Axevallassa.
Itäänpäin Axevallan nykyisestä harjoituskentästä, missä nyt Husgärdetin talo sijaitsee, kohosi muinoin Axevallan linna, joka oli yksi Ruotsin valtakunnan lujimpia varustuksia. Nyt on paikalla enää tuskin kiveä kiven päällä. Vain lehtipuitten latvoissa kuiskaa tuuli vielä vanhoista muistoista. Täällä ratsasteli muinoin Inge kuningas miehineen, hän, joka Kunghällan kokouksessa tunnustettiin urhollisimmaksi urhollisten joukossa ja jonka tytär oli tuova rauhan Pohjolaan. Täällä piti vanha Sverker kuningas iloista hoviaan, jossa runoilijat ylistivät hänen tyttärensä ihanuutta ja suloutta. Täällä metsästeli ritari haukka ja koira seurassaan, sillä aikaa kun neitonen linnassa neuloi kankaaseen hänen kuvansa kultaan ja hopeaan. Mutta myös vehkeillä ja kavalluksellakin oli ollut kotinsa Axevallan linnassa. Pietari Porse kovisteli kerran täällä kuningas Maunu Latolukkoa. Eräs ulkomaalainen Gerdt Snakenborg, joka oli saanut linnan kuningas Maunu Eerikinpojalta, meni sodassa, siitä huolimatta, Albrekt kuninkaan puolelle.
Axevallan linna sijaitsi Husejärven rannalla erään niemen kärjessä, jonka kaksi vallihautaa erotti mantereesta. Se oli rakennettu neliön muotoon sulkien keskeensä pihan, joka oli noin 120 jalkaa pitkä ja 100 jalkaa leveä. Järven puolelta suojeli linnaa vahva paaluvarustus.
Täällä vallitsi nyt ritari Tuure Tuurenpoika linnanherrana nauraen itsekseen Kaarlo kuninkaan herkkäuskoisuudelle ja uinaillen jo vallasta ja arvosta, jonka ennen pitkää toivoi saavuttavansa. Ritari Jost von Bardenvleth, joka jo parisen päivää oli ollut linnassa vieraana, vahvisti vielä Tuure herrassa niitä toiveita eikä suinkaan säästänyt lupauksia saadakseen siten hänet vain lujemmin itseensä kiinnitetyksi.
Eräänä päivänä illan tullen — kaksi päivää senjälkeen kun marski oli vallannut Lödösen, josta ei Axevallassa kuitenkaan vielä mitään tietty — istuivat Tuure ritari ja Jost herra tuttavallisesti keskustellen linnan salakammiossa. Jost herra aikoi vielä samana päivänä lähteä Axevallasta ja odotti vain nyt pimeän tuloa.
"Kiitos teille Tuure herra", lausui Jost ritari nousten seisomaan. "Minulle osottamaanne ystävällistä palvelusta en koskaan tule unhottamaan, siitä saatte olla varma. Ja tiedänpä muitakin, jotka ovat teille siitä kiitollisia. Ja mitä meidän keskemme on…"
"Neitonen!" lausui Tuure ritari tuttavallisella äänellä.
Jost ritari nyökkäsi päätään ja jatkoi:
"Te pysytte siis siinä, mistä olemme sopineet… Te ette tiedä mitään… Marski on kavaluudella tuonut hänet tänne linnaan…"
"Voitte täydellisesti luottaa minuun, Jost ritari, olenhan antanut sanani teille. Ja luulenpa sen painavan, mitä Åke herraan Hjulebergissä tulee, yhtä paljon kuin ilmeisen vihollisenkin sanan."
"Hyvä…! Niin jaamme me siis yhdessä myötä- ja vastoinkäymiset… Jos joku onnettomuus kohtaa minua, kohtaa se samalla teitäkin, Tuure ritari!"
Tuure herra puristi hyvästijätöksi ritarin kättä. Hänen täytyi myöntää, että vieraan sanoissa oli perää. Ja epäilemättä oli tämä lausunutkin ne muistuttaakseen hänelle seurauksia, jos unhottaisi lupauksensa ja paljastaisi jotain, mitä hänellä ja ritarilla oli salassa pidettävää.
Jost ritari poistui salakammiosta ja Tuure herra seurasi häntä ritarisaliin, jonne asettui istumaan suuren tammipöydän ääreen komea paraimmalla oluella täytetty hopeakannu edessään. Mennessään heitti Jost vielä terävän, tutkivan silmäyksen isäntäänsä. Sitten tarttui hän lukkoon ja poistui huoneesta rientäen nopein askelin linnanpihalle, jossa tapasi yhden miehistään. Tämä kulki siellä edestakaisin kävellen ja oli jo epäilemättä kauan aikaa odottanut herraansa. Heti hänen luokse saavuttuaan, kysyi Jost, oliko kaikki niinkuin olla piti, ja mies vastasi myöntäen.
"Mutta yksi asia vielä, Jost herra", lisäsi hän. "Äsken juuri saapui tänne läntistä tietä mies ja hän vakuutti, että marski on tulossa linnaan."
"Marski!" huudahti Jost herra kalveten.
"Niin, mutta ei hän tietysti vihollisena tule."
"Hän tulee", lausui Jost herra hetkisen mietittyään, jonka kuluessa hän taas täydellisesti rauhoittui, "hän tulee neuvottelemaan Tuure ritarin kanssa, niinkuin kuningas on käskenyt… Meillä ei siis tällä kertaa ole mitään peljättävää. Mutta pidä kuitenkin hänen miehiään tarkasti silmällä. Kaikissa tapauksissa ratsastamme me täältä jo tänä iltana niinkuin päätetty on. Laita siis hevoset valmiiksi ihan tornin viereen!"
Mies kumarsi ja poistui linnantupaan, mutta ritari jatkoi kulkuansa linnan sisäänvievää käytävää pitkin ja tuli lopulta rappusille, jotka johtivat maanalaisiin huoneisiin.
Täällä avasi hän erään oven ja seisoi heti senjälkeen Iliana Tottin edessä.
Vankikomeroa täällä ei voinut verrata Borgebyn linnan maanalaiseen huoneeseen. Tosin oli täälläkin yhtä ja toista, joka ei tavallisesti vankilaan kuulu. Mutta sittenkin oli se vain vankila kaikessa alastomuudessaan.
Iliana neiti itse oli enemmän haamun kuin ihmisen näköinen. Mutta siitä huolimatta hehkui vielä neitseellinen uljuus hänen otsallansa ja liekehti hänen silmistään ja ritari seisoi ikäänkuin häveten siinä hänen edessänsä, melkeinpä arkana, vaikka tiesikin neidon olevan vallassaan. Pian voitti hän kuitenkin sen arkuutensa ja julkea uhka kuvastui hänen silmissänsä. Viimeinen jalouden ja ihmisyyden kipinä näytti hävinneen hänen rinnastaan.
"Viimeisen kerran annan nyt teille tilaisuuden valita, Iliana neiti!" lausui ritari.
Hän pysähtyi, antaakseen neidolle aikaa vastaukseen. Mutta tämä oli vaiti eikä edes katsahtanutkaan ritariin, vaan seisoi vain siinä kädet pöytään nojautuneina ja katse kiintyneenä ristiin, jonka oli pöydän kanteen piirtänyt.
"Rakkauttanne en voi voittaa", jatkoi ritari, "tiedän sen ja vaikka ette olisi sitä sanonutkaan minulle, niin tietäisin sen sittenkin, sillä olen sen itse jo edellisillä kerroilla huomannut teistä niinkuin nytkin taas. Ja kuitenkin täytyy teidän, Iliana neiti, olla minun eikä kenenkään muun, minä vannon sen … minun yksinäni. Voi, ettekö sitten koskaan tahdo kuulla pyyntöäni, kuulla sydämeni huokausta, ajatella niitä tuskia, joita olen kärsinyt ja yhä vielä kärsin… Jos kaikki ne tietäisitte, ette niin kylmästi, niin ylönkatseellisesti työntäisi minua luotanne."
Ritari riensi neidon luo ja tarttui hänen käteensä kiinni. Koko hänen olentonsa vapisi intohimosta ja silmistä leimusi hurja, kalvaava tuli. Mutta Iliana väistyi sivuun ja suuntasi ritariin katseen, jonka voimaa tämä ei voinut kestää.
"Te tiedätte aivan hyvin", lausui neito, "ettette vieläkään, uhkauksistanne huolimatta, ole saanut minua kuolemaa pelkäämään."
"Kuinka julmaa ja kauhistavaa puheenne on!" huudahti Jost tehden samalla kädellään ehkäisevän liikkeen, rukoileva ilme kasvoissaan.
"Toistan ainoastaan, mitä jo ennen olen sanonut… Te olette antanut minulle kaksi ehtoa, joko tulla omaksenne tai taas kuolla… Ja te tiedätte, että olen valinnut jälkimäisen… Miksi siis viivyttelette vielä?"
"Pyhä Jumalan äiti, kuinka voikaan niin kova sydän sykkiä noin kauniin kuoren alla!" huudahti taas ritari tujottaen kädet ristissä ylös kiviholviin, josta käryävä lamppu levitteli valoansa.
"Parempi kova, kuin ei ollenkaan, ritari!" keskeytti Iliana. "Jospa tietäisinkin, että povessanne sykkii sydän, niin alentuisin ehkä vielä rukoilemaan… Nyt en siihen vaivaan rupea!"
Jost seisoi siinä kädet ristissä ja katseli neidon uljasta, kaunista vartta. Hän oli niin turvaton ja hyljätty, niin kokonaan hänen vallassaan ja kuitenkin uskalsi hän tuskin lähestyä häntä. Nyt oli hän kumminkin tästäkin arkuudestaan päässyt. Hän oli taas sellainen kuin oli, puutteineen ja vikoineen, niinkuin metallipalanen, jonka täytyy joko sulattaa uudestaan valettavaksi taikka heittää arvottomana pois. Intohimoinen ilme katosi hänen kasvoiltaan jättäen tilaa jäykälle, kylmälle piirteelle.
