Herra Eerik ja Niilo Sture kohtaavat toisensa.
Pian seisoi Ingeborg sala-oven luona. Hän kuunteli kauvan ja tarkkaan, olisiko ketään huoneessa, mutta kaikki oli hiljaa, ja niin avasi hän varovasti oven ja kurkisti verhon takaa sisään.
Huone oli tyhjä ja hän kiiruhti sen läpi joutuakseen omaan huoneeseensa naisten puolella. Tuskin oli hän ehtinyt sinne, kun jo kamarineitsyt tuli kertomaan, että rouva Helena oli useita kertoja kysellyt häntä, sentähden että rouva Briita Steenintytär (Bjelke) oli saapunut linnaan matkalla Upplantiin, ja hänellä oli mukanaan nuori sukulaisensa, neiti Briita Turentytär (Bjelke).
Tosin olisi Ingeborg halunnut nyt olla yksinään, ja hän arveli hetken teeskennellä pahoinvointia, voidakseen siten jäädä rauhassa huoneeseensa, mutta hänen mielentilansa oli toiselta puolen sellainen, että hän tahtoi ikäänkuin uhitella tuskaansa, ja sentähden päätti hän noudattaa kutsumusta ja kiiruhtaa naisten tupaan.
Rouva Briita Steenintytär oli vanhemman puoleinen nainen jaloilla ja vakavilla piirteillä. Hän oli Steen Sturen äiti, mutta oli nyt toisissa naimisissa Kaarlo kuninkaan langon, herra Kustaa Kaarlonpojan (Gumsehufvud) kanssa. Hän oli niin muodoin Helena-rouvan serkku. Neiti Briita oli sitävastoin kuningas Kaarlon ensimmäisen vaimon ja tuon tunnetun talonpoikain teurastajan ja kavaltajan herra Ture Turenpojan sisar. Hän oli kaunis neito, ja vaaleansininen puku, joka hänellä oli päällään, sekä keltainen vyö vyötäreillään, sopivat hänelle erittäin hyvin. Ingeborg arveli häntä ensimmäisen luokan kaunottareksi, mutta itse asiassa ei hän siinä ollenkaan voinut kilpailla Ingeborgin kanssa.
"Siis ette ole kuulleet mitään pojastani Steenistä, rakas serkkuni?" lausui Briita-rouva Helenalle, juuri kuin Ingeborg astui sisään.
Hänen tulonsa vaikutti sen, että kysymys jäi vastaamatta, sillä nyt piti tapahtua molemmanpuoleiset tervehdykset, ja Ingeborg ja Briita Turentytär, joilla oli yhteisiä muistoja viimeksi Nyköpingin häistä, alkoivat sitten keskustelun, johon nuo vanhemmat rouvat noin sivumennen osaa ottivat, niin että vasta hetken perästä, kun Briita-rouva oli uudistanut kysymyksensä pojastaan ja Helena-rouva siihen vastannut, jouduttiin tuohon aineeseen, joka pani Ingeborgin mitä kovimman koetuksen alaiseksi.
"En ole enempää kuin kaksi kertaa kuullut hänestä", sanoi Briita-rouva, "syksyllä… se oli heti juhannuksen jälkeen, kun hän oli Niilo-herran kanssa Kolbäckissä, ja heti joulun perästä Svärdsjön pappilasta Taalain maassa. Lähetin silloin luotettavan miehen hänen luokseen, ja tämä toi kirjeen ja terveisiä mukanaan takaisin…"
Ingeborg huomasi, kuinka Briita-neiti punastui kuullessaan nuo vanhan rouvan sanat, ja salamana välähti hänen mielikuvitukseensa sinikeltainen sotavyö. Eikä antaja koskaan — ja selvää oli, että se oli tuo kaunis neito hänen vierellään — olisi voinut näyttäytyä onnettomammassa puvussa, kuin tämä sinikeltaisine vöineen tuossa.
Tuntui kuin olisi sydän tahtonut särkyä Ingeborgin rinnassa, mutta hän säilytti kuitenkin tyyneytensä, vaikka posket kävivät aivan kalpeiksi ja silmistä näytti vedet kiehahtavan. Briita-neiti seisoi ikäänkuin kääriytyneenä sinikeltaiseen vyöhön, ja hänen punastuvat poskensa ja syvimmästä riemusta loistavat silmänsä tekivät hänet aivan onnellisen morsiamen näköiseksi.
Ei koskaan Ingeborg ollut tuntenut itseään niin raskautetuksi, niin murretuksi, niin perin onnettomaksi kuin tällä hetkellä. Tämä oli melkein liian paljon sydän raukalle, niin joustava kuin sen voima olikin. Hän halusi kauas pois, hän olisi tahtonut vaipua syvälle mustaan multaan.
Helena-rouva, joka sydämensä hyvyydestä aavisti jotakin olevan huonosti, kun näki Ingeborgin kauhean kalpeuden, lausui, kääntyen keskustelustaan Briita-rouvan kanssa Ingeborgiin:
"Ajattelenpa, että sinä, Ingeborg, voisit auttaa Briita-rouvaa asettamaan hänen levottomuuttaan siitä, kuinka hän pääsisi täältä Ekeholmaan."
"Kernaasti!" kiiruhti Ingeborg sanomaan ja meni keskustelevien luokse.
"Tahtoisitko siis katsoa, onko Eerik-herra palannut kokouksestaan kaupungista, ja jos on, niin pyydä hänen keskustelemaan Briita-rouvan kanssa."
Ingeborg lähti huoneesta. Hän tunsi helpoitusta hengittäessään vapaasti ja kuivatessaan kyyneleitä, joiden hän nyt antoi vapaasti virrata. Mutta hän ei saanut viivytellä, hänen täytyi harjaantua kantamaan suruaan ja tuskaansa, ja hänen synnynnäisestä ylpeydestään, joka ensi sijassa sai hänet ajattelemaan, että hän oli ollut leikkikaluna ritarille hänen toimettomuudessaan, tuli hänelle hyvä liittolainen. Hän nosti ylös päänsä ja kulki nopein askelin salin halki setänsä yksityishuoneeseen.
Herra Eerik oli todellakin palannut kaupungista, mutta Ingeborg kuuli sieltä sisältä useiden puhetta ja alkoi epäillä astuisiko sisään. Silloin aukeni ovi ja Olli Råd näyttäytyi kynnyksellä.
"Kuka on Eerik-herran luona?" kysyi hän tältä, ja sai vastauksen, että siellä oli kaksi Niilo Sturen miestä.
"Herra Niilo Sturen miehiä!" huudahti silloin Ingeborg, "millä asialla he ovat täällä?"
"Sitä en tiedä", vastasi aseenkantaja viekkaasti, "mutta nyt lähtevät he ratsain viemään sanaa Eerik-herralta Niilo-herralle!"
"Ja missä sitten oleskelee Niilo-herra?"
"Hän kuuluu olevan matkalla Upsalaan…"
"Sano herrallesi", keskeytti Ingeborg, ikäänkuin olisi halunnut jättää tuon äsken esiinheitetyn kysymyksen, "sano herrallesi, että rouva Briita Steenintytär haluaa keskustella hänen kanssaan…"
"Sen olen sanova, kaunis neito, vaikka jo nyt sanon teille sen verran, että Eerik-herra ei tule tänä iltana naisten puolelle, mutta arvelenpa myöskin, että mitä Briita-rouvalla voi olla sanomista, voi hyvin levätä yön yli…"
Sen jälkeen poistui tuo vähän liian vapaasti puheleva aseenkantaja, ja Ingeborg meni takaisin naisten puolelle, jossa hän loppuillan pysyi rohkeampana kuin oli uskaltanut toivoakaan.
Mutta Eerik-herran edessä seisoivat Hollinger ja Faste. Olli Råd oli heti Ingeborgin ohi kulkeneen vanginvartijan perästä tullut heidän vankilaansa ja puhutellut heitä ystävällisesti jopa tuttavallisesti sekä esitellyt heille ennen kaikkea sitä välttämätöntä onnettomuutta, johon heidän herransa oli syöksymäisillään, ellei hän ajoissa muuttaisi mielipiteitään ja yhdistyisi Eerik-herran ja hänen veljensä kanssa. Ja Hollinger oli ääneti kuunnellut ja vastaillut aivan harvasanaisesti, mutta siten, ettei Olli parhaalla tahdollaankaan voinut saada hänestä oikeata selkoa. Faste oli koko ajan näyttänyt niin tyhmältä, että häneen tuskin oli katsottukaan. Olli oli myöskin selittänyt heille, että heidän vankeutensa oli seuraus Eerik-herran päällysmiehen väärinkäsityksestä, jota Eerik-herra kiiruhti oikaisemaan, heti kun sai tiedon siitä. Ja sen jälkeen oli Olli vienyt heidät molemmat mukanaan Eerik-herran luo.
Tämä puhutteli heitä hyvin ystävällisesti ja alentuvaisesti ja sanoi, että he jo seuraavana päivänä tulisivat hänen kanssaan ratsastamaan Upsalaan, jossa hän toivoi heidän tapaavan Niilo-herran, jota hänkin etsi.
"Siispä arvelen, ettei teillä pitäisi olla mitään vihan kaunaa Eerik Akselinpojalle siitä, että olette viettäneet vastoin hänen tahtoaan yön eli kaksi vankeudessa?" sanoi hän hymyillen miehille.
Mutta valtionhoitajan hämmästykseksi vastasi Hollinger:
"No ei, herra… ei ainakaan sen asian takia!"
"Mutta jonkun toisen siis…?" kysyi Eerik-herra nopeasti.
"Niin!" jatkoi Hollinger, "sen asian, jonka tähden jokaisen rehellisen Niilo-herran miehen täytyy katsoa teitä nurjilla silmillä, tarkoitan sen taistelun tähden, joka vallitsee valtakunnassa."
"Täytyypä minun sanoa", lausui nyt valtionhoitaja hallitsijan muodolla, "että mahtaa olla aivan ihmeellinen henki vallassa Niilo Sturen väessä, kun hänen palvelijansakin voivat ottaa puheeksi valtakunnan asiat."
"Niin katsokaapas, me olemme nyt niin kauvan oleskelleet talonpoikain joukossa Niilo-herran luona, että me puhumme niinkuin hekin… Kuitenkaan en tässä arvele löytyvän niinkään paljon ihmettelemisen syytä kuin siinä, mitä minulla vielä voisi omasta puolestani olla teille sanottavaa…"
Valtionhoitaja katsoi yhä kasvavalla ihmettelyllä tuota rohkeata miestä. Mutta tämä tuntui olevan aivan saavuttamaton sille äänettömälle nuhteelle, joka leimusi puoleksi vihastuneen ritarin silmistä.
