The Project Gutenberg eBook ofNiobe: Nykyajan romaaniThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Niobe: Nykyajan romaaniAuthor: Jonas LieTranslator: Into Konrad InhaRelease date: October 29, 2015 [eBook #50337]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Timo Ervasti and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NIOBE: NYKYAJAN ROMAANI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Niobe: Nykyajan romaaniAuthor: Jonas LieTranslator: Into Konrad InhaRelease date: October 29, 2015 [eBook #50337]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Title: Niobe: Nykyajan romaani
Author: Jonas LieTranslator: Into Konrad Inha
Author: Jonas Lie
Translator: Into Konrad Inha
Release date: October 29, 2015 [eBook #50337]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NIOBE: NYKYAJAN ROMAANI ***
E-text prepared by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Nykyajan romaani
Kirj.
Norjan kielestä suomentanut I. K. Inha
Otava, Helsinki, 1914.
Konttorissa riideltiin. Tohtori kavahti lattialle kiivaana ja kalpeana, ikäänkuin karkeloidakseen ensi askeleen hallinkia. Kädessään hän rutisti kirjettä. Pari kolme arkkia hän oli nakannut levälleen pulpetille ja lääkärikojeilleen. "Olisipahan vaan täällä, olisi pahan vaan täällä"… Hän katsoi kattoon ja veti syvään henkeä. "… Uskaltaa minulle kirjoittaa mokomaa — mokomaa päätöntä lörpötystä!" — "Niin, niin, Baarvig, — täytyyhän meidän tyytyä siihen, että lapsemmekin — aikansa haparoivat, ennenkuin tiensä löytävät. Nuoriso tahtoo oikeutensa tähän aikaan, — pyrkiä siksi, mikä sitä viehättää", — arveli rouva, joka seisoi syrjässä kirjahyllyn ääressä ja seuraili miestään silmillään. — "Tyytyä — tyytyä —. Ee-ei."
Hänen katseensa paahtoi läheltä vaimoa kasvoihin, sitten hän sanoi verkalleen: "Ee-ei, Bente — minäen— tyydy siihen."
Hiljaiset harmaat silmät, jotka hän kohtasi, olivat varmemmat kuin hänen. Mutta ei hänen aikomuksensa ollutkaan säikähyttää taikka tehdä suurenmoista vaikutusta; hän vaan tahtoi oikein tuntuvalla tavalla vaimolleen näyttää ja vakuuttaa sisunsa kaikkein sisintä, jotta tämä perinpohjin käsittäisi, että oli kokonaan hyödytöntä väittää vastaan, järkyttää hänen vakuutustaan taikka ylimalkaan yrittää hänelle puhua järkeä perästäpäin, jahka hän taas rauhoittuisi. Kiireesti hän astui lattian poikki ja takaisin, ikäänkuin hakien jotain jota vastaan purkaisi kolerista luontoansa, sitten konttorituoli jälleen natisi hänen painonsa alla.
"Ee-ei — Bente! — tällä kertaa on seinä edessä. Hän ei pääse kauemmaksi, ei —. Ee-ei, — ei kauemmaksi."… Hän pani sormet ristiin, älykkään miehen surullisella alistuvaisuudella. — "Ensiksi teoloogi… Mutta siksi hän ei voinut ruveta. Hänellä kun ei enää ollut uskoa — tuota kokonaista ja puhdasta uskoa — jota yliopistossa opetetaan"… "Niin, Baarvig, mutta meidän tulee antaa vakuutukselle arvoa." — "Ei totisesti sitä oltu niin tarkkoja eikä neulannirkkoja uskon asioissa ennen vanhaan. Siinä meni puolenkolmatta vuoden luvut ja kolme tuhatta kruunua kuin tuhka tuuleen. Mutta menköön. Ja sitten se tuli filologian ja kielenjuurten vuoro. Sillä alalla hän muka tunsi itsensä tulevaksi löytäjäksi. Eikös se niin ollut? — tulevaksi löytäjäksi, joka keksisi tiet ihmiskunnan alkuperään ja elämään alku-aikoina… Hänessä muka 'paloi tutkimishalu' — hän kirjoitti tutkijainnosta kuin mikäkin napamatkustaja — niin Bente. Ja sen sijaan että olisit yrittänyt saada häntä vähän alentamaan ääntään ja malttamaan mielensä, vastasit sinä samaan tyyliin. Korkeimmassa äänilajissa kumpikin. — Luuletko niin väärin tehneeni, kun poikaa rohkaisin. Endre nyt kerran on semmoinen, että hänen täytyy elää innostuksen mielialassa voidakseen tehdä työtä."
— "Tietysti, — siis ensiksi profeetta, — profeetta Endre! — ja sitten löytäjä Endre!… Hih, hih, hah, hah"… tohtori pudisti päätään ja huitasi tyhjään paperilla. "Ja sitten… laulaja Endre! — Tahtoo jumaliste ruveta laulajaksi!"
Hän ponnahti pystyyn ja ojensi kirjettä vaimoaan kohti.
"Tässä se seisoo, kuuletko, — tässä se seisoo!" hän huusi. "Hän tahtoo laulaa, kuuletko, poika tahtoo laulaa hurmata maailman säveltensä voimalla" — lausui hän jäärytellen. Hän kääntyi ympäri ja puserti kurkustaan muutamia oopperasäveliä. Herkesi sitten neuvotonna, suonien paisuessa otsassa: "Kun saisin halvauksen!" "Jumala varjelkoon sinua omasta pikaisuudestasi, Baarvig; melkein toivoisin, että pitelisit pahoin minua sisuasi purkaaksesi, — ethän sentään vaimoasi juuri kuoliaaksikaan löisi?" — lausui tämä omituisen lämpöisellä hehkulla. — "Joo-o, — niin että talo jäisi leivättömäksi… eikä olisi muuta purtavaa kuin paljaat tyhjät seinät" — alkoi tohtori ajatustaan jatkaa sisällisellä vahingonilolla. "Niin ei ensinnäkään tulisi rahakirjettä joka kuukauden lopussa. Ja sittenpähän saisi laulaa, — jotta vatsa kiljuisi nälästä kuin postitorvi, — laulaa koko skaalan korkeaan F:ään saakka… päivällistä vaan ei kuuluisi, — ei alkuakaan. Vielä mitä. Ja silloin ehkä tulisi terve järki, eikä ehkä enää olisi niinkään halpaa ajatella semmoisia pikku asioita kuin päivällistä ja illallista — —."
"Niin, sillä eihän tässä talossa pitänyt saada koskaan mainita, että hän rupeisi teoloogiksi tai filoloogiksi semmoisten halpain aineellisten seikkain vuoksi, kuin ruokansa ansaitsemiseksi. Vaan aina tietysti korkeampia tarkoituksia varten. Minä en koskaan ole käsittänyt tuommoista ylellisyysresonemankia, — vaan aina minulle on tullut siitä paha olo, ikäänkuin olisi ollut kissa huoneessa…"
"Ja siihen olet sinä, Bente, ollut hyvänä apuna! — aina kannattanut heitä tuossa korkealle kiipeävässä ihanteellisuudessa."
"Tämäonuutta aikaa, Baarvig. Nyt ei enää olla niin neuvottomia kuin minun nuoruudessani, jolloin vaan piti ottaa se mitä tarjottiin, alistua ja alistua." — "Niin kai, heidän pitää haistella ja haistella, mistä heillä olisi enin iloa elämässä, niinkuin sinä niin kauniisti sanot… Nepä ovat jo keksineet senkin, että heillä on 'sisempi olemus, joka on pelastettava', — heidän täytyy ensinnäkin tulla sen perille, minkälainen kelvottomuus heitä enin miellyttää. Heille on käynyt pyhäksi velvollisuudeksi itseään kohtaan tämän selville saaminen." — "Olet kylläkin viisas ja älykäs, Baarvig, mutta sinä et seuraa aikaani. Sinä oikein tahallasi vääristelet kaikkea."
"— Ohho, — soo-o?… Jaha, hän tietystiuhraaitsensä nyt — taiteelle — laulun taiteelle! — eikös se niin ole sillä uudenaikaisella siansaksalla?" — "Rakas Baarvig, etkö voi koettaa ajatella asiaa vähän rauhallisemmin" "Sinä ostat — sen vannon, Bente", hän huusi, — "sinä ostat kengät sen vuoksi, ettei jalkojasi palelisi, vaan et suutarinammattia kannattaaksesi… Ääh — kuinka minä vihaan noita resonemankeja!"
Hän kerran toisensa jälkeen kärsimättömästi siveli kädellään suurta aivokoppaansa.
Tuli pieni lomahetki, jonka aikana hentokasvuinen rouva hiljaa lähestyi häntä. Ikäänkuin lempeä petojenkesyttäjä hän hyväillen ja rauhoittaen hiipi sormensa hänen tukkansa kautta.
"Niin, tunnusta, että minua on sääli, Bente; minussa on verta ja minä olen oikeassa, mutta minä en saa iskeä millekään puolelle teidän kirotun hellän suvaitsevaisuutenne ja lellittelynne vuoksi! — Sen minä sanon sinulle, että juuri tämä vielä tappaa minut." "Jos vaan pääsisimme niin pitkälle, että voisimme siitä keskustella järkevästi, niin saisit nähdä, miten se helpottaisi", — lohdutti rouva Bente, kun pahin puuska nyt näytti olevan ohi. — "Kaksikymmentäneljä — kaksi-kymmentä-neljä sivua paljaita fraaseja ja pönkitettyä typerää itsestäänluulevaisuutta! — Professoreista ei tietysti kukaan ole sen arvoinen, että edes kelpaisi hänen saappaitaan lankkaamaan. Koko tiedekunta ei muuta kuin joka vuosi poikii yhä uusia ahdasnäköisiä pedantteja, jotka ovat kotoisin Roomasta ja Kreikasta ja meidän aikanamme ovat kuin kummittelevia peikkoja —. Ja savusta ja häästä, koko tuosta tekemällä tehdystä sekasotkusta tulee sitten kaiken kukka: — Nyt hän tahtoo ruveta laulajaksi! Mäh!"
Mielenosotusta seurasi suun mäiskäys ja teeskennellyn tyhmistynyt tuijottaminen vaimoon.
"Hän ei saa 'omantunnon rauhaa', jos hänen täytyy vielä elää itsetietoisena siitä, että hän on 'pettänyt kutsumuksensa', niin hän itse kirjoittaa." — "Rakas Baarvig, sitäkö sinun nyt tulee ajatella, miten saisit minua kiusatuksi ja vaivatuksi? Poikammehan vuoksi me nyt olemme huolissamme, ystäväni!"… "Ja sitten hän ei voi kestää sitä, että hänen tulevaisuutensa kytketään näihin poroporvarillisiin ammatteihin, — että hänen täytyy valtion virkamiehenä pikku hölkkää kulkea yhtä ja ainiaan samaa asetusten hengetöntä tietä, niin että lopulta unohtaa olevan olemassakaan semmoista kuin vapaita tahdon mielijohteita. — Ymmärrätkö Bente, vapaita tahdon mielijohteita." — "Kyllä, hyvä ystävä, — anna vaan valtaa tunteillesi. Sinäoletsen tarpeessa, minä näen sen, — ja minusta sinua on niin sääli."