"Hyvä on, Iliana neiti", sähisi hän puoleksi tukehtuneella äänellä, "hyvä on… tahdon täyttää toivomuksenne. Te saatte, teidän täytyy kuolla!"
Iliana liitti kätensä yhteen ja katseli ylös yliluonnollinen loiste silmissään.
"Mutta siinä ei ole vielä kaikki", lisäsi ritari. "Kuolema, joka tulee osaksenne, ei kohtaa teitä yht'äkkiä. Ei, ei … ennen sitä täytyy teidän ainakin jossain määrin tulla tuntemaan ne kauheat tuskat, joita olette minulle tuottanut… Siksi saattekin nyt heti tietää kaikki, koska sekin voi antaa teille jotain ajateltavaa. Isänne, Åke herra, on luvannut teidät sille, joka, kuka tahansa sitten olkoonkin, pelastaa teidät ja tuo takaisin hänen luokseen…"
Iliana katsahti ylös ja hänen silmissään välähti jo toivon kipinä mahdollisesta pelastumisesta.
"Minä se olen, joka pelastan teidät, Iliana neiti!" lausui ritari lyöden samalla rintaansa, "minä se vien teidät isänne, Åke herran luokse ja hän, niinkuin todellisen ritarin velvollisuus on, antaa teidät minulle… Ajattelette kai nyt voivanne vakuuttaa hänelle, etten ole pelastajanne, että päinvastoin olen juuri ryöstänyt teidät, kiduttanut teitä…!"
Toivon ilme hävisi Ilianan kasvoilta ja väristys kävi läpi hänen ruumiinsa.
"Tahdon nyt lopuksi vielä ilmoittaa teille, kuka on ryöstänyt teidät eli kuka isällenne uskotetaan siksi… Se on herra Tord Kaarlonpoika! Kuuletteko, Iliana neiti, Tord Kaarlonpoika!… Ja vaikka kuinka vastaan väittäisitte, niin pysyy se sittenkin hänen tekonaan. Te olette lumottu ja siksi olette asian suhteen sokea. Minulla on todistajat, luotettavat todistajat, jotka vakuuttavat, että minä yksin olen löytänyt teidät ja vapauttanut teidät… Ja alttarin edessä tulette te vastaväitteistä huolimatta omakseni…"
"Pyhä Jumalan äiti, armahda minua!" puhkesi onneton neito puhumaan vaipuen kokonaan murtuneena polvilleen.
Tuntui, kuin olisi sydän särkynyt hänen rinnassaan, niinkuin olisivat aivot tahtoneet pakahtua hänen päässään. Mutta ritarissa ei se siltä mitään sääliä herättänyt. Hän jatkoi vain kylmää kylmempänä:
"Ajattelette kai nyt, että teillä vielä tämänkin jälkeen on tilaisuus valita joko minut tai tuskaton, äkillinen kuolema, mutta ei… Silloin vasta se vankeutenne todella alkaakin… Silloin vasta täydellisesti saatte kokea miltä se minun kostoni tuntuu. Seuraksi teille koitan sinne vielä laittaa Tord herran verisen pään… Tahdon näet antaa teille siellä edes jotain puuhaa, jolla voisitte lohduttaa itseänne onnettomuudessanne… Mitä nyt asiasta arvelette, Iliana neiti?… Toivottavasti olette ainakin ymmärtänyt minua? Minä voin vannoa vielä kalliin valankin, että kaikki tapahtuu sanasta sanaan, niinkuin olen sanonut!… Kumpaanko nyt suostutte, jos vielä kerran antaisin teidän valita?"
Tuskallisena väänteli Iliana itseään ritarin jalkain juuressa kohottaen anovasti käsiään häntä kohti.
"Armoa, armoa!" kuiskasi hän vapisevin huulin itsekään oikein tietämättä, mitä teki.
"Jaa tai ei, jalo neiti… Te saatte nyt itse ratkaista kohtalonne!"
"Oi … onko teillä sydän?… Onko ihminen todella synnyttänyt teidät, paatunut hirvittävä mies!" sopersi Iliana.
"Myöntykää, myöntykää vain … ja koko maailman hekkuma ja nautinto on teidän! Myöntykää, Iliana neiti, ja kaikki voidaan peräyttää vielä!"
Hetkinen kului, pitkä, kauhistava hetki. Ahmivin silmin katseli ritari kaunista anojaa jalkainsa juuressa ja uskalsi tuskin hengittää, ettei vain millään tavoin kiiruhtaisi kohtalonsa ratkaisua.
Ilianan pää oli vaipunut alas lattialle ja huulet liikkuivat ikäänkuin sanoja tavotellen, joita ei kuitenkaan mikään ihmiskorva voinut kuulla. Hän ne kumminkin kuuli, joka yksin on väkevä ja voimakas ja joka yksin vain voi auttaa silloin kun ei enää toivoa ole.
Hän oli auttamattomasti kadotettu. Ainoastaan ihme voi hänet enää pelastaa. Mutta sitä ei hän nyt rukoillut, joka hänestä oli sula mahdottomuus. Hän rukoili vain voimaa kestämään ja kärsimään raskaintakin tuskaa. Ja sanat, jotka hän epätoivoa täynnä tällä hetkellä kuiskasi, ne toivat häneen uutta uskallusta.
Hän nousi ylös ja katseli leimuavin silmin kiduttajaansa.
"En myönny!" lausui hän lujalla äänellä. "Ennen kuolema, tulkoon se sitten missä muodossa tahansa!"
Silloin astui Jost esiin, tarttui häntä kädestä kiinni ja laahasi hänet keskelle huonetta heittäen pitkän, jalkoihin asti ulottuvan vaipan hänen hartioilleen. Suun eteen sitoi hän kokoonkäärityn huivin.
"Hevoset odottavat valmiina meitä", kuiskasi hän neitosen korvaan, "ei siis muuta kuin satulaan vain ja sitten suoraa päätä Hjulebergiin!"
Jost tarttui neitoa vielä lujemmin käsivarresta kiinni ja niin jättivät he vankihuoneen.
Hämärässä holvikäytävässä tuli heitä vastaan joku, joka hätäisenä kuiskasi:
"Jumalan ystävä!"
"Kurki!" vastasi Jost.
"Tekisitte nyt paraiten, jos kääntyisitte takaisin", kuiskasi ääni,"Tord herra on paraikaa Tuure ritarin luona…"
Ritari vavahti ja Iliana kärsi sanomattomia tuskia. Hän näki jo varman, välttämättömän kuoleman edessään, kuoleman, joka olisi kohtaava häntä hitaasti, verkalleen, aivan kuin jos hän tuuma tuumalta upotettaisiin syvään mereen. Hän oli jo sopinut sen kanssa. Hänellä oli rohkeutta katsoa sitä silmiin, sillä hän oli jo tätä kamalaa kuolemaa vavisten tullut elämälle ja sen iloille tunnottomaksi. Ja nyt juuri tällä elämänsä toivottomimmalla hetkellä kuulee hän äänen yhtäkkiä kuiskaavan, että pelastajansa on lähellä. Ja rakkaus elämään heräsi taas, toivo, että pelastajan käsi hänet nyt vihdoinkin saavuttaisi, elpyi uudelleen.
Mutta silmänräpäyksessä toipui ritari taas hämmästyksestä, joka oli hänet vallannut.
"Onko hänellä montakin miestä mukanaan?" kysyi hän.
"Hän on itse neljäntenä, mutta toiset tulevat perässä ja tuskin ehditte te vielä jättää linnan, kun ne jo ovat kimpussanne."
"Hyvä!" keskeytti Jost päättävästi, "en ymmärrä, miksi sen asianhaaran pitäisi minuun vaikuttaa… Pankaa mieleenne nyt", lausui hän sitten Ilianaan kääntyen ja asettaen suunsa ihan hänen korvansa viereen, "pankaa mieleenne nyt … pieninkin huudahdus, pieninkin liike vain, joka viittaa siihen suuntaan, että aiotte pelastua, ja tikarini terä tunkeutuu sydämeenne!"
Sen sanottuaan kiirehti hän nopein askelin käytävän läpi laahaten neitoa perässään.
Niin saapuivat he lopulta pienelle ovelle aivan muurin viereen linnanpihan toisella kulmalla. Oli synkkä, sateinen syksyiltä. Ja linnanpihalla oli vielä synkempi, pimeämpi korkeitten muurien vuoksi. Linnan ikkunoista leveni kyllä valo yli koko linnanpihan, mutta siihen osaan, jossa Jost von Bardenvlethin miehet ja hevoset odottivat, ei se päässyt ollenkaan tunkeutumaan.
Pian olivat he hevostensa seljässä ja kenenkään sitä estämättä ratsastivat he ulos linnanportista pitkin siltaa, joka johti vallihautojen yli.
Siellä ulkona oli vähän valoisampi, mutta ei kuitenkaan niin, että olisi viittaan käärityssä haamussa vangin erottanut. Tuon tuostakin nojautui ritari Ilianan puoleen toistaen hiljaa äskeisen uhkauksensa.
Etäällä tuli kolme ratsastajaa hevosineen näkyviin. Linnasta lähtijät huomasivat sen vasta viimeisellä sillalla, josta kenttä koko laajuudessaan levisi heidän silmäinsä eteen. Jost varjosti silmiään paremmin nähdäkseen, kuinka monta heitä oli, ja jatkoi sitte taas matkaansa antaen hevosten käydä, kunnes ehti erään eteläänpäin kääntyvän tien haaraan. Tätä kääntyi hän menemään vauhtia kuitenkaan lisäämättä. Mutta kun hän luuli saaneensa nuo kolme miestä, jotka kovempaa ratsastaen olivat yhä lähenneet heitä, siihen uskoon, ettei hän peljännyt kohdata heitä eikä siis heidän tähtensä myöskään kiirettä pitänyt, niin löi hän kannukset hevosen kylkiin kiinni ja kiiti ohjat höllällään ulos aavalle kentälle.
Eräs miehistä, joka yhtä mittaa piti noita kolmea haamua silmällä, huudahti äkisti:
"Meitä ajetaan takaa!"
