Kerran matkallani viattomain maassa satuin kaatumaan erään puunrungon ylitse ja loukkasin siinä niin pahasti toisen jalkani että se ajettui. Muuan talonpoika, joka sattui tämän onnettomuuteni näkemään, riensi heti poimimaan muutamia yrttejä, mitkä hän pani loukatulle paikalle, jonka kautta tuska melkein heti katosi ja ajetus asettui. "Tämä kansa on siis perehtynyt lääketaitoon," ajattelin minä itsekseni, enkä siinä erhettynytkään; sillä kun Spalankien tieteelliset tutkimukset rajoittuvat niin ahtaisiin rajoihin, eivät he pidäty pintaan, niinkuin meidän uppioppineet ja rikkiviisaat kansamme, vaan tunkeutuvat pohjaan siinä vähässä, minkä he ottavat käsiinsä.
Kun minä, kiitollisena apuhaluiselle lääkärilleni sanoin, että "Jumala sen kyllä oli lukeva hänen hyväksensä," vastasi hän, tosin yksinkertaisilla sanoilla, mutta niin viisaasti ja säveästi, että minä luulin edessäni näkeväni enkelin puun hahmossa. Me saatamme tästä huomata kuinka väärässä me olemme kun suututtelemme ja olemme pahoillamme nähdessämme himottomia mieliä, arvellen että he elävät elämänsä tyhjässä toimettomuudessa, ainoasti sentähden etteivät he vaivu himojen, surun, vihan, ilon taikka jonkin muun äkkinäisen mielenliikutuksen valtoihin. Mutta vielä selvemmin esiintyy siitä mitä ylempänä olen kertonut, kuinka perinpohjin ne erhettyvät, jotka arvelevat että viha on urhouden lähde, että kunnianhimo yllyttää ahkeruuteen ja että epäluulo on varovaisuuden äiti; sillä pahasta puusta saatetaan ainoasti pahoja hedelmiä saada, ja monet niistä hyvistä avuista, joista kuolevaiset ylpeilevät ja joita runoilijat ylistävät, ovat viisaan tutkivissa silmissä enemmän moitittavia kuin kiitettäviä.
Lähdettyäni tästä maasta kuljin minäKiliakki-nimisen ruhtinaskunnan lävitse, minkä maan asukkaat syntyvät erityisillä merkeillä otsassansa, joista he saattavat päättää kuinka kauvan he saavat elää. Niitäkin minä kiittelin onnellisiksi kun ei kuolema milloinkaan saattanut äkkiarvaamatta heitä kohdata. Mutta kun jokainen heistä tietää kuinka pitkä aika heillä on elettävänä, heittävät kaikki parannuksensa kunnes aika rupeaa lähenemään. Jos heistä siis joku mallikelpoinen tavattiin, saatiin olla varmana siitä että hän jo lauloi virtensä viimeistä värsyä. Minä näin useoita kulkevan pitkin kaupunkia pää lerpallansa "alla päin pahoilla mielin"; ne olivat kaikki kuoleman kandidaatteja, joilla ainoasti oli muutamia tuntia taikka päiviä elettävänä, ja pelolla odottivat viimeisen hetkensä tuloa. Tästä minä havaitsin että sallimus on viisaasti meidän kanssamme menetellyt, ja että parasta on ihmiselle olla kuolinhetkestänsä tietämätön.
Täältä minä pienellä aluksella purjehdin erään salmen poikki, jonka vesi oli mustanlaista jaAskarakki-maahan. Täällä kohtasin minä yhä uusia ihmeitä; sillä kun Kabakissa, niinkuin ennen olen kertonut, syntyy olentoja ilman mitäkään päätä, löytyy täällä semmoisia, jotka tulevat maailmaan kokonansa seitsemällä päällä. Nämä ovat kaikkinaisälyjä, joille muinoin tämän luonnon tuhlaamisen tähden omistettiin miltei jumalaista kunnioitusta ja joiden lahosta valittiin kaikki hallitsijat, ministerit, pormestarit ja raati. Mutta kun heillä monine päinensä oli yhtä monta mieltä, toimittivat he tosin innolla ja rivakkuudella monta eri tointa, ja ottivat käsiksensä kaikellaisia asioita vallan ollessa heidän hallussaan; mutta näiden monien eri toimitettavien johdosta, ja saman henkilön keskenänsä riitaisten mielipiteitten tähden, sekoittivat he niin surkeasti kaikki yhteen ja saivat aikaan semmoisen sekasorron, että vaadittiin enemmän kuin vuosisadan työ, että saatiin kuntoon kaikki minkä tämä kaikkitietävä esivalta oli sekaisin laatinut. Sentähden säädettiin laki, joka määräsi että seitsenpäiset tulevaisuudeksi iki päiviksi suljettaisiin julkisista ja tärkeistä viroista, ja että valtion hallitus uskotaan yksinkertaisille, taikka semmoisille, joilla on vain yksi pää. Tällä tavoin ovat nuo muinoin ylen tärkeät miehet, joita puolijumalina kunnioitettiin, saaneet saman aseman yhteiskunnassa kuin Kabakin päättömät herrat; sillä niinkuin eivät nämä mihinkään kelpaa, pään puutteessa kun he kokonansa ovat, niin tekevät täkäläiset kaikki hullusti ainoasti sentähden, että heillä on liian monta päätä. Seitsenpäisten saadaan siis sanoa olevan yhteiskunta-aseman puutteessa ja he eläköivät elämänsä kokonansa halveksittuina. Varsin merkityksettä ne eivät kuitenkaan ole; sillä niitä kuljetetaan pitkin maata "komeljanttareina," kätevyyksillänsä ja taidoillansa osoittaakseen yhteiskunnalle kuinka aulis luonto joskus saattaa olla; jos tämä luonto kuitenkin olisi rajoittanut lahjansa yhden pään antamiseen, olisi se paremmin heitä palvellut. Koko seitsenpäisestä sukukunnasta oli minun ajallani ainoasti kolmella virka, ja tämä luottamuksen osoitus oli tullut heidän osallensa vasta sitte kun he olivat antaneet rungostansa katkaista kuusi päätä pois ja sillä tavalla olivat jäljelle jääneesen seitsemänteen koonneet terveen järjen monet hajoitetut osat. Ainoasti aniharvalla näistä seitsenpäisistä on kylläksi rohkeutta antautuaksensa tämän kivullisen ja usein hengenvaarallisen tempun alaiseksi. Kaikesta tästä opin että liian paljon, olkoon se mitä lajia tahansa, on vahingollista ja että totinen viisaus muodostuu terveistä aatteista terveistä ja luonnollisissa aivuissa.
Tästä maasta kuljin autioitten erämaitten lävitseBostankinruhtinaskuntaan, jonka asukkaat eivät paljon eroa Pootualaisista, mitä ulkonaiseen muotoon tulee, mutta sitä enemmän sisällisyytensä puolesta, kun Bostankilaiset ovat saaneet sydämensä oikeaan reiteensä, niin että heillä täydellä syyllä saatetaan sanoa "sydämen olevan housuissa". Heitä pidetäänkin pelkuruisimpana kaikista tämän kiertotähden asukkaista. Äkäisenä mielestäni vaivalloisesta matkastani poikkesin erääsen ravintolaan, joka oli varsin lähellä kaupungin porttia ja tervehdin isäntää muutamilla ankarilla sanoilla siitä, että kaikki toimitettiin niin vitkallisesti. Hän lankesi heti polvillensa ja pyysi kyyneleet silmissänsä anteeksi sekä ojenteli minua kohden oikean reitensä saadakseni tuntea kuinka hänen sydämensä sykki. Tällöin muuttui minun äkäisyyteni nauruksi, minä pyhin tuon syntisparan kyyneliä valuvat silmät ja käskin hänen rauhoittumaan. Hän nousi heti seisomaan, suuteli kättäni ja riensi hankkimaan minulle jotakin syödäkseni. Mutta kohta jälkeen minä kuulin suuria hätähuutoja kyökistä. Minä riensin ulos, ja näin suureksi ihmeekseni tuon surkean rankan täydessä touhussa kurittamassa vaimoansa ja piikojansa. Minut nähdessäni pani hän jalat allensa ja hyökkäsi käpälämäkeen. Minä käännyin nyt karjuvien naisten puoleen ja kysyin minkä rikoksen he olivat tehneet, joka saattoi tuossa sävyisessä miehessä herättää semmoisen vihan. Aluksi he olivat vaiti, luoden katseensa maahan, uskaltamatta lausua totuutta. Mutta kun minä itsepintaisesti vaadin heitä sanomaan minulle kaikki, vastasi vihdoin vaimo:
"Hyvä vieras! Sinulla ei näy olevan suuria tietoja tästä maasta. Miehet täällä, jotka eivät uskalla astua vihollisen silmien eteen ja pelkäävät pienintäkin melua kadulla, ovat kodissansa meidän naisraukkojen hirmuvaltijoina. Aseellisia vihollisia vastaan he eivät rohkene henkeänsä vetää; ainoasti turvattomien vaimojen kimppuun uskaltavat he käydä. Sentähden onkin meidän yhteiskuntamme alituisen rosvouksen ja ivan alaisena naapurikunnilta, joiden miehet, meidän miestemme vastakohtina, eivät milloinkaan käy käsiksi muihin kuin aseellisiin vihollisiin: vallanhimoisia kotonsa ulkopuolella, orjia kotona."
Minä ihailin tämän vaimon ymmärrystä, ja minun mielestäni oli hän ansainnut paremman kohtalon, kuin oli hänen osallensa tullut. Jälkeenpäin, ehdittyäni tarkemmin tutkia ihmisellistä luontoa, täytyi minun itsekseni tunnustaa, että tämä vaimo oli oikeassa, sillä lukemattomista esimerkeistä me olemme tilaisuudessa näkemään ettei Herkules ollut ainoa, joka vapisi vaimonsa edessä, vaan on semmoinen kohtalo langennut useimpain urhojen osalle, nimittäin kärsivällisyydellä nöyrtyä akkavallan alle; sitä vastoin ovat suurimmat pelkurit ja nahjukset, joilla Bostankilaisten tapaan on sydän housuissa, suuria sankareita kyökissä.
Minä kuljin nyt erään korkean ja jyrkän vuoren poikkiBrakmatinkaupunkiin, joka on eräällä lakeudella toisella puolen vuorta ja sen juurella. Asukkaat täällä ovat katajapuita. Ensimmäinen jonka kohtasin töyttäsi koko painollansa minua vastaan, niin että minä lankesin seljälleni maahan; ja kun minä kysyin syytä tähän omituiseen tervehdykseen, pyysi hän mitä kohteliaimmin sanoin minulta anteeksi. Kohta tämän jälkeen tuli toinen ja työnsi minua niin lujasti kylkeeni eräällä kädessään olevalla seipäällä, että olin vähällä heittää henkeni. Hänkin pyysi varomattomuuttansa anteeksi monilla ja kaunopuheliailla sanoilla. Minä rupesin jo luulemaan että tämä kansa oli sokea taikka karsosilmäinen ja väistyin sentähden syrjään jokaiselta, jonka näin vastaani tulevan. Mutta vika oli siinä, että muutamilla heistä on niin tarkka näkö, että he hyvästi saattavat eroittaa kaiken, joka on niin etäällä etteivät muut siellä saata mitäkään oivaltaa, mutta etteivät he näe yhtäkään mitään siitä, mikä on heidän nenällensä hyppäämässä. Näitä kaukonäköisiä sanotaan yleensäMakatteiksi, ja ne puuhaavat enimmäkseen tähtitieteen ja yliaistillisten tieteitten tutkimisessa, sillä maallisiin tehtäviin ovat he liian tarkan näkönsä tähden varsin kelvottomia, koska ne kyllä saattavat nähdä mitä silmännäkemättömimpiä pikkuasioita, mutta ovat umpisokeita isoimmille ja kappaleellisemmille. Valtio käyttää heitä kuitenkin tutkimaan malmisuonia, sillä yhtä heikkoja kuin he ovat näkemään mitä maanpäälläesiintyy, yhtä kykeneviä ne ovat oivaltamaan mitä sensisustakätkee. Minä sain tästä oppia, että ihmisiä löytyy semmoisiakin, jotka eivät mitäkään näe läpitunkeuvan ja terävän katseensa tähden, ja jotka näkisivät ylen paljon enemmän elleivät he olisi niin tavattoman tarkkanäköisiä.
