Kaarlo kuninkaan vastaus.
Tukholman linnassa kulki Jöns arkkipiispa levottomasti kävellen edestakaisin huoneessaan, hautoen mielessään jotain asiaa, joka näytti tuottavan hänelle paljon päänvaivaa. Hänen edessään seisoi Tukholman harmaamunkkien apotti, Niilo Ryting.
"Te käytätte rohkeaa puhetapaa, Niilo Ryting", sanoi arkkipiispa ja hänen mustat silmänsä salamoivat hurjaa tulta. "Mutta muistakaa, kelle puhutte ja pankaa ennen kaikkia mieleenne, että teidän vanhan kuninkaanne valta on nyt ikäpäiviksi loppunut. Mitä minä teen ja toimin, se ei kuulu teille. Tukholman harmaamunkkien päämies ei seiso niin korkealla, ettei arkkipiispan käsi häneen ulottuisi."
"Mitä te nyt puhutte, sen puhutte te vihassa, Jöns arkkipiispa!" virkkoi apotti lempeällä ja sointuvalla äänellä, mutta samalla suurella arvokkaisuudella. "Kuitenkin pysyn minä siinä, mitä olen sanonut. Jos te rikotte kaupunkien porvareille ja rahvaalle antamanne lupauksen, joitten avulla te olette vallankumouksen tehnyt, niin pian on silloin teidänkin mahtinne lopussa. Sillä älkää luulkokaan, että me täällä Ruotsissa enää kärsimme muukalaista kuningasta, joka ei tunne eikä tahdo mitään tietää meidän laeistamme ja yleisistä, totutuista tavoistamme."
"Kuinka te rohkenette sanoa, etten minä pysyisi annetussa sanassani?" puhkesi arkkipiispa puhumaan.
"Sellainen huhu käy kaupungissa! Ja sentähden, Jöns arkkipiispa, miettikää tarkoin, mitä kaikkea Kaarlo kuningas on teille tehnyt. Sopikaa hänen kanssaan ja näyttäkää maailmalle, että mitä te olette tehnyt, sen olette te tehnyt oikeuden rakkaudesta… Mutta ennen kaikkia, älkää saattako enää muukalaista kuningasta tänne maanvaivaksi. Se voi tuottaa ei ainoastaan Ruotsille vaan teille itsellennekin enemmän vahinkoa, kuin mitä te nyt voitte aavistaakaan!"
Arkkipiispa antoi miehen puhua ja vielä, kun tämä oli jo lopettanut, seisoi hän hetkisen aikaa ääneti paikallaan.
"Te olette tullut", sanoi hän vihdoin aivan levollisena, "te olette tullut puhumaan minulle sen kuninkaan puolesta, jonka kanslerina te olette ollut… No niin, Niilo Ryting, kuulkaa sitten vastaukseni: Mitä tahansa tapahtuneekin, niin ei siltä koskaan, kuuletteko, ei koskaan ole Kaarlo Knuutinpoika, niin kauan kuin Jöns arkkipiispa jotain voi, enää nouseva Ruotsin valtaistuimelle… Kas siinä kaikki, mitä minulla on teille tässä asiassa sanottavaa, ja nyt ei muuta kuin hyvästi."
Lempeä, surumielinen hymy häilyi apotin huulilla, sillä hän huomasi nyt aivan selvään, ettei tuohon kylmään, jäykkään pääpappiin mitään voinut vaikuttaa. Hän kumarsi sentähden ja poistui. Ja niin jäi arkkipiispa taas aivan yksin.
Tämä käveli hetkisen aikaa edestakaisin huoneessa, mutta pysähtyi sitten äkisti ja katsahti eteensä, ikäänkuin olisi saanut jonkin uuden ajatuksen tai keksinyt jotain, joka sai hänessä vanhan vahvistumaan ja lujittumaan. Silmät säihkyivät ja kiinteästi suljetut huulet avautuivat, samassa kun käsi ojentui eteenpäin. Näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut tarttua sillä kiinni johonkin.
Se oli maanpakolaisen kuninkaan huone, jossa hän oli, ja kaikki oli siellä vielä, samaten kuin toisissakin huoneissa, ehjänä ja koskematonna paikallaan, sellaisena kuin kuningas ne lähteissään oli jättänyt. Seiniä verhoovat tapeetit olivat sinisen ja keltaisen väriset ja peräseinällä, jota vastapäätä arkkipiispa seisoi, kimalteli suuri, kultaan neulottu kuninkaankruunu.
Aluksi, kun hänen sielunsa vielä oli äskeisten ajatusten vallassa, ei hän sitä huomannut. Mutta vähitellen alkoi se kiiltää hänen silmäänsä ja tuntui siltä, kuin olisi se ollut jossain yhteydessä hänen ajatustensa kanssa, sillä hän ei kääntänytkään katsettaan siitä pois, vaan läheni lyhyin, hitain askelin kimaltelevaa kruunua.
Kauan tähysteli hän siinä sitä, katseen tullessa yhä kylmemmäksi ja synkeämmäksi ja vihdoin pani hän käsivartensa ristiin rinnoille ja poistui ikkunan luota.
Hän oli tällä hetkellä Ruotsin mahtavin mies. Sen kohtalo oli nyt hänen käsissään. Työ, jota hän oli hiljaisuudessa vuosikausia tehnyt, se työ lähestyi nyt loppuansa, sillä vaikein osa oli jo toimitettu. Hän oli valmistanut itseänsä siihen ja suorittanut jo opinnäytteensä suurella taidolla niissä sodissa, joita enonsa, Krister Niilonpoika, kävi silloista marskia, Kaarlo Knuutinpoikaa, vastaan. Rikas kuningas, hän, joka niin ratkaisevasti oli voittanut Oxenstjernat ja Vaasat, hän oli nyt kukistettu ja voittaja voi nyt vuorostaan mielensä mukaan määrätä Ruotsin kohtalon.
Hän oli kostanut omasta ja puolueensa puolesta. Nyt oli vain vielä suoritettava työn toinen osa, voitettua voittoa oli kaikin puolin hyväkseen käytettävä. Mutta tuon synkän miehen ajatusta siinä suhteessa voi tuskin saada selville. On vaikeaa otaksua, että hän olisi tahallansa pettänyt niitä, jotka seurasivat häntä hänen kostoretkellään Kaarloa vastaan, kun hän vakuutti heille, niin hyvin rahvaalle kuin Tukholman porvareillekin, ettei koskaan tahtonut kutsua Kristian kuningasta valtaistuimelle.
Ja kuitenkin, siitä huolimatta, kutsui hän hänet.
Tanskaan paenneet herrat, Maunu Gren, Tuure Tuurenpoika, Skaran Pentti piispa y.m., palasivat takaisin, toinen toisensa perään ja senjälkeen näytti arkkipiispan alkuperäinen puuha muuttuvan yhä enemmän Tanskaa suosivaksi. Tälle kai selvisi ennen pitkää, ettei hänellä ollut voimaa taistella sen mahtavan puolueen kanssa, joka puuhasi karkoitettua kuningasta uudestaan valtaistuimelle, ja samalla kertaa pitää puoltansa Tanskan kuningasta vastaan. Ja kun hän huomasi, että hänen oli annettava perään, teki hän sen jälkimäisen hyväksi. Mutta vielä ei hän kumminkaan tahtonut peräytyä muuta kuin näön vuoksi. Eräässä neuvostonkokouksessa, vähän jälkeen Tukholman valloituksen, esitti hän ne ehdot, joihin jos Kristian kuningas suostuisi hänet voitaisiin kohottaa Ruotsin valtaistuimelle. Ensi ehtona oli, ettei kuningas koskaan saisi tulla Ruotsiin, jossa hän sitäpaitsi ei saisi omistaa enempää kuin kaksi linnaa; toisena, että neuvosto hallitsisi; kolmantena, että veroista ainoastaan se, joka jäi jälelle, kun kaikki hallintokustannukset Ruotsissa olivat tulleet maksetuiksi, lähetettäisiin kuninkaalle Tanskaan.
Neuvosto olisi niin ollen tullut Ruotsin näennäiseksi hallitukseksi ja arkkipiispa, neuvoston mahtavimpana miehenä ja itseoikeutettuna puheenjohtajana, todelliseksi hallitsijaksi. Sellainen olikin epäilemättä Jöns Pentinpojan sisäisin ajatus. Ja sentähden saattoikin hän toiselta puolen vakuuttaa kansalle, ettei koskaan tahtonut kutsua viholliskuningasta valtakuntaan, kun hänellä taas toiselta puolen oli tilaisuus lekotella kuningasmahdin loistossa, jos hänen täytyikin olla kuninkaannimeä ja kruunua vailla.
Mutta maanpakolaiset herrat saivat kotiin palattuaan aikaan, että hän vähitellen luopui tästä ajatuksesta ja ohjasi purtensa toiseen suuntaan. Nämät näet eivät tahtoneet tahi eivät voineetkaan erota Kristian kuninkaasta. He olisivat siis ratkaisevan käänteen tapahtuessa menneet tämän puolelle. Sitäpaitsi oli Ruotsissa jo entiseltään mahtava mies, joka varmasti olisi asettunut arkkipiispaa vastaan ja tullut tyytymättömien johtajaksi, jos hän olisi tuumissaan pysynyt. Tämä mies oli Nyköpingin linnanhaltija, Kaarlon vangitsema, mutta heti hänen pakonsa jälkeen taas vapaalle jalalle laskettu Eerikki Akselinpoika (Tott), mies, jonka voimaa ei sopinut mitata sen mukaan, mitä hän itse, vaan mitä hän yhdessä monien veljiensä kanssa voi aikaansaada. Ja nämät veljekset muodostivat yhdessä mahtavimman ylimyssuvun, mitä Ruotsissa ja Tanskassa tähän aikaan oli. Mutta tämä samainen Eerikki herra, joka yhdessä veljiensä kanssa nyt seisoi arkkipiispan puolella, hän olisi voinut asettua häntä vastaan, jos hän todenteolla olisi yrittänyt panna suunnitelmansa toimeen ja tehdä itsensä Ruotsin hallitsijaksi. Nytkin jo, ennenkuin vielä edes mitään ratkaisevaa oli edes tehty, oli arkkipiispa saanut tyytyä siihen, että Eerikki herra astui hänen sivulleen valtion hoitoon, joten Ruotsilla nyt todellisuudessa oli kaksi valtionhoitajaa.
