"Sitä on hauska kuulla. On muuten sanottu, että hän olisi lempein silmin tähystellyt Knuutti Heikinpoikaa ja ehkä mielellään nähnytkin hänen kantavan autuaan herransa tanskalaista kruunua, niinkuin herra Kaarlo Knuutinpoika kantaa molempia toisia, Ruotsin ja Norjan."
"Voihan se totta ollakin, mutta Knuutti herra ei ollut yhtä mahtava kuin Kaarlo herra…"
"Mahtava!" kertoi Briita rouva selvästi närkästyneenä.
"Niin, tai oli hänellä mahtavampia vastustajia, kuin KaarlollaRuotsissa."
"Hyvä, hyvä", lopetti Briita rouva keskustelun, kun näki veneen laskevan rantaan, "vie nyt sanani sellaisinaan Olavi herran tietoon ja vakuuta hänelle, että hän voi tyttäreensä luottaa … mutta pane muistoon neuvoni … varovaisuutta, enemmän varovaisuutta!"
Kunnioittavasti kumarsi asepalvelija hänelle ja läksi sitten niemelle päin. Briita rouva kääntyi ympäri ja antoi katseensa kulkea pitkin kapeaa sinne tänne kiertelevää polkua. Sitten läksi hänkin hiljalleen kulkemaan kartanoa kohti.
Mutta vene laski rannasta ja hetken kuluttua nosti alus jo purjeensa ja läksi liukumaan ulos Hammarstadin lahdesta.
Erään puun takana metsässä istui Hurja Haukka ja tähysteli laivan liikkeitä kasvoissa ilme, joka selvään osotti, että hänen ajatuksensa kulkivat kokonaan toisia teitä. Niin olikin asian laita. Kuulemansa vaivasi häntä, ilman että itsekään ymmärsi syytä, miksi. Oloja ei hän tosin tuntenut niin tarkasti, että olisi voinut kuulemansa täyttä merkitystä käsittää. Mutta hän ymmärsi kuitenkin niin paljon, että hän tässä oli käteensä saanut pienen langanpätkän siitä vyyhdistä, jota oli punottu tai vieläkin ehkä punottiin Kaarlo kuninkaan turmioksi ja jonka siis myöskin täytyi koskea herra Niiloa, vaikka asema olisi kuinkakin muuttunut senjälkeen, kun Kaarlo Knuutinpoika oli tullut Ruotsin ja Norjan kuninkaaksi.
Ja yksin tämän tähden jo pani hän tarkasti mieleensä, mitä oli kuullut, ajatellen ja selvitellen sitä itselleen ymmärryksensä mukaan, jättäen tulevaisuuden tehtäväksi valaista ja selvittää sen, mitä siinä oli hämärää ja salaperäistä. Näistä mietteistä, joiden loppukohtana oli aina lopulta Niilo Bonpoika, kääntyivät ne vähitellen häneen yksistään ja siihen, miten hän helpoimmin ja sopivimmin voisi tavata hänet.
Vaatteensa olivat rääsyiset ja repaleiset ja vanukkeinen parta sekä hiukset tekivät hänet metsäläisen näköiseksi. Jos joku sattuisi hänet tässä asussa näkemään rakkaan Niilo herran seurassa, voisi se tälle olla vain vahingoksi. Siksi päättikin hän odottaa yön tuloa, mutta kuitenkin hiipiä taloa niin lähelle kuin mahdollista.
Varovasti metsän läpi liikkuen tuli hän, itsekään sitä huomaamatta, lopulta kauniiseen lehtoon, josta käytävä vei aina taloon asti. Aurinko alkoi jo laskeutua metsän taa ja puitten varjot pitenivät yhä. Mutta hän hiipi vain puulta puulle ja saapui lopulta lehdossa olevaan tuuheaan viidakkoon. Siellä hänen eteensä yhtäkkiä avautui linnan käytävä. Silloin vasta huomasi hän uskaltaneensa liian kauas. Ja sen huomion tehtyään aikoi hän vetäytyä takaisin, mutta samassa kohtasi hänen silmäänsä näky, joka sai vetämään hänet jo ojennetun jalkansa takaisin ja ikäänkuin lumosi hänet siihen paikalleen.
Vähäsen matkaa hänestä istuivat ruohopenkillä Niilo herra ja Iliana neiti. Voi, hän tunsi heidät molemmat niin hyvin! Ja kuitenkin, kuinka muuttunut oli Niilo herra siitä kuin viimeisen kerran näki hänet kahdeksan vuotta takaperin. Sama tyyni, miehekäs ryhti, samat jalot kasvonpiirteet, mutta mistä tuo surumielinen ilme, tuo ankara, melkeinpä synkkä vakavuus? Yksinäisen tarkastelijan sydän oli pakahtua, nähdessään tuon oudon muutoksen. Ja aivan kuin sitä varten, että se olisi tullut vielä selvemmästi näkyviin, istui hänen vierellään Iliana neiti, nuoruuden kauneutta uhkuen, onnellisemman ja iloisemman näköisenä kuin koskaan ennen…
Kaunis ilma oli houkutellut Iliana neidin puistoon iltakävelylle ja hän oli ottanut Niilo herran mukaansa melkein vasten hänen tahtoansa.
"Voi, kuinka iloinen olen tänään!" sanoi neitonen heidän siinä kävellessä, "mieli on niin riemua täynnä…"
"Sen voi teistä huomatakin!" vastasi Niilo sydämellisesti hymyillen."Teillä on siis jotain syytä olla tänäpäivänä iloisempi kuin muulloin?"
"Niin on Niilo herra … olen saanut Ingeborg siskoltani kirjeen. Hän tulisi niin mielellään tänne pohjolaan."
"Olette ehkä kuvannut kaikki täällä kauniimmaksi, kuin se todellisuudessa onkaan, neiti Iliana, ja silloin käy teidän huonosti, kun sisarenne kerran tulee ja näkee kaikki omilla silmillään."
"Puheestanne tuntuu, herra Niilo", hymähti Iliana, "niinkuin luulisitte minut kuvanneen ainoastaan maata, mutta unhottaneen henkilöt!"
"Niin, te olette oikeassa… Onhan täällä ihmisiäkin…"
"Ja sellaisia, että…", neitonen punastui hieman ja näytti arvelevan, mutta syrjäsilmäys, jonka heitti vieressään kulkevan tyyneisiiin ja totisiin kasvoihin, poisti hänen epäilynsä ja hän jatkoi: "sellaisia, että ne nuoressa tytössä voivat herättää halua näkemään ja oppia tuntemaan heitä."
"Onko siskonne jo vanha, jalo neiti", kysyi Niilo.
"Vallan lapsihan hän on vielä, herra Niilo!"
"Lapsi vielä, sanotte, ja kuitenkin ikävöi hän jo tänne nähdäkseen ja tullakseen tutuksi miesten kanssa, joita Kaarlo kuninkaan hovissa parveilee… No, voin kuitenkin käsittää, että se koskee tällä kertaa erästä määrättyä henkilöä, joka teille on kaikki kaikessa ja joka siis nytkin on ollut kuvailun esineenä."
"Arvelunne on liian syvämietteinen", nauroi Iliana ja lyöden herraNiiloa hansikkaallaan lisäsi hän: "luulette siis, ettei kuningasKaarlon nuorten aseenkantajain joukossa ole ketään, joka olisi senarvoinen, että häneen kannattaisi tutustua."
"Aseenkantajani joukossa?" toisti Niilo hajamielisenä.
"Mitä pidätte nuoresta Steen Kustaanpojasta?"
"Nuori Steen Sture! Hän on kuningas Kaarlon suosikki ja epäilemättä hän sen ansaitseekin."
"Mutta sitä en nyt kysykään teiltä, herra Niilo! Sen tiedän itse yhtä hyvin kuin muutkin, mutta mitä te pidätte hänestä, te itse, herra Niilo?"
Tutkistellen kiinnitti Niilo silmänsä neitoon, mutta nähdessään hänen hyväntahtoisen hymyilynsä, vastasi hän ilman epäilystä:
"Minä rakastan häntä sydämeni pohjasta, tuota reipasta poikaa … ja kelpo mies hänestä varmaan tulee, jos vain elää saa."
"No niin, se on tämä sama nuorukainen, josta Ingeborg siskoni on kuullut puhuttavan ja jota hän, niinkuin kirjeessään sanoo, ikävöi nähdä. Mutta huomaan kyllä, että ajatuksenne ovat tänä iltana toisaalla, herra Niilo… Lyön veikkaa, että voin sanoakin, millä mailla mielenne liikkuu."
"Sitä epäilen, jalo neiti!"
"Jos en pety, ajattelette erästä nuorta tanskalaista herraa … sanonko hänen nimensä?"
"Jättäkää sanomatta!" huudahti Niilo ja pysähtyen äkisti laski hän kätensä neidon käsivarrelle… "Ei, älkää sanoko, jättäkää se asia sikseen, neiti Diana, sitä pyydän!"
"Niinkuin tahdotte, herra Niilo … kuitenkin olisi luullakseni parempi, jos vähän kuuntelisitte minuakin… Ja kun oikein ajattelen yhtä ja toista asianhaaraa, tuntuu minusta, kuin pitäisi minun puhua eikä olla vaiti… Muistatte kai vielä erään illan monta vuotta sitten Penningebyssä…?"
"Voi, neiti Iliana … menneenvuotisesta lumesta, niinhän sanotaan, ei ole enää mitään puhuttavaa, vielä vähemmän siis siitä, jolla on jo monta vuotta takanaan."
"Lumesta, niin sanotte te, herra Niilo", lausui taas Iliana ja kauniit silmät harhailivat kukissa, joita kasvoi hänen jalkainsa juurella, "pelkään, ettei se lumi koskaan ole sulanut … että senjälkeen on vain talvi ollut vallalla, mutta minä haluaisin niin mielelläni saada päivänkin vielä kerran paistamaan… Mitä arvelette, herra Niilo … eivätkö kinokset todellakaan enää voi sulaa ja kadota?"
"Epäilen sitä!" vastasi Niilo vallan hiljaa.
"Se epäilys, se on jo liittolaiseni…!" huudahti Iliana iloisena ja katsoi niin sydämellisesti ritaria silmiin.
"Ei, ei, sellaista ei teidän pidä otaksua jalo neiti… Mutta huomaan, etten voi tällä tavalla suoriutua teidän tutkistelemuksistanne, ja koska ne tulevat sydämestä, tahdon minäkin avata teille sydämeni. Olette puhunut asiasta, joka tapahtui kahdeksan vuotta sitten."
"Muistonne on parempi kuin luulinkaan, jalo ritari… Se ilahuttaa minua, sillä siinäkin on minulla taas liittolainen…!"