Täältä minä kuljin erään jyrkän ja ikävän vuoren poikkiMytakki-maahan, jonka pääkaupunki näyttää jalavistolta, kun kaikki asujamet ovat jalavia. Minä lähdin astumaan torille päin, jossa minä näin isokasvuisen nuorukaisen istuvan yötuolilla rukoillen neuvoskunnalta sääliä. Kysymykseeni mitä tämä merkitsi, vastattiin minulle, että mies oli rikollinen, jonka tänäpäivänä piti saaman viidennentoista annoksensa. Ihmeissäni tästä omituisesta vastauksesta, riensin minä isäntäni luokse ja pyysin hänen lähemmin selittämään tätä omituista seikkaa. Hän vastasi seuraavilla sanoilla:
"Täällä meidän keskemme ei huolita puhuakaan ruoskarangaistuksesta, hirttämisestä, koppivankeudesta taikka semmoisesta joilla rikollisia rangaistaan naapurimaissamme, sillä me emme niin paljon tarkoita rikoksen rankaisemista kuin rikollisen parantamista. Tuo raukka, jonka vastikään näit julkisesti istuvan yöastialla, on huononlainen kirjailija, minkä kirjoitussyhelmää eivät virkakunnat ole saaneet poistetuksi, ei varoituksilla eikä kielloilla, ja joka nyt saa kärsiä julkisen rangaistuksen, taikka parannuskeinon, joksi me sitä kutsumme. Kaupungin tuomarit, jotka kaikki ovat lääketieteen tohtoria, aikovat yhä antaa hänelle yhdet vatsanpurkeet toistensa perästä kunnes hän pääsee tuosta kirjoitussyhelmästänsä kuitiksi."
Hetkisen perästä, kun minulla oli jotakin asiaa apteekkiin ja poikkesin sinne, näin suureksi ihmeekseni koko joukon purkkia omituisilla päällekirjoituksilla, niinkuin esim: Jauhetta ahneutta vastaan; Lääkepapuja irstaisuutta vastaan; Voidetta kovasydämisyyttä vastaan; Miedosti ulostuttavia taikka lauhkeuttavia tippoja kunnianhimoa vastaan j.n.e. Minä en tietänyt mitä piti ajatella kaikesta tästä hurjuudesta, mutta minä olin varsin tulla itsekin houkkioksi kun muutaman kirjakimpun päällekirjoituksena luin:Maisteri Pisagin saarnoja, jotka, kun niitä aamulla luetaan, saavat aikaan kuusi ulostusta? Tohtori Jukesin tutkistelemukset jotka edistyttävät untaj.n.e. Minä rupesin nyt luulemaan ettei tämän kansan nuppi ollut varsin selvällä, mutta leikin vuoksi koetellakseni lääkkeitten voimaa, avasin ensinmainitun kirjan. Sisältö oli niin kehnoa, että minä haukottelin jo ensimmäistä sivua lukeissani, ja luettuani vielä sivun lisää, rupesivat suoleni kurisemaan ja kohta jälkeen puri jo vähän vatsaani. Mutta kun minä nyt tunsin itseni terveeksi, enkä havainnut itsessäni ulostutuksen halua, suljin minä kirjan ja riensin rohtolasta pois. Kuitenkin sain oppia ymmärtämään, ettei mitäkään maailmasta löydy, jolla ei ole jotakin hyötyä mukanansa, ja että huonoimpiakin kirjoja saattaa johonkin käyttää. Jonkun ajan kuluttua havaitsin ettei tämä kansa, vaikka sillä olikin kummallisuuksia, kuitenkaan ollut perin höperö. Isäntäni vakuutti minulle että häntä ennen oli rasittanut vaikea unettomuus, mutta että hän, ainoasti lukemalla tohtori Jukesin tutkistelemuksia, oli kokonansa parantunut, ja että tämä kirja oli niin voimallisesti unettava että se saattoi saada kenen penteleen tahansa kuorsaten nukkumaan. Tästä ja paljosta muusta jota sain täällä kuulla rupesin havaitsemaan kokojoukon omituisia ajatuksia aivuissani; mutta peljäten kokonansa hukkaavani vanhemmat filosofiialliset perusteeni, riensin pois tästä maasta; ja onnekseni tapasin pian toisissa kansoissa uusia kummallisuuksia, joten nämä hassulle tielle juuri joutumaisillansa olevat ajatukseni saivat toisen suunnan. Mutta tultuani lepoon kiertomatkan perästä ja ruvettuani lähemmältä ajattelemaan tätä mytakkilaista filosofiiaa, havaitsin ettei tämän kansan tapa tautien parantamisen suhteen ollut niinkään halveksittava. Sillä tiedänhän minä itse, että Euroopassa kyllä löytyy kirjoja, jotka saavat aikaa inhoa, huolluttamista taikka unta. Mutta mitä mielen tauteihin tulee, niin en saata hyväksyä Mytakkilaisten ajatuksia, vaikka tosin myönnän, että useoita ruumiin heikkouksia löytyy, joita me sekaannutamme sielunvammojen kanssa, mitä muuan meidän maailmamme runoilijoista varsin oikeasti onkin osoittanut seuraavassa komparunossa:
"Ah, Sekstus, sama tauti kauvan kylläNyt meistä pahat nesteet irroittaa;Mull' sydämessäni on niistäjäniJa seuroissa mä 'nuijan' nimen saan;Vaan sua säälitään ja lohtu sulleAin' annetaan kun virhees' jaloiss' on,Ja kun et tanssi oot sa nuhteetonSun jalkas' antavat sen anteeks sulle.Kun sitä vastoin minä kiellän enkä laulaOon kohta itsepintainen ma vaanYksmielisesti sitä huutaa joka kaulaVaikk' varmaan helpommin sa tanssimaanAin' pystyt, Sekstuksein, kuin minä laulaan!"
Tästä maasta minä matkustin erään järven poikki, jonka vesi oli keltaiseen vivahtavata, ja saavuinMikrokinmaahan. Mutta kun aivoin mennä sisälle samannimiseen kaupunkiin olikin portti suljettu. Minä sain odottaa hyvän hetken, ennenkuin puolinukkunut portinvartija ehti saada puomit ja salvat edestä pois, päästäkseni portista sisälle. Syvä äänettömyys vallitsi koko kaupungista, ottamatta lukuun ääntä, joka tuli siitä että makaavat "vetelivät aimo hirsiä" ja joka ääni näytti siltä kuin nyt olisin tullut unelle pyhitetyille asunnoille, joista runoilijat niin kauniisti laulavat. Minä ajattelin itsekseni: "Oi Jumalan! kuinka hyvin olisivatkaan asiat jos eräät pormestarit, raatimiehet ja ruuti-ukot isänmaassani, olisivat saaneet kehtonsa tänne. Kuinka mukavasti ja hauskaksi olisivat nuo rauhaa rakastavat miehet havainneetkaan kaikki tässä siunatussa kaupungissa." Talojen seinillä olevista kirjoituksista saatoin kuitenkin huomata että taiteita ja käsitöitä täälläkin harjoitettiin sekä että lakia ja oikeutta täälläkin käyteltiin. Näin nimikilpien avulla löysin erään ravintolan; mutta päästä sisälle, kas se oli perin mahdotonta, kun ovet olivat suljetut; sillä vaikka aurinko oli korkealla taivaalla oli nyt kuitenkin yö tämän kaupungin asukkaille. Vihdoin, itsepintaisesti kolkutettuani, avattiin ovi ja minä pääsin sisälle. — Vuorokausi jaetaan täällä kahteenkymmeneen kolmeen tuntiin, joista yhdeksänätoista maataan ja valveilla ollaan vain nuo jäljellä olevat neljä. Käsittäen että niin lyhyellä työajalla, niin yksityiset kuin julkiset asiat tulevat ylenmäärin laiminlyödyiksi, pyysin minä kaikin kiiruin saada esille, mitä ruokaneuvoja oli saatavana, peljätessäni että yö yhtäkkiä saapuisi keittäjän niskaan hänen seisoessaan "piisin" edessä. Mutta kun täällä kaikki toimitetaan ylen lyhyeen tapaan ja kaikkia kaartoteitä väittämällä, on päivässä riittävästi mittaa siihen mitä heillä on tehtävänä. Aterian syötyäni, mikä laitettiin valmiiksi paljon nopeammin kuin olin odottanut, teki isäntä minulle seuraa kaupungille. Me menimme erääsen kirkkoon ja kuuntelimme saarnaa, joka tosin oli ylen lyhyt, mutta sitä sisällöllisempi. Saarnaaja rupesi oitis ainesanoja selittämään, heittäen siksensä kaikki esipuheet, kertomiset, jauhamiset ja muut täytetavarat, niin että minun mielestäni, kun ajatuksissani vertailin tämän saarnan maisteriBederinpitkäraitaisiin sanelemisiin, jotka usein olivat minun peräti väsyttäneet, tämä antoi minulle paljon enemmän.
Samaa yksinkertaisuutta noudatetaan myös oikeudenkäyntioloissa. Asianajajat sanovat paljon muutamilla sanoilla ja ryhtyvät heti todistajien kuulustelemiseen. Muun muassa johtuu mieleeni muuan erään naapurikansan kanssa tehty rauhansopimus, joka oli kokoonpantu seuraavin sanoin: "Mikrokilaisten ja Splendikalaisten kesken on ikuinen ystävyys vallitseva. Valtakuntien rajana on Klimakin virta ja Saborin vuori. Allekirjoittaneet, joka tapahtui y.m. y.m." Siis he osaavat neljällä rivillä sanoa saman mihin me tarvitsisimme suuria kirjoja. Tästä näkyy, että maalinpäähän saatetaan tulla ilman melua ja ajanhukkaa, kuin vain tiedetään välttää kaikkia kaarroksia, samaten kuin kulkija saattaisi säästää puolet matkansa pituudesta jos hän aina pääsisi kulkemaan suoraa eteenpäin.
