luonnetta. Sitä voitiin vielä pitää avoimena tienä, jonka eteläreunalla kohosi erinäisiä ylimystön omistamia taloja ja hotelleja, takanaan vesirajaan ulottuvat puutarhat ja jokeen johtavat portaat veneeseenastumisen helpottamiseksi; ne rakennukset ovat jättäneet ylhäisten omistajiensa nimen perinnöksi monelle Strandilta Thamesin ääreen johtavalle kadulle. Strandin pohjoispuoli oli niinikään pitkänä talorivinä, jonka takana oli nopeasti nousemassa rakennuksia, kuten Pyhän Martinin kujassa ja muissa kohdissa; mutta Covent-tarha oli vielä kirjaimellisessa merkityksessä puutarha tai ainakin vasta saamassa sinne tänne joitakuita asumuksia. Kaikki ympäristön touhu kuitenkin osoitti nopeata kasvua pääkaupungissa, joka oli kauvan saanut kokea rauhaa, varallisuutta ja säännöllistä hallitusta. Taloja yleni joka suunnalla, ja porvarimme viisas silmä näki jo läheisenä sen ajan, joka muuttaisi hänen kulkemansa melkein avoimen maantien yhtenäiseksi ja säännölliseksi kaduksi, yhdistämään hovin ja varsinaisen kaupungin Lontoon keskukseen.
Hän sivuutti sitte Charing Crossin; tämä ei enää ollut se miellyttävä yksinäinen kauppala, jossa tuomareilla oli tapana einehtiä matkallaan Westminster Halliin, vaan alkoi muistuttaa sitä valtimoa, jota myöten Johnsonin sanojen mukaan "pursuaa Lontoon väestön täysi vuo". Rakennukset olivat joutuin lisääntymässä, mutteivät suinkaan vielä antaneet vähäisintäkään käsitystä tienoon nykyisestä ulkomuodosta.
Viimein päätyi matkalaisemme Whitehalliin. Hän kulki Holbeinin suunnitteleman kauniin portin alitse, joka oli rakennettu kuvioiksi muuratuista tiilistä ja jota Moniplies oli halventavasti verrannut Edinburghin Länsiporttiin. Siten joutui hän Whitehallin palatsin laajalle alueelle, jolla nyt vallitsi korjaustöiden sekamelska.
Jaakko-kuningas ei osannut aavistaa rakennuttavansa palatsia, jonka ikkunasta hänen ainoa poikansa oli astuva sen eteen pystytetylle mestauslavalle. Hän hommasi parhaillaan De Burghin, Henrikki VIII:n ja kuningatar Elisabetin vanhojen ja rapistuneiden rakennusten siirtämistä sen ylvään rakentelun tieltä, johon Inigo Jones ponnisti kaiken neronsa. Tulevaisuudesta tietämättömänä joudutti kuningas hankkeittensa valmistumista ja piti sentähden kuninkaallista asuntoansa vielä Whitehallissa vanhojen rakennusten röykkiökehässä, uuden ryhmän muodostaessa rakenteilla ollessaan vaikeakulkuisen ja sekavan sokkelon.
Kuninkaallisen huonekunnan kultaseppä, joka huhun mukaan usein toimi sikäläisenä pankkiirinakin, — sillä nämä ammatit eivät vielä olleet erillään toisistaan, — oli siksi tärkeä henkilö, ettei häntä sopinut etuvartijan tai ovipalvelijan ollenkaan pidättää. Jättäen muulinsa ja kaksi saattolaistaan ulkopihalle hän koputti hiljaa eräälle rakennuksen takaovelle ja pääsi piammiten sisälle; luotettavin seuralainen tuli hänen kintereillään, taideteos kainalossa. Tämänkin miehen hän jätti odotushuoneeseen, missä oleksi kolme tai neljä paashia, yllään kuninkaalliset livreijat, mutta vyöttämättöminä, napittamattomina ja muutenkin huolimattomammin sideltyinä kuin paikka ja kuninkaan likeisyys näyttivät sallivan; he heittelivät arpanoppia ja kapuja tai loikoivat lavitsoilla torkkuen, silmät puoli-ummessa. Etuhuoneesta avautui ovi käytävään, jossa kaksi marsalkkaa hymyili tervehdykseksi varakkaalle kultasepälle, hänen astuessaan sisälle.
Sanaakaan ei virketty kumpaiseltakaan taholta; toinen johdemies vain katsoi ensin Heriotiin ja sitte pieneen seinäverhojen puolittain peittämään oveen, ilmeisesti tahtoen kysyä: "Tuonneko on asiaa?" Porvari nyökkäsi, ja varpaillaan sipsutellen niin varovasti kuin olisi lattia ollut munista laskettu läheni hovilainen ovea, avasi sen hiljaa ja lausui muutamia sanoja matalalla äänellä. Jaakko-kuninkaan leveä skotlantilainen haastelu kuului vastaukseksi. "Laske hänet oitis, Maxwell. Oletko maleksinut niin kauvan hovissa hoksaamatta, että kulta ja hopea ovat aina tervetulleita?"
Johdemies viittasi Heriotia esille, ja kelpo ammattilainen astui hallitsijan työkammioon.
Se sekasorto, jonka keskellä hän tapasi kuninkaan istumassa, ei ollut huono kuva Jaakon omasta mielentilasta ja luonteesta. Siellä oli paljon taiteellisia kuvia ja kallisarvoisia koristeita, mutta ne olivat järjesteltyjä huolimattomasti, pölyttyneitä ja puolet arvoansa tai ainakin tehoansa menettäneitä siinä kunnossa, missä ne joutuivat näkösälle. Pöydälle oli pinottu jyhkeitä puolitaitteisniteitä, joiden sekaan oli viskelty kepeitä pilakirjoja ja rivoja kertomuksia, ja armottoman pitkien puheiden ja hallitustaitoa käsittelevien tutkielmain vihkoröykkiössä näkyi viheliäisiä laulelmia ja arkkiveisuja runoustaiteen kuninkaallisen oppilaan sepityksinä — siten nimitteli hallitsija itseänsä niissä yrityksissä — sekä suunnitelmia Europan yleiseksi rauhoittamiseksi, luettelo kuninkaan koirien nimistä ja ohjeita vesikauhun parantamiseksi.
Kuninkaan puku oli vihreätä samettia ja sisustettu niin kimmoiseksi, että se oli tikarinkestävä. Sellainen vaatetus sai hänen ryhtinsä kömpelöksi ja muhkuraiseksi, ja kieroon napitettuna se tuntui vääntävän hänen vartalonsa epämuotoiseksi. Vihreän ihokkaan yllä hän käytti tummanruskeata yönuttua, jonka taskusta pilkisti hänen metsästystorvensa. Hänen harmaa huippuhattunsa oli tomussa lattialla, mutta sitä ympäröitsi isoista balas-rubiineista punottu käärys. Päässä oli hänellä sinisestä sametista ommeltu yömyssy, etureunassa haikaransulka suuressa kunniassa pidettynä muistona jostakin suosikkihaukan erinomaisesta lentopyynnistä.
Mutta tuollaiset vaatetuksen ja ympäristön ristiriitaisuudet olivat pelkkiä ulkonaisia ilmauksia niistä, joita esiintyi kuninkaan luonteessa, saattaen sen epätietoiseksi aikalaisille ja luovuttaen sen ongelmana myöhäisemmille historiankirjoittajille. Hän oli hyvin oppinut mies, omistamatta hyödyllistä tietoa; älykäs monissa yksityistapauksissa, ilman todellista viisautta; valtaansa mieltynyt ja halukas ylläpitämään ja kartuttamaan sitä, mutta luontuva luovuttamaan sen ja itsensä ohjailun mitä arvottomammille suosikeille; suurisanainen oikeuksiensa vakuuttaja, joka säveästi näki niitä poljettavan teoissa; viehättynyt asioimisiin, joissa häntä aina petkutettiin, ja sodan pelkäilijä siinä, missä valloitus olisi ollut helppo. Hän piti arvokkuudestaan, samalla kun alituiseen halvensi sitä sopimattomalla tuttavallisuudella; kykeni ahkeraan uurastukseen yleisissä asioissa ja kuitenkin löi ne usein laimin mitättömän huvituksen takia; hän oli sukkelus, vaikka lukutoukka, ja hyvän koulutuksen saanut, vaikka piti tietämättömien ja sivistymättömien seurasta. Hänen arkaluontoisuutensakaan ei ollut yhtenäinen, ja hänen elämässään oli hetkiä, arveluttavia käänteitä, jolloin hän osoitti esi-isiensä miehuutta. Hän oli työteliäs joutavissa pikkuseikoissa ja joutavoitsija siinä, missä vaadittiin vakavaa työtä; harras tunteiltaan ja kuitenkin liian usein törkeä puheissaan; oikeudentuntoinen ja avulias luonnostaan, mutta taipui kuitenkin vääryyden tekoihin ja muiden sortamiseen. Hän oli itara rahalle, jota hänen oli annettava omasta kädestään, mutta ajattelematon ja hillitön tuhlari sen suhteen, jota hän ei nähnyt. Sanalla sanoen, ne hyvät ominaisuudet, jotka ilmenivät erityisissä tapauksissa ja tilanteissa, eivät olleet luonnostaan riittävän lujia ja vaikuttavia vallitsemaan hänen yleistä käyttäytymistään, ja satunnaisesti esiintymällä ne vain saivat Jaakon ansaitsemaan määritelmän, jonka hänestä lausui Sully — että hän oli kristikunnan viisain hupsu.