"No niin", jatkoi Niilo surumielinen hymy huulillaan, "tahdon johdattaa mieleenne jotain vielä kaukaisemmilta ajoilta… Oli kerran Ruotsissa jaarli, Birger nimeltään. Hän oli mahtava ja rikas. Kunnioitettuna ja arvossapidettynä kuin kuningas hallitsi hän Ruotsinmaata, vaikka kruunu ei kaunistanuttaan hänen päätään. Hänellä oli ihmeen ihana tytär, Richissa nimeltään. Ja nuori, urhokas ritari, herra Kaarlo Ulfinpoika, jaarlin heimolainen, lempi häntä. Mutta mahtava jaarli ei tahtonut kuulla puhuttavankaan heidän rakkaudestaan. Hänen tyttärestään piti tulla Norjan kuningatar. Ja ritari Kaarlo sai sen vaikean tehtävän osakseen — hän sai saattaa hänet, nuoruutensa lemmityn, loistavan seurueen kanssa Norjaan. Hän teki sen. Hän näki hänet vihittävän. Hänestä tuli Norjan kuningatar, mutta ritari…"
"Mutta ritari…", toisti Iliana innolla, "mitä teki hän, herra Niilo?"
"Hän lahjoitti talonsa ja tavaransa pyhille laitoksille, enimmän osan kuitenkin Saksan ritarikunnalle. Sen jäseneksi hän myös itse rupesi ja taisteli sen sodissa pakanoita vastaan uskolla ja urhoollisuudella, kunnes viimein sortui taistelukentälle… Siinä on selitys kysymykseenne, jalo neiti. Sellainen on minunkin kohtaloni."
"Ehkä en käsitä oikein, mitä olette sanonut", virkkoi Iliana hetkisen vaiti oltuaan, "mutta niin paljon käsitin, että puhuitte kahdesta asiasta, ritarin rakkaudesta ja ritarin kuolemasta ja nyt haluan, että viivymme ainoastaan edellisessä."
"Samalla miehekkäällä mielellä kuin tuo vanha folkungaritari tahdon minäkin säilyttää kaipaukseni", virkkoi Niilo totisena, "samalla rohkeudella myös katsoa kuolemaa silmiin… Ei ei, neiti Iliana, älkää kysykökkään enempää, tiedän ja tunnen kaikki, mitä tarvitsen tietää ja tuntea ja mitä nyt olen sanonut, olen tehnyt vain osottaakseni, mitä minulla on edessä ja mihin suuntaan aion toimia…"
"Mutta Saksan ritarit eivät lähdekään enää sotaan pakanoita vastaan", huomautti Iliana, päästäkseen tärkeämpään asianhaaraan käsiksi. "Ritareilla on nykyään heidän ristinsä ainoastaan vertauskuvana, ristin sotureja eivät he enää ole…"
"En tahdokkaan heidän mantteliinsa pukeutua ja kuitenkin tahdon tulla ristiritariksi."
"Ja mitä pakanoita vastaan aiotte silloin taistella, jalo ritari?" kysyi Iliana, toivoen vieläkin, ritarin sinisilmien synkästä leimusta huolimatta, voivansa kääntää asian leikiksi.
Mutta hymy katosi hänen huuliltaan, muuttui helläksi ihailuksi kun kuuli ritarin jalot, ylevät sanat.
"Maani viholliset", vastasi Niilo, "ne ovat niitä pakanoita, joita vastaan taistellen tahdon uhrata henkeni ja vereni. Ei rakkaus, ei kuninkaan suosio saa minua siltä tieltä luopumaan. Se on minun ritarivalani, neiti Iliana!"
Niinkuin kaunis kirkkolaulu, niin kajahtelivat sanat tyyneessä ilmassa. Neidonkin mieleen vaikuttivat ne siihen määrin, että hänen ajatuksensa saivat kokonaan toisen suunnan kuin mikä niillä alussa oli ollut. Hän nousi ruohopenkiltään, johon keskustelun kuluessa oli istuutunut, ja sanattomina kulkivat he läpi lehdon puistotietä taloon.
Mutta hienona utuna levisi kesäöinen hämärä lehdon puitten keskelle, puro porisi äänekkäämmin kuin päivän herttaisina hetkinä, niinkuin olisi sillä ollut paljon, paljon kerrottavaa sille, joka vain sen kieltä ymmärsi. Luonto oli täynnä tyyntä, selittämätöntä rauhaa. Se oli sellainen hetki, jolloin keijut vihreällä niityllä alkavat kesäiset tanssinsa.
Mitään keijuja ei kuitenkaan tällä kertaa pilkistellyt puitten välistä. Paikalla vain, jonka ritari ja ylhäissukuinen neito juuri äsken olivat jättäneet, seisoi nyt pitkä, musta haamu. Vai oliko se harhanäkö vain, vienosti liikkuvien puitten lehtien kuvastelua, tai haamu kaukaisilta muinaisajoilta, henki, joka käsittäen ihmissydämen kärsimykset ja taistelut, tuli tuomaan apua ja lohdutusta?
Hurja Haukka hiipi piilostaan esiin, josta hiiskahtamatta oli surevaa ritaria katsellut, hänen puhettaan kumminkaan kuulematta, mutta pysähtyi äkisti korkeitten lehmusten viereen. Siellä seisoi vielä pitkä haamu liikkumatonna, synkkänä ja salaperäisenä. Äkisti hävisi se ja kun Haukka saapui varjoisaan lehtiholviin, ei siellä enää ollut mitään.
Toisessa mielentilassa olisi hän varmaankin ottanut ilmiöstä selvän. Mutta nyt valtasi hänen mielensä ainoastaan yksi kuva, yksi ajatus ja siksi kulki hän kuin unissaan.
Hän havahtui vasta kuullessaan lujain, miehekästen askelten lähenevän itseään. Hän hypähti sivulle, mutta pysähtyi samassa ja painoi liikutuksen valtaamana kädet rinnoilleen.
Hänen edessään seisoi Niilo Bonpoika.
Keskustelu Ilianan kanssa, heränneet muistot, tuskalliset ajatukset, huoneessa vallitseva helle kaikki ne yhdessä olivat pakottaneet hänet ulos ja huomaamatta suuntautuivat hänen askeleensa taas äskeiselle paikalle. Siellä kuuli hän korkeiden lehmusten luona yhtäkkiä nimeänsä mainittavan ja outo, tuntematon mies heittäytyi hänen jalkainsa juureen. Hän peräytyi askeleen eikä tiennyt, mitä ajatella. Sillä tuota nuutunutta, parrakasta miestä rääsyissään ei hän tuntenut ja muutenkin oli hän kaikista vähimmin tällaista kohtausta odottanut.
"Mies, kuka olet", sanoi hän, "ja mitä tahdot?"
Mutta vastaukseksi ei hän saanut muuta kuin nyyhkytystä.
"Rauhoitu mies", jatkoi Niilo, "ja kuule sanojani!… Jos apua etsit, niin kohtasit varmaan väärän henkilön!"
"Herra Niilo, herra Niilo", puhkesi polvistunut puhumaan, "ettekö tunne minua enää, muistatte kai ainakin vielä Silfverhättanin ja vanhan haukankesyttäjän tuvan Penningebyssä?"
"Brodde!" huudahti Niilo vetäen miehen esiin puitten varjosta ja tarkastellen hänen kasvojaan, "niin, niin … sinähän se olet!"
Ja hän levitti kätensä ja sulki uskollisen asepalvelijan syliinsä.
"Niin tekee Jumala ihmeitänsä!" sanoi hän, "koska hän sallii kuolleittenkin nousta haudoistansa… Missä olet ollut, Brodde, kaiken tämän pitkän ajan? Olen pitänyt sinua kuolleena ja sinä elät! Mutta menkäämme sisälle! Siellä minun huoneessani voimme rauhassa jutella."
Brodde koetti kyllä estellä, mutta se ei auttanut. Hänen kurja asunsa, parhain syy hänen estelyynsä, se sai juuri Niilon pysymään vaatimuksessaan. Sillä olihan hänellä vielä takki hänelle ja sakset, joilla voisi leikata hiukset ja parran. Ja niin menivät he yhdessä Niilo Bonpojan huoneeseen.
Siellä kertoi Brodde sitten seikkailunsa sen illan jälkeen kun viimeksi erosivat haukankesyttäjän tuvassa toisistaan ja kun hän luuli eroa ikuiseksi.
"Syksyn ja talven kuluessa parannuin kuitenkin vähitellen asemiehen hoidossa, joka teidän pyynnöstänne ja marskin hyväntahtoisuudesta jäi jälelle. Kuitenkaan ei se olisi käynyt niin nopeasti ellei Briita neiti olisi…"
"Briita neiti?" keskeytti Niilo.
"Niin … kertoi asemies, että ilman neiti Briitaa ei ritari, jolle annoitte sen toimeksi, olisi saanut marskin suostumusta. Mutta neiti pyysi niin kauniisti, ettei hän voinut kieltää… Ja senjälkeen kävi hän vielä monta kertaa luonani ja kertoi minulle teistä ja Turun matkasta… Ja kevään tullessa olin jo niin terve, että voin ajatella matkaa teidän luo. Ja yhdyin siis asemiehen seuraan, joka myös aikoi Viipuriin…"
"Niin, hän tuli", keskeytti Niilo, "ja häneltä sain tietää, että olit kadonnut, hänen tietämättä, mihin ja ketä epäillä sellaisesta konnantyöstä."
"Sellainen konna löytyi kumminkin… Hyvin kai arvaatte, kuka hän oli…"
"Tiedän yhden, joka kyllä olisi sellaiseen tekoon valmis, ja jos ei olisi sellainen, kuin on, olisi jo aikoja saanut sovittaa mustat konnantekonsa oikeuden ja totuuden kanssa… Mutta hän se ei voi olla, sillä mitäpä syytä hänellä olisi sinun henkeäsi vainota?"
"Hänen nimensä, sillä olen varma, että meillä siihen aikaan oli yhteinen vihollinen!"
"Jost von Bardenvleth…?"
"Hän se oli, Niilo herra, sama mies! Hän se on haudannut minut Nyköpingin linnan komeroon, jossa olisin saanut olla vaikka tuomiopäivään asti, ellei joku pyhimys olisi Jumalalta rukoillut armoa puolestani…"
"Mutta miten Jost sai sinut käsiinsä?"
