— Katsokaa, herra Karm, kuinka paljon kukkia olemme keränneet!Ovatko tuttuja? Luetelkaa!
Solmu Sortimo luettelee:
— Lemmenkukkia, päivänkakkaroita, sinikelloja, ruiskukkia, aurankukkia… siellä on angervakin, mielikukkani…
Kesäilta jo lempeästi hämärsi, kun he paluumatkalle läksivät. Nauraen ja hohottaen viskautui pietarilainen nainen retuiseen, ritisevään talonpoikaisvankkuriin alkaen hoilaella repäiseviä mustalaislauluja koko seurueen sanomattomaksi huviksi. Hän milloin ilakoi ja irvisteli, milloin hymyili, jokelsi kuin lapsi tai heitteli sormisuukkoja Solmu Sortimolle, joka juoksenteli vankkurin jäljessä ja kohotetuin sauvoin vastaili Irina Grosnajan hoilauksiin vieläpä yltyi kostoksi vetelemään suomalaista rekilaulua
"ah voi voi kun en miestä saa…",
jonka sanoja toinen ei ymmärtänyt.
— Mossijoo, mossijoo, eihän se vain ole ruma laulu? kiljui IrinaGrosnaja kiekkuen vankkurien päällä.
— Yhtä kaunis kuin teidän ranskalaiset aarianne! pilaili SolmuSortimo retkestä ja paljosta teenjuonnista vilkastuneena.
Jotakin runollista oli hänestä tässä Venäjän tasangon suviyössä, kun talonpoikaisvankkuri vierii, ja laulu vapaasti raikuu nummella, ja sinitummalla taivaalla täysi kuu kumottaa keskellä kesää… Sää on lämmin ja ruisvainiot karehtivat vienoissa tuulelmissa… Vieras maa, vieras kansa? — tosin se ei hänelle ole kotimaan vertaista, mutta paljon hän siinä sentään löytää sellaistakin, mikä häntä, Suomen rannan kylmää kiveä, lämmittää ja kultapilvissä kiikuttaa — houkutellen unhoittamaan kansallisuudet, kielet, tavat, ja ainoastaan muistamaan kaiken inhimillisen elämän yhteistä olemusta, samoja tunteita, samoja tuskia, kaihoja ja nautintoja… Solmu Sortimon tunnelmat tänä iltana menivät niin pitkälle että hän äkisti tunsi myötätuntoa sysisilmäistä, mustatukkaista naista kohtaan, jota tähänsaakka ivaten oli ärsyttänyt. Vähät siitä että hän minua kohtelee kuin poikarakkia, vähät siitä että hän minun sanoo "murisevan kuin koiran" ja väittää minulla olevan "pirullisen luonteen", joskohta muka "enkelimäisen hymyn" — tai haukkuu minua kiveksi, kannoksi, katajaksi, tsuhnaksi, ja rääkyy korviini puolihävyttömiä vähävenäläisiä lauluja tai ranskalaisia katurunoja — kaikki tuo on sopusoinnussa hänenlaisensa lapsellisenoikullisen luonteen kanssa ja moinenkin ilmiö on minulle ehkä terveellistä kokea. On hyödyllistä tuntea kaikki, minun — nuoren ihmisen. Solmu Sortimo oli mielessään niin sulanut ja ikäänkuin leppynyt jostakin entisestä vihastaan että saattoi seuraavan päivän iltana kahdenkesken lähteä Irina Ivanovnan kanssa kävelylle kaupungin puistoon. He istuutuivat eräälle sohvalle suurten kastanjain siimekseen lähelle soittolavaa. Irina Ivanovna alkoi kertoa, kuinka hänkin, Venäjänmaan lapsi, tiesi jotakin Suomesta, ylioppilas Karmin isänmaasta. Lasna oli hän näet siellä viettänyt erään kesän Helsingissä. Hän oli silloin ollut ainoastaan 2-1/2 vuoden ikäinen. Mutta hän muistaa vielä paljon, paljon! Kaivopuistossa he siellä olivat asuneet hänen vanhempansa, jotka siellä olivat kylpyjen takia. Heillä oli ollut Lyydi niminen palvelustyttö, jolle isä, kun suuttui, aina oli mongertanut "du stygge vakkere flikke!" Ja kun hänelle, lapselle, joskus puhuttiin ruotsia, niin hän aina itki ja sanoi "nje panimai, nje panimai — yhyy". Sitten muistaa hän kaipuulla erästä ruokalajia, mitä hänelle siellä annettiin — viskusoppaa se taisi olla, josta hän erinomaisesti piti. Vielä muistaa hän sieltä, kuinka he kerran olivat kävelemässä sen kanavan rannalla, jonka toisella puolella on venäläinen Taivaaseenastumisen kirkko; se oli kaunis, aurinkoinen kesäpäivä ja paljon kansaa liikkeellä. Ja kanavaa pitkin kulki Hänen Majesteettinsa Keisari Aleksanteri II aluksella, ja kaikki kansa hurrasi ja heilutti hattuja ja nenäliinoja. Hänellekkin huusivat omaiset että "viuhdo, viuhdo Ilina!" — ja hän viuhtoi voimainsa takaa pienillä käsillään, ja muistaa aina riemastuksella, kuinka itse Perintöruhtinas hänelle, pienelle tytönletukalle vastasi… Niin, hän muistaa niin äärettömän paljon sieltä Suomesta!…
— Ettekö aikuiseksi tultua ole Suomessa käynyt? kysyi Solmu Sortimo.
