Kun nyt Martinialaiset olivat valloitetut, päätin antaa saman kohtalon kohdata lähinnä asuviakin kansakuntia, mutta valmistaessani tätä retkeä saapui minulle lähetystöjä neljästä kuningaskunnasta, jotka ehdollisesti alistuivat minun vallalleni. Minä hallitsin nyt niin montaa maata, että tuskin huolin nähdä vaivaa ruveta kyselemään niiden nimiä, vaan tyydyin siihen, että kutsuin niitä kaikkia yhteisellä nimellä:
"Martinialaiset valtakunnat".
Klim saa kokea onnen vaiheita.
Saatettuamme täytäntöön näin monta ihmettelemistä ansaitsevata tekoa, ja melkoisesti lisättyämme laivastoamme otetuilla martinialaisilla laivoilla, käänsimme me kulkuamme kotio, minun keisarilliseen pääkaupunkiini, johon tein tuloni niin komealla loistolla, että se voitti jokaisen roomalaisen voittajan; tekoni olivatkin todella niin suuret, että ne olivat oikeutetut kaikkeen mahdolliseen loistoon ja juhlallisuuteen, sillä mitäpä sankaritekoa saatetaan ajatella suuremmaksi ja ihanammaksi, kuin tätä; tätä, jonka kautta minä ylen lyhyessä ajassa olin toiseksi muodostanut ja ikäänkuin uudestaan luonut halveksitun ja kaikkien pilkan alaisen kansan koko maanalaisen maailman valtiaaksi? Mitäpä saattoikaan minun kaltaiselleni ihmiselle, joka elin semmoisen erilaisista aineksista kootun määrän joukossa, olla kunniakkaampata kuin tämä teko, jolla minä olin ihmiselliselle olennolle jälleen valloittanut tuon herruuden, minkä luonto on sille muiden luotujen olentojen suhteen näyttänyt tarkoittavan? Minä en laajassakaan teoksessa, sitä vähemmin tässä pienessä kirjasessa, saattaisi kertoa tuota loistoa riemujuhlassani, tuota riemuhuutojen määrää, jolla minua tervehtivät kaikki, huolimatta vähäistäkään ijän ja yhteiskunnallisen aseman erosta.
Tästä ajasta saatetaan täydellä syyllä ruveta lukemaan uutta ajantietoa historiassa, tästä ajasta saadaan ruveta puhumaan viidestä yksinvallasta nimittäin: assyrialaisesta, persialaisesta, kreikkalaisesta, roomalaisesta, sekä maanalaisesta kwaamalaisesta, joka selvinnähtävästi voittaa kaikki edelläkävijänsä suuruuden ja mahdin puolesta. Minä en sentähden saattanut itseltäni kieltääKohlu-nimeä, kun sekä Kvaamalaiset että valloitetut kansat kilvoin tahtoivat tämän nimen minulle omistaa. Minä en kiellä että täydellä syylläkin ehkä saatetaan pitää ylpeytenä sitä että minä sallin itseäni kutsuttavan suureksi; mutta jos minua verrataan Kyyroon, Aleksanteriin, Pompeiukseen, Seesariin, täytyy jokaisen myöntää että minä olen jättänyt heidät kauaksi taakseni niin että tätä liikanimeä oikeastaan saatetaan pitää perin kainona ja vähäpätöisenä minun persoonaani verraten. Aleksanteri tosin valloitti miltei koko itäisen osan tunnettua maailmaa, — mutta millisillä sotamiehillä! Kaikki karaistuneita ja tottuneita sotaan jo Filipin, hänen isänsä aikana. Minä sitä vastoin — minä valloitin paljon useamman ja sotakelpoisemman kansan, kuin Persialaiset olivat ja tein tämän paljon lyhemmässä ajassa ja väellä, joka vähäistä ennen oli raakalaisiin luettava, ja jotka itse olin sivistänyt. — Arvonimi, jota tästedes kannoin, oli tämä:Niilo Suuri, Auringon lähettiläs, Kvaaman ja Metsendoren keisari, Tanakin, Arktonian, Alektorianin, metsendorialaisten ja martinialaisten valtakuntien Kuningas, Kispussian Suuriruhtinas, Martinian ja Kanaliktan herray.m. y.m.
Nyt oli lujaksi perustettu tämä valtava valtakunta. Minä näytin onnettaren valitulta lempilapselta; mutta ihmisen täytyy kuitenkin aina ensin odottaa elämänsä iltaa eikä ketäkään kutsuttako onnelliseksi, ennenkuin hän on elämänsä loppuun ehtinyt ja tuonelan tuville muuttanut. Sillä sittekun minä olin saavuttanut vallan ja onnen, jota tuskin kukaan kuolevainen ihminen saattaisi itsellensä toivoa, kävi minun samaten kuin monen muun, joka vähäpätöisimmästä yhteiskunnallisesta asemasta on itsensä koroittanut arvon ylimmille asteille: minä unhotin entiset elämänehtoni ja antausin ylpeydelle. Heittäen siksensä pyrkimisen kansan rakkautta saavuttamaan, muutuin minä ankaraksi ja kovaksi kaikkia kohtaan. Alammaisiani, jotka tähän saakka olin ystävällisyydellä ja lempeydellä taivuttanut puoleeni, kohtelin minä nyt kuin orjia. Jokaisen, joka pääsi minun puheilleni, täytyi notkistaa polvensa ja minä otin heidät vastaan ylpeällä ja ankaralla muodolla.