"Mahdotonta!" vastasi Jost ollen itse puolestaan estetty tarkastamasta asianlaitaa. Hän näet ei uskaltanut hetkeksikään hellittää vankiansa, jonka vyötäisten ympärille hänen oikea kätensä oli kiedottuna ja jossa hän myös piti paljastettua tikaria varalla. "Mahdotonta!" lausui hän, "eivätkä ne nyt enää voisi saavuttaakaan meitä."
Mutta mies katsahti kerran vielä taakseen ja lausui ritarille:
"Kyllä, herra, kyllä ne saavuttavat vielä meidät, sillä ne ovat jo huomattavasti lähenneet!"
Ritari kääntyi satulassaan niin paljon kuin se hänelle oli mahdollista ja hänkin erotti silloin nuo heitä seuraavat varjot. Etumaisella niistä häämötti korkea kypäräntöyhtö ja täytyi sen siis olla ritari. Jostilta pääsi kirous ja hän pani hevosensa viimeisetkin voimat liikkeelle. Äkisti huudahti hän:
"Kautta Herramme kalliin veren … me olemme pelastetut!" ja miehiin kääntyen virkkoi hän; "näettehän tuon yksinäisen kallionkielekkeen tuolla puitten välissä vähän matkaa eteenpäin… Siihen tultua kannustatte te yhä vain edelleen, ettekä välitä minusta mitään. Houkuteltuanne siten vainoojamme minusta erilleen, hajoatte te kukin tahollenne ja pyritte taas minun luo!"
Tätä lausuessaan saapuivat he jo korkean puun viereen josta kellastuneita lehtiä lenteli tielle. Ja heti sen takana kohosi kallionkieleke esiin.
"Ponnistakaa vain hurjasti eteenpäin!" huusi ritari puun ohi ajettaissa ja kiven tullessa näkyviin.
Ja samassa heittäytyi hän jo hevosineen nopeasti kuin salama sivuun ja asettui vankineen kiven viereen kätköön, sillä aikaa kuin miehet yhä vain jatkoivat hurjaa ajoansa. Kaikki se kävi niin nopeasti, että takaa-ajajain oli ollut mahdoton nähdä sitä ja pirullinen hymy levisi Jost von Bardenvlethin kasvoille, kun kaikista päättäin huomasi olevansa pelastettu.
Mutta nuo kolme varjoa lähenivät yhä. Kaviot iskivät jymisten maahan ja jo kuului, miten hevoset läähättivät ankarasta juoksusta.
Silloin kohotti Jost tikarinsa iskuun ja puristi samalla vankinsa kallioseinään kiinni.
"Nyt, jalo neiti," virkkoi hän, "nyt voi tahtonne täyttyä. Joko kuolette tässä tai ratsastamme me vielä yhdessä eteenpäin. Pieninkin huudahdus ja te olette kuoleman oma."
Vainoojat olivat nyt aivan kiven vieressä. Jost uskalsi tuskin hengittää. Hän oli varmasti päättänyt ottaa neidolta hengen, jos hän vain huudollaan saattaisi vainoojat heidän piilopaikkansa huomaamaan. Ja vaikkapa hän nyt olisikin tullut ajatelleeksi tekonsa seurauksia itseensä nähden, niin ei hän kuitenkaan nyt, niin kiihottunut hän oli, olisi voinut siitä kättänsä pidättää.
Kumiseva kavioin kapse toi Ilianan mieleen Tordin kuvan. Ja heti kypsyi hänessä ajatus ennemmin kuolla hänen läheisyydessään, hänen sylissään, kuin kauemmin kärsiä ilkeän konnan väkivaltaa.
Sydäntäsärkevä huuto tunki hänen huuliltaan. Vaate, joka oli sidottu hänen suunsa eteen, vei tosin osan äänestä, mutta kuitenkin oli se siltä kyllin voimakas tunkeutuakseen ratsastajain korviin. Nämät pysähtyivät.
Kauhea, hirveä kirous pääsi Jostin huulilta samalla kun jänteet hänen käsissään pingottuivat. Jos hän nyt vain näki hevosenpään kiven viereltä esiin pistävän, niin oli hän heti valmis panemaan uhkauksensa toimeen.
Juuri samalla hetkellä tulikin musta hevosenpää näkyviin.
Iliana huudahti taas ja samalla työnsi Jost tikarin hänen rintaansa.
Höyhentöyhtöinen ritari kiiti esiin ja otti käsivarsilleen putoavan ruumiin. Mutta myrskyn tavoin riensi ilkityöntekijä ulos nummelle käyttäen hyväkseen hämmästystä, jonka tekonsa oli aikaansaanut.
"Pyhä Jumalan äiti!" huudahti ritari vetäen samassa viitan varovasti syrjään.
Mutta tuskin oli hän vielä nähnyt, kuka uhri hänen käsivarsillaan oli, ennenkuin hän jo huusi kahdelle miehelleen:
"Kiinni murhaaja… Se oli Jost von Bardenvleth!"
Toinen miehistä olikin jo syöksynyt murhaajaa takaa ajamaan ja ennen pitkää alkoi hetkisen matkan päästä kuulua kalisevain miekkain ääniä.
Mutta Axevallan linnan ritarisalissa, josta kirkas valo levisi yli pihamaan, istuivat herra Tuure Tuurenpoika ja Kaarlo kuninkaan nuori marski, herra Tord Kaarlonpoika.
Keskustelu ei tahtonut oikein sujua. Miehiä kulki siinä yhtä päätä milloin ulos milloin sisään. Ja Tuure herra vastaili vain hitaasti marskin kysymyksiin pidättäen siltä kuitenkin lempeän, ystävällisen hymyilyn huulillaan. Tordin avonaiset, jalot kasvot ilmaisivat lujaa päättäväisyyttä, joskin samalla jonkinlaista levottomuuttakin. Eikä se suinkaan jäänyt Tuure herraltakaan huomaamatta, vaikka hän käsittikin sen toisella tavalla kuin hänelle itselleen oli hyödyllistä.
Vadstenassa ollessaan oli hän luvannut Kaarlo kuninkaalle, että auttaisi hänen nuorta marskiaan neuvoillaan. Ja sitä varten oli marski kai nyt tullut, vaikka joku varomaton sana Tuure herran puolelta teki hänelle vaikeaksi esittää asiaansa.
Tuure herra pyysi arvoisaa vierastaan illalliselle ja kun ei Tordilla ollut mitään sitä vastaan, jättivät he ritariluhdin, jossa siihen asti olivat istuneet, ja menivät ruokasaliin. Siinä mennessään huomasi Tord, että huoneissa ja linnankäytävissä oli vain Tuure herran miehiä, omiaan ei hän nähnyt missään. Ja synkkä piirre hänen kasvoillaan tuli vieläkin synkemmäksi.
"Mitään ilahuttavia tietoja ei teillä kai ole, marski", sanoi Tuure herra istuutuen pöytään ja tarttuen samalla olutkannuun. "Harvasanaisena olette saapunut luokseni, antakaa nyt ruuan ja oluen avata sydämenne!… Mistä viimeksi olette tulossa, koska mielenne on niin painuksissa?"
"Lödösestä, Tuure herra!" vastasi Tord.
"Kristian kuningas on sen kai lujasti varustanut, niin on ainakin sanottu. Tuskinpa se siis koskaan joutuu Kaarlo kuninkaan käsiin!"
"Ja kuitenkin on kaupunki jo miesteni hallussa!" selitti Tord.
"Miehenne … ovatko ne jo Lödösessä, marski…! Mitä sanotte, onko kaupunki todella jo Kaarlo kuninkaan hallussa?"
Tuure ritari lausui nämät sanat kiihkeänä ja siiristeli samassa silmiään nähdäkseen paremmin vieraansa kasvot. Sillä tämä odottamaton uutinen oli saanut hänet hämmennyksiin. "Vähän se uutinen Kristian kuningasta ilahuttaa", jatkoi hän sitten. "Hän luuli Lödösestä saavansa lujan keskustan hankkeilleen Ruotsin valtakuntaa vastaan."
"Mutta tälle valtakunnalle on siitä luullakseni sen suurempi ilo!" lausui Tord. "Tämän asian johdosta olen myöskin nyt saapunut luoksenne…"
"Olette kai tullut pyytämään hyviä neuvoja minulta, Tord marski?" kysyi ritari nyt jo vuorostaan pahaa aavistaen.
"Olen!" vastasi Tord pitämättä kuitenkaan mitään kiirettä siinä suhteessa.
Ja tarjoilijat kulkivat vateineen palvellen herroja heidän syödessään. Ja Tuure herra vilkaisi tuon tuostakin vieraaseensa huulilla teeskennelty hymy, odottaen vain, koska tämä ilmaisisi asiansa. Kun Tord sen kuitenkin jätti tekemättä, sai Tuure herra taas vähitellen malttinsa takaisin.
"Teillä on ollut suuri menestys matkallanne, marski!" sanoi hän, "ja kuitenkin siitä huolimatta tuntuu, kuin ette olisi tyytyväinen toimiinne… Minä ainakin uskon, että jos loppu on yhtä hyvä kuin alku, on koko Länsigöötinmaa ennen pitkää Kaarlo kuninkaan hallussa taas… Mikä siis asiain tällä kannalla ollessa voi vielä mieltänne painaa, Tord marski?"
"Ei mikään muu kuin se, joka estää minua mainitsemaanne päämäärää saavuttamasta!" vastasi Tord suunnaten samassa katseensa ovelle.
Sieltä astui juuri mies sisään kaalivatia kantaen. Yhtäkkiä välähti Tordin silmä. Linnanpalvelijan takana oli hän nähnyt erään omista miehistään. Se huomio sai heti Tordin koko käytöksen muuttumaan. Hänen silmänsä paloivat ja hän katseli nyt Tuure herraa, niinkuin katsellaan syytettyä, jonka syyllisyys on varmasti todistettu. Tuure herra huomasi kyllä tuon äkkinäisen muutoksen vieraassaan, mutta ei ollut sitä siltä huomaavinaan, vaan kysyi aivan viattoman näköisenä:
"Ja mikä sitten estäisi teitä tuota päämäärää saavuttamasta?"