Vihdoin mitä itse Kristian kuninkaaseen tulee, niin oli hänen valtansa arkkipiispaan nähden liian suuri, voidakseen hetkeäkään epäillä, ottaisiko asetetut ehdot vastaan vai ei. Ainoastaan tasaväkisenä olisi arkkipiispa voinut puolustaa asiaansa. Ja jos hän olisi osannut oikein arvostella niitä, joitten apuun oli turvautunut syöstessään Kaarlo kuninkaan pois valtaistuimelta, niin olisi hän epäilemättä pitänyt sanansa eikä koskaan sallinut Tanskan kuninkaalle jalansijaa Ruotsissa. Mutta hän ei tätä voimaa ymmärtänyt. Hän käytti sitä tosin paremmin kuin edeltäjänsä, paremmin kuin Krister Niilonpoika ja Kaarlo Knuutinpoika, mutta ei hänkään siltä voinut kokonaan irtautua herrasmiehen ajatustavasta. Kuilu oli olemassa vielä hänenkin ja Engelbrektin välillä ja sillä miehellä, joka voi puuhata yhdessä rahvaan kanssa, piti ehdottomasti olla Engelbrektin henki. Mutta sellaisen miehen saattoivat vasta uudet olot kasvattaa. Engelbrektin omasta ajasta, johon kaikki tässä mainitut kuuluivat, ei hänen vertaistaan voinut kohota. Sitä täytyi etsiä nousevasta polvesta.
Siten vaan voi selittää, että arkkipiispa ynnä neuvosto kutsuivat Kristianin Ruotsin kuninkaaksi. Ja kun se sitten oli tehty, päätettiin että herra Eerikki Akselinpojan piti lähteä Suomeen ja ottaa se maanosa haltuunsa, sillä aikaa kun arkkipiispa marssi etelää kohti täydentääkseen linnojen valloituksella voittonsa.
Sillä kannalla olivat asiat, kun Niilo Sture ja hänen ystävänsä, nuoriSteen herra, ratsastivat sisään Tukholmaan.
Se oli saman päivän aamuna, jona fransiskaanien apotti kävi arkkipiispan luona ja tämä alotti marssinsa etelää kohti. Molemmat herrat suuntasivat ensin kulkunsa harmaaveljesten luostariin ja kysyivät sen johtajaa. Tältä saivat he tietää kaikki, mitä neuvostossa oli päätetty. Ja vaikka ei vielä ollutkaan aivan varmaa, oliko arkkipiispa kutsuva Kristian kuninkaan vai ei, luuli herra Niilo Ryting kuitenkin voivansa vakuuttaa, että niin olisi käyvä. Sen ohessa kertoi hän myöskin omasta käynnistään arkkipiispan luona ja kuinka se oli päättynyt.
"Meidän on siis heti ryhdyttävä toimeen", virkkoi Niilo Sture, punnittuaan ensin hetken aikaa luostarinjohtajan sanoja. "Meidän täytyy aina olla valmiina, niin että heti, kun Kaarlo kuninkaalta tulee käsky, voimme iskeä iskun sellaisen, joka saa koko valtakunnan vapisemaan."
Steen herra oli samaa mieltä ja niin päättivät he, että Niilo itse viipymättä matkustaisi Taalaihin, mutta Steen suuntaisi kulkunsa etelää kohti ja koettaisi päästä yhteyteen urhollisen Kustaa Kaarlonpojan (Gumsehufvudin), Kaarina kuningattaren veljen, kanssa, joka oli linnanhaltijana Kalmarissa.
Heti lähtivät he myös panemaan päätöstänsä toimeen. Steen herra ratsasti eteläisestä portista muutamia tuntia ennemmin kuin arkkipiispa ja jos hän vain jossain tapasi jonkun Kaarlo kuninkaan puoluelaisen, koetti hän saada tätä asettumaan vastustavalle kannalle arkkipiispaan nähden. Mutta harmikseen huomasi hän tämän joukon päivä päivältä vähenevän, kun sitä vastoin vihollisen voima lisääntyi. Ja mitä kauemmaksi etelään hän pääsi, sitä vähemmin välitettiin hänen puheestaan. Kristian kuninkaalta oli tullut kirje, jossa mitään lupauksia ei säästetty, ja ne olivat ehtineet levitä jo kaupunki- ja maarahvaankin keskuuteen. Vihdoin saapui hän Kalmariin herra Kustaa Kaarlonpojan luo. Tämä oli rohkeutta ja toivoa täynnä eikä suinkaan aikonut ensi hädässä heittää hänelle uskottua linnaa. Ja hän tuli kovasti iloiseksi kuullessaan, mitä puuhia Niilo herralla oli Taalaissa.
"Jos lankoni, Kaarlo kuningas, vain tuo riittävästi väkeä mukanaan!" sanoi hän, "niin on hän kyllä saava valtakuntansa takaisin, siitä olen aivan varma, varsinkin kun tunnettu asia on, että koko Suomi on hänelle uskollinen kuin kulta. Herra Eerikki Akselinpoika saa siellä varmaan kauan aikaa puuhata, ennenkuin hänen onnistuu saada linnat haltuunsa. Mutta ellei Kaarlo kuningas palaa, ellei yritäkään palata, niin on minun mielipiteeni se … te voitte tervehtiä Niilo herraa ja ilmoittaa se hänelle … että meidän täytyy mukautua ajan oloihin. Sillä siitä ei ole mitään hyötyä, jos me uhraamme veremme ja henkemme taistelussa, jota me kolme tai neljä köyhää miestä emme ajan pitkään kuitenkaan voi kestää. Viheriän ritarin neuvo oli ainoa oikea… Jos hän nyt tuo meille kuninkaan sanan, että hän on pian meidän keskellämme, silloin olemme me valmiit ja silloin saavat myös arkkipiispa ja hänen ystävänsä tulla tuntemaan leikin, joka on täyttävä heidän sydämmensä kauhulla. Mutta ellei ritari sellaista sanaa tuo, sanokaa silloin Niilo herralle, että hän tekee viisaimmin, antamalla arkkipiispan vallita aikansa… Uskokaa minua, siitä ei ole meille vahinkoa, meidän aikamme on sittenkin kaikesta huolimatta vielä kerran koittava… Matkustakaa Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä, Steen herra…! Minulla on aivan vähän toivoa, että tänä tai tulevanakaan vuonna saisin paljastaa miekkaani Kaarlo kuninkaan asian hyväksi!"
Tällaiset terveiset mukanaan saapui Steen herra kevätpuoleen Taalaihin, jossa tapasi Niilon. Tällä oli ollut parempi menestys. Suurin osa Taalalaisista, etenkin vuoristolaiset, olivat näet vähitellen saaneet toisen käsityksen arkkipiispan puuhista, tulleet huomaamaan ne oikeassa valossaan, mutta vanhaa rakkautta Kaarlo kuninkaaseen ei hän siltä ollut voinut heissä vireille saada.
Tämän hänen menestyksensä olivat ensi sijassa vaikuttaneet ne huhut, joita Taalaissakin jo tähän aikaan alkoi kierrellä, että nimittäin arkkipiispa vasten lupauksiansa aikoi kutsua Tanskan kuninkaan valtaistuimelle. Osalta oli sen myös vaikuttanut ne suositukset, joita tuolla yksinäisellä ritarilla oli Herman Bermanilta. Herman, joka juuri tähän aikaan makasi tautivuoteella, oli, myös heti taudista toivuttuaan luvannut saapua Taalain miehiä puhuttelemaan. Ritarin aseenkantaja, Erkki, oli täällä joka paikassa tuttu, minne sitten menikin, ja hän koetti myös puolestaan saada talonpoikia oikeaan käsitykseen ajan oloista. Niin kehittyivätkin asiat sille kannalle, että lopulta jo asiamiehetkin, jotka olivat olleet keskustelemassa ja sopimassa arkkipiispan kanssa saivat varoa itseänsä. Sillä sitä mukaa kuin mieliala kääntyi karkoitetun kuninkaan puolelle, tuli se vihamieliseksi niitä kohtaan, jotka olivat kiiruhtaneet rahvaan aseisiin tarttumista hallitsijataan vastaan.
Kaikki siis onnistui siinä suhteessa Niilo herralle. Hän voi nyt koska tahansa nostaa, jos niin vaadittiin, taalalaisjoukon, marssia sen kanssa etelään ja tehdä niinkuin Engelbrekt aikoinaan teki, jonka aivan yksin rahvaan avulla onnistui vapauttaa valtakunta muukalaisten sorrosta. Hän alkoikin jo sentähden katua sitä lupausta, jonka viheriä ritari oli häneltä saanut, katsoen sitä pikaisuudessa annetuksi. Kun Steen Sture sitten saapui ja ilmoitti hänelle Kustaa Kaarlonpojan tervehdyksen, pudisti hän epäillen päätänsä ja osoitti talonpoikaisjoukkoa, jonka kanssa hänellä aivan hiljan oli ollut neuvottelu.
"Kun meillä on nämät puolellamme", sanoi hän, "ei meitä voi kukaan vastustaa!"
Kuitenkaan ei hänelle siltä tullut mieleenkään rikkoa lupaustaan, vaan odotti hän kärsivällisesti viheriän ritarin tuloa. Kun sitten vihdoin viimeinkin sana saapui, että tämä odotti Niilo herraa Tukholmassa, oli kaikki jo valmiina hyökkäystä varten. Monta tuhatta taalalaista odotti vaan merkkiä Niilo Sturelta lähteäkseen taistelemaan Kaarlo kuninkaan asian puolesta. Ja mieli alakuloisena erosi hän noista rehellisistä, kunnon miehistä. Hän oli sen lisäksi saanut tietää, että Tanskan kuningas jo oli saapunut mahtavalla laivastolla Djurshamniin Tukholman ulkopuolelle ja että lähetit kuljettivat tietoja hänen ja Tukholman linnassa asustavan arkkipiispan välillä sekä että tuleva kuninkaanvaali oli määrätty tapahtuvaksi keskikesän ajoissa. Ei ole siis kummaa, jos sellaiset sanomat saivat hänen mielensä rauhattomaksi. Synkkänä ratsasti hän Steen Sturen rinnalla tietä eteenpäin ja jos hän joskus puhuikin, niin tapahtui se vain muutamalla sanalla.
Kun he niin ratsastaen lähestyivät Tukholmaa, kohtasivat he solakan, mustapukuisen miehen, joka tuli hiljalleen ajaen pitkin tietä. Mies oli mestari Eerikki Olavinpoika. Tämän kasvoilla kuvastui huoli ja suru, mutta Niilon nähdessään näytti hänen muotonsa kirkastuvan.
"Terve, Niilo herra!" sanoi hän, "menettekö tekin Tukholmaan valitsemaan vieraan kuninkaan tänne meidän vaivoiksemme?"
"Mikä antaa teille aihetta tekemään minulle sellaisen kysymyksen?" kysyi Niilo vuorostaan, ystävällisesti vastaten hengellisen herran tervehdykseen.