"Se tapahtui saman päivän iltana, jona saavuimme Tukholmaan. Olin juuri menossa Själagårdkatua laivasillalle, kun luulin näkeväni tuon tuiman ritarin ja huomasin, että hänkin näki minut, mutta en pannut sitä silloin niin merkille, vaan menin matkaani ja toimitin asiani… Laivan piti lähteä illalla. Olin juuri puhelemassa asemiehen kanssa, joka oli minusta taas tehnyt miehen. Hänen näet piti myös samalla laivalla matkustaa Suomeen. Kaksi tuntia oli ainakin jo silloin kulunut siitä kun tulin laivaan… Puhelimme eräästä asiasta, jonka hänen ennen laivaan menoaan vielä piti toimittaa. Hänen oli vietävä laamannin käsky herra Ove Lauritsinpojalle, joka silloin oleskeli Tukholmassa, että saapuisi Penningebyhyn. Muistan kaiken vielä niin selvään, kun olisi se kaikki aivan äsken tapahtunut… Silloin tuli joku ja löi minua olalle ja kun käännyin, seisoi siinä edessäni Jösse Bonpoika, entinen päällikköni Kurjelta. Hän kysyi, minne matka ja miten olin sen onnettoman illan jälkeen voinut, kun häntä itseäkin Tord herra niin pahoin piteli Raision kirkossa."
"Se konna!" keskeytti Niilo. "Hän ei siis vielä ollut vanhaa ammattiansa unhottanut!"
"Ei, ei, te erehdytte, Niilo herra! Hän ei olisi voinut sillä tavoin minua kohtaan menetellä, ei, ei… Hän oli myöskin muuttanut mielensä, sanoi hän, ja oli nyt kuninkaan asemiehenä. Mutta siinä laivasillalla emme tietysti voineet puhella ja niin pyysi hän minua mukaansa erääseen olutpuotiin kaupungissa, jossa käski minut odottaa itseään, kunnes hän itse toimittaisi erään asian linnassa."
"Siinähän se nyt on, Brodde!" keskeytti Niilo ja nousi vihastuneena istuimeltaan.
"Ei, hän se ei ollut…! Te tulette sen pian itsekin huomaamaan… Menin, niinkuin hän pyysi, olutpuotiin, ja asemies meni herra Ovea tapaamaan, jonka jälkeen hänen myös oli määrä tulla kapakkaan. Menin siis oluttupaan, joku oli väkeä täynnä. Pian tuli joku luokseni ja kuiskasi korvaani: 'Jumalan ystävä!' — 'Kaikkien vihamies!' — kuiskasin vastaan. Hän kysyi sitten, olenko Hurja Haukka? — ja kun nyökäytin siihen päätäni, viittasi hän salaa minulle seuraamaan itseänsä, jonka teinkin. Hän avasi erään oven ja me tulimme ahtaaseen käytävään, josta rappuset veivät kellariin. Siellä alhaalla istui useita asemiehiä pöydän ympärillä, jota tulisoihtu valaisi. Kaikkien heidän kasvojaan peitti naamari, niin etten voinut ketään heistä tuntea. Vitaliveljes, joka oli tuonut minut alas, sulki oven takanani ja samassa lausui eräs miehistä: Hurja Haukka, sinua syytetään kavalluksesta … mitä on sinulla puolustukseksesi sanottavaa? En vastannut sanaakaan ja hän uudisti kysymyksensä."
Kertomus alkoi tulla mieltä kiinnittäväksi ja Niilo, joka tähän asti oli kädet ristissä rinnoilla kuunnellut, astui Brodden luo ja tarkasteli häntä syvin, tutkivin katsein, ikäänkuin olisi epäillyt kertomuksen totuutta.
"Ja mitä sinä siihen lopulta vastasit?" kysyi hän.
"Kuka olet sinä, joka kyselet, sanoin minä, ja te toiset, keitä olette te? Näyttäkää kasvonne minulle ja minäkin olen silloin tekevä teille selvää toimistani ja jos olen väärin tehnyt, riistäkää nuori elämäni. Mutta niin kauan kun en tiedä, keitä olette, tunnetteko edes minua tai ei, onko teillä oikeutta tutkia ja tuomita minua tällaisissa asioissa … niin kauan en sano sanaakaan! Vielä kolmannen kerran tehtiin minulle sama kysymys, mutta minä pysyin vaiti. Silloin nousivat he istuimiltaan. Huomasin, että siinä oli tosi edessä ja päätin myydä henkeni niin kalliista kuin mahdollista. Mutta he eivät liikahtaneetkaan paikaltaan. Heidän puhemiehensä sanoi vain: 'elinkautinen vankeus!' ja toiset toistivat nuot kauheat sanat. Kaikki tämä hervaisi minut siihen määrin, etten huomannutkaan, ennenkuin olin jo vankina. He panivat kapulan suuhuni, peittivät silmäni ja sitoivat lujasti käteni yhteen… Sitten jättivät he kellarin toinen toisensa jälkeen ja pian oli siellä hiljaista kuin haudassa. Toinnuin pian hämmästyksestäni ja koitin irroittaa siteitäni, mutta en onnistunut. Silloin panin viimeisen toivoni asemieheen…"
"Hän kävikin siellä, mutta hänelle vastattiin, ettei hänen kysymäänsä henkilöä ollut käynytkään siellä. Hän meni silloin toiseen lähellä olevaan olutpuotiin, mutta ei sielläkään ollut nähty hänen kuvailemaansa miestä."
"Siihen arveluun jäin minäkin lopulta, kun vankihuoneessa myöhemmin asiaa mietin…"
"Mutta Jösse Bonpoika?… Mitä olet hänestä arvellut?" kysyi Niilo."Etkö huomaa, että hänellä myös on ollut osansa tässä konnanpelissä?"
"Ei, herra Niilo … olen kyllä tullut sitäkin ajatelleeksi, mutta aina olen kohta sen mielestäni karkottanut. Sellaista konnantyötä ei hän olisi voinut minulle tehdä… Olenhan pelastanut hänen henkensä…"
"Mutta kaapannut hänen aluksensa", keskeytti Niilo, "ja Kurkea luullakseni piti hän suuremmassa arvossa, kuin omaa henkeänsä!"
"Kurki oli minun, Niilo herra … jos ei niin olisi ollut, jos se olisi vain ollut minun huostaani uskottu, ette ikänä olisi sitä valloittanut, ainakaan niin kauan kun minussa olisi henki pysynyt… Suonette anteeksi, mutta niin se on asianlaita… Se oli minun ainoa isänperintöni ja täytettyäni kaksikymmentä vuotta, sain sen mummoltani, häneltä, jonka hengen te pelastitte…"
"Hm!" mutisi Niilo, Brodden tietämättä oliko se hänelle moitteeksi vai kiitokseksi.
"Ja siksi, herra Niilo", jatkoi hän, "siksi en voi uskoa, panempa siitä vaikka pääni pantiksi, ettei Jösse Bonpojalla ole osaa tässä konnantyössä!"
"Kaikki kuitenkin viittaa sinnepäin, Brodde", alkoi Niilo taas lempeämmällä äänellä, "mutta sinä puhuit Jost von Bardenvlethistä … mistä sait tietää hänen olevan tässä mukana?"
"Aika kului … olin siellä pimeässä jo maannut lähelle keskiyötä, kun ovi yhtäkkiä avattiin ja käskevä ääni komensi minut nousemaan ylös ja seuraamaan mukana. Eräs mies tarttui käsivarteeni ja niin menimme me rappusia ylös käytävän läpi ja tulimme ulos."
"Oliko ääni sama, joka salaisessa oikeudessa oli puhetta johtanut?"
"Ei … ei se sama ollut… Hän, joka nyt komensi, oli ritari Jost.Olin tuntevinani hänet jo äänestä, mutta varmuuteen pääsin vastaNyköpingissä."
Brodde alkoi kertoa tapahtumia pitkältä vankeusajaltaan. Ensiksi, kuinka heidän perille päästyä ritari oli nauttinut siitä näöstä, kun hänet seinään kiinnitettiin. Ja lopuksi, miten oli päässyt vankilastaan karkuun. Viimeksi kertoi hän huomionsa Hammarstadissa, Briita rouvan keskustelun asemiehen kanssa ja varjosta, jonka oli lehmusten alla nähnyt.
"Hyvä, hyvä", sanoi Niilo Brodden lopetettua, "mitä viimeksi ilmoitit, ansaitsee miettimistä, mutta nyt tarvitset sinä pitkän vaelluksesi jälkeen lepoa ja huomenna olet asemieheni, joka on tuonut tietoja minulle. Kaikissa tapauksissa täytyy minun huomenna matkustaa Arbogaan, Briita rouvakin sen jo tietää eikä se siis voi häntä ihmetyttää. Arbogassa kohtaa kuningas neuvoston ja siellä on hän vastaanottava Halmstadin kokouksesta palaavat herrat!"
Tätä sanoessaan otti Niilo satulalaukustaan takin ja mitä muuta Brodde tarvitsi, jotka tämä sitten nopeasti muutti rääsyjensä sijaan. Senjälkeen läksi Niilo lainaamaan saksia Trulin räätäliltä, joka juuri oli talossa valmistamassa vaatteita herra Erengislen asemiehille. Isä Trul, sikeästä unesta herätettynä, hypähti pelästyneenä ylös, luullen vitaliveljesten tulleen ja sytyttäneen koko Hammarstadin tuleen — jonka kaiken ehkä vain vaikutti illalla nautittu väkevä olut. Mutta saatuaan silmänsä auki ja huomatessaan, kuka hänen edessään seisoi, ryntäsi hän suoraa päätä ikkunan vieressä olevan pöydän luo ja ojensi suuremmoisella liikkeellä vaaditut sakset Niilolle.
Niiden avulla siistittiin Brodde ennen pitkää, jonka toimitettua hän sitten läksi alas miestupaan saadakseen yösijan siellä.
Varhain seuraavana aamuna oli Niilo herra jo Briita rouvalle hyvästi jättelemässä ja vähän senjälkeen istui hän satulaan ja ratsasti pois Hammarstadista oman ja rouva Briitan asemiehen saattamana, joka viimeksimainittu seurasi palatakseen taas hevosten kanssa takaisin Söderteljestä, jossa herra Niilon omat hevoset odottivat.
Satavuotias piispa.
Arbogassa oli elämää. Kuningas oli siellä ja paljon ritareja ja herroja, jotka olivat tulleet joko hänen seurassaan tai myöhemmin yksitellen saapuivat lähempää ja kaukaa. Niilon ajaessa Brodden seuraamana kaupunkiin, saapui myös useita Neriken herroja, niiden joukossa hänen setänsä, vanha herra Pentti Steeninpoika. Hän eli nykyään hiljaisuudessa isäinkartanossaan Göksholmassa pitäen huolta ainoastaan siitä, mikä kuului hänen toimiinsa Neriken laamannina.
Hankittuaan asunnon jätti Niilo hevoset Brodden hoitoon ja läksi purppuraviittaan pukeutuneena kuningasta tapaamaan.