"Sama, joka voisi saattaa Kaarlo kuninkaan ja Ruotsin valtakunnankin turmioon."
"Ja mikä se sitten on?" kysyt Tuure herra.
"Kavallus!" huusi Tord katsoen Tuure herraa terävästi silmiin.
"Kavallus!" virkkoi tämä ja lihanpala, johon hän jo oli kiinni iskenyt, jäi suuhun viemättä samalla kun harmaat silmät kääntyivät tutkivina vieraaseen. "Kavallus… Onko teillä sitten perusteita sellaisiin luuloihin, Tord marski?"
"Muuten en olisi nyt luonanne, Tuure Tuurenpoika!"
"Mitä kaikella tällä tarkoitatte?" keskeytti ritari laskien veitsen luotaan ja tarttuen molemmin käsin pöydän syrjään kiinni, ikäänkuin olisi ollut aikomuksessa ylös hypähtää. "Sanoitte olevanne vain neuvon tarpeessa…"
"Niin sanoin. Aluksi näet aioin ottaa teidät mukaani kuninkaan luo neuvotellaksemme siellä yhdessä, mutta nyt olen muuttanutkin mielipiteeni… Nyt tiedän itse, mitä minun on tehtävä…"
"Niin ilmoittakaa se!"
"Muitta mutkitta otan kavaltajat kiinni, missä niitä tapaan vain, ja vien ne vangittuina kuninkaan luo."
"Jos todella voitte tavata sellaisia, Tord marski, niin tuntuu minustakin tuo menettely ainoalta oikealta… Mutta luulen, että kavaltajat kyllä pitävät huolen, etteivät joudu teidän eikä kuninkaan käsiin."
"Mitä itse arvelette asiasta", virkkoi silloin Tord, "oletteko te itse siinä suhteessa menetellyt, niinkuin kunniallinen ritari on herraansa ja kuningastansa kohtaan velvollinen menettelemään?"
"Mitä uskallatte kysyä, marski?" kuohahti ritari puhumaan. "Tiedättehän aivan hyvin, että sellaiset sanat koskevat henkeä ja kunniaa."
"Tahdon vain sanoa yhden asian teille, Tuure ritari… Te näytätte kokonaan unhottaneen, että Kaarlo kuninkaan käsi voi ulottua teihinkin asti…"
Ritari, joka huomasi nyt, että hän oli jollain tavalla joutunut ilmi, hypähti istuimeltaan ylös vihaa puhkuen ja huusi miehilleen:
"Ottakaa heti julkea kunnianloukkaaja kiinni ja heittäkää hänet torniin!"
Ritarin huudosta syöksyivät miehet saliin ja ryntäsivät marskia kohti.Mutta tämä viittasi heille kädellään ja lausui aivan rauhallisena:
"Hiljaa miehet…! Ei askeltakaan…! Seison tässä kuninkaan määräämänä ja hänen nimessään vangitsen minä teidät, ritari Tuure Tuurenpoika."
Ivallisesti nauraen vetäisi Tuure herra miekkansa aikoen pistää Tordin paikalla kuoliaaksi, mutta tämä, ehtien ennemmin, tarttui vasemmalla kädellään nopeasti kuin salama Tuure herran kohotettuun käteen kiinni, kiersi oikean kätensä hänen kaulansa ympärille ja samassa saapuivat jo hänen omat miehensäkin apuun, niin että Tuure herra heti huomasi kaiken vastustuksen aivan mahdottomaksi.
"Hengellänne saatte vielä kerran tästä solvauksesta vastata!" huusiTuure herra raivoa kuohuen.
Mutta Tord oli nyt taas aivan tyyni.
"Henki on Jumalan vallassa", sanoi hän, "mutta kunniastaan pitää joka mies itse huolen. Ja sitä ette luullakseni tekään voi koskaan minulta riistää. Matkaan miehet!" lisäsi hän sitten omiinsa kääntyen, "heti satulaan ja viekää vanki Varnhemiin. Tulen huomenna itse sinne."
Pari miestä laahasi Tuure herran ulos, joka oli vimmaa ja raivoa täynnä. Muut pysähtyivät marskin viereen. Tämä puhutteli sitten Tuure herran miehiä ja antoi näille määräyksensä, miten linnan kanssa oli meneteltävä.
Hän oli juuri paraillaan näissä toimissa, kun eräs ritari tuli ratsastaen yli nostosillan ja pyysi päästä linnaan. Vahtimies ei ollut vielä ehtinyt sulkea porttia niitten jälkeen, jotka olivat lähteneet viemään Tuure herraa Varnhemiin ja päästi siis ritarin, jonka hyvin tunsi, empimättä sisään. Siinä ohimennessään kysyi tämä mieheltä marskia ja tämä ilmoitti hänen aivan hiljan kulkeneen linnanpihan yli.
Ritari ratsasti porttiholvin läpi suoraan päärappusten eteen, johon päästyään huusi palvelijaa luokseen. Useampia niitä heti kiirehtikin pihan yli ritarin luo, joka piti käsissään viittaan käärittyä joko kuollutta tai nukkuvaa ihmistä.
"Missä on marski?" kysyi ritari.
"Hän meni koilliseen torniin!" vastasi eräs miehistä.
"Hanki sitten hänet tänne mies, ja pian…"
Ritari jäi istumaan hevosensa selkään ja ennen pitkää tulikin marski juosten hänen luokseen.
"Tord, Tord", lausui ritari tälle, "minulla on täällä jotain, jota en tahdo uskoa kenenkään muun käsiin kuin sinun!"
"Jumalan tähden, Niilo! Mitä on sinulla minulle tuotavana?" olivat ainoat sanat, jotka hän sai sanotuksi.
"Tule, tule, Tord!" kehotti Niilo hätäisenä. Ja hänen höyhentöyhtönsäkin näytti soihdun valossa viittovan niin merkitsevästi. "Meidän on nyt heti päästävä katon alle."
Niin vielä puhuessaan laski hän kantamuksensa Tordin käsiin ja huusi sitten miehiin kääntyen:
"Kuka tahtoo uhrata hevosensa marskin hyväksi?"
Kaikki juoksivat esiin ollen kukin puolestaan valmis uhraukseen. Mutta etumaisena seisoi hartiakas, komea mies, jonka kasvoja soihdun valo kokonaan valaisi. Se oli Hollinger ja häneen ne Niilo Sturen silmät lopulta pysähtyivät.
"Satulaan, Hollinger!" sanoi hän tälle, "ja riennä Varnhemiin, minkä kaviot kannattaa, sillä tässä on ihmishenki kysymyksessä… Ratsasta ja pyydä valtakunnan marskin nimessä, että lähettävät tänne heti lääketaitoisen munkin."
Tuskin oli käsky annettu, kun Hollinger jo oli menossa. Ja ennenkuin Niilo vielä ehti avata sen huoneen ovea, johon Tord oli kalliin taakkansa kantanut, kuului kavioiden kapse jo nostosillalta.
Kun Niilo astui alikerrassa olevaan huoneeseen, jonne eräs palvelija viittasi hänet menemään, kohtasi häntä siellä kauhea näky.
Vuoteella lepäsi Iliana neiti kuolon kalpeus kasvoillaan. Hänen silmänsä olivat kiinni ja henki näytti jo aikaa paenneen hänen puoliavoimilta huuliltaan. Rinnassa törrötti tikari, jota murhaaja oli uhrinsa surmaamisessa käyttänyt.
Ja kauniin, kuolemassakin vielä ihmeen ihanan neitosen vuoteen vieressä seisoi Tord, yhtä kalpeana, yhtä jäykkänä kuin neitonen itsekin, seisoi siinä kädet ristissä, puoleksi pois kääntyneenä, mutta silmät kuitenkin tyttöön kiintyneinä, eikä hän kuullut, vaikka Niilo avasi oven ja lähestyi häntä, tuskin tunsi hänen kätensä kosketusta olkapäällään.
"Ei hän ole kuollut!" kuiskasi Niilo ystävänsä korvaan.
Tord raukka sulautui kyyneliin nämät sanat kuullessaan. Vuolaina virtasivat ne hänen silmistään. Ja hän vaipui vuoteen viereen nojaten päänsä sitä vastaan, samassa kun hiljainen kuiskaus kuului hänen huuliltaan:
"Minun valkoinen ruusuni!"
Huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus, jonka Tordin nyyhkytykset vain silloin tällöin keskeyttivät. Mutta Niilonkin silmät olivat nyt niin kyyneleitä täynnä, että hän tuskin huomasi, mitä tapahtui. Kuitenkin luuli hän näkevänsä, miten neito heräsi tuskastaan ja vei verkalleen käteensä vuoteensa vieressä lepäävän pään päälle. Häneen olivat tämän illan tapaukset tehneet syvän vaikutuksen. Ja ystävän surulliset sanat yöllä heidän ratsastaessaan pienen metsäjärven ohitse, ne häilyivät nyt taas niin elävinä hänen mielessään, että hän oli ikäänkuin unen vallassa.
Silloin näki hän Tordin hiljaa kohottavan päätään. Vieno hymy levisi silloin kuolevan kasvoille ja Niilo kuuli, kuinka vaaleat huulet kuiskasivat Tordin nimen.
Kuinka kauan kaikki tämä oli kestänyt, ei Niilo voinut sanoa, mutta kun hän kääntyi ympäri, seisoi siinä ihan hänen takanaan pitkä munkki ja läheni verkalleen sänkyä. Kasvot olivat hänellä peitetyt, mutta pään suunnasta ja liikkeistä voi päättää, että hän tarkasti katseli kuolevaa ja rinnasta esiin pistävää tikarin vartta, jota kohti heti hänen kätensä kurottui.