Varsin luonnollista oli että semmoisen minussa tapahtuneen muutoksen piti kääntämän kaikkien sydämet minusta pois ja muuttaman heidän rakkautensa minuun kylmätunteisuuteen ja pelkoon. Millä mielellä alammaiseni nyt jo olivat, näyttäysi selvästi kun minä ehdotin, taikka ehkä oikeammin, annoin erään määräyksen sen johdosta, että keisarinna oli synnyttänyt pojan. Minä vaadin nimittäin, että tämä poikani valittaisiin minun jälkeeni astumaan keisarilliselle valtaistuimelle; minä kutsutin tätä varten kokoon valtiopäivät ja käskin niin Kvaamalaiset kuin mahtavimmat valloitetuista kansoista kokoontumaan juhlallisesti tunnustamaan tämän lapsen kruununperilliseksi. Tosin ei kukaan uskaltanut olla tottelematon tälle käskylleni, ja tämä tunnustus tehtiin kaikenmoisella juhlallisuudella, mutta minä epäilin kuitenkin, etteivät alammaiseni olleetkaan vilpittömiä, vaan että heidän ilonsa ainoasti oli teeskenneltyä. Tätä epäluuloani vahvisti yhä se seikka, että samaan aikaan levisi useita lentokirjoituksia salatuilta tekijöiltä, jotka kaikin tavoin näyttivät ettäTimuso-prinssin oikeutta oli tämän kautta loukattu. Tämä liikutti ja katkeroitti siiheen määrään mieltäni, etten minä ennen saanut rauhaa kuin olin saanut tämän hyväsydämisen prinssin raivattua tieltäni. Kuitenkaan en minä pitänyt uskallettavana suoraan ja julkisesti ottaa hengeltä sen ruhtinaan lasta, joka eläessään oli minulle niin paljon hyvää tehnyt. Minä aivoin sen tähden palkata muutamia, jotka syyttäisivät häntä salahankkeista valtiota vastaan, ja kun ei ruhtinaitten tarvitse milloinkaan olla paheittensa auttajia vailla, tapasin minä pian muutamia, jotka valalla vakuuttivat, että prinssillä oli pahat mielessä, että hän koetti synnyttää kapinata ja vainosi minun henkeäni. Minä panetin nyt hänet vankeuteen, ja minun palkkaamieni tuomarien tutkittua asiata annoin tuomita hänet kuolemaan. Mestaus toimitettiin vankeudessa, ettei kansa saisi käyttää tätä tilaisuutta kapinan nostamiseen. Nuoremmankin prinssin minä aivoin väistyttää tieltäni mutta kun hän vielä oli varsin nuori heitin tämän toistaiseksi. Hänen ikänsä soi hänelle siis joksikin ajaksi tuon turvallisuuden, jota minun oikeudentuntoni häneltä kielsi.
Saastutettua käteni tällä inhoittavalla murhalla, aloin minä niin itsevaltaista hallitusta pitää ja menin niin loitos hirmuisuudessa, että otatin hengeltä monta kvaamalaista ja muuta, joita epäilin. Tuskin ainoakaan päivä kului, jona ei olisi verta vuotanut. Tämä riennätti sitä kapinata, jota ylemmät säädyt jo kauvan olivat tuumineet, ja josta pian kerron.
Minä myönnän, että olin hyvästi ansainnut sen onnettomuuden, joka sitte minua kohtasi, sillä kristillisenä ruhtinaana olisi ollut sekä kauniimpata että enemmän paikallansa että minä, käymättä yhtä sotaa toisensa perään ja tahraamatta käsiäni niin monen viattoman ihmisen verellä, olisin opettanut tämän taitamattoman, epäjumalia palvelevan kansan tuntemaan ainoata ja totista jumalata. Minulle olisi ollut helppo asia kääntää koko kansa, sillä halulla he ensin noudattivat kaikkea mitä minä määräsin, ja jokainen sana suustani oli heille jumalainen käsky. Mutta minä olin unhottanut jumalan ja itseni enkä ajatellut muuta kuin tyhjää ja turhamaista loistoa sekä valtani lisäämistä. Sota, veri, tuli ja murha leijui alati minun silmissäni. Sitä paitsi minä valitsin mitä hurjimpia keinoja, jotka pikemmin lisäsivät kuin vähensivät tyytymättömyyttä, ikäänkuin minä olisin luullut ankaruudella parantavani, mitä vääryydellä olin rikkonut. Ystävieni varoituksille oli tullut tavakseni vastata, että niin uudesta muodostettu valtakunta, kuin tämä, tarvitsi ankarata hallitusta. Yksi onnettomuus toisensa perään tuli tähän lisäksi ja vihdoin minä jouduin semmoiseen ahdinkoon, että kuolevaiset minun esimerkistäni saavat oppia, kuinka muutteellisia inhimilliset suhteet ovat ja kuinka lyhyt pysyväisyys on kovalle ja vallattomalle hallitukselle suotu.
Samassa määrässä kuin ankaruuteni ja hirmuisuuteni selvemmästi astui esille, lisääntyi Kvaamalaisten ja muiden alammaisten kylmyys minua kohtaan ja kun he älysivät, ettei se paheellisuus, jolle minä antausin, soveltunut yhteen uskon kanssa minun jumalaisesta alkuperästäni eikä kelvannut taivaalliselle olennolle ja auringon lähettiläälle, rupesivat he lähemmin tutkimaan syytä tulooni tähän maahan ja siihen tilaan, jossa minä olin, kun he ensin minun rannassa löysivät. He rupesivat älyämään että nuo erinomaiset teot, joita olin saanut aikaan, ennen olivat suuria Kvaamalaisten taitamattomuuteen verraten kuin mitäkään suuren neron tuotteita, varsinkin kun he, taitamattomuuden kaihen heidän silmistänsä kadottua, helposti havaitsivat kuinka monessa asiassa minä hairahduin. Ennen kaikkia olivat Kispussialaiset, tämä tarkkanäköinen ja älykäs kansa, minun tekojeni kovia tuomareita. He olivat huomanneet, että monet asetukset, joita minä julistin, sisälsivät niin paljon kypsymätöntä ja järjetöntä, että minun taitamattomuuteni valtionhoidon asioissa niiden kautta kävi päivän selväksi. Tämä tuomio olikin kaikin puolin oikea, sillä kun ne, jotka olivat hoitaneet kasvatustani ja olivat olleet opettajiani, tuskin aavistivatkaan mitään kruunuista ja valtikoista, olin minä saanut sivistyksen, joka kyllä riitti papille taikka lukkarille, mutta ei suinkaan tulevalle hallitsijalle; ja minun ylemmät tieteelliset tutkintoni, jotka eivät ulottuneet kauemmaksi kuin erääsen jumaluusopilliseen johtojärjestykseen ja muutamiin viisausopin sananparsiin, eivät saattaneet pitkälle riittää nykyisessä asemassani, jossa oli kysymyksenä hallita kolmea keisarikuntaa ja lähipäin kahtakymmentä kuningaskuntaa. Martinialaiset olivat myös huomanneet, että ne sotalaivat, joita minä olin rakennuttanut, olivat niin huonoa laatua, etteivät ne ensinkään kelvanneet sodassa kunnollista laivastoa vastaan, ja että minä voitoistani merellä sain ainoasti kiittää tykkieni keksintöä.