Sinä päivänä oli se kuitenkin jo liian myöhäistä ja tyhjin toimin täytyi Niilon palata takaisin. Seuraavana päivänä oli Halmstadista palaavain herrojen määrä tehdä kuninkaalle selvää kokouksen keskustelujen tuloksista ja silloin ei siis sopinut puheille pyrkiä. Mutta koska Niilo tuli kuninkaan omissa asioissa ja hänen mielestään olisi ollut rikos lykätä asian esittäminen yhä edemmäksi, päätti hän uudistaa käyntinsä. Vaikka läksikin liikkeelle aamulla varhain, ei hän kuitenkaan tullut kyllin aikaseen. Tänä päivänä näytti jokainen tahtovan nähdä ja puhutella kuningasta.
Väkeä oli ahdinkoon asti. Kadulla ja portin edustalla seisoi joukoittain kaupunkilaisia ja lähiseutujen rahvasta, kuninkaan huoneeseen johtavilla portailla hänen asemiehiään kiiltävissä varuksissa ja heidän seassaan vilisi vielä ritareja, neuvosherroja ja muita. Viipyi hetkinen, ennenkuin Niilon onnistui tunkeutua perimäiseen odotushuoneeseen. Sinne saavuttuaan huomasi hän heti, kuinka vähän toiveita hänellä oli päästä sinä päivänä kuninkaan puheille. Mutta hänellä oli nyt kyllä aikaa ja hän jäi siis odottamaan sitä hetkeä, kun ovet avautuisivat hänelle niinkuin muillekin meneville ja tuleville.
Hän astui vahtipäällikön luo ja esitti hänelle asiansa. Päällikkö oli tulokas. Niilo ei häntä tuntenut eikä hänkään Niiloa. Hän oli ylpeä, käskevännäköinen mies ja isällisin katsein tarkasteli hän tuota vaatimatonta ritaria hänen esittäessä pyyntöään. Samassa tuli herra Ove Lauritsinpoika, kylmänä ja jäykkänä, ja astui suoraan ovelle. Alentuvaisesti nyökäytti hän vahtipäällikölle päätään ja katosi huoneeseen. Viitsimättä edes vastata Niilolle kääntyi päällysmies erään toisen ritarin puoleen ja ilmoitti tälle, että hän piakkoin pääsisi puheille.
Omituinen hymy levisi Niilo Bonpojan jaloille kasvoille ja pöyhkeilevään päällysmieheen kääntyen lausui hän:
"Ennen oli kuitenkin tapana, että ruotsalainen herrasmies pääsi kuninkaansa puheille ilman että se riippui alhaisen päällysmiehen mielivallasta!"
Päällysmies vavahti, niinkuin olisi kirkas keihäänkärki yhtäkkiä välähtänyt hänen edessään, mutta sitten ojentautui hän koko pituuteensa ja tarttui hyvin mahtavan näköisenä kuninkaan huoneeseen johtavan oven lukkoon.
Onneksi ovi samassa avautui ja Tord Kaarlonpoika astui ulos. Hän ensin hämmästyi Niilon nähdessään, mutta sitten ojensi hän, sydämellinen ilonväre kauniissa, avonaisissa kasvoissaan, kätensä Niilolle tervehdykseen.
"Niilo, sinäkö täällä!" huudahti hän, "kuka olisi voinut aavistaa tätä kohtausta!"
Päällysmiehen naama ilmaisi hämmästystä. Mutta ei Niilo eikä Tord panneet siihen sen enempää huomiota, vaan menivät heti ihan kumartavan miehen nenän editse huoneeseen. Se oli etuhuone. Sillä hetkellä ei siellä sattunut olemaan muita kuin he, ystävykset kahden. Kuninkaan huoneesta, sisempää kuului vilkasta puhetta, mutta sitä eivät ystävykset häirinneet, sillä he puhelivat ihan hiljaa.
"Toimeni on onnistunut!" vastasi Niilo ystävänsä tutkisteluihin, "ja odotan nyt vain, mitä toimia kuningas Kaarlolla on minulle annettavana… Mutta vieraista kasvoista, puheista ja kasvojen ilmeistä päättäen ei täällä vieläkään mitään muutosta ole tapahtunut siitä, kun viimeisen kerran kävin kuninkaani ja herrani hovissa."
"Ei, Niilo ystäväni, kaikki täällä on samalla vanhalla kannalla", vastasi Tord hartioitaan kohottaen.
"Siis tulen nytkin, kuten tavallisesti aina, sopimattomaan aikaan kuninkaani luo!"
"Niin tulet, Niilo", vastasi Tord lämpimästi pudistaen ystävänsä kättä, "sopimattomaan aikaan tulet. En voi olla sitä sanomatta. Ja kuitenkin", lisäsi hän, "olisi kuningas nyt enemmän uskotun ystävän tarpeessa, kuin koskaan ennen. Mutta kärsivällisyyttä, Niilo, se hetki luullakseni tulee hyvinkin pian, kun kuningas Kaarlo ottaa sinut toisin mielin vastaan."
Niilo hymyili puhumatta mitään ja Tord jatkoi:
"Kummia kuuluu Halmstadin kokouksesta. Jotain on ollut noilla jaloilla herroilla siellä tekeillä."
"Tietääkö kuningas mitään siitä?"
"Ei … epävarmoja ne ovat minunkin tietoni, niin etten voi niistä hänelle mitään mainita, en tahdo itsekään oikein voida uskoa niitä."
"Kunpa ei kuningas Kaarlo liian myöhään heräisi uinailustaan… Arvelen, että hän kyllä täydellä todella saisi kallistaa korvansa vihreän ritarin varoituksille. Mutta eikö tuota ritaria vieläkään ole näkynyt kuninkaan hovissa?"
"Ei … hän katosi niinkuin kaste samalla hetkellä, kun kruunu joutui heimolaiseni päähän. Kuitenkaan ei kuningas itse mitään sellaista pelkää, hän luottaa vain onneensa ja tosi onkin, että onni on häntä suosinut pikkuseikkoja myöten, niin ettei ole ollenkaan ihme, jos hän turvaakin yksin siihen yrityksissään eikä niin paljon neuvonantajiin. Itse luontokin näyttää hänelle olevan suosiollinen ja täyttää hänen pikkutoiveensakin. Muistat kai vielä sen sateen, joka pitkällisen kuivuuden jälkeen niin perinpohjin maan kasteli. Se sattui silloin, kun kuningas Kristoferin kuoleman jälkeen tänne Suomesta saavuimme. Kaikki on onnistunut niin Norjassa kun täälläkin. Etelää kohti siellä retkeillessämme kuulin rahvaan kertovan, että Kaarlon kuninkaaksi tultua oli saatu sellainen sato, ettei kahteenkymmeneen vuoteen moista. Se myös ihmetytti heitä kovasti, että me kuljimme Dovren yli pohjoistuntureille … se oli Martinpäivän aikoihin viime vuonna … ja että voimme kulkea tietä, jota lumen vuoksi tavallisesti hevosellakin oli mahdoton päästä eteenpäin."
Niilo ei voinut olla hymyilemättä ystävänsä kertomukselle, vaikka itsekseen ajattelikin, kuinka helposti tällainen sokea onneenluottamus voi kelvollisimmankin miehen tuhoon saattaa, samoin kuin se voi saattaa hänet välinpitämättömäksi paraimpainkin ystäviensä suhteen, jotka pitivät ainoastaan hänen todellista hyväänsä silmällä eivätkä alentuneet joukon mukana häntä imartelemaan. Jotain sellaista ilmeni hänen hymyilyssään ja tutkistellen katseli Tord häntä, ilman että kuitenkaan keskeytti puhettaan:
"Vielä merkillisempi oli tapaus, joka sattui, kun kruunauksen jälkeen jätimme Trondhjemin. Kuningas halusi kotiin Ruotsiin ja päätti ratsastaa pitkin Tyra-jokea Ruotsin rajalle. Kaikki pyysivät häntä siitä luopumaan. Talonpojat vakuuttivat sen tien olevan mahdottoman kulkea. 'Ei ole sellaista', sanoivat he, 'joka ainakaan muistaisi sen siihen vuoden aikaan kannattaneen. Vasta paaston aikana, kun lumi sen täyttää, voi siihenkin jää kiintyä, mutta sen vesi paljastaan, se ei jäädy koskaan!' Mutta kuningas vastasi vain, että Jumala ja Pyhä Olavi ne kyllä hänet taas Ruotsiin saattaisivat ja niin läksimme me ratsastamaan. Kun saavuimme sitten joelle, leveni edessämme jääpeite kirkkaana kristallina. Ja viidessä tunnissa, sen saat uskoa tai olla uskomatta, suoritimme me matkan, joka tavallisesti kestää kolme päivää. Päivää jälkeen kuohui joki jo taas vapaana ja niille norjalaisille, jotka olivat meitä rajalle saattamaan, tuli perin kurja paluumatka… Kuka muu on sellainen onnen suosikki, Niilo, kuin hän! Ja jos se viekin lopulta heimolaiseni turmioon, niin voimme ainakin sanoa, että onni on tehnyt sen tavalla, jota ei voinut odottaa… Olisi se kuitenkin hyvä, jos joku voisi hänen silmänsä avata … minä sitä en voi!"
"Kaarina kuningatar!" kuiskasi Niilo.
"Ei hän", lausui Tord päätään puristellen, "ei … näyttää melkein siltä, kuin ei hänelläkään enää olisi samaa vaikutusta heimolaiseeni kuin ennen… Mutta tapahtukoon, mitä tahansa, Niilo", lausui hän tarttuen taas ystävänsä käteen, "me kahden pysymme lupauksellemme uskollisina, me olemme aina kuningas Kaarlon ystäviä niin vasta- kuin myötäkäymisessäkin, puhaltakoon sitten vihamielinen tuuli meitä vastaan vaikka kuninkaankin puolelta."
"Lupaukseni pidän, Tord!" vastasi Niilo lujasti, vaikka poskensa hehkuivat ja silmänsä leimahtelivatkin pidätetystä harmista. "Ruotsin tähden olen hänelle uskollinen, vaikka henkeni menisi."
Syvästi liikutettuna puristi Tord toisen kättä omassaan. Mutta ei hänkään, eläen sen loiston keskellä, joka heimolaistaan ympäröi, voinut käsittää sen uskollisuuden koko arvoa, joka pysyi muuttumattomana, vaikka saikin vain ilmeistä ylönkatsetta ja unhotusta osakseen.
Samassa tuli herra Ove kuninkaan puheilta. Hän pysähtyi hetkiseksi ja ylpeä, töykeä silmäys lennähti hänen kulmainsa alta huomatessaan Niilon. Mutta samassa ilmautui kuningaskin sisähuoneen kynnykselle, ja Niilo riensi häntä vastaan. Herra Ove poistui ja samaten Tord, niin että Niilo ja kuningas jäivät aivan kahden kesken.