"Älkää vihastuko minuun, köyhään mieheen", jatkoi Hollinger, "mutta sen sanon teille, että ellette kohta täydellä todella ala yhdistyä Niilo herraan, niin tulee häviö päällenne, ja sillä tavoin, ettei koko valtanne riitä suojelemaan teitä siltä. Minulla on teidän kunnianne tuossa kädessäni, herra Eerik Akselinpoika…"
"Mies, mitä rohkenetkaan sanoa?" karjasi herra Eerik.
"Totuuden!" oli lyhyt ja varma vastaus, ja tuo parantumaton mies lisäsi: "niin paljon kuin uskallatte kuulla totuutta."
Sitten kertoi Hollinger viime syksyisestä käynnistä valtionhoitajan veljentyttären, rouva Briita Olavintyttären luona Hammarstadissa, ja kuinka hän täällä oli saanut käsiinsä todistuksia siitä katalasta toimesta, jota tämä harjoitti, petoksella ja viekkaudella kooten rahaa ja omaisuutta, ja että hänen vain tarvitsisi esittää nämä todistukset laillisen tuomioistuimen edessä käräjillä, niin olisi Briita-rouva auttamattomasti hukassa, ja tulisi lankeemuksessaan vetämään myöskin koko sukunsa mukanaan lokaan ja häpeään.
Hollinger tunsi pohjaa myöten sen miehen, joka oli hänen edessään, tosin ei minkään likemmän tuttavuuden perustuksella, vaan tavattoman taitonsa kautta, käsittää ja muistaa ne lausunnot, jotka hän kerrankaan oli kuullut hänestä, ja Niilon ja Steen Sturen kesken oli usein puhe Akselinpojista. Paitsi tuota muistamiskykyä oli hän hyvin teräväjärkinen. Nyt oli Eerik Akselinpojassa vallitsevana haluna pysyttää sukuaan korkealla ja asettaa sukumerkkinsä kauvas nähtäväksi, niin että itsekukin voisi nähdä, kuinka päivänkirkas sen kilpi oli. Ja tuolle ominaisuudelle hänessä oli Hollinger rakentanut aikeensa.
Eerik Akselinpoika tiesi yhtä ja toista rahanahneen veljentyttärensä valonaroista toimista, hän oli niistä harmissaan ja olisi kenties saattanut ne syytteeseen, kun niitä ei enää voitu salassa pitää, koska juuri tuossa syytteeseen vetämisessä oli ainoa mahdollisuus puhdistaa se tahra, joka hänen kilpensä uhkasi loata. Mutta joutua nyt, tänä hetkenä, kun hän oli saavuttamaisillaan kauvan uneksitun onnensa huipun, — nyt, kun oli vain muutama askel siihen hallitsijatuoliin, jonka hän tahtoi vallata, joutua yleisön juorujen ja häväistyslaulujen esineeksi, — siitä hän kaikkein enimmän koetti itseään suojella. Sillä hetkellä täytyi siis tuo mies, jonka hallussa oli tämä kauhea salaisuus, saada taipumaan tai tehdä vaarattomaksi.
Sentähden oli ritari vaiti, kun Hollinger oli lopettanut kertomuksensa, ja viha hänen katseessaan oli väistynyt ilmeen edestä, joka vivahti suruun.
"Niin on asian laita", lisäsi Hollinger, "ja minusta näyttää nyt, etten paremmin voi olla Niilo-herralle hyödyksi, palkinnoksi kaikesta siitä rakkaudesta, jota hänen luonansa olen saanut osakseni, kuin sanomalla teille, herra Eerik, että mitä Niilo-herra tahtoo, sitä täytyy teidänkin tahtoa, jollette halua nähdä sukuanne häväistävän ja ivattavan, ja arvelenpa teidän helposti huomaavan, että teidän on turhaa niin ollen ajatella mitään valtaa Ruotsissa… Älkää paheksuko, herra Eerik, mutta te tiedätte hyvin, kuinka vähän sitäpaitsi rahvas voi teitä suvaita… Jos nyt tämä asia tulee sen lisäksi, niin on teidän valtanne kokonaan lopussa ja vaikka saavuttaisitte kymmenen voittoa yhtä varmaan kuin yhden!"
Hetken äänettömyyden perästä vastasi Eerik-herra:
"Reipas ja kelvollinen palvelija sinä olet… tahtoisinpa pitää sinua omassa palveluksessani… mutta ymmärrät kai, että nyt sinun täytyy jäädä vangikseni, niin mielelläni kuin antaisinkin sinun palata Niilo-herran luokse."
"Siinä tehkää, niinkuin hyväksenne näette… mutta sen verran tahdon sanoa teille, että jos jotakin minusta riippuu, niin tulee se, mitä te tahdotte välttää, tapahtumaan kaikissa tapauksissa…"
"Niinmuodoin et pääse koskaan vapauteen!"
"Tahdotte panna minut hengiltä… te ette tunne Hollingeria ettekä ketään muutakaan Niilo Sturen miehistä, kun niin puhutte. On oleva suurin onneni uhrata henkeni hänen puolestaan. Ja te… te ette voita sillä mitään."
Herra Eerik vaipui tuon kuultuaan syviin ajatuksiin, ja kun Olli Råd hetken perästä taas astui sisään, antoi hän viedä nuo molemmat miehet takaisin vankeuteen. Päätöksen miehiin nähden voi jättää toistaiseksi. Tuolla voittaisi hän kuitenkin sen, että asia pysyisi salassa siksi, kun olisi ratkaistu se kysymys, joka sillä hetkellä täytti kaikki hänen ajatuksensa ja koko sielunsa. Nyt täytyi hänen päästä päämaaliinsa, tai hän ei koskaan sinne pääsisi.
Hän oli sitten kauvan sulkeutuneena Olli Rådin kanssa ja neuvotteli hänen kanssaan mitä nyt olisi tehtävä.
Mutta kun hän viimeinkin ilmaantui naisten puolelle, oli hän kokonaan se kohtelias ritari, joka hänen tapansa oli olla, ja hän herätti rouva Briita Steenintyttäressä mitä vilkkaimman ilon, kun ehdotti hänelle, että rouva hänen saattamanaan suorittaisi matkan Uplantiin. Ingeborg seuraisi myöskin mukana, siitä oli Helena-rouva sopinut Briita-rouvan kanssa. Hänen tarvitsi päästä ulos Tukholman umpinaisesta ilmasta, ja kun asia esiteltiin herra Eerikille, ei hänellä ollut mitään sitä vastaan.
Elokuun 31 päivänä aamusella kulki monisatainen ratsujoukko kirkkaissa varustuksissa pitkin sitä tietä, joka pohjoisesta päin vie Upsalaan. Ne olivat herra Niilo Sturen miehiä, ja Kaarlo-kuninkaan sotalippu liehui eturivissä uljaana tuulessa. Ratsujoukon perästä kulki joukko nuoria talonpoikia.
Selvää oli, että ratsumiehet muodostivat päävoiman tuossa armeijassa, jossa ei ollut ratsastavia vuorimiehiä eikä muutoinkaan sitä rahvasta, joka edeltä käsin oli marssinut etelään tuon yhä enemmän kansalle rakkaaksi tulleen ritarin johdolla. Tuo armeija oli kuitenkin ikäänkuin vain etujoukkona oikealle suurelle talonpoikaisarmeijalle, jonka piti myöhemmin tulla perästä.
Niilo herra olisi varmaankin odottanut tuota, eikä hän muutenkaan olisi kiiruhtanut lähtöään Taalainmaasta; sillä hän huomasi hyvin hyvästi, ettei hänen asiansa kärsinyt mitään vahinkoa siitä, että hänen vihamiehensä — ja niihin kuului Eerik-herra aivan yhtä paljon kuin arkkipiispakin, koettelivat ja kuluttivat voimiaan toisiaan vastaan Mälarlaaksossa. Mutta nyt, kun oli tullut tietoja, että arkkipiispa oli tullut suuren armeijan kanssa, oli hänellä liian paljon pelissä, pysyäkseen rauhassa niin kaukana oikeasta tapausten näyttämöstä. Hän päätti sentähden kulkea etelää kohti ja jäädä odottavaan asemaan, siksi kun voisi saada kyllin suuren armeijan käydäkseen hyökkäykseen käsiksi ja viimeinkin täydellä todella karkoittaakseen pois kaikki nuo, jotka seisoivat Ruotsin kansan onnen edessä. Rahvas oli töissään pelloilla ja niityillä ja sen täytyi sentähden toistaiseksi jäädä kotiinsa. Sentähden muodostikin rahvaan sotajoukon pääasiassa nuoret talonpoikaisrengit vuorimiesmajoista. Ainoastaan muutamat harvat vanhemmat vuorimiehet ympäröivät ritaria itseään. Mutta hänen miehensä, luvultansa kolmesataa, kaikki kiiltävissä varustuksissa, muodostivat komean joukon.
Yksi niistä vaikeuksista, joita Niilo Sture kohtasi jalossa aikeessaan jatkaa ja päättää Engelbrektin työ, oli se seikka, että itse rahvas oli nyt jakautunut herrojen kesken; osa seurasi arkkipiispaa, tai oikeammin hänen puoltajiaan, etupäässä kansalle rakkaan piispa Kettilin reipasta ja uljasta veljeä, herra Eerik Kaarlonpoikaa (Vasaa), ja useat tottelivat myöskin herra Eerik Niilonpoikaa (Oxenstjernaa), joka piti hallussaan Örebron linnaa. Selitystä tuohon hajaannukseen saa kai etsiä siitä, että kaikki nuo herrat poikkeuksetta sanoivat puoltavansa Ruotsin asiaa. Kaikki esiintyivät he Ruotsin väreissä, eikä talonpoika voinut katsoa syvemmälle kuin pintaan. He kantoivat kaikki ruotsalaista leimaa, mutta ennenkuin kultaus oli kulunut, ei talonpoika voinut eroittaa vaskea oikeasta kullasta. Syy taas siihen, miksi taalalaiset niin uskollisesti alusta alkaen taipuivat Niilo Sturen puolelle oli siinä, että he tunsivat hänet ja rakastivat häntä aina hänen nuoruudestaan asti. Moni muisti hänet sitten Engelbrektin päiväin, vielä useammat olivat oppineet tuntemaan häntä silloin, kun hän marski Kaarlo Knuutinpojan lähettämänä oleskeli pitkät ajat Taalainmaassa valaisten heille kaiken sen kavaluuden, jota vanha Krister-herra käytti. Ja lopuksi hänen palvelijansa Erkki, joka oli syntynyt ja kasvanut Taalainmaassa, paljon vakaannutti ja vahvisti sitä rakkautta, joka niin syvälle juurtui taalalaiskansan sydämiin.