Näitä ja muita arvosteluja koetettiin kaikin voimin levitellä kansassa, ja samalla muistutettiin sille, millä tavalla minä olin saapunut heidän rannoillensa: että minä nimittäin tulin haaksirikkoisen laivan pirstaleella, olin huonossa puvussa ja vähällä menehtyä nälästä ja janosta kun asukkaat minun löysivät, mikä tila ei juuri hyvästi soveltunut auringon lähettilään toimeen ja arvoon. Lisäksi olivat martinialaiset, jotka olivat koko lailla perehtyneet tähtitieteessä, todistaneet, että aurinko oli hengetön ainepaljous, minkä kaikkivaltias jumala oli heittänyt avaruuteen valollansa ja lämmöllänsä olemaan kaikelle luodulle hyödyksi, että se oli muodostettu pelkästä tulesta eikä seuraannollisesti saattanut synnyttää ja voimassa pitää maallisia olentoja.
Näitä ja muita minua halventavia muistutuksia vilisi ympäri maata, vaikka vielä tosin synkkänä jupinana, kun ei kukaan, peljäten minun valtaani, vielä uskaltanut julkisesti lausua ajatustansa. Minä olin sentähden kauvan epätietoisena siitä, että alammaisteni tyytymättömyys oli niin loitos joutunut, että he tahtoivat anastaa minulta hallituksen, kunnes vihdoin eräs lentokirjoitus, joka ilmestyi painosta, avasi minun silmäni. Se oli kirjoitettu kanalistan kielellä ja sillä oli nimenä "Onnellinen haaksirikko". Minä olen ennen kertonut että Kanalistalaiset olivat erinomaisen tottuneita haukkumasanojen käyttämisessä, ja että ne ainoasti semmoisilla kävivät suurimpiakin sotiansa. Tämä lentokirjoitus sisälsi kaikki ne syytökset, joita minä äsken toin esille ja se oli kirjoitettu purevasti ja pistelevästi kanalistalaiseen tapaan, jotka ovat oikeita päämestaria tässä kirjoitustavassa. Mutta minun mieleni oli jo silloin niin järkähtämätön ja luottamukseni omaan valtaani oli niin suuri, ettei mikään varoitus saattanut minua kääntää tai parantaa. Terveimmät kehoitukset vain yhä kovensivat luontoani, ja saivat siis aikaan varsin vastaista sille, mitä ne tarkoittivat. Minä annoin vangita muutamia, joita ennen kaikkia epäilin, ja koin mitä hirveimmillä ruumiinkiusauksilla pakoittaa heidän ilmoittamaan kuka tämän kirjoituksen tekijä oli. Mutta he kestivät kiusaukset ja tuskat mitä suurimmalla lujamielisyydellä, joten ainoa voittoni tästä kamaluudesta oli se, että heidän vihansa muuttui raivoksi. Kohtaloni oli siis viisauttani mahtavampi, ja minä hyökkäsin päistikkaa kohden turmiotani.
Asioiden näin ollen katsoin minä turvallisuuteni vaativan että vielä elossa oleva prinssiHikobakinlaitettiin tieltä pois. Minä ilmoitin tämän päätökseni suurkanslerilleniKalakille, sillä kaikista minä luotin enemmän häneen. Hän lupasi tosin tässäkin kohden olla minun palveluksekseni, ja poistui heti valmistamaan tämän ehdotukseni toimeen panemista, mutta sydämessään häntä inhoitti minun hankkeeni ja hän ilmoitti sen prinssille. Molemmat riensivät kaupungin linnoitukseen, kutsuivat kokoon linnueen ja ilmoittivat sille, sydämelle käyvällä tavalla asioiden nykyisen laidan. Prinssi, joka tiesi olevansa vaarassa, teki puheensa yhä tuntehikkaammaksi sen kautta, että hän asiaansa esittäessä siihen yhdisti rukouksia ja kyyneleitä, joka kaikki vaikutti, että läsnäolevat tarttuivat aseihin ja lupasivat uskaltaa henkensä ja verensä hänen puolustuksensa. Tuo kavala kansleri käytti hyväksensä sotamiesten innollista tilaa, sai heidän vannomaan prinssille uskollisuuden valan ja lähetti salaa sanan muille, jotka hän tiesi olevan minuun tyytymättömät ja kehoitti niitäkin "tarttumaan aseihin sitä itsevaltiasta vastaan, joka tuumi sukua myöden karkoittaa maailmasta vanhan keisarinheimon." He varustausivat aseilla ja yhtyivät kapinalliseen linnueeseen. Istuessani huoneessani odottamassa kanslerin palajamista,
Hyökkäsi linnaan mies, joka, hurjasti huutaen, pelvonJa hämmästyksen het' toi, kun hän ilmoitti sotamiesparvenKaikilta suunnilta, miekoin ja pyssyin tulvaavan sinneRuhtinaan mestauspölkylle armotta het' viedäkseen.
Tompoloko neuvoi minun heti viipymättä pakenemaan Tanakiin. "No niin", sanoi hän, "kootkaamme armeija minun isänmaahani! niin tämä raivo kyllä pian asettuu". Nämä sanat saattivat levottoman mieleni läikkymään, toivon ja pelvon taistellessa herraudesta sielussani. Vihdoin päätin seurata hänen neuvoansa, ja lähdin Kvaamasta kohtaamatta mitään esteitä, kun syy tähän kapinaan vielä oli useimmille outo. Kun olin saapunut Tanakialaisten rajojen sisäpuolelle, lähetin minä käskyn kaikille aseitten käyttämiseen kykeneville miehille kokoontumaan minun lippujeni alle. Minä sain tällä tavalla piankin kokoon 44,000:n miehen suuruisen armeijan, joista useimmat olivat Tanakialaisia, ja palasin nyt takasin varmana siitä, että sotavoimani vielä oli melkoisesti karttuva, kun ne Kvaamalaiset, jotka olivat jääneet minulle uskollisiksi, olivat ehtineet minuun yhtyä. Mutta tämä toivoni pettikin minun, sillä apujoukkojen asemesta, joita minä mielettömyydessäni odotin, tuli minua vastaan airut, tuoden mukanaan kirjeen prinssiltä, jossa tämä sanoi minun uskottomaksi vallananastajaksi, jota vastaa hän aikoi käydä sotaa sekä ilmoitti sitä paitsi, että vaimoni ja poikani olivat vangittuina. Airut oli tuskin ehtinyt poistua ennenkun me saimme näkyviimme kvaamalaisen sotajoukon, jota tuo kapinallinen prinssi itse johti. Kun tällä vihollisellani oli suuri määrä tykkejä, en minä uskaltanut antautua sotaan ennenkuin olin saanut lisäväkeä. Minä pysäytin sentähden armeijani ja rupesin leiriäni varustamaan. Mutta huomattuani että väkeäni parvittain salaisuudessa meni vihollisen puolelle, ja arvattuani että vastustajani ehkä odottivat sitäkin paitsi lisäväkeä, päätin minä, pääesikuntani ja Tompolokon neuvosta, uskaltua taisteluun.