Noin päivänmatkan päässä täältä onMakrokkieliValvovien Maa, jonka asukkaat eivät milloinkaan nuku. Niinpian kun olin tullut pääkaupungin portista sisälle, tuli vastaani mies jolla oli ylen kiiru. Minä pyysin kohteliaasti hänen osoittamaan minulle hyvää majataloa, mutta hän sanoi itsellänsä olevan ylen kiirettä eikä aikaa semmoisiin ja riensi matkaansa. Kaikki, jotka näin riensivät semmoisella kiireellä eteenpäin että ne pikemmin näyttivät lentävän kaduilla ja kujilla ikäänkuin he pelkäisivät etteivät he ehdi aikoinansa perille. Minä rupesin luulemaan että valkea oli jossain irti, taikka että jokin muu vaara uhkasi kaupunkia, ja jatkoin siis kulkemistani pitkin kaupunkia varsin yksin, kunnes vihdoin saavuin eräälle ravintolalle, minkä saatoin ilmoitustaulusta nähdä. Täällä juoksivat toiset ylös, toiset alas, ja suuressa kiiruusansa tuuppelivat he toisiansa ja joku osa joskus joutui ahdinkoon, niin että sain lähes neljänneksen tuntia eteisessä seisoa ennen kun pääsin sisälle. Minua tultiin heti vastaan koko joukolla turhia kysymyksiä: mistä minä tulin, minne minä aivoin matkustaa, kuinka pitkäksi ajaksi kaupunkiin jään, jos tahdoin aterioida yksin vai seurassa, jos tahdoin vihreän, punaisen, valkoisen eli mustan huoneen? ensimmäisessä vai toisessa kerroksessa? Isäntä, joka samalla oli pöytäkirjurina eräässä alaoikeudessa, riensi pois toimittamaan ruokaa, mutta tuli heti takaisin ja kertoi iljettävällä laajuudella eräästä oikeusjutusta, joka jo oli kestänyt kymmenen vuotta ja jota nyt käsiteltiin neljännessätoista yläoikeudessa. "Minä toivon," sanoi hän, "sen loppuvan parissa vuodessa, sillä nyt on enään ainoasti kaksi yläoikeutta." Minä oikein hämmästyin hänen pitkästä kertomuksestansa, josta saatoin päättää että tällä kansalla oli tavatonta touhua tyhjästä. Isännän ollessa poissa katselin lähemmin ympärilleni huoneessa ja näin kirjakokoelman, sangen rikkaan mitä kirjojen lukuun tulee, mutta sisältönsä puolesta ylen määrin kehnon. Ne kirjat, jotka loistivat kauniimmissa siteissä, olivat seuraavat:
1) Kertomus tuomiokirkosta. 24 osaa,
2)Pehankki-linnan valloitus. 36 osaa,
3)Slaki-yrtin käyttämisestä. 13 osaa,
4) Muistopuhe raatimiesJaksille. 18 osaa.
Sen mukaan mitä myöhemmin saatoin päättää isäntäni puheista, kun hän minulle kertoi kaupungin oloista, toimittavat nukkuvat Mikrokilaiset paljon enemmän kuin nämä alati valvovat Makrokilaiset, kun edelliset kaikissa asioissa aina tarttuvat asian sydämeen, jälkimmäisten leikitessä kuoren kanssa. Tämäkin kansa on sypressiä niinkuin Mikrokilaiset ja muutenkin ovat nämä kansat ulkopuolisuutensa puolesta sangen yhtäläiset. Kuitenkaan ei heillä ole suonissaan verta eikä nestettä, niinkuin muilla elävillä puilla tällä kiertotähdellä, vaan sen sijaan erästä paksua lientä, jolla on samat ominaisuudet kuin elohopealla; niin, toiset väittävät että se todella onkin elohopeata kun se lämpömittarissa tekee juuri elohopean vaikutuksen.
Kahden päivämatkan päässä onSiklokintasavalta, johon kuuluu kaksi valtakuntaa, jotka yhdessä muodostavat liittokunnan mutta joista kummallakin on sangen eroavat ja toisiinsa nähden riitaiset lait.
Ensimmäisen, minkä nimi onMiho, on perustanutMihakki, vanha kuuluisa lainsäätäjä, joka on ollut yhtä ankara täällä alamaailmassa, kuinLykurgosmeidän maapallollamme. Hänen periaatteensa tarkoittivat, säännöillä säästäväisyydestä ja ankarilla rangastuksilla kaikesta, mille sopi liiallisuuden nimen antaa, saattaa valtion kokonaisuuteen ja lujuuteen. Tätä valtiota ansaitseekin suuren säästäväisyytensä ja kohtuullisuutensa vuoksi nimittää uudenaikaiseksiSpartaksi. Mutta minun täytyi ihmetellä, että tässä hyvin järjestetyssä valtiossa, joka niin suuresti ylpeili mainioista laistansa, löytyi semmoinen määrä kerjäläisiä; sillä minne kulkija tulikin kaupungissa oli hänellä aina vastassansa puu, joka pyysi almua, joten tämä paikkakunta matkustajalle on mitä vastenmielisin. Kun lähemmin tutkin tämän maan suhteita, havaitsin minä, että väestön liiallisessa kohtuullisuudessa juuri oli varsinainen syy haettava yleiseen köyhyyteen; sillä kun kaikki laiska ja "hyvä elämä" on kielletty, ja johdannollisesti rikkaatkin elävät vaatimattomammasti, viettävät työmiehet elämänsä tyhjäntoimittamisessa kun heillä ei ole tilaisuutta ansioon. Tästä minä opin käsittämään että itaruus semmoisissa, joiden ei tarvitse ahnehtia, vaikuttaa yhteiskunnassa samaa kuin raskas merenkulku ihmisen ruumissa.
Toisessa valtiossa, jonka nimi onLiho, otetaan elämä vastaan sen iloiselta puolelta, siellä eletään makeasti eikä peljätä minkäänlaisia kustannuksia. Niinpä siellä kukoistavatkin taide ja teollisuus, ja asukkaat saavat yllykettä työhön, jolla he eivät ainoasti suojele itseänsä puutteelta, vaan vieläpä usein saavuttavat varallisuudenkin; se joka siis vetelehtii köyhyydessä vaikka hän on terve ja raitis, saa siitä syyttää omaa laiskuuttansa, sillä tilaisuuden puutetta elannon ansaitsemiseen ei täällä milloinkaan ole. Sentähden antaa rikkaitten komea elämä jonkinlaista elollisuutta koko yhteiskuntaan, varsin niinkuin veren kiertokulku antaa terveyttä ja elonvoimaa ruumiin jäsenille.
Tämän tasavallan rajamaana onLama, puoskaroimisen luvattu maa. Siellä palvelemalla kunnioitetaan lääketaitoa niin ylen määrin, ettei ketäkään, joka ei ole opintojansa harjoittanut Laman kuuluisassa yliopistossa, saateta pitää todellisena lääketieteen tohtorina. Niinpä viliseekin kaupungissa semmoinen määrä puoskaroitsijoita, että helpommin tapaa niitä kuin muita järjellisiä olentoja. Koko kadunsivut ovat täynnä apteekkia ja tehtaita anatomiallisten aseitten tekemistä varten. Eräänä päivänä kulkeissani pitkin kaupunkia, kohtasin pienen puun, joka kauputteli viime vuoden luetteloa syntyneistä ja kuolleista. Hämmästyksellä havaitsin että kuluneen vuoden syntyneitten luku teki ainoasti 150, 600:taa kuollutta vastaan. Minusta tuntui mahdottomalta, että kuolema saattoi päästä semmoista hävitystä tekemään Apollon omassa temppelissä. Minä kysyin tuolta puunpenikalta oliko jokin erinomaisen saastuttava tauti, kulkutauti tai jokin muu rasittanut kaupunkia kuluneen vuoden ajalla. Hän vastasi, että kaksi vuotta sitte kuoli vielä useampi, mutta että tämän vuoden luettelo taas näytti tavallisen verrannollisuuden syntyneitten ja kuolleitten kesken. Minä en sentähden katsonut olevan viisasta jäädä tänne kauvemmaksi, varsinkin kun kaikki, mikä tohtorin ja leikelmäopillisen aseen nimeä kantaa, minua kauhisti siitä ruveten, kun minä oleskelin filosoofien maassa. Seuraannollisesti minä lähdin matkaani, enkä pidättynyt ennen kun olin saapunut eräälle seudulle noin neljäntuhannen askeleen päässä kaupungista, jossa asukkaat eivät tietäneet mitäkään puoskaroinnista eivätkä siis myöskään tämän seurauksena taudeista.
Jätettyäni tämän seudun tulin minä kaksi päivää kestäneen vaelluksen perästäVapauden maahan. Täällä ovat kaikki asukkaat omia herrojansa ja ne muodostavat eri heimoja ilman lakia ja esivaltaa; ne muodostavat kuitenkin yhdessä jonkinlaisen valtion ja kysyvät yleisissä asioissa neuvoa vanhemmilta, jotka aina kehoittavat rauhaan ja yksimielisyyteen ja muistuttavat tätä luonnollisen uskonnon käskyä: "älä milloinkaan käyttäydy toisia kohtaan toisin kuin tahdot että toiset sinua kohtaan käyttäytyvät!" Kaikkialla kohtaa katsojata Vapauden kuvaus, tallaten vangituskeinoja ja kahleita jaloissansa ja varustettuna tällä allekirjoituksella: "Kultainen vapaus". Ensimmäisessä kaupungissa, johon tulin, tuntui kaikki minusta kylläkin rauhalliselta; mutta asukkailla oli vaatteissaan erivärisiä nauhoja osoittamassa mihin puolueesen, joihin valtio silloin oli hajoutunut, hän kuului. Ylhäisempien asukkaiden porteilla oli vartioita, ja kaikki näyttivät olevan valmiita tappelemaan, sillä aselepo oli pian lopussa ja seuraavana päivänä piti taistelun taas puhkeutuman ilmi. Minä riensin sentähden pois täynnä arkaa pelkoa enkä katsonut olevani turvissa ennenkun taivaanranta peitti tämän "vapauden maan."
Lähinnä oleva maa kantaa nimeäJoktana. Vilun väristys kiiti kautta ruumiini kuullessani puhuttavan tämän maan tilasta, sillä minä luulin joutuvani vielä pahempaan levottomuuteen, tavattomuuteen ja sekasortoon, kuin "Vapauden maassa" vallitsi. Joktana on nimittäin kaikellaisten uskontolahkojen pesäpaikka; kaikki uskoaatteet, jotka löytyvät koko kiertotähdellä, ovat tänne kokoontuneet ikäänkuin keskipisteeseen ja niitä esitellään julkisesti. Kun tulin ajatelleeksi kaikkia niitä sekaannuksia, jotka useimmissa eurooppalaisissa valtioissa tavallisesti ovat uskonnollisissa asioissa esiintyvien erilaisten mielipiteitten seurauksina, uskalsin tuskin astua sisälle tämän maanJoktansi-nimiseen pääkaupunkiin, jossa sanottiin löytyvän yhtä monta uskonlahkoa ja kirkkoa kuin katua ja kujaa. Mutta pelkoni katosi pian, kun huomasin että mitä suurin yksimielisyys vallitsi kaikkialla. Maallisissa kysymyksissä ei esiintynyt mitäkään riitaisuutta; kaikilla oli sama mieli niin työn kuin levonkin puolesta. Sillä kun hengen uhalla oli kielletty ketäkään häiritsemästä hänen vapaassa uskontonsa harjoituksessa ja soimaamasta määräksi kenenkään uskonnollista ajatusta, niin eivät mitäkään toraa sananvaihdossa, niinkuin tietysti kaikki äkäisyys pysyy poissa sieltä missä ei vainoa ole olemassa. Siellä esiintyi vain yhä jatkuva mutta jalo kilpailu eri lahkojen kesken, sillä jokainen koetti kunnollisella elämällä todistaa uskontonsa etevyyttä. Hallitus harrasti huolella sitä, että nuo eri uskonnolliset ajatukset herättäisivät yhtä vähän vihaa kuin kaikki erilaiset kauppapuodit ja työpajat, jotka ovat samanarvoiset, jos ne vain ilman petosta, väkivaltaa ja panettelua kokovat vietellä ostajia puoleensa ainoasti hyvillä tavaroilla ja rehellisellä työllä. Useimmissa tapauksissa ei niistä eripuraisuuksista, jotka syntyvät erilaisuuksista uskonnollisessa katsantotavassa, saateta syyttää uskontoja vaan ainoasti vainoomishalua.