Rouva puhui hänen päänsä jälkeen hämärällä ilmeellä, ikäänkuin hänessä olisi jotain kytenyt.
"… Hän tuntisi itsensä halvennetuksi, niin hän kirjoittaa, jos hänestä tulisi moinen virkamies — tuntisi itsensä kuolleeksi kaluksi, koneen nappulaksi!… Ähäh, ymmärrätkös, sinä olet naimisissa koneen nappulan kanssa, Bente!… Mutta ennenkuin hän minulta saa äyriäkään" — Hän paiskasi rutistamansa kirjetötterön pöydälle. — "Mutta olemmehan ainakin yksimielisiä siitä, Baarvig, — että koetamme pojasta raada parasta, mitä voimme… ja vereeni on tullut semmoinen kauhu;" — hän kumartui kovassa mielenliikutuksessa miehensä yli, ja ääni kävi kuiskaavaksi. — "Olisivatko ehkä juuri kaikki nuo yli kuohuvat tunteet ja mielialat hänessä taiteilijaluonteen ilmauksia?… Voi Baarvig, — entä jos me olemmekin pakottaneet ja yllyttäneet hänen lahjojansa aloille, jotka ovat niille vieraat? — Minä tätä käsitän niin vähän, minä en kykene tätä itselleni selvittämään… Hän nyt kerran on semmoinen, että hänellä pitää olla jokin ylevä into kaikessa, johon hän ryhtyy… Ja mehän tahdomme, tahdomme tehdä poikamme hyväksi kaikki, — jotta hän löytäisi itsensä, eikä kävisi onnettomaksi", — puhkesi rouvasta semmoisella hellyyden voimalla, että tohtori heti tunsi, että hänen tuli pitää varansa. "Kas niin, taiteilijaluonteeseenko sitä nyt tullaan!" huudahti hän ja kavahti tuoliltaan. "Toden totta, nyt alkavat sinunkin ruuvisi löyhtyä — —. Ei, — ei äyriäkään"…
Hän repäisi auki salinoven, jotta pihtipielet tärisivät.
"No mutta isä!" kuului sieltä sisältä. Se oli hänen vanhin, kahdeksantoistavuotias tyttärensä Minka, joka pelästyen keskeytti pianoharjoituksensa.
"No no, ei mitään, rakas lapseni", sanoi tohtori hilliten itseään. "Oli vaan puhe Endrestä, joka aikoo hyljätä filologian ja ruveta lau-la-jaksi", — hän epätoivossaan puoleksi lauloi pianoa kohti. — "Ja äitisi alkaa nyt mietiskellä hänen taiteilijaluonnettaan"… "Niin mutta isä!" intti Minka, — "jos Endre tosiaan tuntee, että se on hänen kutsumuksensa!" — "Kutsumuksensa? — Kutsumuksensa? Koko talo on fraaseja täynnä."
Hieman epävarmana yritti Minka: "Mutta onhan Endrellä kaunis ääni; kun hän on seurassa, niin täytyy hänen aina"… — "Hoh, nuo seurapiirien kyvyt, jotka lentää pöllähtävät julkisuuteen, — niitä minä olen tuntenut aivan kylliksi. Ennen piti kaikkien haaveilijain ja tyhjäntoimittajain päästä merille, nyt heistä tulee taiteilijoita… Endrellä on aina ollut oma ilmapumppu, ja nyt hän on pullollaan omaa tärkeyttään. Ja nyt hän tahtoo huvittaa perhettä skandaalilla." — "Eihän se ole skandaalia, jos tahtoo lahjojaan käyttää", — uskalsi Minka kiihkoissaan.
Tohtori kääntyi perinpohjin harmistuneena Benten puoleen:
"Eikös todellisuus ole heiltä kokonaan kadonnut. Skandaali… skandaali… mitä se tekee. Mitäkö se tekee? Tuossa hän istuu, Minka, eikä jumalaparatkoon tiedä, mitä se tekee… skandaali! Hullut mielipiteet ovat talossa perin tarttuvaisia, Bente! Kuule kun lasken… Endre on tähän päivään asti runsaasti tarvinnut kaksi ja puoli vuotta jokaiseen päähänpistoonsa, — mitä sanonkaan" — hän keskeytti puheensa ja nosti juhlallisesti kättään, — "jokaiseen suureen elämäntehtäväänsä. Tietysti ei tule vähempi kysymykseenkään, elämäntehtävä… No niin, — hän saa joka tapauksessa kuulla selvät sanat. Asia on varsin yksinkertainen. Laula vaan minun puolestani, hra Endre; — mutta, — ei äyriäkään!"
Konttorin ovi paukahti kiinni hänen jäljessään.
Se ei ollut hyvä päivä.
Kun lamput oli sytytetty, niin tuli Kjel, tohtorin pojista toinen järjestyksessä ja hänen suosikkinsa, astui sisään syysmärästä ja sateesta, sikarin pätkä hampaissa. Päällystakki kiinni napitettuna hän jatkoi kävelyään ja syljeskeli harmistuneen näköisenä tupakanhiutaleita sen höysteeksi, mitä mietti. Hänen olennossaan ja eleissään oli liikemiesmäistä toimeliaisuutta. Astuttuaan pariin kertaan lattian poikki hän nakkasi ikäänkuin mietelmäinsä päätökseksi pureskellun sikarinpätkän pellille uunin eteen.
"Vaikka perin vastenmielisesti vaivaan isää… niin ei ole muuta neuvoa, ellei tahdo suoraa päätä nakata rahoja virtaan" — huudahti hän; "saatpa allekirjoituksellasi auttaa minua kuudensadan kruunun haltijaksi."
Kuului vaan konttorituolin narahdus.
… "Minä olen tilannut seitsemänkymmentä tolttia puita sahattaviksi." — "Tietysti, tietysti — kun sitä esiintyy tukkukauppiaana"… "Niin, mutta mahdotonta on panna sahaa seisomaan, jotta hyvät ihmiset alkaisivat luulotella, että minulta puuttuu sekä rahoja että sahausta, ja kaikki puut uivat alas Johansenin sahaan, — juuri silloin kun on niin sanoakseni ratkaiseva hetki käsissä, selviääkö yritys kilpailusta"…
Ei tullut vastausta, jonka vuoksi Kjel katsoi tarpeelliseksi keskeyttää äänettömyyden. "Saakelin Johansen, kun keksi sen, että rupesi juuri minun tuumaani matkimaan, — jos yksi rupeaa lankarullia tekemään, niin tekevät heti kaikki muut perässä — —. Olisin silloin ostanut hänen pikkukoskensa; mutta kun ei ollut rahoja. Älysin sen kyllä; mutta en tahtonut sinulta enempää kiristää."
Yhä kesti kiusallista äänettömyyttä.
"No jaa, onhan sinulla rahat sahapuissa, eli oikeammin sanoen lankuissa ja laudoissa. Niin ettei minun omatuntoni oikeastaan kovinkaan kauhistu, kun yhden ainoan kerran sinulta kiristän nimikirjoitustasi. — — Mutta", hän astui edestakaisin hieman mahtipontisesti, — "en minä tästä pidä. Johan lainasit minulle sahaankin rahoja… vaikka — onhan sinulla niistä vakuudet —. Mutta… Jaa, tahdotko tehdä toiselle pojullesi sen palveluksen — muutoin täytyy minun varsin lähteä jonnekin vippaamaan. Saanhan minä tietysti aina" — —. "Oikeinhan se on kiltisti tehty, Kjel, kun sen johdosta muistit isääsi", kuului pulpetin äärestä kuivakiskoisesti. Lampun viheriäisen varjostimen takaa häämötti tohtorin harmaa, ohimoilta ohentunut tukka, ja silloin tällöin välähtivät terävän nenän päällä kultarillit. — "Ei ei, isä, — koetan ehkä tulla omin voimin aikaan." — "Nimeäni allekirjoittamaan minä en rupea, — minun nimeäni ei kukaan saa nähdä missään paperissa." — "No voi helkkari sentään, rakas isä, eihän sinua kukaan pakota." — "Sinä sait minun panemaan suurimman osan siitä vähästä, mitä minulla on, tuohon sahaasi. Sehän oli ainoa keino, millä saada sinut alkuun. Siitä ei tule mitään, sanoit, ennenkuin saat mitä itse hallita… Vaan tiedäthän sinä, etten minä voi sinulle hankkia minkäänlaisia pääomia kauppoihisi." — "Mutta rakas, rakas isä", — Kjel taputti tohtoria olalle poikamaisen herttaisesti ja leikillisesti, — "senhän vuoksi minä asian mainitsinkin noin löyhästi vain, — jos sinä ehkä sattumalta, — kolmeksi kuukaudeksi vaan… Mutta jos minä olisin osannut aavistaa, että siitä tulisit niin pahalle päälle, niin — —. No emme enää puhu koko asiasta… Jääköön sanomatta, rakas isä. Arvaathan sen, että minä aina selviän kuudestasadasta kruunusta. Helkkari kun satuin sinulle mainitsemaankaan. — Unhota se nyt kerrassaan, kuuletko."
Kjel alkoi tehdä lähtöä.
"Mutta Kjel, miks'et voi panna sahaa siksi aikaa seisomaan?"
Kjel napitti päällystakkiaan ja ravisti sitä paremmin olkapäilleen.
"Sinä et ole ajanmukainen, isä." — "Soo?" — huudahti tohtori kuohahtaen. "Rupeatko nyt sinäkin!" — "Lääkärinä kyllä, lääkärinä sinä olet helkkarin älykäs mies. Mutta liikeasioissa, suo anteeksi, et vähääkään! — Sinulla esimerkiksi ei ole aavistustakaan reklaamista. Sinä kyllä rakentaisit sahan ja heittäisit sen seisomaan. Se ehkä ennen vanhaan kävi laatuun. Mutta nyt, kesken kiivasta kilpailua Johansenin kanssa päällepäätteeksi panna saha seisomaan —. Kyllä, kyllä, jotta parin penikulman alalla Johansenin saha olisi ainoa, josta kuuluisi työn humua. Se se vasta olisi afääriälyä!… Ei, isä, — reklaamista sitä kyllä sen pahempi on kiinni pidettävä — se pitää ymmärtää ja sitä pitää käyttää. Toisinaan aina pitää kääntää ihmisten silmät. No jaa, — tässä se sattumalta ei todenteolla maksa mitään, niin että mitä siitä tarvitsee väitellä"… "Hm, et näemmä aio lähteä tupaan" "En, olen kutsuttu illaksi Simonsenille, aiomme lyödä korttia". — "Kasöörinkö luo?" — "Niin, — ja häneltä saan siinä paikassa, jos hänellä vaan sattuu olemaan," — huomautti Kjel kuin sivumennen.