"Iliana, armas Iliana!" sammalsi Tord tarttuen vaaleaan käteen, joka lepäsi hänen päänsä päällä, "onko Jumala kaikkivaltias säästänyt kaiken tämän tälle hetkelle vain sentähden, että onni alkoi nyt juuri niin kauniisti hymyillä minulle."
Enkelin hymy levisi Ilianan kasvoille, vaikka ei hän jaksanutkaan puhua.
"Sano minulle", lausui Tord ääretöntä tuskaa täynnä, "sano minulle, jätätkö sinä nyt minut, Iliana… Näenkö sinun vain nyt, erotaksemme taas ikuisesti?"
"Eihän toki ritari!" kuului samassa juhlallinen ääni ihan hänen viereltään ja munkki tarttui tikarinkahvaan kiinni. "Neitonen jää elämään. Se on yhtä varma, kuin sekin, että ennenkin päivinäni olen vetänyt tikarin ihmisrinnasta."
Ja hän tempasi tikarin irti estäen samalla kädellään veren vuodon.
Mutta neitonen sulki silmänsä. Kuitenkin häilyi vielä autuaallinen hymy hänen huulillaan.
Erengisle herra ei tahdo enää kuulla Briita rouvan vastaväitteitä.
Kaarlo kuningas oli silloin Vadstenassa, kun marskin sanansaattaja toi hänelle tiedon Lödösen valloituksesta ja mitä muuta siellä oli tapahtunut.
Tukholman harmaaveljesten apotti, herra Niilo Ryting, pitkä, vaalea mies, kasvonpiirteet voimakkaat, mutta samalla ystävälliset ja lempeät, oli sanansaattajan tullessa kahden kuninkaan kanssa huoneessa kirjoittaen kirjettä tämän sanelun mukaan. Kuninkaalta pääsi huudahdus marskin kirjettä lukiessa. Se sai apotin kohottamaan päänsä paperista, jota paraikaa oli kirjoittamassa. Ja huomatessaan, miten väri kuninkaan kasvoilla vaihteli, päästi hän kynän kädestään ja jäi tarkastelemaan herraansa.
"Kautta Jumalan kuoleman!" huudahti kuningas ojentaen kiireesti lukemansa kirjeen apotille. "Kautta Jumalan kuoleman, mies, missä on laukku?"
Mies ojensi hänelle saman laukun, jonka Jösse Bonpoika oli jättänyt marskille Lödösen kuninkaankartanossa. Ja nopeasti rikkoi kuningas sitä ympäröivän kääreen katsottuaan kuitenkin ensin, että heimolaisensa sinetti oli vahingottumatta. Sitten heitti hän kirjeet vieressään olevalle pöydälle, ottaen kiireesti yhden niistä, jonka avasi ja luki. Sen sisällys näytti tekevän häneen erittäin tuskallisen vaikutuksen. Hän löi kädellään otsaansa ja luki sen yhä uudelleen ja uudelleen.
Hämmästyksestä ei hän voinut saada sanaakaan suustaan. Mutta povi se aaltoili hurjasti, huulet vapisivat ja kuumeentapaisella kiivaudella kurotti hän kirjeen apotille.
"Lukekaa se, veli Niilo!" olivat ainoat sanat, jotka hän voi lausua.
Veli Niilo luki ja kuningas otti taas uuden kirjeen esille, joka näytti saavan hänen mielensä vielä enemmän liikutetuksi, kuin edellinen. Senkin ojensi hän kanslerilleen. Ja niin jatkoi hän, kunnes kaikki kirjeet olivat luetut.
Sitten pani hän kädet ristiin rinnoilleen ja vaipui syviin mietteisiin. Mutta apotti silmäili läpi viimeisenkin kirjeen ja luki sitten vielä uudestaan muutamia, jotka hänestä olivat tuntuneet muita merkillisemmiltä.
Lopulta kääntyi kuningas sanansaattajan puoleen ja lausui:
"Huomenna varhain täytyy sinun ratsastaa takaisin marskin luo ja viedä hänelle kirje minulta… Voit myöskin sanoa hänelle, että kauan ei viivy, ennenkuin olen hänen luonaan Axevallassa!"
Mies poistui ja kuningas vaipui taas ajatuksiinsa kävellen edestakaisin huoneessa.
Mitä hän serkkunsa kirjeestä oli saanut tietää oli aivan samaa, kuin mitä vanha Maunu Tavast oli hänelle kaksi vuotta sitten kertonut, vaikka nyt uudistuneena. Häntä ympäröivät kavaltajat. Paraimmat uskottunsa olivat hänen pahimmat vihamiehensä. Se oli myrkytettyä, se viini, jota hän, varoituksista välittämättä, yhä joi, oli jo kauan aikaa juonut. Ja vaikka hän huomasikin nämät varoitukset mitä selvimmin todistetuiksi, niin unhotti hän ne kuitenkin pian ja asetti myrkkypikarin taas huulilleen. Hän oli aivan lyhyen ajan kuluessa saanut jo kaksi kertaa tyhjentää tämän pikarin ja nyt taas kohtasi häntä varoitushuuto esittäen selviä todisteita siitä, että kavaltajat olivat yhä liikkeellä.
Pitäisikö hänen nyt lopultakin ryhtyä voimakkaisiin puuhiin ja yhdellä kertaa vapauttaa itsensä kaikesta, joka painajaisena uhkasi hänen onneaan ja Ruotsin itsenäisyyttä?
"Mitä te tästä arvelette, veli Niilo!" huudahti hän pysähtyen äkisti ja katsellen apottia.
"Jumala paratkoon…! Huonoja ovat sanomat, armollinen herra!"
"Voitte nyt itse huomata, veli Niilo, te, joka tulette kanslerikseni, mitä kaikkea Ruotsin kuningas saa kestää, ennen kuin voi rauhassa kruunuansa kantaa!" lisäsi kuningas synkein silmin. "Arkkipiispa, Sigge piispa, Pentti piispa ja kaikki nuot maalliset herrat ja ritarit, kuinka hartaasti olenkin heidän suosiotaan hakenut ja kuinka hartaasti yrittänyt sitoa heitä itseeni ja kuitenkin…!"
"Yksi asia on teiltä kokonaan unhottunut, armollinen herra", sanoi apotti kumartaen. "Olette luullut, että vihollistenne voima on murtunut, senjälkeen kun vanha vastustajanne Krister Niilonpoika, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, hautaan laskettiin… Mutta teiltä on jäänyt huomaamatta, että silloin jo ja aina yhä vieläkin on hänen sisarenpoikansa, Jöns Pentinpoika, teidän vaarallisin vihamiehenne."
"Arkkipiispa Jöns Pentinpoika!" huudahti kuningas.
"Niin, armollinen herra, arkkipiispa! Luulenpa, että kun kaikki tulee ilmi niin että voidaan verrata toista seikkaa toiseen, luulenpa, että silloin huomataan arkkipiispallakin olevan osansa tässä sopassa, jonka he nyt ovat keittäneet polttaakseen teiltä sormet sen asemesta, kun ne heiltä itseltään nyt ovat palaneet."
Kuningas ei vastannut mitään ja huoneessa vallitsi taas hetken aikaa hiljaisuus.
Tuleva kansleri, jonka jalot kasvonpiirteet ilmaisivat tahdonlujuutta ja vilpitöntä uskollisuutta, oli vetänyt kätensä kaapunsa hihain sisään ja tuijotti lattiaan silloin tällöin vain kohottaen silmänsä huolestuneeseen kuninkaaseen.
Tämä pysähtyi vihdoin ja tarttui vasemmalla kädellään lujasti miekkansa kahvaan kiinni samassa kun salama välähti hänen suurissa silmissään ja kuninkaallinen ylevyys levisi hänen kasvoilleen.
"Tahdon kuitenkin kerran vielä näyttää noille herroille", lausui hän, "niin mahtavia kuin luulevatkin olevansa, tahdon näyttää heille, että Ruotsin kuningas on sittenkin heitä mahtavampi… Kirjoittakaa nyt kirje serkulleni, marskille, veli Niilo!" lisäsi hän. "Tahdon tehdä kiertomatkan valtakunnassani ja käydä sekä Uplannissa, Nerikessä että Länsigöötinmaalla. Huomenna jo lähden Erengisle herran luo Örebrohon ja teidän on oltava sillä matkalla mukana, Niilo Ryting."
* * * * *
Eräänä aamuna istuivat Erengisle herra ja Briita rouva salakammiossaan Örebron linnassa ja Erengisle herra oli mitä paraimmalla tuulella. Terävästi ja kiivaasti vastusteli Briita rouva taas vanhan tapansa mukaan herraansa, antaen kuitenkin aina ajoissa perään. Ja siksi pitikin Erengisle herra häntä naisten naisena ja omaa onneansa saavuttamattomana. Briita rouva oli yön kuluessa saanut merkin, että isänsä lähetti odotti häntä. Ja nyt varttoi hän vain keskustelun päättymistä herransa ja miehensä kanssa rientääkseen sitten heti lähettiä tapaamaan. Sentähden koitti hän myös nyt olla enemmän Erengisle herran mieleen, kuin muuten moneen aikaan oli ollut.
Tänä aamuna oli heidän keskustelunsa koskenut kaukaisille sukulaisille kuuluvain tilain omistusoikeutta. Erengisle herra väitti kiven kovaan, etteivät ne kuuluneet hänelle ja ettei hänellä ollut niitten kanssa mitään tekemistä. Olipa puolittain vihoissaankin rakkaaseen vaimoonsa, joka voi ottaa sellaista kysymykseenkään. Mutta Briita rouva pysyi vaatimuksessaan ja kun Erengisle herra tapansa mukaan löi nyrkkinsä pöytään ja rypisteli kulmiaan, virkkoi hän aivan tyyneenä:
"Jos et usko sanojani, Erengisle herra, niin omia silmiäsi sinun ainakin täytyy uskoa, kun näet kirjeet. Kas tässä ne ovat!"
Hän veti huoneen etäisimmässä nurkassa olevasta tammikaapista laatikon esiin ja otti sieltä muutamia sinetillä varustettuja kirjeitä laskien ne miehensä eteen. Tämä luki hitaasti kirjeet ja tutki sitten erittäin huolellisesti niissä olevat sinetit.