Mutta seurauksena siitä, mitä yllä on mainittu oli se, että Niilo Sturen työ tuli kaksinkertaiseksi. Hänen täytyi ensin ikäänkuin kohottaa omaa mainettaan, niin että muiden maakuntain rahvas oppisi tuntemaan hänet ja täydellä todella tahtoisi liittyä häneen, ja vasta sitten voi hän saavuttaa korkean tarkoitusperänsä asettaa ruotsalainen kuningas Ruotsin valtaistuimelle. Sentähden oli hänelle välttämätöntä käyttää mitä suurinta varovaisuutta samalla kun hänen myöskin täytyi osoittautua rohkeaksi ja voimakkaaksi. Yksi ainoa kompastus, ja kaikki olisi kadotettu. Sillä myöskin taalalaiset olisivat lopuksi, jollei hylänneet häntä, niin kuitenkin suuttuneet yritykseen, joka näytti ainoastaan tuovan mukanaan loppumattomia vaivoja, ilman mitään toivoa hedelmästä, ja vaaditaanpa silloin tällöin rohkeuden ylläpitämiseksi jotakin voimakasta tekoa. Kettil-piispa voitti ikäänkuin väkirynnäköllä rahvaan mielet. Onnellinen taistelu Harakerin kirkon luona oli kaksinkertainen voitto, sillä se lahjoitti hänelle kansan, myöskin alussa arvelevain taalalaisten sydämet. Niilo Sture ei vielä ollut saanut tilaisuutta sillä tavalla itseään kunnostaa. Hänen vaikutusvoimansa ja arvonsa oli enemmän noiden syvien, mahtavien Taalain jokien kaltainen. Se oli virta, joka pienestä lähteestä kasvoi ja laajeni vähitellen, ilman että sitä huomattiinkaan. Mutta tuo tyynen voiman arvokkaisuus vaati vastapainokseen voimanponnistuksia jopa väkivaltaisia murroksiakin, päästäkseen oikeaan valtaansa, niinkuin kosken kumiseva pauhu laajalti ympärilleen julistaa ja osoittaa joen vastustamatonta voimaa.
Hämärä tietoisuus tuosta, sekä välttämättömyys joka tapauksessa olla lähempänä päätapauksia, ne juuri saattoivat Niilo Sturen uskaltamaan tuota rohkeata marssia keskelle Uplantia, joka ei ollenkaan ollut hänelle ystävällinen. Hän turvautui siinä saamainsa tietojen luotettavaisuuteen, tietojen, jotka kertoivat, että arkkipiispan puoluelaisilla oli kyllin tekemistä läntisessä Mälarlaaksossa, ja hän toivoi saavansa Taalalais-armeijan ytimen luoksensa, siksi kun asiat olivat ehtineet kehittyä sille kannalle, että nuo voimat kääntyisivät häntä vastaan.
Niin kulki hän Upsalaa kohti, jonka tuomiokirkon korkea torni jo kaukaa oli näyttänyt tietä tuohon kaupunkiin, jossa murhapolttajalla ja petturilla oli arkkipiispanistuimensa.
Kun hän viimein ratsasti kaupunkiin (tämä tapahtui elokuun 31 päivän illalla) ja näki arkkipiispan talon, joka seisoi siinä synkkänä ja pimeänä monine ikkunoineen, katsellen alas häntä ja hänen miehiään, ei hän voinut estää ajatuksiaan lentämästä palavaan Penningebybyn. Nyt oli toki koston hetki tullut, ja ikäänkuin teroittaakseen hänen muistiaan sanoi Steen Sture, joka sinikeltaisine vöineen ratsasti hänen rinnallaan:
"Haluaisinpa, että arkkipiispa Jöns nyt olisi tuolla… arvelenpa, että hän silloin tahtoisi tekemättömäksi sen teon, jonka hän teki viime syksynä!"
Niilo säpsähti ja vaaleni. Mutta hän sanoi hiljaa ystävälleen:
"Pahoja ajatuksia liitelee täällä, Steen… älä kutsu niitä päivänvaloon… Jumala varjelkoon, ettei mikään alhainen kostotyö siitä, mitä minä yksityisesti olen kärsinyt, tahraisi meidän tarkoitustemme muistoa!"
Ja Steen-herra oli vaiti, kun huomasi, kuinka syvästi tuo muisto vaikutti hänen ystävänsä mieleen.
Mutta arkkipiispan palatsi oli luja paikka tuossa muutoin suojattomassa kaupungissa, ja sen tähden asettui Niilo siihen, samalla kun väki sijoitettiin ympäri kaupunkia.
Vaan iloisia ei olleet ne sanomat, joita Niilo-herra täällä sai kuulla. Tuskin oli hän tullut arkkipiispan taloon, ennenkuin asepoika ilmoitti, että eräs veranleikkaaja halusi puhutella häntä. Veranleikkaaja tuotiin heti sisään. Hän oli pitkä, laiha mies; hänellä oli kalpeat, uurteiset kasvot ja tummat läpitunkevat silmät.
"Antakaa anteeksi, ankara ritari", alkoi hän, "mutta koska minä ensi hetkestä kun kuulin teistä puhuttavan… ja olen aina ollut kansan ystävä, niin aina… rupesin teitä rakastamaan, ja koska minä sattumalta…"
"Asiaan, asiaan, mestari!" kehoitti Niilo, "aikani on kallista!"
"Jaha, niin katsokaas, asia on niin, että koska olin läheisyydessä, niin…"
"Niin tulit minun luokseni, ja…"
"E-ei, ankara ritari… e-ei, nähkääs minä olin Östanbrossa!"
"Ah!" huudahti Niilo ja katsahti vasta nyt tarkemmin puhujaa. "No niin, mitä sulla on kertomista Östanbrolta?"
Niilo oli heti Dal-joen yli tultuaan lähettänyt viisikymmentä miestä Hollingerin johdolla miehittämään tuon mainitun ylikulkupaikan Sag-joen yli, osaksi vakoilemista varten, osaksi jos mahdollista kokoamaan rahvasta, ja lopuksi saadakseen lujan yhdyssiteen Upsalan ja Brodden välille, joka vielä oli Vesteråsissa.
"Jaha, nähkääs, tiedot sieltä ovat… niin ne eivät ole juuri iloista laatua."
Ja hän kertoi jotenkin samaa, kuin Hollinger oli kertonut Ingeborgille.
Niilo Sturen katsanto synkkeni, ja hän kysyi äkkiä:
"Minne päin herra Eerik Kaarlonpoika kääntyi?"
Mutta siihen kysymykseen ei veranleikkaaja voinut vastata. Hän oli kiiruhtanut paikalta pois niin nopeasti kuin oli voinut, ja koska onni oli sallinut hänen tavata Niilo-herran, niin oli hän hyväntahtoisuudessaan tahtonut antaa hänelle nämä tiedot. Hän aikoi nyt asettautua Upsalaan.
Kun tuo synkkämielinen ja yksinkertainen veranleikkaaja oli poistunut, vaipui Niilo mietteisiin ja tarkasteli itsekseen asemaansa ja toiveitaan vastaan ja myöten, sitä mukaa kuin ne esiintyivät hänen mielikuvitukseensa. Hän huomasi täydellisesti asemansa vaaranalaisuuden, jos joku voimakas vihollis-armeija täällä tulisi häntä vastaan, ja hän teki itselleen kysymyksen, vetäytyisikö ajoissa takaisin, vai seuraisiko aikomustaan, että mitä tapahtuisikin, täällä odottaisi pää-armeijan tuloa ja marssisi suoraan Tukholmaan.
Silloin kuului arkkipiispan palatsin ikkunain alla kulkevain munkkien juhlallinen laulu, ja nuo syvät, juhlalliset sävelet valoivat hänen sieluunsa ihmeellistä voimaa, samalla kun ne kulettivat hänet mukanaan tuonne komeaan temppeliin, jonne munkit suuntasivat kulkuaan. Siellä tahtoi hän itsekseen päättää levottomat mietteensä ja Jumalan alttarin edessä jättää asiansa hänen huomaansa.
Hän pani hatun päähänsä ja meni ulos. Kadut vilisivät väkeä, ja useat pysähtyivät nähdessään tuon ylevän ritarin, jonka kasvoista loisti tyyni ja lempeä vakavuus, ja kaupunkilaiset puhuttelivat toisiaan kertoen tietojaan tuosta Taalainmaasta tulleesta ritarista.
Mutta munkit kulkivat hitaasti temppelin ovelle, ja ritari seurasi heitä.
Kirkon sisällä katosi tuo juhlallinen kulkue yhteen sivukuoriin, mutta Niilo meni suoraan pääkuorille, jossa Pyhän Eerikin hopea-arkku oli, ja jossa hänen pyhä lippunsa riippui, ikäänkuin kertomassa, kuinka jalous ja ylevyys voittaa suurimman voittonsa juuri kuolemassa. Sotalipun näkeminen saattoi ritarin sieluun elävän kuvan pyhimys-kuninkaasta, ja kun hän lankesi polvilleen ja rukoili, rukoili voimaa ja lujuutta ja menestystä taistelussaan Ruotsin kunnian ja itsenäisyyden puolesta, niin tuntui siltä, kuin pyhä Eerik-kuningas olisi seisonut alttarin edessä ja täyttänyt rauhalla ja luottamuksella murheellisen mielen.
Sillä välin lähestyivät nopeasti eräiden kannuksilla varustettujen jalkojen askeleet ja pysähtyivät aivan alttarin lähelle ja kun rukoileva ritari nousi ylös ja katsoi taaksensa, seisoi valtionhoitaja, herra Eerik Akselinpoika, hänen edessään.
"Hauskaa tavata, herra Niilo!" sanoi hän, "hetket ovat kalliita, ja sentähden en ole epäillyt kohdata teitä täällä, varsinkin kun se mitä minulla on sanomista, paraiten tapahtuu tällä paikalla, josta kaikki tarpeettomat kuulijat ovat kaukana."
"Ja mitä tahdotte, herra Eerik?"
"Tahdon avata sydämeni ja puhua kanssanne niinkuin ystävän kanssa, joka on Ruotsin ensimmäinen ritari…"
"Sellaista puhetta olen aina valmis kuuntelemaan", vastasi Niilo.
"Mutta sanokaa minulle sitten ensiksi, mikä on ajatuksenne minusta…Pidättekö minua vihollisenanne?"
"Sama kysymys sopisi kai minun oikeastaan tehdä teille… se, joka toimii vastoin Ruotsin parasta, se on viholliseni!"