Muuan oppinut Joktansilainen selitti minulle perin pohjin tämän kansan tavoista, hallitusmuodosta ja siitä mikä oli syynä tuohon yleiseen tyytyväisyyteen. Minä kuuntelin hänen kertomustansa mitä suurimmalla tarkkaavaisuudella ja ponnistausin painamaan kaikki visusti mieleeni. Aluksi minä toin esille kaikellaisia inttämisiä, mutta lopuksi minun täytyi heittää aseeni, kun hän todisti lauseensa kokemuksilla elämästä. Saattamatta kieltää omien ajatusteni todistusta, taikka riettaasti tehdä mustaa valkeaksi, täytyi minun tunnustaa että ajatuksen vapaus oli katsottava niin varsinaisen tyytyväisyyden kuin vallitsevan yksimielisyyden varsinaiseksi perusteeksi. Minä koin nyt vastustaa häntä toisella uralla ja sanoin, että, valtiota järjestettäissä, oli lainsäätäjän velvollisuus, kansalaisten maallisen hyvinvoinnin edellä ajatella heidän ijankaikkista hyväänsä, ei niin paljon ottaa huomioonsa sitä, mikä tuottaa heille hyötyä tässä elämässä, vaan enemmän muistaa mikä on jumalan, heidän luojansa mieleen. Hän vastasi:
"Sinä olet väärässä, vieras, jos sinä luulet että jumala, totuuden lähde, mielistyisi ulkokultaisuuteen ja teeskentelyyn. Muissa valtioissa, joissa laki määrää että kaikilla pitää oleman yksi ja sama usko, on ovi avoinna taitamattomuudelle ja teeskentelytaidolle, kun ei kukaan tahdo eikä uskalla tunnustaa oikeata, varsinaista ajatustansa, vaan useimmat tunnustavat suullansa mitä he sydämessänsä kieltävät. Niinpä siellä harjoitellaankin uskonnollisia opintoja kylmäkiskoisuudella eikä kukaan ota todellisuudessa pyrkiäksensä totuutta etsimään. Tavallisesti tuomitaan kaikkia niitä, jotka poikkeavat yleisestä mielipiteestä: mutta teeskentelijät ja silmäinpalvelijat ovat kauhistus jumalalle, joka mieluummin katsoo erhettyvään vilpittömyyteen kun teeskentelevään tunnukseen totisen uskon suhteen."
Minä jäin sanattomaksi tämän terveen järjellisyyden eteen ja katsoin parhaaksi herjetä sananvaihdostani.
Lähelle kaksi kuukautta olin nyt kuluttanut matkaani alituisessa kulkemisessa, kun vihdoin saavuinTumbakiin, joka rajoittuu Pootu-ruhtinaskuntaan, jonka jo tervehdin kodokseni, koska nyt jo olin lähellä lopettaa vaivalloisen matkani. Asukkaat ovat suurimmaksi osaksi öljypuita, muuten sangen hurskas ja säännöllinen heimo. Ensimmäisessä ravintolassa, johon menin majaa ottamaan, sain, vaikka minun olikin ankarasti nälkä, kolmatta tuntia odottaa suurusta alituisen jankutukseni uhaksi. Syynä viivytykseen oli se, että ravintolanisännän ensin piti toimittaman aamurukouksensa, kun ei hän, ennen kun hän tästä puuhasta oli päässyt, milloinkaan mihinkään toimeen ryhtynyt. Saatuansa nyt rukoustyönsä valmiiksi tuli hän, naama vaaleana ja mieli ylen äkeänä huoneesen, jupisten muutamia sanoja, joiden kaiketi piti oleman kohteliaita, mutta jotka itse asiassa olivat moukkamaisia ja tolhoja, sekä heitti pöydälle vadillisen kaalisoppaa, tehty ylen kelmeistä aineksista ja karkean leivän, karkeamman kuin mitä talonpoika köyhänäkään aikana syö. — Mutta kyllä minä sen suuruksen sain maksaa ja minä saatan vakuuttaa, että isäntä oli mitä hurskain ja samalla mitä säälimättömin ravintolaisäntä, jonka minä milloinkaan olen tavannut. Kieleni päässä jo pyöri halu sanoa hänelle, että olisi parempi, jos hän vähän päästäisi rukouksiansa ja olisi vähän anteliaampi mitä laupeuteen ja sääliin tulee; mutta minä nielin suuttumukseni, kun minä kokemuksesta tiesin kuinka vaarallista oli ärsyttää tuommoisia taivaallisen mielisiä pyhimyksiä.
Kaduilla nähdään asujamet alituisesti kulkevan alas vaipunein päin ja oksin, voivotellen "tämän maailman turhallisuudesta." He hylkäävät ja tuomitsevat viattomimmankin huvin ja soimaavat kaikkia katkeruudella, jokaisen liikkeen, jokaisen hymyilyn, ja tällä tavalla lakkaamatta sättien ja mustaten toisia, luulevat he itsellensä hankkivan pyhien maineen. Perin äkästyneenä ja väsyneenä noista monista vaivoista ja vastuksista, joita olin saanut matkallani kokea, tunsin minä halua vähän huvitella itseäni, mutta minä kohtasin koko kaupungilta semmoista hyljeksimistä, että jokainen talo tuntui minusta ripitystuolilta, jossa minut vaadittiin syntini tunnustamaan. Kun muutamat niistä jotka ahdistivat minua huomasivat etteivät rukoukset eivätkä varoitukset tehneet minuun mitäkään vaikutusta, kaihoivat he minua kuin kulkutautia. — Minä en huoli sen enempää sanella tästä äkäisestä kansasta, mainitsen vain esimerkin selittäväksi näytteeksi Tumbakilaisten luonteesta, ja josta on helppo tehdä johtopäätös kaiken muun suhteen. Muuan villi öljypuu tästä maasta, jonka kanssa minä olin elänyt läheisessä tuttavuudessa hänen Pootussa oleskellessaan, sai sattumalta nähdä minun kävellessäni erään ravintolan editse, ja viittasi minun tulemaan sisälle. Kuultuansa että minä iloisten ystävien parissa joskus saatoin tulla vähän "tiprakkaan", antoi hän minulle semmoisen ripityksen siveydettömästä elämästäni, kuten hän sanoi, että hiukseni nousivat päässäni pystöön ja kaikki jäseneni vapisivat. Kuitenkin, ankaran Kaatoni sivaltaessa minuun rankaisevia salamoitansa, tyhjensimme me yhden lasin toisensa perästä, kunnes molemmat siihen määrään juovuimme että kaaduimme pöydän alle, josta ravintolan väki sai meidät kotio kantaa. Ehdittyäni maata pöhnän päästäni ja ruvettuani ajattelemaan kuinka kaikki tässä oli käynyt, tuumin vähän syvemmältä heidän uskonnollisuutensa laatua ja havaitsin, että tämän kansan uskonnollinen into pikemminkin tulee sapesta ja epäterveellisistä nesteistä kuin totisesta tunteesta hyvän eteen. Mutta minä pidin nämä ajatukseni vain itseni varalle.
Kahden kuukauden kuluttua saavuin vihdoin kotio, varsin menehtymäisilläni, sillä jalkani olivat tuosta alituisesta astumisesta tulleet niin kankeiksi ja aroiksi, että tuskin saatoin pystyssä pysyä. Minä saavuin Pootun kaupunkiin kymmenentenä päivänä saarnikuussa ja jätin oitis alammaisimmasti päiväkirjan ruhtinaalle, joka käski sen viipymättä painattamaan. (Tässä tulee nimittäin huomata, että kirjapainotaito, jonka keksimisestä sekä Eurooppalaiset että Kiinalaiset ylistävät itseänsä, pitkiä aikoja ennen oli täällä tunnettu.)
Pootualaiset mielistyivät siihen määrään tähän matkakertomukseeni, etteivät he milloinkaan näyttäneet väsyvän sen lukemiseen. Pikkupuut juoksentelivat pitkin kaupunkia ja kaupittelivat tätä kirjaa kaduilla ja kujilla huutaen: "Hovikurjeeri Skabban matka maailman ympäri!" Pöyhistyneenä tästä suotuisasta menestyksestä rupesin minä ohjaamaan katseeni ylemmälle ja toivoin virkaa, josta saisin mainetta ja arvoa. Mutta koska näytti siltä kuin olisin minä turhaan saanut odottaa tätä, annoin minä ruhtinaalle anomuksen, jossa lähemmin selitin ja ylistin teostani, ja pyysin jonkinlaista palkintoa osoitetuista ansioistani. Ruhtinas, joka aina oli hyväntahtoinen, antoi rukousteni käydä sydämellensä ja lupasi armollisesti tehdä jotakin hyväkseni. Tosin hän pysyikin lupauksessansa, mutta armo pysähtyi vain siihen, että sain lisäyksen palkkaani. Minä olin odottanut varsin toista palkintoa teostani, enkä sentähden tyytynyt siihen mitä nyt olin saanut; mutta kun en enään uskaltanut vaivata ruhtinasta valitin minä murhettani suurkanslerille. Tämä ymmärtäväinen mies kuunteli valitustani tavallisella ystävyydellänsä ja lupasi koettaa jotakin saada minulle toimeen, mutta neuvoi minun samalla poikkeamaan mahdottomasta pyynnöstäni ja enemmän muistamaan vähäpätöisyyttäni ja kehnoa ymmärrystäni. "Luonto", sanoi hän, "on sinua äitipuolen tapaan kohdellut, kieltäessään sinulta niitä sielunlahjoja, jotka oikeuttavat tärkeämpiin virkoihin. Älä pyri semmoiseen, jota et voi saavuttaa; kokemallasi olla toisten kaltaisena, sinä hukkaat itsesi. Ja jos sinä todella saisit mitä sinä mielettömyydessäsi pyydät, niin olisi tämä lainrikos, josta ruhtinas saisi enimmän kärsiä. Tyydy sentähden osaasi ja herkene toivomasta semmoista mikä on selvässä riidassa luontosi kanssa" — Hän ei suinkaan kieltänyt ansioitani, ja kiitti minua siitä kestävyydestä, jolla olin kärsinyt matkani hankaluuksia; mutta "semmoiset ansiot", lausui hän pysyen ajatuksessaan, "eivät avaa tietä virkojen saamiseen; sillä jos jokainen työ, jokainen ansio oikeuttaisi ylhäisien virkojen saamiseen, niin jokainen käsityöläinen, maalari taikka kuvanveistäjä, vaatisi palkkioksi itsellensä valtuuskirjan raatimieheksi. Ansio piti epäilemättä palkittaman", arveli hän, "mutta palkinnon piti tapahtuman saajan tilan ja työn mukaan, ellei tehtäisi yhteiskunnalle vahinkoa taikka sitä saatettaisi pilkan esineeksi."
Tämä vastaus vaikutti minuun jollakin tavalla niin, että pitkän ajan pysyin hiljaisuudessa ja olin vaiti. Mutta kun minusta rupesi tuntumaan yhä katkerammalta eläminen ja kuoleminen alhaisessa asemassani, ryhdyin vielä kerran tuohon vanhaan epätoivoiseen päätökseeni, mistä jo kerran olin luopunut, että nimittäin päätin yrittää saada aikaan jotakin muutosta yhteiskunnassa, ja sillä tavalla hyödyttäessäni maata omaksikin edukseni saisin ylennystä.