"Kautta Jumalan kuoleman! Sinä olet todellakin oikeassa", lausui hän surullinen ilme kasvoissaan.
"Mutta sinussa ei se siltä näytä mitään erityistä iloa herättävän,Erengisle herra…!"
"Heimolaiseni joutuvat näitten kautta äärimmäiseen köyhyyteen… He eivät voi säilyttää rälssioikeuttaan… Totta tosiaan! Tämä käy todella sydämelleni, Briita rouva… Mistä olet keksinyt nämät onnettomat kirjeet?"
"Olen tuuminut asiaa, Erengisle… Heimolaisesi eivät voi näillä tiloillaan korvata velkaansa sinulle… Mutta minä olen ajatellut, että voisit lahjoittaa heille siitä jäännöksen."
"Lahjoittaa jäännöksen, Briita rouva…! Minä lahjoitan kaikki… kuuletko sinä, kaikki! Enhän Herran tähden voi niiltä siipiä katkaista, joilla on samaa verta suonissaan, kuin minullakin. Sitenhän käyttäytyisin heitä kohtaan tylymmin kuin korpit ja kotkat keskenään!"
"Älkäämme puhuko enää siitä", virkkoi Briita rouva. "Ehkä voimmekin saada asian ilman suurempaa huomiota päätökseen. Se olisi minullekin mieluisinta, koskapa tilat sijaitsevat Gotlannissa, ja me siis isäni, Olavi herran, avulla voisimme koska tahansa saada vaatimuksemme perille."
"Ei…!" huudahti nyt Erengisle herra istuimeltaan kohoten. "Ei koskaan saa se tapahtua, niin kauan kuin minulla on asiassa jotain sanottavaa!"
Briita rouva puri huultaan ja vaikeni. Ja kummastellen katseli Erengisle herra häntä. Mutta pian osasi hän taas kääntää puhelun toiseen suuntaan. Ja keskustelun aineeksi tuli nyt kuninkaan nuori marski ja mitä hän mahdollisesti tulisi Länsigöötinmaalla aikaan saamaan. Erengisle herra pysyi kiinni entisissä sanoissaan ja Briita rouva teki asiasta ivaa ja pilkkaa.
"Olette varmaankin nähnyt viime yönä merkillisiä unia, Erengisle herra", lausui hän, "sillä muuten ette voisi puhuakaan herra Tord Kaarlonpojan urotöistä. Minulla vain ei vielä ole ollut tilaisuutta kuulla mitään sieltä päin, jossa tuo urho nyt miekkaansa heiluttelee."
"Odotahan, Briita rouva, niistä voit saada kuulla pikemmin, kuin luuletkaan! Tord herra on urhollinen ritari, eikä hän henkeään säästä, kun niin vaaditaan."
"Rantahauki hän on, joka tarttuu heti ensimäiseen verkkoon ellei jo ole tarttunutkin ja suomustettukin, koskapa hänestä ei niin mitään kuulu."
"Briita rouva!" huusi Erengisle herra. "Briita rouva, sinulla ei ole vähintäkään käsitystä siitä, minkälaisen urhollisen ritarin tulee olla!"
"Kuitenkin olen aina luullut, että herra Olavi Akselinpojan tytär ja herra Akseli Varbergilaisen pojan tytär voisi jotain sellaisista asioista tietää, Erengisle herra, vai mitä itse arvelette?"
"Herra Akseli Varbergilainen oli uljas herra ja nuhteeton ritari. Minä kunnioitankin häntä suuresti, vaikka hän olikin viholliseni. Mutta mitä appeeni tulee, niin tuntuu hän minusta olevan liian paljon tekemisissä ilmeisten kavaltajain kanssa voidakseen olla…"
Ritari ei tahtonut rouvansa tähden sanoa, mitä ajatteli. Mutta Briita rouva heitti häneen terävän silmäyksen ja virkkoi uljaasti päätään kohottaen:
"Mitä mahdattekin isästäni ajatella, Erengisle herra, niin se päivä ei ole vielä koittanut, jolloin Kaarlo kuninkaan marski voitaisiin asettaa hänen rinnalleen."
Erengisle herra tarttui vaimonsa käteen kiinni, aikoen lepyttää häntä, mutta tämä ei näyttänyt tahtovan ymmärtää miestään.
"Minun mielestäni voisimme me jättää tämän kysymyksen siksi", sanoi hän, "kun ehdimme saada tietoja Länsigöötinmaalta."
Briita rouva näytti halveksivan odottamista asian suhteen, joka hänen mielestään oli aivan selvä, varsinkin kun otti huomioon marskin nuoruuden ja kokemattomuuden. Mutta hän antoi kuitenkin nyt asian jäädä silleen. Hän oli keskustelun alussa jo niin nöyrtynyt, että hän näissä asioissa, jotka koskivat omistusseikkoja ja Tord herraa, arveli kyllä voivansa pysyä mielipiteessään, varsinkin viimeisen kysymyksen suhteen, koskapa Erengisle herrakaan ei sitä tavallisella kiivaudellaan puolustanut.
Niin poistuivat he salakammiosta. Erengisle herra meni miestensä pariin ja Briita rouva riensi tapaamaan isänsä lähettiä.
Tällä ei ollut mitään uutisia lännestä päin tuotavana. Päinvastoin oli hän tullut Olavi herran puolesta kysymään, miten asiat kuninkaan ja Länsigöötinmaan herrain välillä olivat selvinneet. Briita rouva jutteli kaikki, mitä siinä suhteessa tiesi. Mutta hänellä oli nyt toinenkin asia sydämellään — nuo tilanomistuspuuhat Gotlannissa. Lähetin oli tultava linnaan tuomaan muka kirjettä Olavi herralta Briita rouvalle. Siellä pitäisi hänen sitten ikäänkuin sattumalta ottaa puheeksi nuo omistusasiat. Ja saatuaan siten Erengisle herran asiaan sekaantumaan, pitäisi hänen yrittää istuttaa häneen Briita rouvan mielipiteitä.
Briita rouva palasi sitten linnaan. Ja hetken kuluttua ilmaantui sinne lähettikin ja sai Erengisle herran suostumuksella, tämän ensin hetken aikaa asiaa mietittyä, astua linnaan sisään antaakseen kirjeensä Briita rouvalle.
Mies katosi heti linnan rappusiin. Mutta Erengisle herra jäi pihalle, jossa hänellä vielä oli jotain toimitettavaa. Hänen siellä juuri paraillaan puuhatessaan tuli eräs palvelijoista juosten hänen luokseen ja huusi:
"Erengisle herra, luulen, että kuningas on tulossa linnaan… Näin hänen äsken, kun olin tornissa, tulevan suuren seurueen kanssa kaupunkiin!"
"Aina on kuningas tervetullut Erengisle Niilonpojan luokse!" virkkoi tämä. "Hän saa huomata, että Örebron linna on mitä paraimmassa kunnossa!"
Tuskin oli hän vielä ehtinyt lausua nämät sanat, kun jo kuului hevosten kavioiden kapsetta. Ja heti senjälkeen kajahti torvien törähdys linnan ulkopuolella. Erengisle herra riensi silloin linnanportille, joka samassa avattiin, ja kohteliaasti kumartaen otti hän vastaan Kaarlo kuninkaan.
Tämä pysähtyi ja katseli ritaria, ilman että hänen kasvoistaan siltä voi päättää, mitä ajatuksia hänen sisässään liikkui. Ja kun ei hän ainakaan missään tapauksessa tahtonut ritarille näyttää, että jotain tavatonta oli tekeillä, iski hän kannukset hevosensa kylkiin kiinni ja ratsasti seurueineen pihalle.
"Sulkekaa portti, Erengisle herra", sanoi kuningas vielä hevosensa seljästä. "Ketään ei saa päästää ulos eikä sisälle niin kauan kuin minä olen linnassa. Ja että käskyni tulisi tarkalleen täytetyksi, voitte jättää avaimen minun huostaani."
Synkkä pilvi lensi Erengisle herran kasvoille. Hän ei voinut kääntää silmiään ankarasta kuninkaasta eikä tahtonut voida päästä hämmästyksestäänkään, kun huomasi, miten synkkä ja totinen tuo muuten niin lempeä ja ystävällinen kuningas oli. Mutta nyt ei ollut aikaa miettimiseen. Kuningas istui ja odotti.
Tuimalla äänellä antoi Erengisle herra lähimmälle miehelleen käskyn sulkea linnanportti ja tuoda avain muassaan. Käsky pantiin heti toimeen ja avain jätettiin kuninkaalle. Tämä jätti sen vuorostaan eräälle ritareistaan. Vasta sitten astui hän alas hevosensa seljästä ja kulki ylös linnanrappusia kanslerinsa, Niilo Rytingin, ja ritariensa seuraamana.
Saavuttuaan suureen saliin, pysähtyi kuningas ja kiinnitti taas silmänsä Erengisle herraan. Tämä ei tiennyt, miten selittää kuninkaan omituisen käytöksen. Mutta hänen hämmästyksensä nousi korkeimmilleen, kun kuningas totisena ja käskevällä äänellä lausui hänelle:
"Haluan puhutella rouvaanne, Erengisle herra!"
Hitain askelin lähti Erengisle herra hakemaan vaimoansa, jonka löysikin viereisestä huoneesta. Mutta niin ällistynyt oli hän vielä kaikesta, mitä oli kuullut ja nähnyt, niin rajusti virtasi veri vielä hänen suonissaan, että hän tuskin kykeni muuta ajattelemaan kuin, mitä kuningas oli hänelle sanonut.
Briita rouvan puolestaan valtasi myös ihmetys ja kummastus. Turhaan ahdisti hän kuitenkin miestään kysymyksillään. Tämä ei kuunnellut häntä, eikä siis vastannutkaan.
"Armollinen herramme, kuningas!" oli ainoa vastaus, joka tuli hänen huuliltaan.