"Ja sitä toivoakseni ei kukaan rehellinen mies koskaan voi minusta sanoa! No niin, herra Niilo, siispä on meillä yksi yhteinen lähtökohta, koskapa me kumpikin seisomme samalla perustuksella, ja sen päällä tahdon ojentaa teille käteni lujaan liittoon minun ja puoluelaisteni välillä toiselta puolen ja toiselta puolelta teidän…"
Niin syvä vakavuus oli puhujan koko olennossa, ja hänen sanansakin olivat jo itsessään niin tervetulleita Niilolle, että hän hetken oli valmiina uskomaan seisovansa päämaalinsa vieressä, ikäänkuin olisi saatu voitto, niinkuin olisi tapahtunutkin, jos niin paljon voimia olisi sulautunut yhdeksi. Mutta ei tarvittu monta sanaa lisää valtionhoitajalta, valaisemaan Niilolle vastakohtaa.
"Jos me pidämme yhtä puolta", jatkoi tämä, "te ja minä ja minun veljeni, niin ei mikään voima maailmassa voi meitä vastustaa! Me olemme herroina Ruotsissa, ja arkkipiispa ystävineen häviää yhtä helposti, kuin veljeni ajoi Eerik Niilonpoikaa Julitan kentän yli…"
Tuo voitto oli uutinen Niilolle, eikä Eerik-herra säästänyt kuvausvoimaansa tehdäkseen sen niin suureksi ja ratkaisevaksi kuin mahdollista. Kun hän oli lopettanut sen aineen ja uudestaan palasi päätarkoitukseensa, nimittäin heidän lähempään yhdistymiseensä keskenänsä lujaksi liitoksi tahi, niinkuin sitä siihen aikaan kutsuttiin, veljeydeksi, keskeytti hänet Niilo sanoen:
"Teidän veljenne voitto ilahuttaa minua suuresti, ja jos on vakava tarkoituksenne ruveta liittoon, josta minulle olette puhunut, niin saatte minut siihen taipuvaiseksi, sitä enemmän kun rauha ja lepo on silloin palaava ilman enempiä verenvuodatuksia ja Kaarlo-kuningas voi, milloin hyväkseen näkee, palata valtakuntaansa…"
"Kaarlo-kuningas", nauroi Eerik-herra, "mitä tarkoitatte, herra Niilo, emmekö keskustele tässä vilpittömästi keskenämme?… Sanonpa teille suoraan ajattelevani, ettei Kaarlo-kuningas voi kunnialla kantaa Ruotsin kruunua, ja sentähden… niin, minä tahdon avata sydämeni kokonaan teille, sillä te olette kyllin arvokas kuulemaan syvimmät ajatukseni tästä valtakunnasta ja sen parhaasta… täällä ei voi olla mitään kuningasta, kaikkein vähimmin syntyperäistä ruotsalaista! Miksi?… kysytte te… Siksi, että täällä on liian paljon mahtavia. Syntyperäinen ruotsalainen kuningas on sama kuin alituinen sisällinen sota. No niin, ulkomaalaista kuningasta haluan yhtä vähän kuin tekin ja kuka muu hyvänsä rehellinen ruotsalainen. Mitä siis on jälellä…?"
Niilo hämmästyi. Tuo oli samaa puhetta kuin viheriän ritarinkin, ja sen totuudesta oli hän itsekin varmasti vakuutettu, vaikka hän asetti tuon vanhan kuninkaan ikäänkuin sopivaksi muuttumiskohdaksi tuohon yhteiskuntajärjestykseen. Herra Eerik huomasi, että hänen puheensa vaikutti, ja jatkoi sentähden yhä vapaammin:
"Te ymmärrätte itse, herra Niilo… tahdon hallituksen ilman kuningasta, valtionhoitajan lainmukaisella vallalla, mutta ei suuremmalla kuin että hän ja valtakunta välttävät vaarat, jotka lähtevät kiihoittuneen kateuden salajuonista, ja nuo sisälliset sodat, jotka nyt, Jumala paratkoon, uhkaavat rikkiruhjoa kansan ja maan! Enkö ole oikeassa, herra Niilo, ja jos olen, niin miksi ei annettaisi puheesta syntyä todellisuutta, miksi emme yhdistyisi toisiimme?… Minä tahdon valtakunnanhoitajana myöntää teille ja veljelleni suuremman vallan, kuin mikään kuningas voi teille antaa, niin, miksi ette te voisi olla päällysmiehenä koko maassa täällä pohjoispuolella Mälaria, Vesterås pääpaikkananne, samalla tavoin kuin veljeni samalla vallalla olisi eteläisten läänien päämies, Kalmari pääkaupunkinansa…?"
Jos Eerik-herra olisi pohjaa myöten tuntenut sen miehen, jonka kanssa hän nyt keskusteli, ei hän koskaan olisi esittänyt noin loistavia toiveita. Nuo jo itsessään saattoivat ilman muuta Niilo Sturen haluttomaksi, joskin hän alussa näytti kuuntelevan puhetta kuningasvallan mahdottomuudesta Ruotsissa niissä oloissa, jotka Tanskaan yhtyminen oli muodostanut. Nyt hän kiiruhti valaisemaan Eerik-herraa tämän hairauksesta sekä Niiloon itseensä että rahvaaseen nähden..
"Te olette puhunut suoraan", sanoi hän, "ja sentähden saatte myös suoran vastauksen. Kaarlo-kuninkaan puolesta olen minä ja rahvas minun mukanani tarttunut aseisiin, ja ainoastaan hänen nimessään voimme yhdistyä, herra Eerik!"
Sanat lausuttiin niin täydellisellä tyyneydellä ja samalla niin syvällä vakaumuksella, että Eerik-herra huomasi heti mahdottomaksi jokaisen yrityksen saada aikaan muutosta.
"Mutta minä pysyn yhtä lujana päätöksessäni, kuin te omassanne", oli ainoa minkä hän lausui.
"Niinpä joudumme lopuksikin vihollisiksi, herra Eerik!" vastasi Niilo.
"Parempi on kuitenkin tyytyä vähempään sovinnolla, kuin pyytää kaikkea riidalla!"
Omituinen hymy levisi nyt Niilo Sturen kasvoille, samalla kun hänen katseestaan loisti puhdas itsetietoinen luottamus, lujan tahdon tuli.
"Olen tottunut niihin vaaroihin, joita olen kohdannut ja tulen kohtaamaan, herra Eerik", sanoi hän, "olen vihkinyt itseni kuolemaan, mutta kaikki täytyy minun voittaa, koko valtakunnan täytyy yhtyä minuun, sillä Ruotsin hajaannus on Ruotsin kuolo… Sentähden ei mikään houkuttele minua vähemmän kuin se, minkä te olette tarjonnut… Minun tieni kulkee kuninkaan luo, ja joka ei ole kanssani, se on minua vastaan. Tämä on vastaukseni, herra Eerik Akselinpoika!"
"Niinkuin tahdotte, herra Niilo… miekka ratkaiskoon välimme!"
Näin sanoen lähti Eerik synkkänä pois pääkuorista. Niilo katsoi kauvan hänen jälkeensä, kun hän poistui korkeitten holvien kautta, kunnes vihdoin pylväsrivit hänet peittivät. Senjälkeen lähti hän myöskin itse kirkosta.
Sinikeltainen sotavyö.
Yön varjot laskeutuivat arkkipiispa-kaupungin yli, ja vähitellen vaikeni siellä melu, jonka nuo monet ratsumiehet ja talonpoikaisarmeijalaiset olivat synnyttäneet. Niilo Sture istui yksinään huoneessaan arkkipiispan talossa. Steen Sture, jonka kanssa hänellä oli ollut pitkä keskustelu illalla, oli jättänyt hänet, mutta ajatukset, raskaat ja synkät, jotka etupäässä valitsevat yön pimeyden oikein voidakseen rääkätä ihmis-sydäntä, eivät jättäneet häntä rauhaan.
Hän kävi läpi kaiken, mikä tavalla tai toisella koski sitä suurta päämäärää, jonka hän oli itselleen asettanut, sekä valo- että varjopuolet. Mutta kun hän sen oli tehnyt, seurasi toinen sarja ajatuksia, jotka kaikki eri tahoilta syöksyivät hänen mielikuvitukseensa kysyen: "oletko pysynyt uskollisena elämäsi työlle? oletko pitänyt lupauksesi?" Samalla pakeni uni häntä, ja vielä kauan keskiyön jälkeen istui hän kuunnellen vanhojen muistojensa ja jo aikaa sitten mykiksi tulleiden huulien puhetta. Ja samalla levisi hänen sieluunsa sanomattoman surumielinen tunnelma, kun hän mietiskeli, mikä kohtalo voisi kolhia tuota valoisaa, suloista, lujaa ja rakkaudesta lämmintä olentoa, joka oli liittynyt häneen jakaakseen elämän riemut ja surut, — jos hän kaatuisi sodassa. Oi, elon suruja oli hän täysin määrin saanut tuntea… tulisiko koskaan sen riemut hänelle kukoistamaan?
Ja hän loi katseensa taivaalle, joka loisti häntä vastaan kaikessa ihanuudessaan, ja hänen silmäyksensä tulkitsi hänen sydämensä rukouksen sille, jonka mahtavaan käteen hän uskoi omansa ja Ruotsin kohtalot.
Vasta aamun koitteessa hän laskeutui makuutilalleen ja sai nauttia parin tunnin lepoa.
Hänet herätti asepoika, joka tuli ilmoittamaan, että Erkki oli tullut tuoden tärkeitä tietoja mukanaan. Niilo hyppäsi ylös, ja muutaman silmänräpäyksen perästä seisoi tuo uskollinen aseenkantaja hänen edessään.
"Täällä tulee verinen leikki, ennenkuin kukaan voi aavistaakaan", sanoi tämä, "vahva ritarijoukko on tulossa kaupunkiin, ja jos ei minulle ole väärin ilmoitettu, niin herrat Eerik Kaarlonpoika ja Eerik Niilonpoika sitä johtavat."
Niilo kuunteli tyynesti ilmoitusta.
"En ole odottanut kohtausta heidän kanssaan", lausui hän, "enkä ole varustautunut sellaiseen taisteluun, mutta saakoot nuo jalot herrat tahtonsa täytetyksi… Käske puhaltaa asentoon, Erkki, ja sano Steen-herralle, että hän tulisi minun luokseni."
Erkki lähti, eikä viipynyt kauvan, ennenkuin torvet ja rummut ilmoittivat nukkuvalle kaupungille, että jotakin oli tekeillä. Herra Steen saapui kohta ja hämmästyksellä kuuli vihollisen odottamattomasta marssista Upsalaa vastaan.
"Mikä on sinun ajatuksesi", kysyi hän, "asetummeko vastaan, vai emme?"
"Meidän täytyy taistella!" vastasi Niilo.
"Ajattele kuitenkin tuota nuorta, harjaantumatonta väkeä…!"
