Pyhän Katariinan luostarikirkossa.
Harvalla Ruotsin kaupungilla on ikäänsä nähden niin vähän muinaismuistoja kuin Skaralla. Tuomiokirkko yksin on siellä suurena ja juhlallisena keskellä pientä kaupunkia muistuttamassa mennyttä suuruuden aikaa, joka ei enää konsanaan palaa. Keskiajalla oli tämä kaupunki vielä maan suurimpia; siellä oli linna ja koko joukko kirkkoja ja luostareja. Eräs niistä oli Mustaveljesten luostari, jota keskiajan loppupuolella vielä kutsuttiin pyhän Katariinan kirkoksi.
Pyhän Katariinan luostarikirkkoon kulki eräänä kauniina kevätiltana juhlallinen saatto laulavia munkkia, palavat vahatuohukset kädessä. He kantoivat keskessään ruumisarkkua, joka oli verhottu paarivaatteella, johon oli ommeltu Gumsehufvudien vaakuna. Heidän jälessään astui korkea ritari, joka talutti rouvaansa käsivarresta. Heidän kummallakin puolen kävi nuori poika, kumpikin lujarakenteisia ja ryhdikkäitä, vaikka toisen kasvot olivatkin leppeät ja hennot kuin naisen. Muutamia asemiehiä, joiden vaatteissa oli Natt och Dag-suvun vaakuna, tuli tämän pienen saaton perässä.
Munkit lauloivat ja kaksi kuoripoikaa heilutti kultaisia savutusuurnia. Kevätilta oli leppoinen ja rauhallinen ikäänkuin luonnonkin sydän olisi sykkinyt yhdessä näiden ihmisten sydänten kanssa, jotka tässä viettivät hurskasta muistojuhlaansa.
Kirkossa kulki saatto pyhän Kaarinan kuoria kohti, jota valaisi runsaasti suuret mustilla maalauksilla koristetut vahakynttilät. Pyhimyksen kuva hohti keskellä loistavaa valopiiriä, josta valoa levisi muillekin esineille, joista huomiota veti puoleensa etupäässä eräs kallisarvoinen alttaritaulu, joka esitti tapahtumia Vapahtajan elämästä ja jonka ritari Fjalar Orminpoika oli jo kauan sitten lahjoittanut kirkolle.
Munkit asettivat arkun kuorissa olevalle alustalle, joka oli sitä varten erityisesti laadittu, ja sitten he asettuivat sen ympärille laulamaan sielumessua. Ritari rouvineen ja poikineen olivat silloin polvillaan ja rukoilivat syvällä hartaudella Herraa ja Pyhää Katariinaa vainajan sielunrauhan puolesta. Mutta ovelta kuului tällöin askeleita, jotka lähestyivät kuoria, ja rukoilijain ympärille asettui korkeita, hopeahapsisia haamuja. Viimeisen sävelen tauottua jäivät polvistuneet vielä vähäksi aikaa rukoilemaan, mutta sitten he nousivat ylös ja ritari kääntyi kirkkoon päin. Hän astahti hämmästyneenä askeleen taaksepäin, mutta ei ehtinyt lausua mitään, ennenkuin vanhin vieraista, jolla oli komea vanhuksen pää ja mitä jaloimmat piirteet, lausui:
"Älkää panko pahaksenne, Niilo Sture, aika on tärkki, me olemme matkanneet yötä päivää Tukholmasta tänne teitä tavataksemme."
"Tärkeitä asioita lienee siis kysymyksessä, Pentti vaari!" virkkoi ritari.
"Kaarlo-kuningas on kuollut!" vastasi vuorimies.
Tämä tärkeä uutinen ei tehnyt erityisempää vaikutusta Niiloon. Tosin hän hämmästyi, sillä hän ei ollut odottanut vanhan kuninkaan näin pian kuolevan; mutta hänestä tuntui kuitenkin sangen luonnolliselta kuulla Kaarlo-kuninkaan nimeä mainittavan Fjalar Orminpojan, viheriän ritarin, nimen ohella, ja hän oli nyt niin vaipunut siihen maailmaan, jossa he olivat yhdessä tai toisiaan vastaan vaikuttaneet, että tämä sanoma tuntui hänestä vaan kuin kellojen soitto heille kummallekin, tahi paremmin sille ajalle, joka oli ollut heidän.
Mutta vanha vuorimies oli niin sanovan näköinen, hänen huulensa vapisivat, hän tahtoi jatkaa puhettaan. Tämä veti ritarin ajatukset muistojen parista todellisuuden piiriin.
Ukko jatkoi:
"Minä ja nämä muut, jotka ovat seurassani, tahdomme sanoa teille sanasen, niinkauan kuin on aika… Me tahdomme, ja koko Taalainmaa ja Västmanland tahtovat samaa, että sinä, Niilo, rupeat valtakuntaa johtamaan…"
Ilo välähti Niilo Sturen jaloilla piirteillä; mutta niistä loisti samalla nöyryys. Hän voi samalla tyyneydellä ottaa vastaan kohtalon määräykset, olivat ne synkkiä tai valoisia. Mitä nämä rehelliset vuorimiehet hänelle nyt esittivät, oli jo kauan ollut hänen mielessään. Olihan aivan asian mukaistakin, että hän, joka oli saanut isänmaan vapautetuksi väkivallan käsistä, pitäisi yhä edelleenkin sitä pystyssä. Tämä paikkakin, hänen pyhimyksensä kirkko, jossa viheriän ritarin tomu lepäsi, puhui hänelle samaa kieltä kuin vanhukset. Hän ei ollut säästänyt mitään, ei henkeään, vertaan eikä yksityistä onneaan Ruotsin tähden, ja nyt hänet kutsuttiin kädellään tukemaan sitä rauhaa, jonka hän oli sille hankkinut. Eikö hänellä siis ollut oikeus iloita — voiko hän hetkeäkään epäillä vastausta antaakseen?
Mutta hän epäili kuitenkin.
"Niin kiireisiä sanomia en luullut Pentti-vaarin minulle tuovan."
"Olkoot ne yhtä hyviä kuin kiireisiä", lausui ukko vilkkaasti. "Sillä tietäkää, että tuuli on kääntynyt teidän saattaessanne vanhaa ystäväänne pyhään Kaarinaan. Herra Steen Sture on saanut linnat kuninkaan omasta kädestä, ja ellette ole veräjällä vastassa, viepi hän valtakunnan käsistänne."
"Steen Sture!" huudahti Niilo niin syvällä surulla, että tuntui siltä kuin maailmassa ei voisi sen suurempaa surua olla hänelle kuin tämä.
Kului hetkinen kenenkään mitään lausumatta. Kaikki läsnäolijat näkivät selvästi, että ritarissa nyt kuohuvat tunteet tarvitsivat aikaa asettuakseen, eikä kukaan senvuoksi suinkaan saattanut sanallakaan häiritä äänettömyyttä. Mutta Niilo Sture taisteli ankaran taistelun, ja vähältäpä oli, ettei hän sortunut. Hänen osansa oli siis aina joutua petetyksi! Ennemmin hän olisi uskonut, että Tukholman linna oli vajonnut maahan, kuin sitä, että Steen Sture voisi hänet niin pettää.