— En. Niin hirveästi olisi mieli tehnyt. Mutta siellähän sanotaan vihattavan kaikkia venäläisiä. Eikö se ole totta?
Solmu Sortimo ei tiennyt, mitä oikein vastata ja kysyi:
— Missä muualla olette oleskellut?
Ja sai tietää että Irina Ivanovna oli oleskellut Vähä-Venäjällä sekä Krimissä, Mustanmeren rannoilla. Ja kas siellä on ilma kevyt hengittää ja luonto kaunis! kehui nainen. — Ja meri vaihtaa joka-tunti väriään, milloin on se sininen, milloin vihreä, milloin valkoinen, milloin punainen tai musta.
— Tulettekos minua saattamaan, kun huomenna lähden? kysyi pietarilainen laulajatar sitten äkkiä ja naurahti entiseen tapaansa omalle vallattomuudelleen.
— Riippuu kokonaan mielialastani, vastasi Solmu Sortimo entiseen repäisevään tapaansa.
— Hyi teitä, millainen huonosti kasvatettu penikka te olette! Sans éducation! huudahti Irina Ivanovna.
— Niin, minä en solkkaa ranskaa, — ivasi toinen.
Hän ilmestyi kuitenkin asemahuoneelle, kun Irina Ivanovna matkusti. Tämän kasvot olivat tavallista totisemmat. Solmu Sortimo ei katsonut velvollisuudekseen mitään erikoista sanoa, vaan pysytteli syrjässä ikäänkuin olisi sattumalta asemahuoneelle joutunut. Silloin tuli Irina Ivanovna hänenkin eteensä ja sanoi:
— Tuleeko minun herralleni hiukan ikävä? Ahaa? ja nauroi makeasti niinkuin näyttelijä vain voi nauraa. Sitten hän lisäsi:
— Teidän liikkumattomilla kasvoillanne ei tällä hetkellä huomaa minkäänlaista tunteenilmausta.
— Ettekö näe että minulla on naamari päälläni? sanoi Solmu Sortimo.
Soitto asemasillalla oli jo kajahtanut toistamiseen. Kuului naisten suuteluita. Irina Ivanovna ojensi kätensä Solmu Sortimolle ja sanoi vienosti:
— Älkää muistelko minusta pahoja. Au revoir!
— Hyvästi!
Juna vihelsi ja läksi jyristen, mutta Solmu Sortimo kiepsautti valkoista lakkiansa kylmänä, virallisena, päältäpäin tylynä…
3.
Nirvana Napoleonovnan kanssa oli hyvä olla, oi kuinka hyvä! —Niin rauhallista ja syvänhenkevää ja hellää ja puhdasta! NirvanaNapoleonovnan kanssa ei aika koskaan tuntunut kuluvan hukkaan. Kaikkimuu saattoi hukkaan haihtua, vaan ei lentävä hetki Nirvanan seurassa.Ihmeellinen oli Nirvanan vaikutus Solmu Sortimon sieluun.
He istuivat illalla puutarhassa. Raitis tuuli puhalteli, joskus helähti sisavan sirkutus aivan läheltä.