"Vaara onnettomasta taistelusta on pienempi, Steen, kuin jos häpeällä pakenemme… meidän täytyy käydä Jumalan nimeen, ja minä luotan sinuun, jos minun aikani olisi tullut."
Steen ojensi kätensä vastaukseksi.
Sillä välin kokoontuivat armeijassa olevat vuorimiehet arkkipiispan talolle ja tulivat Niilo-herran luo, joka tervehti heitä lämpimästi ja kertoi, mitä oli odotettavissa. Nuo koetellut miehet näyttivät ottavan asian aivan tyyneesti vastaan, ainoastaan eräs heistä virkkoi, että olisi ollut hyvä, jos kotona olevat olisivat ehtineet mukaan, silloin olisi tehty leikistä loppu yhdellä kertaa.
Samalla kun tästä keskusteltiin, astui asepoika huoneeseen ilmoittaen, että eräs Briita Steenintyttären palvelija halusi puhutella herra Niiloa, ja kun tämä antoi siihen suostumuksensa, tuotiin Briita-rouvan palvelija sisään.
Hän pyysi rouvansa puolesta lujaa suojelusväkeä hänelle, matkustaakseen Upsalan kautta pohjoiseen päin Örbyhyn, jossa hän kohtaisi miehensä, herra Kustaa Kaarlonpojan. Oli luonnollista, että Niilo mielellään olisi tahtonut täyttää tuon ylhäisen rouvan pyynnön, niin vaikeata kuin hänestä olikin kadottaa pienintäkään määrää miehistään, jotka kaikki tarvittiin kohta alkavassa taistelussa. Steen, hyvin huomaten tämän ja mielellään tahtoen käyttää tilaisuutta tavatakseen äitiänsä, lausui silloin katsovansa parhaimmaksi, että hänen äitinsä jäisi kaupunkiin turvaan, siksi kun taistelu olisi suoritettu, ja tämän — siitä oli hän vakuutettu — tulisi hän itsekin pitämään parempana, kun saisi tietää, millä kannalla asiat olivat. Ja hän seurasi palvelijaa äitinsä kortteeriin.
Rouva Briita Steenintytär oli myöhään edellisenä iltana tullut merta myöten kaupunkiin, mukanaan Briita Turentytär ja Ingeborg. Herra Eerik oli seurueineen noussut vähän etelämpänä maalle, koska hänellä oli kiire tavata Niilo-herraa, ja täydellinen tyyneys, joka vallitsi, teki sen, että venheet aivan hitaasti kulkivat eteenpäin. Kun he viimeinkin joutuivat maalle ja nousivat kaupunkiin, piti Briita-rouva aikaa liian myöhäisenä lähettääkseen sanaa Niilo-herralle. Eikä hän tahtonut häiritä poikaansakaan, vaan päätti odottaa aamua.
Hän oli neiti Briitan kanssa eräässä sisähuoneessa, kun Ingeborg, joka ulommaisessa seisoi ikkunan ääressä, äkkiä jätti sen ja kiiruhti ulos. Rouva Briita aikoi juuri kysyä, mikä nyt oli hätänä, kun ovi aukeni ja hänen poikansa astui kynnyksen yli.
Vanha rouva löi kätensä yhteen ja ilo ja ylpeys elähyttivät samalla kertaa hänen kasvonpiirteitään, kun hän näki tuon komean ritarin, joka seisoi siinä täydessä sota-asussa sinikeltainen vyö olkapäiden yli. Kypärissä heilui suuri höyhentöyhtö, myöskin sinikeltainen.
Neiti Briita Turentytär punastui kuin ruusu, mutta katsoi sitten niin voitonriemuisena ylös ritariinsa. Nuo värit, mitä muuta merkitsivät ne, kuin että hänen rakkautensa pii ritarin onni.
"Jumala siunatkoon sinua, poikani", sanoi Briita-rouva ja kiiruhti sulkemaan hänet syliinsä, jonka jälkeen hän nauraen lisäsi osoittaen samalla vyöhön, "arvelenpa noiden värien lumonneen sinut, Steen, koska kannat niitä kypärissäsi."
"Niin", vastasi Steen, "olette oikeassa, äiti rakas, ne ovat lumonneet minut, ne muistuttavat minua auringostani ja taivaastani, niiden puolesta tahdon elää ja kuolla."
Ja Briita-neidin posket lensivät kahta punaisemmiksi ja hänen hymynsä tuli kahta suloisemmaksi. Herra Steen astui esiin ja tarttui hänen käteensä, ja myöskin hänen silmänsä loistivat ja huulensa hymyilivät.
"Te olette varttunut kukoistuksessanne, kaunis neito, siitä kuin viimeksi näimme toisemme…!"
"Se tapahtui Nyköpingin häissä", keskeytti Briita-neiti reippaasti.
Ja samassa puristi Steen lujasti hänen kättään. Vieressä olevan huoneen oven takana seisoi Ingeborg ja näki ja kuuli kaikki, kuten hän luuli. Ja hänen poskensa olivat niin vaaleat, kuin olisivat ne äsken sataneen lumen peitossa, ja hänen povensa kohoili niin levottomana, kuin olisi elämän kovin myrsky siellä tanssinut kuolontanssiaan. Mutta hän ei nähnyt, että ritarin posket myöskin kalpenivat ja tulivat lumivalkoisiksi, kun tuo kaunis neito mainitsi Nyköpingin häitä. Ingeborg kuuli vain hänen vielä kerran sanovan, ja hänestä tuntui, että hän huokasi samalla:
"Niin, keltainen väri ja sininen, ne tulevat seuraamaan minua elämäni loppuun saakka!"
Ja mitä hän kuuli ja mitä hän näki — se oli kuitenkin kylliksi todistamaan hänelle hänen kauniin unensa turhuutta. Siinä seisoi tuo onnellinen, ylpeä voitonhymy punahuulillaan; tuo jolla todella oli ritarin rakkaus omanaan. Ja elämän taulu, joka muinoin hänelle hymyili ihanimmassa väriloistossaan, oli ikäänkuin vaihdettu. Kaikki oli autiota, mustaa, pakkasta. Veri jäätyi hänen suonissaan, hänen ruumiinsa vavahti, hän seisoi ikäänkuin avatussa haudassaan.
Silloin kuului taas torven toitotus ja rummun pärrytys kaupungilta.Parvi jalkaväkeä marssi ohitse.
Ja ritari sinikeltaisine sotavöineen syleili äitiään, puristi rakastettunsa kättä ja kiiruhti pois.
Alhaalla kadulla seisoi hänen sotahevosensa. Kuinka kaunis, kuinka uljas olikaan tuo nuori ritari, kun hän viskautui satulaan ja vielä kerran tervehtien ikkunaan lähti laukkaamaan.
Mutta äkkiä hän pysähtyy. Tuon tulisen eläimen täytyy kääntyä takaisin. Ingeborg vetäytyi säikähtyneenä takaisin. Ritari pysähtyi juuri sen ikkunan alle, jonka luona hän äsken oli seisonut ja katsellut ritaria, jonka kasvonpiirteet ilmaisivat nyt mitä kiivainta sisällistä liikutusta. Mutta ovi avattiin, ja neiti Briita syöksyi sisään suoraan ikkunan luo sekä viittasi kädellään ritarille hyvästiksi.
Taas toitottivat torvet ja nyt ratsasti ritari todellakin pois.
"Hän on ritari, hän", sanoi neiti Briita, "niin ihan minun mieleiseni, eikös hän ole, Ingeborg?"
Ingeborg voi tuskin pidättää kyyneleitä, mutta hän pakoitti itsensä vastaamaan, ja tuo iloinen neito, jolla muutoinkaan ei ollut monta ajatusta vaihettaa sen kanssa, jota hän piti voitettuna kilpailijattarena, läksi ihastuksensa yltäkylläisyydessä huoneesta.
Nyt marssi joukko joukon perästä ikkunan ohi katua pitkin, ja etäältä kuului viereisillä kaduilla ratsastavien huovijoukkojen kavioiden kapsetta. Ja sotamusiikin pauhu laajensi ajatuspiiriä, niin että kävi ahtaaksi siellä sisässä matalassa huoneessa. Seinät ikäänkuin puristuivat kokoon ja näyttivät tahtovan pusertua yhteen tuon surevan, mutta suruissaan ihanan neidon ympärille.
Äkkiä säpsähti hän ja syöksyi ylös. Rohkea ajatus syntyi hänessä. Hän katsoi päättäväisesti ympärilleen.
Huoneessa riippui erilaisia vaatteita, jotka kuuluivat Eerik-herran asepojille, jotka herransa käskystä vielä jäivät kaupunkiin Briita-rouvan luo, sittenkuin hänen itsensä oli täytynyt lähteä takaisin Tukholmaan. Ingeborg tarkasteli noita pukuja. Ja äkkiä otti hän alas yhden ja pukeutui siihen, painoi lakin päähänsä ja kiiruhti ulos.
Hän seisoi hetken epätietoisena, minne kääntyisi, mutta sitten lähti hän kulkemaan eteenpäin sille hiekkaharjulle, jolle Kustaa Vaasa sittemmin rakensi Upsalan linnan, ja josta hänellä oli laaja näköala allansa olevan kentän yli. Siellä täällä kasvoi muutamia pensaita, ja erään sellaisen luonnollisen suojan taakse hän asettautui.
Vihollisten armeija, joka oli paljon lukuisampi ja voimakkaampi kuin Niilo Sturen, oli jo tulossa. Ensimmäisinä tulivat ratsumiehet pitkässä rivissä, ja kun aurinko paistoi noille kiiltäville haarniskoille, näytti kuin olisi hopeainen virta vierinyt kentän yli. Heidän takanaan seurasi talonpoikaisjoukko, jonka arkkipiispan puoluelaiset olivat onnistuneet saamaan mukaansa, ja keihäät kulkivat kuin liikkuva metsä heti hopea-virran perässä. Kaikki tuo siirtyi hyvin hitaasti eteenpäin. Voi selvästi eroittaa nuo uljaat ritarit Vasa- ja Oxenstjerna-kilvillä, kun he ratsastivat ratsujoukon edessä, yksi kullakin sivustalla. Erittäinkin huomattiin herra Eerik Kaarlonpoika ylväästä käytöksestään ja taistelija-muodostaan.