Vähäistä ennen kun olin matkallani lähtenyt olin mitä huolellisimmasti ja tarkimmasti tutkinut ruhtinaskunnan suhteita, saattaakseni tuoda esille sen tuntuvimmat puutteet ja ehdoittaa keinoa niiden parantamiseksi. AsetuksistaKokleku-maassa olin huomannut, että valtio elää huonolla perustuksella siellä missä naisilla on pääsö julkisiin virkoihin, koska nainen luonnostaan on taipuvainen turhamaisuuteen ja siis pyrkii laajentamaan valtaansa ja arvollisuuttansa äärettömiin, ja harvoin antaa perää ennenkun hän on saavuttanut rajattoman vallan. Minä päätin sentähden tehdä ehdotuksen lakimääräyksestä, joka sulkisi naisen kaikesta osallisuudesta valtion hallituksessa, ja minä toivoin saavuttavani tarpeeksi suurta enemmistöä, koska ei minulla pitäisi käymän vaikeaksi selvällä ja suostuttavalla tavalla tuoda esiin niitä epäkohtia ja sitä vaaraa, jotka uhkasivat miehiä, elleivät he aikoinaan ryhtyneet hillitsemään naisten itsevaltaisuutta. Jos edellytettäisiin että kokonainen kielto naisen käyttämisestä valtion palveluksessa tuottaisi liian suuria vaikeuksia vaadin minä että hänen valtaansa ainakin rajoitettaisiin. Ehdoituksellani oli minulla kolminainen tarkoitus. Ensiksi hankkisin sillä itselleni mainetta koska minä tiesin neuvon muuanta virhettä vastaan valtionhoidossa; toiseksi minä tarkoitin vetää yleistä huomiota järkeni ja neroni puoleen, ja sen kautta vähän parantaa nykyistä asemaan; ja kolmanneksi minä tahdoin kostaa naisille kaikkea sitä pilkkaa, mitä he olivat antaneet minun kärsiä; sillä miksi en sitä samalla tunnustaisi että itsekkäisyys, omanvoitonpyyntö ja kostonhimo olivat parhaat ehdotukseni yllyttäjät, vaikka minä viisaasti olin varoillani siitä, ettei kettu korvani takaa pääsisi esille pistäytymään. Minä en milläkään muotoa tahtonut minusta sanottavan että minä, yleistä hyvää näön vuoksi ottaessani intoni esineeksi, oikeastansa etsinkin vain omaa etuani, ja siis astuin semmoisien ehdotusmestarien jälkiä, jotka aina olivat tahtovinansa valtakunnan parasta, vaikka selvästi näytti, kun asiata tarkemmin punnittiin, että oma voitto oli heidän kiivain yllyttäjänsä.
Minä tein ehdotukseni kaikella huolellisuudella, johon suinkin kykenin, puolustin sitä mitä ankarimmilla todistuksilla, ja jätin sen niin alammaisimmasti ruhtinaalle. Hän, joka aina oli osoittanut minulle erityistä hyväntahtoisuutta, hämmästyi nähdessänsä näin rohkean ja mielettömän ehdotuksen, jonka hän ennusti minulle turmiota tuottavan. Hän koetti sentähden sekä rukouksilla että todisteilla saada minua päätöksestäni luopumaan. Mutta kun minä turvallisesti luotin osaksi ehdotukseni hyötyyn osaksi siihen puolustukseen, jota miespuoliselta suvulta odotin ja jonka luulin pysyvän lujana puolellani tässä yhteisessä asiassa, pysyin minä, huolimatta kaikista seurausten muistutuksista, lujana päätöksessäni. Lain määräyksen mukaan taluttivat minun nyt torille köysi kaulassani odottamaan neuvoskunnan päätöstä; sittekun tämä oli kokoontunut, käsitellyt asiata ja ratkaissut sen, annettiin päätös ruhtinaan allekirjoitettavaksi, minkä jälkeen eräs kuuluttaja sen julkisesti julisti. Päätös oli kokonaisuudessaan näin kuuluva:
"Tarkasti tutkittuamme selitämme, että ensimmäisen hovikurjeerin Skabban tekemä ehdotus siitä, että naisten sukupuoli suljettaisiin kaikista julkisista viroista, on semmoinen laatuansa, ettei sitä, tuottamatta vaaraa valtiolle, saateta hyväksyä ja panna käytäntöön, koska toinen puoli valtakunnan kansaa, joka on naisia, ehdottomasti tulisi loukatuksi semmoisesta muutoksesta ja rupeaisi nurjaa mieltä kantamaan hallitusta vastaan. Sitä paitsi pidämme me kohtuuttomana, että puut, jotka ovat varustetut hyvillä ominaisuuksilla, suljetaan semmoisista kunniaviroista, johon ne osoittavat itsensä arvollisiksi, varsinkin kun jokaisen täytyy tunnustaa ettei luonto, joka ei milloinkaan toimi tarkoituksetta, turhan tähden tuhlaa heihin niin monia hyviä lahjoja. Me ajattelemme valtion edun vaativan, että virkaylennyksissä enemmän otetaan huomioon taipumukset ja kyky, kuin sukupuolisuus. Ja kun maa usein kärsii taitavien puiden puutetta, on meidän mielestämme hurjaa ja mieletöntä muutoksella yhtäkkiä tuomita puolet maan asukkaista, ainoasti sukupuolisuuden tähden, kelvottomiksi ja kykenemättömiksi yleisiin toimiin. Tarkasti punnittuamme tämän asian julistamme me tämän tuomion: 'Hurjasta, mielettömästä ja ajattelemattomasta ehdotuksestansa on yllämainittu Skabba rangaistava lain mukaan'."
Ruhtinaan kävi kovasti sydämelle ja sääliksi tämä minun onnettomuuteni, mutta kun ei hänellä ollut tapana milloinkaan muuttaa mitäkään neuvoskunnan päätöstä, kirjoitti hän sen alle ja vahvisti sen sinetillänsä ja antoi sen julkisesti kuulutettavaksi; kuitenkin sillä helpoituksella tuomiossa että minä, katsoen vieraan ominaisuuteni ja kotoperääni uudesta ja peräti oudosta maailmasta, jossa nopea-aatteinen pää katsotaan täydellisyydeksi, vapautettiin hengen rangaistuksesta; mutta ettei kunnioitus lakia kohtaan mitään kärsisi tämmöisen armeliaisuuden tähden piti minut suljettamaan vankeuteen koivukuun alkuun asti ja silloin, samalla kuin muutkin rikolliset, lähetettämän maankuoren sisäpuoliselle pinnalle.
Niinpiankun tuomio oli julistettu pantiin minä vankeuteen. Muutamat ystävistäni neuvoivat minun vastustamaan tuomiota sillä perustuksella että niin monta nuorta neiteä ja rouvaa oli ollut tuomarien joukossa, joiden saatettiin sanoa tuominneen omaa asiaansa. Toiset arvelivat minun menettelevän järkevämmin jos syyttäisin tästä päähänpöllähdyksestä mukasyntynyttä tuhmuuttani, mikä oli kansallisviaksi katsottava. Tämän jälkimmäisen neuvon minä kuitenkin mitä jyrkimmästi hylkäsin, kunnioituksesta ylimaailmallisia lähimmäisiäni kohtaan, joiden kunnia tuommoisesta tunnustuksesta minun puoleltani kärsisi melkoisesti.
Kohta jälkeenpäin sain kuulla, että ruhtinas olisi ollut valmis käyttämään armoitusoikeuttansa, jos minä vain vilpittömästi tunnustaisin ajattelemattomuuteni, ja tämän olisi hän todella tehnyt vaikka rahavarain hoitajatarRahagnakiihkolla sitä vastusti; mutta, tunnustaakseni totuuden, olin minä sangen tyytyväinen tuomiooni, sillä se toimi, joka oli minulle uskottu, oli minusta inhoittavampi kuin kuolema ja sitä paitsi rupesin minä suuttumaan pidempään yhdessä-oloon ja yhteisvaikutukseen näiden, käsitettämättömästä viisaudestansa pöyhistyneiden puiden kanssa. Minä toivoin sitä paitsi saattavani saada paremman onnen maankuorella, jossa kaikki vieraat, sen mukaan mitä olin kuullut kerrottavan, poikkeuksetta otettiin hyvin vastaan.
Matka maankuoren sisäpuoliselle pinnalle.
Minä en ole vielä kertonut mitäkään tästä sangen kummallisesta karkoituksesta maankuoren sisäpuoliselle pinnalle eli "ilmalaelle", jota täällä maanalaisten kesken käytetään; tässä on juuri sopiva tilaisuus antaa lukijalle käsitys tästä menettelystä.
Kahdesti vuodessa saapuu tänne muutamia erittäin suuria lintuja, joita sanotaanKupakeiksieli postilinnuiksi; ne jäävät tänne vähäksi ajaksi ja lentävät taas pois määrätyillä ajoilla. Syy tähän aikamääräiseen tulo- ja lähtömatkaan on jo pitkinä aikoina antanut maanalaisille tiedemiehille aihetta moniin aprikoimisiin. Muutamat oppineet otaksuivat että lintuja tänne viettelevät eräänlaiset erittäin suuret kärpäset, joita tänä vuoden aikana löytyy suurissa määrin ja joita linnut näyttävät himoitsevan; arvelu, minkä ainakin minä katson täydesti todistetuksi siitä, että niinpiankun kärpäset katoavat niin linnutkin lähtevät takaisin maankuorelle. [Tässä ja edelleen on huomattava, että missä tätä sanaa näin käytetään, niin se aina tarkoittaa maansisäpuolistakuorta, vaikkei sitä ole nimenomaan sanottu; jota vastoin, josulkopuolisestaon puhe, se silloin sanotaan. Suoment. muist.] Selvästi näkyy, että määrätty luonnonvietti on tässä perustana, jos katsotaan toisia lintuja, jotka määrätyillä ajoilla, ja epäilemättä samasta syystä saapuvat eräihin maanosiin. Toiset sitä vastoin arvelevat, että maankuoren asukkaat ovat varta vasten opettaneet näitä lintuja tuomaan saalista muista maista varsin niinkuin pyytihaukat ja muut metsästykseen opetetut linnut. Tätä arviota näyttäisi puolustavan se varovaisuus, jolla linnut matkansa päätettyä laskevat saaliinsa maahan. Muidenkin asiansuhteitten johdosta tahdotaan tehdä uskottavaksi, että nämä linnut ovat joko taidolla opetetut taikka järjellä varustetut, sillä kun aika on heillä käsissä lähteä matkaan, käyvät ne niin kesyiksi että ne antavat itsensä ottaa kiinni ja panna erään verkon alle, jossa ne sitte kärsiväisesti ovat muutaman päivän hiljaa, syöden vain ennen mainittuja kärpäsiä, joita jo ennestään on koottu melkoisia määriä tätä varten; kaikki tämä sentähden että ne pysyisivät aloillansa kunnes kaikki valmistukset maanpakolaisten poisviemistä varten ovat tehdyt. Tässä menetellään seuraavalla tavalla: niihin verkkoihin tai silaka-kaluihin, jotka ovat lintujen päälle jo ennestään pantuina, sidotaan kiinni muuan kaukalo eli palmikkoverkko, jossa on juuri osavasti tarpeellinen tila ihmiselle. Kun nyt linnut havaitsevat ettei niitä kauvemmin ruokita kärpäsillä, kohouvat ne ilmaan ja lähtevät liitämään kotiopäin. Kaksi porvaria Pootusta, jotka muista rikoksista olivat tuomitut tähän maanpakolaisuuten, tekivät matkan samalla kerralla kuin minäkin. Toinen niistä oli viisaustutkija, joka oli rohjennut uhkarohkeudella kohdella lain käskyä ja julkisesti esitellyt ja puhunut jumalan olennosta ja henkien luonnosta. Hän oli ensin saanut suoneniskurangaistuksen, mutta kun hän pian tämän jälkeen uudestaan rikkoi lain saman asian suhteen tuomittiin hän maanpakolaisuuteen. Toinen näistä oli raivio, joka tuomalla esiin epäilyjä siitä olivatko uskonnot ja hallitukset oikeutettuja, näytti tarkoittavan kumota molemmat. Hän kieltäysi tottelemasta yleisiä lakeja, sanoen syyksi että kuuliaisuus maalliselle esivallalle olisi vastoin hänen omaatuntoansa. Hänen ystävänsä koettivat mitä tuntuvimmilla syillä voittaa tämän hänen itsepäisyytensä, muistuttaen hänelle "kuinka moniin erhetyksiin omatunto usein on syynä lauseensa ja kuviteltujen todisteittensa kautta; kuinka usein synkkämielisyys ja epäterveelliset nesteet sekoitetaan innon, omantunnon arkuuden ja päähän johdatuksen kanssa; kuinka yksinkertaista oli tuoda todistukseksi omantunnon todistusta ja kuinka häpeämätöntä oli vaatia että toisten pitää mukauduttaman tunteensa uskon puolesta yhden vaatimuksen mukaan, koska heillä oli täysi valta antaa omantuntonsa olla äänestämässä hänen omaatuntoansa vastaan" Lopuksi koettivat he tehdä hänelle selväksi, "että se joka itsepintaisesti vaatii että hänen omantuntonsa pitää oleman korkeimpana tuomarina, ei ole ansainnut itsellensä kansalaisoikeutta, koska kunnon kansalaisen tulee osoittaa kuuliaisuutta maan laeille, jota ei raivio tahdo eikä taida tehdä niinkauvan kun hänen oma tunteensa on hänellä ainoana ojennusnuorana." Mutta kun eivät kehoitukset eivätkä todistukset saata mitäkään vaikuttaa raivion suhteen, niin hän piintyneenä pahuuteensa ja auttamattomana karkoitettiin maasta maankuorelle. Meitä oli siis kolme: yksi ehdotuksen tekijä, yksi järkeisoppinen ja yksi raivio, jotka samalla kertaa teimme tämän matkan.