Hän käytti samassa tilaisuutta kysellen tarkasti, mitä viimeisinä päivinä oli tapahtunut. Ja Eerikki Olavinpoika vastasi kernaasti hänen kysymyksiinsä. Hän kertoi, että kaikki keskustelut Kristian kuninkaan ja Ruotsin herrain välillä olivat jo päättyneet ja että kuninkaanvaali oli määrätty pidettäväksi seuraavana päivänä kello 8.
"Pian, peräti pian on siis sopimus vihollisen kanssa aikaansaatu!" virkkoi Niilo.
"Pian se kävi!" keskeytti Eerikki Olavinpoika kiivaasti. "Ja miksi ei olisi käynyt? Jos voitte sanoa minulle ehdon, johon Tanskan kuningas ei olisi valmis myöntymään, niin olette sukkelampi muita. Hän myöntyy kaikkeen, ennenkuin mitään vielä on edes ehditty esittää hänelle. Ja mitäpä voi vaatia miehiltä, jotka eivät pidä Jumalaa eikä helvettiä silmäinsä edessä!… Kautta Jumalan kuoleman, Niilo herra, kaikissa pidetään nyt kiirettä, niinkuin seisoisi Kaarlo kuningas jo kohotetuin miekoin heidän selkänsä takana uhkaamassa. Lupauksia luvataan, vahvistetaan ja valalla vakuutetaan, jo ennemmin kuin niitä vielä on edes ilmilausuttukaan, ja riemulla tulee Kristian kuningas saatettavaksi Tukholmaan… Mutta minä sanon ja moni muukin yhtyy minuun: Älköön kukaan iloitko ennenkuin on päässyt kaikkien ojien yli!"
Tuo rehellinen mies tuli yhä kiivaammaksi puhuessaan ja pelkäämättä antoi hän harmilleen vallan. Niilon ja nuoren Steen herran korvissa oli mestarin puhe mitä suloisinta soittoa ja edellinen tahtoi häntä palamaan heidän seurassaan takaisin kaupunkiin. Mutta siihen ei tämä voinut suostua. Hänen näet täytyi rientää Upsalaan, jonka tuomiokapitulille hänellä oli sana vietävänä. He erosivat siis ja molemmat herrat jatkoivat edelleen matkaansa.
Ratsastaessaan Klaaran luostarin ohitse, näkivät he vielä toisen hengellisen herran, joka oli sinne menossa. Se oli kaniikki Helmich ja hän pysähtyi tuon tuostakin katselemaan tielle päin, jota Niilo ja Steen miehineen ratsastivat. Nämät eivät kuitenkaan kiinnittäneet siihen mitään huomiota, vaan ratsastivat suoraa päätä kaupunkiin ja ottivat asuntonsa samaan majataloon, jota Niilo tavallisesti tapasi käyttää. Heti sinne päästyään ryhtyi hän toimiin saadakseen selville, missä viheriä ritari asusti. Sitä varten lähetti hän miehiä joka taholle kaupunkiin, mutta nämät eivät onnistuneet etsimisessään. Hän päätti silloin mennä linnaan itse arkkipiispan puheille. Hän näet tahtoi ainakin koettaa eikö arkkipiispan mieltä vielä voisi saada muuttumaan.
Jöns arkkipiispa ei ollut ollenkaan sellaisessa mielentilassa, kuin niin suuren menestyksen jälkeen olisi voinut odottaa. Hän oli päinvastoin kylmempi ja synkempi kuin milloinkaan ennen kävellessään ympäri linnaa ja katsoessaan, että kaikki oli asianmukaisessa järjestyksessä kuninkaan vastaanottoa varten.
Viimeinen, johon hän tarkastusmatkallaan saapui, oli pieni rukoushuone. Kun hän tuli sisään sinne ja näki sammuneen lampun, tomuiset seinäverhot ja rukoustuolin, jossa hänen vihollisensa oli polvillaan Jumalaa rukoillut, pysähtyi hän, ikäänkuin olisi ollut kahden vaiheilla, mitä tehdä. Hänen hovimestarinsa oli epäilemättä kunnioituksesta jättänyt kaikki entiselleen, eikä ollut vielä ehtinyt kysyä hänen mielipidettään asiasta.
Ristiinnaulitunkuva, joka riippui seinällä alttarin yläpuolella, oli erittäin kallisarvoinen ja kiinnitti suuressa määrin arkkipiispan huomiota puoleensa. Hän astui likemmäksi ja tarkasteli sitä lähemmin ja jota tarkemmin hän katseli sitä, sitä enemmän herätti hänessä ihmetystä sen mestarillinen kokoonpano. Lopulta otti hän sen alas voidakseen katsella sitä tarkemmin jossain valoisammassa paikassa. Hänen sitä tehdessään putosi osa seinäverhosta maahan paljastaen muurin, jossa hän suureksi kummakseen erotti yläosan maalatusta rististä. Heti asetti hän ristiinnaulitunkuvan seinää vasten seisomaan ja veti seinäverhot syrjään. Silloin huomasi hän, että risti oli maalattu irtonaiseen seinässä olevaan kiveen. Hän ojensi kätensä ja työnsi hiljaa sitä.
Sen liikkuessa kuului muurin sisästä kalinaa ja se herätti siihen määrin hänen uteliaisuuttansa, että hän veti kiven varovasti pois sijaltaan ja työnsi kätensä koloon saadakseen selville, mikä se oli, joka oli kätkettynä tähän salaperäiseen paikkaan.
Kaulaketju, mitä erinomaisinta tekoa, tuli sieltä hänen käteensä.
Arkkipiispa katseli sitä tarkasti, piti sitä päivää vasten sekä luki lopulta siihen kiinnitetyt kivet, joita oli kaksitoista. Ja yhä enemmän ja enemmän kirkastuivat hänen kasvonsa, ilmaisten hämmästystä, iloa ja varmuutta.
"Olen löytänyt sen!" huudahti hän ja lisäsi sitten: "mutta mikä voima on saattanut siirtää ketjun sinun kaulastasi, Kaarlo, tähän piilopaikkaan?"
Nopeasti työnsi hän jalkoihin asti ulottuvan, violettivärisen takkinsa, joka hänellä oli yllään, taaksepäin ja asetti sitten tuon kallisarvoisen koristuksen kaulaansa, jonka jälkeen hän peitti sen huolellisesti vaatteillansa. Samassa astui kaniikki Helmich sisään ja ilmoitti, että Niilo Sture oli saapunut kaupunkiin.
Mutta vasten odotusta ei tiedonanto tehnytkään mitään vaikutusta arkkipiispaan. Tämä katseli vain hetken aikaa hämmästynyttä kaniikkia ja sanoi sitten pistäen samassa molemmat kätensä takinhihainsa sisään:
"Elääkö se vanha sisar vielä, joka ripitti itsensä minulle siihen aikaan kun Kaarlo kuningas samosi Skåneen?"
"Kuinkas minä sen tietäisin", kysyi kaniikki vuorostaan, vielä enemmän hämmästyneenä. "Teidän armonne pitäisi muistaa, kuinka heikko hän jo silloin oli. Häneltähän oli jo niin voimat lopussa, että luostarin abbedissa pelkäsi hänen ei enää voivan ripittääkään itseään…"
"Onni … valta … kuningaskruunu", virkkoi arkkipiispa ja hänen katseensa oli uneksiva, äänensä kuiskaava ja kiihkeä, niinkuin olisi hän puhutellut jotain henkiolentoa tai toistellut sanoja, jotka kerran oli kuullut, "kaikki se on tämän kalleuden varassa ja siitä, joka omistaa sen, on tuleva…!"
"Teidän armonne!" uskalsi kaniikki keskeyttää, saadakseen taas hänen huomionsa asiaan kiinnitetyksi.
"Niin sanoi hän … aivan varmaan hän niin sanoi", jatkoi tämä, "no niin, minä tahdon ottaa tämän onnen vastaan ja minun nimeni, se on säilyvä jälkimaailmalle kuuluisana ja mahtavana, minun aikani loistavimpana."
Hän vaikeni ja vähitellen kirkastuivat hänen silmänsä taas ja entinen voima ja terävyys palautui niihin jälleen. Hän katseli hetkisen kaniikkia ja virkkoi sitten aivan välinpitämättömän näköisenä:
"Tahdotteko pitää huolta siitä, että tämä huone tulee siistityksi ja uudestaan sisustetuksi, niinkuin toisetkin huoneet!"
"Mutta Niilo herra?" huomautti kaniikki. "Minä olen nähnyt hänen ratsastavan kaupunkiin ja teidän pitäisi aivan hyvin tietää, mitä puuhia hänellä on ollut Taalaissa, koska kerran olette käskenyt pitää häntä tarkasti silmällä."
"Asiat ovat nyt sillä kannalla, ettei hän voi enää mitenkään meitä vahingoittaa!" virkkoi arkkipiispa ja astui ovea kohti, huolimatta siitä asiasta enää sen enempää puhua.
Samassa astui palvelija sisään ja ilmoitti, että Niilo Sture pyysi saada keskustella arkkipiispan kanssa.
Tämän kuullessaan vavahti tuo tavallisesti niin tyyni mies, mutta antoi kuitenkin palvelijalle käskyn saattaa odottava ritari sisään. Hetken kuluttua astuikin tämä huoneeseen, mutta samalla hetkellä ilmaantui ovelle toinenkin mies. Se oli viheriä ritari.
Niilo astui esiin täynnä jaloa arvokkaisuutta ja jäi seisomaan mahtavan pääpapin eteen pää pystyssä, otsa kirkkaana. Viheriä ritari katseli tuota korkeaa, uljasta haamua onnellisen ja ylpeän näköisenä, ikäänkuin olisi Niilo ollut hänen oma poikansa. Mutta arkkipiispa kallisti päänsä taaksepäin ja virkkoi silmät puoleksi ummessa:
"Te tulette myöhään, Niilo ritari, voisinpa sanoa: liian myöhään … mitä te tahdotte?"
"Ruotsin miehenä, ruotsalaisena mieleltäni, tulen nyt teidän luoksenne, Jöns arkkipiispa", vastasi Niilo, "puhumaan yhteisen isänmaan asian puolesta ja minä uskallan toivoa, että vielä ruotsalainen sydän sykkii teidän takkinne alla. Minä tahdon nyt puhua teille kieltä, jota koko Ruotsin kansa puhuisi, jos se vain tällä hetkellä voisi teidän eteenne astua… Sanotaan, että teillä on aikomus kohottaa Kristian kuningas Ruotsin valtaistuimelle. Ja kun minä katselen ympärilleni täällä Tukholmassa, enkä näe sen puolustajina muita kuin teidän omat miehenne, mutta sen sijaan näen valmistuksia tehtävän, ikäänkuin olisi vieraspidot tulossa, niin mahtaa huhuissa olla perää ja kansalla syytä pelkoonsa… Ja siksi, arkkipiispa, tulen minä teidän luoksenne, ilman aseita ja koottua sotajoukkoa, vain köyhänä ritarina, joka tahtoo uhrata viimeisenkin veripisaransa maansa ja kansansa edestä, — ja pyydän minä teitä punnitsemaan asiaa, ennenkuin se on liian myöhäistä… Mitä teillä sitten lieneekin muistuttamista Kaarlo kuningasta vastaan, niin sen täytyy teidän kuitenkin myöntää, että Kaarlo kuningas oli mieleltään ruotsalainen. Mutta muukalaista kuningasta ei Ruotsin kansa koskaan kärsi."