Tohtori tapasi kädellään pari kertaa lamppua ja kohotti varjostinta.
"Kuules Kjel, — jos nyt valtuuttaisin sinut ottamaan nuo kuusisataa äidin säästöpankkikirjasta… minä vaan sanon, ettäjosminä sen tekisin. — Oletko varma siitä, että jälleen saan rahat tähän pöytään", — tohtori laski painavasti kätensä pulpetille, "kolmen, ei, sanokaamme varmuuden vuoksi neljän kuukauden kuluttua, — siis maaliskuussa… Arveletko ja luuletko sinä aivan varmasti, että voit sen luvata, poikani, — aivan varmasti?" — "Enkä, saattaahan siksi tulva viedä koko sahan, tuli polttaa — taikka tulla maailman loppu und so weiter," — vastasi Kjel harmissaan. — "No jaa, saat minulta valtakirjan tuon summan nostamiseen tämän ainoan kerran. Mutta enempää ei pistouvata sitä sorttia, ymmärrätkös, vaikka se näyttäisi kuinka luonnolliselta" — —.
Tohtori jäi istumaan miettiväisen näköisenä, pojan astellessa edes takaisin pulpetin edessä.
"Sangen hyvä juttu, että pääsen vaivaamasta kasööriä, — tuntuu oikein helpotukselta, isä. Sitä pelaa aivan toisella luonnolla, ja ottaa pietejä paljon huolettomammin ja huikentelevammin… He, he, hi, hi, isä", — melusi hän helpotuksessaan — —. "Johansenin saivat narratuksi syksyllä ostamaan ainakin neljäkymmentä tolttia, ja kaikissa kuiva laho — jok'ikisessä pölkyssä. Ja nyt ovat, — hi, hi, hi, — lankut pinossa tuolla hänen sahansa vieressä, kalpeita kuin kuolema, — valkeita kuin luu. Hän uskoo kaikki, mitä hänelle syöttävät. Ja — ja siihen todella perustuu osa toivostani, — ja laskuistani… Semmoisia sanotaan hyötyisiksi eriksi, isä."
Tohtori nojautui tuolissaan taapäin ja oikoi sääriä kädet housuntaskuissaan, ei ilman tyyntä ihailua poikansa vuoksi.
… "Niin, sillä olisipahan oikein kokenut puumies, jonka kanssa tässä täytyisi taistella, kyllä sitten — — hi, hi, hi, tahtoisinpa tietää, eikö häntä saisi hankkimaan itselleen vähän enemmänkin tuota samaa kelometsää… Paljasta kilpailua, isä. Parkittua pitää miehen nahka olla, jos mieli omille jaloille päästä… Ja", hän nyökkäsi ovesta, — "emmekös sittenkin saaneet ukosta lähtemään… Hyvää yötä, isä, äläkä murehdi rahojasi!"
* * * * *
Illallispöydässä rasitti kaikkia painostunut mieliala.
Tohtori istui synkkänä ja umpimielisenä ja leikkasi pihviä. Hän odotti, että häntä yöllä haettaisiin sairaan luo ja söi sen vuoksi ylimääräisen lämpimän ruuan. Minka näytti vielä vihaiselta, katsoi ääneti eteensä pöytäliinaan ja hypisteli suuliinaa; tänä iltana oli nuoremman sisaren Berthean vuoro kantaa kunkin eteen teekupit, sitä myöden kuin äiti ne täytti. Kaksitoista-vuotias Arnt puri suun täydeltä ja tähysti pöytäliinan poikki isäänsä, ja Massi taas istui ärtyisenä ja riiteli vastaan, kun suuliina sidottiin hänen leukansa alle. Schulteissin, kotiopettajan, kiusaantuneet hermot kärsivät rasittavan mielialan painosta. Viallinen selkäosa — hän oli kyttyräselkäinen — nousi nousemistaan korkeammaksi ja pää painui yhä syvemmälle lautasta kohti. Kun hän näin itseensä kokoon kääriytyneenä mietiskeli, ei hän voinut olla silloin tällöin vilkaisematta rouvaan. Tämä näytti koko ajan siltä, kuin pyrkisivät kyyneleet hänen silmiinsä, hänen kasvonsa muistuttivat uhkaavaa sadepilveä… Nuorena hänellä varmaan oli ollut kihara tukka, lensi Schulteissille äkkiä mieleen, — sillä tänä iltana valui ikäänkuin loistava jäykkä suortuva alas hänen otsalleen. Ehkä se oli siinä muulloinkin; — mutta tänä iltana… Ja hänestä oli jotain niin kummallista, kun hän tavan takaa vilkaisi tohtoriin ja levottomana huolehti, ett'ei häneltä mitään puuttuisi… "Ei, juustoa isä tahtoo, Minka —. Tuo isälle puhdas lautanen, Massi kulta" —.
… Nyt oli jotain ilmassa… nyt oli jotain ilmassa!… Tohtori osotti veitsellään malttamattomana voiastiaa, ja leikkasi ja raateli juustoa, jota hän hajamielisyydessään latoi kahteen kertaan.
Jännitys helpotti hetkeksi, kun tohtori äreänä taas lähetti kysymään kyökistä, eikö vielä oltu tuotu mitään sanaa… Oliko se joku potilas, joka tohtorin sai niin pahalle päälle? Mahdotonta, — samaa suonenvetoa varten hän oli jo eilen ollut Kalnäsin kujassa… Schulteiss alkoi vilkua salaa, mutta yhä kiihkeämmin Minkaan. Minka näytti niin ihmeellisen raskasmieliseltä ja rasittuneelta. — Schulteiss vaipui arveluihin. Oliko tänään tullut postissa jotain — — joka — on — häneen koskenut?… Schulteiss kääriytyi vielä syvemmälle itseensä… Oliko se jotain, jota isä tahtoi, mutta Minka ei tahtonut… Vai tahtoiko Minka jotain, jota isä ei tahtonut… Äiti oli semmoisessa mielenliikutuksessa… Kosimakirje… leimahti Schulteissin aivoissa äkkiä kuin kulovalkea.
Hän alkoi hikoilla ja hieroi siniliinaan nihkeitä käsiään. Hän oli jo kauan ollut Minkan jäljillä, kuinka tämä salaa lähetteli kirjeitä pääkaupunkiin… Hän heitti Minkaan sivusta nopeita, tuskallisia katseita — — hänen silmissään alkoi pimetä ja kiertää, ja Minkan kasvot vuoroin pakenivat etäälle, vuoroin hiipivät aivan lähelle… Seolikosimakirje!… Hän vapisi ankarassa mielenliikutuksessaan… Niin nuorelle kehittymättömälle tytölle… Epäilemättä isä oli oikeassa, kun ei tahtonut häntä maailmaan sysätä tuolla tavalla, ensimäiselle, jonka tytär tavattomassa kokemattomuudessaan sattui päähänsä saamaan. — Täytyihän, täytyihän saada rouva Baarvig se käsittämään… Puhuisiko hän?… Uskoisiko kyynelsilmin tohtorille — ja rouvalle, — kuinka suunnattoman lahjakas, kerrassaan poikkeusluonne Minka oli. Mutta että hän vielä oli vain kuin painava uinaileva nuppu, täydellisesti tietämätön omasta syvästä, ihanasta olennostaan — — rukoilisiko heitä, etteivät antaisi minkään ennenaikaisen todellisuuden sitä taittaa ja murtaa, ennenkuin se oli päässyt puhkeamaan ja kehittymään… Hän eksyi hurjiin mielikuvituksiin, ei enää muistanut, miten hän oli pöydästä lähtenyt, — mutta hänen askeleensa veivät tavallisuuden mukaan arkihuoneeseen, jossa hän upposi pianon taakse nurkkaan, selkä seinää vasten, istui ja nautti Minkasta; tämä puolestaan käytti häntä salaisena yleisönään, jonka varman ihailun edessä hän esiintyi jos kuinka sielukkaana pianotaiteilijana.
— Tohtori katosi konttoriin, tapansa mukaan. Hän seisoi ja valaisi lampulla kirjahyllyä, josta hän etsi jotakin nidosta, eikä kääntynyt, kun rouva tuli huoneeseen piian kera, joka kantoi sisään hänen turkkinsa ja matkavaatteensa.
"Niinkuin olen sanonut", lausui tohtori lyhyesti ja kylmästi, kun oli kirjan löytänyt, palannut pöydän luo ja istunut, — "ei äyriäkään, — sen huomenna kirjoitan hänelle."
Rouva Bente seisoi hetkisen ikäänkuin kooten itseään mielenliikutuksestaan: "Seeiole minun mielipiteeni, Baarvig. Minä olen hänen äitinsä, ja minullakin pitää olla oikeus sanoa jotain tässä asiassa. Ja minä en suinkaan, sen sanon sinulle, — en ensinkään ole taipuvainen ottamaan sitä edesvastausta päälleni. Minä olen koko päivän nähnyt hänet edessäni puutetta kärsivänä ja sydämessään vihaa kantaen meitä kohtaan. Ja ehkäpä syystä… Minä sanon sen — minä en sitä kestä!" "Käske piikaa viemään pois matkavaatteeni… Käske piikaa viemään pois matkavaatteeni… Minä en ymmärrä, miksi minun pitäisi matkustaa, rähjätä, valvoa ja raastaa kaiket yöt kurassa, jääsohjossa ja syyspimeässä, jotta hän sitten laulaisi tiehensä rahat. Tästä lähin otan vaan päiväsairaita —" — "Onko tuo laitaa — pauhata tuolla tavalla, kun meillä on näin vakava asia edessämme… Sinuun se koskee kipeästi, sinun kannaltasi katsoen, minä varsin ymmärrän sen. Mutta ethän sinä toki tahdo leikata poikki kaikkea — kaikkea meidän ja pojan väliltä." — "Juuri sitä, — niinkuin kuolleen lihan, niinkuin kuolleen lihan, Bente… Se on ainoa keino. Häneen on mennyt lihakuolio, — todellisuudesta tyhjää, onttoa itseluuloisuutta on koko poika. — Ja se on leikattava pois, — hänen täytyy saada tuntea pakko!" — "Nyt malta mielesi, Baarvig", — kuului hiljainen, kolkko vastaus… "Minä olen hänen äitinsä — ja minä pelkään, että sinä leikkaat pois muutakin kuin pojan, — leikkaat pois minutkin." — "Sinähän olet aivan suunniltasi, Bente!" — "Minä sanon sen sinulle kerrassaan, Baarvig, että minä olen päätökseni tehnyt. Endreäeihylätä… Matkustan suoraa päätä hänen luokseen, jos se käy tarpeelliseksi. Onhan minulla pankissa rahoja!" —
"No no no no no, Bente, tyynnyhän toki… malta nyt vähän mieltäsi… ja" — hän hyökkäsi ylös tuolilta. "Sinä tahdot pelottaa minua, — — kääntää pistoolin vasten rintaani… No no no no no, Bente —. Tule tänne, niin keskustelemme… Sinähän olet aivan kiihkossa, kuuma ja punainen"… Taas hän hyppäsi pystyyn ja löi pulpettiin. "Hän on minun kiroukseni, tuo poika rakkari, — näenhän nyt, että hän aikoo ottaa minulta äitinsäkin. — — Ja sillä tavalla, sillä tavalla kiristetään minulta rahoja", — lausui hän itsekseen katkerasti… "Niin, niin, Bente, kulje sinä vaan hänen asioitaan, kulje" — "Minä en kulje kenenkään asioita, — minä vaan teen, mitä minun täytyy tehdä, jotta rauha säilyisi talossa .. Ne viisituhatta kruunua, jotka perin veljeltäni, niiden yli lienee minulla jotain valtaa — käytettäköön niistä pari tuhatta hänen kasvatukseensa." — "Sinun viisituhattako, jotka ovat säästöpankissa?" — Tohtori istui hetkisen ääneti, kasvot synkistyen loukkauksesta. — "Herran nimessä, saathan sinä ne," vastasi hän kylmästi… "Minä sen pahempi melkein pelkään, kun olen tänään käyttänyt oman käden oikeutta sinun varojasi kohtaan… Annoin Kjelille niistä lainaksi viisisataa… Mutta minä vakuutan — kunniani kautta — on täydet takeet siitä, että rahat saadaan maaliskuussa takaisin — silloin ne saat tästä pöydältä käteesi, käyttääksesi miten hyväksi näet… Minä vaan en tahdo enää olla missään tekemisissä noiden varain kanssa — tahdon yleensä päästä kaikista lähetyksistä pojallemme — laulajalle." — "Älä nyt päästä kaikkea tuota pikkumaisuutta itsessäsi valtaan, Baarvig. Olenko minä koskaan sanallakaan maininnut noita rahoja… Mutta sano minulle vaan onko muuta keinoa? Vai luuletko olevan hyötyä siitä, että Endre pakotetaan palaamaan siihen, josta hän kerran on luopunut. Se ainakin on varma, ettei siitä mitään tule." — "Sinä annat pojan vetää itseäsi mihin vaan, Bente", — jatkoi tohtori häntä kuulematta, — "olet aivan — aivan sokea hänen suhteensa." Hän nojausi taaksepäin ja katsoi kattoon.