Eräänä päivänä alkupuolella koivukuuta otettiin meidät vankeudesta ulos ja vietiin kukin määrätylle paikallensa. Kuinka tästä hetkestä ruveten toverieni kävi on minulta varsin tietämätöntä, sillä minä vain ajattelin itseäni. Ehdittyämme tuolle määrätylle paikalle vartijani heti "pakkasivat" minun tuohon nauhakaukaloon eli palmikkoverkkoon, tai miksi sen sanoisin, ynnä myös muutaman päivän ruokatavarat. Pian tämän jälkeen kun linnut havaitsivat, ettei niitä kauvemmin ruokittu, ne ikäänkuin saivat kehoituksen lähtemään matkaan ja kohousivat ilmaan ja lähtivät kiitämään eteenpäin tavattomalla nopeudella. Maanalaiset ovat ylipäänsä sitä mieltä että Natsaari-kiertotähti on sadan peninkulman päässä maankuoresta. Minä en saata varmuudella sanoa kuinka pitkän ajan tätä matkaa kesti, mutta minusta oli kuin olisi retkeen kulunut noin neljäkolmatta tuntia. Havaittuani kaiken luonnon pitkän ajan ollen hiljaa ympärilläni rupesin vihdoin kuulemaan huumaavata melua, josta saatoin ymmärtää etten ollut pitkän matkan päässä maasta. Nyt minä tulin perin vakuutetuksi siitä, että linnut todella olivat opetettuja, sillä ne laskeusivat maahan niin suurella varovaisuudella ja taidolla ettei kaukalo saanut vähintäkään täräystä. Minä havaitsin kohta ympärilläni koko joukon apinoita, joka teki minun koko lailla levottomaksi sillä Natsaarilla olivat nämä olleet minun pahimpia kiusanhenkiäni. Tämä levottomuuteni vielä yltyi kun sain kuulla heidän lörpöttelevän ja papattavan keskenänsä, ja kun tulin havainneeksi heidän naurettavan koreata pukuansa ja kuinka tyhmän mahtavasti he käyttäysivät. Minä ymmärsin nyt että ne olivat maan asukkaita; mutta tottuneena kuin olinkin kaikellaisiin mahdottomuuksiin ei löytynyt siis mitäkään mikä olisi minua peräti hämmästyttänyt, minkätähden minä pian taas sain rohkeutta, varsinkin kun huomasin että apinat mitä hienoimmalla kunnioituksella ja kohteliaisuudella tulivat auttamaan minua, heidän uutta vierastansa, kaukalon vankeudesta. Tuskinpa tempukkaammin menetellään lähettiläitä vastaanotettaissa meidän maailmassa. Yksi toisensa perään astui minun eteeni ja puhutteli minua sanoilla "Pul asser." Usean kerran kuultuani tämän tervehdyksen kerrottavan ja vihdoin vastattuani samoilla sanoilla, purskahtivat he tavattomasti nauramaan, ja osoittivat koko joukolla naurettavia liikkeitä erityisen ihastuksensa minun nopeasta käsityskyvystäni. Minä huomasin heti että nämä asukkaat olivat kevytmielisiä, uteliaita ja puheliaita. Kun he puhuivat, oli kuulija kuulevanansa rummun päristystä, siihen määrään nopeasti seurasi sana toistansa ilman hengenvetoa; ne olivat sanalla sanoen Pootualaisten suora vastakohta sekä puvun ja kielen että tapojen ja ruumiin rakennuksen puolesta. Aluksi he hämmästyivät nähdessään minun luomislaatuni, mutta heidän hämmästyksensä varsinaisena syynä oli se, että minulta puuttui häntä; sillä, kun kaikista järjettömistä eläimistä ei mikään ole enemmän ihmisen kaltainen kuin apina, olisivat he pitäneet minun heidän omaan sukuunsa kuuluvana jos vain tuo häntä olisi minulla ollut, varsinkin kun ne aina ovat huomanneet kaikki muut Natsaari-kiertotähden asukkaat varsin toisellaisiksi.
Heti maalle tultuani vietiin minut sangen suureen huoneukseen, joka oli kauniisti järjestetty katon reunakoristeilla, peileillä, marmorilla, uhkeilla huonekaluilla ja tapeteilla. Vartio oli sijoitettu ulkopuolelle, josta saatoin ymmärtää ettei täällä mikään halpa apina asunut; niinpä sainkin pian tietää että tämä oli itse pormestarin asunto. Kun hän mielellänsä halusi puhua kanssani, määräsi hän muutaman opettajan opettamaan minulle maan kieltä. Minä käytin tähän neljänneksin vuotta, ja kun minä tämän ajan kuluttua jotenkin hyvin osasin puhella heidän kanssansa luulin minä heissä herättäväni yleistä ihmettelemistä nopean käsityskykyni ja hyvän muistini kautta. Mutta opettajani olivat pitäneet minun siihen määrään huonopäisenä ja raskasoppisena, että he kärsimättömyydessään olivat usean kerran olleet vähältä jättää minut sikseni. Sentähden, samaten kuin minua Natsaarilla nopean käsityskykyni tähden ivalla sanottiinSkabbaksieli liianaikaiseksi sain minä näiltä apinoilta tylsyyteni tähden nimenKakidora, joka merkitsee pöllöpäätä; sillä täällä annetaan arvoa vain sille, joka nopeasti käsittää asioita ja joka aimo tavalla saa suutansa piestyksi.
Sillä ajalla, jona minulle opetettiin marakattien kieltä, vei isäntäni minua usein pitkin kaupunkia, jonka tunnusmerkkinä kaikkialla näyttää olevan komeus ja loisto. Tuskin saattoi päästä kulkemaan tuon suuren vaunu- ja palvelijamäärän sekä tuon edestakaisin aaltoilevan kansanpaljouden tähden. Mutta kaikki tämä oli ainoasti pikkuseikkoihin luettavata verraten siihen hullupäiseen ylellisyyteen joka vallitsee itse pääkaupungissa, jossa havaitaan ikäänkuin keskipisteesen koottuna kaikki turhallisuus ja loisto, joka suinkin saatetaan ajatella. Niinpian kun olin tämän maan kielen täydellisesti oppinut, vei isäntäni minun tähän kaupunkiin, jossa hän aikoi lahjoittaa minun harvinaisena lahjana eräälle neuvosherralle, jonka suosiota hän erittäin pyrki saavuttamaan; sillä hallitus on ylimyksellinen ja koottuna Suuren Neuvoskunnan käsiin, jonka jäsenet kaikki tyyni ovat vanhoista aatelissuvuista. Ne, jotka eivät ole jalosyntyisiä, eivät milloinkaan saata toivoa nousevansa ylemmälle kuin katteiniksi, rahaston hoitajiksi taikka näiden arvoisiin virkoihin maakunnissa ja pienemmissä kaupungeissa; joskus niistä kuitenkin joku koroitetaan pormestariksi, kuitenkin ainoasti erityisten ansioitten johdosta. Niinpä esim. oli isäntäni tullut pormestariksi hyvän päänsä takia, joka oli siihen määrään rikas aatteista ja pään-pöllähdyksistä, että hän kuukauden ajalla oli ehtinyt tehdä kahdeksankolmatta eri ehdotusta, ja vaikkei ainoakaan niistä soveltunut maan tarpeesen eli hyväksi, todistivat ne kuitenkin runsaasti varustetusta keksimyskyvystä ja vaikuttivat että hän saavutti suuren maineen; sillä ei missäkään muualla koko maanalaisessa maailmassa pidetä ehdotuksen tekijöitä niin suuressa arvossa kuin tässä maassa.
Valtakunnan pääkaupungin nimi onMartinia, jonka mukaan koko maa on saanut nimensä. Sillä on luonnonihana asema, uhkeita rakennuksia, se on etevä kauppakaupunki varustettuna suurellaisella sotalaivatehtaalla. Suuruutensa puolesta ei se ole paljon Pariisia pienempi. Tungos oli kaduilla niin suuri että meidän, sanan oikeassa merkityksessä, täytyi raivata itsellemme tien tullaksemme siihen osaan kaupunkia, jossa presidentti itse asui; sillä hänelle isäntäni, pormestari, aikoi minun lahjoittaa. Saavuttuamme palatsin läheisyyteen, riensi isäntäni erääsen majataloon pukuansa järjestämään, saattaaksensa esiintyä moitittamattomasti presidentin edessä. Oitis hänen ympärillensä kokoontui suuri määrä palvelijoita, joita yleensä sanottiinmaskatteiksija jotka olivat kaikkien niiden palvelukseksi, mitkä aikoivat käydä jonkun ylhäisen herran luona. Nämä maskatit harjaavat vaatteet, pesevät pois likapilkut ja niillä on erittäin suuri kyky panemaan kuntoon kaikkea mikä jollakin tavalla on epäjärjestykseen joutunut. Yksi niistä otti heti haltuunsa pormestarin miekan hivuttaaksensa kiiltäväksi. Toinen koristi hänen häntäänsä suurella määrällä nauharuusuja monissa värivivahteissa, sillä nämä apinat eivät pidä mitäkään niin tärkeänä kuin saada häntänsä somasti koristetuksi, niin, löytyispä siellä neuvosherroja — mutta varsinkin heidän rouviansa — jotka juhlallisiin tiloihin kustantivat häntäänsä vähinnäkin puolentoista tuhatta markkaa meidän rahassamme. Muuan maskatteista käytti "passaria" tarkasti mitataksensa olivatko puvun kaikki eri osat täydessä sopusuhdassa keskenänsä, toinen tuli juosten, kädessänsä astiassa naamaväriä, ja maalasi yks' kaks' pormestarin kasvot, toiset siivosivat hänen kynsiänsä, valelivat hänen päällensä hyvänhajuista vettä, kuivasivat häntä, järjestivät hänen hiuksensa, pitivät kuvastinta hänen edessään ja kaikki tämä tapahtui semmoisella innolla ja tarkkuudella kuin maamittarit meillä, kun heidän pitää pistämän ja värittämän kartan. Minä ajattelin itsekseni: kuinkahan pitkä aika ja kuinkahan suuria kustannuksia tuhlataankaan naisten pukuun, kun näin monta mutkaa maalaamisen, harjaamisen ja kiillostuttamisen puolesta tarvitaan miesten kuntoon saamiseksi. Ja totta on, että Martinian naiset niin ylen määrin koettavat peittää ruumiilliset puuttuvaisuutensa ja vammansa naamamaalilla, rasvoilla ja koristeilla että sitä on iljettävä katsella; sillä kun hiki on ehtinyt sekoittua noihin lihaviin aineihin käy samaten kuin kokin sekoittaessa monta erilaista soppaa yhteen; mahdoton on sanoa miltä se hajahtaa, mutta pahalta se hajahtaa.