Hän muisteli viime vuosien tapahtumia, ja hän näki nyt selvästi, miten heidän tiensä olivat eronneet, ja myöskin miksi niin oli tapahtunut, vaikkei hän tahtonut vielä tänä hetkenä lausua sanaa petos, ei sisimmässä sydämessäänkään. Hänen selkänsä takana oli harjoitettu ilkeätä peliä, jolla tahdottiin korjata pois hänen työnsä hedelmät. Ja tämä ajatus siitti heti uuden, nimittäin, että hän tahtoo miekallaan särkeä heidän katalan verkkonsa ja näyttää maailmalle, että hänen valtansa oli siksi lujalla perustalla, ettei sitä voinut yhden ystävän uskottomuus kukistaa.
Hän nosti päänsä. Uljuus ja sankarillisuus hehkui hänen katseessaan, hänen otsallaan ja poskellaan. Kaikki odottivat hänen lausuvan sanan, joka saisi aikaan hänen valitsemisensa Ruotsin valtakunnanhoitajaksi.
Mutta ritari katsahti pyhimyskuvaan, joka loisti kirkkaan vahakynttilän valossa; sitten hän katsoi viheriän ritarin verholla peitettyä arkkua, ja silloin muuttui uljas katse suruiseksi, ja pää vaipui kätten varaan.
Oli eräs seikka, joka aina vaikutti Niilo Sturen sieluun ja joka nytkin saapui sinne sovittavana voimana. Se oli isänmaa. Niin pahaa kuin hänen täytyikin ajatella ystävästään, oli kuitenkin yksi asia varma, se nimittäin, että mitä hän lienee tehnytkin, hän on tehnyt kaiken Ruotsin hyväksi — senkin, joka näytti petokselta. Tämä ajatus palautti tasapainon taas ritarin sieluun ja antoi hänelle voimaa nähdä ympärilleen ja katsoa pois varjopuolesta, joka oli häntä kohden kääntynyt ja koettaa ajatella häntä vaan sinä valoisana, voimakkaana sankarina, joka oli voittanut niin monta taistelua Ruotsin hyväksi. Hän muisti, kuinka hän heilutti miekkaansa Upsalassa, hän näki hänen taistelevan ja voittavan Runnin maalla ja taistelevan kuin tosi ritari taistelee Dal-joella, ja Niilo ajatteli silloin, mikä joustavuus oli tuon miehen mielessä, joka oli aina ja kaikissa vaiheissa pysynyt Kaarlo-kuninkaan rinnalla yhtä uskollisesti ja kenties, kun hän oikein punnitsi entisiä tapahtumia, uskollisemminkin kuin hän itse.
Silloin hän käänsi katseensa vuorimiehiin ja Pentti-ukkoon, joka oli puhetta johtanut, ja hänen koko sielunsa loisti silloin hänen silmistään.
"Sanomasi kuului niin omituiselta, vanhus", sanoi hän, "että jos joku muu kuin sinä olisi sen tuonut minulle, olisi se voinut maksaa hänen henkensä, sillä minä olisin pitänyt sitä juoruna… Mutta on mahdollista, että tietosi on tosi, ellei sinua itseäsi ole narrattu, mutta… se ajatus, jonka sen lisäksi lausut, on viiltänyt sydäntäni kuin kaksiteräinen miekka."
Pentti ukko kertoi silloin mitä Tukholmassa oli nähnyt ja kuullut. Hän kertoi tavanneensa Steen-herran parvensillalla, jossa ritari oli käyttäytynyt hyvin omituisesti. Sitten oli kaupungissa levinnyt tieto kuninkaan kuolemasta ja siitä, että Steen-herra oli saanut linnat. Ja nämä linnathan olivat aina kuuluneet Ruotsin ensimmäiselle hallitusmiehelle, olkoon hän ollut sitten kuningas tai valtakunnanhoitaja. Silloin oli Pentti ymmärtänyt, että Niilo-herralle oli lähetettävä pikaviesti, mutta se oli oleva semmoinen, joka osasi puhua ja toimia niin uskottavasti ja pontevasti, että ritari voi häneen luottaa. Sillä, ellei hän tahtonut päästää valtaa ja kunniaa kerrassaan käsistään, oli hänen toimittava heti. Näin puhui vuorimies Pentti Niilo Sturelle ja lisäsi vielä kerran lyhyellä ytimekkäällä kielellään kehoituksen, että Niilo panisi viipymättä arpakapulan liikkeelle kutsumaan kokoon valtiopäiviä, joilla valittaisiin valtakunnanhoitaja. Hän meni takuuseen siitä, että Niilo valittaisiin eikä kukaan muu.
"Etkö huomaa, Pentti vuorimies", kysyi Niilo, kun vanhus oli lopettanut, "etkö huomaa, että jos tätä neuvoasi seuraan, niin sytytän uudestaan eripuraisuuden liekin Ruotsin maille, ja ken tietää, enkö joutuisi lopuksi tarttumaan miekkaan Steen Sturea vastaan."
"Kyllä, kuten sanotte, niin voi käydä, jos viivyttelette…"
"Ei", huudahti Niilo, "älkää puhuko siitä, te rehelliset Taalain miehet! Niilo Sture ei milloinkaan rupea sen vihamieheksi, joka on ollut valmis uhraamaan henkensä ja verensä Ruotsin edestä, ei milloinkaan… kuuletteko sen? Silloin vasta olisi kunniani tahrattu, ja omat poikani lausuisivat häpeällä nimeäni, jos minä, joka olen aina pitänyt Engelbrektin nimeä huulillani, epäilisin, kumpi on tehtävä, kun on kysymyksessä toiselta puolen Ruotsin rauha ja toiselta puolen oma valtani. Ei, tulkoon Steen Sture valtakunnan johtajaksi… hän on ritari, aito ruotsalainen; hänen rinnallaan tahdon seista, niinkauan kuin Jumala taivaassa suo veren lämminnä virrata suonissani!…"
Vuorimies ei ollut puhunut tyhjiä; ne sisälsivät totuuden epäilemättä, sen he kumpikin hyvin tiesivät, kuten kaikki muutkin, jotka olivat tässä läsnä kuulemassa ritarin vastauksia. Mutta juuri senvuoksi esiintyi Niilo Sture heidän silmissään niin ylevänä, niin majesteetillisena kieltäytymisessään; hän ikäänkuin polki jalkainsa alle kaikkia maallisen elämän viettejä. Ihana oli hän johtaessaan miehiään sodan verileikissä, mutta ihanampana kuin hän nyt oli, eivät he olleet häntä milloinkaan nähneet. Hän teki läsnäolijoihin sen vaikutuksen, kuin Engelbrekt olisi katsonut hänen silmistään ja kuin vapaudensankari itse olisi puhunut hänen suustaan.
Briita-rouva katsoi ylpeydellä herraansa ja risti hurskaalla hartaudella kätensä rukoukseen. Svantekin, joka ei milloinkaan osoittanut ventomielisyyttä, pyyhki silmistään kyyneleitä nähtyään, kuinka vaikea taalalaisvanhusten oli pidättää liikutustaan.
"Se on sanani!" lisäsi Niilo, "viekää se kanssanne koteihinne. Kun Ruotsi kutsuu, niin tiedän, että silloin yhdymme miekka kädessä torjumaan vaaraa luotamme. Niin varmaan kuin en vielä milloinkaan ole miekkaani paljastanut itseni tähden, en sitä tule vastedeskään tekemään, ja kuulkoon minua Jumala ja Pyhä Eerik-kuningas!"
"Jumala ja Pyhä Eerik suojelkoon teitä, herra Niilo!" änkytti vanhus liikutettuna ja astui askeleen Niiloa kohden, joka tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lämpimästi. "Jumala suojelkoon teitä… Mutta sen sanon kuitenkin yhä ja siinä pysyn, että suuri onni olisi Ruotsinmaalle, jos teidän kätenne johtaisi sen kohtaloa."
"Minun käteni, Pentti-vaari?" keskeytti Niilo ja lisäsi surumielisesti hymyillen: "Jumala itse johtaa Ruotsin kohtaloa, hän eikä kukaan muu!"
Mutta samaan aikaan kuin ritari voitti tämän jalon voiton itsensä yli, ja kun kaikkein sydämet lähestyivät häntä, ja kun tunteet yhtyivät kaikille yhdeksi pyhäksi innostukseksi uhrautumaan isänmaan edestä, jonka innostuksen ruumiillisena ilmestyksenä tämä ritari seisoi heidän keskellään miehekkäänä, suurena ja kunnioitusta herättävänä, — niin samaan aikaan hiipi tummia haamuja äänettömin askelin kirkon seinän viertä myöten pyhän Katariinan kuoriin.
Aurinko oli laskenut, oli tullut leppeä hämärä. Kirkon syvät, pienet väri-ikkunat eivät laskeneet suurestikaan valoa lävitseen, joten temppeli oli ihka pimeä, lukuunottamatta sitä paikkaa, jossa vanhan ritarin ruumis oli ja sen lähintä ympärystää, jota vahakynttilät valaisivat. Niiden vähäisten pylväiden taitse, jotka jakoivat kirkon kahteen laivaan, voi sen vuoksi ken tahansa hiipiä aivan näkymättömänä valopiirin rajalle asti.
Mutta äkkiä avattiin suuri kirkon ovi, ja eräs henkilö juoksi kiivaasti keskilaivan läpi. Se tapahtui ritarin juuri lausuessa viimeisiä sanojaan. Kaikki kääntyivät oveen päin, josta eräs nuori talonpoika tuli juosten. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hillitön kauhu kuvastui hänen nääntyneistä piirteistään. Hän saattoi tuskin hengittää. Hän sai kuitenkin änkytetyksi.
"Herra Niilo Sture… oletteko te herra Niilo Sture?"
"Olen", vastasi tämä katsoen kummastuneena nuorukaista ja kysyi ystävällisesti: "mitä tahdot minulta?"
"Jumalan nimessä, ankara herra", vastasi poika, "henkenne on vaarassa… en voi sanoa enempää, mutta rientäkää pois täältä, minä kerron sitten kaikki… Tulkaa perässäni, murhamiehet voivat tulla minä hetkenä hyvänsä!"
"Rakas ystävä", vastasi Niilo hymyillen säikähtyneelle pojalle, "mikähän vaara minua voisi täällä kohdata… tämä on pyhä paikka."
Muutkin kirkossa olijat hymyilivät. Nuorukainenhan oli ilmeisesti pelosta mieletönnä. Vuorimiehet tosin pelkäsivät kavallusta rakasta päällikköänsä vastaan, mutta aivan toisella tavalla kuin tämän talonpojan esittämä. Samaa arvelivat Niilon koetellut asemiehet, Brodde ja Hollinger, jotka seisoivat vuorimiesten sivulla. He olivat tunnetut suorastaan hämmästyttävästä tarkkanäköisyydestään, mutta hekään eivät voineet käsittää, mikä vaara tässä voisi ritarin henkeä uhata.
Poika huomasi nyt, että hänen täytyi puhua selvemmin, että häntä uskottaisiin. Hän kertoi senvuoksi, mitä oli tapahtunut ja mikä oli saanut hänen lähtemään pikaratsastuksella Skaraan.
"Olen Bjurumista", sanoi hän, "ja siellä makaa eräs teidän miehiänne kuoliaaksi ruhjottuna… hänen nimensä oli Faste; hän minut lähetti…"
Nyt heräsi kuulijoissa tarkkaavaisuus. Etupäässä koski tieto Hollingeriin. Hän astui eteenpäin ihan talonpojan viereen. Mutta Niilo kysyi Broddeen katsoen:
"Eikö Faste ollut mukanamme koko matkan tänne tultaessa?"
"Hän pyysi Örebrossa minulta lupaa lähteäkseen Visbyhyn, jossa hänellä on sukulaisia; hän sanoi matkustavansa erään kuolemantapauksen tähden… Minä kielsin, mutta tiedättehän, millainen mies hän oli. Hän osasi tapella kahden edestä, ja hän voi kyllä olla niin huolimaton itsestään, että hän ymmärtää kiellon myöntämiseksi, sillä seuraavana päivänä Örebrosta lähteissämme oli hän kadonnut… En ole siitä mitään maininnut, ja te olette matkustanut Briita-rouvan kanssa edellä, ettette ole huomannut hänen poissaoloaan. Minä tahdoin jättää asian selvittämisen siksi kun hän palaisi…"
"Toden totta, täällä on huuhkajia puissa!" huudahti Hollinger nyt. "Faste-raukkani näki ne jo etäältä… Mutta te saatte kiittää häntä siitä, että olette välttänyt suuren vaaran, herra Niilo, siitä olen niin varma, että panen punaisen vereni siitä pantiksi… Yöllä tuli Faste Örebrossa luokseni ja kuiskasi: 'uskotko minusta pahaa?' — Minä nauroin työntäen hänet luotani. Mutta hän kuiskasi vielä: 'sinä, Hollinger, ja Niilo-herra, olette tehneet hyvää minulle, minä tahdon sen teille palkita!' — Niin hän sanoi, ja sitten en häntä enää nähnyt… Nyt on neuvoni, että olemme varuillamme! Sillä varmasti uhkaa vaara meitä, ja Faste on mennyt teidän tähtenne kuolemaan…"
"Puhu pian, mitä tiedät!" kääntyi Niilo talonpojan puoleen, joka jatkoi:
"Tänä aamuna tuli joukko kuninkaan huoveja ratsastaen Bjurumiin, jonka pihalle he asettuivat. Minä olin siinä puita hakkaamassa, kun eräs heistä tuli kysymään minulta, oliko Niilo-herra kartanossa. Ei, vastasin minä. Mies meni silloin toisten luo, ja minä kuulin heidän silloin sanovan toisilleen, että Sigge antaisi heille määräyksen tultuaan taloon. Minä rohkenin silloin kysäistä, millä asioilla he kulkivat, mutta en saanut vastausta. Silloin vähän ihmettelin, mitä he oikein hommasivat. Mutta kun Siggeä ei tullutkaan, niin pisti päähäni ajatus rientää heidän edelleen, sillä he tulivat Gudhemistä, ja olivat kulkeneet niin muodoin Hornborgajärven itärantaa…"
Niilo Sturen kasvoissa näkyi selvät kärsimättömyyden merkit miehen liiallisen perinpohjaisuuden tautta, mutta hän tiesi liiankin hyvin kuinka mahdotonta oli saada häntä siitä luopumaan, ja antoi hänen senvuoksi jatkaa omalla tavallaan.
"Kulkiessani tietä myöten", jatkoi mies, "näin joukon miehiä, jotka ovat olleet kauan Tivedenin seuduilla viimeisen herrainsodan jälkeen. Heidän etunenässään ratsasti kolme miestä, joista yhdellä oli teidän merkkinne, Niilo, musta ja valkea, yhdellä oli kolme lumpeenlehteä, ja eräs oli puettu mustaan viittaan, häntä kuulin kutsuttavan veranleikkaajaksi ja Luukas-mestariksi, mutta lumpeenlehtimiestä sanoivat toiset Siggeksi. Kun tulin niiden kahden lehmuksen luo, jotka kasvavat niin komeasti, niiden jotka ritari Kaarlo Orminpoika istutti omin käsin sen päivän muistoksi, jona Kaarlo-kuningas vei hänen tyttärensä, Kaarina-neidin, morsiustuoliin… niin, kun olin niiden luona, niin hekin tulivat kaikki sinne.
"'Ei tämä näytä siltä, että Niilo-herra on ratsastanut tätä tietä', sanoi se mies, jota Siggeksi kutsuttiin kääntyen teidän asemiehenne puoleen, — 'mutta siltä se näyttää, että sinä, Faste, olet meidät pettänyt.'
"'Olen tehnyt sen mukaan kuin minulle on älyä annettu', vastasi Faste, 'niinpä tekin arvelette, että hän on kulkenut tätä suuntaa Länsigötanmaalle, ja kun sanoin hänen menneen Vadstenaan, ette uskoneet minua… Te, Gumme, joka tunnette minut ennestään, ja joka olette vietellyt minut uskottomaksi Niilo-herralle, te tiedätte kyllä, ettei minun älyni riitä pitkälle…!'
"Gumme oli veranleikkaaja, ja hänellä oli silmät kuin käärmeellä. Kun hän nyökkäsi asemiehellenne, oli kuin paholainen itse olisi istunut hevosen selässä nyökkäämässä. Minua kammotti piilossani lehmuksen alla. Hän ja Sigge keskustelivat toistensa kanssa, ja sitten he taas kääntyivät Fasteen, ja Sigge sanoi:
"'Sinun kallossasi on enemmän viekkautta kuin kukaan olisi uskonut, ja olipa vähältä, ettet voittanut peliä. Mutta jos tyhmyytesi on tähän asti pettänyt minua ja Luukas-mestaria, niin ei sitä enää tapahdu. Kun sanoin sinulle, että valehtelit, koettaissasi saada minua uskomaan, että herrasi oli mennyt Vadstenaan, ja kun minä väitin hänen menneen Skaraan, niin keksi juonikas pääsi solmun, joka maksaa sinulle nyt paljon. Sanoit kuulleesi Niilon viimeksi Örebrossa puhuneen Bjurumista, ja minä uskoin sinua, kun viheriä ritari oli syntynyt täällä, joten oli sopivaa, että hän saisi täällä levätäkin kuoltuaan… Mutta Niilo ei olekaan Bjurumissa… hän on päässyt kulkemaan vapaasti seurueineen Skaraan…' 'Vadstenaan, tarkoitat!' sanoi Faste, mutta sai silloin sellaisen iskun, että horjahti hevosen selästä sivulle, ja vielä toisen, että hän putosi maahan. Minä ryömin peloissani lehmuksen juurella olevain pensaitten alla, ja Sigge huusi miehille: 'sukkelaan Skaraan, miehet… Luukas-mestari tulee kanssanne… Mies on valehdellut, sillä yöllä Vadstenasta tullut sanantuoja kertoi, ettei siellä ollut ritaria nähty ensinkään, ei kaupungissa eikä tiellä… Skaraan senvuoksi, siellä saatte vaivainne palkan!' Silloin miehet lähtivät; Luukas-mestari oli heidän seurassaan, ja Sigge ratsasti kuninkaan huovien luo, jotka olivat kartanossa. Teidän asemiehenne makasi tien ohessa kuoleman kanssa kamppaillen. Minä menin hänen luoksensa, ja hän näki heti, etten minä ollut hänen murhamiestensä joukkoon kuuluvia.
"'Lähde Skaraan!' sanoi hän, 'sano siellä Niilo-herralle, että hänen henkensä on vaarassa!' Enempää hän ei ehtinyt sanoa, sillä hänen silmänsä kääntyivät nurin samassa. Minä riensin voudin luo ja sanoin hänelle, kuinka asian laita oli. Hän antoi minulle tallista parhaan hevosen, jolla olen tullut tänne."
Synkkiä ajatuksia nousi miehen puheen johdosta Niilo Sturen mieleen. Hän näki ympärillään vaaroja, joita ei ollut voinut aavistaakaan. Ja häntä suretti enemmän kuin tahtoi itselleenkään myöntää, että hänen täytyi taistella vihollisia vastaan, jotka saattoivat käyttää niin katalia aseita.
"Olin sentään luullut", sanoi hän, enemmän itsekseen, kuin ympärillä seisojia varten, "ettei Eerik Kaarlonpoika eikä kukaan muukaan herroista olisi kuitenkaan ruvennut henkeäni vainoomaan." Sitten hän lisäsi ääneen, laskien kätensä pojan olkapäälle: "Mutta kiitos sinulle ratsastuksestasi… Jos Herra suo minun päästä vaarasta, josta asemiesraukkani yritti minua varjella, niin lähden Bjurumiin ja laulatan messun hänenkin edestään ja nyt lähdemme täältä!"
Etäämpää kirkosta kuului omituinen ääni ikäänkuin joku olisi sivellyt kämmenellään kiviseinää. Brodden ja Hollingerin tarkat korvat olisivat varmaankin huomanneet sen, ellei samassa olisi vahakynttiläin valopiiriin lennähtänyt muuan pieni lintu, joka oli eksynyt kirkon holvikaton alle. Se tuli heitä kohtaan lentäen ja katosi taas tehtyään pari kierrosta kuorin ympäri. Tämä seikka ynnä se ajatus, ettei kirkossa tietystikään voisi mitään vaarallista tapahtua, piti luonnollisesti kaikki rauhallisina. Niilo-herra tarttui Briita rouvan käsivarteen, ja vuorimiehet astuivat syrjään.
Mutta silloin astui Hollinger esille. Hänen kasvoillaan asui nyt juhlallisuus, joka suuresti erosi siitä vihaa ja kostonhimoa uhkuvasta ilmeestä, joka niillä oli näkynyt Fasten kuolemasta kerrottaissa. Hän asettui herransa eteen ja otti nuttunsa alta kokoontaitetun paperin.
"Minullakin olisi täällä vähän toimitettavaa, jos sallitte, sillä se koskee todella teitä yhtä paljon kuin minuakin…"
Niilo katsoi häneen ominaisella hyväntahtoisuudellaan ja nyökkäsi myöntävästi.
"Kuten muistanette", lausui Hollinger, "olin kerran teidän puolestanne lankonne, Iliana-rouvan, luona pitämässä silmällä Hammarstadin Briita-rouvaa, ja minun onnistui täyttää toivonne, niin että kaikki tuon ahneen rouvan rahankiristykset sekä veljeltänne että kuninkaalta lakkasivat paikalla. Pakotin sekä Briita-rouvan että hänen katalan palvelijansa antamaan kirjoituksen, jossa he tunnustivat kavalat tekonsa, ja palvelija tunnusti vielä olevansa isäni murhaaja, kuten olen ennen kertonut teille. Tämän kirjoituksen jätin säilytettäväksi Upsalan kaniikille, herra Eerik Olavinpojalle, että hän antaisi sen neuvoston käsiin, jos jotakin tapahtuisi. Sen hän lupasikin tehdä, ja tässä se kirjoitus on!"
Hän antoi paperin Niilolle, joka luki sen.
"Nyt on tapahtunut muuta, kuten tiedätte, herra Niilo. Herra EerikAkselinpoika on pitänyt sanansa, jonka hän antoi pojallenne, Svantelle,Tukholman linnassa… Briita-rouvaa vastaan on nostettu oikeudenkäynti,ja senvuoksi…"
"Mutta sinun isäsi murhaaja…?" kysyi Niilo.
"Gumme on hävinnyt Hammarstadista, eikä kukaan tiedä, mihin hän on joutunut… Ehkä hän on jo kuollut, ellei, niin olkoon Jumalan tuomittavana… Mutta tämän paperin minä tahdon hävittää…"
Ja ennenkuin Niilo ehti vastata, tarttui Hollinger paperiin ja meni erään vahakynttilän ääreen pitäen paperia sen liekissä, kunnes se oli palanut, niin että sen viimeinen kulma, joka oli ollut hänen sormiensa välissä, putosi hiiltyneenä kivilattialle.
Kääntyessään huomasi hän kaksi suurta, loistavaa silmää katselevan itseänsä ja tunsi erään käden tarttuvan hänen käteensä. Se oli Svanten käsi. Hän ei voinut hillitä ihailuaan. Hän ei tosin puhunut mitään, mutta rehellinen Hollinger luki silmistä hänen ajatuksensa, ja hän näytti ylen onnelliselta, vaikka Fasten muisto panikin hänen karheille piirteilleen surumielisen leiman.
Niilo Sture tarttui hänen käteensä lausuen:
"Kuluttakoon se liekki kaiken pahan, joka on tähän asti seurannut minua ja rakkaitani… Poistakoon se pahuuden ijäksi päiväksi, ja eläkäämme me rauhassa yhdessä ne päivät, jotka Herra meille suo, voidaksemme sitten kohdata toisemme hänen luonaan taivaissa, jossa jokainen tuomitaan ansionsa mukaan!"
"Amen!" lisäsi vanhin arkun vieressä olevista munkeista. Hän kohotti siunaten kätensä ritarin ja hänen seuralaistensa yli. Sitten hän kohotti katseensa taivaaseen päin ja lausui juhlallisella, puoleksi laulavalla äänellä, joka teki varsin ihmeellisen vaikutuksen:
"Taivainen Isä!Poika!Hurskas Pyhä Henki!Sinua rukoilen,Synnistä meitäKaikkia päästäJa puhdista!"
Viimeinen sana oli tuskin lausuttu, kun kirkon ovi taas avattiin, ja kahden soihdun valossa näkyi aseellinen miesjoukko ulkona.
"Liian myöhään, ankara ritari! Liian myöhään", huudahti Bjurumin poika."He ovat tulleet!"
Kaikki katsoivat sinne päin, ja sieltä lähestyivät ne kaksi soihtua ja niiden takaa koko miesjoukko välkkyvine tapparoineen. Ja samalla ilmestyi kaikkien pylvästen takaa ja kaikista kirkon komeroista partaisia miehiä kuin taikaiskulla. Niiden keihäät ja kirveet kiilsivät kynttiläin valossa kuin käärmeen suomut, kun se matelee puunrunkoa myöten pahaa aavistamattoman lintusen pesälle.
Kuninkaan asemiesten tulo sekä ällistytti että rauhoitti Niiloa. Hän ymmärsi kyllin vaaran, josta mies oli puhunut. Mutta hän otaksui sen uhkaavan ainoastaan niiden sissien puolelta, jotka mies oli nähnyt, sillä eiväthän kuninkaan huovit mitenkään voineet tulla muussa tarkoituksessa kuin estämään kaikkea väkivaltaa. Briita-rouva oli tarttunut molemmin käsin hänen käsivarteensa; vastustamaton pelko oli vallannut hänet.
Leppeä Mauri asettui hänen rinnalleen koettaen rohkaista häntä hellällä rukoilevalla katseella. Vieressä seisova Svante pui nyrkkiä ja hänen säihkyvät silmänsä salamoivat vihasta.
Brodde, Hollinger ja Erkki veivät jo kätensä miekan kahvaan, ja vuorimiehet olivat uhkaavan näköisiä.
Ritari seisoi keskellä miesjoukkoa, näöltään säilyttäen koko tyyneytensä. Hänen huulillaan oli kysymys, mutta ennenkuin hän ehti sanaakaan lausua, astui Sturein vaakunalla varustettu mies esiin. Hän käyttäytyi aivan herrasmiehen tavoin, jonka valtaa ei muka kukaan uskaltanut eikä voinut vastustaa.
Hänen vieressään seisoi mustaan viittaan puettu mies, jonka teräviä piirteitä valaisi syvistä kuopista kaksi läpitunkevaa silmää. Niilo tunsi heti nöyrän veranleikkaajansa, Luukas-mestarin. Hän huomasi kyllä, että miehen ryhti oli toinen kuin ennen, Tukholmassa ollessa, mutta hän ei voinut vieläkään uskoa muuta kuin että miehet olivat saaneet selville hänen vihamiestensä kavalat juonet ja tulleet niiden perässä ollakseen vaaran hetkenä saapuvilla. Ja kesken ristiriitaisia ajatuksiaan iloitsi hän nähdessään Steen Sturen kilpimerkin. Se ei suinkaan voinut milloinkaan olla kavaltajan rinnalla. Tämä mies ja veranleikkaaja olivat hänen pelastajansa. Hän odotti vaan, että se mies, joka nähtävästi oli kuninkaan väen käskijänä, antaisi käskyn ottaa murhamiehet kiinni.
Mutta sitä käskyä ei kuulunut. Sen sijaan kääntyi mies suoraan häneen katsellen röyhkeästi ympärilleen.
"Nyt olette kaikki merrassani!" huudahti hän hieroen perkeleellisellä tyytyväisyydellä käsiään yhteen. "Ha, sinä Haukka, tällä kertaa ei nokkasi ulotu minun kypärääni asti, ennenkuin pääsi vierii jalkaisi väliin… Toivoisin vaan, että vanha herrani, herra David Pentinpoika, Jumala armahtakoon hänen sieluansa, olisi täällä… Hänen silmänsä saisivat riemuita teidän hurskaan laupeista silmäyksistänne!"
Niilo Sture rypisti kulmiaan, mutta Hollinger juoksi esille käsi nyrkissä aikoen lyödä maahan kavaltajan. Silloin ritarin otsa heti tasoittui, ja hän laski rauhoittavasti kätensä miehen olalle. Miehen sanoista päättäen ei hänellä tässä ollut odotettavana sellaista, joka voi hänen vihaansa herättää. Paikan pyhyyskin kielsi häntä käyttämästä väkivaltaa väkivaltaa vastaan.
"Rakas ystävä", sanoi hän Siggeen kääntyen, "miksi tulet Jumalan pyhään temppeliin miekoilla, keihäillä ja pahoilla sanoilla? Jos sima nousee liiaksi päähäsi, niin eikö se haihdu sieltä Herran alttarin ääressä?"
"Kuten sanot, Niilo Sture!" ärjäsi mies, "kerran nousi sima päähäni, ja sitä en milloinkaan unhota… Sen siman olivat sinun palvelijasi tehneet, mutta nyt ovat osat niin vaihtuneet, että sinä ja he saavat sen maksaa… Muistatko Ekolsundia ja taistelua Enköpingin tiellä!… Luulen, että siinä taistelussa kaatui tuo ritari, joka tuossa lepää… Siitä asti olen kalpaani hionut, ja nyt se juokoon verta kylliksensä vihdoinkin… Mutta järjestys vallitkoon, ja mieltäni ilahuttaa pehmentäissäni oikein sinun mielesi… Kuuleppa siis, mitä minulla on sinulle sanottavaa!"
Hän kääntyi erääseen keihäsmieheen viitaten häntä luokseen.
"Sinä saat viedä minulta viestin herra Eerik Kaarlonpojalle, jonka tavannet Uplannissa matkalla Upsalaan, sillä hän on laivastoineen Tukholman saaristossa. Sinä saat ratsastaa yötä päivää ja sanoa hänelle, ettei Niilo Sturea ole enää olemassa. Jos ritari antaa sinulle sen paperin, jota olen häneltä pyytänyt, niin sano, ettei Steen Sture ole monta päivää tämän jälkeen viipyvä Tukholman linnassa."
Hän katsoi Niiloon vetistävillä silmillään, ja voitonriemuinen iva vääristi hänen suunsa kamalaan irvistykseen, joka melkein lisääntyi Niilo Sturen otsalta sädehtivän ylevyyden edessä.
Pahan ja hyvän taistellessa tässä maailmassa — tapahtukoon taistelu joko Jumalan silmäin edessä tai ihmisten nähden — käy aina niin, että kuta ylevämpi jälkimmäinen on, kuta korkeammalle se on saanut lukemattomien taistelujen kautta kohonneeksi ja lähestyneeksi ijäistä totuutta, sitä synkempi, syvempi ja mustempi on edellinen. Ja se taistelu on sittenkin aina Mikaelin-taistelu. Totuus on siinä kuitenkin lopuksi aina voitolla, ehkä se näyttääkin toiselta ihmisten lyhytnäköisissä silmissä. Taivaan enkelit ovat kuitenkin aina todellisen voittajan todistajina ja ne kohottavat hänen kanssaan riemuisan hallelujan ikuisen tuomarin valtaistuimen edessä.
Pahuus tuntee sen itsessään, ja tämä voimattomuuden tunne juuri ilmenee uhkamielisenä ylenkatseen hymynä sen huulilla.
Niin oli Siggen laita nyt. Hän ei olisi voinut kestää Niilo Sturen katsetta, ellei hän olisi ottanut avukseen koko sitä suurten sanain myrskytulvaa, joka vihamielisestä sydämestä uhkuu ja joka ikäänkuin sitä runsaammin ja täyteläisemmin vuotaa, kuta vähemmän vaikutusta se saa aikaan.
Tarkoitus, miksi hän Niilon kuullen lähetti tuon viestin herra Eerik Kaarlonpojalle, oli tietysti se, että hän siten saisi yhtaikaa tietää viimeisen hetkensä lyöneen ja myöskin tuntisi oman työnsä hyödyttömyyden ja vihollistensa voiton. Sigge tiesi liiankin hyvin, ettei kuolema itsessään saattanut tätä miestä pelottaa, mutta hän älysi, että tieto Ruotsin lopullisesta häviöstä koskisi häneen sitä syvemmin. Ja sen ymmärsi hän kuten jokainen muukin, että valtakunnan häviö oli varma, niin pian kuin molemmat Sturet olivat poissa. Tämän kaksinaisen tarkoituksen luuli Sigge saavuttavansa lähettämällä uhrinsa kuullen heidän ja Ruotsin viholliselle tiedon hänen ja tavallaan myöskin Steen Sturen kuolemasta.
Mutta mitä Niilo Sturen sydämessä lieneekin tapahtunut, hänen kasvoissaan ei mitään muutosta näkynyt. Kenties antoi silmäys alttarin pyhiin kuviin hänelle tämän yliluonnollisen voiman. Eräs kuvista esitti Vapahtajaa raatihuoneessa sotamiesten riisuessa vaatteita häneltä ja pukiessa purppuramanttelia hänen ylleen ja asettaissa orjantappurakruunua hänen päähänsä. Joka olisi voinut tänä hetkenä tyvenesti verrata tätä ihmisjoukkoa ja arvostella vaikuttavia syitä ja voimia, ei olisi voinut olla huomaamatta yhtäläisyyttä, joka oli tämän pyhästä historiasta otetun alttaritaulun ja luostarikirkossa nyt tapahtuvan todellisuuden välillä. Sitä tuskaa, joka tänä hetkenä täytti tämän jalon ritarin sydämen, voitanee inhimillisellä mitalla mitaten kutsua hänen orjantappurakruunukseen. Jos hän antoi katseensa kulkea elämänsä läpi tutkien ja tarkastellen sen salaisimmatkin kätköt, ei hän voinut sittenkään löytää yhtäkään tekoa tai ajatusta, jonka tarkoituksena olisi ollut hänen oma kunniansa tai oma etunsa. Kaikki hänen pyrkimyksensä, koko hänen mielensä oli tarkoittanut yhtä ainoata — isänmaata. Sen onni ja vapaus oli ollut hänen nuoruutensa unelmain, hänen miehuutensa toiminnan esine. Ja nyt, juuri nyt kun hän luuli saaneensa työnsä valmiiksi, täytyisi hänen kuolla petturin käden kautta ja nähdä isänmaan joutuvan vääryyden ja juonten kautta häpeälliseen orjuuteen.
Senvuoksi kalvastui ritarin poski, senvuoksi paloi hänen silmissään niin synkkä tuli. Olisihan hän tosin voinut tarttua miekkaan niiden kera, jotka olivat hänen ympärillään, ja epäilemättä olisivat he voineet hyökätä vihollisten läpi kirkosta pois, mutta sellainen ajatus ei voinut juolahtaa Niilo Sturen mieleen. Hänessä paloi tuulahdus pyhän Eerikin henkeä, kuten jokaisessa tosi ritarissa, ja se kielsi häntä ryhtymästä verityöhön Herran huoneessa. Sen oli tuo kurja juontenpunoja harkinnutkin, ja hän oli toivonut koko matkan yllättävänsä saaliinsa jossakin niistä kirkoista, joissa saattue lepäsi öisin. Mutta Niilon asemies, joka antoi henkensä palkaksi siitä, että ritari oli ajatellut hänestä hyvää oli tahtonut tehdä tämän tuuman tyhjäksi.