Mutta nyt tuli näkyviin Niilo Sturen talonpoikais-armeija. Pitkä rivi keihäänkärkiä kiemurteli esiin, ja jouduttuaan rintamaan alkoi se hiljaa liikkua eteenpäin. Etunenässä ratsasti korkeakasvuinen ritari, jonka höyhentupsu oli musta ja valkoinen. Se oli herra Niilo Sture itse, ainoastaan muutamain ratsastajien ympäröimänä. Ja nyt tuli heti eloa hiljaa eteenpäin kulkevaan vihollisarmeijaan. Herra Eerik Kaarlonpoika heilutti miekkaansa; se loisti kuin päivänsäde hänen kädessään, ja nyt alkoi ratina ja töminä ratsurivin hyökätessä. Näytti kuin suuri meri olisi heittänyt mahtavan aallon maan yli. Se vyöryi eteenpäin tuulenpuuskana, leveänä ja joustavana, ja joka silmänräpäys odotti näkevänsä vaahdon pursuavan esiin, vaikka tosin veripunaisena valkoisen asemasta.
Silloin kajahtivat äkkiä torventoitotukset Niilo Sturen talonpoikaisjoukon takaa, ja sinikeltaisella sotavyöllä varustettu ritari syöksyi esiin ratsujoukon kanssa. Hän pyörähti hyvin järjestetyssä liikkeessä jalkaväen sivustan ympäri, hajoitti joukkonsa rivistöksi, nopeasti mutta tyynesti ja varmasti, ikäänkuin ojennettu käsivarsi puristaa kokoon lihaksiaan voimakkaaseen lyöntiin, ja sitten soittivat torvet taas hyökkäykseen.
On sanottu, että Vasa-kilven ritari tuon nähdessään pidätti hevostaan, ja että koko vihollis-armeija oli hetken aivan liikkumatta, ikäänkuin olisi Niilo Sturen ratsujoukko noussut maasta ja saattanut viholliset kauhun valtaan. Nähtiin Vasa-ritarin nopeasti kiiruhtavan Oxenstjerna-ritarin luo. Mutta silmänräpäyksen kuluttua puhallettiin hyökkäykseen, myöskin heidän puoleltaan, ja melskeellä ja pauhulla syöksyivät ratsujoukot toisiaan vastaan.
Ingeborg voi tuskin hengittää siinä seisoessaan ja katsoessaan tuota kauheaa ja kuitenkin viehättävää näkyä. Hänen silmänsä seurasivat muuttumattomalla tarkkaavaisuudella sinikeltaista höyhentöyhtöä, joka vähän väliä joutui säkenöivien säiläin peittoon. Se oli jännittävä kilpataistelu, jossa ei hän eikä kukaan muukaan kaunis neito ollut jakava voittajan palkintoa, vaan Ruotsin kansa, jolla myöskin samalla oli taistelun tuomio huostassaan. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, ja hartaampaa rukousta on tuskin ollut, kuin nyt hänen rukouksensa Ruotsin puolesta taistelevain onneksi ja menestykseksi.
Pian sen jälkeen kohtasivat myöskin jalkaväet toisensa ja sotahuudot kohosivat pilviin.
Äkkiä peittivät häneltä näköalan kaksi miestä, jotka tulivat käyden ja asettuivat vähän matkaa sen suojan eteen, jonka takana Ingeborg seisoi piilossa. Toinen oli mustiin puettu, toinen kantoi talonpoikais-pukua. Edellinen oli ylenpaltisesti laiha, ja hänellä oli synkät, vaaleankeltaiset kasvot; jälkimmäisen katse oli kavala ja vaaniva, mutta hän oli olennoltaan ja käytökseltään sotilaan tapainen.
He keskustelivat hartaasti keskenään, mutta Ingeborg ei kiintynyt alussa siihen, ennenkuin hänen korviinsa kuului Sturen nimi. Silloin ajatukset poistuivat kaukaisen taistelun melskeestä, ja hän alkoi ilman muuta tarkkaavasti kuunnella mitä noilla miehillä olisi sanomista.
"Vähän tunnemme toisiamme", sanoi mies talonpoikaispuvussa, "mutta ne, joilla on samat vihamiehet, tavallisesti tulevat helposti hyviksi tovereiksi."
Laiha mies nyökkäsi siihen äänettömän myöntymyksensä.
"Jos sinun työsi tarvitsee hyvää kättä", jatkoi talonpoika, "niin voit luottaa minuun!"
"Sellaista voisi tapahtua!" vastasi mustiin puettu. "Ja lahjoilla ja vastalahjoilla kestää ystävyys kauvimmin… Mikä on sinun ammattisi?"
"Olen veranleikkaaja… mestari Luukas on nimeni, ja oli minulla eilen onni päästä tuon ritarin puheille, tuon, jolla on värinään musta ja valkoinen… arvelempa, että mitä minulla oli sanomista, oli jonkin arvoista noin ystäväin kesken."
Talonpoika silmäili tutkivasti ja läpitunkevasti tuota hoikkaa miestä, joka puhui niin nöyrästi ja kokonaisuudessaan näytti niin yksinkertaiselta, vaikka hänen katseensa tuntui luonostaan olevan terävä kuin tikarin kärki. Tutkisteleminen näytti tuottavan jotakin tyydytystä, joko sitten on niin, että yhtäläisillä luonteilla on sisällinen sukulaisuus, joka heti ja ikäänkuin vaistomaisesti saattaa heidät tuntemaan toistensa arvon ja todellisen arvokkaisuuden, tahi sitten oli puhujan kasvoissa joku piirre, joka ei alistunut otetun ja muutoin hyvästi teeskennellyn yksinkertaisuuden alle, ja siten juorusi sen, minkä piti olla salassa. Hymy levisi talonpojan huulille, kun hän sanoi:
"Seis, mestari Luukas, koskapa sen pitää nyt niin olla, mutta muutoin luulen, ettemme tänään ensi kertaa näe toisiamme… no, no, nimi voi olla samanlainen kuin pukukin, kun muutetaan virkaa, muutetaan nuttukin, se nyt on semmoinen asia, joka ei koske minuun… Mutta ellen ole nähnyt teidän seuraavan rouva Briitaa Hammarstadissa hänen aseenkantajanaan, niin en paljon tahdo antaa terävistä silmistäni. Hei, vanha poika, elä ole tuosta pahoillasi… täällä odottaa meitä työ, jossa toinen voi tulla avuksi hyvälle ystävälleen!"
"Kaikkein pyhimysten nimessä, kuinka jumalattomasti te puhutte, hyvä mies", virkkoi veranleikkaaja ja näytti olevan kovin hädissänsä, "en ole eläissäni käsissäni pidellyt muuta kuin saksia ja partaveistä… en, pyhimysten nimessä, en ole… Mutta siinä olette oikeassa, että täällä odottaa työ, ainakin minua…"
Talonpoika mumisi jotakin partaansa ja katsoi kavalasti veranleikkaajaa, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "kyllä nyt olet kynsissäni, sinä vanha kettu, niin paljon kuin yritätkin kiekkua!" Ääneensä lausui hän:
"Miehen muoto voi pettää, siinä olette oikeassa, mestari Luukas… ja minä, joka olen pannut merkille tuon mustan-valkoisen tuolla, minä en voi teitä vahingoittaa, jos sanon hänelle, kenen luulen teidän olevan… se on hyvä, mestari, hyvin hyvä!"
Mestari Luukas rykäsi, nähtävästi hämillään, ja hänen nöyrästä liehakoivasta hymyilystään, kun hän vastasi tuohon puheeseen, voi niin teräväsilmäinen tarkastelija ja ihmistuntija, kuin talonpoika näytti olevan, hyvästi huomata että tuo itsensä ilmaissut puuhasi poistua vaarasta tahi tahtoi olla tarpeettomasti härnäämättä sitä, joka oli katsonut hänen lävitsensä ja piti hänen kohtaloaan käsissään.
"Vahingoittaa minua!" ryki hän, "tietysti ei, mies hyvä, ei tietysti, olen kyllä voittava tuon ankaran ritarin luottamuksen… mutta kukas te sitten olette, joka olette niin hyvissä kirjoissa Niilo-herran luona ja annatte hänen riehua miekkoineen olematta hänen sivullaan?"
Nyt sattuivat molempien miesten katseet yhteen. Kenties he näkivät toistensa läpi. Kuitenkin näytti talonpoika olevan tai ainakin luuli olevansa voitolla. Hän räpytteli kavaloita, läpitunkevia silmiään ja sanoi ilkeästi hymyillen:
"Minä kulen omaa polkuani, mestari, ja kenties olen sillä tavoin hyödyllisempi, kuin jos nyt kulkisin ritarin vierellä… Mutta koska nyt tiemme ovat sattuneet yhteen, niin voi tapahtua, että minä tarvitsen teidän apuanne, samoinkuin te minun, ja sillä hyvä, mestari. Katsokaas", hän keskeytti ja katsoi ulos kentälle ja metsään, joka vähän matkan päässä teki kulman eteenpäin, "katsokaas mestari… arvelenpa, että tanssi tekee nyt käännöksen meitä kohden!"
Niin olikin. Osa vihollisen ratsuväkeä laukkasi ohjakset höllällä pitkin metsänrintaa. Heitä ankarasti ahdisti ritari, jolla oli sinikeltainen vyö, muutamain miesten kanssa, joiden luku joka silmänräpäys väheni, kun heidän hevosensa eivät kestävyydessä ja nopeudessa voineet kilpailla ritarin hevosen kanssa.
Oli kaunista nähdä tuon uljaan ritarin korkealla kohotetuin miekoin salamana kiitävän kentän yli. Ingeborg seisoi sykkivin sydämin ja kyynelsilmin; hän ei voinut ottaa niitä pois sankarista, vaikka henkensä olisi mennyt. Sellaiseksi, juuri sellaiseksi oli hän uneksinut ritarinsa taistelussa synnyinmaansa puolesta. Kuinka onnellinen olikaan se neito, joka oli voittanut hänen rakkautensa, ja kuinka hyvin hän ansaitsikin ylevämielisen naisen rakkautta.
Myöskin nuo molemmat miehet seisoivat tavallaan ihastuksissaan katsellessaan ritaria, jota ainakaan toinen heistä ei tuntenut, ennenkuin ritarin liikuttaessa kättään kolmella lumpeenlehdellä varustettu kilpi tuli näkyviin.
"Kautta Luojan!… arvelenpa että se on herra Steen!" huudahti hän silloin ja veranleikkaaja nyökkäsi myöntäen.
"Tuo ratsastus ei kuitenkaan näytä olevan hyväksi ei hänelle itselleen eikä herra Niilolle!" jatkoi talonpoika ja katsoi päätään kääntämättä kentälle, jossa ritari nyt melkein yksinään ajoi koko vihollislaumaa edellään.