Tämän hallitsijan vaiheet osoittivat samaa yhtenäisyyden puutetta kuin hänen luonteensakin. Varmasti kyvyttömimpänä Stuartina hän sai rauhallisesti haltuunsa sen kuningaskunnan, jonka vallalta hänen edeltäjänsä olivat työläästi varjelleet omaa kuninkuuttaan; mutta vaikka hänen hallituksensa näytti olevan omiaan takaamaan Suur-Britannialle sen pysyväisen rauhan ja sisäisen onnen, joka niin suuresti soveltui kuninkaan mielialaan, kylväytyivät kuitenkin juuri tuon hallituksen aikana ne eripuraisuuden siemenet, jotka sadun lohikäärmeenhampaiden tavoin tuottivat sadokseen verisen ja yleisen kansalaissodan.
Sellainen oli hallitsija, joka nyt tervehti Heriotia Kilkku-Geordien nimellä, sillä hänen tunnettuna tapanaan oli antaa omia nimityksiään kaikille, joiden kanssa hän oli tuttavallisissa väleissä. Hän kysyi heti, mitä uusia kalistimia toinen oli tuonut mukanaan, puijatakseen lailliselta ja omassa maassaan syntyneeltä ruhtinaaltansa rahoja.
"Jumala varjelkoon, armollinen valtiaani", alotti porvari, "minua liikkumasta niin vilpillisissä aikeissa. Toinhan vain teidän korkean majesteettinne nähtäväksi astian, jota sekä aiheensa että tekotapansa takia en haluaisi panna ainoankaan alamaisen käsiin, ennen kuin tiedän teidän majesteettinne mielipiteen siinä kohden."
"Älä helkkarissa, mies, annas nähdä, Heriot — vaikka, kautta sieluni. Steenien pöytäkalusto oli niin kallis kauppa, että olin kunniallisen kuninkaan sanalla melkein vannonut pitäväni vastedes oman kultani ja hopeani ja antavani sinun, Geordie, pitää omasi."
"Mitä Buckinghamin herttuan pöytäkaluihin tulee", selitti kultaseppä, "niin teidän majesteettinne suvaitsi määrätä, ettei mitään kulunkia säästettäisi, ja —"
"Vähät siitä, mitä minä sanoin; kun mies on narrien ja lasten parissa, niin hänen on heitettävä nappikuoppaa. Mutta sinulla olisi pitänyt olla enemmän järkeä ja tajua kuin että annoit Charles-lapsosen ja Steenien saada tahtonsa toteen; he voisivat haluta lattiatkin lasketuiksi hopeasta, ja kumma, etteivät sitä tehneet."
George Heriot kumarsi eikä virkkanut enempää. Hän tunsi herransa liian hyvin, puhdistautuakseen muutoin kuin etäisellä viittauksella hänen määräykseensä, ja Jaakko, jonka säästäväisyys aina oli vain hetkellinen omantunnon vihlaus, kävi heti jälkeenpäin halukkaaksi näkemään kultasepän mainitsemaa loistoteosta, lähettäen Maxwellin sitä hakemaan. Sillaikaa hän tiedusti porvarilta, mistä tämä oli sen hankkinut.
"Italiasta, teidän majesteettinne", vastasi Heriot.
"Eihän siinä liene mitään paavilaisuuteen vivahtavaa?" sanoi kuningas, näyttäen tavallista totisemmalta.
"Ei toki, teidän majesteettinne", kielsi Heriot. "Minun ei olisi viisasta tuoda nähtäväksenne mitään pedon merkillä varustettua."
"Itse olisit enemmän peto, jos sen tekisit", puheli kuningas. "On hyvin tunnettua, että minä kilvoittelin Dagonin kanssa nuoruudessani ja kellistin hänet oman temppelinsä kynnykselle; se on hyvänä todistuksena siitä, että minua pitäisi tulevaisina aikoina sanoa uskon puoltajaksi, jos arvottomaksikin. Mutta tässä tulee Maxwell, köyristyneenä taakkansa alle kuin Apuleiuksen kulta-aasi."
Heriot kiirehti kirvoittamaan johdemieheltä kantamuksen ja asettamaan kohokoristeisen tarjottimen — sillä sellainen se oli, ja tavattoman isokokoinen — suotuisaan valoon, jotta hänen majesteettinsa saisi parhaiten tarkastelluksi veistoksia.
"Älä helkkarissa, mies", ihastui kuningas, "sehän on ihmeellinen kapine ja käsittääkseni omiaan kuninkaan huoneeseen. Ja aihe on, kuten sanot, mestari George, hyvin osuva ja sovelias, näkyen esittävän Salomon tuomiota — ruhtinaan, jonka polkuja kaikkien elävien hallitsijain hyvin sopii astua esimerkikseen."
"Mutta jonka askeleita", tokaisi Maxwell, "vain yksi heistä — jos alamainen saa sen verran huomauttaa — on koskaan saavuttanut".
"Lukitse kielesi, sinä väärä liehittelijä!" sanoi kuningas, mutta hänen kasvoillaan osoitti hymy imarruksen tehonneen. "Katso tätä uhkeata taituruuden näytettä ja ole kielastelematta. Ja kenen käsialaa tämä ollee, Geordie?"
"Sen on muovannut, sir", kertoi kultaseppä, "mainehikas florensilainen Benvenuto Cellini, ja tarkoitettu oli se Frans I:lle Ranskaan. Mutta toivoakseni se tapaa sopivamman isännän."
"Ranskan Fransille!" innostui kuningas; "Salomoko, juutalaisten kuningas, lähetettäisiin Ranskan Fransille! Älä helkkarissa, mies; se olisi osoittanut Cellinin järjettömäksi, vaikka hän ei olisi koskaan tehnyt mitään muuta päätöntä. Fransille! — ka, hänhän oli tappeleva hupsu, mies, — pelkkä hupsu tappelija, — laittausi pihtiin Paviassa, niinkuin oma Davidimme ammoin Durhamissa; jos olisivat voineet lähettää hänelle Salomon älyn ja rauhanrakkauden ja jumalisuuden, niin olisivat tehneet hänelle paremman palveluksen. Mutta Salomon tulisi istua toisenlaisessa seurassa kuin Ranskan Fransin."
"Minä toivon, että se hyvä onni koituukin hänelle", suositti Heriot.
"Se on ihmeellinen ja hyvin taidokas veistoteos", pitkitti kuningas. "Mutta kuitenkin tuntuu minustacarnifexeli teloittaja tuossa heiluttavan kalpaansa liian likellä kuninkaan kasvoja, koska hän on aseen ulottuvissa. Luullakseni olisi vähäisempikin viisaus kuin Salomon valaissut hänelle, että teräkaluissa on vaaraa, joten hän olisi käskenyt rutaleen joko pistää säilänsä huotraan tai peräytyä loitomma."
George Heriot yritti lieventää tätä muistutusta vakuuttamalla kuninkaalle, että Salomon ja mestaajan naapuruus oli näköjään läheisempi kuin todellisuudessa ja että piti ottaa lukuun etenemäsuhde.
"Mene hornaan eteneminesi, mies", kivahti kuningas. "Ei voi ajatella pahempaa etenemistä lailliselle kuninkaalle, joka haluaa hallita rakkaudessa ja kuolla rauhassa ja kunniassa, kuin lyöttäytyä paljastettujen miekkain välkkeeseen. Minua pidetään yhtä urheana kuin useimpia ihmisiä, ja kuitenkin vakuutan sinulle, etten ole kyennyt katselemaan paljasta terästä siristelemättä ja räpäyttelemättä silmiäni. Mutta onhan se sentään muhkea koru; ja mikä on sen hintana, mies?"
Kultaseppä huomautti vastaukseksi, että se ei ollut hänen omansa, vaan kuului eräälle pulaan joutuneelle maanmiehelle.
"Jolla verukkeella aiot pyytää kaksinkertaisen korvauksen, kaiketikin?" epäili kuningas. "Tunnen minä teidän kaupunkilaiskauppiasten metkut, mies."
"Minulla ei ole toiveita teidän majesteettinne viisauden eksyttämisestä", vakuutti Heriot. "Esine on todella mitä sanoin, ja hinta on sataviisikymmentä Englannin puntaa, jos teidän majesteettinne näkee hyväksi maksaa käteisellä."