"Ja nyt työhön!" huusi rosvoja johtava konna nyt. "Esille veranleikkaaja ja täytä työsi; aika rientää, työmme ei siedä viivytystä!"
Luukas-mestari astui esille. Hän oli tuonut rosvot Bjurumista Skaraan, ja otettuaan varman selon siitä, että ritari seurueineen oli kirkossa, oli hän antanut miestensä hiipiä luostariin ja luostarikirkkoon kieltäen heitä tekemästä mitään ennenkuin hän itse saapuisi sinne. Ja siinä suhteessa ovat pahantekijät kaikkialla ja kaikkina aikoina olleet yhtäläisiä, että he ovat ihmeteltävällä sitkeydellä ja luotettavuudella työskennelleet yhteisen tarkoitusperänsä saavuttamiseksi. Gumme oli itse jäänyt kirkon edessä olevain puitten alle odottamaan Siggeä ja kuninkaan miehiä. Hän ei tiennyt senvuoksi mitään siitä, mitä kirkossa tapahtui.
Ilman pitempiä valmistuksia kääntyi hän nyt suoraan Hollingeriin.
"Sinä tunnet minut?" kysyi hän.
"Tunnen, kyllä tunnen sinut, viheliäinen roisto!" vastasi Hollinger.
"Hiljaa, hiljaa, ystäväni", sanoi Gumme, "hyvä on, että tunnet minut, mutta sitäpä et tiedäkään, että minä olen ollut herrasi, Niilo Sturen palveluksessa jo kolmatta vaotta… Niin, se taito on sinulla vielä opittavana; vaikka sinä kyllä muuten olet mies puolestasi viemään tuumasi viekkaudella perille… Minä olen kulkenut perässäsi ja pitänyt sinua silmällä yhtä tarkasti kuin sinä kerran pidit silmällä minua ja Hammarstadin Briita-rouvaa… et ole tiennyt sitä, et — siinäpä taitosi onkin, mutta nyt saat kuulla sen suoraan omasta suustani."
Tämä taito ei olisi ollut niin järin suuri, ettei Gummen olisi käynyt hyvinkin nolosti, elleivät olosuhteet olisi häntä auttaneet. Ensin oli Hollinger istunut Tukholman linnassa vankina, ja sitten oli herransa käyttänyt häntä paljon asioilla, joiden tähden hän tuli olleeksi enimmäkseen matkoilla. Kun hän enemmän sattumoisin oli joskus kotona, oli Gumme, jolla oli yleensä enemmän vapautta kuin ritarin muilla palvelijoilla, koska hänen ammattinsa ei ollut sotaista laatua, osannut pysytellä aina piilossa.
Hollinger paloi vihasta, hänen miekkansa oli jo puoleksi tupesta vedetty surmaamaan petturia. Mutta Niilo laski taaskin kätensä hänen olalleen estäen häntä. Brodde kuunteli käsivarret ristissä rinnallaan rypistetyin kulmin keskustelua. Hän oli herraansa lähempänä, ja senvuoksi hän osasi paremmin arvostella sitä tavatonta valtaa itsensä yli, jota herransa osoitti. Parhaiten ymmärsi hänen suuremmoisen tahdonvoimansa kuitenkin Erkki, Engelbrektin aikainen asepalvelija. Hän seisoi vähän syrjässä harmaine hapsineen, mutta hänen silmissään paloi sama tuli kuin silloin, kun hän kuletti sanomia vapaudensankarin ja Herman Bermanin välillä.
"Niin, en tahdo sinulle mitään pahaa", jatkoi Gumme Hollingerille, "saat minun puolestani pitää kernaasti henkesi, mutta anna minulle vaan takaisin se paperi, jonka pakotit minun ja Briita-rouvan viekkaudella ja väkisin silloin antamaan, muistathan, Hammarstadissa, kun luikersit itsesi kartanon salakamariin."
"Ellen olisi herrani rinnalla ja ellemme olisi Herran huoneessa, niin ei totisesti myrkkykielesi enää monta sanaa puhuisi tässä maailmassa, sinä musta murhamies!"
"Aivan niin, Hollinger Birgerinpoika… mutta sen pienen paperin nyt vaan tahtoisin; sitten olemme kuitit…"
Hollinger katsoi vaieten herraansa. Eräs rosvoista astui esiin aikoen puhua. Hänellä oli epäilemättä tarkoituksena kertoa, mitä äsken oli tapahtunut, joka selitys olisi varmaankin täydellisesti tyydyttänyt Gummea mitä tuohon vaaralliseen paperiin tulee, mutta olisi tuskin mitään vaikuttanut itse asiain menoon, eikä myöskään olisi muuttanut sitä kohtaloa jonka murhaajat olivat päättäneet Niilolle ja hänen miehilleen.
Mutta Sigge keskeytti kaikki keskustelut.
"Tässä kulutamme aikaa turhiin", ärjyi hän, "ylös miehet, ottakaa hänet kiinni. Siitä puhumme myöhemmin, ja silloin saamme nähdä, eikö meillä ole keinoja saada tuota paperia ja vielä muitakin näkyville!"
Hollinger puri hampaitaan yhteen oikeutetussa vihassaan, mutta silmäys herraansa, sai hänet tyyntymään. Hän antoi rosvojen viedä itsensä vastustuksetta syrjään.
Nyt kääntyi Sigge Niiloon:
"Nyt on sinun vuorosi, Niilo Sture", huusi hän, "minulla on kuninkaan käsky ottaa sinut vangiksi. On oikein että suostut kohtaloosi, niin minäkin pääsen häiritsemästä kirkon pyhää rauhaa. Mutta miekkasi saat antaa ja kätesi me sidomme, ja sitten voit ottaa jäähyväiset tältä maailmalta… Mutta sinun ei tarvitse surra, yksin et joudu kolkkoa tietä kulkemaan, sillä miehesi seuraavat sinua…"
Briita-rouva päästi sydäntäsärkevän huudon vaipuen herransa viereen maahan, mutta Pentti-ukko astui kurjan murhaajan ja Niilo-herran väliin. Rosvojoukon läpi kuului kuiskaus, useammat miehistä käännähtivät ovelle päin, josta kuului nopeita, mutta lujia ja voimakkaita askeleita. Tulijat eivät voineet olla muita kuin rosvojen ystäviä, sillä kaksi kuninkaan miehistä oli ovella vartijoina; senvuoksi eivät heidän johtajansakaan huolineet panna siihen mitään huomiota. Sigge tunsi intonsa vaan nousevan saadakseen pian loppuun tämän osan tehtävästään ja päästäkseen sitten Tukholmaan täyttämään lopunkin siitä, jota oli luvannut rälssikirjansa edestä tehdä. Siitä hän oli muuten saanut arkkipiispansa kuoltua uudistetun lupauksen niiltä herroilta, jotka nyt koettivat jatkaa arkkipiispan työtä.