Kuuma puna lensi rouvan kasvoille… "Olenko minä koskaan sanallakaan pannut vastaan, kun sinä annoit rahat Kjelin sahaan", lausui hän hillityllä kiivaudella.
"Ohhoo, — Kjel näetkös — sitäkö sinä nyt… Se on aivan toinen asia. Kjel on sillä alalla, jolle hänellä juuri on taipumusta — hän on siihen kuin vuoltu. Enkä minä ole sillä taholla minkäänlaisen sokeuden orja." — "Sitä nyt ei niin varmaan tiedä, Baarvig. Suurella vaivalla saimme hänet ensin agronoomiksi. Mutta en minä ole nähnyt hänen omin käsin koskevan lapioonkaan — en edes puutarhalapioon." — "Et tietenkään, sillä sepä ei hänelle sopinut." — "Muistatko ne suuremmoiset laskut ja tuumat, joissa hän liikkui siihen aikaan, kun ilman pääomaa tahtoi ottaa haltuunsa Rognerudgaardin, — paljasta rikkautta ja ylellisyyttä!… Ja nyt olemme nähneet, miten hänen olisi käynyt. Pidin sitä kerrassaan onnena, että hän sitten sai säästörahamme tuota sahaa varten ja pääsi siitä kaupasta." — "No jaa, — se nyt oli Kjelin tapa purkaa nuoruutensa hurjuutta — kaikki nuo kalkyylit!… Kaikki hänen puuhansa ja pyrkimyksensä tarkoittavat omaan varaan pääsemistä. — Ei,hänkyllä on ilmapumpun vastakohta, hän tahtoo pumpata rahoja itselleen… Ja nyt minä arvelen, että oikeastaan on tässä kipeä kohta se, miten saataisiin hra Endre edes johonkin määrin selviämään humalastaan." — "Ainoa mitä meidän tulee tehdä, Baarvig", — hän katsoi mieheensä päättävän vakavasti, — "on tukea häntä. Enkä muutoin usko sinun täysin määrin käsittävän, mitä todellinen laulaja on. Ei Endre halua ruveta miksikään kierteleväksi renkuttelijaksi." — "En parhaimmallakaan tahdolla voi siitä ajatuksesta päästä… Mutta" — hän kuuli kulkuset ja hevosen, joka tuli häntä noutamaan, ja nousi ylös, — "Herran nimessä, onhan sinulla rahat, — onhan sinulla varoja käyttää hänen kukoistuksekseen"…
Rouva seurasi häntä matkavaatteille.
"Niin, Baarvig, — ota asia miltä kannalta tahdot, — nuo kaksituhatta kruunuatäytyyminun saada, — minätahdonkäyttää ne Endren hyväksi. Minä en voi kestää sitä ajatusta, että hänet hylkäisimme. Minä en saa muutoin rauhaa!" huudahti hän epätoivoisena. — "Kuulithan sinä, että saat ne, Bente"…
Hän melkein riuhtaisi itsensä irti vaimostaan, kun tämä tahtoi auttaa turkkeja hänen päälleen.
"Tiedät kyllä, ett'en ole koskaan ajatellut niitä rahoja, Baarvig, — enkä sekaantunut siihen, mitä niistä määräät… Ei, anna kun köytän vyön paremmin ympärillesi… Sinähän se pidät huolen meistä kaikista… Ja Endre on pahoittanut mielesi alituisella horjumisellaan ja pettymyksillään… En sano siihen mitään, että tuo jo lopulta väsyttää sinua, mies parka… Mutta" — tuo pieni hento olento nousi varpailleen ja veti turkinkauluksen vyön päälle — "mutta sinulla on yhtä paljon sydäntä lapsia kohtaan kuin minullakin… Ja kun meidäntäytyy, niin" — "Kunminuntäytyy, niin" — jyrisi tohtori vastaan.
Rouva väistyi vähän taakse päin ja katsoi häneen.
"Kyllä ymmärrän", — huudahti tohtori katkerasti ja astui matkasaappaissa nopeasti ovea kohti, "minun täytyy auttaa häntä sinne, minne kana potkaisee… Ja vasten vakuutustani…"
"Mutta, Bente", — hän kääntyi äkkiä purevasti ovessa, rouvan kiiruhtaessa lamppua ottamaan näyttääkseen hänelle tietä, "sinä itse saat olla niin hyvä ja huomenna panna kokoon kirjeen, jossa laulaja saa tuon auliin kehotuksen —. Minä pelkään, että minä muutoin ottaisin häneltä uskon hieman karkealla tavalla", — kuului alhaalta katuportailta pimeästä.
Taajaan satoi märkiä lumihiutaleita kouluhuoneen ruutuihin tohtorinElvsaetissa.
Oli harmaja aamupäivä ja virran takaa metsäharjuja tuskin häämötti. Oppilaat istuivat pitkän pöydän ympärillä kolmeen luokkaan jaettuina. Seinää lähinnä vaipui seitsemän-, kahdeksantoista vuotiaan Minkan ruskeanpunainen hiustötterö saksalaiseen käännösvihkoon, saksalainen lukukirja, sanakirja ja pari muuta kirjaa aitana nuorempaa sisarta Bertheaa vastaan, joka ohuena ja nahkalaihana istui toisena luokkana ja nakersi rihvelinpätkää. Kolmannen luokan, alimman ja suurimman, muodostivat tohtorin ja muutamain naapurien pojat ja tyttäret.
"No siis", — kyttyräselkäinen pieni kotiopettaja nosti linjaalin olalle ja rupesi asentoon, — "no siis, sinä Arnt…Mikä oli sen kuninkaan nimi, jonka tanskalaiset naiset koristeillaan lunastivat Vendien vankeudesta?"
"Sven — Sven Kaksiparta."
"Uh — huh! — Eikö sinun luonnollinen kauneudenaistisi jo kuiskaa, ettei semmoisen kuninkaan nimi saattanut olla Kaksiparta — Kaks-kymmentäparta" — Schulteiss oikaisi itseään ja vilkaisi syrjästä Minkaan — "että se piti olla semmoinen mies, joka panee liikkeelle naisten mielikuvituksen."
Hän astui edes takaisin silmät raollaan ja kasvoissa oman tietäjätunteen kohottama ilme, joka merkitsi, että juuri nyt hän kohosi korkeampain esitelmäinsä alalle, joista kolmannessa luokassa ei missään tapauksessa muuta ymmärretty, kuin että päästiin siksi päiväksi enemmästä läksyjen kuulustelusta ja saatiin pitää lystiä.
… "Luultavasti mies, jonka hienoista kasvonpiirteistä loisti etevämmyys… terävät, ankarat silmät, jotka äkkiä saattoivat leppyä viehättäviksi, — ja" — hän katsoi ympärilleen jalolla ylhäisyydellä — "voimakkaan kauniin, nerokkaan pään tukena ihanat leveät hartiat"…
Minka ja Berthea iskivät toisilleen silmää.
"No siis, — he antoivat hänelle koristuksensa… Katuivatko he sitä?" — "Sitä ei seiso kirjassa, hra Schulteiss." — "Minä kysyn, luuletko, että he sitä katuivat, — käännyn kehittymättömän järkesi puoleen. — Luuletko esimerkiksi, että Minka sisaresi olisi katunut, jos olisi antanut sievän rintaneulansa?" —
Minka keikautti niskaansa, ikäänkuin merkiksi, että esimerkki oli sopimaton.
"Riippuisi kai siitä, minkälainen kuningas se olisi", — pisti siihen Berthea suurella mielenkiinnolla. — "Sallittakoon minun huomauttaa Berthealle, että ilman isänmaallista uhrausta olisi kaunis teko jäänyt historiasta pois; se loistaa." — "En ainakaan minä olisi raahtinut antaa rintaneulaa vaikka minkämoisen edestä", — vastasi tyttö nenäkkäästi. — "Jos hänellä olisi ollut kyttyrä kuin kameelilla"… kuiskasi nimismiehen Ole, silmät pinteinä sisällisestä naurusta. — "Se sikseen, — minä pyydän, mitä levottomuutta siellä pidetään! — ym — ym — naisen asemasta täällä Pohjolassa eri aikoina, siitähän minä puhuin. — — Tuo koristejuttu osotti yhden kuvaavan piirteen: — hänen kykynsä alttiiksiantavaisuuteen ja innostukseen. Mainitsin Olavi Trygvasonin puolison, Thyran, joka istui ja itki kannen alla, kun sankari kaatui Svolderin luona, ja sitten kuoli surusta." — "Olisi ollut paljon parempi, jos hän olisi pistänyt kuoliaaksi jonkun vihollisen, sen sijaan että istui poraamassa", arveli Arnt. — "Tämä ilmaisee naisessa toisen piirteen; — tunteen syvyyden", — jatkoi Schulteiss, joka ei ollut huomautusta kuulevinaan, — "tunteen syvyyden"… "Minä hiljattain luin koirasta, joka kuoli isäntänsä haudalle", — näki Minka hyväksi virkahtaa kesken syvää kiintymystään.