Taistelu syntyi samalla kentällä, jossa Tanakialaiset muutamia vuosia ennen olivat kärsineet ratkaisevan tappion. Vihollisten tykit saivat pian meidän rivimme epäjärjestykseen, ja minua suretti suuresti, että minun nyt täytyi lannistua aseilta, jotka itse olin keksinyt ja teettänyt. Kuitenkin pysyivät sotamieheni lujina vihollisen tulta vastaan, kunnes urhea Tompolokoni kaatui tykinluodin lävistämänä. Nyt me käännyimme selin viholliseen ja etsimme turvaa metsästä ja kallionkielien takaa. Itse minä pakenin eräälle vuorelle ja sieltä taas alas toisella puolen olevaan laaksoon. Täällä minä pidätyin ja runsaitten kyynelten vieriessä silmistäni valitin minä, ehkäpä liian myöhäiseenkin, mielettömyyttäni taikka ehkä oikeammin kurjaa ylpeyttäni. Pääni oli niin sekaisin, että minä kokonansa unhotin luotani heittää keisarinkruununi, joka loisti sadoista puhtaista helmistä ja joka helposti saattoi minun pettää. Istuttuani tässä, tuskasta vavisten, noin puolen tuntia, kuulin minä ihmisten ääniä, jotka ylhäällä vuorella etsivät minua kivien loukeroista, vihasta kiljuen kun eivät minua löytäneet saadaksensa kostohimoansa tyydyttää. Minä vilkasin ympärilleni nähdäkseni kätköpaikkaa, johon saattaisin paeta ja havaitsin lähelläni taajan viidakon, jossa kasvoi tammia ja ruusupensaita. Sinne minä riensin ja saavuin kaareilevata polkua myöten eräälle luolalle, jossa hetkeksi pysähdyin tulisesta juoksusta hengästyneenä. Sitte minä kapusin neliryömin eli oikeammin kuin käärme, sisälle tuosta ahtaasta reijästä, joka johti luolaan, ja kun minä havaitsin että tätä luolakäytävätä yhä jatkui pitkälle sisälle päin, vähän kaltaen vaan ei jyrkästi, jatkoin minä konttaamistani. Mutta minä tuskin olin ehtinyt sataa askelta ennenkun minä putosin alas erästä jyrkkää vuorenseinämää myöten, enkä saapunutkaan minkäänlaiseen pohjaan vaan putosin yhä syvemmälle hurjaa vauhtia ja pilkkopimeässä varsin kuin alituisessa yössä, kunnes vihdoin rupesin oivaltamaan heikkoa valon kajahdusta, semmoista kuin kuun heikonnettu valo on, kun sitä ohuet pilvet peittävät. Aina sen mukaan kun tämä valo kävi selvemmäksi hiljentyi minun vauhtini, niin että minä vihdoin, vähintäkään vahinkoa itselleni saattamatta jouduin kahden kallion lohkareen väliin ihan niin kuin olisin sukeltanut ylös meren pohjasta. Äärettömäksi ihmeekseni tunsin ne nyt samoiksi, joista minä muutamia vuosia sitte olin pudonnut alas maanalaiseen maailmaan. Syyksi siihen miksi minä lopulla matkaa putosin yhä vitkallisemmin on, kun asiata lähemmin ajattelen, selitettävä ainoasti ylimaallisen ilman suurempi taajuus. Sillä ellei meidän maamme ilmapiiri olisi taajempi kuin maanalaisten olisi minun matkallani ylöspäin täytynyt samaten kuin alas kiitäessäni, niin että minä mahdollisesti olisin kiitänyt suoraa päätä ilman lävitse kuuhun. Kuitenkin minä jätän tämän seikan luonnonoppineitten lähemmin selitettäväksi.
Tekijän takaisintulo isänmaahan ja viidennen yksinvallan loppu.
Minä jäin pitkäksi ajaksi melkein tainnotonna maahan sillä putoaminen ja tuo ihmeellinen muutos yhdellä kertaa, viidennen yksinvallan perustajasta nälkääntyneeksi filosofian kandidaattiraukaksi, oli kokonansa hämmentänyt pääni. Ja todellakin! tapaus oli kylläksi hämmästystä herättävä ja samalla runollinen sekoittamaan ajatukset väkevämmissäkin aivoissa. Minä rupesin kysymään itseltäni, oliko todella asioitten laita niinkuin nyt näytti taikka eiköhän kaikki ollut unikuva joka hämmensi silmiäni. Mutta ehdittyäni tarpeeksi rauhoittua, muuttui ihmettelemiseni suuttumukseen ja mielipahaan.
Ilmahan käteni mä nostin, taivaalta armoa pyysin:"Ah kaikkivaltias isä; ansainnut oonko tään suurenhäpeän? Näinkö sä rankaiset mua ja minne sä sallit mun viedä,Mistä mä saavuin, ah; munko sallimus hyljännyt onpi?"
Niin todellakin! Tutkittakoon kaikkien aikojen aikakirjoja, niin ei missäkään, ei vanhemmassa eikä uudemmassa ajassa, milloinkaan tavata esimerkkiä näin syvästä lankeemuksesta, ellei mahdollisesti Nebukadneesarin, joka maailman silloisesta mahtavimmasta hallitsijasta muuttui sieluttomaksi eläimeksi, joka kuljeskella juntusteli pitkin metsiä. Minulle oli sallimus jotenkin samalla tavalla tehnyt pilkkaa. Silmänräpäyksessä temmattiin minulta kolme keisarikuntaa ja noin kaksikymmentä kuningaskuntaa, ja kaikesta tästä oli minulla enää jäljellä ainoasti muisto ja varjot. Hiljan olin ollut hallitsija, nyt saatoin korkeintaan toivoa koulunopettajaksi pääseväni isänmaassani. Varsin hiljan minua kutsuttiin Auringon Lähettilääksi; nyt sain kiittää Jumalata, jos pääsisin apupapiksi jollekin provastille. Äsken minua seurasivat kunnia, toivo, onni ja voitto; nyt minua valtasivat suru, tuska, itku ja valitus. Pienen ajan minä kukoistin kuin kukkanen, mutta näivetyin myös yhtä pian. Sanalla sanoen: Tuska, murhe, viha ja epätoivo liikuttivat sieluani siihen määrän että jo tuumin
Terävämmän veitsen rintani painaa.