Omituinen, selittämätön ilme kuvasteli kuninkaan kasvoilla huomatessaan Niilon. Halu vetäytyä takaisin, välttää ritarin seuraa näytti siinä olevan määräävänä, ilman että kukaan voi sanoa, oliko se harmista ja vastenmielisyydestä, vai itsensä soimauksesta. Kun näki tuon äkillisen, selittämättömän muutoksen kuninkaan kasvoissa, tuli ikäänkuin itsestään mieleen totuus, jonka vanhat sadut tuovat esiin vuoreen vietellyn ritarin kuvassa. Vuorenhaltian tyttären ihanuus, hänen isänsä asunnon loisto ja prameus, kaikki ne huumaavat ritarin mielen — hän on tyhjentänyt unhotuksen maljan. Isä, äiti, kaikki, joka hänelle kerran on ollut rakasta, kaikki se on enää utua vain. Hänen sielunsa ei saa kuitenkaan rauhaa. Ja siksi haluaa hän heittäytyä yhä vain syvemmälle huvitusten huumaavaan pauhuun. Mutta mikä voima medessä onkin, kuinka syvälle hän unhotuksen maljan onkin tyhjentänyt, kuitenkin tuntee hän joskus, miten entinen sydän vielä lyö siellä rinnassa. Tosin yhä heikompana ja heikompana, mutta lyö kuitenkin. Ja hänen olentonsa särkyy tuon muiston ja häntä vallitsevan huumauksen, hyvän ja pahan, ristiriitaan — tavallinen taru, joka ritarilauluissa on pukeutunut aikansa muotoon.
Jotain sellaista ilmeni nyt kuninkaan kasvoissa. Suuret silmät olivat ritariin suunnattuina ja ilme niissä oli niin puhuva, vaikka sanaakaan ei tullut huulilta. Silmänräpäyksen se kesti vain, tämä syvän ristiriidan ilme hänen silmissään, niinkuin heitetyn kiven jättämä väreily veden kalvossa. Senjälkeen levisi hänen kauniille kasvoilleen taas kylmä, raudankova piirre ja hän tarkasteli Niiloa tiukasti, joka itse asiassa osotti vain sen lumouksen voimaa, jonka alaisena hän oli, eikä siis sitä, jonka puolueettoman katsojan täytyi kuitenkin myöntää siinä olevan.
"Mitä tahdotte, Niilo Bonpoika?" kysyi hän niin vieraalla ja kylmällä äänellä, että puhuteltu tarvitsi koko voimansa säilyttääkseen malttinsa.
"Tulen tekemään selvää siitä, mitä teidän nimessänne olen Suomessa toimittanut, herra kuningas!" vastasi Niilo.
"Hyvä!" keskeytti kuningas ja viittasi kädellään, "kertomuksen siitä voitte jättää kanslerilleni! Tahdotteko jotain muuta?"
Niilo ei vielä ennättänyt vastata kuninkaan kysymykseen, kun Tord Bonde avasi ulko-oven ja piispa Maunu Tavast astui sisään. Ulkonäöltään oli vanhus erittäin arvokkaan näköinen. Hänen korkea otsansa, ryppyiset kasvonsa ja hopeanharmaa partansa ilmaisivat korkeaa ikää, samalla kun uljasrakenteinen pää ja suora vartalo puhuivat voimakkaasta vanhuudesta. Mutta jos vanhuksen kasvot olivatkin jalot ja ankarat, niin säteili niistä kuitenkin silmät, niin lempeät ja hurskaat, että kaikki se yhdessä herätti yhtä paljon luottamusta ja rakkautta kuin kunnioitustakin.
Sellainen oli vanha, nyt jo lähes satavuotias piispa Maunu Olavinpoika Tavast Turusta, yksi Suomen merkillisimpiä piispoja keskiajalla, jota kerran jo aiottiin Upsalan arkkipiispan istuimellekin. Turun hiippaa oli hän kantanut jo vuodesta 1412 eli Margaretha kuningattaren kuolemasta alkain. Hänellä oli siis rikas kokemus entisajoilta ja muutenkin nautti hän yleistä ja ansaittua kunnioitusta. Nyt oli hän paluumatkalla Halmstadista, jossa oli ollut yhdessä Ruotsin muitten lähettilästen kanssa.
Ystävällisenä meni kuningas sisääntulevaa vastaan ja vei hänet sisähuoneeseen. Tord Kaarlonpoika poistui myös ja niin oli Niilo yksin jälellä ikkunasyvennyksessään, miettien itsekseen, odottaisiko piispan ja kuninkaan keskustelun loppumista päästäkseen sitten kuninkaan pakinoille, vai poistuisiko. Hän jäi jälelle. Hänellä oli sanottava vakava sana kuninkaalle ja jos hän nyt ei käyttäisi tilaisuutta hyväkseen, oli vaikea tietää, koska hän sen taas saisi.
Mutta sisähuoneessa puhelivat kuningas ja piispa keskenään.
"Tiedän teidän vaaranne, herra kuningas", sanoi vanhus huoaten, "ja jos puhun tai olen vaiti, on se yhtä paha."
"Tämähän on kummallista puhetta, Maunu piispa!" sanoi kuningas hymyillen ja lisäsi: "se ei ole kuitenkaan luullakseni niin vaarallista, kuin minä te sen pidätte."
"On, on", huokasi piispa, "vala sitoo minua vaitioloon, kun taas toinen kuninkaalle vannomani pakottaa minua puhumaan. Herra minua rankaiskoon, etten kieltäytynyt sellaisesta luottamuksesta, jota ei muuten voitu minulle osottaa, kuin saattamalla minut vääränvalantekijäksi… Sillä sitä en voinut aavistaa, että salaisuus koskisi teitä, herra kuningas!"
Kuningas katseli ihmeissään piispaa, keskeyttämättä kuitenkaan hänen puhettaan ja kun piispa oli päässyt ensi liikutuksestaan, joka hänet valtasi seisoessaan vastatusten kuninkaan kanssa, jatkoi hän:
"Kavallus vaanii teitä!"
"Kavallus!" huudahti kuningas, silmät ja kasvojen ilme sellaiset, kuin ei oikein olisi käsittänyt tai tahtonut käsittää, mitä sanottiin.
"Niin", lausui Maunu piispa. "Ja punnitessani valoja vastakkain, tuntuu minusta, kuin kuninkaalle vannomani olisi painavampi sitä, jonka he minulta houkuttelivat saadaksensa minutkin liittoutuneitten puolelle… Siksi tahdonkin nyt sanoa teille kaikki."
"Sen voitte kyllä tehdä, jos minä vain uskon teitä", virkkoi kuningas.
"Kunpa olisinkin siitä varma, herra! — Voisin silloin ainoastaan varoittaa ja katsoa tehneeni sillä jo kylliksi, rauhoittaakseni omantuntoni ääntä… Mutta kun nyt teille kerron kaikki, teen sen avatakseni teidän silmänne näkemään vaaraa, johon syöksytte, ellette aikanansa pidä silmällä vihollisianne. Tältä kannalta, täyttäen valani teille, arvioitakoon sitä valan rikkomista, jonka olen vannonut liittoutuneille."
Kuningas muuttui synkäksi muodoltaan piispan sanat kuullessaan. Mutta piispa jatkoi:
"Me ratsastimme Halmstadista, jossa kaikki jo oli päättynyt. Herra Niilo Juhonpoika ratsasti sivullani ja me puhelimme kokouksesta ja rauhasta, jota, jos Herran tahto niin on, nyt saisimme nauttia. Silloin alkoi ritari jutella, miten hänen mielestään hyvä hallitus paraiten meidän maassa vakaantuisi. Puheeni antoi ritarille aihetta ilmaisemaan, että julkisten keskustelujen ohessa oli Halmstadissa salaisiakin pidetty. Ja saatuaan minut vannomaan valan, julkaisi hän, mihin päätöksiin niissä oli tultu."
"Ilmoittakaa lyhyesti nuo päätökset, arvoisa isä!" kiiruhti kuningas sanomaan, kun piispa tuon tuostakin keskeytti puheensa. "Mitä salaisia päätöksiä ovat liittoutuneet tehneet!"
"He aikovat riistää Ruotsin teidän käsistänne, herra kuningas!" lausui piispa.
"Riistää valtakuntani minulta, arvoisa isä?" huudahti Kaarlo ja korskea hymy levisi hänen kasvoillensa. "Oletteko kuullut edes oikein ritarin sanat?"
"Arvelette siis Maunu Tavastin kulkevan kuninkaansa luona kertomassa asioita, joita ei ole kuullut! Ei, ei, herra kuningas … mitä sanon, on totta. Teitä vastaan toimii taas liitto, yhtä voimakas ja mahtava kuin ennenkin. Ja sen voimansa on se imenyt siitä suosiosta, jota olette liittoutuneille osottanut. Kuningas Kristian ja tanskalaiset täyttävät sen, mitä puuttuu ja sitten … niin sitten otetaan kruunu päästänne, ettekä Te voi sitä silloin enää estää!"
"Mutta millä tavalla tämä kaikki sitten tapahtuu?" tutki kuningas.
Hän luotti vain lujasti onneensa. Taivas oli selkeä ja täytyi pysyä — niin kuului hänen tahtonsa eikä hän halunnut taivaanrantaa tarkastella, josta synkkiä pilviä jo alkoi kohoutua. Maunu piispa, tuo satavuotias vanhus, tahtoi kiinnittää kuninkaan huomion juuri tälle taholle ja hänen ikänsä, kokemuksensa, tyyni arvokkaisuutensa yhtä paljon kun hänen oikeudentuntonsa ja ihmisrakas henkensä, kaikki se saattoi kuninkaan ainakin hetkeksi punnitsemaan asiaa, jolle näytti niin vähän arvoa antavan. Mutta eivät ne ajatukset sittenkään saaneet hänen mielessään pysyvää jalansijaa. Sumu peitti hänen silmiltään esineet ja esti hänet näkemästä niitä niiden oikeassa valossa. Nämät piispan sanat ne vasta toivat valoa niihin, ne valaisivat sumunkin läpi ja näyttivät esineet kaikessa alastomuudessaan. Ja tämän näköharhauksen ja todellisuuden välillä hapuillen teki kuningas nyt kysymyksensä:
"Ja miten kaikki tämä on tapahtuva?"
"Linnaläänien avulla, herra kuningas!" vastasi piispa.
Kuninkaasta näytti kuin ei hän olisi tästä sanaakaan käsittänyt.