"Joka kerran on valittu Ruotsin kuninkaaksi, hän ei ole enää muukalainen, vaan on todella Ruotsin kuningas!" virkkoi arkkipiispa lyhyesti ja hyytävän kylmänä.
"Niin, jos hän on valittu Mooran kivillä, niinkuin Ruotsin laki määrää, niin olette te oikeassa", vastasi Niilo, "mutta sillä tavalla ei Tanskan kuningasta koskaan täällä suostuta valitsemaan. Herrain valitsemaksi kuninkaaksi hän voi tulla, mutta kansan valitsema täytyy hänen olla, muuten ei kansa voi häntä kuninkaaksi tunnustaa eikä Ruotsin laki pysyä voimassa."
"Te käytätte tässä niin suuria sanoja, jalo ritari, niinkuin olisi teillä todella valta määrätä, kuka on tuleva Ruotsin kuninkaaksi!" keskeytti arkkipiispa ja hänen äänensä oli täynnä purevaa ivaa.
"Te ette siis tahdo ottaa puhettani huomioon, Jöns arkkipiispa?" kysyiNiilo ja hänen poskensa hehkuivat.
"Rahvas, jonka puolesta te tässä puhutte", lausui arkkipiispa, "saattaa puhua yhtä hyvin minun kuin teidänkin kauttanne!"
Arkkipiispa oli kylmän kylmä. Vähintäkään harrastusta ei huomannut hänessä siihen asiaan, jonka edestä Niilo Sture tahtoi henkensä uhrata. Sen lisäksi oli hänen äänensä ja katseensa täynnä ilkeää, purevaa ivaa. — Kaikki ne yhdessä saivatkin tuon jalon ritarin mielen sellaiseen kuohuun, että hänen täytyi ponnistaa itseänsä viimeisiin asti voidakseen hillitä myrskyä rinnassaan.
Viheriä ritari, joka oli tarkkaavana seurannut puhuvien joka sanaa ja liikettä, huomasi nyt ajan tulleen. Hän astui väliin. Se tapahtuikin oikeaan aikaan, sillä Niilo ei olisi voinut enää hillitä itseään.
Niilo ei ollut sisäänastuessaan huomannut häntä, niin oli hän omaan asiaansa kiintynyt. Kun hän nyt äkisti ja aivan odottamatta näki hänet juuri täällä, jossa kaikista vähimmin odotti tapaavansa, ei hän voinut salata sitä hämmästystä, joka hänet valtasi.
Ritari näytti esiintyvän yhtä vapaasti arkkipiispan kuin kuninkaankin hovissa ja välittämättä ollenkaan siitä, mitä toinen voi ajatella hänestä, otti hän kirjeen esiin ja ojensi sen Niilolle.
"Se on häneltä!" virkkoi hän, "ja te saatte syyttää itseänne, että jätän sen teidän käsiinne juuri täällä, jossa yhtä hämmästyneenä tapaan teidät, kuin tekin ehkä tapaatte minut… Olin matkalla teidän luoksenne, kuin näin teidän menevän Leijonatornin ohitse, ja niin läksin seuraamaan teitä…"
"Omituiselta tuntuu minusta, että saan kirjeen juuri tällä hetkellä!" virkkoi Niilo, jonka ajatukset näyttivät saaneen kokonaan uuden käänteen ja samassa kun pisti kirjeen ihokkaansa sisään, lisäsi hän äkisti, viheriään ritariin kääntyen: "tunnetteko te sen sisällön?"
"Tunnen!" oli ritarin vastaus.
"Ja kuinka se kuuluu?"
"Odottaa."
"Nyt olisi minun vuoroni tutkia, Niilo Sture!" alkoi arkkipiispa. "Minä en kuitenkaan tahdo olla niin laajaperäinen, minä kysyn teiltä vain lyhyesti: tahdotteko te olla minun ystäväni vai viholliseni?"
"Teidän ystävänne en minä ole?" vastasi Niilo lujasti, "ja tuskin siksi koskaan tulenkaan… Mutta en ole teidän vihollisennekaan. Minä ratsastan nyt kotiini Penningebyhyn. Jos tahdotte jotain minulta, niin tapaatte minut siellä!"
Ne sanat sanottuaan poistui Niilo. Mutta hän oli niin liikutettu, että itse viheriän ritarin huuliltakin katosi hymy ja kuoleutui pois. Kun ritari oli mennyt ja viheriä oli taas jäänyt yksin arkkipiispan kanssa, vallitsi syvä hiljaisuus kauan aikaa huoneessa.
"Olenko pitänyt sanani, arkkipiispa", virkkoi hän vihdoin, "saako tuo jalo ritari kulkea vapaana?"
"Te olette pitänyt sananne!" vastasi arkkipiispa kylmästi.
Arkkipiispa Jöns Pentinpoika ja Kristian kuningas.
Suruisella sydämellä ratsasti Niilo Sture sillä kertaa Tukholmasta. Hän oli aivan varma, että olisi voinut estää sen onnettomuuden, joka nyt valtakuntaa uhkasi. Mutta tehdä se aivan yksin, myöskin vasten sen tahtoa, jonka asianajajana hän ensi sijassa esiintyi ja jonka myötävaikutus siihen oli välttämättömän tarpeellinen, — se olisi ollut aivan samaa kuin hukuttaa isänmaa veritulvaan. Ainakin täytyi hänen saada kauemman aikaa valmistella yritystänsä, ennenkuin voi yksin samota sellaista vihollista vastaan kuin arkkipiispa yhdessä kahden valtakunnan kuninkaan kanssa kieltämättä oli. Näitten lisäksi tuli vielä tärkeä asianhaara, jolta hän ei voinut sulkea silmiänsä. Hän oli nimittäin sen syrjäisen aseman tähden, jossa hän Kaarlo kuninkaan aikana oli ollut, liian vähän tunnettu tämän vilpittömimmillekin kannattajille, joten hän ei uskaltanut oikein luottaa heidän apuunsa. Sillä jos nämät eivät olisikaan hyväksyneet häntä, olisi välttämättömin kaikista — sopu ja yhteisvaikutus samoin ajattelevien kesken mennyt hukkaan. Hän olisi silloin sanan oikeassa merkityksessä seisonut kokonaan yksin. Eikä rahvaaseen voinut täydelleen luottaa. Kärsitty tappio, veronmyönnytys arkkipiispan puolelta tai jotkut muut kultaiset kuvittelut, jos eivät olisikaan voineet saada taalalaisia luopumaan hänestä, niin olisivat ainakin voineet saada rahvaan muissa osissa valtakuntaa aseisiin häntä vastaan. Ja siten olisi hän vasten tahtoansa ja rehellistä aikomustaan saanut sisällissodan vireille, samalla kun Tanskan kuningas olisi paljastetuin miekoin hyökännyt maahan ja yhdistynyt hänen vihollisiinsa.
Sentähden katsoi Niilo herra paraimmaksi vetäytyä Penningebyhyn odottamaan parempia aikoja.
Mutta Tukholmassa valittiin Tanskan kuningas Kristian hallitsijaksi. Heti sen tapahduttua marssi hän kaupunkiin ja otti haltuunsa linnan, jonka hänelle jätti arkkipiispa itse. Kristian oli kookas, miehekkään ja tukevan näköinen mies. Sitä paitsi oli hänellä iloinen ja ystävällinen luonne, niin että ei ole kumma, vaikka kansa alussa kiittelikin häntä paljon. Tukholmasta ratsasti vasta valittu kuningas Upsalaan ja Mooran kiville, jossa hän tehtiin kuninkaaksi. Sen jälkeen kruunasi hänet Upsalan tuomiokirkossa arkkipiispa.
Tämä palasi nyt takaisin arkkipiispan virkaansa hoitamaan, mutta se, joka uskoi, että Jöns Pentinpoika nyt katsoi toimensa päättyneen, pettyi suuresti. Aluksi sai kuitenkin kaikki olla niinkuin oli. Kuningas hallitsi ja jos jotain vääryyttä harjoitettiin, tuli siitä kaikki syy hänen niskoilleen, kun se sitä vastoin oli arkkipiispalle vain pelkäksi eduksi. Niin muodostui esimerkiksi asianlaita karkotetun kuninkaan perintö-, osto- ja panttitiloihin nähden, jotka sitä tarkoitusta varten asetettu tuomioistuin tuomitsi Kristianille. Vihatun Kaarlo kuninkaan valta masennettiin, ilman että Kristianin valta siltä todellisesti kasvoi. Sillä itse asiassa oli hän raha-asioissa niinkuin kansa sanoi — "pohjaton säkki". Alituinen, loppumaton rahantarve oli se mato, joka lopulta oli nakertava Kristian kuninkaan ruotsalaisen kuningaskunnan hajalle. Ja kauasnäkevä arkkipiispa antoi madon nakertaa. Jokainen kullalla ja hopealla täytetty kirstu, joka Ruotsista kuljetettiin Tanskaan, sai vihan ja tyytymättömyyden yhä enemmän kohoamaan kuningasta vastaan. Mitä karkotettu kuningas oli jättänyt jälkeensä, se ei riittänyt tyydyttämään Kristian kuninkaan rahantarvetta. Kaarlo oli, jättäessään valtakunnan, vienyt suuren joukon kalleuksia Mustain veljesten luostariin. Kristian sai aarteen tietoonsa ja vei seitsemän suurta arkkua, täynnä kultaa ja hopeaa — niissä sanotaan olleen kaikkiaan 16,000 markkaa — Tanskaan. Myös Vadstenan luostarissa menetteli hän samalla tavalla. Eerikki kuningas oli jättänyt luostarille suuren rahasumman pappiskollegion perustamista varten, jonka tulisi pitää messuja hänen ja hänen kuningattarensa sielujen edestä. Tämänkin rahasumman anasti kuningas.
Arkkipiispa antoi kaikki mennä menoansa ja tyytymättömyys tunki niinkuin maanalainen vesi syvälle maahan tehden tuhollista työtänsä sen maapohjan alla, jolla kuningas seisoi. Mutta kuninkaan rahantarve, se johtui asioista, jotka olivat Ruotsille kokonaan vieraat. Sellaisia oli Holsteinin lunastaminen, kuninkaan tyttären myötäjäiset, kalliit matkat ulkomaille, erittäinkin Roomaan tehty. Se ajoi, tämä rahantarve, kuninkaan polulle, jolta Eerikki kuninkaan varottavan esimerkin olisi pitänyt saada hänet pysymään poissa, mutta jota pitkin hän päinvastoin lähti kulkemaan paljoa ajattelemattomampana kuin tämä. Rahvasta rasitettiin veroilla, joista toinen oli toistaan raskaampi. Kumpanakin vuonna 1460 ja 1461 määrättiin maksettavaksi, paitsi tavallisia veroja, vielä markka joka talosta yli koko valtakunnan. Ja tästä verosta eivät edes olleet kirkkojen ja luostarien talonpojat vapaat. Luonnollista oli että asiain tähän suuntaan kehittyessä tyytymättömyys yhä vain kasvoi ja samaa mukaa Kristian kuninkaan valtaa uhkaava vaara. Niinkuin tulipalossakin viipyy kauan aikaa ennenkuin liekit lyövät ulos, niin voi pitää niitä huutojakin, jotka nyt kohosivat, vain varoitushuutoina. Ne ilmaisivat ainoastaan että vaara oli lähellä. Mutta ne eivät saapuneet kuninkaan korviin ja jos olisivat saapuneetkin, niin eivät ne luultavasti sittenkään olisi suurta vaikutusta tehneet. Kuningas asusti pääasiallisesti Tanskassa ja arkkipiispa hoiti hallitusta Ruotsissa. Mutta arkkipiispa ei tehnyt mitään helpottaakseen hätää. Hän antoi vaan kuninkaan iskeä iskun iskun perään, kunnes tyytymättömyys ei enää ollut tukahutettavissa.
Se ei kuitenkaan vielä arkkipiispalle riittänyt, että kuningas tällä tavoin teki itsensä mahdottomaksi hallitsemaan. Saavuttaa häneen katsoen päämääränsä, jos tämä päämäärä oli erottaa hänet Ruotsin valtaistuimelta, oli hänelle verrattain helppo tehtävä, sillä Ruotsin kansan sydäntä eivät nämät muukalaiset kuninkaat koskaan voineet voittaa puolelleen. Mutta niinkuin arkkipiispa jo oli käyttänyt kuningasta tämän itsekään sitä aavistamatta välikappaleena heikontamaan Kaarlo Kuninkaan valtaa tältä hänen rikkautensa ryöstämällä — joka silloin niinkuin nytkin oli vallan välikappale — niin aikoi hän myöskin vielä käyttää häntä välikappaleena karkoitetun kuninkaan puoluelaisia vastaan.
* * * * *
Uudenvuoden päivänä vuonna 1463 istui arkkipiispa työhuoneessaan Upsalan arkkipiispankartanossa. Vanha uskottu, kaniikki Helmich, seisoi hänen edessään.
"Ja tuo mies on mielestänne sopiva tähän toimeen?" kysyi arkkipiispa.
"Sopivaisuus, teidän armonne", vastasi kaniikki hymyillen, "on luullakseni tässä suhteessa asetettava vasta toiseen sijaan… Siinä on jo mielestäni kylläksi, että hän on suostunut ottamaan toimen vastaan. Sitten voimme me kyllä löytää keinoja, joilla saamme hänet millaisiin tunnustuksiin tahansa…"
"Mitä tarkoitatte?" kysyi taas arkkipiispa.
"Kaksi asiaa on tässä otettava huomioon", selvitti kaniikki ajatustaan, "jos mies pysyy tunnustuksessaan on hän sopiva ja peli on silloin meidän. Vastaisessa tapauksessa … tarkoitan, ellei hän tahdo tunnustaa, niinkuin sitä on kutsuttava … niin täytyy häntä kiduttamalla tutkia ja silloin…"
"Ja … mikä on miehen nimi?"
"Pietari Hättelös!"
"Pietari… Pietari Niilonpoika", virkkoi arkkipiispa, "PietariNiilonpoika, luullakseni tunnen minä hänet jo entisestä?"
"Hän oli teidän asioillanne Danzigissa samana vuonna, jona Kaarlo kuningas pakeni sinne."
Arkkipiispa nyökkäsi päätään. Hän muisti nyt aivan hyvin miehen ja käski kaniikin tuottaa tämän hänen eteensä, lisäten samalla, että hän tahtoi kuulustella häntä suuressa salissa niitten ritarien läsnäollessa, jotka siellä paraikaa olivat.
"Mutta jos hän ilmaisee itsensä!" uskalsi kaniikki huomauttaa.
"Sitten on hän sopimaton … ja on hänet siinä tapauksessa heti vangittava."
Vähän tämän jälkeen astui arkkipiispa sisään suureen saliin, jossa useita ritareja oli koolla, ei ainoastaan sellaisia, jotka kuuluivat hänen omaan piiriinsä, vaan muitakin, jotka olivat tulleet keskustelemaan hänen kanssaan hallitusasioista. Mahtava pääpappi, joka nyt oli valtionhoitaja, tervehti armollisesti joka taholle ja asettui sitten valtaistuimelle karmosiinipunaisen teltan alle, jonka koristeina olivat paksut kultaneulokset ja raskaat, riippuvat hetaleet. Samalla hetkellä avautui ovi ja pieni paksuniskainen ja lihavanläntä mies saatettiin sisään.
"Te olette Pietari Hättelös?" kysyi arkkipiispa ja mies kumarsi mielittelevä hymy huulillaan, jonka ohessa hän hypisteli lakkiansa ja katseli vilkkailla viekastelevilla silmillään ympärilleen, milloin arkkipiispaa, milloin taas muita herroja.
"Minulle on kerrottu, että te hiljan olette tullut kotiin Danzigista?"
Taas kumarsi paksu mies.
"Tulin viipyneeksi kauemman aikaa, kuin luulinkaan", sanoi hän, "ja päälle päätteeksi täytyi minun vielä tehdä kierrosmatka pitkin rantaa. Sentähden tulenkin nyt viimeksi Lybeckistä, josta Malmön ja Kalmarin kautta kiertäen saavuin maantietä Tukholmaan ja sieltä sitten tänne… Katsokaas, näinä aikoina, jos saan sanoa, on oltava varoillaan … ja markkinatkin ovat nyt jo alkaneet…"
Hän puhui nopeasti ja kumarsi ainakin joka kolmannen sanan jälkeen, suureksi huviksi arkkipiispan ylhäissukuisille hovipojille. Mutta arkkipiispa itse ei suinkaan ollut siinä mielentilassa, että hän olisi voinut katsoa asiaa sen hauskalta puolelta. Hän istui niin totisena, kuin olisi ollut kysymyksessä hengen rikos. Äkisti lausui hän sellaisella äänellä, kuin olisi hän tahtonut yhdellä voimakkaalla iskulla vetää rikoksellisen päivän valoon:
"Missä ovat Kaarlo kuninkaan kirjeet?"
"Kirjeet, teidän armonne!" sopersi Pietari Hättelös vaaleten, "Kaarlo kuninkaan kirjeet … mistä kirjeistä te puhutte?"
"Niistä, jotka hän on lähettänyt herra Kustaa Kaarlonpojalle, herraErengisle Niilonpojalle ja herra Niilo Sturelle… Missä ne ovat?"
Kauppias raukka vakuutti, ettei hän sellaisista kirjeistä mitään tiennyt. Hän oli tosin sattumalta nähnyt karkoitetun kuninkaan, kun tämä tuli ratsastaen Danzigiin eräästä linnasta, jonka Puolan kuningas oli pantannut hänelle suuresta rahasummasta. Mutta hän ei ollut edes puhellut hänen kanssaan, vielä vähemmin ottanut mitään kirjeitä vastaan.
"Kieltäyminen ainoastaan pahentaa asiaasi", virkkoi taipumaton arkkipiispa, "vain suora tunnustus voi pelastaa sinut… Sinä tulet Danzigista, tunnustat nähneesi kuninkaan, siinä on jo kylliksi… Jätä nyt vain kirjeet käsiini, niin pääset heti vapaaksi. Ja oikea kuninkaasi ei ole tulevaisuudessakaan unhottava sinua."
Mutta Pietari Hättelös vakuutteli itku kurkussa, ettei mitään kirjeistä tiennyt. Sen kuullessaan antoi arkkipiispa viittauksen hovimestarilleen, joka heti astui esiin muutamain miesten kanssa ja vei pois vapisevan kauppiaan.
Hiljan kotiin tulleen kauppiaan äkillinen vangitseminen herätti suurta huomiota kaupungissa, jonne melkoinen joukko kansaa oli kokoontunut, sekä rahvasta että kaupunkilaisia, markkinoita varten. Mutta vielä suurempaa levottomuutta herätti mielissä se sanoma, josta arkkipiispa kokoontuneelle rahvaalle puhetta pitäessä tiesi kertoa, että nimittäin Kaarlo kuningas paraillaan kokosi suurta sotajoukkoa, jolla hän aikoi ensi avovedellä hyökätä Ruotsiin. Sen ohessa tiettiin myöskin kertoa, että paljon ruotsalaisia herroja oli salaisesti Kaarlo kuninkaan puolella. Mutta jos olisi otettu tarkemmin mielialasta selvää niin olisi helposti tultu huomaamaan, että Kaarlo kuninkaan yritys ei ollenkaan herättänyt ihmetystä eikä vastenmielisyyttä.
Itse asiassa oli se kuitenkin kokonaan toista, jota arkkipiispa ajoi takaa. Hän tarvitsi laajemman alan tuleville aikeilleen. Oli olemassa joukko mahtavia herroja, jotka yhdellä tai toisella tavalla olivat hänen tiellään ja tähänkin työhön aikoi hän käyttää tavallista välikappalettaan, kuningasta. Siksi kirjoitti hän heti tälle pyytäen tätä kiireesti saapumaan valtakuntaan.
Kuningas asusti tähän aikaan Köpenhaminassa, mutta Ruotsista saapuneet sanomat, joita vielä vahvistivat arkkipiispan kirjeet, olivat sitä laatua, ettei hän hetkeäkään epäillyt lähteä matkalle, vaikka vuodenaika olikin sitä varten aivan sopimaton. Maaliskuussa saapuikin hän sitten Itägöötinmaalle, jonne oli kutsunut Vadstenaan arkkipiispan ja suurimman osan neuvostosta kokoon. Neuvottelujen tulos oli se, että herra Kustaa Kaarlonpoika, karkotetun kuninkaan lanko, menetti Stäkeholman ja herra Erengisle Niilonpoika Stegeborgin.
"Kuitenkin on niitä muitakin, muistaakseni, joilla on osansa tässä sopassa!" virkkoi kuningas arkkipiispaan kääntyen, "te olette nimittänyt minulle herra Niilo Sturen, herra Niilo Rytingin, kanslerin ja vielä muitakin…?"