Kun isäntäni vihdoin oli tarpeeksi "pulieerattu", voideltu, rasvattu, maalattu, harjattu ja kammattu lähti hän minun kanssani presidentin palatsille, perässänsä ainoasti kolme palvelijaa. Tultuansa eteiseen otti hän kengät jaloistansa, ettei hän olisi liannut marmorilaattiata. Me saimme odottaa kokonaisen tunnin ennenkuin meidät ilmoitettiin presidentille emmekä sittekään päässeet sisälle ennenkuin isäntäni oli antanut juomarahoja, millä tavalla tässä maassa ostetaan palvelijoitten suosio. Presidentti istui korkealla, kullatulla tuolilla, ja nähtyänsä minun isäntineni astuvan huoneesen purskahti hän tavattomasti nauramaan ja teki semmoisen määrän tyhmiä ja naurettavia kysymyksiä että minun rupesi koko ruumiiltani hikeä valuamaan. Jokaisen vastauksen kuultuansa nauraa honotti hän irvistäen niin että nenänsä rypistyi. Minä otaksuin että naurettavaisuutta ja narrimaisuutta täällä pidetään suuressa arvossa, ajatus minkä salaa uskoin isännälleni. Mutta tämä vakuutti minulle että presidentti oli erittäin lahjakas mies. Kuinka ylen nerollinen hän oli, kävi parahiten selville tuosta äärettömästä määrästä erilaisia toimituksia joita hallitus oli hänelle uskonut vaikka hän vasta oli varsin nuori mies. Hänen käsityskykynsä oli niin vilkas ja nopea, että hän saattoi selvittää mitä tärkeimmät asiat viinilasin ääressä, olipa hänellä tapana päivällis- ja ehtoollis-aterian aikana, odottaessaan uutta ruokalajia, tehdä suunnitelman uuteen asetukseen. Kun kysyin kuinka kauvan tuommoiset asetushätikkötyöt pysyivät voimassa, vastasi hän minulle, että ne ylipäänsä ovat noudatettavina kunnes neuvoskunta katsoo hyväksi ne jälleen kumota.
Sittekun presidentti puolen tunnin ajan yhä oli lörpötellyt minun kanssani, millä ajalla hän oli yhtä vilkas kielensä puolesta kuin meidän parturimme kotona, kääntyi hän isäntäni puoleen ja ilmoitti aikomuksensa olevan ottaa minun palvelijoittensa joukkoon, koska hän raskaan käsityskykyni johdosta saattoi päättää että minä olin syntynyt hullujen maassa ja tyhmyyden tähden turvissa ja etten minä siis kelvannut mihinkään tärkeämpään toimeen.
"Niin," sanoi isäntäni, "minä olen todella havainnut jonkinlaisen synnynnäisen tylsyyden hänessä, mutta jos hänelle vain suodaan aikaa ajattelemiseen, arvostelee hän asioita sangen järjellisesti."
Tähän vastasi presidentti:
"Olkoonpa niin, mutta täällä me tarvitsemme nopea-aatteisia miehiä, kun asioiden paljous ei siedä vitkallisuutta."
Hän rupesi nyt tekemään minulle koko joukon nenäkkäitä kysymyksiä jäntereitteni voimasta, ja kehoitti minun nostamaan erästä raskasta painoa, joka oli laattialla, ja kun tämä minulle ponnistuksetta onnistui sanoi hän:
"Luonto on, mitä sielusi lahjoihin tulee, kohdellut sinua äitipuolen tapaan, mutta on tämän puuttuvaisuuden palkinnut ruumiinvoimilla."
Minut käskettiin nyt hetkiseksi poistumaan toiseen huoneesen, jossa palvelijat ottivat minun sangen ystävällisesti vastaan, mutta samalla kiusasivat minua hirmuisesti lipeällä kielellänsä, alinomaisella papatuksellansa ja kummallisilla kysymyksillänsä. He latelivat minulle semmoisen määrän kysymyksiä meidän maailmastamme, etten minä lopuksi tietänyt mitä piti vastaamani, ja kuinka jatkoinkin ja vähä välillä pistin valhetta sekaan en saattanut heidän uteliaisuuttansa tyydyttää.
Vihdoin tuli isäntäni sisähuoneesta ulos ja ilmoitti minulle, että Hänen Ylhäisyytensä oli ottanut minun hovipalvelijoittensa joukkoon. Presidentin edellisistä virkkauksista saatoin jotenkuten ymmärtää että se virka, jonka olin saanut, ei ollut erityisestä merkityksestä vaan olin minä korkeintaan määrätty linnanvoudiksi taikka hovimestariksi. Kysymykseeni tämän seikan laidasta vastasi isäntäni:
"Hänen ylhäisyytensä on erityisen suosion osoitteena ottanut sinun ensimmäiseksi kantajaksensa, josta saat palkkaa kaksikymmentä viisisterkulaattia(noin 300 markkaa meidän rahassamme); hän on sitä paitsi luvannut ettei sinun tarvitse olla palvelukseksi muille kuin hänelle itselle ja Hänen Armollensa Presidentin rouvalle."
Tämä vastaus iski minuun kuin ukkosen nuoli, ja mitä vaikuttavimmalla tavalla koetin minä selittää isännälleni kuinka kohtuutonta oli näin halvassa toimessa pitää "parempain ihmisten lapsia". Mutta hovipalvelijat katkasivat murhevirteni, kokoontuivat miehissä ympärilleni ja olivat vähältä tukehduttaa minut tomppelimaisilla onnitteluillansa. Minut osoitettiin vihdoin pieneen huoneesen, jossa illallinen oli pantu esille. Syötyäni hiukan ja saatuani tiedon vuoteestani menin heti levolle, mutta olin niin liikutettuna mielessäni, että minun oli mahdoton nukkua. Alinomaa pyöri mielessäni tuo ylpeä paremmuuden tapa, jolla nämä apinat minua kohtelivat, ja spartalaisen kärsiväisyyttä todella kysyttiin tämmöisen katkeran loukkauksen kestämiseen. Minä surin onnetonta kohtaloani, joka täällä tuntui paljon tukalammaksi kuin Natsaarilla, ja minä sanoin itselleni: "Mitähän tuo suuri Kadoki, Pootualaisten suurkansleri, elämästänsä pitäisi jos hän tulisi tänne? Häntä tuskin katsottaisiinkaan, häntä, joka tarvitsee kokonaisen kuukauden ehdotuksen tekemiseen. Mitähän tulisi Palmkan kohtaloksi tässä maassa, jossa neuvosherrat keksivät, laativat ja kirjoittavat lakimääräyksen suurusta syödessänsä?" Kaikesta, mitä tähän saakka olin huomannut, oli varsin päivän selvää että minä viisaitten maasta olin joutunut narrien pääkortteeriin. Perin menehtyneenä minä vihdoin vaivuin uneen. Minä en tiedä kuinka kauvan untani kesti, sillä yön ja päivän eroa ei ole täällä olemassa; pimeys tulee ainoasti silloin kun Natsaari määritetyllä ajalla tulee maan kuoren ja maanalaisen auringon välitse ja silloin peittää sen. Paitsi tätä ajoittain palajavata kokonaista auringonpimennystä ei löydy mitäkään vuodenaikain eroitusta, kun aurinko aina on yhtä etäällä maankuoresta.
Minä en ollut vielä hevin ehtinyt herätä ennenkun eteeni ilmestyi marakatti, joka ilmoitti itsensä minun virkaveljekseni ja joka toi mukanansa kaikellaisia vöitä ja irtohännän, minkä hän sitoi kiinni peräpuoleeni että minä tulisin toisten apinoitten kaltaiseksi. Sitte käski hän minun olemaan valmiina, sillä presidentti piti tunnin perästä kannettaman yliopistoon, johon hän ynnä toiset Neuvostokunnan herrat olivat saanut kutsumuksen läsnäolollansa kunnioittamaan eräitä tohtorinvihkiäisiä, joiden piti tapahtuman kello neljätoista aamupäivällä. Tässä lienee tarpeen ilmoittaa, että vaikkei päivää ja yötä saateta eroittaa, koska aina täysi päivä vallitsee, jaetaan kuitenkin päivä määrättyihin tunteihin, puoliin tunteihin ja neljänneksiin kelloilla taikka tuntilaseilla, niin että martinialaiseen vuorokauteen menee kaksikolmatta tuntia. Vuosi luetaan Natsaari-kiertotähden kulun mukaan, joka tekee retkensä auringon ympäri puolta lyhyemmässä ajassa kuin maankuori.
Kello neljätoista me siis kannoimme Hänen Ylhäisyytensä kullatussa kantotuolissa yliopistoon. Astuessamme juhlasaliin näimme sillä monta maisteria ja tohtoria jo istuvan rivissä. Kaikki nousivat seisomaan ja kääntyivät selin Hänen Ylhäisyyteensä, hänen kulkeissaan heidän ohitsensa; tämä on suuri kohteliaisuuden osoitus, ja sentähden he kuluttavat niin suuria kustannuksia häntänsä koristamiseen ja nauhoittamisen. Minusta tämä takaperäinen tervehtämistapa tuntui sekä tyhmältä että naurettavalta, sillä selkänsä johonkuhun henkilöön kääntäminen osoittaa meillä kylmämielisyyttä ja halveksimista; mutta: kullakin maalla on oma tapansa. Mainitut tohtorit ja maisterit istuivat salin molemmilla sivuseinillä, ja salin yläpäässä oli puhujatuoli sijoitettu, missä tällä kertaa oli se apina, joka piti tohtoriksi vihittämän. Ennenkun vihkimystoimitus tapahtui pidettiin väitös eräästä tieteellisestä teoksesta, jolla oli tämä nimi: "Fyysillinen inauguraalidissertatiooni [luonnontieteellinen vihkimys-tiedeteos], jossa esitellään ja selvitetään tuo tärkeä kysymys: tuleeko se ääni minkä kärpäset ja muut hyönteiset lentäessään saavat aikaan, suusta vai perästä." Vihittävällä oli puolustettavana edellinen mielipide, mutta opponentit eli vastaväittäjät vastustivat tätä niin tulisesti, että minä jo pelkäsin verisen tappelun tulevan tämän sanasodan päätökseksi, ja kuka tietää kuinka olisikaan käynyt elleivät senaattorit olisi nousseet ylös ja virka-arvollansa hillinneet tämän puuskan. Väitöksen ajalla soitettiin huilua; muuan huilunpuhaltaja oli nimittäin saapuvilla joko kovilla äänillä elähyttämässä taistelevia, jos he rupeaisivat laimentumaan, taikka vienoilla säveleillä hillitsemässä heidän liiallista intoansa. Nämät ja muut keinot eivät kuitenkaan tavallisesti mitäkään hyödytä, sillä eipä olekaan helppo asia noudattaa kohtuullisuutta, kun tärkeistä asioista väitellään, mistä me kyllä olemme kokemuksen saaneet omassa maailmassamme, jossa sekavia kysymyksiä käsitellään yhtä suurella tulistuksella. Kuitenkin taukosi tämä riita, joka näytti verta ja murhaa uhkaavalta, yhtäkkiä molemmanpuolisella kiitoksella ja onnittelemisella, ihan niin kuin meidänkin akademioissamme, jossa väitöksen tekijä vanhaan totuttuun tapaan aina astuu puhujatuolilta voittajana.