"Te ette ole antanut mitään hallitsijavakuutusta, niinkuin esim. Kristofer kuningas…" alkoi piispa, mutta kuningas keskeytti hänet kiivaasti:
"Hallitsijavakuutusta!… Ovatko sitten nuo jalot herrat unhottaneet, etten ole, niinkuin Kristofer, ulkomaalainen, vaan vanhaa, jaloa ruotsalaista sukua… Ovatko unhottaneet, mitä laki määrää?… Luulevatko he, että minä laillisena kuninkaana sitoudun enempään, kuin mitä Ruotsin laki käskee? Ei, hyvät herrat ja ritarit … jos sellaista alatte veisata, kyllä suunne pian tukin!"
"Rauhoittukaa, rauhoittukaa, herra kuningas!" alkoi piispa taas. "Hallitsijavakuutuksesta ei tulla mitään puhumaan. Teidän toivotaan vain mukautuvan neuvoston tahdon mukaan, kun linnoja ja läänejä annetaan, toivotaan vain, ettette tule niitä keltään riistämään ilman neuvoston suostumusta…"
"Tämäkö on kaikki, mitä tiedätte, Maunu piispa?" kysyi Kaarlo hetken mietittyään.
"Siinä on kaikki!" vastasi piispa.
"Sitten ihmetyttää minua, kuinka nuo jalot herrat eivät ole tulleet ajatelleeksi sitä asianhaaraa, että minä voin sanoa tähän kaikkeen ei ja että kuninkaallinen valtani ulottuu toki pitemmälle kuin heidän…"
"Totta kyllä, herra … mutta heillä on puolellaan kuningas Kristian ja sodan tulisoihtu uhkaa Tanskasta samalla hetkellä kun kavallus vaanii täällä kotona!"
"Ja Ruotsin kuninkaan on siis valittava kahden välillä, joko taistella kruunustaan kuolema tai voitto taikka taas tulla mahtavain herrain leikkipalloksi… Hyvä, olen valinnut jo, Maunu piispa!"
"Kunpa se vain olisi tapahtunut onnellisella hetkellä, herra kuningas!… Itse asiassa ette kuitenkaan ole mitään vaalia tehnyt, sillä jos neuvostolle antaisitte tuon kuninkaallisen vallan, johon pyritään, ja jonka salaiset vihollisenne todella uskovat teidän sille antavan, niin käyttäisi se heti sitä saadakseen linnat haltuunsa ja siten tullaan samaan päämaaliin, kuin nyt kieltäytyessänne."
Kalpeana vihasta istui kuningas ja hänen silmänsä tuijottivat kallisarvoiseen mattoon, jolla hänen jalkansa lepäsivät. Syntyi pitkä hiljaisuus, jonka kuluessa piispa koetti kuninkaan kasvoista nähdä, minkä vaikutuksen puheensa oli tähän tehnyt.
"Sotaa ja taistelua vain", keskeytti piispa lopulta vaitiolon, "se on siis se viimeinen sanoma, joka vanhalla Maunu Tavastilla on kuninkaalleen tuotavana, sillä nyt haluan minä vetäytyä pois maailman melskeistä rakkaaseen Naantaliini. Mutta siksi varotankin sinua ja pyydän, ettet unhota piispa vanhuksen sanoja: ympäröi itsesi uskollisilla, luotetuilla miehillä ja varustaudu sotaan. Sillä ainoastaan yksi on ja hän on onnen ja voiton herra!"
Syvä vakavuus kuvastui kunnia-arvoisen vanhuksen silmissä ja mitä ankarammilta tuntuivat sanat, sitä lämpimämmin välkkyivät silmät.
"Muistutan teille vielä virkaveljeni, autuaan vainajan, arvoisan isän, Tuomas piispan sanoja, jotka hän kerran teille kirjoitti. Te näytitte niitä minulle ollessani kerran teidän luonanne Turussa. Mitä hän sanoi, tahdon minäkin nyt toistaa: 'säilytä ystäväsi, äläkä riko välejäsi kaikkien kanssa. Pidä myös toinen mieli kuolemasta, jonka Jumala kärsinyt on. Hyvin käy hänelle, joka toisten virheistä välttyä voi!' Sitä miettikää, herrani, ja te tulette silloin todella toimittamaan sellaista, joka elää satoja vuosia, niinkuin kerran olette sanonut. Ja vielä virkkoi kuollut ystäväni: 'tahdon antaa sinulle hyvän neuvon: Toimi tänäpäivänä niin, että voit siitä vielä huomennakin vastata, tänä vuonna niin, että voit milloin hyvänsä siitä vastata. Joka toisin neuvoo, hän sokaisee sinua. Ota omastatunnostasi vaari!'"
Kuninkaan kasvot synkistyivät yhä. Mutta piispa jatkoi:
"Jumala minua niin sielun kuin ruumiinkin puolesta auttakoon, sillä mitä sanonut olen, sen olen sanonut hyvässä tarkoituksessa, rakkaudessa ja ystävyydessä, niinkuin ystävä toiselle. Valitse siitä, mitä parhaaksi katsot; mitä et hyväksy, jätä!"
Nyt nousi kuningas ja astuen piispan luo tarttui hän tämän käteen.
"Ei, vanha Maunu piispa", sanoi hän, "tarkoitatte neuvoillanne hyvää minulle, niinkuin ennen Tuomas piispakin… Kiitos teille kaikesta siitä. Matkustakaa Jumalan nimessä takaisin hiippakuntaanne tai, jos se teitä paremmin miellyttää, menkää nauttimaan rauhaa ja lepoa rakkaaseen Naantaliinne…"
Liikutettuna tarttui piispa kuninkaan ojennettuun käteen kiinni ja katsoi häntä vakaasti ja lämpimästi silmiin.
"Herra Jumala ja kaikki pyhimykset suojelkoot Ruotsin kuningasta", sanoi hän.
Piispa meni ja kuningas seurasi häntä siihen huoneeseen, jossa Niilo seisoi. Kuninkaan posket muuttuivat hehkuvan punaisiksi nähdessään ritarin, jonka oli jo kokonaan unhottanut, ja myös piispa pysähtyi ja kiinnitti silmänsä häneen. Mutta ennenkuin kukaan vielä ehti sanaakaan sanoa, astui Niilo esiin ja virkkoi:
"Olen kuullut keskustelunne, mutta te, herra kuningas, tunnette minut liian hyvin voidaksenne suuttua minuun ja teille, herra piispa, annan ritarisanani, että pidän salassa mitä olen kuullut."
"Ja sillä luulette sovittaneenne, mitä olette ritaritapoja ja kunniaa vastaan rikkonut, kun ilman kuninkaanne lupaa olette kuunnellut hänen salaista keskusteluaan toisen kanssa?" huudahti kuningas kiiluvin silmin ja vihan puna poskilla.
Niilo vaikeni. Sellaisena ei hän ollut koskaan nähnyt tätä miestä, jonka seurassa jo niin monta vuotta oli elänyt ja jota oli aina oppinut kunnioittamaan. Epävarmaa on, miten lopulta olisi käynyt, sillä kuninkaan viha nousi joka hetki ja Niilo myöskin tunsi syvimmässä sydämessään itsensä loukatuksi. Ylpeys kielsi siis häntä enää mitään puolustuksekseen puhumasta. Mutta piispan silmät tarkastelivat heitä molempia ja hänellä mahtoi olla ihmeellinen vaisto erottaa hopea kuonasta, pääasia sivuseikkojen keskeltä — hän astui väliin.
"Eikö tämä ritari ole ystävänne, herra kuningas?" lausui hän, "minä ainakin pidän häntä miehenä, jolle, jos Herra olisi päiväni päättänyt, ennenkuin olisin luoksenne ehtinyt ja hänet silloin olisin tavannut, jolle olisin uskonut kaiken sen teille sanottavaksi, mitä nyt olen itse puhunut…"
Kuninkaan viha lauhtui vähän nämät piispan sanat kuullessaan. Ei kuitenkaan kauemmaksi, kuin että antoi piispan rauhassa poistua. Sitten hän kääntyi taas Niiloon, joka tyyneenä kesti kaiken sen kylmyyden, jota kuninkaallinen herransa hänelle osotti.
"Miksi viivytte, Niilo Bonpoika?" oli kuninkaan kysymys.
"Tehdäkseni teille kysymyksen, kuningas Kaarlo", vastasi Niilo.
"Tehkää se sitten … minä kuuntelen!"
"Tuskin se nyt enää on tarpeellista, sillä mitä olen kuullut ja nähnyt, on minulle jo täysi vastaus…!"
Hänen aikomuksensa oli ollut, astuessaan kuninkaan eteen ja jäädessään odottamaan piispan poismenoa, vaatia selitystä kuninkaan kylmään, melkeinpä loukkaavaan käytökseen häntä kohtaan. Mutta huomatessaan, miten kuningas häntä nyt kohteli, selvällä tarkoituksella sulkea häneltä korvansa, nousi koko hänen synnynnäinen uljuutensa vastaan, eikä hän tahtonut sanaakaan enää sanoa lauhduttaakseen kuninkaan mieltä tai vaikuttaa hänen sydämeensä muistuttamalla entisiä palveluksia tai toisia suhteita.
Otsa synkkänä seisoi kuningas ja näytti odottavan, mitä ritari sanoisi, mutta kun tämä aina vain pysyi vaiti, virkkoi hän:
"Kovin tuntuvat sananne röyhkeiltä, ritari … on kuitenkin olemassa ero minun ja teidän välillänne, jonka yli astuessanne teette itsenne solvaukseen syypääksi."
"Jos niin on käynyt, olen sen tehnyt vasten tahtoani", lausui Niilo, "mutta jos nyt puhuisin, olisi se suosion kerjäämistä ja sellaiseen en koskaan alennu…!"
"Niilo Bonpoika!" huudahti kuningas vihasta kalpeana, jota ritarin tyyni käytös vielä vain kiihdytti.
"Ryömikööt muut ja etsikööt imarteluilla suosiotanne, kuningas Kaarlo. Minä en ole oppinut sitä taitoa… Ja siksi en peräytä sanaakaan puheestani, vaikka henki menisi. Mistä olette saanut häjyt ajatuksenne minusta, aioin kysyä, sillä luulin kuninkaassani itselläni olevan ystävän, jonka harhaluulot saisin poistumaan… Mutta kuninkaani ystävyys on minulta mennyt, näen sen, kuulen sen ja siksi vaikenen… Vähän vain tahdon vielä lisätä… Olette loukannut minua tavalla, jota ei mikään todellinen ritari voi kärsiä. Että jäin kuuntelemaan teidän ja piispan keskustelua, olisi ollut rikos, ellen olisi ystävänne ja jos olisin voinut keksiä jonkun toisen keinon päästäkseni puheillenne… Mutta hyvin kyllä tiedätte, miten ovenne samaten kuin sydämennekin on ollut minulta suljettuna, ja mihin rangaistukseen nyt tuomitsettekin minut rikoksestani, siihen tulen alistumaan, olkoon se sitten millainen tahansa!"