"Niin olen, armollinen herra", vastasi arkipiispa, "heidän aikansa tulee myöskin vielä … kunhan vain tässä ensin ehdimme Tukholmaan. Mutta herra Tuure Tuurenpoika, jonka huostaan olette uskonut Tukholman linnan…"
"Se on totta, hänenkin nimensä on listassa", keskeytti kuningas vilkkaasti, "mutta oletteko häneen nähden varma asiastanne, Jöns arkkipiispa?"
"Niin varma asiastani olen", lausui arkkipiispa ja asetti kätensä rinnoilleen, "että jos hän saa pitää Tukholman linnan kesään asti, niin ette te enää Martinpäivänä ole Ruotsin kuningas!"
"Se vielä puuttuisi… Ja minä kun luulin, että riittävän suuri kuilu erottaisi Tuure herran ja hänen lankonsa, kuningas Artturin, toisistaan…"
"Meillähän on selviä todistuksia, että asia on niin, kuningas… Kauppiaan tunnustusta tarkoitan. Te voitte vaikka itse kuulustella häntä kun saavumme Tukholmaan. Te laskette vain leikkiä kuningas Artturista ja hänen pyöreän pöydän ritareistaan. Mutta olkaa varoillanne kuningas, pöytä voi olla suurempi ja sen ympärille saattaa mahtua enemmän ritareja, kuin voi olla teidän vallallenne terveellistä."
Kuningas vaipui ajatuksiinsa, mutta hieno hymy kuitenkin yhä väreili hänen huulillaan kun hän ajatteli kuningas Artturia, niinkuin hän tapasi maanpakolaista kuningasta kutsua. Hetken niin vaitioltuaan katsahti hän arkkipiispan puoleen ja sanoi:
"Ja kenenkä haltuun tahtoisitte te, että uskoisin Tukholman linnan… Tuntuu siltä, kuin olisivat nyt ahtaat ajat tulossa, sillä itäisenkin naapurin käytös näyttää kovasti uhkaavalta… Minä tarvitsisin sentähden luotettavan, teräväsilmäisen ja tarmokkaan miehen, juuri sellaisen kuin te olette, Jöns arkkipiispa!"
"Tepä sen sanotte, kuningas … minä voin, jos se vain on teidän tahtonne, säilyttää Tukholman linnan teille…"
"Hyvä on, arvoisa isä!" huudahti kuningas ja löi tyytyväisenä kätensä yhteen. "Te olette saava Tukholman linnan ja Tuure herra saa hakea muuta itselleen… Mitä ajattelette te laivaverosta?"
Tämä kysymys tuli aivan odottamatta. Ehkä synnyttivät kuninkaan mielessä nuo levottomuutta herättävät huhut Kaarlo kuninkaan varustuksista ajatuksen, että hän mahdollisesti raskailla veroillaan voisi ärsyttää kansan ja siten valmistaa oman häviönsä. Mainittu vero oli nyt neuvostossa päätetty kannettavaksi ja voi se aivan hyvin antaa aihetta huoleen, koska se oli raskaampi kuin mikään edellisistä.
Arkkipiispa viivytteli kuitenkin, ennenkuin vastasi, ja kuningas selitteli sentähden asiaa laajemmin sekä uudisti sitten taas lopulta kysymyksensä.
"Siitä ei ole mielestäni mitään sanottavaa", vastasi arkkipiispa, "neuvosto on päättänyt veron kannettavaksi … edelliset verot ovat myöskin kannetut, miksei siis myöskin tätä…"
"No niin, me voimme sitten rauhallisella mielellä lähteä Tukholmaan?"
Tukholmaan saavuttua alkoi epäluulonalaisten tutkiminen ja kuulustelu, jossa meneteltiin ilman vähintäkään sääliä. Itse fransiskaanimunkkien johtajankin, Niilo Rytingin, täytyi kestää kiduttava kuulustelu. Lopulta muuttui se julmaksi vainoksi. Vankeutta, piinapenkkiä ja muita kidutuskeinoja käytettiin huolimatta ollenkaan ijästä tai arvosta. Muutamat kuolivat sentähden, toiset tulivat raajarikoiksi koko elinajakseen. Ja epäluulonalaisten kodeissa revittiin lattiatkin irti ja tutkittiin joka paikka pienimpään muurin rakoon asti. "Tämä koskee Ruotsin miesten sydänjuuriin saakka?" — virkkoi vihastunut kansa.
Ja tyytymättömyys tuli vielä suuremmaksi, kun kesä saapui eikä Kaarlo kuningasta kuulunutkaan. Kaikki julmuus, jota oli harjoitettu, oli siis ollut aivan turhaa, kaikki se veri, joka oli vuodatettu, ei siis ollut tuottanut mitään hedelmiä. Vihan ja suuttumuksen sorina kävi läpi maan.
Mutta kuningas ei tietänyt tästä kaikesta mitään, taikkapa jos tiesikin, ei hän osannut antaa oikeaa arvoa sille. Hänen edeltäjänsä, Eerikki kuningas, oli menetellyt aivan samalla tavalla, mutta hänen historiansa oli jo unhotettu ja tuuli, joka puhalsi hänen hautansa yli, ei tuonut Kristian kuninkaalle siitä mitään tietoa.
Keskikesän ajoissa päätti kuningas purjehtia meren ylitse Suomeen samotakseen Venäjää vastaan, josta alituisia hävitysretkiä tehtiin ruotsalaiselle alueelle. Joukko neuvosherroja ja ritareja seurasi kuningasta. Muitten muassa oli Linköpingin piispa, Katillo Kaarlonpoika (Vaasa), joukossa. Arkkipiispa sitä vastoin jäi Ruotsiin hoitamaan hallitusta kuninkaan poissa ollessa.
Otettuaan kuninkaalta hyvästi ja palattuaan takaisin linnaan, seisoi arkkipiispa kauan aikaa ja katseli ikkunasta ulos merelle, jossa lukuisa laivasto juuri täysin purjein kiiti myötätuulessa ulos saaristoon.
Oli juuri keskikesän aika ja aurinko paistoi pilvettömällä taivaalla valaisten säteillään torninhuippuja, kirkkoja ja luostareja. Ja kalalokit ne kiertelivät leveissä piireissä Käpplingeholman ja linnan välisessä salmessa. Arkkipiispa oli kuumuuden takia avannut karmosiinipunaisen manttelinsa, joten kaulassa oleva kallisarvoinen kaulaketju tuli näkyviin.
Hänen sivullaan seisoi hänen vanha uskottunsa, kaniikki Helmich.
"Nyt on jousi pian täydessä jänteessä, kunpa vain nuoli olisi hyvin suunnattu, että se edes sattuisi maaliinsa!" virkkoi arkkipiispa paikaltaan kääntymättä.
Sillä, mitä hän lausui, voi olla hyvinkin yleinen tarkoitus. Mutta niin ei sitä käsittänyt kaniikki. Ja hän tahtoi nyt tilaisuuden tullessa kiinnittää arkkipiispan huomiota erääseen asiaan, jonka tämä hänen mielestään oli, jos ei unhottanut, niin ainakin suuressa määrin laimiinlyönyt.
"Te olette, luullakseni, unhottanut jotain!" virkkoi hän.
"Mitä sitten?" kysyi arkkipiispa kiivaasti ja vavahti vasten tahtoaan.
"Että leijonan ollessa vankeudessa sen vapautti sieltä pieni rotta?"
On mahdoton kuvata sitä vaikutusta, jonka nämät sanat tekivät arkkipiispaan. Näytti siltä, kuin olisi hän tuntenut itsensä paljastetuksi ja yllätetyksi, mutta myös niinkuin olisi hän tahtonut katsoa edessään seisovan miehen sielun pohjaan asti. Siinä katseessa oli terävyyttä, ylpeyttä ja hämmästystä sekaisin.
"Kuka on rotta?" kysyi hän vihdoin.
"Kukapa muu se voisi olla kuin Niilo Sture?"
"Ja hänkö yrittäisi … missä ovatkaan ajatuksenne, Helmich … vapauttaa Kristian kuninkaan?"
"Sen kruunun takana, jota Kristian kuningas kantaa, kimaltelee toinen… Minusta näyttää se paljon vaarallisemmalta, ja verkon, jota sen ympärille kudotaan, ei Niilo herra anna kauankaan aikaa enää olla koskematonna…"
"Onko teillä todistuksia?"
Arkkipiispan ääni oli intohimoisen kiivas.
"Niilo herra ratsastelee Taalaissa!"
"Eikö mitään muuta?"
"Ei!"
"Hyvä on, Helmich … hän ratsastelkoon siellä vain, tuo jalo ritari.Hänenkin hetkensä kerran vielä lyö!"
Ne sanat sanottuaan poistui hän huoneesta ja kaniikki vaipui nyt vuorostaan ajatustensa valtaan.
Vaaleansininen taivas suvisine aurinkoineen, välkkyvät aallot, jotka lepäämättä ilman rauhaa kiitivät eteenpäin uomassaan, koko tuo kaunis maisema metsäisine vuorineen — kaikki se ei näyttänyt tekevän häneen mitään vaikutusta, vaikka vaanivat silmät olivatkin siihen luotuina.
Kun hän kääntyi ympäri, seisoi ovella fransiskaanimunkki, jonka päähine oli niskaan vedetty, niin että paljas päälaki näkyi. Munkin silmät olivat kaniikkiin luotuina ja syvistä silmäkuopista säihkyi omituinen, kamala tuli. Hänen kasvonsa olivat kuihtuneet ja koko muoto oli aivan saman näköinen kuin kuolleilla.
Helmich peräytyi kauhistuneena taaksepäin ja hirveä munkki hyökkäsi esiin kohottaen kättänsä, jossa tikari välkkyi. Mutta samassa kuului askelten ääni ulommaisesta huoneesta ja käsi tarttui oven lukkoon kiinni.
"Miksi ihmisen pojan suunantamisella petät?" sähisi munkki ja katosi.
Kaikki se tapahtui silmänräpäyksessä ja Helmich vei kätensä otsalleen, ikäänkuin olisi hän tahtonut tempautua irti kauhistavasta unesta. Hän kysyi sisäänastuvalta palvelijalta, oliko tämä nähnyt munkkia, harmaaveljeä, joka juuri oli huoneessa sisällä, mutta häntä ei ollut kukaan nähnyt ja kaikki tutkimiset hänen suhteensa olivat ja pysyivät turhina. Mieliala harmaaveljesten luostarissa olikin Niilo Rytingiä kohdanneen häväistyksen johdosta niin kiihkeä, että tuskin kaniikki, kaikkein ankarimpiakan tutkimuksia toimeen panemalla, olisi saanut selville sitä, mitä halusi.
Sattuiko arkkipiispan nuoli?