— — — hyökätä päätäpahkain samaan rotkoon, josta juuri olin heitetty ulos, koettamaan eikö toinen matka maanalaiseen maailmaan tuottaisi minulle pysyväisempää onnea; mutta minä en tehnyt kumpaakaan näistä tuumista. Mikä minua parhaiten hillitsi näitä tuumia toimeen panemasta oli muisto sieluni tulevaisuudesta ja uskonnosta, joka kovasti kieltää itsemurhan.
Minä rupesin nyt astumaan alas tuota jyrkkää ja kivistä tietä pitkin, joka johtaa alas Sandvigin kylään. Mutta vaipuneena kuin olinkin syviin mietteihin, lankesin kerran toisensa perästä maahan mielessäni alati tuumien viidettä yksinvaltaa, joka vielä turhina mutta selvinä kuvina leijui niin elävänä sieluni silmissä, että olin vähällä menettää kaiken älyn ja ymmärryksen. Niinpä minä olinkin kärsinyt niin suuren tappion vallan ja maineen puolesta, etten minä olisi saattanut ajatella itselleni mitäkään korvausta missäkään menestyksessä kotomaassani. — Jospa saattaisin ajatella pääseväni päätuomariksi Bergenissä, taikka sitäkin paremmin, koko Norjan maaherraksi — mikä korvaus taikka lohdutus tämä olisi sille, joka hiljan oli ollut niin monen keisarikunnan ja kuningasvallan hallitsija ja perustaja? Kuitenkin minä päätin, että jos maaherran toimi minun kotomaassani minulle tarjottaisiin, en sitä kokonansa kieltäytyisi vastaan ottamasta.
Ehdittyäni noin puolen matkaa alas vuoren syrjää, näin minä muutamia poikia, jotka minä viittasin tulemaan luokseni, sanoen:Jeru pikal salim, joka on Kvaamalaisten kieltä ja merkitsee:osoittakaa minulle tietä! Mutta pojat, jotka pelästyivät nähdessään ihmisen omituisessa puvussa ja päässään hattu, joka loisti sadoista säkenöivistä kivistä, rupesivat huutamaan täyttä kurkkua ja tekivät matkaa alas niin nopeasti että ne saapuivat alas Sandvigiin ainakin tuntia ennen kun minä; sillä minä hiivin hiljaa eteenpäin hinaten perässäni haavoittuneita jalkojani. Pojat olivat peljästyttäneet koko kylän, pyhästi vakuuttaen että he olivat nähneet Jerusalemin suutarin kuljeskelevan pitkin tuntureita, auringonsäteitä päässään, alinomaa huoaten niinkuin se, jota syvä sydämensuru vaivaa. Talonpoikien kysyttyä mistä he saattoivat tietää näkönsä Jerusalemin suutariksi, vastasivat he että hän oli itse heille sanonut nimensä ja isänmaansa. Minä saatoin ymmärtää tämän erhetyksen tulleen siitä, että he olivat väärin ymmärtäneet sanani:Jeru pikal salim! Koko kyläkunta oli kuitenkin tullut liikkeeseen, sillä kukaan ei epäillyt poikien ilmoituksen todenperäisyyttä, varsinkin kun satu tuosta tallustelevasta suutarista hiljan oli jälleen tullut uusituksi ja kun huhu tiesi kertoa, että hän vähäistä ennen oli nähty Hampurissa.
Oli jo ilta kun saavuin Sandvigiin ja näin siellä kaikki paikkakunnan asukkaat seisovan ryhmässä; heidät oli kokoonnuttanut sinne tuo kaikille kuolevaisille yhteinen halu saada uutisia kuulla. He olivat jo kauvan odottaneet vuoren juurella saadaksensa ottaa vastaan tätä uutta vierastansa; mutta he kuulivat tuskin minun suutani aukaisevan jotain sanomaan ennenkun he jo peljästyivät ja lähtivät pakoon, paitsi muuan vanhempi mies, joka, toisia rohkeampana, ei liikahtanut paikaltansa. Minä rupesin häntä puhuttelemaan ja pyysin ettei hän vieraalta harhailijalta kieltäisi yösijaa. Hän rupesi nyt tutkimaan minua ja kysyi missä minun kotoni ja sukuni oli. Sydämeni syvyydestä huoaten, vastasin minä murretulla äänellä:
"Jospa sinulla olisikin aikaa kuullella minun ihmeellisiä kohtaloitani, ehtisi kuitenkin päivä sekä valjeta että uudelleen kadota ennen kun minä olisin kertomukseni lopettanut; mutta jos saan seurata sinua kotio, kerron sinulle jakson tapauksia, jotka ovat sinusta uskomattomia ja joiden vertaa sinä turhaan etsit mistään historiasta."
Ukko kävi uteliaaksi, tarttui käteeni ja talutti minun asuntoonsa, harmitellen kansalaistensa tarpeettoman pelvon tähden, kun he lähtivät käpälämäkeen ensimmäiset vieraat kasvot nähdessään, ikäänkuin olisi pyrstötähti heidän eteensä pöllähtänyt. Tultuani huoneeseen pyysin minä heti lasillisen raikasta vettä sammuttaakseni janoani. Ukko meni itse noutamaan minulle haarikallisen olutta, sillä ei vaimonsa eikä palveluspiikansa uskaltaneet tulla minun läheisyyteeni. Saatuani virkistystä tästä mieluisesta juomasta, aloin minä:
"Sinä näet tässä edessäsi ihmisen joka on ollut sallimuksen tuulen puuskien heittolaisena ja joka, enemmän kuin kukaan taikka mikään kuolevainen, on saanut kokea onnen oikullisuutta. Eipä ole mitäkään epätavallista että silmänräpäys usein on riittävä ratkaisevasti tarttumaan kaikkein tärkeimpiinkin asiansuhteisin, mutta mahdotonta, sulaa uskomatonta on aavistaakaan missä määrässä tätä saa minuun sovittaa, sillä
"Harvapa on se mi on kokenut onnea moista kuin minä;Se outoa ompi; sit ei oo historia kertonut vielä".
Tähän vastasi isäntäni:
"Niin, niin käy tavallisesti niiden, jotka kauvan kuljeskelevat pitkin tässä maailmassa; kuinka monta tapausta ja kuinka monta muutosta saattaakaa tapahtua matkalla jota kestää kokonaista tuhat kuusisataa vuotta?"