"Sataviisikymmentä puntaa, mies! ja yhtä monta noitaa ja velhoa loitsimaan ne esille!" päivitteli hallitsija nyreänä. "Kautta sieluni, Kilkku-Geordie, sinä olet päättänyt, että massisi pitää kiikkua iloisin sävelin! Mistä minä luen sinulle pöytään sataviisikymmentä puntaa lunastaakseni kapineen, joka ei paina yhtä monta naulaa? ja sinä tiedät, että huonekuntanakin palvelijat ja pöytävirkailijani ovat saamassa kuudelta kuukaudelta!"
Kultaseppä ei ollut millänsäkään tästä nurkumisesta, jollaiseen hän oli hyvin tottunut. Hän vastasi vain, että hinta oli helposti järjestettävissä, jos hänen majesteettinsa piti esineestä ja halusi saada sen haltuunsa. Asianomainen henkilö tosin tarvitsi rahat, mutta hän, George Heriot, antaisi ne lainaksi hänen majesteettinsa tiliin, jos se oli hänen tahtonsa, ja jättäisi kuninkaalle sopivaan aikaan suorituksen siitä ja muista asioista; rahoille laskettaisiin vain tavallinen korko.
"Kautta kunniani", ilahtui Jaakko, "tuo on kunnollisen ja järkevän kauppamiehen puhetta. Meidän pitää saada toinen apuraha alihuoneelta, ja sillä siitä tilistä pääsee. Vie se pois, Maxwell — vie se pois ja toimita se asetetuksi paikkaan, missä Steenie ja Charles-lapsonen näkevät sen palatessaan Richmondista. Ja nyt kahden kesken ollessamme, vanha hyvä Geordie-ystävä, arvelenpa Salomosta ja meistä puhuessamme totisesti, että koko maan viisaus läksi Skotlannista, kun me matkasimme tänne etelään."
George Heriotissa oli kylliksi hovimiestä hänen huomauttaakseen, että "viisaat luonnollisesti seuraavat viisainta niinkuin hirvet astuvat johtajansa jäljessä".
"Totta tosiaan luulenkin olevan perää sanoissasi", myönsi Jaakko, "sillä niin itseluuloisia kuin englantilaiset ovatkin, tunnustavat he jokseenkin mieleviksi miehiksi meidät itsemme sekä hovimme ja huonekuntamme jäsenet, kuten esimerkiksi sinut. Mutta taaksemme jääneiden aivot ovat yhtenä mylläkkänä ja leiskuvat päättömästi kuin noidat ja velhot paholaisen sapattiaattona."
"Minua surettaa kuulla se, armollinen valtiaani", pahoitteli Heriot. "Suvaitseeko teidän armollisuutenne sanoa, mitä maanmiehemme ovat tehneet ansaitakseen sellaisen mainelauseen?"
"He ovat käyneet virmapäiksi, mies — ihan löylynlyömiksi", kuvaili kuningas. "En saa pidetyksi heitä loitolla hovista millään julistuksilla, joilla airuet pauhaavat kurkkunsa käheiksi. Eilispäivänäkin, juuri kun olimme nousseet ratsaille ja olimme lähdössä liikkeelle, säntäsi pihaan täysiverinen edinburghilainen katuretkale — rääsyinen riiviö, jonka selässä jokainen tilkku huhusi hyvää päivää toiselle, takki ja hattu hernehalmeen pelätiltä lainattuina. Kursailematta tai kumartamatta työnsi hän röyhkeän kerjäläisen tavoin käsiimme jonkun anomuksen armollisen äitimme veloista ja sen sellaisesta roskasta, jolloin hevonen karahti takajaloilleen. Jollemme me istuisi satulassa niin juohevasti, että meidän on ajateltu siinä taidossa voittavan useimmat Europan hallitsevat ruhtinaat kuten alamaisetkin, niin olisimme totisesti suistuneet päistikkaa kivitykselle."
"Teidän majesteettinne", puolusti Heriot, "on heidän yhteinen isänsä, ja sentähden ovat he rohkeampia tunkeutumaan teidän armolliseen puhutteluunne".
"Tiedän kyllä olevanipater patriae", myönsi Jaakko. "Mutta voisi luulla heidän mielivän likistää sisäkaluni maalle, jakaakseen perinnön. Toden totta, Geordie, niiden joukossa ei ole ainoatakaan tolvanaa, joka kykenee esittämään anomuksen niinkuin se olisi majesteetin edessä tehtävä."
"Soisinpa tietäväni soveliaimman ja säädyllisimmän muodon sille", toivotti Heriot, "vaikkapa vain valaistakseni maanmies-poloisillemme parempia tapoja".
"Hiisi vieköön", sanoi kuningas, "sinä olet sivistynyt mies, Geordie, enkä välitä, jos hukkaankin aikaa sen verran kuin menee opettamiseesi. Ensiksikin, näes, sinun pitää lähestyä majesteettia tällä tavoin — varjostaen silmiä kädelläsi osoitukseksi, että sinä olet taivaan sijaishallitsijan näkösällä. Mainiota, George, tuo on sievästi tehty. Sitte sinun on polvistuttava ja pyrittävä suutelemaan vaatteemme palletta, kenkämme solkea tai muuta sellaista. Varsin oivallisesti näytelty. Me taasen haluamme olla suopeita ja armollisia alamaisillemme ja estämme sen näin — ja viittaamme sinua nousemaan. Koska sinulla on armonosoitus pyydettävänä, niin sinä et vielä tottele, vaan pistät hiljalleen kätesi lakkariin, otat esille anomuksesi ja asetat sen kunnioittavasti meidän avoimelle kämmenellemme." Kultaseppä, joka oli hyvin täsmällisesti noudattanut kaikkia määrättyjä menoja, täydensi nyt Jaakon hämmästykseksi toimituksen, asettamalla hänen käteensä Glenvarlochin loordin velkomuksen. "Mitä tämä merkitsee, kavala luikki?" pärskäytti kuningas punehtuneena; "olenko minä opettanut sinulle käsitemppujen harjoitusta, jotta sinä tähtäisit aseesi meidän omaa kuninkaallista ruumistamme kohti? Tuhannen tulimaista, yhtä hyvin olisit voinut suunnata minuun todellisen pistoolin, ja tämän olet tehnyt omassa kammiossani, jonne ei pitäisi päästä mitään ilman omaa tahtoani."
"Toivoakseni teidän majesteettinne", sanoi Heriot yhä polvistuneena, "antaa minulle anteeksi, kun käytin suosiollista luentoanne ystävän hyväksi?"
"Vai ystävän!" sanoi kuningas. "Sitä pahempi — sitä pahempi, sanon sinulle. Jos olisi ollut kysymyksessä joku apu sinulle itsellesi, niin siinä olisi ollut hiukan järkeä ja jonkun verran mahdollisuutta, että sinä et olisi pikapuoliin tullut hätyyttämään minua uudestaan. Mutta miehellä saattaa olla sata ystävää ja anomus jokainoan osalle, toinen toisensa jälkeen."
"Toivon teidän majesteettinne", huomautti Heriot, "tuomitsevan minua entisen kokemuksen nojalla, epäilemättä minusta sellaista vaateliaisuutta".
"Ties hänet", sanoi leppyisä hallitsija. "Maailma näkyy tulevan hulluksi —sed semel insanivimus omnes— sinä olet vanha ja uskollinen palvelijani, se on tosi, ja jos itse olisit jossain tarpeessa, mies, et kahdesti pyytäisi. Mutta totta puhuen rakastaa minua Steenie niin hartaasti, ettei hän antaisi kenenkään muun pyytää minulta suosionosoituksia kuin itsensä. Maxwell", sillä johdemies oli palannut vietyään talteen tarjottimen, "mene etuhuoneeseen siitä pitkine korvinesi. Toden totta. Geordie, ajattelenkin sinua omaksi vanhaksi uskotukseni, ja sinä olit kultaseppäni, kun saatoin sanoa etnalaisen runoilijan kanssa:non mea renidet in domo lacunar— sillä ne olivat lempo soikoon raastaneet äitini vanhan talon niin puti puhtaaksi, että pyökkipuiset kulhot ja puulautaset ja tinamaljat olivat jonkun aikaa parasta pöydässämme, ja iloissamme olimme, kun meillä oli jotakin niihin pantavaa, joten ei tehnyt mieli morkata astiain laatua. Muistatko, sillä sinähän olit useimmissa juonissamme, kuinka me pakostakin lähetimme kuusi sininauhalaistamme ryöstämään autioksi Loganhousen ladyn kyyhkyslakan ja kanatarhan, ja mitä porua nais-parka piti Milchin Jockia ja Annandalen varkaita vastaan, jotka olivat tekoon yhtä syyttömiä kuin minä murhaamisen syntiin?"