Niinkuin voitiin aavistaakin, herätti viimeinen vero, tuo niin kutsuttu laivavero, mitä suurinta tyytymättömyyttä. Ja kauan ei viipynytkään kuninkaan matkan jälkeen, kun suuri, tuhansiin nouseva joukko Upplannin talonpoikia saapui Tukholmaan. Tuimin sanoin selittivät nämät, "että heillä niin monta laitonta veroa maksettuansa ei enää ollut juuri mitään, millä uusia suorittaa. Sitäpaitsi oli jokaista uutta veroa kannettaissa luvattu, ettei mitään sellaista enää vaadittaisi. Mutta koska olivat nyt tulleet huomaamaan, että kuningas tahtoi ryöstää heidät puti puhtaiksi, niin olivat he päättäneet ennemmin kuolla kuin enää sellaisia veroja maksaa." Kiihottunut rahvas ei rauhoittunut, ennenkuin arkkipiispa vapautti heidät verosta eräällä määräyksellä, jonka hän luetutti julki Tukholmassa.
Tämä arkkipiispan askel, jonka kautta hän arveluttavalla tavalla loukkasi kuninkaan valtaa, herätti kaikissa mitä suurinta hämmästystä. Mutta rahvas oli siitä iloissaan ja se alkoi pitää arkkipiispaa todellisena ystävänään. Siten joutui hänen tekonsa sen silmissä mitä kauneimpaan valoon. Myös Niilo Sture, joka juuri tähän aikaan saapui Taalaista kotiinsa Penningebyhyn, alkoi ajatella parempaa Kaarlo kuninkaan leppymättömästä vastustajasta. Ja sitä ei hän suinkaan ennen ollut tehnyt. Niissä puheissa, joita hän oli kuullut Vadstenassa, voi sittenkin olla jotain perää. Arkkipiispa saattoi täydellä todella tarkoittaa Ruotsin parasta, vaikka hänen suunnitelmansa kypsyivät hitaasti ja hän nyt vasta katsoi ajan tulleen niiden toimeen panemiseen.
Mutta arkkipiispan lähimmät ystävät valtasi pelko ja kun tämä itse kirjoitti kuninkaalle ja kertoi, mitä oli tapahtunut, uskoivat he, että hän oli aivan kokonaan menettänyt järkensä. Vaan rohkea pääpappi painoi järkähtämättömän levollisena arkkipiispansinettinsä kirjeen alle ja lähetti sen luotettavan palvelijan mukana kuninkaalle.
"Mitä sanotte te tästä?" kysyi hän Helmichiltä, kun kirjeenviejä oli lähtenyt ja hän taas oli tullut kansliasta omaan huoneeseensa.
"Minä sanon niinkuin tekin", vastasi tämä, "jousi on vireessä, kaikki riippuu vain nyt siitä sattuuko nuoli maaliinsa!"
Ja siihen nyökäytti arkkipiispa merkitsevästi päätään.
Senjälkeen kului suunnilleen niin pitkä aika, kuin matka Suomeen edestakaisin vaatii, ja arkkipiispan ankarista, terävistä piirteistä, yhteen puristuneista huulista ja päättävästä katseesta voi huomata, että ratkaiseva hetki lähestyi.
Niin tuli sitten eräänä aamuna Tukholman linnaan tieto, että kuningas purjehti satamaan Valdemar saaren ohitse. Mutta arkkipiispaan ei se mitään vaikutusta tehnyt. Hän oli yhtä kylmä ja tyyni kuin tavallisesti. Ainoastaan linnanvoudin kutsui hän luokseen ja antoi hänelle määräyksen, kuinka kuningas oli vastaanotettava.
Linnanvouti poistui määräyksen saatuaan ja neuvosherrat, jotka myöskin olivat saaneet tiedon kuninkaan tulosta, alkoivat tulla kokoon arkkipiispan luo, toinen toisensa jälkeen. He olivat uteliaat näkemään, mitä nyt tapahtuisi. Aikoiko tuo rohkea mies todella sulkea Tukholman linnan portit ja alkaa sodan kuningasta vastaan, vai taivuttaisiko hän ylpeän päänsä sen vihan ja rangaistuksen alaiseksi, joka aivan epäilemättä uhkasi häntä kuninkaan puolelta. Jälkimäinen ei ollut ollenkaan luultavaa. Sentähden he tuskin voivat pidättää hämmästystänsä kun saivat nähdä tuon tyynen miehen ja kuulla hänen puhuvan kuninkaan vastaanotosta.
"No niin, hyvät herrat", virkkoi arkkipiispa, kun kaikki olivat koolla, "menkäämme nyt alas linnanlaiturille ottamaan vastaan armollista herraamme kuningasta saattaaksemme hänet tänne ylös linnaani."
Samassa kuului sotainen marssin sävel alhaalta linnanpihalta ja vähän senjälkeen avautui ovi siihen huoneeseen, jossa herrat olivat. — Kuningas astui sisään useampain ritarien seuraamana.
Hän oli täydessä sotapuvussa, haarniska yllään ja kypärä päässä ja hänen kilvestään kimalteli kolmen valtakunnan vaakuna purppuraan, siniseen ja kultaan kuvattuna. Kuninkaan katse kierteli uhkaavana ja tuimana läpi salin ja pysähtyi lopulta arkkipiispaan, jonka nähdessään hänen pulleille huulilleen ilmestyi katkera hymy.
"Yhden asian luulen teidän unhottaneen, Jöns arkkipiispa, tai taas tulen minä liian aikaisin teitä tervehtimään, koskapa ette ole ehtinyt sulkea linnan portteja ja nostaa vipusiltaa ylös."
Kuninkaan ääni oli yhtä kiihkeä, kuin hänen katseensa kova ja terävä. Hänen poskensa hehkuivat, mutta sen voi vaikuttaa yhtä hyvin ankara ratsastus, kuin vihakin. Nähtävästi oli hän odottanut jotain paljoa pahempaa, kuin mitä nyt tapasi, koskapa tällä tavalla oli yrittänyt hämmästyttää pääpappia.
Tämä vastasi jäykästi:
"Mitään en ole unhottanut, armollinen herra… Luulin vain ehtiväni yhdessä näitten muitten herrain kanssa rantaan teitä vastaan ottamaan."
"Vai niin … minä voin siis täydellä syyllä sanoa … että te toisella kädellä tempaatte minulta minun kuningasmanttelini ja toisella taas tahdotte auttaa sen repaleiset jäännökset ylleni. Mutta sellaisesta kunniasta me kiitollisuudella kieltäydymme, Jöns arkkipiispa!"
"Tällaista kohtelua en luule teiltä ansainneeni, herra kuningas!" lausui arkkipiispa.
"Ja sen te uskallatte vielä sanoa minulle!" huudahti kuningas lyöden nyrkkiin puristetulla kädellään rintaansa niin että haarniska kalisi. "Toista kieltä puhuvat kuitenkin nämät talonpojat, jotka minun poissaollessani ovat hyökänneet tänne Tukholmaan… Mitä on teillä siihen sanottavaa, arvoisa isä, Jöns arkkipiispa?"
"Samaa, mitä jo kirjeessäni lausuin, armollinen herra… Rahvas ei jaksa kantaa tätä taakkaa."
"Rahvas! … rahvas ei jaksa!… Nuo sanat olette te oppinut sillä aikaa, kun minä olen ollut Suomessa ja ne sopivat teille mainiosti. Vahinko vain, ettei teillä nyt ole kuningas Artturi vastustajana, vaan herra, joka täydelleen oivaltaa teidän vehkeenne. Te itse se olette, arvoisa isä, te ja teidän kaltaisenne, jotka olette saattanut tämän kaiken aikaan ja tehnyt rahvaan tottelemattomaksi!"
"Jumala paratkoon, herra kuningas, kuka on uskaltanut sellaisen syytöksen tehdä!… Joka sellaista on sanonut, se on hävittömästi valhetellut ja rehellisenä miehenä ei hän koskaan voi sitä todistaa."
Kuninkaan viha kohosi sitä enemmän, jota kylmempänä arkkipiispa pysyi. Suonet pullistuivat hänen otsassaan, posket hehkuivat ja silmät salamoivat hurjaa tulta.
"Olkaa varoillanne arkkipiispa!" huudahti hän ääntään korottaen. "Halua teillä kyllä arvattavasti on leikittelemään minun kanssani samalla tavalla, kuin Kaarlo kuninkaankin kanssa, mutta minussa olette te tapaava kokonaan toisellaisen herran, siitä saatte olla varma… Millä lailla sitten kääntelettekin kaapuanne, niin minua ette sillä petä… Ja nyt ensi työksi on teidän annettava minulle takaisin Tukholman linna!"
Arkkipiispan otsa synkkeni kuullessaan nämät sanat. Mutta synkistyikö se sentähden, että hän oli menettävä Tukholman linnan, vai siksi että kuningas oli huomauttanut hänelle hänen suhdettaan karkotettuun kuninkaaseen, on vaikea sanoa.
"Mitä siihen tulee, että te tahdotte ottaa Tukholman linnan minulta", sanoi hän, "niin muistutan minä vain, mitä sanoin teille Vadstenassa, kun te tulitte tänne viime maaliskuussa… Jos te otatte Tukholman linnan minulta, niin ette te voi siinä tapauksessa säilyttää Ruotsin kruunua kauvemmin kuin Martin messuun asti!"
"Ja kuitenkin otan minä sen teiltä … sillä minä en luota enää teihin, arvoisa isä, Jöns arkkipiispa! En tahdo asettaa teitä enää kiusaukseen, ettette taas toistamiseen rikkoisi kunniaanne ja lupaustanne… Julkean petollisesti menettelitte te Kaarlo kuningasta kohtaan, mutta minuun nähden ei se ole onnistuva! Ja tänä päivänä on neuvosto tuleva kokoon tuomitsemaan teitä!"
Nämät sanat sanottuaan meni vihastunut kuningas salin läpi huoneisiinsa ja kaikki hänen ritarinsa seurasivat häntä.
Arkkipiispa jäi seisomaan paikalleen ja yleinen hiljaisuus syntyi salissa. Mutta vähitellen rauhoittuivat mielet ja ne, jotka kuuluivat arkkipiispan lähimpään ympäristöön ja luulivat omaavansa hänen luottamuksensa, alkoivat pyydellä häntä, että heti jättäisi linnan ja kaupungin kuninkaan haltuun. Mutta siihen ei tämä myöntynyt, ilmoittaen, ettei siinä suhteessa tahtonut kenenkään neuvoja noudattaa.
Neuvosto kokoontui ja kuningas kutsutti myöskin kaupungin kolme pormestaria linnaan, että nämätkin olisivat läsnä tuomiota langetettaessa. Tämä tuli jokseenkin ankara. Kuningas oli saava Tukholman linnan haltuunsa ja arkkipiispa oli pidettävä vankeudessa niin kauvan kunnes iso neuvostonkokous oli ehditty pitää, jossa asia oli tarkemmin tutkittava.
Siihen päättyi päivän puuhat. Mutta kuningasta ei vielä sekään tyydyttänyt. Hän huomasi nyt selvään menneensä jo niin pitkälle, ettei voinut enää peräytyä. Siksi lähettikin hän arkkipiispan päällysmiehelle Stäken linnaan ilmoituksen, että se oli heti hänelle luovutettava. Päällysmies kieltäytyi ja kuningas marssi heti itse sinne ja otti sen asevoimalla valtaansa. Siinä osoitti hän suurta tarmoa ja päättäväisyyttä. Sunnuntaina 14 päivänä elokuuta otti hän Tukholman linnan haltuunsa ja perjantaina samalla viikolla vallitsi hän jo voittajana arkkipiispan omassa linnassa, Almarestäkessä.
Lauvantaipäivänä jälkeen puolisen istui kuningas arkkipiispan työhuoneessa ja mietti yhdessä herra Klaus Rönnowin kanssa niitä toimenpiteitä, joihin oli ryhdyttävä, ettei arkkipiispan puoluelaiset voisi vapauttaa tätä tai kostaa hänen puolestaan. He olivat jo päättäneet, että arkkipiispan veli, Krister herra, jolla oli Kastelholman linna Ahvenanmaalla läänityksenä, oli ainakin menettävä sen. Mutta monta muuta vielä oli, joita täytyi peljätä, ja kaikki nämät olivat nyt kuninkaan ja herra Klaus Rönnowin keskustelun esineenä. Kuningas oli vieläkin kiihottuneessa mielentilassa. Hän oli niin täydellisesti luottanut arkkipiispaan ja niin kokonaan antautunut hänen johdatettavakseen, että hän tunsi itsensä loukatuksi ei ainoastaan kuninkaana, vaan myöskin yksityisenä miehenä.
"Mutta kautta Herramme ristin, minä vielä näytän tuolle kalpealle pääpapille, ettei hän rankaisematta saa leikitellä kuninkaansa kruunulla ja valtikalla!" puhkesi kuningas puhumaan ja löi jykevän nyrkkinsä pöytään, niin että kansi halkesi. "Hän tuli talonpoikineen ja kuningas Artturi pakeni. Kaikki kävi kuin laskiaisleikki vain. Ja nyt arvelee hän, tuo suuriluuloinen herra, voivansa peljättää myöskin minut samalla tavalla pakosalle kuin kuningas Artturin…! Tulkoot he, nämät karanneet orjat, kautta kolmen kruunun kilvessäni, minä olen opettava heitä käyttämään toisenlaista kieltä kruunattua kuningastansa ja herraansa kohtaan!"
"Muistakaahan toki Eerikki kuninkaan kohtaloa!" virkkoi Klaus herra, joka paremmin kuin kuninkaansa tunsi Ruotsin olot. "Myös hän ajatteli ja puhui samalla tavalla, kuin te nyt ajattelette ja puhutte, ja kuitenkin veivät nämät samaiset talonpojat häneltä kruunun ja valtakunnan. Epäilemättä on viekas, kavala arkkipiispa valinnut oikean tien, sillä jos hän vain saa talonpojat puolelleen, niin…"
"Niin tallautan minä sekä hänet että hänen talonpoikansa ritarieni hevosilla kuoliaaksi, Klaus Rönnow!" huudahti kuningas ja nousi ylös penkiltä koko jättiläismäisessä pituudessaan. "Hallitsija, joka antaa orjien voittaa itsensä, ansaitsee koko ijäkseen tulla häpeällä leimatuksi… Missä olette muualla kuullut puhuttavan talonpoikaislaista, kuin tässä maassa? Ja onko talonpoika täällä parempi kuin Tanskassakaan, joita edeltäjäni, Kristofer kuningas, niin perin pohjin kuritti Husbyn luona vuonna 1441? Orjaksi on talonpoika luotu, sellaisena hoitaa hän parhaiten toimensa ja jättää kuninkaansa rauhaan ja lepoon. Kautta hyvän miekkani, minä tahdon vielä näyttää maailmalle, että voin kukistaa nämät Ruotsin kirotut talonpojat, jotka tahtovat pyrkiä herroiksi, vaikka jokaisen kristityn ritarin täytyy myöntää, etteivät he mitään muuta ole kuin orjia!"
Kuningas lausui ajatuksensa sellaisella innolla ja varmuudella, että tuo kohtelias hovimies ei katsonut voivansa enää mitään huomautusta tehdä, joka muuten ei nyt ollutkaan tarpeen. Mutta kiihottuneella kuninkaalla, joka kiivaasti käveli edestakaisin huoneessa, näytti olevan vielä paljon muutakin sanottavaa.
Silloin avautui ovi ja pölyinen ritari astui sisään. Hän tervehti kohteliaasti kuningasta, joka pysähtyi ja loi silmänsä häneen. Tämä aikoi puhua, mutta kuningas ei antanut hänelle tilaisuutta siihen.
"Mitä on tekeillä, jalo ritari", sanoi hän, "onko maailma jo saumoistaan pääsemäisillään, koska ratsastatte, niinkuin olisi henki kysymyksessä?… Mitä on teillä ilmoitettavana?"
"Lukematon joukko talonpoikia on samonnut Tukholmaan", vastasi ritari, "heitä on ainakin kymmenen tuhatta miestä ellei enemmänkin…"
"Peljästyneen ritarin laskujen mukaan kai!" keskeytti kuningas.
"Teidän oman päällysmiehenne sanojen mukaan", vastasi ritari arvokkaasti ja kuninkaaseen, joka sydämestään oli hyvä herra, vaikutti ritarin arvokas ryhti niin, että hän leppyneenä astui miehen luo ja taputti häntä olalle.
"Älkää pahastuko, Stränge herra", virkkoi hän, "te olette urhokas ritari, minä tiedän sen, ja teidän hyvä miekkanne tekisi kyllä muutaman kymmenen miestä näistä talonpojista kykenemättömiksi… Mitä on teillä muuta ilmoitettavaa, mitä tahtovat nuo talonpoika lurjukset?"
"He huutavat yhdellä suulla, että arkkipiispa on päästettävä vankeudestaan vapaaksi…"
"Ha-ha-haa!" nauroi kuningas, "eipä ne vähiä pyydäkään … luulen, että he ovat menettäneet järkensä…"
"He saapuivat eilen illalla myöhään kaupunkiin", jatkoi ritari, "ja saivat heti Helgeandsholman käsiinsä. Jos heillä vain olisi ollut muutamakin lauta mukanaan, että olisivat voineet ne heittää ylösvedetylle nostosillalle, niin olisivat he saaneet koko kaupungin haltuunsa… Mutta leirinsä ovat he kumminkin asettaneet Helgeandsholmalle ja Brunkevuorelle, johon ovat rakentaneet varustuksen varustuksen viereen."
"Hyvä on!" huudahti kuningas hetkisen mietittyään, "meidän on nyt heti noustava hevosten selkään ja ratsastettava Tukholmaan. Toivon jo huomenna voivani pitää vangitun arkkipiispan sijasta talonpojille messun, mutta kautta viiden haavan, se messu on oleva sellainen, ettei sitä niinkään helposti unhoteta."
Vähän senjälkeen ratsasti kuningas Stäken linnasta seurassaan Klaus Rönnow ja joukko ritareja sekä pieni parvi asepalvelijoita. Hurjaa vauhtia kulki joukko eteenpäin kuutamoisena elokuun yönä ja kuningas ei muuta ajatellutkaan kuin huomispäivän messua. Saavuttuaan Ulfsundaan, jonka omisti Björn Jönsinpoika, astui hän miehineen siellä oleviin valmiisiin veneisiin ja purjehti Tukholmaan, jossa nousi maalle Kedjeskärin luona.
Pyhäaamu valkeni kauniina ja aurinkopaisteisena. Ja pikkulintujen viserrys kuului kaukaa metsästä. Muuten oli niin hiljaista kaikkialla, kuin olisi luontokin tiennyt, että päivä oli sunnuntai, ja tahtonut viettää sen rauhassa. Tuuli puhalteli niin hiljaa Mälarilla, ettei se saanut edes sen pintaa väreilemään. Mutta vähitellen, jota enemmän päivä kului, voi kaupunginmuureilta ja linnasta nähdä, kuinka talonpoikaisleirissä elämä ja liike alkoi elpyä. Kuningas seisoi itse Kärnantornissa ja katseli seutua. Hänen vierellään herra Tuure Tuurenpoika kuvasi ja selitti sitä taulua, joka siinä silmien eteen levisi.
Helgeandsholmalle oli asettunut muutamia satoja talonpoikia — Tuure herra ilmoitti niitä olevan kolme sataa — mutta Brunkevuori oli aivan mustanaan niistä. Heitä oli kaikkiaan kahdeksan tuhatta miestä, väitti Tuure herra.
"Pian he kuitenkin saavat nopeat jalat", sanoi kuningas katseltuaan ensin hetkisen näitä aamuauringon valossa, "me ajamme heidät niinkuin karjan alas vuorelta… Vai mitä arvelette te, Tuure ritari?"
"Kautta kilpeeni kuvatun hirren, tepä sen itse sanotte!" huudahti Tuure herra. "Olisipa meillä vain, Jumala paratkoon, ollut sellainen kuningas jo kolmekymmentä vuotta ennemmin, niin olisimme varmaankin kaikesta tästä metelistä säästyneet!"
"Kas sellainen puhe minuakin miellyttää", virkkoi kuningas vilkkaasti, "te olette todellakin rehellinen ja luotettava mies, Tuure herra, niinkuin ritarin pitääkin olla… Totta tosiaan en olisi ottanutkaan Tukholman linnaa teiltä, Tuure ritari, jos silloin olisin tiennyt, mitä nyt tiedän… Mutta sen saatte te kirjoittaa vanhan ystävänne, arkkipiispan, syntiluetteloon."
Tukholman kirkoissa alettiin soittaa messuun ja kellojen äänet kajahtelivat niin vienonsuruisesti kirkkaalla aamuhetkellä. Mutta kuningas riensi alas tornista. Linnanpihalla seisoi hänen uljas sotaratsunsa kuolaimiaan pureskellen niin, että vaahto vain räiskyi ympärille. Kaikki ritarit ja miehet istuivat jo täysissä varuksissa hevostensa seljässä.
Kuningas katseli uljaana ympärilleen ja nousi sitten satulaan.
"Näyttäkääpä nyt, että te voitte toimittaa messupalvelustakin!" huusi hän miehilleen. "Ratsastakaa suoraan noitten kömpelöjen talonpoikain päälle, niin tulette näkemään miten he katoavat teidän silmistänne niinkuin hyttyisparvi myrskyn tieltä."