Minä en käsittänyt hänen ajatustansa ja pyysin hänen sentähden lähemmin selittämään mitä hän tarkoitti noilla tuhannella kuudellasadalla vuodella.
"Jos saadaan uskoa historiaa," vastasi hän, "on nyt kulunut noin tuhat kuusisataa vuotta siitä kun Jerusalemi hävitettiin enkä minä ensinkään epäile, että te kunnianarvoinen mies, jo silloin olitte koko iäkäs, sillä jos se on totta, mitä teistä sanotaan, niin te synnyitte siihen aikaan, jolloin Tiberius-keisari hallitsi."
Minä istuin kuin mykäksi tulleena tätä pakinaa kuullessani, ajatellen ettei tuo ukkoparka ollut täydellä järjellä, ja kaarteilemalla minä ainoasti koetin tehdä hänelle selväksi, että hänen sanansa olivat minulle arvoituksia. Hän otti nyt esille vanhan vaskipiirroksen, jonka piti kuvaaman Jerusalemin temppeliä, ja kysyi minulta erosiko se kovasti alkukuvastansa. Suuren murheeni uhaksi en minä saattanut hillitä nauruani, ja kysyin häneltä mihin hän oikeastansa tahtoi johtua ihmeellisellä puheellansa.
"Enhän minä sitä tiedä," vastasi hän, "mutta kansa tällä paikkakunnalla väittää, että te olette tuo historiassa kerrottu Jerusalemin suutari, joka aina Kristuksen ajoista saakka astuskelee pitkin maailmaa… Mutta jota lähemmin minä teitä tarkastelen sitä vilkkaammin muistan erästä vanhaa ystävätäni, joka kaksitoista vuotta sitten hukkui tämän vuoren kukkulalla olevaan rotkoon."
Nämä sanat saivat ikäänkuin siteen silmiltäni poistumaan, ja minä tunsin vanhan ystäväni Abelinin jonka perheessä minä Bergenissä niin usein olin ollut. Minä heittäydyin hänen kaulallensa, syleilin häntä sydämellisesti ja huudahdin:
"Vai niin, sinäkö se oletkin rakas Abelinini! … minä tuskin uskallan uskoa omia silmiäni… Minä olen vanha ystäväsi Klim, joka olen palannut takaisin maanalaisesta maailmasta … sama, joka kaksitoista vuotta sitten putosin alas tuonne rotkoon!"
Hän tuli varsin hämmästyneeksi tämän kuullessaan ja istui liikkumattomana kuin salaman kohtaamana.
"Niin, tunnenhan minä jälleen Klimini," huudahti hän vihdoin, "tunnenhan minä hänen rakkaan tutun äänensä… Niin juuri tuolla lailla hän minulle kätensä ojensi … tuo on varsin hänen katseensa, hänen silmänluontinsa! Mutta kuitenkin, vaikka sinä olet Klimin täydellinen kuva, minä en saata enkä saa uskoa aistiani sillä tähän maailman aikaan eivät kuolleet kulje aaveina enään; minun pitää saada lujempia todistuksia, ennenkun saatan sanojasi uskoa."
Kokonansa nyt kumotakseni hänen epäilystänsä, muistutin minä hänelle pienimpiin yksityisseikkoihin saakka koko joukon tapauksia jotka ennen olivat meitä yhdessä kohdanneet. Siitä hänen silmänsä vihdoinkin aukesivat, hän syleili minua, itki ja huudahti:
"Niin nyt minä näen, että sinä todella olet Klim itse, etkä hänen haamunsa! Mutta missä herran nimessä sinä näin kauvan olet oljennellut? Ja mistä sinä olet saanut tuon vieraan ja kummallisen puvun käsiisi?"
Minä rupesin nyt perättäisessä järjestyksessä kertomaan hänelle kaikkea, mitä minulle oli putoamiseni jälkeen tapahtunut. Hän kuunteli minua kunnioittavalla tarkkuudella siksi kun saavuin Natsaari-tähdelle, järjellisine puhuvine puineen. Mutta silloin hänen kärsivällisyytensä loppui ja hän huudahti:
"Kaikkihan unen mahdottomuudet, kaikki mielettömyyden houreet ja viinahullun järjettömyydethän ovat sinun pääkopassasi koottuina. Minä luulen mieluummin että sinä, miten kansa täällä ajattelee, olet ollut vuoreen vietynä maanalaisten peikkojen luona, sillä lastenhuoneen sadut näistä eivät ole likimainkaan niin järjettömiä, kuin nuo kertomukset maanalaisesta matkastasi."
Minä pyysin häntä hartaasti ettei hän heittäisi kärsimystänsä, vaan antaisi minun lopettaa kertomuksen; ja huomattuansa ettei hän enään minua keskeyttäisi, jatkoin minä selvitystäni siitä mitä minulle oli edelleen tapahtunut maanalaisten parissa ollessani, kerroin hänelle monet vaihtelevat seikkailuni ja viimein kuinka minä olin tehnyt suurimman yksinvallan, mitä milloinkaan on maailmassa ollut olemassa. Kaikki tämä sai hänen yhä varmemmasti uskomaan, että minä olin joutunut noitien ja metsänhaltijoitten käsiin, jotka olivat minun loihtineet siihen määrään, että minä olin pitänyt tyhjät kuvitustuotteet täytenä totena. Sitä varmemmin todistaaksensa itsellensä, mitä vaikutuksia tuommoinen loihtiminen saattoi tuoda mukanansa taikka kuinka pitkälle minun mielettömyyteni ulottui, rupesi hän minulta kyselemään autuaitten ja tuomittujen tilasta, elyseeiläisistä tasangoista [Kreikkalaisten ja Roomalaisten jumalaistaruston mukaan pääsivät sankarit ja hyväavuiset ihmiset kuoltuansa sinne suloista ja ihanata eloa nauttimaan] ja muusta tuommoisesta. Kun minä varsin hyvästi ymmärsin mitä hän tarkoitti, sanoin minä:
"Minä käsitän epäluulosi sangen luonnolliseksi, kun se, mistä olen puhunut, tietysti tuntuu satumaiselta ja tehdyllä, sillä niitä tapauksia, jotka minua ovat kohdanneet, saatetaan todella sanoa liian kummituksellisiksi, että niitä voisi kukaan ihminen uskoa. Kuitenkin minä vakuutan kaiken pyhyyden nimessä, etten minä ole runoillut enkä lisännyt vähintäkään, vaan tarkasti olen pysynyt totuudessa ja esittänyt tapaukset juuri semmoisina kuin ne ovat olleet."