"Sen parempi Jockille", muistutti Heriot, "sillä jollen erehdy, pelasti se hänet Dumfriesissa killumisesta, jonka olisi hyvin ansainnut muista ilkitöistä".
"Niin, mies, vieläkö se on mielessäsi?" haastoi kuningas. "Mutta hänellä oli ansioitakin, sillä hän oli ravakka erämies, tuo Milchin Jock, ja kykeni kiljumaan koiralle kunnes kaikki metsät kajahtelivat. Mutta hän sai vihdoin annandalelaislopun, sillä loordi Torthonvald lävisti hänet peitsellään. Helkkunassa, mies, kun ajattelen noita huimia aikoja, niin hiisi vieköön en olekaan varma, vaikka olisimme eläneet rattoisammin vanhassa Holyroodissa noina muuttelevaisina päivinä, kuin nyt soimen ja pilttuun suojassa.Cantabit vacuus— vähänpä oli meillä silloin huolehdittavaa."
"Ja jos teidän majesteettinne suvaitsee muistaa", kertoi kultaseppä, "olipa meillä aika pula kerätä hopea-astioita ja kultakapineita kylliksi näytteille espanjalaisen lähettilään eteen".
"Aivan oikein", jatkoi kuningas, nyt parhaalle pakinatuulelle päässeenä, "ja unohtanut olen sen uskollisen loordin nimen, joka auttoi meitä jokaisella unssilla talostaan, jotta hänen kotimainen ruhtinaansa saisi jotakinkaan kunniaa niiden silmissä, joilla oli koko Intia varallaan".
"Minä luulen", esitti porvari, "että jos teidän majesteettinne luo silmäyksen kädessänne olevaan paperiin, johtuu nimi mieleenne".
"Vai niin!" sanoi kuningas; "niinkö vain, mies? — Loordi Glenvarloch — se oli tosiaankin hänen nimensä.Justus et tenax propositi— oikeudentuntoinen mies, mutta itsepintainen kuin ärsytetty sonni. Hän oli aikoinaan meitä vastaan, tuo Glenvarlochin loordi Randal Olifaunt, mutta ylipäätään oli hän rakastavainen ja uskollinen alamainen. Mutta tämän anojan täytyy olla hänen poikansa — Randal on aikapäiviä mennyt minne kuninkaan ja loordin on mentävä, Geordie, niinkuin sinunkin kaltaistesi. Ja mitä tahtoo hänen poikansa meiltä?"
"Suoritusta", vastasi käsityöläinen, "suuresta velasta, johon teidän majesteettinne rahasto on jäänyt teidän majesteettinne saadessa lainan tärkeään valtiotarpeeseen Ruthvenin partioretken aikana".
"Kyllä muistan sen hyvin", myönsi Jaakko-kuningas. "Perhana, minä olin juuri päässyt Glamisin herran ja hänen apuriensa kynsistä, ja milloinkaan ei ole raha ollut tervetulleempaa synnynnäiselle valtiaalle, — sitä suurempi häpeä ja sääli, että kruunatun kuninkaan piti olla niin pienen summan puutteessa. Mutta mitä tarvitsee hänen karhuta meitä siitä, hyvä mies, niinkuin leipuri pyhäin edellä? Me olemme hänelle velkaa ne rahat ja maksamme tilaisuuden tullen, taikka selvitämme asian muulla tavoin hänen kanssaan, ja sehän riittää valtiaan ja alamaisen välillä. Me emme olein meditatione fugae, mies, jotta meidät näin rutosti pidätettäisiin."
"Voi, sallikoon teidän majesteettinne minun selittää!" virkkoi kultaseppä päätänsä pudistaen. "Nuoren ylimysparan äärimäinen hätä häntä hoputtaa, eikä oma tahto, sillä hänen täytyy saada rahaa, ja hyvinkin pian, suorittaakseen langenneen velan Peregrine Petersonille, etuoikeuksien valvojalle Campveressä; muutoin hänen koko perintönsä, Glenvarlochin paroonius ja sukutila, tulee menetetyksi lunastamattoman kiinnekirjan perusteella."
"Mitä sanotkaan, mies — mitä sanotkaan?" huudahti kuningas kärsimättömästi. "Valvojan pahainenko, alamaalaisen laivurin poika, riistäisi Olifauntin suvun vanhan maaomaisuuden ja herruuden? Taivasten tekijä, mies, se ei saa tapahtua — meidän täytyy keskeyttää ne toimet suosiokirjelmällä tai muulla tavoin."
"Näinköhän tuo voinee käydä päinsä", vastasi porvari, "sallikoon teidän majesteettinne minun huomauttaa. Oppinut skotlantilainen laintuntijanne on lausunut käsityksenään, ettei ole muuta apua kuin maksu."
"Saakeli", noitui kuningas, "pidättäköön hän miestä väkisin, kunnes ennätämme jotenkuten järjestää hänen asiansa."
"Voi!" intti kultaseppä, "suvaitkoon teidän majesteettinne huomata, että oma rauhaarakastava hallituksenne ja tasapuolisuutenne kaikkia ihmisiä kohtaan on tehnyt käsivoiman hyvin täpäräksi apukeinoksi, paitsi ehkä juuri ylämaan rajojen sisällä."
"No — no — no, mies", sanoi ymmälle joutunut hallitsija, jonka käsitykset oikeudesta, sopivaisuudesta ja mukavuudesta kummallisesti sekosivat tuollaisissa tilanteissa, "kohtuullista on, että me maksamme kaikki velkamme ja että nuori mies maksaa omansa; ja hänelle on maksettava, jain verbo regishänelle maksetaan — mutta miten päästä rahoihin, mies, siinä paha pykälä, — sinun pitää koettaa kaupunkia, Geordie".
"Totta puhuakseni", vastasi Heriot, "teidän armollisen majesteettinne luvalla, — kaikkine lainoineen ja lahjoineen ja kannatusmaksuineen on kaupunki nykyään —"
"Älä minulle kerro, mitä kaupunki on", kielsi Jaakko-kuningas. "Valtiorahastomme on kuiva kuin tuomiorovasti Gilesin saarnat katumuspsalmeista.Ex nihilo nihil fit— villiltä ylämaalaiselta[24] ei ole helppo siepata housuja — niiden, jotka tulevat perimään minulta rahoja, tulisi sanoa minulle, mistä niitä otan. Kaupunkia sinun pitää koettaa, Heriot, äläkä luule tyhjän päiten olevasi Kilkku-Geordie nimeltäsi. Jain verho regisminä maksan muukalaiselle, jos hankit minulle lainan. En tahdo tinkiä ehdoista, ja kahteen mieheen me, Geordie, lunastamme Glenvarlochin uljaan vanhan maatilan. Mutta miksei nuori loordi tule hoviin, Heriot, — onko hän komea — onko esittelykuntoinen hallitsijansa silmiin?"
"Ei kukaan paremmin", vakuutti George Heriot; "mutta —"
"Haa, kyllä ymmärrän", jatkoi hänen majesteettinsa, "kyllä ymmärrän sinut.Res angusta domi— poika-parka — poika-parka! — ja hänen isällään oli oikea uskollisen skotlantilaisen sydän, vaikka hän oli jäykkä joissakuissa mielipiteissä. Kuules, Heriot, anna pojan saada kaksisataa puntaa varustuksekseen. Ja tässä — tässä" — ottaen vanhasta hatustaan rubiinikääryksen — "sinulla on ollut nämä panttina ennen isommasta summasta, senkin vanha leviitta. Pidä ne vakuutena, kunnes annan sinulle rahat seuraavasta apumaksustani."
"Ehkä teidän majesteettinne suvaitsee antaa sellaisen määräyksen kirjallisesti", sanoi varova porvari.
"Lempo sinun turhantarkkuutesi periköön, George", pahaksui kuningas. "Sinä olet tunnollinen kuin puritani muotoseikoissa ja ihan uskoton pakana asian ytimeen nähden. Eikö kuninkaan sana kelpaa sinulle vaivaisten kahdensadan puntasi antamiseen?"
"Ei kruunun jalokivien pidättämiseen", vastasi George Heriot.
Ja kuningas, jonka oli pitkällinen kokemus totuttanut tekemisiin epäluuloisten saamamiesten kanssa, kirjoitti määräyksen George Heriotille, rakkaalle kultasepälleen ja jalokivikauppiaalleen, kahdensadan punnan maksamisesta hetimiten Nigel Olifauntille, Glenvarlochin loordille, hänen saamisenaan valtiolta, valtuuttaen panttina pidettäväksi balas-rubiineista punotun ja isolla timantilla koristetun käädyn, niinkuin oli kuvattuna hänen majesteettinsa jalokivien luettelossa, ja jätettäväksi sanotun George Heriotin, sanotun summan lainaajan haltuun, kunnes hän oli saanut lainmukaisen hyvityksen ja maksun siitä. Toisella määräyksellä hänen majesteettinsa valtuutti sanotun George Heriotin ryhtymään toimiin muutamien rahamiesten kanssa, kohtuullisilla ehdoilla hankkiakseen hänen majesteettinsa nykyisiin tarpeisiin rahasumman, ei 50,000 markkaa vähempää, mutta niin paljoa enemmän kuin oli sopivasti saatavissa.