Äänetönnä, huulet tiukasti yhteenpuristettuina seisoi kuningas. Näytti melkein siltä, kuin olisi ritarin puhe miellyttänyt häntä, kuin olisi hänen täytynyt sisässään tehdä vastarintaa sille miehevälle, jalolle vaikutukselle, jonka se häneen teki, ettei hellät tunteet vain saisi mielessä valtaa. Niin kului hetkinen, jonka kuluessa ilme kuninkaan silmissä jäykkeni taas.
"En vaadi rangaistusta!" sanoi hän viimein. "Mutta erotkaamme, NiiloBonpoika… En ole enää teidän palveluksenne tarpeessa."
Niilo vaaleni ja valtava liikutus sai hänen huulensa värisemään. Ankara taistelu raivosi hänen rinnassaan. Mutta ennenkuin hän ehti tyynnyttää mielensä, saada sanaakaan vielä huuliltaan, avautui ovi ja useita kuninkaan ritareja astui sisään, niiden joukossa ritari Jost von Bardenvleth ja Ove Laurinpoika.
Ja näiden läsnäollessa toisti kuningas uudelleen sanansa:
"Voitte vetäytyä Ekesjöhön, ritari Niilo, veljenne luo", sanoi hän, "ehkä hän voi saada teidät taas ajattelemaan, mitkä ovat ritarin velvollisuudet kuningastaan kohtaan?"
Niilo Bonpoika katseli kuningasta, silmissä ilme, jota tämä ei voinut kestää. Siinä kuvasteli suru, tuska ja viha sekaisin, mutta myös rakkaus ja ylevyys puhtaimmassa jaloudessaan. Se oli niinkuin lasinpalaksi luultu timantti, joka oli tullut syrjään viskatuksi, mutta joka vielä sielläkin kimalteli kaikessa katoamattomassa kirkkaudessaan. Se oli ikäänkuin pyhyyden kirkas loiste, joka kuvastui noista jaloista, miehevistä piirteistä.
Hän tervehti kohteliaasti kuningasta ja poistui.
"Aina suuri, aina jalo on armollinen herramme, kuningas Kaarlo!" virkkoi ritari Jost.
Mutta kuningas ei näyttänyt kuulevan, ei näkevän häntä. Hänen silmänsä seurasivat vain poistuvaa ja vielä tämän kadottuakin seisoi kuningas siinä ja katseli tämän jälkeen, niinkuin olisi ritari vielä ollut huoneessa. Jotain tapahtui kuninkaan povessa ja siksi vaikenivat läsnäolijat. Vihdoin havahtui kuningas kuitenkin mietteistään ja astui sisähuoneeseen, jonne ritari Jost heti seurasi häntä.
"Käsitän kyllä", sanoi ritari pehmeällä, korvia hivelevällä äänellä, "käsitän kyllä sen tuskan, jonka kuningas povessaan tuntee, kun on pakotettu hylkäämään sen, joka on nauttinut hänen suosiotansa, vaikkapa sitten huomaisisikin sen tulleen ansaitsemattoman, kavaltajan osaksi…"
"Kavaltajan?" keskeytti kuningas ja loi ritariin murhaavan silmäyksen.
"Uskallan toistaa sanani", vastasi ritari, "sillä luulen, että varmaan voin, jos se vain on kuninkaani tahto … saattaa päivän valoon pahuuden ja teeskentelyn kaikessa alastomuudessaan … ja ehkä se joskus tekee kuninkaallekin hyvää nähdä totuus omilla silmillä, kuulla se omilla korvilla."
"Mitä tarkoitatte, ritari Jost?" kysyi kuningas.
"Kaupungissa oleskelee juuri paraikaa Tanskan lähettiläs, joka on tekemisissä karkotetun ritarin kanssa…"
Kuninkaan silmissä välähti tuli, niin kauhea, niin hurja, että itse ritari Jostkin kalpeni sen nähdessään.
"Ilmeinen kavaltaja siis!" huudahti kuningas ja toisti vielä, "ilmeinen kavaltaja!"
"Niin", alkoi ritari hetkisen vaitioltuaan, "ilmeinen kavaltaja … ja jos suvaitsette seurata minua, tulette siitä mitä silloin kuulette kyllä huomaamaan, että pikemmin saatte katua lempeyttänne kuin ankaruuttanne."
Kysyvin, tutkistelevin silmin katseli kuningas ritaria, mutta tämä virkkoi vain mitä rauhallisin ilme kasvoissa:
"Tänä iltana on herra Niilolla ja tuolla lähetillä salainen yhtymys Harmaaveljesten luostarissa. Jos tahdotte, saatte siellä kuulla kaikki, jota kirvelevä sydämenne tarvitsee rauhoittuakseen."
Hetkisen mietittyään vastasi kuningas:
"Minä tulen!"
Heti tämän jälkeen kulki kuningas lukuisan ja loistavan seurueen kanssa Franciskaanien luostariin, jonne suuri neuvosto oli kokoutunut. Ja ihastunein silmin seurasi kokoutunut kansa tuota korkeaa, majesteetillista olentoa, toivoen Jumalan siunausta hänelle, jolle lopultakin oli onnistunut tuo suuri yritys aito ruotsalaisen kuningaskunnan perustaminen.
Kaarlo kuningas ja kavaltajat.
Suuresti oli Kaarlo Knuutinpoika muuttunut sen yön jälkeen, jona tuo lumottu koriste joutui hänen käsiinsä. Hän katseli maailmaa nyt kokonaan toisilla silmillä, kuin ennen. Hän tunsi rohkeuden ja voiman kasvavan rinnassaan. Ja kaikki kunnianhimonsa kaukaisimmatkin unelmat luuli hän nyt voivansa toteuttaa. Tämän hänen uskonsa sai vielä enemmän vahvistumaan joukko onnellisia tapahtumia. Ne toivat hänen rintaansa lujan luottamuksen onneen ja menestykseen, jonka siellä jo oli saanut juurtumaan tieto, että oli tuon loistavan koristeen omistaja.
Ensin saapui tieto Kristofer kuninkaan kuolemasta. Se oli sattunut juuri samaan aikaan kuin myrsky riuhtasi katon Viipurin linnan korkeimmasta tornista ilmaan ja toi hänen käteensä höyhenen, joka johti hänet koristeen löytöön. Vastustajat olivat tosin käyttäneet hänen poissaoloaan hyväkseen ja valinneet veljekset Niilo ja Pentti Juhonpojat (Oxenstjernat) valtionhoitajiksi. Samaten oli myös jälkimmäisen poika, kavala ja terävä-älyinen Jöns Pentinpoika, joka edellisinä vuosina jo oli nimitetty tuomiorovastiksi Upsalaan, nyt valittu arkkipiispaksi Niilo Ragvaldinpojan jälkeen. Niin luuli tämä puolue nyt vakuuttaneensa vallan itselleen. Mutta kun Kaarlo saapui Suomesta Tukholmaan, muuttui kaikki heti. Kaikki vastapuolueen puuhat ja suunnitelmat menivät myttyyn. Eikä sillä ollut lopulta enää muuta mahdollisuutta kuin puolustaa unionin jatkamista, odottaa siis kuninkaan vaalia Tanskassa, että Ruotsikin voisi sitten siihen yhtyä.
Mutta se juuri vahvisti Kaarlon asemaa samalla kuin se heikonsi vastapuolueen voimaa. Heitä aljettiin näet pitää Tanskan ystävinä heti kun selittivät kannattavansa unionia. Sillä unionilla ei nyt enää tarkoitettu kolmen valtakunnan yhdistymistä, vaan Ruotsin ja Norjan alistumista Tanskan alle, joka oli unionin sydänmaa. Mutta joka sitä tahtoi, tahtoi Ruotsin turmiota. Tanskalainen ja vihollinen olivat nyt samat. Sellaiseksi oli asiain tila vähitellen kehittynyt edellisten kuninkaiden aikana. Ja Kristian Oldenburgilainen, joka Kristoferin kuoleman jälkeen valittiin Tanskan kuninkaaksi, täydensi edeltäjäinsä alkaman työn. Tosin oli sitä myös jo kiihdyttänyt se mahtava virta, jonka Engelbrekt oli saattanut liikkeelle. Hän oli, tämä mies, eläissään ja vaikuttaessaan ja vielä enemmän kuolemansa jälkeen ruotsalaisen kansallishengen puhtain, elävin ilmaus. Mitä kansa tahtoi, rahvas tarkoitti, sitä samaa oli Engelbrekt tahtonut ja sen eteen toiminut — itsenäistä, ruotsalaista kuningaskuntaa. Nyt esiintyi Kaarlo tätä aatetta ajamaan ja veti heti koko Ruotsin puolelleen. Niinkuin ennen jo on mainittu, ei häntä näissä puuhissaan johtanut sama ylevä aate kuin Engelbrektiä. Kunnianhimo oli hänellä pääkiihottimena. Mutta se oli kuitenkin Ruotsin asia, jonka ajajana hän esiintyi ja jonka puolustajaksi hän toimiensa kautta joutui.
Uusi arkkipiispa tuli katkeruutta täyteen nähdessään, miten kaikki, mitä hän ja heimolaisensa olivat rakentaneet, kokoon luhistui. Vimmoissaan ja kiukkua kuohuen jätti hän Tukholman ja ratsasti hiljan valmistuneeseen linnaansa Almarestäkeen. Tämä tapahtui keskiviikkona. Mutta tuorstaina 20 päivä kesäkuuta vuonna 1448 kokoonnuttiin kuninkaanvaalia varten Pyhän Gertrudin veljeyden saliin. Juhlallisen rukouksen ja laulun jälkeen toimitettiin vaali ja Kaarlo Knuutinpoika sai seitsemästäkymmenestä yhdestä kuusikymmentä kolme ääntä. Valtava riemuhuuto vieri yli salin. Sitä toistelivat tuhannet ulkonaolevat, jotka kärsivällisinä olivat siellä odottaneet vaalin tulosta. Ja mahtavana vieri se riemuhuuto sitten yli koko Ruotsinmaan. Se oli onnen helmasta kasvanut kukkanen, ja sen tuoksu sai Kaarlon yhtä autuaaksi, kuin talonpojan ne runsaat sadot, jotka hän luuli kuninkaan onnen hänellekin tuottaneen.