"Oikein, oikein", — Schulteiss kumarsi mielistelevästi — "tulemme nyt intresantimpiin tunteihin — — Sigrid Storraadeen…Svolderin tappelu oli hänen poliitillinen työnsä, kosto, jonka hän, yöt päivät mietittyään, pani toimeen nerokkailla juonilla, — sen vuoksi että Olavi kuningas oli hänet hyljännyt. Tässä meitä kohtaa naisenpersoonallisuus: — Sen miehen, joka polkee hänen ylpeyttään ja hänen rakkauttaan, sen hän tappaa, — tappaa!" — Viimeisen sanan hän huuti, niin että oli vähällä ääni pettää.
Berthea irvisti letukkamaisesti pöydän alapäässä ja vilkui Minkaan, vääntäen nenänpäätään, joka oli hänellä erikoinen taito. Minka oikasi pontevasti niskaansa, nähtävästi vaikutti juttu häneen aivan toisella tavalla, ja kävi jälleen innolla kirjoitukseen käsiksi. Eihän se häntä koskenut. Omituisella hiljaisella tyytyväisyyden hymyllä ja vähän kiihottavalla katseella Schulteiss jälleen kääntyi esitelmäänsä jatkamaan kolmannelle luokalle, joka oli sen sisällystä kohtaan suurimmassa määrin kylmäkiskoinen.
… "Semmoinen siis on nainen esiintyessään jonain muuna kuin kodin kaitsijana ja värttinän vääntäjänä. Elämän suuret himot täyttävät hänet: rakkaus, himo johtaa ja vallita pienen kotoisen piirin ulkopuolella, — vaatimus, että hänenkin tulee saada tilinteko ja oikeus siltä mieheltä, jolle hän ei enää vain sokeasti ja nöyrästi antaudu, vaan jonka kanssa hänen tulee jakaa harrastukset, kehityksen ja kasvun. Semmoiset naiset vaativat myöskin, että saavat pitää oman nimensä, eivät salli sen avioliittoon hävitä… Sillä, jonka mainitsin, on nimenä Sigrid Storraade ikuisiksi ajoiksi. — Voin melkein kuvailla, minkä näköinen hän oli… Punaisenruskea runsas tukka", — hän vilkaisi Minkan täyteläiseen hiustötteröön, — "selväpiirteiset sukukasvot perittyine sävyineen, — vähän kuin — ym — ym — rouva Bentellä — — ja silmissä kuin unelma…" lisäsi hän tuijottaen.
"Minä pyydän teitä, hra Schulteiss, jättäkää äiti vertauksistanne" — keskeytti Minka terävästi. — "Perheen ulkopuolella hänen nimensä muutoin on rouva Baarvig."
"Ja-ha… ruumiinrakennus ja vartalo niin erilaiset, — kuin suuri ja mahtavasti muovailtu hennon ja hienon rinnalla… Tavattoman voimakkaasti vuoltu, luja kaula ja ihanat hartiat. — Mutta nuorena oli Sigrid Storraade korkean, vaaleaverisen, sorean ja oikullisen hurjasilmäisen tytön perikuva." — "Te kai arvelette ettei häntä olisi kukaan saanut kirjoittamaan saksalaisia teemoja", pärpätti parantumaton Berthea. Hän oli jo aikoja sitten käsittänyt Schulteissin heikkouden sisartaan Minkaa kohtaan… "Tällä vaimolla oli tuo hillitsemätön, masentamaton luonne, jota maailma ei koskaan voinut kukistaa. Hänessä oli neitseellistä ylpeyttä, joka sai kuninkaat kilpaa juosten häntä kosimaan, mutta hän hylki ja tappoi niitä sima-ammeeseensa kuin kärpäsiä… Silloin tuli Olavi Trygvason, Norjan kaunein ja ylpein mies; hän oli kiivennyt Smaltserhornille"… Schulteiss oikaisi niskaansa korkeita olkapäitään vastaan ja katsoi ylös kuin Smaltserhornin huippuun… "Tätä hän rakasti, tälle hän tahtoi antautua. Ja kun Olavi sitten hylkäsi hänet, — uskonvimmassaan löi häntä hansikkaalla vasten kasvoja ja sanoi häntä pakanalliseksi nartuksi, hän kun ei tahtonut uskostaan luopua, — siitä pitäin himosi hän ainoastaan yhtä, yhtä,yhtäasiaa elämässään, — Olavin surmaa… Ja siitä syntyi Svolderin tappelu, jossa kuningatar Thyra istui kannen alla ja unohti värttinän!" — "Kuninkaan täytyi vaihtaa miekkaa, sillä omansa hän oli hakannut aivan pilalle," selitti Ole. — "Niin, — ja sitten hän hyppäsi mereen, eikä hävinnytkään", intoili Arnt… "Luullakseni myönnetään". — Minkaa kohti lensi opaalisininen katse, — "että näiden molempain naisten persoonallisuuden arvo oli sangen erilainen, — kumpikin oli paras laatuaan. Toinen kaikkien kotoisten kehrääjäin uskollinen kelpo kuningatar, — — vaan toinen tienraivaaja", — hän äkkiä korotti äänensä, niin että Minkakin huomaamattansa katsoi häneen, ja iski linjaalilla ilmaan että vinkui, — "tienraivaaja vapautetulle naiselle, joka taistelee persoonallisuutensa puolesta meidän aikanamme!"
Äkkinäisellä voimanponnistuksella hän tällä kertaa voitti kiusauksen, eikä tapansa mukaan kääntynytkään Minkaan, ja loi sitten lapsiin ankarasti tutkivan katseen:
— "Mitä tiedät Gydasta, Arnt?" — "Hän kosi, — ei, vaan Harald Haarfager kosi. Mutta Gyda sanoi, että jos hän tuli toista kertaa kosimaan, ennenkuin oli valloittanut koko Norjan, niin" — "Ähä ähä, — näetsen, — kovin vaatimattomia eivät naiset silläkään kertaa olleet", huomautti Schulteiss salaperäisesti myhähtäen. — "Personallisuus" — hän katsoi jäykästi Minkaan, — "joka pyrki valtakunnan haltijaksi… Ja siltä kannalta äärettömällä halveksimisella katseellaan niitä vähäpätöisiä olentoja, jotka ovat niin syvällä alla, — muurahaislaumaa, jolla on selkä koukussa"…
Poikain puolelta kuului tirskunaa.
"Harald Haarfagerillahan oli niin paljon vaimoja ja lapsia, että oikein kihisi", huusi Ole. — "Vaikk'ei ollut kuin kahdentoista vanha", intoili Arnt. — "Salomolla oli enemmän, hänellä oli seitsemänkymmentä ja kaksi", julisti Tor, lukkarin poika. — "Tässä olisi paikallaan se huomautus", sanoi Schulteiss kohti kattoa ivallisesti, — "että paitsi mainittua Gydaa ja tämän jälkeen juuttilaista Ragna kuningatarta, olivat ne kaikki muut personallisuutta vailla… Onko rukkeja yksi tahi tusina, se ei tässä merkitse mitään. Aikain kuluessa on niiden luku supistettu yhteen taloa kohti, — pääasiallisesti taloudellisista syistä… Tätä on runollisesti ihannoitu nimityksellä 'Freyan rukki', — ja se tietysti on jotain, jota kohtaan nuori nykyajan nainen suuntaa halunsa ja haaveensa" —.
Viimeistä lausetta seuraava katse ja kasvojen ilme ehdottomasti kääntyi Minkaan, joka istui hajamielisenä ja hermostuneesti hypisteli kynäänsä, kaikkea muuta, mutt'ei kirjoitustaan ajatellen.
"Nyt hän pöyhistelee ja luulee onnistuneensa oikein hyvästi", sipisi Berthea pannen liikkumaan taipuvan nenänpäänsä… "Katso kuinka hän kääntelee itseään —" — "Ole vaiti, hän huomaa, että sinä teet hänestä pilkkaa", uhkasi Minka kiihkeästi.
Schulteiss asteli miettiväisenä edes takaisin ja tuijotti jalkojaan, joiden muodosta hän näytti olevan erinomaisen turhamainen. Hän asetti jalkansa huolellisesti ja sirosti eteensä askel askeleelta, ja aina kääntyessään notkahutti hän syvälle polviaan, ikäänkuin vahvistukseksi ajatustyölleen.
Hän alkoi innostua yhä enemmän, käänteet kävivät yhä nopeammiksi ja polvien notkaukset yhä merkitsevämmän syviksi. Äkkiä hän pysähtyi säteilevään itsetietoiseen hymyyn.
"'Rukin historia'… se tulee nimeksi teokselle, jonka aion kirjoittaa, — monta nidosta —. Mitä kaikkea rukin ääressä on kehrätty… Miehet ovat villatukkoina kulkeneet lankarenkaan läpi. Se on, y-ym", hän nosti leukansa ilmaan ja puhalsi, — "kaiken tuon romanttisen käsityskannan naisesta minä jätän maailman pienille tuhrijoille. Minä, minä", — ääni kiihtyi äkkiä intohimoiseksi kiljunaksi, — "aion sytyttää palosoihdun, — palosoihdun! — näyttää orjan, joka ostetaan ja myydään ja kytketään rukkiin. Ja sitten, neiti Minka", — hän pysähtyi ja loi häneen samalla juhlallisen ja viekkaan katseen, ikäänkuin luonnolliseen sotatoveriin, — "alkaa vapaudentaistelu. — Mutta ensiksi, — ensiksi sen vahingon historia, jonka nainen on saanut, hänen syvän lankeemuksensa historia… Erittäin arkaluontoinen, monimutkainen, hienonhieno asia, jonka ainoastaan nero, läpitunkevin psykolooginen silmä voi selvittää, — paljastaa kaikkine yksityiskohtineen. Semmoisen miehen täytyy tuntea naisen sydän juurtajaksain, — juurta — jaksain!"… Arnt nyki ja veteli hänen nenäliinansa kulmaa, joka pisti ulos takin takataskusta.
… "Vaan minä, — kun kynäni kerran on päässyt vauhtiin", — oli hän kirjoittavinaan käsi ojossa, niin että laihaa paljasta rannetta näkyi takinhiasta pitkä matka,— "toimitan paljastuksen, — niin — niin, paljastuksen —." Tässä Arnt sai nenäliinan vedetyksi ulos hännäksi. — — "Minä paljastan kaikki hänen aseensa, — koko arsenaalin!… Askel askeleelta aion seurata hänen kurjaa tietään liitoksia myöten, näyttää jatodistaa, kuinka tuo ainainen peitelty hätä varjeluksen taistelu ja juoniminen miestä — vallanpitäjää vastaan — on vääristänyt hänen sisimmät, pyhimmät tunteensa silmäneulanhienoiksi, myrkytetyiksi aseiksi, inhaksi vangitsevaksi viettelykseksi, ja tehnyt hänestä mestarin kaikilla liukkailla petollisilla aloilla, — supistanut hänen vihansa ja rakkautensa pikkumaisen, uskottoman ja viekkaan orjan tunteiksi, — nii-in, sen sanon, turmellut hänen luonteensa sydänjuuria myöten"…
Hän loi verisen katseen Minkaan.