Briita rouva ei ollut koskaan nähnyt kuningasta. Kruunauksessa ei hän ollut sattunut olemaan läsnä. Ja senjälkeen oli hän oleskellut vaan parhaasta päästä Hammarstadissa, ilman että niilläkään harvoilla kerroilla, kun Tukholmassa kävi, oli kuningasta nähnyt. Kristofer kuninkaan aikana oli kuningas sitäpaitsi oleskellut suurimmaksi osaksi Suomessa. Hän muisti hänet siis ainoastaan marski Kaarlo Knuutinpoikana. Ja tämän uhkaylpeys, se oli häntä aina loukannut ja antoi nytkin hänelle rohkeutta ja malttia, jota hänellä ei ehkä muuten olisi ollutkaan, kun näin äkkiarvaamatta käskettiin kuninkaan eteen astumaan.
Niin avautui ovi ja hän seisoi yht'äkkiä silmä vasten silmää kuninkaan, tuon halveksitun, pilkatun ja petetyn Kaarlo kuninkaan kanssa.
Mutta nähdessään tuon korkean, majesteetillisen olennon, nuo kauniit, jalot piirteet ja arvokkaan ryhdin sekä tuon syvän, melkeinpä surullisen vakavuuden hänen silmissään, — silloin murtui hänen ylpeä mielensä. Ja hän painoi päänsä alas, tuntien itsessään, että siinä seisoi sittenkin todellinen kuningas hänen edessään.
Mutta kuningas käänsi tutkivat silmänsä Briita rouvasta Erengisle herraan ja kysyi:
"Ymmärrättekö oikein ne velvollisuudet, joita minulle ja valtakunnalle vannomanne vala teiltä vaatii, Erengisle herra?"
Sellainen kysymys olisi herra Erengisle Niilonpojan tapaiselle miehelle ollut loukkaus, ellei kuninkaan äänessä ja katseessa, koko hänen esiintymistavassaan samalla olisi ollut jotain, joka soti sitä vastaan. Erengisle herra tunsikin sen johdosta enemmän liikutusta kuin vihaa. Hän ikäänkuin vaistomaisesti käsitti, että kuningas tarvitsi lohdutusta. Siksi astuikin hän luottavana esiin ja hänen äänensä oli niin syvä ja sointuva, kun vastasi, että siitäkin jo voi päättää hänen olevan kuninkaaseen sydämestään kiintyneen.
"Koska olen säästänyt itseäni, Kaarlo kuningas, kun teidän ja Ruotsin etu on ollut kysymyksessä?" kysyi hän.
Kuningas tarttui lämmöllä ja arvokkaisuudella hänen käteensä kiinni ja sanoi:
"Ja kuitenkaan ei minulla nyt ole muuta kuin surua ja huolta teidän huoneeseenne tuotavana, Erengisle herra!"
Tuo rehellinen mies tujotti hämmästyneenä kuninkaaseen, mutta ei ehtinyt vielä mitään kysyä, kun kuningas jo kääntyi Briita rouvan puoleen.
"Briita rouva!" lausui hän, "kuinka olette voinut saattaa miehellenne, kuinka kuninkaallenne sellaisen surun, kuin todella olette saattanut?"
Ihmisluonnossa on kätkettynä itsepuolustusvaisto välttää kaikkea vaaraa, joka uhkaa häntä. Ja Briita rouva ei suinkaan ollut sellainen nainen, joka kohta ensi hyökkäyksestä olisi peljästynyt. Tietäen tarkasti, miten helposti kuningasta voitiin pettää ja miten helposti hän oli taas lepytettävissä, toivoi hän yhä vielä voivansa torjua tämän vihaa.
"En ymmärrä teitä, kuningas!" sanoi hän. "Ja minusta tuntuu hyvin omituiselta, että niin painavassa asiassa, kuin tämä näyttää olevan, käännytte naisen puoleen, koska mielestäni ainoastaan miehet voivat sellaisia puuhata."
"Kuka se oli, Briita rouva, joka antoi herra Olavi Akselinpojalle tiedon tulostani Tukholmaan, mikä tieto hänet pelasti?" kysyi kuningas kumealla äänellä.
Briita rouva koetti tekeytyä viattoman ja kummastuneen näköiseksi.
"Kuka se oli, joka samalla hetkellä ilmoitti Kristian kuninkaalle kaikki, mitä Ruotsin kuningas puuhasi, vieläpä kehoitti häntä tunkeutumaan Tivedenin ylitse Pohjoismetsiin?"
"Tarkoitatteko tällä kaikella, että se olisin ollut minä?" kysyi Briita rouva, vaivoin koettaen saada ääneensä ilmettä, niinkuin olisi hän ollut viaton uhri mitä alhaisimmille panetteluille.
"Sitä tarkoitan!" vastasi kuningas ja hänen katseensa sai jo Briita rouvan rohkeuden horjumaan.
Mutta tämä ei voinut aavistaakaan, että kuningas todellakin voisi näyttää toteen syytöksensä. Päinvastoin uskoi hän, että tämä vain käytöksellään tahtoi peljättää hänet tunnustukseen, jota hän sitten voisi käyttää välikappaleena salaisia vihollisiaan vastaan. Kuningas oli arvattavasti saanut jonkun epävarman vihjauksen, että kavaltajat olivat taas liikkeellä, että salavehkeitä taas punottiin häntä vastaan. Yhtä ja toista epäiltiin syylliseksi ja niiden joukkoon oli nyt hänkin joutunut. Kuningas kääntyi ensin hänen puoleensa luullen hänet helpoimmin peljättävänsä. Siihen suuntaan kävivät hänen ajatuksensa ja sen mukaan koitti hän myöskin nyt sovitella sanojansa.
Kuninkaan katseessa vaihteli vakavuus ja tuska keskenään. Rehellistä Erengisle herraa kohdannut suru sai sen aikaan. Mutta Briita rouva piti sen vain todistuksena arvelujensa todenperäisyydestä. Kuningas oli ilmeisesti epävarma ja kahden vaiheilla jo, arveli hän. Ei muuta kuin lujasti nyt vain vakuuttaa viattomuuttansa ja voitto olisi hänen.
"Jos en olisi asiani oikeudesta niin varma kuin olen", lausui hän sentähden, "niin olisin jo kokonaan murtunut teidän ankarista sanoistanne, herra kuningas… Mutta minä vannon…"
"Älkää vannoko!" keskeytti kuningas kiivaasti ja viittasi kädellään Steen Sturelle, joka yhdessä erään toisen hovipojan kanssa seisoi ovella.
Steen astui esiin ja jätti kuninkaalle laukun, johon oli punaisella neulottu Kristian kuninkaan nimi ja sen yläpuolelle kolme kruunua.
Kuningas tarttui laukkuun ja otti sieltä muutamia kirjeitä esiin, näyttäen niitä yhä kalpenevalle Briita rouvalle.
"Tunnetteko näitä?" kysyi hän.
Briita rouvalta pääsi huudahdus ja hän olisi varmaankin vaipunut lattialle, ellei Erengisle herra olisi rientänyt apuun ja tukenut häntä.
"Liian kauan jo", jatkoi kuningas, "on tämä tuskallinen kuulustelu kestänyt… Mutta uskokaa minua, Erengisle herra, sillä en suinkaan ole tahtonut teidän tuskaanne lisätä, päinvastoin olen tahtonut nähdä, eikö todellakaan lempeämpää tulkitsemistapaa voisi löytää rikokselle, joka tässä on tehty… Olette nyt itse nähnyt, Erengisle herra, onko se ollut minulle mahdollista."
Erengisle herra seisoi siinä silmät maahan luotuina. Viha ja suru taistelivat vallasta hänen rinnassaan. Ja toinen käsi puristui suonenvedon tapaisesti nyrkkiin toisen taas pitäessä Briita rouvaa pystyssä. Kuullessaan nyt kuninkaan ystävälliset sanat ja ajatellessaan sitä kauheaa onnettomuutta, joka häntä näin oli kohdannut vaimonsa kautta, vaimonsa, jota oli kunnioittanut ja josta aina oli ollut niin ylpeä, silloin katkesi estävä side hänen rinnassaan ja silmät valahtivat kyyneleitä täyteen.
Kun Briita rouva toipui taas ja huomasi, että kaikki oli nyt menetetty, kohosi hänen päänsä entistä uljaampana pystyyn ja uhka ja viha sai vallan hänen rinnassaan. Hän aikoi puhua, mutta silloin viittasi kuningas kädellään ja sellainen mahti oli hänen persoonallaan, että sanat ikäänkuin itsestään kuolivat Briita rouvan huulilla.
"Huonosti sopii teille uhkaava hymynne", lausui hän. "Mutta luulen, että se vielä katoaa, kun saatte kuulla, etten suinkaan anna tuskani houkutella itseäni teidän suhteen armahtavaisuuteen."
"Kuningas…" alkoi Briita rouva, välittämättä ollenkaan kuninkaan sanoista.
Mutta kuningas keskeytti hänet kiivaasti.
"Ei sanaakaan enää", huusi hän säkenöivin silmin. "Minun pitäisi viedä teidät oikeastaan vangittuna Tukholmaan, mutta", ja tässä katsoi hän Erengisle herraan, "mutta minä en tahdo turhaan surua lisätä. Ja sentähden olette te, Erengisle herra, minulle vastuunalainen siitä, että vaimonne neljäntoista päivän kuluttua saapuu minun ja valtakunnan neuvoston eteen Tukholmaan."
Kuningas tarttui sitten äkisti huolestuneen ritarin käteen kiinni, puristi sitä ja riensi ulos.
Mutta Erengisle herra seisoi siinä kauan aikaa, voimatta liikahtaa paikaltaan. Hän katseli ja yhä vain katseli vaimoansa.
"Briita rouva!" virkkoi hän, "älä vastusta koskaan enää minua! Ja Jumala sen sinulle anteeksi antakoon, että sillä tavalla olet voinut leikitellä kunniallisella nimelläni ja ritarillisella kilpimerkilläni!"