"Ja onko hänellä mitään opillista tietoa, tällä loordi Nigelillämme?" kysyi kuningas.
George Heriot ei kyennyt antamaan täsmällistä vastausta, mutta hän arveli nuoren loordin tutkiskelleen ulkomailla.
"Me neuvomme häntä itse", lupasi kuningas, "miten hän voi jatkaa lukujaan edullisimmin; ja kenties otamme hänet hoviin lueskelemaan Steenien ja Charles-lapsosen kanssa. Ja nyt kun muistamme, tiehesi — tiehesi, George — sillä poikaset tulevat pian kotiin, ja me emme vielä haluaisi antaa heille vihiä tästä asiasta, joka on ollut puheenamme.Propera pedem, oi Geordie. Painalla muuli polviesi väliin, ja Herra olkoon kanssasi."
Siten päättyi leppeän Jaakko-kuninkaan ja hänen hyväntahtoisen kultaseppänsä ja jalokivikauppiaansa neuvottelu.
Kiusallinen ritari.
Vieraanvaraisen porvarin kutsuma kunnon seurue kokoontui hänen taloonsa Lombard-kadulle puolipäivän "tyhjänä ja nälkäisenä hetkenä" aterialle, joka jakaa päivän kahtia, ollen jokseenkin se vaihe, jolloin nykyajan muodinmukaiset ihmiset kääntävät kylkeänsä vuoteellaan ja alkavat monin epäilyksin ja epäröiden ajatella, että he nyt vähin erin alottavat päivänsä. Sinne tuli nuori Nigel kylläkin yksinkertaisessa asussa, mutta hänen pukunsa oli kuitenkin soveliaampi hänen ikäänsä ja arvoonsa kuin ennen käyttämänsä. Melkoisesti oli myöskin parantunut ulkomuodoltaan hänen saattolaisenaan saapunut palvelijansa Moniplies. Hänen juhlalliset ja ankarat kasvonpiirteensä tuijottivat sinisen samettilakin alta, joka oli veikeästi asetettu kallelleen päähän, ja yllään oli hänellä eheä ja vankka takki englantilaista sinistä verkaa, joka olisi kestänyt kaikkien Fleet-kadun oppipoikien tempomista, päin vastoin kuin hänen entinen vaatekappaleensa. Kilpeä ja lyömämiekkaa hän kantoi asemaansa kuuluvina aseina, ja sievä loordin vaakunalla varustettu hopealaatta ilmoitti, että hän oli ylimystön lisäke. Hän istuutui kelpo ammatinharjoittajan ruokakammioon, hyvillä mielin huomaten, että hänen pöytäpalvelustaan pitohuoneessa arvattavasti palkittaisiin osuudella ateriaan, jollaiseen hän oli harvoin päässyt käsiksi.
Mr. David Ramsay, syvämielinen ja nerokas käsityöläinen, saatettiin lupauksen mukaan turvallisesti Lombardkadulle hyvin pestynä, harjattuna ja puhdistettuna sulatusuunin ja ahjon noesta. Mukana tullut tytär oli noin kahdenkymmenen vanha, hyvin sievä ja säveä, vaikka vilkkaat mustat silmät tuon tuostakin haastoivat sitä yksitotisuuden ilmettä vastaan, johon vaitiolo, eristys, koruton samettihippi ja kamritsiröyhelö oli tuominnut mistress Margetin, rauhallisen porvarin tyttärenä.
Kutsuttu oli niinikään kaksi Lontoon kauppiasta, ruumiikkaita porvareita väljine kauhtanoineen ja monirenkaisine kultaketjuineen, hyvinvoipia kansalaisia ja kokeneita liikemiehiä, mutta he eivät kaipaa mitään erityistä kuvausta. Mukana oli myös vanhanpuoleinen pappismies kaavussaan ja uumatakissaan, säyseä kunnianarvoisa vanhus, joka yksinkertaisilta tavoiltaan yhtyi hoitoonsa uskottuihin kaupunkilaisiin.
Nämä voimme jättää lyhyellä maininnalla, mutta jonkun verran enemmän huomiota vaatii Girnigo-linnan parooni Mungo Malagrowther omituisena aikansa ilmiönä.
Ritari koputti mestari Heriotin ovelle juuri kun kello alkoi lyödä kahtatoista ja istui tuolillaan ennen kuin viimeinen lyönti oli kajahtanut. Täten sai hän oivallisen tilaisuuden lausua ivallisia huomautuksia kaikista myöhemmin tulleista, mainitsemattakaan pikku letkauksia niiden kustannuksella, jotka olivat ehättäytyneet saapumaan aikaisemmin.
Kun Sir Mungolla oli vähän, jos ollenkaan, muuta omaisuutta kuin pelkkä nimensä, oli hän varhain joutunut hoviin vitsapojaksi, kuten sitä virkaa silloin nimitettiin, kuningas Jaakko VI:lle,[25] ja hänen majesteettinsa mukana sai hän kaikkinaista kaunotieteitten opetusta hänen kuuluisalta kasvattajaltaan George Buchananilta. Vitsapojan virka tuomitsi hoitaja-poloisensa kokemaan kaiken sen ruumiillisen kurituksen, jota Herran voideltu kielioppinsa ja lukukirjansa samoilussa saattoi joutua ansaitsemaan, vaikka hänen oma persoonansa luonnollisesti säilyi pyhänä. George Buchanan ei tosin hyväksynyt sijaisrangaistuksen käyttöä, joten hänen ankaran hallintansa aikana Jaakko joutui itse hyvittämään vikansa ja Mungo Malagrowther toimitti virkaansa vain nimellisesti; mutta Jaakon toinen kouluttaja, mestari Patrick Young, toimi muodollisemmin ja järkytti nuoren kuninkaan sisintä selkäsaunoilla, joilla vitsapoika sai maksaa kuninkaallisen lukutyön kompastukset. Ja Sir Mungon ylistykseksi mainittakoon, että hänessä oli piirteitä, jotka mitä parhaiten soveltuivat hänen viralliseen asemaansa. Hänellä oli nuoruudessaankin luonnostaan säännöttömät ja eriskummalliset kasvonpiirteet, jotka pelon, kivun ja suuttumuksen väänteissä muistuttivat goottilaisen kulmaveistoksen outoja kasvonmuotoja. Hänen äänensä oli myös kimakka ja kuikutteleva, niin että hänen omituisen muotonsa ilme ja yliluonnolliset ulvahduksensa mestari Youngin sääntelemättömässä kylvetyksessä olivat omiaan tekemään suomimisen ansainneeseen hallitsijaan kaiken sen vaikutuksen, mitä suinkin saattoi aiheuttaa toisen ja viattoman ihmisen näkeminen kärsimässä omasta rikkomuksesta.
Sir Mungo Malagrowther, sillä sen arvonimen hän voitti, sai siten hovissa varhain jalansijan, jota toinen olisi parantanut ja tukenut. Mutta hänen vartuttuaan liian isoksi vitsomiseen ei hänellä ollut mitään muita keinoja tehdäkseen itseänsä otolliseksi. Katkera, pisteliäs ja panettelunhaluinen mielenlaatu, häijy sukkeluus ja niiden kadehtiminen, jotka menestyivät paremmin kuin tuollaisten herttaisten ominaisuuksien haltia itse, eivät tosin aina ole olleet esteinä hovimiehen kohoamiselle, mutta silloin täytyy niihin sekautua joku määrä itsekästä viekkautta ja harkintaa, joista Sir Mungolla ei ollut mitään osuutta. Hänen ivansa pillastui milloin hyvänsä, hänen kateutensa ei kyennyt piiloutumaan, ja pitkääkään aikaa ei hän ollut täysi-ikäisenä, kun hänellä jo oli niskoillaan niin monta riitaa, että niistä vastaamaan olisi tarvittu kissan kaikki yhdeksän henkeä. Eräässä tuollaisessa ottelussa hän sai kenties onnekseen vamman, joka kelpasi hänelle estelyksi samanlaisten tarjousten hyväksymiselle siitä lähtein. Ranagullionin parooni Rullion Rattray sivalsi kuolettavaksi tahdotussa kaksintaistelussa häneltä kolme oikean käden sormea, niin että Sir Mungo ei sen koommin pätenyt pitelemään miekkaa. Myöhemmin hän sepitettyään joitakuita pilkkasäkeitä lady Cockpenista sai niin tuiman selkäsaunan muutamilta palkatuilta henkilöiltä, että hänet löydettiin puolikuoliaana paikalta; häneltä oli katkennut toinen reisi, ja huonosti lastoitettuna jätti se hänen käyntiinsä onnahduksen, jolla hän nilkutti hautaansa asti. Jalan ja käden vaivaisuus lisäsi melkoisesti tämän omituisen miehen ulkomuodon kummallisuutta ja varasi hänelle kaikiksi ajoiksi henkilökohtaisen koskemattomuuden oman mielenlaatunsa vaarallisemmilta seurauksilta; ja vähitellen hän vanheni hovin palveluksessa, hengen ja ruumiin puolesta turvattuna, vaikka saamatta ystäviä taikka ylennystä. Toisinaan huvittivat kuningasta kyllä hänen purevat kompansa, mutta hänellä ei ollut milloinkaan kylliksi taitoa suotuisan tilaisuuden käyttämiseen hyväksensä, ja hänen vihamiehensä, joina muuten olikin koko hovi, keksivät aina keinoja hänen suistamisekseen jälleen pois suosiosta. Kuuluisa Archie Armstrong tarjosi jalomielisenä Sir Mungolle oman narritakkinsa lievettä, siten antaakseen hänelle ammatti-ilvehtijän etuoikeudet ja vapaudet, "sillä tänällään Sir Mungo", sanoi kirjavan kaavun kantaja, "ei saa kelpo pilasta sen enempää kuin hädin kuninkaan suvaitsemuksen sen tekemiselle".