Minun ei sittenkään onnistunut saada häntä uskomaan, vaan hän käski minun lepäämään muutaman päivän niin tuo hämmennys, joka nyt aivoissani vallitsi, oli itsestänsä katoava.
Häiritsemättömässä levossa vietettyäni kahdeksan päivää ystäväni asunnossa, millä ajalla me kokonansa olimme jättäneet historiani syrjään, katsoi hän minulla olleen tarpeeksi aikaa voittamaan mielettömyyteni, ja alkoi silloin taas ottaa maanalaisen matkani puheeksi. Hän toivoi niin viidennen yksinvaltion kuin sen kaksikymmentä kuningaskuntaa nyt niin täydellisesti kadonneeksi ja haihtuneeksi kuin sumun tuulessa, ettei pienintäkään kaupunkia eikä kylää ollut siitä jäljellä. Mutta kun hän havaitsi että minä kerroin kaikki sekä kokonaisuudessaan, että sen pienimmät pikkuosat, sekä että minä, kertomukseni lopetettuani, nuhtelin häntä siitä itsepintaisuudesta, jolla hän minua epäili matkojeni suhteen, ynnä muistutin hänelle yhtä ja toista, jota hän itse oli nähnyt: että minä kaksitoista vuotta takaperin olin pudonnut tuonne vuoren rotkoon ja lopuksi että minä olin palannut takaisin vieraassa ja perin oudossa puvussa — rupesi hän tulemaan epätietoiseksi, eikä tietänyt mitään vastata. Ahdingossaan tahtoi hän nyt heittää kaikki tyyni sikseen, mutta enpä niin minä, vaan minä todistin hänelle, että hänen uskonsa noitiin ja peikkoihin oli paljon luonnottomampi ja mahdottomampi, kuin minun maanalainen matkani, sillä kaikki, mitä niistä kerrottiin, oli ainoasti unia ja akkaväen juoruja, kuin sitä vastoin useat kuuluisat filosoofit pitivät luultavana että maa oli ontelo ja että sen sisuudessa löytyi toinen pienempi taivaankappale, mitä minun oma kokemukseni nyt vahvisti, koska minun täytyi uskoa omin silmin näkemääni, omin korvin kuulemaani sekä omin eloin elämääni. Näille syille hän vihdoin antoi perään, ja sanoi:
"Sinun lujuutesi väittää sitä, jonka valhettelemiseen ei sinulla saata olla mitäkään ajateltavaa tai mahdollista syytä, on täydellisesti voittanut minun uskottomuuteni."
Sittekun hän siis oli antanut totuudelle perän ja oikeuden, käski hän minun vielä kerran kertomaan matkani kaikkine sivuseikkoineen. Erittäin häntä miellytti kertomukseni Natsaari-kiertotähdestä ja ennen kaikkea hän ihaili Pootua, jonka lait ja laitokset hänen mielestänsä olivat niin viisaita, että ne kelpaisivat ojennusnuoraksi mille valtiolle tahansa. Hän käsitti myös nyt, ettei niin hyvin järjestetyn valtion hoitosuunnitelma saattanut olla hämmennettyjen ihmisaivojen keksintöä, sillä näitä lakeja saattoi mieluummin kutsua jumalallisiksi kuin inhimillisiksi; niinpä hän kirjoittikin kaikki muistoon, mitä minä hänelle kerroin, peljäten että muuten saattaisi jotain unhoittaa.
Saatuani hänen näin täydellisesti uskomaan elämäni kohtaloita rupesin minä ajattelemaan itseäni ja kysyin häneltä mitä hän arveli minulle, asioiden näin ollen, parhaaksi, taikka mitä menestystä hän luuli minun saavani odottaa kotomaassani tehtyäni näin suuria tekoja maanalaisessa maailmassa. Hän vastasi:
"Minun neuvoni on, ettet sinä ainoallekaan kuolevaiselle kerro mitä sinulle on tapahtunut, sillä siten sinä teet itsesi yleisen naurun ja pilkan esineeksi sekä kertomuksesi kaikenlaisen vääntelemisen aiheeksi. Tunnethan sinä sitä paitsi pappiemme vainoamishalun? Kun he saattavat pannaan julistaa jo semmoisia, jotka rohkenevat väittää että maa se on, joka liikkuu ja että aurinko pysyy paikallansa, niin he varmaankin julistavat sinun jumalan kieltäjäksi ja kristittyjen yhteyden arvottomaksi jäseneksi, jos he saavat kuulla sinun puhuvan auringosta ja kiertotähdestä maan alla. Mitäpä meteliäRupertus-maisteri jo yksinkin ruvennee pitämään? Kuinka hän ottaneekaan ruvetaksensa sinua vastaan jyrisemään? hän, joka viime vuonna tuomitsi erään miehen julkiseen hirttorangaistukseen ainoasti siitä syystä, että tämä väitti antipooteja löytyvän. [Tämä sana on johdettu kahdesta kreikkalaisesta sanasta, jota merkitsevät vastaan ja jalka, ja tällä nimellä tunnetaan niitä ihmisiä, jotka eri maanpuoliskoilla asuvat samalla leveysasteella 180:n asteen erolla maantieteellistä mittaa, niin että ne kääntävät jalkansa kokonansa toisiansa vastaan.] Sinun hän aivan varmaan tuomitsisi polttoroviolle opistasi tuosta urheasta maailmasta. Sentähden minä sinua neuvon ja pyydän ikipitkiksi päiviksi pitämään kaikki salassa ja vielä jonkun ajan pysymään hiljaisuudessa täällä minun luonani."