… "Hän keimailee miehen edessä ja leikittelee hänen kanssaan niin itsekkään kylmällä intohimolla ja verenhimoisella kiihkolla kuin kissa hiiren kanssa… Hän — hän — hä — än", — hän kyykistyi polvilleen mairittelevan näköiseksi, — "istuu lumoovana ansaluukun ääressä, imartelee ja viekottelee, — ja kun tyhmeliini siihen pudota kopsahtaa", — seurasi halveksiva potku, — "antaa elämänsä ja kokonaisen tunnemaailman", — suurten ulkonevain huulten pielissä alkoi sinisen kalpeasti värähdellä, — "niin hän vuodattaa kyyneleitä niin lumoovia, niin sydäntä särkeviä"… Schulteiss harppasi edes ja takaisin, ja nenäliina riippui kuin häntä hänen perässään… "Nainen on muuttunut maailman suureksi petturiksi… hänellä on alhainen saatanallinen vaisto, jonka intohimo on viekotella, — — hän on muuttunut vaaralliseksi, — minä sanon, — tuhansin viettelevin värin keimailevaksi myrkkyitikaksi." Ääni äkkiä muuttui pirullisen teräväksi ja kimeäksi… "Olennoksi, e — he, he, — jota — jota — olisi psykoloogisesti tutkittava ja valvottava samalla epäluottamuksella kuin käärmettä, jota luullaan kesytetyksi." — "Ih hih hih, — hih hih, — tshi tshi tshi, — käärme, kas käärme"… Ole koetti nyt vuorostaan saada heiluvan nenäliinan kokonaan ulos vedetyksi seljapuisen raippansa koukkuisella päällä. Schulteiss levitti hajalleen molemmat haaransa, keinui niillä ja myhäili kattoon, poskillaan hivuttava puna ja niska korkeaa kyttyrää vastaan nojaten. Käärme nyt riippui suoraan alaspäin, ja kaikki silmät vartioitsivat jännityksellä, milloin se taas rupeaisi liikkumaan.
"Tämä oli kauhea kuva, jonka teille paljastin", — lausui hän vihdoin syvään hengähtäen ja kääntyi Minkaa kohti. Pitkäin, alas painuneiden silmäripsien alta kohosi Minkan katse viattomana ja vierastaen. "Kuinka? — Mitä sanoitte? — Minä kirjoitan teemaani, hra Schulteiss."
Hänen kasvonsa lensivät aivan harmaiksi. Itsetietoinen innostus kutistui äkkiä kokoon ja katosi pieneksi, pelokkaasti kärsiväksi olennoksi, hän yski ja änkötti: — "Sen jälkeen aioin… aioin esittää naista sillä kannalla, kun — sielukas tunne hänen omasta arvostaan on herännyt, — hänen suurta, ihanaa taisteluansa meidän aikanamme ja syvää — syvää" — — "Hihihi-i, — käärme… tuossa makaa käärme!" — poikain kesken purskahti valloilleen hurja hillitsemätön nauru. Schulteiss katsoi hämmennyksissä ympärilleen. — "Tuossa — tuossa, hra Schulteiss"… näytti Berthea avuliaasti.
Schulteiss hairasi äkkiä nenäliinan lattiasta, palasi kirjain luo ja ryhtyi nolona toiseen läksyyn…
"E — he he, — sitten oli meillä maantiedettä, — Langfjeldit"… "Saitpahan panemaan kokoon sateenvarjonsa", kuiskasi Berthea riemuissaan.
Schulteiss selaili kirjaa hermostuneena ja levottomana… Poikain silmät olivat lakkaamatta seuranneet nurkassa olevan seinäkellon viisaria.
"Kello on jo kymmentä minuuttia vailla kaksitoista, hra Schulteiss", ilmoitti Arnt viattomasti, — "emmekä vielä ole saaneet läksyjä ensi kerraksi."
"Vai niin, — noh — historiassa ottakaa luku loppuun."
"Lukuko loppuun! kun ei vielä ole kuulustettu alkuakaan… Pitääkö meidän ottaa kaksi läksyä samaksi tunniksi"… napistiin ja mutistiin siinä viekkaassa tarkoituksessa, että saataisiin jäljellä olevat minuutit kulumaan. Viisarin imeytyessä ja madellessa lähemmäksi kahtatoista nousivat äkkiä sekä lukkarin että nimismiehen poika pystyyn kirjat yhteensidottuina kainalossa. Heille tuli aina semmoinen hirveä kiire kellon lyödessä, kun muka olivat saaneet — he vetosivat siihen — kotoa ankarat käskyt saapua ajoissa päivällisille. Massi, tohtorin kahdentoista-vuotias tytär alimmalta luokalta, oli samassa tuokiossa Minkan luona; ja Berthea hyökkäsi alas rappusia ollakseen paikalla, kun pojat ulko-oven edessä sitoivat sukset jalkaan ja lähtivät makasiinimäkeä laskemaan. Schulteiss kokosi välinpitämättömän näköisenä kasaan muutamia pöydälle jääneitä kirjoja.
"Antakaa anteeksi, mutta en saanut kirjoitustani tänä päivänä aivan valmiiksi", virkkoi Minka kokoillessaan tavaroitaan; — "mutta minä todella kävin hieman hajamieliseksi. Te puhuitte niin innokkaasti"… "Vai niin, en minä ole mikään argus, sen vakuutan teille, — minä en tahdo valvoa — oppilasta, joka on kasvanut valvonnasta pois", — hän huudahti kiivaasti, — "minä — minä" — ääni vapisi sisällistä liikutusta.
Minka seisoi, ikäänkuin miettien jotain: — "Schulteiss"… alkoi hän varovasti ja tutkistellen… "Tunnetteko erästä neiti Feiringiä?"
"Neiti Thekla Feiringiä… Kyl — lä… tunnen kyllä, — ellei kukaan muu kysy, — meidän kesken, — ainoastaan meidän kesken!… On minulla omat vainuni… Hän on yksi niitä naisia, jotka kirjoittavat 'Kahdenteenkymmenenteen vuosisataan'… yksi niitä lintusia, jotka vielä visertävät puunlatvoihin piiloutuneina — syvimpäin salanimien suojassa". — "Hän tulee tänne tänään", intoili Minka, —"hän on matkalla vouti Preusin luo, joka on ottanut hänet kotiopettajattareksi. Minä olen semmoisessa jännityksessä"… lausui hän, kun riensi huoneesta. Schulteiss seisoi kauan ja tuijotti oveen, kun se oli Minkan jälkeen sulkeutunut.
* * * * *
— Kello jo neljää lähenteli, ennenkuin kartanolta alkoivat kuulua umpikulkuset ja neiti tuli. Lumituisku ja huono keli olivat häntä viivyttäneet. Sillä välin kun alhaalla kävi vilkkaaksi ja talonmies tuli hevosta ottamaan, seisoi Schulteiss ylhäällä kouluhuoneen akkunassa, hieroi ruutua ja katseli, ja vanhimman jälkeinen poika talossa, Kjel, kiiruhti paljain päin neitiä vastaan ottamaan.
Melkein kuin pyryn peittämä virstanpatsas neiti Feiring seisoi eteisessä, itsepintaisesti kuurona kaikille ystävällisille kutsumuksille. Häntä ei mitenkään saatu saliin lähtemään, ennenkuin hänen päältään oli riisuttu paksu kuori päällysvaatteita ja jaloista raskaat karvaiset töppöset.
Ja sitten hänet huomattiin hieman espanjanruokomaiseksi soreaksi naiseksi, joka oli puettu muodikkaaseen, vartalon mukaiseen kappaan, liepeet ja hiat nahalla reunustetut. Kapan selkänapeista killui toinen pahasti irrallaan melkein poikki kuluneen langan päässä, ja kaulasta riippuva upea silkillä vuorattu muhvi lemusi hajuvedestä. Kokoon rutistetun nenäliinan vierestä häämötti sieltä sisästä jotain keltaisen kirjavihkon tapaista.
Kjel tunsi hänen tarkastavan syrjäkatseensa kulkevan pitkin paksua pahansään nuttuaan, leveitä maalla neulotulta housujaan, jotka sukelsivat pitkävartisiin rasvanahkasaappaihin. Helkkarin kiusallista, kun piti juuri tämmöisenä esiintyä muodikkaan kaupunkilaisnaisen edessä! Hän hakkasi reippaasti takinliepeitään ja reisiään ikäänkuin lunta pudistellakseen: "Tämmöiseen ilmaan otetaan oikea maalaisen sporttipuku, neiti, kun pitää kahlata lumikinoksissa."
Mutta neiti ei kuullut häntä; hänen pienet mustat marjasilmänsä seurasivat vilkkaalla harrastuksella Minkaa, joka suurimmalla huolella kantoi sisään matka vaatteet ja levitti ne ruokahuoneessa parille tuolille lämpiämään. "Ja tekö olette neiti Minka?" kysyi hän. "Minä en ajatellut teitä semmoiseksi, vaan — vähän kalpeammaksi ja — —" Suu yhä tervehdykseen hymistettynä hän sitten kumarruksella ja pienellä niiauksella solahti arkihuoneeseen.
Neiti näkyi halveksivan noita tavallisia johdantoja keskusteluun; hän katsoi ääneti ympärilleen, pidättäen itselleen omat mielipiteensä.
"No täällä maalla joka tapauksessa asutaan tilavasti", alkoi hän sitten huomioitaan… "Tuntee heti, että on tullut toiseen viattomampaan aikakauteen, jossa poltetaan koivupuita hiilien ja koksien asemesta"… "Mutta mistä olette voineet saada käsityksen meidän Minkastamme?" — puhkesi rouva kysymään. — Neiti Feiring seisoi ja myhäili ja hymyili nuoren tytön puoleen: "Minä oikeastaan tunnen hänet varsin erinomaisen hyvästi. Poikanne, — niin, filolooginhan kirjoissa hän kuuluu kulkevan, — on minulle puhunut niin paljon sisarestaan. Hän ymmärtää hänet niin perinpohjin."
Minka punastui ja punastui yhä enemmän ja puuhasi yhä uutterammin pesän kuumotuksessa.