Lontoossakaan ei ympärillä tihkuva kultasade kostuttanut Sir Mungo Malagrowtherin kuivettunutta elämänlatua. Hän kävi vanhaksi, vähäkuuloiseksi ja kärtyiseksi, menetti sen joustavuudenkin, joka oli ennen elvyttänyt hänen pistelyitään, ja sai osakseen pelkkää sietämistä Jaakolta, joka oli kyllä itse melkein yhtä elähtänyt, mutta halusi yhä hartaasti ja liiallisestikin pitää ympärillään nuorta väkeä.
Siten näivettyneenä vuosiensa ja toiveittensa keltalehtiseen syksyyn näytti Sir Mungo laihaa runkoansa, ja haalistunutta korukirjaustansa hovissa niin harvoin kuin velvollisuutensa salli. Hän vietti aikansa antautumalla ilkkumiseensa julkisilla kävelyteillä ja Pyhän Paavalin kirkon kuorikäytävillä, jotka olivat silloin uutistenonkijain ja kaikenkarvaisten liehujain kokouspaikkana, etupäässä seurustellen sellaisten maanmiestensä kanssa, joita hän piti synnyltään ja arvoltaan itseänsä alempina. Tällä tavoin hän liike-elämää ja sen harjoittajia vihaten ja halveksien kuitenkin oleksi melkoisen paljon niiden skotlantilaisten käsityöläisten ja kauppamiesten keskuudessa, jotka olivat seuranneet hovia Lontooseen. Näille hän sai purkaa ynseyttänsä suurtakaan pahennusta tuottamatta, sillä toiset alistuivat pilkkapuheisiin ja nurinaan hänen syntyperänsä ja aatelisuutensa johdosta, koska ne tuohon aikaan tuottivat suuria etuoikeuksia — kun taasen järkevämmät säälivät ja sietivät sekä oloiltaan että mielenlaadultaan onnetonta vanhusta.
Jälkimäisiä oli George Heriot. Hänen tapansa ja kasvatuksensa kehittivät hänessä kyllä ylimysmielisiä tunteita siinä määrin, että niitä ei nykyään pidettäisi sille yhteiskunnalliselle asteelle soveliaina, mutta hän oli siksi itsenäinen ja järkevä, ettei päästänyt Sir Mungon kaltaista henkilöä omavaltaisesti häiritsemään tai sopimattoman vapaasti kohtelemaan huonekuntaansa. Kuitenkaan ei hän ollut ritarille ainoastaan kunnioittavan kohtelias, vaan erityisen ystävällinen ja jalomielinen.
Senvuoksi ilmeni tämä Sir Mungo Malagrowtherin käyttäytymisessä, hänen tullessaan huoneeseen. Hän tervehti ensin mestari Heriotia ja siivoa, vanhanläntää, hiukan ankaran näköistä myssypäistä naishenkilöä, joka täti Juditin nimisenä piti emännyyttä tämän talossa ja pöydässä. Tällöin ei hän osoittanut juuri nimeksikään sitä kopeata happamuutta, joka levisi hänen oudoille kasvoilleen, kun hän kumarsi David Ramsaylle ja sitte noille kahdelle vakavalle kauppiaalle. Hän työntäysi jälkimäisten keskusteluun, huomauttaakseen kuulleensa Paavalin kirkossa, ettei nähtävästi ollut odotettavissa penninkään osinkoa Pindividen vararikkoisesta liikkeestä, tuon suuren kauppiaan, joka oli hänen sanantapansa mukaan hämmentänyt variksille huttua ja jonka hän samasta lähteestä tiesi jääneen maksamaan kumpaisellekin puhuttelemallensa kauppamiehelle; "mennyttä kiluineen ja kaluineen, laiva ja lasti, köli ja köydet, nyt ja iankaikkisesti".
Kauppamiehet irvistivät toisilleen, mutta liian ymmärtävinä päästämään yksityisiä asioitansa julkisen keskustelun aiheeksi he kallistivat päänsä likekkäin ja välttivät enempää haastelua supatuksella.
Vanha skotlantilainen ritari hätyytti sitte kelloseppää samalla häikäilemättömällä tuttavallisuudella. "Davie", hän alotti, "Davie, sinä lapsestunut vanha houkkio, etkö ole vielä tullut hulluksi, sovelluttaessasi niin sanottua suuretiedettäsi Ilmestyskirjaan? Olen odottanut sinulta kuuluvaksi selvitystä pedon merkistä, kirkasta kuin puolen pennyn pillin vihellys."
"Niin, Sir Mungo", myönsi käsityöläinen, työläästi herätettyään muistiinsa, mitä hänelle oli sanottu ja kuka häntä puhutteli, "taisittepa osata paremmin pilkkaan kuin itse tiedättekään, sillä ajatellessanne ensiksikin pedon kymmentä sarvea voitte helposti arvioida sormillanne —"
"Sormillaniko, senkin riivatun vanha ruosteinen kellorämä!" huudahti Sir Mungo, puolittain piloillaan ja puolittain tosissaan laskiessaan miekankahvaan kätensä eli oikeastaan käpälänsä, sillä Sir Rullionin lyömämiekka oli typistänyt sen siihen muotoon. "Tarkoitatko herjata minua vammastani?"
Mestari Heriot asettui väliin. "En saa David ystäväämme käsittämään", hän sanoi, "että raamatun ennustukset ovat aiottuja jäämään hämäryyteen, kunnes niiden odottamaton tapahtuminen saa täyttymään, mitä oli kirjoitettu, niinkuin entisinäkin aikoina. Mutta teidän ei sovi silti käyttää ritarillista uljuuttanne häneen."
"Se menisikin silloin hitto vieköön haaskiolle", sanoi Sir Mungo nauraen. "Yhtä hyvin lähtisin koirineni ja torvineni metsästämään kapista lammasta, sillä hän on taas horroksissa ja vajonnut leukaa myöten numeroihin, osamääriin ja jaettaviin. Mistress Margaret, sievä simasuuni", sillä nuoren neitosen kauneus sai Sir Mungo Malagrowtherinkin yrmeät piirteet hiukan höllenemään, "onko isänne aina yhtä hauska seuramies kuin näyttää tällähaavaa olevan?"
Mistress Margaret hymyili tarkoituksettomasti, heitti niskojaan, katsahti kumpaisellekin puolelleen ja sitte suoraan eteensä, ja omaksuttuaan kaikki ujon hämmennyksen ja arkuuden eleet, jotka hänen mielestään olivat tarpeellisia peittämään hänen luonteeseensa todella kuuluvaa älykästä kerkeyttä, hän viimein vastasi: "Isä on todella hyvin mietiskeleväinen, mutta sen mielenlaadun on hän kuulemma perinyt minun isoisältäni."
"Sinun isoisältäsi!" huudahti Sir Mungo epäiltyään, tokko oli kuullut oikein. "Isoisältäänkö hän sanoi! Tyttö on päästään pyörällä! En tiedä tällä puolen Temple Baria ainoatakaan naikkosta polveutuneeksi niin etäisestä sukulaisesta."
"Hänellä on kuitenkin kummi-isä, Sir Mungo", huomautti George Heriot, taas asettuen väliin; "ja toivoakseni myönnätte hänelle kylliksi vaikutusta pyyntöön, että te ette pane hänen sievää kummilastansa noin punastelemaan."