Minä vaihdoin nyt maanalaiset vaatteeni muihin. Kaikki, jotka juoksivat Jerusalemin suutaria näkemään, lähetti Abelini matkoihinsa selittämällä että suutari jälleen oli kadonnut. Kuitenkin levisi huhu kaikkiin ympärillä oleviin paikkakuntiin, ja kaikista saarnatuoleista kaikui varoituksia ja ennustuksia uhkaavista onnettomuuksista, joita tämän ilmestyksen johdosta saatiin odottaa. Jerusalemin suutari, sanottiin, oli tullut Sandvigiin Jumalan vihan airueena kehoittamaan kansaa kääntymään; ja kun, niinkuin kaikki sen tietävät, huhu aina suurenee jota laajemmalle se leviää, sai tämäkin koko joukon lisäyksiä. Muutamat tiesivät kertoa, "että suutari oli julistanut maailman lopun olevan lähellä ja sanonut että kaikki ne ihmiset, jotka eivät ennen mittumaaria kääntyisi, olisivat ynnä kaiken muun kanssa tulessa hukutettavat", ja muuta tuollaista. Nämä ennustukset saivat eräässä pitäjässä aikaan semmoisen hämmennyksen, että talonpojat jättivät peltonsa viljelemättä, koska heillä, kun maailman jo niin pian piti loppuman, ei enään ollut elon aikaa odotettavana. Mutta kun tämän seurakunnan provasti, Niilo-pastori, rupesi pelkäämään, että hän menettäisi kymmenyksensä ja muut papilliset saatavansa, antoi hän talonpoikain tietää, että maailman loppu ja viimeinen päivä oli siirretty seuraavaan vuoteen, niin että heidän varsin hyvin sopi ruveta tavallisia töitänsä tekemään. Meille molemmille, minulle ja isännälleni, jotka yksin tiesimme kaiken tämän juoruilemisen syyn, soi tämä juttu monta naurun juhlahetkeä.
Mutta kun ei minun ajan pitkään täytynyt olla kätkössä toisten luona vaan täytyi lähteä ihmisten pariin, sanoi isäntäni minun ylioppilaaksi Trondheimistä, ja että minä joka olin hänelle sukua, nyt olin hänen luonansa vierailemassa. Sitte hän kiitteli minua niin lämpimästi, sekä suullisesti että kirjallisesti Bergenin piispalle, että hänen korkea-arvoisuutensa lupasi minulle ensimmäisen avoimen rehtorinviran. Semmoinen virka oli juuri minun mieleeni koska sillä saatettiin sanoa olevan jotakin yhtäläisyyttä edellisen tilani kanssa, sillä eräässä suhteessa saatetaan koulunrehtoria pitää vastaavana hallitsevalle kuninkaalle, jos nimittäin pidetään opetustuolia valtaistuimena ja pamppua valtikkana. Mutta kun pitkä aika kului ennenkun mikään semmoinen virka tuli avonaiseksi, ja minun tarvitsi saada jotakin tuloja ellen minä tahtonut nälkään kuolla, päätin minä ottaa vastaan mitä tahansa. Onneksi kuoli Ristikirkon lukkari Bergenistä kohta tämän jälkeen, ja piispa antoi minulle tämän viran. Tämä saatettiin tosin pitää huononlaisena virkaylennyksenä sille, joka vähäistä ennen oli ollut niin monen valtakunnan hallitsijana; mutta kun ei mikään halvenna ihmistä niinkuin laiskuuden tuottama köyhyys, ja kun on tyhmää heittää maahan likaisen veden ennenkun tietää mistä puhdas on otettava, otin minä tämän suotuisen tarjouksen vastaan, ja elän nyt filosoofillisessa levossa päiväni kunnon lukkarina.
Kohta tämän muutoksen jälkeen ehdotettiin minulle kunniallista avioliittoa erään kauppiaantytären kanssa Bergenistä nimeltäMagdaleena. Minä kyllä mielistyin tyttönäpykkään; mutta kun oli luultavaa että Kvaaman keisarinna vielä oli elossa pelkäsin minä tekeväni itseni syypääksi kaksinaisavioliittoon, jos nyt naisin Magdaleenan. Mutta Abelini, jolle minun oli tapana uskoa kaikki, mikä sydäntäni rasitti, ei hyväksynyt tätä arvelevaisuuttani, vaan todisti niin lujilla syillä tämän pelkoni mielettömyyden, että minä lopuksi katsoin arveluni turhaksi ja nain tytön.
Tämän Magdaleenani kanssa olen minä nyt kuusi vuotta elänyt onnellista avioliittoa. Mutta en milloinkaan ole minä hänelle uskonut maanalaisia tapauksiani, vaikka minä tunnustan, että muisto siitä vallasta ja kunniasta sekä loistosta, joka kerran ympärilläni säkenöi, vielä on yhtä selvä ja joskus pistäytyy esille yksityisissä virkkauksissa taikka teoissa, jotka eivät sovellu minun nykyiseen asemaani.
Tämä avioliitto on minulle antanut kolme poikaa:Kristerin, Jensin ja Kasperinjoten minulla kaikkiansa on neljä josKvaamanprinssi vielä on elossa.
Niilo Klim eli vuoteen 1695. Kaikki rakastivat häntä hänen mallikelpoisen elämänsä tähden, ottamatta lukuun sitä, että Ristikirkon pappi joskus häneen suuttui hänen hiljaisen ja peräytyvän käytöksensä takia, luullen sen tulevan ylpeydestä. Minä, joka tunsin miehen aikaisemmat kohtalot ja suhteet, ihmettelin pikemmin sitä nöyryyttä, jota hän pienessä virassansa osoitti, hän, joka oli niin monta maata hallinnut. Toisten silmissä, jotka eivät tietäneet hänen alentumisestansa, saattoi hän kyllä näyttäkin vähän tuhmanylpeältä. Niinkauvan kun voimansa sitä sallivat, oli hänellä tapana vuosittain määrättynä päivänä kavuta ylös vuorelle ja tirkistellä alas tuonne rotkoon, josta hän oli tullut ylös. Hänen ystävänsä huomasivat, että hän joka kerta palasi sieltä itkenein silmin ja oli aina koko seuraavan päivän lukuhuoneessansa varsin yksin, avaamatta oveansa kenellekään. Hänen vaimonsa on vakuuttanut, että hän usein on unissansa puhunut sotajoukoista maalla ja merillä. Kerran hänen mielihairautensa yltyi niin loitos, että hän käsketti Bergenin kaupungin päällikön oitis tulemaan luoksensa. Hänen vaimonsa luuli tämän mielenhämmennyksen tulevan liian ahkerista lukuharjoituksista, ja oli sangen levoton hänen terveytensä tilan suhteen, joka ei suinkaan ollutkaan tyydyttävä. Hänen kirjastonsa sisälsi parhaasta päästä valtiollisia teoksia, joista moni häntä soimasi, arvellen ettei semmoinen lukuaine lukkarille sopinut.
Tästä matkakertomuksesta löytyy ainoasti yksi kappale, jonka tekijä itse on kirjoittanut ja se on minun tallessani. Useamman kuin yhden kerran olen minä aikonut sen painattaa kirjaksi, mutta monet tärkeät syyt ovat tähän saakka minun estäneet sitä tekemästä.
End of Project Gutenberg's Niilo Klimin maanalainen matka, by Ludvig Holberg