Oli helppo siitä paikasta, jolla nuo molemmat miehet seisoivat, arvostella sitä vaaraa, joka täällä odotti tuota rohkeata ritaria. Sillä metsän toisella puolella tuli kiivaassa marssissa joukko jalkaväkeä, jonka keihäänkäret kimaltelivat tummanvihreätä hongikkoa vasten. Mutta vaara ei tässä uhannut ainoastaan itseään herra Steeniä, — hänen kaatumisensa, joko hän sitten kuolisi tahi joutuisi vangiksi, vaikuttaisi vahingollisesti koko Niilo Sturen taistelurintamaan, joka oli lavealle levennetty ja sentähden helppo katkaista. Niilo itse ei voinut olla enemmässä kuin yhdessä paikassa, ja kaikki kävi päinsä, niin kauan kuin vaara oli suurin siellä, missä hänkin oli, mutta kun se kasvoi ja tuli yhtä suureksi monessa paikassa, silloin tarvittiin kaikkialla enemmän kokeneita miehiä kuin nyt oli mukana.
Juuri nyt suunnattiin hyvin järjestetty hyökkäys taistelurintaman keskukseen. Nähtiin Niilo Sturen kiiruhtavan sinne oikealta sivustalta. Hänen katseensa lensi nopeasti yli sotakentän, ja hän lähetti luotaan erään aseenkantajan, joka kantoi hänen omia värejään.
Aseenkantaja kiiti, niin nopeasti kuin hevosen kavioista lähti, vasemmalle sivustalle. Epäilemättä oli hänellä vietävä jokin käsky herra Steenille, jonka höyhentöyhtö vielä oli näkyvissä sillä puolen metsän muodostamaa kiilaa.
"Jos mies ehtii perille", mutisi talonpoika äänellä, joka ilmaisi päinvastaista toivoa, "niin on ritari pelastettu…"
"Se on nuori Juhana Maununpoika", selitti yksinkertainen veranleikkaaja, "Neriken laamannin poika."
"Luulenpa että se on itse paholainen!" vastasi talonpoika hampaittensa välistä.
Ingeborg seisoi kädet ristissä ja uskalsi tuskin hengittää. Koko hänen sielunsa oli sinikeltaisen vyön ritarissa ja tuossa reippaassa aseenkantajassa, joka vei pelastuksen hänelle, jos pääsisi perille.
Mutta aseenkantaja ei päässyt perille. Juuri kun hän ratsasti täyttä karkua, lenti nuoli sattuen hänen olkapäähänsä. Nähtiin hänen horjuvan satulassa, mutta silmänräpäyksen kuluttua kohotti hän taas lyhyen miekkansa ja eteenpäin kiiti hän, jos mahdollista entistä nopeammin. Vihollisen jousimies varmaankin aavisti aseenkantajan nopean ratsastuksen tärkeyden, sillä uusi nuoli lensi kohta ja vaikutti tehokkaammin. Nuorukainen horjui satulassaan, hänen vaaleat kiharansa aaltoilivat vielä hetkisen tuulessa, mutta sitten vaipui hän alas, ja raju juoksija, jonka verinen kylki osoitti, että siihenkin oli sattunut, laahasi hänen kutrejaan tomussa.
Epätoivon huudahdus pääsi Ingeborgilta, ja hän vaipui polvilleen. Nuo molemmat miehet olisivat epäilemättä huomannut hänet, jollei nyt lähestyvän taistelun ratkaisu olisi kokonaan vetänyt heidän huomiotaan puoleensa.
Herra Steen oli ehtinyt metsänrinnan sivu, ja siinä istuivat nuo äsken niin kiivaasti pakenevat keihäät tanassa rauhassa odottaen hänen hyökkäystään, samalla kun jalkaväki teki käännöksen ja piiritti hänet kaikilta puolilta. Lyhyt taistelu seurasi, miekat välkkyivät auringon paisteessa, kuolettavia iskuja annettiin, mutta loppu oli selvä. Kohta vaipui tuo ylväs höyhentöyhtö alas jalkaväen sekaan. Eräs uusi ratsastaja, mutta vihollisten puolelta, tuli samassa täyttä laukkaa paikalle, ja muutaman silmänräpäyksen perästä nähtiin koko tuon vihollis-osaston kääntyvän avoimelle kentälle, jossa juuri parhaillaan herra Eerik Kaarlonpoika oli läpimurtamassa Niilo Sturen keskustaa.
Ingeborgin silmissä kaikki musteni. Hän vaipui alas maahan tajutonna siitä kauheasta mielenjännityksestä, jossa oli ollut. Mutta kauvan ei hänen tunnottomuuttaan kestänyt. Kun hän sitten levollisempina aikoina mietiskeli kaikkea, mitä täällä oli tapahtunut, ja kuinka hänellä oli rohkeutta ja voimaa uskaltaa ja toimeenpanna se, mitä hän täällä uskalsi ja todellakin toimeenpani, vaaleni hän vieläkin ja hänen sydämensä lakkasi hetkeksi lyömästä. Mistä hän sai voimansa, sitä hän ei voinut käsittää, mutta hän kiitti sydämessään hartaasti Jumalaa ja Jumalan äitiä.
Kun hän taas avasi silmänsä oli hän yksinään. Taistelu oli siirtynyt toisaalle, kauvas hänestä, mutta vielä taisteltiin, kenenkään voimatta sanoa, kuka lopuksikin saisi voiton. Niin viisaasti oli Niilo Sture osannut järjestää harjaantumattomat joukkonsa, ja sellainen rakkaus häneen paloi niissä.
Mutta tuota ei Ingeborg tällä hetkellä katsellut. Hänen silmänsä siirtyivät siihen paikkaan, jossa hän oli nähnyt tuon sinikeltaisen höyhentöyhdön vaipuvan maahan. Siellä, aina metsään saakka oli kaikki hiljaista. Ainoastaan kuolleet, jotka viruivat siellä täällä taistelukentällä, ilmoittivat kuinka kuuma taistelu täälläkin oli ollut. Vähitellen, aina sen mukaan, kuin hän tunsi voimansa ja elämänlämpönsä palautuvan, kulki hän askel askeleelta eteenpäin pois tuosta suojelevasta pensasaidasta hiekkaharjua pitkin. Siellä voi hän paremmin tarkastaa seutua.
Hän pysähtyy, nojautuu eteenpäin, silmä laajenee, katse teroittuu.Jotakin liikkuu juuri metsänrinteessä.
Hän näkee selvästi kaksi miestä, jotka kantavat yhtä kaatunutta. He ovat juuri katoamaisillaan metsän ensimmäisten puiden taakse. Mutta vielä näkee hän tuon sinikeltaisen olkavyön laahaavan maata hetuleillaan. Ja kantajat tunsi hän aivan hyvin. Ne olivat talonpoika ja tuo yksinkertainen veranleikkaaja.
Nopeasti riensi hän nyt pitkin hiekkaharjua kentälle ja sen yli metsää kohti. Hänellä oli jokin epämääräinen aavistus siitä, että jokin vaara vieläkin oli uhkaamassa, ja samassa määrässä kuin hänen muistiinsa juohtui noiden miesten hämärät puheet, tuli hänen aavistuksensa varmuudeksi. Hän piti varmana, että ritari vielä eli, koskapa he kantoivat häntä pois, mutta että heidän tarkoituksensa siinä ei ollut hyvä vaan huono, sen tajusi hän yhtä selvästi, kun hän mietti sitä vihaista tapaa, jolla talonpoika oli puhunut Steen-herran pelastumisesta Juhana Maununpojan kautta. Mutta jos he niinmuodoin olivat Steenin vihamiehiä, niin olivat he vihollisia jokaiselle, joka koetti häntä pelastaa.
Kaikki nämä ajatukset risteilivät hänen mielessään, samalla kun hän kiiruhti eteenpäin kentän mättäiden lomitse ja lähestyi metsää, johon miehet olivat kadonneet. Mutta kuta suuremmaksi hänen pelkonsa tuli siitä kohtalosta, joka odotti Steen-herraa, sitä lujemmaksi tuli hänessä päätös huolehtia hänen puolestaan ja pelastaa hänet tai sitten itsekin kuolla.
Siten hiipi hän metsään. Ei viipynyt kauan, kun hän jo huomasi nuo molemmat miehet, ja nyt käytti hän kaikki voimansa lyhentääkseen heidän huomaamattaan välimatkaa itsensä ja heidän välillä. Tämä onnistuikin. Hän tavotti heidät ja seurasi heitä sitten ikäänkuin varjona puulta puuhun. He kävelivät nopeammin kuin olisi voinut luullakkaan raskaasta taakasta päättäen, mutta aivan ääneti. Kun he niin olivat pari tuntia kulkeneet, alkoi metsä harventua ja vähän matkan päästä kuului virran tyyni ja yksitoikkoinen kohina. Silloin ehdoitti talonpoika, että he laskisivat ritarin maahan ja sen he tekivätkin.
"Mene nyt rannalle, mestari", sanoi hän sitten veranleikkaajalle, "ja huuda lautturi Mattia meitä yli viemään."
"Minne tahdotte hänet sitten viedä?" kysyi Luukas mestari.
"Sen olen sanova, mutta kiiruhtakaa nyt rannalle, sillä ritari tarvitsee parempaa vuodetta, kuin nämä pölkyt ja kivet!"
Veranleikkaaja meni, ja Ingeborg näki ihmeekseen, että talonpoika koetti tehdä tilaa haavoittuneelle ritarille niin mukavaksi kuin mahdollista. Hetken kuluttua palasi mestari.
"Kaikki on valmista", sanoi hän, "vene on rannalla ja varma soutaja… sen pyysi lautturi Matti minun sanoa."
"Hyvä!" vastasi talonpoika, mutta lisäsi iskien raukeat silmänsä veranleikkaajaan: "Nyt voitte tehdä ritarille hyvän palveluksen, mestari Luukas… Herra Niilo on kai nykyään Upsalassa."
"Herra Niilo…? Herra Niilo Sture?"
"Ei mitään tarpeettomia kysymyksiä, mestari, aika rientää, ja ritari haluaa hartaasti tavata ystäväänsä… Sentähden mene kiiruusti takaisin kaupunkiin, pyydä ritaria kiiruhtamaan, jos hän vielä haluaa vaihtaa sanan tai kaksi ystävänsä kanssa, niin kauvan kuin tämä on vielä elossa, sillä niinkuin itse olette sanonut, pitää vieläkin yhden ihmeen tapahtua, ennenkuin tämä mies milloinkaan enää istuu hevosen selässä."
Mies puhui ikäänkuin riemuiten, vaikka se tuossa synkässä metsässä kuuluikin kamalalta. Veranleikkaaja viipyi vielä. Ettei tämä ollut oikeastaan halukas palvelemaan tuota synkkää ja voimakasta talonpoikaa, sen voi Ingeborg huomata, sekä siitä vastahakoisuudesta, jota hän rantaan mennessään osotti, että niistä sanoista, jotka hän oli lausunut kaupungin viereiseltä hietaharjulla, josta he katselivat taistelua. Epäilemättä oli hänellä erikoiset tarkoituksensa. Hän oli suostuvainen kulkemaan toisen asioilla ainoastaan siinä määrin, kuin ne eivät vastustaneet hänen omia tarkoituksiaan.