"Sen parempi — sen parempi", tuumi Sir Mungo. "Hänelle on kunniaksi, että hän Bow-teatterin kellonkaikunan piirissä syntyneenä ja kasvaneena kykenee punastumaan mistään. Ja kautta sieluni, mestari George", hän pitkitti taputtaen pahastunutta ja vastahakoista kaunotarta leuan alle, "hän on kyllin viehkeä korvatakseen sukujuurtensa puutteen — ainakin Cheapsiden tapaisella seudulla, missä kattila ei voi sanoa pataa —"
Neitonen punehtui, muttei niin vihastuneesti kuin äsken. Mestari George Heriot kiirehti keskeyttämään Sir Mungon kotoisen puheenparren lopun, esittelemällä hänet loordi Nigelille.
Sir Mungo ei saanut ensimältä tajutuksi, mitä hänen isäntänsä sanoi."Kuka turkanen, mies?"
Kun hänen korvaansa uudestaan tolkuttiin Nigel Olifauntin, Glenvarlochin loordin nimi, suoristausi hän ja kestitsijäänsä hiukan karmeasti silmäillen moitti tätä siitä, että hän ei tutustuttanut säätyhenkilöitä toisiinsa, heidän voidakseen vaihtaa tervehdyksiä ennen kuin sekaantuivat muuhun seuraan. Hän suoritti sitte niin arvokkaan hovikumarruksen uudelle tuttavalleen kuin vialliset raajansa sallivat, ja huomauttaen tunteneensa vanhan loordin hän toivotti nuoren ylimyksen tervetulleeksi Lontooseen ja toivoi saavansa nähdä hänet hovissa.
Nigel oivalsi heti sekä Sir Mungon sävystä että isäntänsä tiukkaan puristuneista huulista, jotka näyttivät hillitsevän naurunhalua, että hän oli tekemisissä kaikesta tavallisesta poikkeavan erikoisolennon kanssa ja vastasi hänen kohteliaisuuteensa soveliaan juhlallisesti. Sir Mungo sillävälin tähysti häntä hyvin totisena, ja koska luontaisten etujen näkeminen oli hänelle yhtä kiusallista kuin varallisuudenkin tai muiden satunnaisten siunausten kohtaaminen, oli hän tuskin täydellisesti silmännyt nuoren loordin komeata ryhtiä ja kaunismuotoisia kasvonpiirteitä, kun hän Uzin miehen lohduttajan lailla vetäysi hänen luokseen ylistämään Glenvarlochin loordien entistä suuruutta ja pahoittelemaan kuulemaansa tietoa, että esi-isien omaisuus oli luisumassa heidän nykyisen edustajansa hallusta. Hän siirtyi kuvailemaan Glenvarlochin päärakennuksen kauneuksia — vanhan linnan mahtavaa asemaa — aavaa järven selkää, joka antoi runsaasti vesilintuja haukallapyyntiin — laajaa rajametsää, joka päättyi hirvien suosimaan vuorenharjanteeseen — ja kaikkia muita tuon uhkean ja ikivanhan paroonikunnan hyviä puolia, kunnes Nigelin täytyi kaikesta vastarinnastaan huolimatta väkisinkin huoata.
Sir Mungo oli aina näppärä huomaamaan, milloin hänen puhuttelemansa häväs oli lyöttynyt. Hän havaitsi uuden tuttavansa jo luimistelevan ja olisi mielellään kehittänyt haastelua, mutta samassa koputti keittiömestari kärsimättömästi väkipuukkonsa varrella tarjoilupöydän laitaan ja antoi siten merkin, jonka kumu kuului kautta talon, kutsuen palvelusmiehet tuomaan päivällisen pöytään ja vieraat istuutumaan sen ääreen.
Sir Mungo oli hyvän kestityksen ihailija, ja se taipumus muuten saattoikin jossain määrin suostuttaa hänen arvonsatuntoa näihin kyläilyihin. Moike sai hänet tuossa tuokiossa jättämään Nigelin ja muut vieraat rauhaan, kunnes hän oli ehtinyt asettumaan asianmukaiselle ylemmyyttänsä vastaavalle paikalle runsaan pöydän ääreen. Siellä hän täti Juditin vasemmalla puolella istuen näki Nigelin ottavan haltuunsa vielä korkeamman kunniasijan oikealtaan, erottaen arvoisan vaimon sievästä mistress Margaretista; mutta tämän havainnon hän teki kärsivällisempänä siitä syystä, että hänen ja nuoren loordin välissä tuoksusi oivallisesti silavoittu salvukukko.
Päivällinen meni ajan tapojen mukaan. Kaikki oli laadultaan erinomaista, ja paitsi luvattuja skotlantilaisia herkkuja tarjosi pöytä häränlihaa ja vanukasta, vanhan Englannin ainaisia ruokavaroja. Pieni kaapillinen hyvin aistikkaasti ja kauniisti muovattuja pöytähopeita ei ollut saamatta osakseen muutamien vieraitten kiittelyjä ja salakähmäistä letkausta Sir Mungolta omistajan taitavuudesta omassa käsityössään.
"Minua ei hävetä se käsiala, Sir Mungo", virkkoi kunnon porvari. "Sanotaan hyvän kokin osaavan nuolla oman näppinsä, ja olisi mielestäni suhdatonta, että minä laajassa Britannian valtakunnassa puolet korukaappeja hopeilla varustettuani kattaisin oman pöytäni halvalla tinalla."
Pappismiehen ruokaluku jätti nyt vieraille vapauden käydä käsiksi heidän eteensä asetettuun maalliseen hyvyyteen, ja ateria jatkui hyvin säveästi, kunnes täti Judit paremmin suositellakseen salvukukkoa vakuutti seurueelle, että se oli kuuluisaa siipikarjarotua, jonka hän oli itse tuonut Skotlannista.
"Sittepä, niinkuin jotkut sen maanmiehet, madam", virkkoi säälimätönSir Mungo ja vilkaisi samalla isäntäänsä kohti, "se on hyvin rasvottuEnglannissa".
"On joitakuita toisia sen maanmiehiä", vastasi mestari Heriot, "joille kaikki Englannin voitelu ei ole kyennyt tekemään samaa hyvää palvelusta".
Sir Mungo irvisti ja punastui, muu seurue nauroi; ja ivailija, jolla oli syynsä pidättyä äärimäisyyksistä mestari Georgen kanssa, vaikeni aterian loppuajaksi.
Ruokalajit vaihdettiin makeisiin ja mitä parhaimpaan viiniin, ja Nigel näki lontoolaisen ammatinharjoittajan vieraanvaraisuuden suorastaan voittavan varakkaimpienkin raatiherrain kekkerit, joissa hän oli käynyt ulkomailla. Kuitenkaan ei ollut havaittavissa mitään kopeilua tai äveriään porvarin asemaan soveltumattomalta tuntuvaa.
Pitojen pitkittyessä Nigel sen ajan seuratapojen mukaan omisti puhelunsa etupäässä mrs. Juditille, jonka hän huomasi lujaa skotlantilaista ymmärrystä edustavaksi naiseksi, enemmän luontuvaksi puritanien katsantokantaan kuin hänen veljensä Georgen — sillä siinä suhteessa olivat he toisiinsa, vaikka jälkimäinen aina sanoi häntä tädiksi, — mitä likeisimmin kiintyneeksi häneen ja ahkeraksi pitämään silmällä hänen kaikkinaista mukavuuttaan. Kun tämän kelpo vaimon puhelu ei ollut vilkasta eikä huomattavaa, kääntyi nuori loordi luonnollisesti myös vanhan kellosepän peräti kauniiseen tyttäreen, tämän istuessa hänen vasemmallaan. Mistress Ramsaylta ei kuitenkaan ollut saatavissa muita kuin yksitavuisia vastauksia, ja kun nuori urho oli virkkanut parhaat ja miellyttävimmät kohteliaisuutensa keksinnöt, väreili tytön sievillä huulilla hymy niin vienona ja häipyvänä, että sitä tuskin saattoi eroittaa.
Nigel alkoi kyllästyä seuraansa, sillä vanhat kauppiaat haastelivat talon isännän kanssa liikeasioista ylimykselle tyyten tajuamattomaan tapaan. Mutta silloin käänsi äkkiä Sir Mungo Malagrowther heidän huomionsa muuhun.
Tämä rakastettava henkilö oli tovia aikaisemmin vetäytynyt pois seurasta erään ulkonevan ikkunan komeroon, josta sai katselluksi talon edustalle ja pitkin katua. Tätä paikkaa piti Sir Mungo mieluisampana varmaankin niiden näkyjen takia, joilla suuren kaupungin kadut tavallisesti tehoavat arvosteluhaluisen tarkkailijan mieleen. Hän ei arvattavasti ollut tähän saakka nähnyt mitään merkillistä, mutta nyt kuului ulkoa kavioiden töminää, ja ritari huudahti: "Toden totta, mestari George, sinun on paras pistäytyä puotiin, sillä tässä tulee Knighton, Buckinghamin herttuan palvelija, ja hänen takanaan kaksi miestä, niinkuin olisi hän itse loordi herttua".
