"Sano Niilo herralle", lausui hän palvelijalle, "että me olemme koossa täällä ja että hän on tervetullut seuraamme."
Palvelija meni. Ja salissa syntyi kolkko hiljaisuus. Piispa seisoi kädet seljän takana ja katseli vanhaa, puista ristiinnaulitun kuvaa, joka riippui seinällä. Ritarit, jotka seisoivat hänen vasemmalla puolellaan, muistuttivat synkkää, uhkaavaa pilveä. Niin, ukkospilvi kieppui vuorenseinämällä, mutta alhaalla laaksossa loisti aurinko. Ja se aurinko, se kuvasteli niissä katseissa, joilla talonpojat tähystelivät milloin piispaa milloin taas ovea.
Silloin kuului askelten ääniä ulkopuolelta, ovi avattiin ja palvelija ilmoitti herra Niilo Sturen.
Tyyni, melkein synkkä vakavuus ilmeni Niilo Sturen kasvoilla, kun hän astui sisään ja katsoi ympärilleen salissa. Levollinen, miettivä katse suuntautui ensin syyttävänä piispaan. Eikä edes rehellisten kansanmiesten näkö näyttänyt saavan sitä poistumaan, vaikka ohimenevä ilon ja tyytyväisyyden ilme välähtikin hänen silmissään, kun heidät näki. Kaikki yksityiset kärsimykset ja viimeisen yhtymyksen muistot, kaikki ne nyt taas hiipivät elävinä esiin, nähdessään piispan ja häntä ympäröivät herrat — samat, jotka oli tavannut Linköpingin tuomiokirkossa. — Kaiken sen pakotti hän nyt kuitenkin piiloonsa, liian ylpeänä valittamaan, liian ylpeänä vaatimaan toisten kautta sitä hyvitystä, joka oli hänen itsensä hankittava. Ainoastaan se, joka koski valtakuntaa, lupaus, jonka Katillo piispa oli antanut hänelle, ennenkun aseilla läksi Ruotsin oikeutta puolustamaan — ainoastaan se oli nyt hänen ajatustensa esineenä.
Katillo piispa astui ritaria vastaan ja ojensi kätensä hänelle. Ja näytti melkein siltä, kuin olisi Niilo Sturen näkö saanut piispan rinnassa liikutuksen aikaan, jota hän vain vaivoin voi hillitä. Sten Sture oli pitänyt lupauksensa ja kertonut piispalle sen kamalan konnantyön, johon hänen serkkunsa oli tehnyt itsensä vikapääksi. Oli osottanut, että varjon siitä täytyi langeta osaksi hänenkin osalleen. Piispan rehellinen ja kunnollinen luonne ei ollut voinut uskoa mitään sellaista mahdolliseksi ja hän oli pitänyt innokkaasti serkkunsa puolta. Siitä huolimatta oli hän kuitenkin suostunut Steen herran ja vuoritilallisten pyyntöön ja antanut edellisen ratsastaa muutamain miesten kanssa Ekolsundiin. Kun hän nyt näki Niilo herran edessään, ei hän enää kauemmin voinut luottaa serkkunsa ritarillisuuteen. Se synnytti tuskaa hänen rinnassaan ja hänen jalossa mielessään nousi heti syvä, palava halu antaa loukatulle jollain tavoin hyvitystä ja saada sovinto aikaan. Mutta tämä ritarillinen mies huomasi myös samassa, että sitä hyvitystä, jota sellainen loukkaus vaati, ei hän ollut mahdollinen antamaan. Julkisesti lausuttu osanotto olisi kirvellyt vain vielä arkaa haavaa. Ja lain rankaisevaa kättä rikoksellista kohtaan ei hän voinut käyttää, kun mitään todistajia ei ollut.
Kaikki nämät yhdessä saivat nyt Katillo piispan enemmän myöntyväiseksi sille asialle, jota Niilo Sture ajoi, kuin mitä ehkä toisissa oloissa olisi mahdollista ollut.
"Olette kutsunut minut, Katillo piispa", alkoi tämä, "siitä teille vilpitön kiitos, sillä se selvimmin osottaa, että olette rehellinen mies. Ja siksi olen nyt saapunutkin luoksenne. Te olette pannut yksin tuon suuren työn toimeen. Se lähestyy jo täytäntöänsä…! Mikä on nyt teidän ajatuksenne siitä asiasta, josta viimeksi puhelimme toistemme kanssa Linköpingin tuomiokirkossa?"
"Ajatukseni on sama kuin silloinkin!" lausui piispa arvokkaana.
"Te ette ole siis unhottanut lupaustanne?" kysyi Niilo.