Alhaalla linnanpihalla juuri kuninkaan noustessa satulaan tuotiin hänen luokseen eräs mies, joka vähää ennen hänen tuloaan oli päästetty sisään linnaan. Kaksi Erengisle herran miestä oli ottanut hänet nyt vangiksi. Samassa astui myös reipas, mustaan ja vaaleaan puettu mies kuninkaan luo ja tervehti häntä kunnioittavasti.
"Tämä henkilö se on, joka on kuljettanut sanaa Briita rouvan ja hänen isänsä välillä, herra kuningas", sanoi mies.
Kuningas katseli ihmetellen puhujaa ja kysyi sitten kenen miehiä hän oli, koska ei kantanut Erengisle herran värejä.
"Olen Niilo Sturen miehiä!" vastasi mies reippaasti.
Kuninkaan katse synkistyi Niilo Sturen nimeä mainittaissa, mutta mies jatkoi:
"Herrani on paraikaa Axevallassa marskin luona ja minä kuljen nyt hänen asioillaan, mutta matkalla oli minun myöskin jätettävä kirje Briita rouvalle Örebrossa ja sentähden…"
Kuninkaan poski yhä vaaleni. Hänestä tuntui niin luonnolliselta, että Niilo Sturekin olisi liitossa kavaltajain kanssa. Mutta niinkuin aina, kun tuli Niilosta kysymys, niin ei kuningas nytkään asiaa sen tarkemmin tutkinut. Nähtävästi tahtoi hän välttää sitä, ettei pakotettaisi rankaisemaan ritaria, jota kuningattaren ja hänen entisten ansioittensa tähden tahtoi niin kauan kuin mahdollista sellaisesta säästää. — Se oli kyllä hänen puoleltaan jalomielisyyttä, mutta jalomielisyyttä, joka johtui vääristä luuloista.
"Anna kirje tänne!" lausui kuningas ja mies antoi sen hänelle.
Kuningas ei katsonutkaan siihen, pisti vain sen taskuunsa. Sen sijaan kääntyi hän vangin puoleen, joka jo ennenkin oli käynyt linnassa Briita rouvan isän, Olavi herran, sanansaattajana eikä siis voinut väittää tuntemattoman miehen tiedonantoa valheeksi. Kuningas kysyi, mistä tämä tiesi, että vanki oli kuljettanut salaisia tietoja Olavi herran ja Briita rouvan välillä. Ja mies kertoi kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut ja etenkin, miten oli päässyt osalliseksi Briita rouvan ja vangin välisestä keskustelusta Hammarstadin metsässä.
Silloin käski kuningas, että salainen sanansaattaja oli vangittava ja vietävä Tukholmaan. Mutta Niilo Sturen miehelle virkkoi hän:
"Kun olet toimittanut herrasi asian, niin tule minun luokseni Tukholmaan… Sinä näytät tietävän enemmän, kuin mitä minulla nyt on aikaa kuunnella."
Ja niin ratsasti kuningas pois Örebron linnasta.
* * * * *
Tukholmaan, jonne kuningas nyt matkusti, kutsui hän valtakunnan neuvoston ja Uppsalan ja Strengnäsin tuomiokapitulit. Myös rikokselliset pääpapit, arkkipiispa ja Sigge piispa, saapuivat, saatuaan kuninkaalta vakuutuksen, ettei heidän turvallisuuttaan uhattaisi, sekä vielä kuusi ritaria sen pantiksi.
Kunnon ritari, Erengisle herra, saapui myös Tukholmaan tuoden vaimonsa mukanaan. Se oli hänelle raskain matka, mitä hän koskaan eläissään oli tehnyt. Ja joka kerta kun silmänsä sattuivat Briita rouvaan, joka muuten ei tapahtunut kuin lepopaikoissa vain, pääsi huokaus hänen huuliltaan ja kyynel valahti poskelle.
Pyhän neitsyen veljeyden saliin oli neuvosto tuona kauheana päivänä tullut kokoon, jolloin rikokselliset olivat tuomittavat. Kaksitoista vapaasukuista miestä määrättiin lautakuntana langettamaan tuomio. Sitten vietiin Briita rouva ja hänen uskottunsa, Olavi herran palvelija, sisään. Heidän suhteensa ei enää voinut mikään todistaminen tulla kysymykseen. Rikos oli aivan ilmeinen. Eikä Briita rouva voinutkaan kieltää, ettei käsiala ja sinetti olleet hänen, yhtä vähän kun palvelijakaan voi sitä tehdä. Molemmat tuomittiin he kuolemaan, mies mestattavaksi, Briita rouva roviolla poltettavaksi. Tuomion julistettua saivat vangit poistua. Ja sitten kutsuttiin arkkipiispa ja Sigge piispa sisään.
Edellisiin verraten olivat nämät siihen nähden paremmassa asemassa, että korkeat, hengelliset virkansa suojelivat heitä ruumiillisesta rangaistuksesta. Mutta heidät tuomittiin sen asemasta menettämään kaikki maalliset lääninsä ja luopumaan sotaväestään. Koko neuvosto ja eri tuomiokapitulit menivät heidän puolestaan takaukseen, etteivät he enää vehkeilisi kuningasta vastaan.
Ylpeinä ja synkkinä, vihaa kuohuen ja vimmaa täynnä poistuivat molemmat pääpapit.
Kaarlo kuningas oli kaltaisensa, väkevä, voimakas ja taipumaton, niin kauan kuin valtaa tavotteli, horjuva ja heikko, kun oli saanut sen vallan käsiinsä. Sellaisena esiintyy hän nyt Briita rouvankin suhteen. Rukouksista heltyneenä jätti hän rangaistuksen sikseen. Ja pian senjälkeen lähetettiin Briita rouva Kalmarin nunnaluostariin. Eikä edes Briita rouvan luotettu palvelijakaan kärsinyt rangaistustaan. Toinen sai sen kärsiä hänen sijastaan. Tuon tunnottoman konnan onnistui näet tälläkin kertaa, joskin tuskalla, pelastaa nahkansa.
Saatuaan nämä toimet Tukholmassa päätetyksi, valmisteli kuningas matkaa Länsigöötinmaalle. Illalla ennen hänen lähtöään saapui linnaan hänen luokseen Niilo Sturen aseenkantaja, jonka oli Örebrossa tavannut.
"Nimesi?" kysyi kuningas, kun mies seisoi hänen edessään.
"Brodde!" kuului vastaus.
Kuningas kysyi sitten kuinka kauan mies oli ollut Niilo Sturen palveluksessa. Niin antoi yksi kysymys aihetta toiseen. Ja Brodde kertoi kaikki, eikä suinkaan jättänyt siinä mainitsematta omia ja herransa vastoinkäymisiä. Kuningas kuunteli häntä keskeyttämättä, mutta ei näyttänyt siltä tulevan sen iloisemmaksi siitä, mitä kuuli.
Katkeruus tosin katosi, kauan tukahutettu viha suli pois, mutta syvä suru, ankara tuska tuli sijaan. Katse muuttui levottomaksi ja araksi. Hän tuskin uskalsi katsoa mieheen, eikä kuitenkaan saattanut olla kyselemättä.
Kauan kesti tämä keskustelu Niilo Sturen aseenkantajan kanssa. Kun se vihdoin loppui, nousi kuningas, viittasi kädellään ja poistui huoneesta.
Brodde jäi seisomaan, luullen, että kuninkaalla olisi hänelle vielä jotain sanottavaa. Mutta aika kului, eikä kuningasta ruvennut kuulumaan. Silloin päätti hän jättää huoneen.
Mutta samassa astui sisään vanha, hurskaan ja hyväntahtoisen näköinen ukko, jonka paljasta päälakea ympäröivät hopeanharmaat hiukset. Hän kävi ihan Brodden viereen ja laski kätensä hänen olkapäälleen kyynelten kiiluessa hänen silmissään.
"Ystäväni!" lausui ukko, "oletko puhellut armollisen herrani, kuninkaan kanssa?"
"Olen puhunut hänelle ainoastaan itsestäni ja herrastani, NiiloSturesta!"
"Hyvät henget ovat mahtaneet sovittaa sanat suuhusi… Sillä kuningas on tehnyt nyt, mitä ei ole moneen Herran aikaan tapahtunut, ei sitten kuin viimeksi tuli kotiin Skånen sodasta."
"Mitä on sitten kuningas tehnyt…?" kysyi Brodde ihmetellen.
"Hän on mennyt kuningattaren kuolinhuoneeseen. Jumala kuningattarelle taivaan riemun suokoon!"
Brodde ei tästä kaikesta paljoa käsittänyt, mutta käsitti kuitenkin niin paljon, ettei hänen nyt tarvinnut kuningasta odottaa. Hän tervehti siis tuota hyväntahtoista ukkoa ja aikoi poistua.
Mutta ukko ojensi etusormensa ja tavotteli sillä Brodden rintaa, puhutellen häntä niinkuin vanhaa tuttua.
"Olet puhunut Niilo herrasta, tuosta kelpo ritarista… Muista minun sanani. Sinä saat vielä nähdä, että se, mitä olet puhunut, on jättänyt jäljen kuninkaan mieleen… Minä tunnen Kaarlo kuninkaan minä. Vie nyt vanhan Erlandin tervehdys herrallesi!"
"Sen kyllä teen!" vastasi Brodde katsoen ukkoa ujostelematta silmiin.
"Ah, niin kauan kuin kuningas oli vain Fågelvikin herra!" kuiskasi hyväntahtoinen ukko, mutta keskeytti yhtäkkiä usein lausumansa ajatuksen ja lisäsi: "Kuningas käski minun heti ilmoittaa sinulle, että sinun on huomenna yhdessä hänen kanssaan ratsastettava Axevallaan!"
Kaksi päivää senjälkeen saapui Kaarlo kuningas ratsastaen Axevallaan…
Tord ja Niilo istuivat kahden suuressa ritarisalissa, kun torvet yhtäkkiä törähtivät linnan edustalla ja kiireinen sana tuotiin, että kuningas itse oli tulossa. Tord hypähti seisaalleen ja riensi alas ottaakseen herraansa vastaan.