"Vai niin, te siis tunnette poikamme Endren, — ehkäpä hyvinkin?" tunnusteli rouva. —
"Herra Jumala, mikä sielukas ihminen… Ja miten kauniisti hän laulaa. Olen tavannut hänet melkein joka päivä koko tämän puolen vuoden aikana laulaja Figerin seurassa. — Kun hän puhuu laulusta, — niin ei siinä auta vastaan sanominen, hyvä rouva! Sillekin taiteelle koittaa aivan uusi aika, — vaikutus tehdään eläväksi, dramaattisesti sulatetaan persoonallisuuteen."
Rouvan kasvoihin tuli hermostunut ilmaus ja levottomana hän katsoi konttorin ovea koti, josta hän joka hetki odotti miestään.
… "Kun hän ja Figer laulavat duetin, toinen tenoori ja toinen basso, niin on se verraton nautinto, — ja he yhä oppivat uusia kappaleita"… "Olkaa hyvä, neiti, minä pelkään, että ruoka jäähtyy", kutsui rouva hieman kiirehtien. — "Kiitos, kiitos… Ja Figer ja hän ovat eroamattomat, aina ne näkee yhdessä"… "Mutta teidän täytyy vihdoinkin tulla syömään, neiti."… "Ja ellei hänestä tule taiteilijaa niin! Hänen koko luonteestaan henkii jotain niin suurta ja lämmintä, ettei siitä voi erehtyä — Minä vakuutan teille, niitä on paitsi Figeriä monta muuta, jotka ovat samaa mieltä"…
Sillä välin kun neiti nautti ne pari hyvää ruokalajia, jotka oli hänelle säästetty, jatkoi hän, poisjohtamisyrityksistä huolimatta, innokkaasti puhetta samasta arkaluontoisesta asiasta.
"No jaa, mitä te nyt oikeastaan pidätte, olin sanoa meistä maalaisista?" — alkoi Kjel, kun äiti hetkeksi oli poistunut huoneesta.
"Minä tosiaan luulin, että tekin kysyisitte kalakokkareista", hymyili neiti.
"Minä pyydän, lihakokkareista."
"Niin, niin, lihakokkareista, — ruokaopinnoitahan täällä maalla ensi sijassa täytyy ajatella… Ja hyytelön kanssa", — hän loi surkuttelevan katseensa ensinnä vatiin ja sitten oveen, josta rouva oli mennyt… "Kun ajattelen kaikkea sitä puuhaa", — hän nosti kahvelilla pienen linnun lautaselleen, — "kaupungissa haetaan tämä ruokalaji ravintolasta, kun alkaa sitä mieli tehdä. Kuinka paljon huolta ja vaivaa sekin tuottaa… Oih!" — hän kääntyi Kjelin ja Minkan puoleen, — "tunsin heti ensi tunnelissa, johon rautatiellä tulimme, että nyt, nyt sitä mennään maalaisläpeen, jossa kaikki haiskahtaa ruualta ja ruokapyrinnöiltä."
"Erittäin miellyttäviä vaikutuksia siis, neiti, kun tulee tänne ylämaahan", huomautti Kjel ja nojausi mahtipontisesti taapäin.
"Ja kun minut sitten junasta sullottiin sudennahkaisiin rekivällyihin, niin tuntui siltä, kuin tämä kaikki nielisi minut. Alussa en uskaltanut karvoihinkaan koskea, sillä minusta se oli todellinen susi."
"Sangen pikanttia," — siristi Kjel silmiään ja kaivoi liivinsä taskusta siron ruskahtavan meripihkaisen sikari-imukkeen… "Tuommoinen kuolemaan tuomittu tylstyy, näettekös… Kaikki tuo harmaa lumituisku, joka tuli metsäharjuilta, ja loppumaton iloton valkoinen virta, jota ajoimme ja ajoimme, vaivuttivat minut lopulta niin rauhalliseen puoliuneen ja saivat minut mielessäni kuvittelemaan, että pyry peittäisi minut lumeen ja minä paleltuisin kuoliaaksi, kunnes jälleen heräisin taivaassa, ystävieni luona pääkaupungissa." — "No-no, — älkää nyt kuitenkaan tehkö itsellenne kovin liiallisia mielikuvia maalaisesta viattomuudestamme, neiti," huomautti Kjel. — "Mekin toki vähän pippuroimme hermojamme… Saatte uskoa, että tuommoinen lankkuliikekin, jossa on suuret pääomat kysymyksessä, — se terästää aika lailla. — Niin, en tahdo mainita summia, te ehkä pyörtyisitte, neiti… Ja mitä tulee niin sanoakseni yksityiseen elämäämme ja oloomme — niin emme siinäkään toki ole niin kovin aikamme jäljessä — —. Ja, — mitä minuun tulee niin, — sitä pahempi… No niin, siitä älkäämme puhuko perhekodissa"…
Minka katsoi suurilla silmillä veljeensä. Katseesta kuvastui se vilpitön ajatus, että veli nyt sekä turhisteli että kerskasi.
"Mutta eihän teidän kuitenkaan tarvitse jäädä tänne ainaiseksi," — lohdutti hän oikein sydämelle käyneesti. "Minä vakuutan, että sydämeni oikein kutistui kokoon, — ja ellei minulla olisi ollut luettavana korehtuuria somaan pikku artikkeliin, joka tulee 'Kahdenteenkymmenenteen vuosisataan'… Se oli kuin viimeinen auringonpaiste pääkaupungista, joka lämmitti jähmettyneitä käsiäni." — Neiti käänsi siitä pitäen puheensa Minkan niinkuin ainakin sen puoleen, joka nähtävästi oli ainoa kykenevä jotain käsittämään. — "Sillä oli niin viehättävä nimikin"… Hän kuiskasi tämän kevyesti sivuun, rouva Baarvigin tullessa huoneeseen, ja katsoi välinpitämättömän näköisenä ulos akkunasta… "Voitteko arvata mikä?"
Minka kalpeni ja vilkasi äkkiä taakseen, kuka oli huoneeseen tullut.
"'Nainen, joka herää'… Toimitus oli yksimielinen siitä, että se oli painettava." — Minka tuijotti häneen vavisten, kylmä hiki otsallaan. — "Siitä kuohuu semmoinen viehättävä kapinanhenki. Ja kaikki nuo erinomaiset sitaatit historiasta… Ei mutta kiitoksia, rouva Baarvig, pitääkö minun vielä jaksaa sylttiä ja leivoksia… Minä vakuutan — jospa näkisin kirjoittajan, niin tarttuisin sitä naista kädestä ja puristaisin sitä niinkuin nyt puristan teidän kättänne, neiti Minka", — hän ojensi kätensä ja teki, niinkuin oli sanonut, — "ja pyytäisin häntä vaan kirjoittamaan enemmän samaan tapaan"…
Toisen äänessä ja toisen hehkuvassa kasvojen ilmauksessa oli jotain, joka herätti rouvan huomiota ja sai hänen katseensa jonkinlaisella tutkivalla ja punnitsevalla hämmästyksellä verkalleen tarkastamaan kumpaakin… Ikäänkuin yrittäen masentaa jotain kiusallista hän äkkiä painavasti sanoi: "Ei, se ei ole helppo tehtävä, jonka olette ottaneet ruvetessanne kasvattamaan ja ohjaamaan kahta puolikasvuista tyttöä, neiti Feiring… Suuri edesvastaus, tukala tehtävä näinä aikoina, sekä vanhemmille, että lapsille."
Neiti katsoi häneen hurskaasti suu kaikkein pienimmällään.
"Kun vanhempain noin viimeiseen saakka täytyy pitää kiinni vanhasta, niin tapahtuu se siksi, että he tuntevat, ettei uusi vielä ole kestävää, eikä lujaa", — jatkoi rouva Baarvig.
Neiti Feiring loi pieneen rouvaan tarkastavan katseen. Tässä hän varmaan oli tavannut oikean maalaisen perheenäidin, jolla oli lujat lukot ja perustukset kiinni naulatuille mielipiteilleen. Mutta hän ehdottomasti väisti tuota varmaa, läpitunkevaa katsetta.
"Ei se tietysti ole niinkään helppoa", lausui hän sitten myönnellen. — "Ei, — se ei ole helppoa. — Uskokaa, että äideillä kyllä on ajatuksensa näihin aikoihin, neiti Feiring"…
Tohtori astui äkkiä huoneeseen, häntä olivat potilaat viivyttäneet konttorissa. "Hyvää päivää, neiti, — tokko teitä on osattu pitää täällä hyvänä? — Olette matkalla vouti Preusin luo… Omituisen ukon siellä tapaatte." — "Vai niin, — originaali? — Ilahuttaa minua." — "Hänellä on eräs idea. Jos vaan voitte siihen uskoa, oikein kunnolla, — kysellä häneltä sitä joka puolelta, niin on mies vallassanne." — "Vai niin, tosiaankin, — ideain mies?" — "Se on, yhden idean mies. Mutta se on sitä perusteellisempi. Hän uskoo ruumiinpolttoon, — on kerrassaan hassahtanut siihen. Ensi vuonna saamme sen. Sitä hän on vakuuttanut minulle kahdeksantoista vuotta, siitä pitäen kun tälle paikkakunnalle tulin."
— "Ohhoh!" — "Kelpo mies muutoin, — vanhanaikainen ja konservatiivinen kuin tukki; — mutta hän ei pakota ketään… Saa vaan yskän, kun tulee kotiin kaupungin sumusta, kaikista niistä houreista, joita hän siellä alhaalla kuulee ja joiden ylös rykimiseksi häneltä menee kokonainen viikko, kuten hänellä on tapana sanoa." — "Minun täytyy todellakin vastustaa sitä, että ilma, joka on harrastuksia täynnä, muka olisi vähemmän puhdasta kuin se, jossa ei ole harrastuksia ensinkään, hra tohtori." — "Riippuu siitä, minkälaisia harrastuksia, neiti, — minkälaisia… Varmaan siellä alhaalla leviää hyvinkin ilkeä höyry kaikesta, jolla siellä koneita lämmitetään — joka merkityksessä." — "On esimerkiksi herätetty harrastus semmoista maailmaa kohtaan, jolla ei ole minkäänlaisia polttopuita", — sutkautti neiti terävästi, — "siellä ovat silmät auenneet — köyhälistöä kohti." — "Tarkoitatte sitä maailmaa, joka tahtoo heittää koko yhteiskunnan polttopuiksi", sutkahutti vuorostaan tohtori. — "Jos pidämme kiinni logiikasta, hra tohtori", — torjui neiti urhoollisesti. — "Naisten logiikasta, — niin kyllä, — niin kyllä", — virnisteli tohtori, "se on kuuluisaa. Mutta älkää nyt vaan ruvetko voudin kanssa maailmaa parantamaan. Hän on, nähkääs, niin hirveän tyytyväinen tähän vanhaan… Tiedätte kyllä, että on ihmisiä, jotka ovat niin piintyneet vanhoihin saappaihinsa, että mieluummin paikkaavat ne sataan kertaan, kuin huolivat uusista… Hän on juuri yksi niitä."
Neiti Feiringin pienet pyöreät, levottomasti vilkuvat silmämarjat muistuttivat hiirtä, joka ravaa edes takaisin ja hakee rakoa loukusta päästäkseen. Hän nähtävästi epäröi, tyytyisikö siihen, että keskustelu päättyi moiseen pilaan, ja vaipui tuoliin ääneti ja verkalleen syvemmälle ja syvemmälle epäävä ilme kasvoissaan.
"Te oikein pelotatte minua, hra tohtori", — hän vihdoin alkoi… "Minusta tuntuu kuin vietäisiin minut Munkkisaareen, taikka johonkin muuhun saareen maailman loppuun. Ei siis ainoatakaan ihmistä, kenen kanssa puhua siitä… siitä… mitä ulkona elämässä tapahtuu. — Minun siis vaan pitää päntätä saksaa, englantia, maantietoa ja historiaa — mallikelpoisena kotiopettajattarena, enkä saa vastustaa talon isäntää… Suoraan puhuen, hra tohtori, tuoko osa kuuluu semmoiselle olennolle, joka tässä istuu?" — "Ei kannata ministerin hakea puhtaaksikirjoittajan paikkaa, neiti. Tavara voipi jäädä myymättä senkin vuoksi, että se on liian hienoa… ei saa koskaan pitää hengenvaatimuksia, jotka käyvät aseman yli." — "Se on, yhteiskunnan kohtuuttomat lait karkoittavat minut nyt Siperiaan", huudahti neiti.
Minka seurasi keskustelua kuumana; hän tunsi, miten silmissä tuikki ja pisti. Ja Kjel oli aivan suunniltaan… Isä tuossa talonpoikaisilla sukkeluuksillaan nolaili häntä, — häntä!… Eikä ymmärtänyt, että raastoi hienoja, rafineerattuja hermojänteitä…
Kjel äkkiä hyppäsi tuoliltaan: "Niinkö isä… Minullako esimerkiksi ei siis olisi minkäänlaista oikeutta henkisiin pyrinnöihin, ellen mitään ansaitse. Mutta jos minä huomenna voitan kelpo tavalla lankuillani, — niin minullaonniihin oikeus! Tuo on niin ahdasmielistä ja vanhanaikaista että —. Nykyaikana on meillä kaikilla henkisiä pyrinnöitä, sen sanon"… "Jaa-a, kaikki nuo henkiset pyrkijät"… mutisi tohtori. "Mutta itse sinä aivan hiljattain kerroit ajaneesi työstäsi sahalta pietistin, sen vuoksi että hän tahtoi kääntää muita, sen sijaan että olisi sahannut… Sinä luullakseni evästit häntä jonkinlaisilla semmoisilla syillä, että hän oli liian korkea henki sinun tehtaaseesi" — "Pyh, mokomaakin — poikkeustapaus, — johtui aivan toisista syistä" — torjui Kjel. Hän nykäsi omituisesti niskaansa merkiksi, että isä-ukko tällä kertaa ei voinut oikein kohota asiain tasalle.
Tosiaan merkillinen nainen, lievimmin sanoen, — äänteli hänen sisässään…
Yksin tuo tapa, kun hän kumarsi niskaansa ja sanoi jotain, — tuommoinen pikantti, salattu etevä hymy… Ja vaan tuo pieni piirre, kun hän noin tapansa mukaan jätti hansikkaat syliinsä syödessään. Surkeata, että hän oli tuolla tavalla tuomittu voudin orjaksi… Kjelillä oli kyllä halu kertoa hänelle jotain oikeasta uskaltamisesta, — esimerkiksi silloin, kun oli ajanut sormen paksuista virran jäätä ennättääkseen Kjerstadiin huutokauppaan ennenkuin asianajaja Ring. — Ja ehkä vähän siitäkin, — mitä hän nyt uskalsi kaupoissa, — ja miten hän hikoili ja kävi postissa kahdesti päivässä, jotta eivät kotona saisi vihiä — ja idylli tulisi häirityksi. —
— "Niin, neiti Feiring", — sanoi tohtori, kun kahvi oli juotu, — "älkää pitäkö sitä vieraanvaraisuuden puutteena, että jälleen karkoitan teidät lumituiskuun. Mutta ellei mieli illan kulua liian myöhäiseksi, niin täytyy meidän saada teidät uudelleen matkavaatteisiin ja rekeen pönkityksi."
"Ja sitten, pim pom, mennään Siperiaan", — sanoi neiti leikillään ja alkoi suoriutua matkaan. "Voin ainakin sanoa, että olen välillä levähtänyt hauskalla pysäkillä. — Toimitus ottaa, mitä kirjoitatte", — kuiskasi hän Minkan puoleen kumartuen, kun tämä auttoi karvatöppösiä hänen jalkoihinsa… "Meidän täytyy nyt jollain tavalla ylläpitää kirjeenvaihtoa"…
Kun neiti Feiring matkakuoressaan valaistiin ulos, odotti Kjel jo ulko-ovella, josta lunta pyrysi sisään, puettuna turkkeihin ja piiska kädessä. "Kovin on pimeä ja virran rannoilla on monessa paikassa vaarallista jääsohjoa, neiti, ja ellei teillä ole mitään sitä vastaan, niin luulen teitä parhaiten palvelevani, jos minä ajan nämä pari penikulmaa voutilaan." — "Tuossa paljastitte itsestänne ihmisrakkaan piirteen, hra tehtaanomistaja. Minä kyllä kamalasti pelkään tätä kaikkea"… kuului vaatemytyn sisästä. "Huh, — tähänkö hautaan sitä nyt pitää?" kysyi hän sitten, kun ulkona pimeässä oli pönkitetty rekeen ja jalat pantu pussiin.
Lumi narisi anturain alla… Alhaalta kuului Kjelin rauhoittava "soo-ja, soo-ja"… kun hän hillitsi virmaa hevosta, ja sitten kuului naseva piiskan sivallus. Makasiinimäen alle sumuun hälveni sitten kulkusten ääni.
* * * * *
— Ruokasalissa oli nyt pimeä, paitsi valohohtoa arkihuoneen lampusta. Pesän vieressä vielä olivat molemmat tuolit, joilla neiti Feiringin matka vaatteet olivat olleet… Ja Minka siellä sisällä käveli hiljaa kuin haamu varpaillaan, jottei kenenkään päähän pistäisi kutsua häntä ja häiritä. Oli ikäänkuin päivän kokemukset säilyisivät, niin kauan kun nuo molemmat tuolit seisoivat tuossa liikuttamatta paikallaan… Niinkauan oli vielä neiti Feiring läsnä vakuuttamassa, että hänen kirjoituksensa painettaisiin, — että se todella seisoisi "Kahdennessakymmenennessä vuosisadassa" otsakirjoituksineen ja kaikkineen… Toisen tuolin alta häämötti pieni valkoinen esine… Paperossi — varmaan tavattoman hieno… Ja aivan sen paikan alla, niissä neiti Feiringin muhvi oli riippunut…
Minka hairasi sen äkkiä maasta. Siinä oli jotain todellisempaa, mistä pitää kiinni. Hän liiteli sinne tänne levotonta onneaan kantaen, voimatta antaa tunteilleen valtaa, — ja kun hän sitten istui muiden seuraan illallispöytään, niin ihmetteli hän itsekseen tuon tuostakin salanimellistä suuruuttaan.Joshe olisivat tietäneet… Jos he olisivat aavistaneet, että hän, joka istui tässä ja tuskin sai voileipäänsä niellyksi, oli mukana ison maailman taistelussa ja iskemässä iskun…
Hän oli mielestään näiden keskellä melkein kuin jonkinlaista salaista nitroglyseriiniä tahi dynamiittia. Niska oikeni oikein ylpeäksi ja sotaiseksi, kun toiset väittelivät neiti Feiringistä, — ja hän mielestään saattoi jättää omaan arvoonsa, mitä he arvelivat täällä kotona maalla… Mutta kyllä Schulteissin olisi lentänyt suu selälleen, jos hän olisi tiennyt… Illallisen jälkeen hän istui soittamaan — triumfimarssia ja kaikenlaisia oikun paloja. Ja Schulteiss istui pianon taa tavalliselle paikalleen. Minka näki hänet, tenhosi hänet, hymyili hänelle silmiin, kun hän istui siinä niska nuottihyllyä vastaan ja antoi profiilinsa varjon muistuttaa Napoleonia. Minkan liikkuvat, väikkyvät kasvot valtasivat hänet kokonaan sanomattomilla salaisuuksilla… Minka oikaisi niskansa arvokkaaksi ja oli mahtava… Ja Schulteiss oli kalpeana hurmauksesta. Kun kotiopettaja sitten varsin huumaantuneena kumarsi hyvän yön, niin katsoi Minka häneen salaperäisesti ja merkitsevästi… Ja Schulteissin kädet vapisivat portaiden kaidepuissa, hänen noustessaan ylös kamariinsa.
— Myöhään illalla makuukamarissa, katsottuaan varmaksi, että sisaret makasivat, sitasi Minka hameen vyötäisilleen ja kietoi ympärilleen saalin. Ja ulkona ullakossa hän sitten istui pimeässä ja mietti ja poltti ja oli eurooppalainen ja nautti, — kunnes hän tunsi, että se alkoi tehdä pahaa.
* * * * *
Oli jo myöhä, ennenkuin rouva Baarvig sai unta, ja hän heräsi äkkiä vaikeaan levottomuuteen ja tuskaan. Yölevottomuus oli käynyt hänelle tavaksi, hänen tohtorin vaimona eläessään. Harvoin tapahtui, ettei joku levottomuuden puuskaus, mikä milloinkin, ajanut häntä vuoteelta ja saanut häntä kylmän salin poikki lähtemään kiertoretkelleen yläkertaan lasten makuuhuoneeseen. Milloin piti lähteä katsomaan, olivatko pikku tytöt sammuttaneet kynttilän, tahi oliko ehkä Massi heittänyt peitteen päältään — makasiko ja yski. Milloin taas, oliko Arnt kahnannut tärpättirievun kaulastaan, olivatko sukat ja kengät jääneet sinne märkinä makaamaan, eikö niitä oltu tuotu alas kuivamaan, taikka oliko huoneessa häkää. Joka kerta hän makasi ja mietti, miten suorittaisi sen vaikean tempun, että nousisi ylös, sytyttäisi kynttilän ja pääsisi ovesta ulos herättämättä miestään, — joka oli tullut myöhään kotiin, tahi jota milloin hyvänsä yöllä saatettiin kutsua sairaan luo. Rouva oli tottunut arvaamaan, paljonko uskalsi, siitä miten hänen miehensä milloinkin makasi, nukkuiko hän sikeään vai kevyesti. Hän oli tutkinut miehensä kasvoja, seurannut niiden ilmauksia melkein unien maailmaan, hänen maatessa tuossa viereisessä sängyssä, — kasvoissa alati niin kaunis levollinen ilme, vastakohta kaikille rajuilmoille, joita niissä hereillä liikkui ja joita vastaan rouvan oli taisteleminen.