"En!… Ja juuri nyt täällä mietimmekin, kumpiko, kuninkaankruunuko vai arkkipiispan sauva, painaa enemmän Ruotsinmaassa! Te muistatte sanani ja tiedätte siis hyvin, että minä olen vannoutunut jälkimmäisen kannattajaksi. Siksi onkin ajatukseni nyt, että meidän ensin on saatettava arkkipiispa takaisin istuimelleen."
"Niin, se on teidän ja näitten muitten herrain ajatus", jatkoi Niilo, "tiedän sen kyllä, mutta tietkää se myöskin, että toinenkin ajatus on olemassa, nimittäin se, että Kaarlo kuningas on ensin palautettava takaisin valtakuntaansa, ja sen ajatuksen takana on koko Ruotsin rahvas. Ja nyt kysyn teiltä, Katillo piispa, onko todellakin tarkotuksenne se, että kuninkaankruunu Ruotsinmaassa tästedes olisi vain tyhjä koristus, ilman että sen kantaja saisi ajatella, puhua ja menetellä niinkuin sen arvo vaatii. Jos te todella haudotte sellaisia ajatuksia päässänne, niin silloin voitte vaikuttaa arkkipiispan vapauttamisen hyväksi — muussa tapauksessa pidätte velvollisuutenanne kutsua ensin Kaarlo kuninkaan takaisin! Mitä vihdoin siihen asiaan tulee, kummallako, Kaarlo kuninkaalla vai arkkipiispalla, on ennemmin oikeus nauttia teidän ja rahvaan urhoollisuuden hedelmistä, — niin siihen asiaan ei tarvitse monta sanaa tuhlata. Sillä luullakseni on koko valtakunta kumminkin suuremman arvoinen kuin Upsalan arkkipiispanistuin."
Joukko rahvasta ja kaupunkilaisia oli kokoutunut luostarin ulkopuolelle, heti kun levisi tieto, että Niilo Sture oli saapunut. Niilon puhuessa oli muutamia heistä pujahtanut saliinkin, kunnes lopulta ovi jäi auki ja koko sen puolinen osa huonetta humahti väkeä täyteen. Tarkkaavasti kuuntelivat he ritarin puhetta ja kun hän oli lopettanut, kävi suostumuksen kohina yli koko salin.
Piispa näytti kuitenkin vielä epäilevän, mutta Niilo jatkoi:
"Ruotsin nimessä ja tämän rahvaan nimessä, joka omaisuuttaan, vertaan ja henkeänsä säästämättä on taistellut maansa asian hyväksi, pyydän minä nyt teitä. Katillo piispa, ettette halveksisi sen tahtoa. Ryhtykää päinvastoin yhdessä sen kanssa puuhaamaan niin, että ennen kaikkia lähetetään sana Kaarlo kuninkaalle ja pyydetään hänen palaamaan takaisin valtakuntaansa."
Nyt tuli hiljaisuus salissa melkein kammottavaksi. Piispan vastauksesta riippuikin paljon. Kaksi voimaa, jotka tähän asti olivat toimineet yhdessä, olisi se voinut erottaa toisistaan. Se olisi voinut saattaa sisällissodan matkaan ja arvaamattoman kurjuuden ja hädän synnyinmaahan, ilman että kuitenkaan olisi voitu sanoa, kumpiko puolue oli lopulta voittava. Mutta piispa virkkoi:
"En tahdo erottaa itseäni Ruotsin rahvaasta!"
Ja hän ja Niilo Sture ojensivat toiselleen kätensä. Ja kaikuva suostumushuuto täytti salin, levisi sieltä vierien, niinkuin ukkonen, läpi luostarikäytävän aina pihalle asti, jossa sitä vielä tuhannet toistelivat.
Piispa lopetti sitten kokouksen ja jätti yhdessä Niilo Sturen kanssa salin, jonne herrojen synkkä joukko jäi seisomaan ehkä vielä paljon synkempänä ja uhkaavampana kuin ennen olikaan.
Ovella oli tungos suuri. Joukko vuoritilallisia, jotka tunsivat Niilon niiltä ajoilta, kun hän Taalainmaassa retkeili, tunki hänen ympärilleen. Ne puristivat hänen kättään, kiittivät häntä ja vakuuttivat, että he menisivät vaikka kuolemaan hänen edestään. Samassa löi myös voimakas käsi häntä olkapäälle, ja kun hän kääntyi ympäri, seisoi siinä hänen edessään sama pitkä kauppasaksa, joka oli herättänyt hänen huomiotaan Linköpingissä ja Krokekin luostarissa. Paljasta ihastusta säteili tämän silmistä, kun hän nyt katseli Niilo herraa.
"Ottakaa vastaan myös minunkin kiitokseni siitä, jalo ritari, mitä nyt olette puhunut", sanoi hän. "Ehkä tapaammekin vielä kerran toisemme taistelussa Ruotsin kuningas kruunun puolesta."
Niilo piti kauppiaan kättä omassaan ja aikoi juuri kysyä häneltä, kuka hän oli. Mutta tämä tempasikin kätensä irti ja katosi joukkoon.
* * * * *
Kuningaskruunu vai — arkkipiispan sauva! — Siitä oli nyt kysymys. Ja Ruotsin rahvas taisteli edellisen, sen mahtavat herrat jälkimäisen puolesta, sillä aikaa kun molemmat kuninkaat, niin Kaarlo kuin Kristiankin, toiselta puolen merta heittelivät ikävöiviä, kaipaavia katseita tuon säteilevän kalleuden puoleen, jonka olivat kadottaneet.
Se oli, tämä kuningaskruunu, balladien taikakoristeen kaltainen — se kiihotti miehen kunnianhimoa, mutta saavutettuna ei se tuottanutkaan uneksittua, kultaista onnea, vain pelkkää huolta levon, tuskaa rauhan asemesta. Kun se kaukana kimalteli, hurmasi ja lumosi sen ihana loisto, mutta kun se joutui omaan päähän, ei sitä loistoa enää huomannutkaan, ainoastaan painon tunsi. Ja välikappaletta, jolla taikaus oli manattava ja kruunu tehtävä siksi, joka sen pitikin olla, nimittäin vallan ja korkeuden merkiksi, — sitä välikappaletta eivät kuninkaat löytäneet taikka eivät ymmärtäneet hakea sitä sieltä, missä se löydettävissä oli. He ikäänkuin menettivät jalansijansa ja siellä kaikkien muitten yläpuolella, siellä unhottivat he, että hekin olivat vain maallisia olennoita, yhtä puuttuvaisia kuin muutkin, ja että ihmisyyden yleinen, keskinäinen rakkauden laki koski heitäkin. Kansainsa harrastusten etupäässä olisi heidän pitänyt kulkea, pitää laki voimassa ja rauha säilyttää. — Ja lujan keskinäisen rakkauden olisi pitänyt vallita heidän ja heidän kansainsa välillä. — Mutta niin ei käynyt. He päinvastoin erottivat itsensä kansasta, asettivat itsensä niin korkealle siitä, että molempia yhdistävät sisäiset langat katkesivat. Siten joutuivat he ikäänkuin seisomaan kansainsa pyrintöjä vastaan — vihollisuuteen, kuin olisi pitänyt rakkauteen pyrkiä. Mutta niin lennättikin tuuli heidät pois kuin kuihtuneen kukan varrestaan, jonka koristukseksi se ei enää kelpaa.
Itse asiassa oli kuningaskruunu nyt enää paljas, tyhjä nimi vain. Kaarlo tuli taas kuninkaaksi — mutta mikä ero nyt tämän ja sen ajan välillä, kun hän itse voimakkaalla kädellään toisten riveistä kohotti itsensä tähän arvoon! Se oli toinen voima, joka valloitti kruunun itselleen ja antoi sen lahjana hänelle. Ruotsin kansa oli tämä lahjoittaja ja Ruotsin itsenäisyys ja vapaus oli sen korkein päämäärä.
Mutta arkkipiispan sauva? — Se kohosi tähän aikaan loistavana ja mahtavana yli Ruotsinmaan. Sen aika oli kuitenkin ohimenevä ilmiö vain, ilmottaen olollaan toisen ajan tuloa, ajan, jonka kuluessa isänmaamme kohtaloita kunnialla ja menestyksellä ohjasivat miehet, jotka eivät olleet kuninkaita, taikka niinkuin Geijer sanoo, olivat "kuninkaita ilman kuninkaan nimeä." Se on heidän voimansa, joka nyt arkkipiispan sauvan suojissa ja lopulta sen tieltään työntäen raivaa itsensä esiin. Ja keskellä tätä loppumattomien taistelujen synkkää taulua valaisee kirkas valo sitä tietä, jota he kulkevat. Se on ensimäinen merkki, joka viittaa parempiin aikoihin, toivon tähti, joka ihanana loistaa läpi yön myrskyjen.
Kun mahtavat herrat ne vimmassaanKylät ja vallatkin kaataa,Saa talonpoika se tarmollaanNe taasen ylös raataa.
Viiteselitykset:
[1] Guardiaani.
[2] Yli menen siitä (Holavedenin yli) 1,000 lemmon nimessä.
[3] En koskaan enää mä Ruotsiin tuu! — Oli tullessa hepo ja uljas, Nyt mennessä vallan oon paljas!
[4] Tanskan linna.
[5] Tanskan suru.
[6] Herra olkoon teidän kanssanne.
[7] Kunnia olkoon sinulle, Herra!
[8] Kaarlon linna.
[9] Kansan ääni, totuuden ääni.
[10] Ruokasali luostarissa.
[11] Siihen ei tuo paksu pappi voi koskaan minua pakottaa!
[12] Kettil (Katillo) = kattila, gryta = pata.