"Niinkuin sanotte", lausui hän nyt talonpojan puheeseen, "näyttää pimeältä, kuinka onkaan käyvä ritariraukalle…"
"Pimeältä?" huudahti talonpoika kiivaasti. "Jumalan kalliin veren kautta, tämä ritari ei ole koskaan enää näkevä päivän valkeutta, kun tämä päivä on päättynyt!… Tietäkää se, mestari Luukas! — ja jos nyt tahdotte tehdä ritarille sen palveluksen, jota olen teiltä hänen puolestaan pyytänyt, niin on hyvä, jollette… niin pyydän sitä joltakin toiselta; löytyneehän täällä Flottsundissa joku, joka voi ratsastaa arkkipiispan talolle tahi sinne, missä herra Niilo tänä iltana on löydettävissä, nopeammin kuin teidän hämähäkin jalkanne voivat teidät kulettaa…"
"Kummalliselta näyttää minusta kuitenkin", uskalsi veranleikkaaja väittää vastaan, "se ettemme yhtähyvin kantaneet ritaria ilman muuta kaupunkiin. Lyhempi tie olisi se ollut, kuin tämä kiertely metsän halki."
"Syö munia!" karjasi talonpoika ja näkyi tahtovan kääntää kaikki leikiksi, "mestari Luukas, te ette ajattele enempää, kuin hevonen ruokaa hakiessaan…! Jos herra Niilo olisikin hävinnyt taistelussa, niin olisimmeko silloin kantaneet ritarin vihollistensa keskelle… hä!"
"Ja jos niin onnettomasti olisi käynyt, josta Jumala varjelkoon… niin tahdotte te siis, että etsisin Niilo-herran käsiini mistä hyvänsä?"
"Niin, mestari, sitä tahdon!"
"Hm!"
Veranleikkaaja näytti arvelevan itsekseen, ja jokainen kuluva silmänräpäys lisäsi kauheasti sitä levottomuutta, joka Ingeborgia vallitsi. Hän tuskin uskalsi hengittää, siinä tuuhean kuusen takana kätkettynä seistessään. Mitä tuo tyhmännäköinen mutta samalla viekassilmäinen mies itsekseen tuumaili, siitä Ingeborg ei voinut selville päästä. Ainoastaan sen näki hän selvästi, että se oli jotakin hänelle itselleen erittäin tärkeää, sillä muussa tapauksessa ei hän silmänräpäystäkään olisi arvellut saattaa sanaa kuolevalta ritariraukalta hänen uskotulle ystävälleen.
"Hyvä!" sanoi hän vihdoin, "minä menen, mutta kuinka saan herra Niilon uskomaan, että tuon sanan tältä ritarilta? Niin paljon hän ei minua tunne, että lähtisi juoksemaan ainoastaan sanojeni perusteella, etenkin niin uskomattomassa asiassa, kuin tämä."
Hänen vielä puhuessaan, veti talonpoika esiin puukkonsa ja leikkasi poikki sinikeltaisen olkavyön, veti sen varovasti maassa makaavan ritarin alta ja antoi sen veranleikkaajalle.
"Kas tässä", sanoi hän, "on todistus sanoillenne, arvelen minä. Tämän olkavyön tuntee Niilo-herra hyvin, ja…"
Hän keskeytti hetkeksi, vielä kerran nopeasti miettiäkseen läpi sen suunnitelman, jonka oli varmaankin metsän läpi kulkiessaan tehnyt, sitten kun ensimmäinen ajatus pälkähti hänen päähänsä, silloin kun hän näki ritarin sortuvan ylivoiman edessä, ja kun taistelun kulku jätti hänet niin turvattomana kohtalon omaksi.
"Tänne rannalle saatte tuoda Niilon", lisäsi hän sitten, "on tarpeetonta hänen tulla komeudella ja loistolla, minä tunnen herra Steenin jo vanhastaan ja tahdon hoitaa häntä oman mieleni mukaan. Täällä on Niilo-herraa vastassa luotettava mies, joka on johdattava hänet mökkiini!… Oletteko nyt ymmärtänyt minua, mestari Luukas?"
"Luulenpa ymmärtäneeni, mies hyväni!" vastasi veranleikkaaja,"Niilo-herran pitää tulla yksinään."
"Hm!" mumisi talonpoika ja lisäsi hetken mietittyään: "oli aika, jolloin olin mahtavampi, kuin nyt näyttää; kuitenkin arvelen vieläkin olevani kylliksi mahtava ollakseni teille avuksi, jos hätä teitä kerran ahdistaisi ja te tarvitsisitte ystävän kättä avuksenne. Silloin tarvitsette sanoa vain sanan Flottsundin lautturille, ja apu on tuleva. Mutta kauvempaa, kuin kaksi tuntia keskiyön jälkeen en minä odota. Jos Niilo-herra tulee senjälkeen, niin on jo myöhäistä!"
"Voi sattua niinkin, ja kiitänpä teitä lupauksestanne… Tarkoitan tietysti, ettei ritari anna odottaa itseänsä!"
Nyt vihdoinkin lähti veranleikkaaja. Talonpoika seisoi kauan ja kuunteli hänen askeleitaan, ja kun niitä ei enää voinut kuulla, katsahti hän ritariin, arveli hetken ja lähti sitten kiiruusti rantaan.
Ingeborg ei voinut vastustaa haluaan, vaan hiipi kuolonunessa makaavan ritarin luo. Tämä makasi aivan liikkumatta, mutta kiiltävän kypärin ristikon läpi kuuli hän kuitenkin raskasta hengitystä. Hän laskeutui alas ja siirsi vapisevin käsin kypäriristikon syrjään, ja siinä näki hän ritarinsa kasvot kauniimpina, niin arveli hän, kuin koskaan ennen, vaikka ne olivatkin kuolonkalpeat.
"Steen, Steen!" kuiskasi hän ja hänen katseensa ikäänkuin imeytyi kuolevan silmiin.
Voi, hän olisi tahtonut antaa henkensä, jos sillä olisi voinut pelastaa tuon rakkaan, rakkaan ritarinsa. Mutta tämä makasi jäykkänä ja kylmänä, ei yksikään lihas värähdellyt hänen kasvoissaan. Mutta Ingeborg ei tuota huomannut, vaan puhutteli häntä, ikäänkuin hän olisi kuullut hänen sanansa.
"Hyvä ystävä, joka sinua rakastaa, on luonasi, Steen!" sanoi hän, ja kyyneleet valuivat virtanaan ja ikäänkuin helmisateena lankesivat taistelijan päälle. "Ole turvassa, ole rauhassa, Jumalan äiti on auttava… niin, Jumalan äiti ja pyhä Eerik-kuningas!"
Olikohan se puiden latvojen takaa nousevan kuun leikkiä, vai tuulen huminako sai hänet näkemään sitä, mitä hän itse asiassa ei nähnyt — mutta ritarin huulethan vetäytyivät hymyyn? Kuulikohan hän nuo sanat, jotka puhtain ja alttiiksi antavaisin rakkaus maailmassa kuiskasi, tunsikohan hän äänen, joka puhui? — Ingeborg ei sitä tiennyt, mutta siinä jännityksessä, jossa hän oli, uskoi hän sen.
"Tännepäin Matti!… Tänä yönä on herrani arkkipiispa saava paremman saaliin, kuin hän koskaan on uneksinutkaan!"
Talonpoika sieltä nyt palasi ja kilpaa kuun säteiden kanssa pakeniIngeborg metsän pimeyteen.
Heti sen perästä tulivat molemmat miehet paikalle, jossa ritari makasi, nostivat hänet hiljaa ylös ja kantoivat hänet alas rannalle.
"Olisi syytä minun seurata sinua, Sigge", sanoi lautturi Matti, sittenkun ritari oli laskettu veneeseen.
"Ei!" sanoi talonpoika jäykästi. "Kun ritari tulee, on sinun tehtävä, niinkuin olen sanonut… Veranleikkaaja on viekas kettu, mutta minua hän ei petä. Minä olen päättänyt nähdä tänä yönä Niilo Sturen sydänveren, ja voi, jos hän pääsee kynsistäni!"
Hän hyppäsi veneeseen, joka alkoi hiljalleen kulkea virran mukana.
Ingeborg seisoi rannalla, voimatta sillä hetkellä keksiä mitään keinoa rakastettunsa pelastamiseksi tuon kauhean miehen vallasta, jonka hän nyt tiesi olevan arkkipiispan joukkoa. Ja levottomuus ja tuska yhä vain kiihtyivät kun hän kuuli, että kaikki oli vain juonta, joka koski Niilo-herraa, ja että Steeniä käytettiin syöttinä houkuttelemaan häntä pyydykseen. Kauhea oli tuo havainto, jonka hän nyt teki. Vilunväreet kulkivat hänen ruumiissaan, ja hänen ajatuksensa silmänräpäykseksi seisattuivat näin paljon pirullista ilkeyttä huomatessaan.
Yksi asia oli hänellä selvänä ja selvisi yhä enemmän sitä myöten kun ajatukset taas pääsivät liikkeelle, — se oli, että hänen läsnäolonsa oli ainoa mahdollisuus, joka voisi pelastaa niin hyvin herra Niilon kuin hänen oman ritarinsakin. Ja tämä ajatus valtasi hänet kokonaan, niinkuin merkki ylhäältä. Hän ikäänkuin vihki itsensä pyhään tehtävään, jonka tahtoi suorittaa, tahi sitten kuolla.
Mutta ensimäisenä ehtona oli pitää poiskiitävää venettä silmällä ja mennä yli toiselle rannalle. Mutta se ei ollut mikään helppo asia, sillä hän ei voinut kääntyä murhamiehen uskotun puoleen, ja ilman häntä ei ollut mitään mahdollisuutta mennä joen yli. Ja jokaisen kuluvan silmänräpäyksen aikana eteni vene yhä enemmän. Sen tähden päätti hän ensiksikin rantaa pitkin seurata Siggeä, ja siinä samassa häämöitti myöskin heikkona toivona löytää jokin vene kauempana, tahi pahimmassa tapauksessa huutaa Siggelle ja kutsua häntä yli viemään. Ainahan hän jostakin löytäisi syyn, joka kuuluisi murhaajasta otaksuttavalta. Ja sen enempää sillä hetkellä tuumaansa miettimättä kiiruhti hän eteenpäin, nopeana ja äänetönnä kuin kedon poikki kulkeva kuun varjo.