Sittekun väitös oli loppunut toimitettiin vihkimys seuraavilla tempuilla: Kandidaatti asetettiin keskelle salia, minkä jälkeen kolme työapuria vakavin ja vitkallisin askelin lähenivät häntä ja kaatoivat sangollisen kylmää vettä hänen päällensä. Sitte he valelivat häntä hyvänhajuisella rasvalla ja savustivat häntä myös hyvänhajuisella savulla sekä antoivat hänelle annoksen ylöstysainetta. Sittenkun kaikki tämä oli tehty mitä suurimmalla juhlallisuudella ja alasvaivutetuin päin, julistettiin hän lainmukaisesti vihityksi tohtoriksi. Ylen ihmeissäni näistä kummallisista tempuista kysyin eräältä oppineelta mitä tämä meno merkitsi. Hän valitti taitamattomuuttani ja vastasi, että vesi, savutus ja ylöstysaine osoitti vihityn nyt päässeen kaikista vanhoista virheistänsä ja heikkouksistansa ja hänen tuli nyt huolehtia saada ja pitää rahvasta ylemmällä olevata katsantotapaa. Tämän tiedon saatuani minä häpesin osoitettua tyhmyyttäni, ja ihailua täynnä en minä uskaltanut tehdä useampia kysymyksiä, etteivät saisi sanoa minun nyt vasta ensi kerran olevani hienojen ihmisten parissa.
Toimituksen lopetti kajahtava toitotus rummuilla, huiluilla ja torvilla. Uusi tohtori poistui puettuna vihreään vaippaan, vyö suolillansa, ja koko tämä oppinut seura saattoi hänen kotio; mutta kun hän ei ollut aatelissukua, ei häntä kuljetettu kantotuolissa vaan häntä vedettiin jonkinlaisella kelkalla jonka edellä kulkui huovia pitkissä kauhtanoissa. Päivän juhlallisuus lopetettiin, vanhaan totuttuun tapaan, uhaallisilla kemuilla ja paremmanlaisella perähuvilla, jossa ryypiskeltiin niin tuimasti, että useimmat eivät omin neuvoinsa päässeet kotio vaan he kannettiin sinne ja saivat muutaman päivän olla lääkärin hoidossa tullaksensa taas omaan tilaansa. Ei mitäkään siis puuttunut tässä juhlallisessa menossa, vaan oli se alusta loppuun niinkuin piti; ja minä saatan vakuuttaa etten minä milloinkaan ole ollut läsnä kaikissa pikkuosissansakin enemmän yliopistollisissa vihkiäisissä ja etten milloinkaan ole nähnyt kandidaattia laillisemmaksi tohtoriksi vihittävän.
Riita-asioita ratkaistaan tuomioistuimissa erittäin nopeasti, niin että minulla on täysi syy ihailla tuota rivakkuutta ja tarkkaa älyä, joka on tämän kansan tunnusmerkkinä, sillä ei ole ensinkään harvinaista että tuomari, jo ennenkun asianajajat ovat ehtineet puheensa lopettaa, nousee seisomaan, ja lausuu ajatuksensa yhtä ketterästi, kuin muotonsa puolesta täydellisesti. Minä kävin usein oikeuksissa tutkiakseni martinialaista oikeudenkäyntitapaa. Ensi silmäyksellä näyttivät minusta päätökset aina hyvin perustetuilta ja johdetuilta luonnollisesta kohtuullisuuden tunteesta, mutta tarkemmin niitä tutkittuani havaitsin minä ne siihen määrään vääriksi, ulkopuolisiksi ja täynnä vastamieliä, että minä mieluummin olisin tyytynyt arpanopon määräämään kuin näiden tuomarien tekemään päätökseen.
Tämän kansan laeista en saata sanoa mitäkään, niiden pysymättömyyden takia, sillä laki ja oikeus on täällä vuotuisen vaihdoksen alainen niinkuin pukukin. Niinpä rangaistaankin moni lainrikkomisista, jotka eivät olleet rikoksia silloin kun teko tapahtui, ja moni tuomitaan ainoasti sillä perusteella, että teot, jotka ennen olivat sallituita, sittemmin, uuden lain mukaan, olivat tulleet rangaistuksen alaisiksi. Tästä syystä vetoovat kaikki alemmista ylempiin oikeuksiin, siinä toivossa että silloin voimassa oleva laki ehtii riidan jatkuessa muuttua. Varsinaisena syynä tähän on se, että kansa kiiruissaan liiaksi hätiköitsee lainsäädännässään. Tähän saatetaan lisätä että kansa niin himoitsee uutta ja uutisia, että se pian väsyy hyödyllisimpiinkin lakeihin ja suhteisin ainoasti sentähden että ne vähäistä pidemmän ajan ovat olleet voimassa.
Asianajajia pidetään täällä suuressa kunniassa heidän väitöksissä esiintyvän nokkeluutensa ja viisastelevaisuutensa tähden, ja muutamat täällä löytyvistä asianajajista ovat niin taitavat sananlaadinnassa etteivät ne milloinkaan ota ajaaksensa muita kuin epäiltäviä ja vääriä asioita, ainoasti näyttääksensä mikä tavaton taito heillä on suun pieksemisessä, ja kuinka he kykenevät mustan valkeaksi tekemään. Tuomarit tuomitsevat usein väärän asian hyväksi, ainoasti sentähden että sitä on taitavasti puolustettu ja että kaikkia muototemppuja on huomioon otettu. Joskus saattaa kuulla heidän sanovan: "Kyllähän me ymmärrämme asian olevan väärän, mutta kun niin suurta taitoa ja johdonmukaisuutta on osoitettu sitä puolustettaissa, emme me saata olla päästämättä inansa oikeuden kovuuden siteitä."
Oikeustieteen tohtorit antavat opetusta laissa ja oikeudessa eri hinnoista, mikä riippuu riita-asian laadusta; esim. huonon ja väärän asian puolustamisen, taikka, niinkuin Kreikkalaiset ennen sanoivat, parantamisen taidon opetuksesta ottivat he palkkioksensa kaksikymmentä sterkulaattia; jota vastoin opetuksesta ja neuvosta oikean asian puolustamiseen ei tarvitse maksaa kuin kymmenen sterkulaattia. Oikeusmuodot ovat niin monia ja laajoja että tuossa suuressa paljoudessa toisensa perään ilmestyviä lakeja ja asetuksia on mahdoton saada selville mitä laki oikeastansa määrää. Sillä kun Martinialaisilla on erinomainen tarkkaälyisyys ja vilkas käsityskyky, halveksivat he kaikkea semmoista mikä on yksinkertaisia ja selvää, pannen arvoa ainoasti sille, joka on nokkelata, viisastelevata ja sekoittavata.
Sama on laita heidän uskontonsa suhteen, joka on ylenmäärin epäkäytännöllinen ja joka vain on kokoelma tyhjiä tutkimuksia. Niinpä esim. on heidän keskensä olemassa kaksisataa kolmekymmentä eri ajatusta jumalan olennosta, ja kolmesataa yhdeksänkymmentäkuusi eri mielipidettä sielun luonnosta ja ominaisuuksista. Martinialaiset eivät milloinkaan käy kirkossa taikka jumaluusopillista esitelmää kuulemassa saadaksensa "rakennusta sielullensa" taikka jotakin oppiaksensa, vaan ainoasti kuullellaksensa sitä taitavuutta ja somuutta, jolla saarnamiehet taikka opettajat lauselmansa lausuvat. Jota käsitettämättömämmästi nämä puhuvat, sitä enemmän heitä kiitetään, sillä jos Martinialaiset jotakin mielihyvällä rupeavat kuultelemaan pitää sen oleman semmoista, jota he eivät ymmärrä. Kun he enemmän ottavat huomioonsa kieltä kuin itse sisältöä, esiintyy heidän puhujiensa taito enemmän lauselmien hienoudessa ja somuudessa sekä taidokkaissa käänteissä kuin järjellisissä johtopäätöksissä ja älykkäissä todistuksissa. Minä siis en milloinkaan uskaltanut suutani avata kristinopista, joka niinkuin tiedämme on yksinkertainen, helposti ymmärrettävä, ja jonka varsinaisena tunnusmerkkinä on koristamaton totuus.
Missäkään ei ehdotuksen tekijöitä pidetä niin suuressa kunniassa kuin tässä maassa, ja jota mahdottomampi ja järjettömämpi jokin ehdotus on, sitä suurempaa mieltymystä se voittaa. Kun kerran eräälle marakatille selitin minkä laatuinen maanpallo oli ja sanoin hänelle että sen ulkopuolisella kuorella asui ihmisiä, oli hänellä oitis se ehdotus valmiina, että kaivoskäytävällä avattaisiin kulkutie ylämaailmaan. Tätä ehdotusta kohtasi heti yleinen suositus, ja oitis muodostettiin "ylimaallinen kauppayhtiö", johon asukkaat parvittain yhtyivät ja ostivat osakkeita. Mutta sittekun koko maa hyvin oli saatu liikkeesen tämän kauppayrityksen tähden, ja iso joukko perheitä, jotka olivat näitä osakkeita ostanut, oli joutunut kurjaan taloudelliseen tilaan, oivallettiin vihdoin kuinka mieletön tämmöinen tuuma oli ja koko yrityksestä luovuttiin. Ehdotuksentekijä, joka oli tuottanut maalle niin suuria kustannuksia, pysyi kuitenkin vapaana; häntä ei vedetty edesvastaukseen huimauspuuhastansa, vaan sai päin vastoin ylen määrin kiitosta, sillä Martinialaiset sovittavat tämmöisiin kohtiin erästä sananlaskua, joka on näinkuuluva:
"Jos loppu tulikin huonoksi, niin puuhaa nero kaunisti."
Kun perinpohjin olin ehtinyt tutkia tämän kansan luonnetta, rupesin pyrkimään siihen, että yrityksellä samaan uutisehdotuspuuhaan päin saavuttaisin mainetta Martinialaisissa ja samalla parantaisin asemaani. Tarkasti havaitsemalla ja seuraamalla asiansuhteita, oivalsin minä yhtä ja toista, joka oli parannuksen tarpeessa: minä havaitsin että maa oli siunattu taiteilijoilla, mutta että se kärsi suurta todellisten käsityöläisten puutetta. Minun ensimmäinen ehdotukseni siis tarveus ja arvoton loisto vaikuttaa, pilkalla ja halveksimisella. Minä suutuin itseeni oman tyhmyyteni tähden ja ajattelin: "sinä olet päämestari narrien joukossa etkä ansaitse parempaa kuin että kaiken ikääsi saat pitkittää kehnoa kuormaveturin virkaasi". Kuitenkaan en päästänyt rohkeuttani rappeutumaan; mutta kun havaitsin ettei ollut mitäkään voittamista hyödyllisillä ehdotuksilla päätin koettaa eikö minun jollakin hulluinhuoneen omaisella ehdotuksella onnistuisi nousta alhaisesta asemastani yhteiskunnassa. Minä uskoin tuumani eräälle järkevälle marakatille ja hänkin kehoitti minua näillä sanoilla: