Joulu oli pitäjässä kulunut vierailuissa, joihin tohtori aina säännöllisesti otti osaa, mutta aina läksi aikaisin kotiin, syyttäen kiireellistä praktiikkaansa. Hänelle tuntui helpotukselta istua reessä, nähdä harjujen selkäin ja puitten latvain kuvastuvan taivasta vastaan kuun kumottaessa tai lunta tepsutellessa… Istua ajatuksissaan, hevosen juosta jolkutellessa yksitoikkoisesti, kun reen antura narisi ja luisti ja turkin kaulus ikäänkuin hautasi hänet syvemmälle ja yhä syvemmälle ja yksi ainoa tähtönen tuikki kaukana ylhäällä, taikka yksi yksinäinen lumihiutale tapasi hänet, — ja sitten päästä pois kaikesta — — Reki oli ainoa paikka, jossa hän saattoi ruunan tyynesti juostessa nukkua levollisesti, niin ettei hän uneksinut, eikä tietänyt itsestään, eikä säpsähtänyt — —
Vuosi oli vierryt uudenvuoden aattoon saakka. Virta tähtikirkkaana iltana kohisi valkoisen lumipeitteensä alla, sulaa mustaa vettä näkyi sahan kohdalla, missä koski pauhasi jääpönkkineen ja pitkine jääpuikkopartoineen. Kjelin luota loisti tulta ikkunoista, siellä oli juhlavalaistus sen johdosta, että saha nyt oli uudestaan rakennettu ja vielä laajennettu. Thekla ja pikku Baard ja Kjel olivat sillä välin ajaneet vierailulle tohtorin luo, jossa uudenvuoden aattoa vietettiin hiljaisesti, ja tohtori itse tuli kotiin vasta myöhään sairaittensa luota… Hän oli väsynyt, — ei jaksanut ottaa pikku Baardiakaan polvelleen, istui vaan kokoon kyyristyneenä ja seurasi pienoisen liikkeitä silmillään, maistellen portterilasistaan. Bente oli keksinyt, että hänen piti juoda portteria iltasilla lisääntyvän unettomuutensa vuoksi. Kun he sanoivat hyvästi, katseli tohtori kauvan Baardin käsiä ja suuteli niitä molempia…
Vielä kauan sen jälkeen, kun reki oli kadonnut mäen alle ja umpikulkusten kilinä hälvennyt, seisoi tohtori ulkona portailla ja katseli heidän jälkeensä…
* * * * *
Bente makasi hereillä ja kuunteli, kun kello alhaalla etäällä kyökissä löi kahtatoista… Uusi vuosi! Hänestä tuntui, kuin Baarvig olisi käännellyt ja väännellyt itseään ja huokaillut niin syvään. — "Niin, uusi vuosi, — Bente", hän sanoi… "Minä makaan tässä ja mietin, kuinka eri lailla tämmöinen uusi vuosi voi alkaa eri ihmisille. Niinkauan kuin on toivoa ja halua ja tuota kaikkea; mutta on semmoisiakin ihmisiä joka puolella, joiden mielestä se uusi vain on myllynkivi heidän kannettavakseen… Mutta muista se, Bente, että kaikki, kaikki riippuu rohkeudesta; ettei masennu, niinkauan kun on toivon kipinääkään jäljellä, — jotain — edes hiukkasenkaan, jonka vuoksi voi elää!" — "Oikein minusta tuntuu helpommalta, kun kuulen sinun puhuvan noin, Baarvig." — "niinkauan kuin on vähänkin, jonka vuoksi taistella, edes pienen pieni hitunen… Rakkaani, muista se aina, minä pyydän sinua, muista se, Bente, — vaikka minä sen joskus unhottaisinkin" —
… "Näetkös", — hän jatkoi hetkisen kuluttua, — "minä en saa sitä päästäni… nuo raukat, siellä täällä joka puolella, jotka tänä yönä tuntevat, ettei heillä ole kerrassaan mitään enää, jonka edestä voisi taistella — koska — koska he ovat käyneet niin lopen köyhiksi toivosta. — Ja nyt — huu-u, — kun täytyy taas ottaa kokonainen vuosi niskoilleen"… "Voi, Baarvig, sinun alakuloinen mielesi se vaan panee sinut hautomaan tuommoisia."… "Joku, kuuletko, jolla voi olla salainen rikos kannettavana. Ja semmoisia makaa kyllä tänä yönä monta maailmassa, omaatuntoaan kantaen. — — Kun on elänyt jonkun aikaa ja saanut silmät auki näkemään, kuinka paljon salaista surua ja tuskaa voi mahtua tähän maailmaan, jossa sitä ajellaan ja hoidellaan ja pannaan tulta ikkunoihin ja valaistaan uudeksi vuodeksi, — niin sellaiset ajatukset väkisinkin tulevat… Ja sellainen rikollinen… minä tarkoitan sellaista, joka on tehnyt suuren rikoksen, esimerkiksi murhan… joka tietää, että jos hän ilmoittaisi itsensä, niin hän syöksisi kaikki rakkaansa onnettomuuteen ja häviöön ja kurjuuteen, hän voi tosiaankin olla omituisessa asemassa, — niin sanoakseni suljettuna neljän seinän sisään, elinkautiseen vankeuteen itsessään — häntä ei tarvita tuomita siihen… eikä viedä vankikyydillä, ei — — Ajatteles vielä, että hänellä olisi vaimo, jota hän rakastaisi kuin omaa elämätänsä, ja lapsia, joiden pitäisi päästä eteenpäin maailmassa"…
"Hyi, Baarvig, — tämä on niin kamalaa — sellaista puhetta uuden vuoden yönä." —
"Ole hyvä minulle, Bente, — minä en voi nukkua, ennenkuin minä olen purkanut itsestäni nämä ajatukset… Hän ei voisi kertoa vaimolleen, — että hän on murhaaja, — samassa silmänräpäyksessä hän kadottaisi vaimonsa sisimmän kunnioituksen. — Ja vaikka hän voisikin säilyttää vaimonsa rakkauden." — "Se voisi kyllä tapahtua, Baarvig, se tosiaan riippuisi paljosta." — "Niin, vaikka hän — näetkös — niin rakastaisi hän kuitenkin vaimoaan huonosti, jos hän sillä tavalla vetäisi vaimonsa kanssaan äänettömäksi rikostoverikseen, jonka myöskin täytyisi luoda ihmisten edessä alas silmänsä ja alituisesti pelätä ilmitulemista ja sen tuottamaa häpeää ja häviötä hänelle itselleen, kaikille hänen omaisilleen — saattaisi hänet siihen, että hänestä tulisi vangin vaimo ja vangin lasten äiti…"
"Hän olisi kääntänyt rikoksen kuorman sitä vastaan, jota hän enin rakasti ja jolle hän toivoi enin hyvää maailmassa. —Siinäsiis, näetkös, ei enää ole luottamusta, — hänellä ei enää ole ystävää. — Hän on, Bente, suljettu ulos — paratiisin yrttitarhasta, — hän on pakotettu vaikenemaan, Kerubim — —. Seonniin, Bente. Sellaisia ihmisiä on äärettömän sääli." —
"Rakas Baarvig, jos sinä joisit hiukan soodaa taikka naftaa, — ne ovat niin pimeitä ja epätoivoisia asioita, joita sinä mielessäsi myllertelet, että minä melkein pelkään sinun hourailevan." — "Ei, ei, Bente, — minua helpottaa, kun annat minun myllertää tämän loppuun. Sitten minä saan unta, mutta en ennen… Niin, ja sitten… vaimo parka ei oikeastaan koskaan voisi antaa hänelle anteeksi, että hän sillä tavalla on pimentänyt hänen koko elämänsä, — tehnyt hänestä pahantekijän rikostoverin. — Hän voisi ehkä rakastaa häntä; mutta kokonaan antaa anteeksi, näetkös… Ihmiset eivät voi antaa semmoista anteeksi… siitä syystä on anteeksiantamus asetettu niin korkealle meidän yläpuolellemme uskontojen auringoksi. Ja sitten, — näetkös, — hänelle, — niille raukoille, joita tuollainen epäkohtalo rasittaa, tuntuu uudenvuoden yö pimeältä seinältä, — ei maksa vaivaa panna tulta ikkunoihin… Heiltä on viimeinen kipinä mennyt — sammunut… Sitä voi sanoa uudenvuoden surkeudeksi, Bente… Ja nyt minä ehkä saan unta… Katso, onko sammutettu Kjelin luona"..
Hän puristi äkkiä suonenvedon tapaisesti vaimoaan rintaansa vasten, syleili ja suuteli häntä.
— Uuden vuoden aamuna tohtori seisoi turkit yllään rohtokaapin luona ja penkoi ja haki jotain, ennenkuin hän meni rekeen. Hänellä oli hermokuumesairas ja hän tahtoi olla poissa, ennenkuin uudenvuoden onnittelut alkaisivat. Hän ikäänkuin tarkasteli ikkunoita ajaessaan kotoa poispäin, seisautti tienmutkassa portilta vähän matkaa ajettuaan ja jäi vähäksi aikaa istumaan ja katsomaan taakseen rakennusta, niin että renkipoika arveli hänen unohtaneen jotain, kohautti vähän nahkalakkiaan, löi ruunaa selkään ja ajoi kovaa vauhtia mäkeä alas.
Aamupäivällä täyttyi Elvsaetin sali uudenvuoden vieraista… Leveitä rekiä ja kapeita rekiä kilisevin umpikulkusin ja karhunnahkaisin taikka sudennahkaisin peittein näkyi pitkä rivi pihassa, josta lumi oli pois luotu. Seudun perheet olivat ajaneet sinne kirkosta tullessaan. Toivotettiin hyvää uutta vuotta, juotiin viiniä ja syötiin leivoksia, ja Endre hoiti sijaisena isännyyttä sangen kaunopuheliaasti. Hän ei lausunut jokapäiväisiä uudenvuoden toivotuksia, vaan vaihteli puheenparsia, niin että niihin tuli sievyyttä ja uudenvuoden huumoria. Hänen varastonsa ei ollut vielä lopussa, kun viimeinen vitkasteleva vieras kello kahden aikaan ajoi mäkeä alas, ja hän itse seisoi kannaksilla mennäkseen jatkamaan uutta vuotta Kjelin luona.
Tohtorin mäessä tuli isän hevonen häntä vastaan, ja sitä ajoi joku vieras; mutta hän ei siitä huuruisessa mielentilassaan ajatellut sen enempää… — Bente rouva tunsi hevosen ja meni ulko-ovelle vastaanottamaan Baarvigia; hän oli ollut niin surullinen ja levoton yöllisestä. Hänen huomiotaan herätti, ettei umpikulkusia kuulunutkaan, ja että reki vastoin kaikkia tohtorin tapoja seisahtui keskelle pihaa eikä portaitten eteen. Kun vieras mies astui reestä, tuntui äkkiä kuin hänen verensä olisi jäätynyt; ja hän nojautui kaidepuihin päästäkseen alas — —
* * * * *
Kjel ja Endre olivat matkustaneet isää noutamaan. Tohtori oli, — niin kuului surullinen sanoma, äkkiä kuollut jonkinlaiseen sydän- taikka hermohalvaukseen heti juotuaan lasin jääkylmää vettä sairasta katsottuaan. —
— Eteisen poikki kuului pikku tyttöjen kamarista Berthean itkua ja joskus äänekästä voivotusta… — Keltaisen salin ikkunassa seisoi Bente yksin pimeässä. Hän oli seissut siinä hämärästä saakka hiljaa, liikkumatta… Ne öiset puheet kaikuivat taas hänen korvissaan, — joka ikinen sana, niinkuin se oli sanottu, — raskaasti… huokauksella… Kaikki oli käynyt hänelle — niin läpinäkyväksi —
Liekit alhaalla sahalla sihisivät ja kiemurtelivat — ja hävittivät… huusivat tuskaa — tuskaa… Hän tuijotti eteensä jähmettyneenä — —
* * * * *
Alhaalta kuului varovasti kulkevan reen natisemista — ja hiljaista puhetta… Eteisen ovi narisi hitaasti auki ja miehet kantoivat vaieten tohtoria ylös portaita… Bente rouva seisoi liikkumatonna, sittenkin kun hän oli kannettu keltaiseen saliin tilalleen… kääntyi ja tuijotti, — — kääntyi ja tuijotti… — — Pojat olivat menneet alas. — —
Silloin hän hiipi hiljaa ja laski poskensa kuolleen poskea vastaan — ääneti — kyynelittä…
Elvsaetissa oli nyt niin hiljaista ja yksitoikkoista, vaikka siellä tänäkin kesänä oltiin ja elettiin.
Ei tullut enää tohtoria, ei lähtenyt tohtoria käskyin ja puuhin ja edellään kuin tuuli siitä, mitä oli sisällä ja ulkona tehtävä. Ei nähty vierailevien rilloja ja kääsejä tohtorin mäessä, ei seisahtunut hiljaisia sairaita portaille kysymään, oliko tohtori kotona… Konttorihuoneessa oli kaikki entisellään, riippuivat tohtorin piiput ja makasivat hänen kauniit koneensa, — haavurilaatikko tavallisella paikallaan pulpetin oikealla puolella. Maanviljelys oli poisvuokrattu siksi vuodeksi, kunnes maatila syksyllä myytäisiin, ja sitä hoidettiin alaalta väentuvasta.
Bente rouva puuhaili hiljakseen kotitaloudessa ja puutarhassa. Vähän väliä tuli kirjeitä Arntilta ja Massilta. Hän oli luovuttanut loput perinnöstään taatakseen siten heidän kasvatuksensa, ja nyt sitä kysyttiin ja vastailtiin pitkissä kirjeissä, kuinka rahoja tuli käyttää. Ylhäällä keltaisessa salissa tuntuivat askeleet vielä yksinäisemmiltä ja hiljaisemmilta autiossa huoneessa, jossa huonekalut olivat epäjärjestyksessä, pitkä pöytä maalaamaton ja tavaroita työnnetty sinne tänne, niin että koko huone oli kuin ullakko-säilytyshuone. — — "Niin kauan kuin oli hitunenkaan toivoa, — jotain, jonka vuoksi elää," oli Baarvig sanonut… Se oli tuo salainen kertosäe, jota ei kuullut päivällä enempää kuin kosken kohinatakaan, mutta joka alkoi mielessä humista yksinäisinä hetkinä keltaisen salin ikkunan luona —
Minka… Hän käyskenteli kesän täällä kotona kysymysmerkkinä äidilleen — häälyvänä toivona… Minka, hänen sydänkäpynsä, jonka vuoksi hän oli tuntenut itsensä niin rikkaaksi niin monet vuodet… jota hän oli rakastanut heikkouteen saakka, — jota hän ei kestäisi kadottaa!…
Rouva Baarvig oli aina Minkan kotiintulosta saakka yhä enenevällä tuskallisella tunteella huomannut, että tyttäreen oli tarttunut väriä ympäristöstä, jossa hän oli liikkunut, vaikutuksista, joiden alainen hän oli ollut… Tuo uneksiva itseensä vaipuminen… Ikäänkuin todellisuuden rajain ja vaatimusten ymmärryksen heikkeneminen — tuommoinen sumuinen kiihotettu itsetunto… Häneen oli kuin jotain tarttunut toisesta ilmakehästä, joka oli täynnään tylsistäviä edellytyksiä ja käsitteitä — —.
Ja puhe niin hillitsemättömän hermostunutta, joka hermo rikki revitty… Hänen piti nyt pysyä kotona koko kesän, voimistumassa ja lepäämässä… saamassa takasin hienon luonteensa, pääsemässä tasapainoon. Syksyyn… niin syksyyn saakka… kunnes Elvsaetissa kaikki oli irtirevitty.
Silloinoli yritettävä käydä kiinni; — Minka antaisi soittotunteja ja hän itse pitäisi pääkaupungissa lapsille taloutta… Ja Berthea, surullisen huikentelevainen Berthea pantaisiin talouskouluun…
* * * * *
— Minka koetti huolellisesti karttaa Schulteissia, — ei sietänyt nähdä häntä, hänen hermonsa olivat aivan hillitsemättömät siinä kohden. Hän oli huomannut Schulteississa jotain häiriytynyttä heti ensi silmänräpäyksellä, kun hänet tapasi; yksi ainoa katse sen oli ilmaissut ja häntä kauhistutti. Hän ei sietänyt sitä ajatusta, että Schulteiss vahti ja väjyi häntä, kävi yhä levottomammaksi, niin että hän melkein huusi kauhusta, kun joku liikkui jonkun aidan luona tahi jossain pensaassa.
Ja Schulteiss kuljeskeli ja väjyi ja piiloutui teille ja mäkiseen metsämaahan, joka oli nimismiehen talon ja Elvsaetin välillä. Hän tahtoi nähdä edes vilahduksen Minkasta… Hän saattoi seista ajatuksissaan, kokoon kyyristyneenä puitten alla lehdossa — odottaa varmasti vakuutettuna, että Minka tänä päivänä ilmestyisi, — hän ei huomannut sadetta, ei märkyyttä ympärillään, eikä ajan kulumista… Hän puhui Minkan kanssa, ilmaisi hänelle jonkun suurista ajatuksistaan, — tunsi hengen ylevää yhteyttä… kuiskasi, rakasti, jumaloi näyissä… Onnellisina, yksinäisinä hetkinä kotonaan hän mystillisesti iski silmää, hymyili peiliin ja jupisi itsekseen sovituista henkikohtauksista… Minkasta, joka ei koskaan antautunut…
Berthea tuli kerran aamiaispöytään punottavin silmin ja kasvot pöhöttyneinä. Ei häntä vaivannut mikään, — ei kerrassaan mikään — tuo hammastauti vaan. Samana aamupäivänä hän vei postilaatikkoon asemalle yöllä kirjoitetun paksun kirjeen, jonka päällekirjoituksena oli: — Iowa City, Iowa U. S. North America — Mr Ole Berg.
Hän hämmästytti kotoväkeä pysymällä heinäkuussa kotona kaikki neljä viikkoa. Sitten se tuli eräänä päivänä… Hänen uskollinen aina hyljätty ihailijansa kouluajoilta, nimismiehen poika Ole, oli vastannut hänen kirjeeseensä viipymättä: — Sylini avoinna, tule, tule! —
Ja nyt hänentäytyisaada matkarahaa Kjeliltä taikka äidiltä — hänentäytyi— täytyi — —
* * * * *
Lähtiessään hän jätti, siltä näytti, sekaantumistaan sekaantuvan vyyhden selviämättömiä arvoituksia, jotka varmaan kauvan olisivat olleet pitäjällä puheenaineena, ellei huomio äkkiä olisi niin yksinomaan ja rajusti kiintynyt huhuihin, että Mustan metsän omistajien kesken tapahtuisi uusia konkursseja — kysymys ei koskenut vähempää kuin Kjel Baarvigin asioiden asettamista suoritustilaan. Huhuja kulki vastakkain ja ristiin… Vakuutettiin, että Thekla rouva äkkiä oli ajanut voudin luo ja tahtonut ilmoittaaomanomaisuutensa, luetella kaikki turkkinsa, silkkihameensa ja koristuksensa, — alusta loppuun saakka. Hän oli luopunut siitä vasta sittenkuin ilmoitettiin, että Kjelinoma tekemäväliaikainen pesäluettelo osoitti kokonaista kuusikymmentätuhatta kruunua enemmän omaisuutta kuin velkoja — —
Kun Endre vallan vasten tapaansa syöksemällä syöksi Elvsaetiin kertomaan huhusta, ei Bente rouva hiiskunut sanaakaan. Se mikä nytalkoikaikille muille, se oli jo hänelle vanhaa —. Aikoja sitten taisteltu ja selvitetty…
Kärsitty kaikki, mitäsaattoitapahtua… ja vielä paljon enemmänkin… Niin kauan kun on toivon kipinääkään, — muista se Bente, oli Baarvig sanonut… Hänen täytyi nyt suojella sitä, mitä hänellä vielä oli —
Hän tunsi nyt yhä enemmän ja enemmän, kuinka vaikeata oli päästäMinkan olennon perille.
Niin hellä, niin käsittävä jonakin hetkenä, — mutta samalla tuntui kuin kaikki olisi aljettava alusta jälleen. Ja syvällä sisässään, jossa ratkaisun tuli tapahtua, hän luiskahti pakoon. Minka vältti mieluimmin noita sydämen hetkiä, jolloin voitiin varovasti mainita tulevaisuuden näköaloja ja tuumia; hänen kasvoihinsa tuli niin kärsivä peitetty ilme… Viime aikoina hän oli alkanut käydä niin levottomaksi, niin äkilliseksi käytöksessään, vavahteli säikähtyen ja arasteli kovin keskusteluita — oli saanut monta kirjettä ja kirjoittanut — Vaikk'ei Bente rouva koskaan olisi nähnyt päällekirjoitusta, olisi hän kuitenkin arvannut, että Minka oli Varbergin kanssa kirjeenvaihdossa. Ja nyt hän kuuli, että Varberg oli tullut näille seuduille ja asui asemalla. Hän oli varmaankin taas saanut Minkan kiedotuksi tuohon onnettomaan hypnootilliseen mystisismiin… Tuo hurmaantuminen, joka oli alkanut huumaamalla tai kiihottamalla yhtä erikoista tahdonkykyä ja sitten jatkoi repimällä hajalle koko ihmisen, nujertamalla kaiken luonteen ja itsenäisyyden, — sentäytyiloppua itsemurhaan! — Bente näki epätoivoisena Minkan edessään tahdottomana meediona, — kokeilijan uhrina — hänen käskyjensä säiliönä — elävänä ruumiina.
* * * * *
— Kjel astui verkalleen ylös portaita, seisahtuen väliin ja kokoon lyyhistyen. Hän haki äitiä kaikista huoneista, käveli kuin pimeässä ja seisahtui vihdoin hapuillen maitokamarin oven eteen… Hän kuuli Bente rouvan äänen mankelihuoneesta, jossa hän Minkan kanssa järjesteli ja pani liinavaatteita kokoon muuttoa varten. Kun Kjel melkein kompastui huoneesen, kalpenivat rouva Baarvigin kasvot äkkiä, jäykistyivät kuin jääksi ja kävivät niin teräviksi.
Kjel oikasihe seinää vastaan ja voihki. Se ääni oli kuin käheätä alkua huutoihin, joista ei jaksanut tulla mitään… "Konkurssi, äiti — käsketty kuulusteltavaksi kello kolme iltapäivällä — säästöpankista" — sanoi hän katkonaisesti — — "ja — ja — illalla minut — vangitaan — minä tiedän sen"…
Yläosa hänen ruumiistaan retkotti eteenpäin, ikäänkuin hän ei olisi jaksanut sitä kantaa, kasvot olivat vihertävän kalpeat, veltot, silmissä tuskaa, mutta suu idioottimaisesti selällään — "Käy hullusti, — äiti", — mörisi hän käheästi, — "läksin pakoon kotoa" — —
Endre tuli perässä ulkohuoneeseen, hän oli jo aikoja sitten ymmärtänyt asian. "Tässä on lasi konjakkia — omaasi, Kjel, — sinä tarvitset sen kyllä"…
Kjel torjui pois lasin veltolla kädellä.
"Sinun täytyy koettaa miehistyä — —. Etkö — etkö maistakaan —. Täytyy kestää kohtalonsa kuin mies — vaikka minkä kohtalon — ainakin säilyttää fasaadinsa, sen sanon sinulle — ei saa aivan kokoon lyyhistyä — — muuta kuin kuollessa", — lisäsi hän teatraalisesti.
"Vankeus — ehdoton vankeus"… änkytti Kjel käheästi. — "Tässä, juo vettä, Kjel", — sanoi rouva Baarvig — "rupea — istu tuolle tuolille".
Kjel nieli pari kulausta vettä. "Iltapäivällä, äiti il— —" hänen kätensä vapisi, niin että äidin täytyi ottaa lasi häneltä. — "Älä nyt masennu noin kokonaan, Kjel", — Bente rouva silitteli puoleksi tietämättään Kjelin kasvoja ja tukkaa, Kjelin huohottaessa taajaan. — "Älä nyt vallan masennu… Sinun äitisi, joka on sinut kantanut ja synnyttänyt, Kjel, — ei hylkää sinua."
Kjel ikäänkuin ylönantoi… "Van — — vankeus" — Hän istui tylsänä, pää retkallaan äidin kuivatessa hänen otsaansa. — Endre alkoi kulkea edes takaisin käsivarret ristissä: "On hetkiä, ratkaisevia hetkiä, jolloin täytyy kohota saamaan yleiskäsitys asemasta, — koettaa päästä situatsioonin herraksi… Kun tavalliset porvarilliset käsitykset eivät enää pidä pystyssä — kun on ikäänkuin joutunut yhteiskunnan rajojen ulkopuolelle, — niin sihdataan asioitatoiseltakannalta — valitaan tavattomia teitä" —. Hän kääntyi: — "Ymmärrätkö minua, Kjel —. Minä neuvon sinua heti pakenemaan maasta — hautaamaan olemuksesi jonnekin Atlantinmeren toiselle puolelle — — itsesi tähden ja perheen tähden"…
Kjel loi häneen tylsän katseen. Ilmeestä näkyi, ettei tässä ollut ajattelemistakaan minkäänlaista tarmokasta tointa. Endre heittäytyi seinäpenkille ja potkaisi vihaisesti jalallaan: "— Asian näin ollessa tekisi mieli tosiaankin olla päättäväinen — kerrassaan iskeä kirveellä Arntin dynamiittipatruunia tuolla varastohuoneessa… vallan joutua epätoivoon… keksiä mitä tahansa"… Hän tuijotti hetkisen Kjeliin — "Kuule, Kjel, minä, sinun veljesi seuraan sinua iltapäivällä oikeussaliin, — minä aion uhmata opinjoonia" —
Minka levottomin tempauksin tuon tuostakin nousi ja taas istui, peitti silmänsä käsillään — tuijotti värisevällä kauhulla veljeensä, murtuneeseen muotoon, joka tuskin pysyi pystyssä. Äkkiä hän ikäänkuin kädellään sokeasti työnsi vaikutuksen luotaan ja puhkesi vaikeroimaan: "Nyt minä voin sanoa omankin asian… Sinun se täytyy tietää äiti, —. Minä, — minä en ole hennonnut surettaa sinua sillä ennen — mutta nyt… Niin, minä olen vastannut myöntävästi Varbergille!… Minä en voi tehdä toisin, — enkä tahdokaan", — intoili hän hermostuneesti vallan suunniltaan. — "Minä itsetahdon, äiti… seurata häntä, — olen sitoutunut häneen… Hän rupeaa minun impressaariokseni ulkona maailmassa — minä tulen meedioksi, valmistamaan sijaa uusille totuuksille"…
Rouva Baarvigin silmät muuttuivat äkkiä kuin ilveksen silmiksi.
"Sinä katsot minuun, äiti… Minä sanon sinulle, se on ollut sovittu asia Varbergin ja minun välillä jo alkukesästä saakka… Minulla on lahja. Hän kehittää minun omituista kykyäni… Minuntäytyyseurata kutsumustani"…
Bente rouvan kasvot jähmettyivät… niihin tuli kauhistuksen kalpeus — mielipuolisuuden varjo… Ilmassa ikäänkuin kaikui voi — voi… pitkiä ääniä — yliluonnollista vaikeroimista… Hän näki… näki…
… Minkan istuvan haltioissaan, huiskutellen käsiään kuin tahdoton nivelnukke —. Se kulki hänen ohitseen tyhjyyttään naristen… Ja tuossa kävi tuo toinen, jolla ei ollut tulevaisuutta, ja laverteli dynamiitista… Kjel seisoi äkkiä seinän vieressä ja kaularaudat pistivät esiin molemmilta puolilta…
Yht'äkkiä tuntui hänestä niin huimaavan rusentavan raskaalta, etteivät Arnt ja Massi — Baarvigin nimi — enää jaksaneet ylläpitää…
— Bente rouva katsoi jäykästi, pahaa tietävän vieraasti, kolmeen lapseensa… Hänen kivettyneet kasvonsa kävivät tuhkan harmaiksi, kalman kalpeiksi, kun hän meni varastohuoneeseen. — Hän haki levollisena esille Arntin läkkirasian, jossa dynamiittipatruunit olivat, — tarttui sitten kirveeseen ja iski hurjasti kauhusta kiljahtaen — —
* * * * *
Kello neljännestä vailla yksitoista aamupäivällä kuultiin seudussa kova räjähdys tohtorin talosta Elvsaetistä. Onnettomuus lienee tapahtunut siten, että jossakin säilössä ollut dynamiitti vahingossa oli syttynyt. Toinen puoli taloa oli raunioina, ja lankkujen ja tukkien välissä makasi neljä ruhjottua ruumista — rouva Bente Baarvig ja hänen kolme täysikasvuista lastaan.