"Kassanhoitajani on alhaalla", sanoi Heriot häiriintymättä, "ja hän antaa minulle tiedon, jos hänen ylhäisyytensä määräykset vaativat kiireellistä huomiotani".
"Hmh! — kassanhoitajasi?" jupisi Sir Mungo itsekseen; "hänellä olisi ollut helppo virka, kun sinut ensin tunsin." "Mutta", sanoi hän ääneen, "etkö tule edes ikkunaan katsomaan, sillä Knighton on kierittänyt taloosi jyhkeän hopea-astian? Ha ha ha! — kierittänyt syrjällään niinkuin pojanviikari kaahaisi vannetta. En voi olla nauramatta sen miehen röyhkeyttä — ha ha ha!"
"Te luulemma ette voisi olla nauramatta", virkkoi George Heriot nousten istualtaan ja lähtien huoneesta, "vaikka paras ystävänne makaisi kuolemaisillaan".
"Katkeraa tuo, mylord — vai mitä?" sanoi Sir Mungo Nigeliin kääntyen. "Ystävämme ei tyhjänpäiten ole kultaseppä — hänen älynsä ei ole lyijyinen. Mutta lähdenpä alas katsomaan, mitä siitä tulee."
Portaissa tuli Heriotia vastaan hänen kassanhoitajansa hiukan huolestuneen näköisenä. "No, mitä nyt, Roberts", kysyi kultaseppä, "mikä on hätänä, mies?"
"Siellä on Knighton, mestari Heriot, hovista — Knighton, herttuan mies. Hän toi takaisin tarjottimen, jonka veitte Whitehalliin, paiskasi sen ovikäytävään niinkuin vanhan tinalautasen ja käski minun sanoa teille, ettei kuningas huoli teidän kamastanne."
"Niinkö vain", sanoi George Heriot. "Vai ei minun kamastani! Tule tänne konttorihuoneeseen. Roberts. Sir Mungo", hän lisäsi, kumartaen ritarille, joka oli liittynyt mukaan ja aikoi seurata heitä, "sallikaahan minun hetkiseksi poistua".
Tämän estelyn johdosta Sir Mungo, joka oli kuten muukin seurue kuullut George Heriotin ja hänen kassanhoitajansa sananvaihdon, näki itsensä tuomituksi odottamaan ulommassa liikehuoneessa. Siellä olisi hän yrittänyt viihdyttää kiihkeätä uteliaisuuttaan urkkimalla Knightonilta, mutta se suuruuden lähettiläs oli vain lisännyt herransa töykeään sanomaan hiukan omaa karkeuttaan ja taas karauttanut länttä kohti, saattolaiset kintereillään.
Sillävälin oli pitohuoneeseen jääneessä seurueessa herättänyt jonkun verran levottomuutta Buckinghamin herttuan nimi, sekä kuninkaan että Walesin prinssin kaikkivaltiaan suosikin maininta. Hän oli enemmän peljätty kuin rakastettu, ja jollei hän ollutkaan ehdottomasti hirmuvaltainen luonnonlaadultaan, pidettiin häntä korskeana, rajuna ja kostonhimoisena. Nigelin sydäntä painosti se tunne, että hän itse saattoi olla alkuperäisenä syynä herttuan närkästymiseen hänen hyväntekijälleen, vaikka hän ei kyennyt kuvittelemaan miten tai miksi. Toiset tekivät huomautuksiaan kuiskien, kunnes äänet ulottuivat Ramsayn kuuluviin. Hän ei ollut edellisestä puhelusta kuullut sanaakaan, mutta syventyneenä noihin väitelmiin, joiden mukaan hän selitteli kaikkia tapauksia ja tulevaisia vaiheita, tarttui hän vain loppusanaan ja virkahti "Herttua — Buckinghamin herttua — George Villiers — niin — olen puhunut Lamben kanssa hänestä."
"Voi hyväinen! Mutta kuinka voitkaan sanoa niin, isä?" varoitti hänen tyttärensä, joka osasi oivaltaa isänsä koskettavan vaarallista aihetta.
"Ka, mitäs tyhjää, lapsonen", vastasi Ramsay; "tähdet vain luonnuttavat, ne eivät voi pakottaa. Mutta tiedäthän niiden, jotka kykenevät syntymätähtien asemasta ennustamaan, yleisesti sanovan hänen ylhäisyydestään, että silloin sattui huomattava Marsin ja Saturnuksen yhtymä — jonka näennäinen tai oikea aika, sovittamalla Oranienburgin leveysasteelle tehdyt Eichstadiuksen laskelmat Lontoon horisonttiin, on seitsemän tuntia viisikuudetta minuuttia yksiviidettä sekuntia —"
"Olehan vaiti, vanha tietäjä", sanoi Heriot, levollisin ja vakain kasvoin astuessaan huoneeseen. "Laskelmasi ovat oikeita ja epäämättömiä, kun ne koskevat messinkiä ja metallilankaa ja koneellista voimaa; mutta tulevaisia tapauksia vallitsee Hän, joka pitää kuninkaitten sydämiä kädessään."
"Niin, mutta, George", intti kelloseppä, "sen herrasmiehen syntymähetkellä havaittiin merkkien yhtymä, joka osoitti hänen uransa koituvan ihmeelliseksi. Kauvan on hänestä sanottu, että hän syntyi juuri yön ja päivän vaiheella ja ristiriitaisten vaikutteiden alaisena, jotka saattavat tuntua sekä meihin että häneen.
"'Täysi kuu ja korkea meri, suuren miehen on sinulla veri; punainen koitto ja myrskytaivas veriseen kuoloon päättyvät vaivas.'"
"Ei ole hyvä puhua semmoisista asioista", kielsi Heriot, "liiatenkaan isoisia koskevista. Kiviseinillä on korvat, ja ilman lintu lennättää tiedon."
Useat vieraat näyttivät olevan isäntänsä mieltä. Molemmat kauppiaat jättivät lyhyeen hyvästi, ikäänkuin tuntien jotakin olevan vialla. Oppilasvartionsa ilmestyttyä valmiiksi veti mistress Margaret isäänsä takinhihasta ja havahdutti hänet aprikoimasta Ajan tai Onnettaren pyörää. Tyttönen toivotti nyt hyvää yötä ystävättärelleen mrs. Juditille ja sai siunauksen kummi-isältään, joka samalla pisti hänen hentoon sormeensa varsin aistikkaan ja hyvinkin kallisarvoisen sormuksen, sillä hän salli neitosen harvoin poistua luotansa ilman jotakuta hellyytensä todistetta. Siten kunniakkaasti erinneenä hän saattueineen läksi tekemään paluuta Fleet-kadulle.
Sir Mungo oli hyvästellyt mestari Heriotin tämän tullessa takaisin konttorihuoneesta, mutta niin kiintynyt oli hän ystävänsä asioihin, että hän mestari Georgen mennessä ylikertaan ei voinut olla poikkeamatta tuohon pyhäkköön katsomaan, missä puuhassa Roberts oli. Ritari havaitsi kassanhoitajan laativan otteita noista jykevistä messinkihakaisista nahkaselkäisistä käsinkirjoitetuista niteistä, jotka ovat liikemiesten ylpeytenä ja turvana sekä armoaikansa umpeen päästäneiden kauppatuttavien kauhuna. Kelpo ritari tuki kyynäspäänsä kirjoituspöytään ja virkkoi toimimiehelle surkuttelevalla äänenpainolla: "Kas, pelkäänpä menettäneenne hyvän liiketuttavan, mestari Roberts; taidatte valmistella hänelle laskua?"
Roberts sattui olemaan hiukan huonokuuloinen kuten Sir Mungo itsekin ja osasi myös samoin kuin hän käyttää sitä seikkaa parhaiten. Hän siis vastasi tahallansa kieroon: "Pyydän nöyrästi anteeksi, Sir Mungo, kun en ole aikaisemmin lähettänyt laskuanne, mutta mestari kielsi häiritsemästä teitä. Heti paikalla merkitsen erät kokoon." Niin sanoen hän alkoi selata kohtalonkirjansa lehtiä, mutisten: "Hopeasinetin korjaus — uusi solki virkavitjoihin — kullattu koristeneula hattuun, nimittäin Pyhän Andreaksen risti ohdakkeineen — vaskella silattu pari kannuksia — tämä Daniel valurille, me kun emme pidä sellaisia kaupan."
Hän olisi jatkanut, mutta valmistautumattomana kestämään omien pikku velkojensa luettelua ja vielä vähemmin halullisena suorittamaan niitä heti Sir Mungo ritarilliseen tapaan toivotti kirjanpitäjälle hyvää yötä ja läksi talosta muitta mutkitta. Apulainen hymyili hänen jälkeensä porvarillisen kohteliaasti ja ryhtyi taas viipymättä vakavampaan työhönsä, jonka oli Sir Mungo tunkeutumisellaan keskeyttänyt.