Mutta äkisti lausui sointuva, käskevä ääni:
"Ottakaa kavaltaja kiinni!"
Ja partaisten miesten hurja joukko väistyi syrjään, ja korkeavartaloinen ritari riensi esille.
Se oli Steen Sture.
Hän ei ollut saanut hetkeäkään rauhaa nähtyään mihin valheen ja kavaluuden verkkoon hän ja hänen jalo, väärinymmärretty ystävänsä oli kiedottu. Hän läksi Tukholmasta niin kiireesti kuin hevonen voi rientää Skaraa kohden päästäkseen Niilo Sturen puheille. Hän oli kuullut petollisen palvelijansa viimeiset sanat, ja hän käsitti silmänräpäyksessä hetken suunnattoman vaaran.
Sigge lennähti takaperin. Hänestä oli kuin taivas olisi haljennut hänen päänsä päällä ja koston enkeli olisi pannut välkkyvän miekkansa pistävän kärjen hänen rintaansa vasten. Steen Sturen saapumista oli hän kaikista vähimmin odottanut, ja ensi säikäyksessään menetti hän niin peräti kaiken älynsä, että katsoi kaiken jo kerrassaan menetetyksi. Jos hän olisi vähänkin katsellut ympärilleen, olisi hänen täytynyt huomata, ettei peli ollut suinkaan vielä menetetty, vaan että hän päinvastoin olisi voinut saada kaksinkertaisen voiton käyttämällä miestensä enemmyyttä hyväkseen ja ottamalla kiinni nämä molemmat, Ruotsille niin kallisarvoiset, ritarit. Gumme, joka osasi paremmin säilyttää kylmäverisyytensä, älysi heti, ettei ritari ollut voinut aivan monilukuisella miehistöllä saapua, ja yritti kuiskata siitä sanasen Siggen korvaan, mutta tilaisuus luiskahti hänen käsistään.
Kuninkaan asemiehet, jotka olivat ainoastaan vastenmielisesti lähteneet tälle vainomatkalle Siggen kanssa Niilo Sturen henkeä vaanimaan, tottelivat oitis Steen Sturen käskyä, ja ottivat kiinni sekä Siggen että Gummen.
Kun tätä Steenin käskyä täytettiin, lähestyi hän itse Niiloa.
"Niilo", sanoi hän, syvästä liikutuksesta vapisevalla äänellä, "olen nyt edessäsi uskottomana ystävänä, olen pahoin rikkonut sinua vastaan, mutta tahdon verelläni rikokseni korvata…"
Hän ei ehtinyt jatkaa, sillä Niilo meni hänen luokseen, tarttui hänen käteensä sekä katsoi häntä silmiin miehekkäällä lämmöllä, joka voi sulattaa rautaisenkin sydämen.
"Tätä hetkeä", sanoi hän, "tulen todellakin muistelemaan yhtenä elämäni onnellisimmista!… Jumala taivaassa olkoon ylistetty, joka avasi silmäsi ja antoi uskollisen ystävän minulle takaisin!"
Kyyneleet puhkesivat hänen silmistään, ja sulkeissaan ystävänsä syliinsä, kuuli hän tämän nyyhkivän kuin lapsen. Kaikkein sydämet sykkivät ilosta. Pyhimyksen kuvakin, joka oli aivan heidän kohdallaan seinässä, näytti hymyilevän taivaista rauhaa.
Ensi liikutuksen tauottua, kertoi Steen kuninkaan kuolemasta ja sen yhteydessä sattuneista tapahtumista. Samalla hän kertoi, mikä oli hänen sydämensä niin sulkenut, ja mikä taas oli jään sulattanut.
Sitten hän otti esiin kultaisen kaulaketjun ja antoi sen Niilolle.
"Tätäkin olen kantanut!" sanoi hän. "Aina Upsalan onnettomasta päivästä asti on se ollut kaulassani… Kuolevan kuninkaan sammuva silmä havaitsi sen, ja hän sanoi minulle, että se oli sinun taikakorusi…"
Niilo Sturen katse välähti ihmeellisesti tämän kaulanauhan nähtyään. Sen joka rengas sisälsi hänelle muiston menneistä päivistä. Kirkkaimpana niistä näki hän kuitenkin piispavanhuksen kuvan sellaisena, kun hän oli heidän viimeistä kertaa toisiaan tavatessa Tynnelsön linnassa. Hän muisti myöskin ne sanat, jotka piispa silloin lausui, ja lupauksen, jonka hän itse vannoi. Mutta kun hän katseli korua ja muisteli piispavanhuksen sanoja, lausui ystävä:
"Kuningas antoi linnat minun käsiini ja uskoi valtakunnan minun haltuuni… mutta minä tiedän, mikä kuninkaan sisin ajatus oli, ja sen tahdon tässä lausua. Minä luovutan sinulle linnat, Niilo, ja kolmen lumpeenlehteni nimessä vannon uhraavani henkeni ja vereni sinun puolestasi, vaikkapa tahtoisit nostaa Ruotsin kruunun päähäsi ja tulla minun kuninkaakseni!"
Niilo Sturen katse salamoi, ja hänen otsansa synkistyi, ikäänkuin hän olisi kuullut muita sanoja kuin niitä, jotka hänen ruumiillinen korvansa kuuli. Hän kuuli piispan äänen puhuvan, ja pyhät muistot häilyivät hänen silmissään ritarin puhuessa. Ruotsin onni vaati miestä, joka voi uhrata itsensä ja kieltäytyä kaikista omista eduistaan, vieläpä kuninkaankruunustakin — niin oli piispa puhunut. Ja kun hän kysyi Niilolta: "voitko uhrata kuninkaankruunun Ruotsin tähden, kuten olet uhrannut kaulaketjun itsesi tähden?" — oli hän vastannut myöntävästi.
Ja nyt hän seisoi kaulaketju kädessään tässä, ja kuninkaankruunu välkähteli hänen päänsä päällä. Pysyisikö hän lupaukselleen uskollisena?
Mutta hymy levisi hänen miehekkäille kasvoilleen ja hän kutsui luokseen erään munkeista.
"Täytän ainoastaan erään vanhan lupauksen", sanoi hän ojentaen kaulaketjun hänelle, "samalla kuin Fjalar-ritarin tahdon lahjoittaissani tämän korun pyhän Katariinan kuvalle… Kuninkaankruunua", hän kääntyi Steenin puoleen, "kuninkaankruunua en pyydä, Steen! Toivoisinpa vaan mieluummin, että sekin olisi jollakin pyhimyskuvalla kehottamassa Ruotsin miehiä miehuulliseen voimaan ja rohkeuteen. Ja jos vanha kuningas on antanut Ruotsin linnat ja maat sinun hallittavaksesi, niin en tahdo hänen tahtoansa rikkoa, vaan julistan pyhästi, että Steen Sture astukoon Ruotsin valtakuntaa johtamaan, hän eikä kukaan muu! Sinä kykenet Ruotsia kunnialla hallitsemaan!"
Vuosi tämän jälkeen oli Steen Sture Ruotsin valtakunnanhoitajana Tukholman linnassa. Mutta ystävyys hänen ja Niilo Sturen välillä kesti kaiken heidän elinaikansa.