Heti näitten tapausten jälkeen tehtiin sitten retki Gotlantiin, jossa onni niin hellänä hymyili Kaarlolle. Koko maa ja itse Visbyn kaupunkikin joutui hänen käsiinsä. Eerikki kuningas suljettiin kaupungin toisessa päässä sijaitsevaan linnaansa Visborgiin. Ja lopulta täytyi hänen suostua pakkosopimukseen ja jättää saari, jonka sijaan hänelle luvattiin Ölanti ja Borgholm. Tosin jätti Eerikki kuningas siitä huolimatta Visborgin tanskalaisille. Mutta vielä piti Kaarlon käskynhaltia saarta ja kaupunkia hallussaan, kun Norjasta saapui tieto, että myöskin sen valtakunnan rahvas tahtoi Kaarloa kuninkaakseen.
Eipä siis ihme, jos Kaarlo kuningas alkoi luottaa onnensa muuttumattomuuteen, kun se onni kerran näin luopumatta hänen kaikkia yrityksiään suosi. Mutta sellainen menestys saattaa ihmisen tavallisesti ylimieliseksi, estää hänet vaaroja näkemästä. Ja niin kävi Kaarlonkin. Hän unhotti vanhat vastustajansa. Ne himmenivät, katosivat hänen silmistään, mitä enemmän taivas hänen päänsä päällä kirkastui. Ja tavatessaan taas heidät, kohteli hän heitä niinkuin omia ystäviään. Niin olivat Oxenstjernat saavuttaneet hänen luottamuksensa, samaten Maunu Gren. Tosin voi sellaisellekin menettelylle ajatella tarkoituksensa, voittaa ystävällisyydellä vihamiehet puolelleen, liittää heidät itseensä. Mutta Kaarlo harhaantui menettelyssään liian kauas. Hänen hyvyytensä muuttui höllyydeksi. Hän antoi heidän käsiinsä vallan, joka päinvastoin että olisi tyydyttänyt heitä, kiihotti vain heidän vallanhimoaan, puhumattakaan nyt arkkipiispa Juho Pentinpojasta, joka ei koskaan voinut unhottaa, että Kaarlo omisti sen, joka olisi pitänyt oikeastaan kuulua hänelle tai jollekin hänen heimolaisistaan — nimittäin korkeimman vallan Ruotsissa.
Tällä onnen ja vallan päiväpaisteella kokoutui myös muitakin vallanhimoisia onnenonkijoita Kaarlon ympärille. Niiden joukossa oli myös Jost von Bardenvleth ja sulavalla kielellään, liehakoivalla käytöksellään sai tämä mies ennen pitkää Kaarlo kuninkaan kokonaan valtaansa. Vanhat ystävät varoittivat kuningasta. Kuninkaan serkku, Tord Kaarlonpoika, kertoi hänelle muukalaisen esiintymisestä merellä silloin kun Niilo Bonpoika ja hän, Tord itse, olivat Turusta päin rosvolaivaa takaa ajamassa. Mutta avomielisesti tunnusti ritari rakkautensa Iliana neitiin ja vakuutti, että kaikki, mitä oli tehnyt, oli johtunut vain siitä. Nähdessään, että Niilo yhdessä merisissien kanssa oli neitoja takaisin vaatimassa, ei hän ollut voinut uskoa muuta, kuin että tämä oli yhtynyt Hurjaan Haukkaan. Ja se oli saanut ritarin unhottamaan kaikki. Kuninkaasta tuntui tämä selitys aivan luonnolliselta ja siksi hymyilikin hän vain hyväntahtoisesti kuullessaan, millä tavalla ritari oli pelastunut.
Se olikin tapahtunut somalla tavalla. Ritari oli hyvä tuttu laivurin ja hänen lähimmän miehensä kanssa. Toisten sitä huomaamatta oli hän kuiskannut jälkimäiselle, että veisi hänet kannen alle. Laivurin piti sillä aikaa heittää kannella oleva suuri kivi veteen ja huutaa, että ritari oli pudonnut mereen. Kaikki oli käynytkin odottamattoman hyvin. Kun laiva sitten oli vapautunut kutsumattomista vieraistaan, oli ritari taas noussut kannelle ja hyvällä myötätuulella purjehtinut Grislehamniin. Hän myönsi kyllä, että olisi ollut kunniallisempaa uhrata ennemmin henki kuin pakoon lähteä. Mutta hän oli ajatellut vain kuningastaan, joka luotti häneen ja jonka palvelusta hän piti kunniaakin kalliimpana. Häväistys oli sitä paitsi kohdannut vain häntä alhaisen asepalvelijan puolelta, joten se menetti kärkensä. — Tämän kaiken tunnusti ritari, mutta pyysi samalla kuningasta muistamaan, miten helposti rakkaus voi miehen mielen sokaista. Avomielistä oli ritarin puhe, luottamusta täynnä. Niin kauniisti osasi hän asian herkkäuskoiselle kuninkaalle kuvailla, että voitti kokonaan hänen sydämensä, samalla kuin Niilo Bonpojan kuva himmeni ja katosi sieltä. Kun Tord vielä kerran teki kokeen varoittaakseen kuningasta muukalaisen suhteen ja kertoi hänelle, mitä Niilo Bonpojalta oli kuullut, kysyi tämä hiukan närkästyneenä:
"Olitko mukana, serkku, vanhan Krister herran luona tai kauppalaivalla?"
"En ollut!" täytyi Tordin siihen vastata.
"No niin", oli kuningas vastannut, "älä sitten suotta tuomitse!"
Tord oli tahtonut vielä huomauttaa, että hän luotti enemmän Niilo Bonpoikaan, kuin muukalaiseen ritariin, mutta kuningas oli alkanut heti puhua kokonaan toisista asioista ja kun Tord siitä huomasi, ettei sillä kertaa voinut asian hyväksi mitään vaikuttaa, oli hän jättänyt sen toiseen aikaan.
Sitäpaitsi ei Tord tuntenutkaan tuota kavalaa ritaria niin tarkoin kuin Niilo. Ystävä ei ollut kertonut hänelle asiaa kokonaisuudessaan. Mitä hän oli saanut tietää, oli tapahtunut enemmän sattumalta. Kuitenkaan ei hän siltä epäillyt Niilon tiedonantojen todenperäisyyttä, niin lyhyet ja epätäydelliset kuin olivatkin. Mutta epäilemättä olisi hän nähnyt enemmän vaivaa asian vuoksi, jos hänellä vain olisi ollut vähänkin aavistusta niistä kavalista vehkeistä, joita muukalainen punoi. Sitä hänellä nyt ei ollut ja hänen avonainen, rehellinen luontonsa olisi tuskin uskonutkaan sellaista mahdolliseksi, vaikkapa joku olisi ne hänelle ilmaissutkin. Kuitenkin epäili hän aina ikäänkuin vaistomaisesti Jost ritaria. Ja monta kertaa voi hän vain vaivoin hillitä vastenmielisyyttänsä ilmi puhkeemasta.
Kaarlo kuninkaasta taas, joka sitäpaitsi ei tuntenut heimolaisensa rakkautta neiti Iliana Tottiin, oli ritarin selitys täysin tyydyttävä. Eikä siinä kyllin. Vaan hän osotti tuolle liehakoivalle ritarille vielä hyväntahtoisuuttakin ja luottamusta sellaista, joka yhä kohoten lopulta teki ritarin hänelle aivan tuiki tarpeelliseksi. Ja silloin alkoi ritari tuon puuhansa, jonka kautta hän sitten sai Niilo Bonpojan kuninkaan ystävyydestä syrjäytetyksi. Se olikin välttämätön ehto ritarin omalle menestykselle sekä kuninkaan hovissa että yleiseenkin. Sillä tiesihän Niilo Bonpoika asian, joka olisi ollut hänen varma turmionsa, jos ilmi olisi tullut. Siksi vainosi ritari Hurjaa Haukkaa, siksi pani hän kaikkensa liikkeelle pitääkseen Niilo Sturen ja kuninkaan ainakin erillään toisistaan. Niilon tai hänen, jommankumman täytyi kukistua… Ritarin puolelta oli se siis taistelua elämästä ja kuolemasta.
Näissä puuhissaan tuki häntä aivan huomaamatta kuningas itse. Tämä näet ei voinut koskaan salata itseltään, että kaulaketju, jota piti hallussaan, oli toisen omaisuutta, johon hänellä ei ollut mitään oikeutta. Hän koetti kyllä nukuttaa sitä omantuntonsa ääntä. Eihän Niilo itse välittänyt koko koristuksesta mitään ja tuskin oli koskaan sen menettämistä surrutkaan. Mutta omatunto, se ei vain antanut nukuttaa itseään. Joka kerta, kun sattui tuon uskollisen, jalon aatelismiehen kanssa yhteen, tunsi hän sen soimaavan, nuhtelevan äänen rinnassaan. Siksi alkoi hän karttaa Niilo Bonpoikaa, pitää häntä etäällä itsestään antamalla hänelle toimen toisensa perään. Ja lopulta se arkuus hänessä muuttui inhoksi. Hän koetti paeta omantuntonsa ääntä ja kun se ei onnistunut, rupesi hän pitämään Niilo Bonpoikaa, joka oli ikäänkuin hänen elävä omatuntonsa, vainoojanaan, oman onnensa vihollisena. Hän alkoi vihata ja vainota häntä.
Siksi kallisti hän myös niin kernaasti korvansa ritarin puheille, joka epätoivoisen vimmalla koetti mustata ja saattaa huonoon valoon Niilo Bonpojan jalon, puhtaan olennon. Kun ritari tämän huomasi, tuli hän vain yhä rohkeammaksi puuhissaan. Ja niin solmun solmuun liittäen kutoi hän verkkonsa valmiiksi, — kaiken sen kuninkaan puolinaisella myötävaikutuksella. Kuin lumottuna eli Kaarlo. Ja se lumous, hänen sitä itsekään huomaamatta, kietoi hänet kokonaan pauloihinsa. Se kovensi hänen sydämensä. Sillä sydän vaatii elääkseen totuuden ja rakkauden puhdasta ilmaa, muuten se kuihtuu ja kuolee, ja sinne rintaan tulee tilalle vain puunpala tai kivimöhkäle, niinkuin satu sen kertoo.
Mutta joskus vielä hiipivät vanhat, tutut ajatukset hänen mieleensä, joskus vielä tunsi hän rintansa niille heikosti sykähtävän. Ja silloin se jää suli sydämestä ja mieli heltyi. Mutta hetkisen vain se kesti. Myrsky ja pakkanen hiipivät taas esiin vahvistunein voimin ja rinnan valtasi sama kylmä, hyytävä tunne. Kuitenkaan ei liehakoiva suosikki vielä ollut uskaltanut vihatun Niilo Bonpojan henkeä vaatia. Eikä kuningaskaan olisi silloin hänelle korvaansa kallistanut. Päinvastoin olisi sellainen vaatimus vain voinut kukistaa hänen suurella vaivalla ja taitavuudella kokoonpanemansa rakennuksen. Mutta Jost herralla olikin kärsivällisyyttä.