— Minusta tuntuu kuin olisin elänyt jo vuosisatoja ennen jossakin… taivaankappaleessa… en tiedä missä… tähdessä… puhelee Solmu Sortimo.
Nirvana miettii hetken ja sanoo sitten lempeästi, opettavaisesti kuni lapselle:
— Tiedättehän että on olemassa ihmisiä, jotka niin uskovat. Uskovat esimerkiksi että kaukaisessa muinaisuudessa on ollut kaksi sielua, jotka täydellisesti ovat sointuneet yhteen. He ovat eläneet aikansa, kuolleet ja kadonneet maan päältä — eipäs! he eivät ole kuolleetkaan todellisuudessa, ainoastaan heidän ruumiinsa on kuollut. Jonkun ajan perästä ilmestyvät samat sielut samoine ominaisuuksineen eri henkilöihin, kentiesi eri kansoihinkin, toinen sielu saa sijansa esimerkiksi saksalaisessa, toinen venäläisessä — täten on selitettävissä, miksi toisesta kansallisuudesta voi löytää esimerkiksi ikuisen elämänkumppaninsa.
— Uskotteko sellaista sielunvaellusoppia? kysyy Solmu Sortimo innostuneesti.
— Niin, olen taipuvainen uskomaan sentähden että kokemuksessakin olen siihen vivahtavia asioita nähnyt…
— Se on viehättävä oppi, — sanoo Solmu Sortimo, — mutta kukaan ei voi todistaa, onko se oikeaa vai järjetöntä.
Ja hän lisää ajatuksissaan: "Miksikä Nirvana noin puhuu? Miksikä hän on niin syvällisen ja hienonkärsivän näköinen kuvitellessaan kahta sielua, jotka voivat löytyä eri kansallisuuksista? Tarkoittaako hän…?"
Mutta hän ei rohkea loppuun ajatella.
— Minun täytyy nyt mennä, — sanoo Nirvana Napoleonovna äkkiä kuni havahtuen, — mutta Tatjana mielellään läksisi teidän kanssanne iltakävelylle. Suostutteko?
Solmu Sortimo läksi emäntänsä ja Tatjanan kanssa kävelylle. Ilta oli jo myöhäinen. He kulkivat pitkin pienen nevan rantaa, jota nimitettiin "pikku Jokiseksi", mutta jonka saastaisempaa mätäpaikkaa Solmu Sortimo ei milloinkaan ollut nähnyt. "Kummallista ettei heidän aatelisnenänsä mitään tunne?" ajattelee suomalainen. Mutta Tatjana neiti viittoo kädellään jonnekkin ja huutelee haltioissaan: "katsokaa! katsokaa!" Ei hän suotta näin huutele tämä pienen kaupungin karsinassa kasvanut neiti, sillä ruusunpunainen kuu sieltä juhlallisesti kohoaa taivaanrannalle. Hetkenpäästä alkaa kuulua omituista ääntä alhaalta mätä-uomasta. Moista ei Solmu Sortimo ennen ollut sattunut kuulemaan.
— Mitä se on? kysyy hän.
— Vedenneitojen laulua! ilvehtii aina veitikkamainen Tatjana neiti.
Ja he seisahtuvat kaikki kuulostelemaan. Sammakkojen kurnu-kuoro se siellä niin valtavasti ääntelee. Solmu Sortimo alkaa pilkata:
— Suomalaiset sammakot ovat korkeammalla sivistyksen asteella kuin nämät venäläiset rapamahat!
— Älkää sanoko pahaameidänsammakoistamme! vastustaa vapaaherratar. — Ne ovat kaupunkimme hyviä hengettäriä. Niiden ääni on minulle rakas lapsuudesta saakka ja niiden kuorossa on paljon omituista ja viehättävää, jota kuullessa mielikuvitus suloisesti harhailee…
— Hoo, hoo! panee Solmu Sortimo.
— Monsieur Karm, — jatkaa vapaaherratar melkein loukkaantuneesti. — Tehän olette aina sanonut rakastavanne luontoa ja luonnon ääniä — miksette siis suvaitse sammakkojenkin säveliä?
— Kurnuttakoot Jumalan nimessä! lopettaa suomalainen ajatellen itseksensä: "kylläpä täällä ahtaalle pannaan". Tietysti oli kovin varomatonta että hän, tuntematta maan säädyllisyyslakeja, oli ivallisesti maininnut jostakin, joka seudun asukkaille lapsuudesta saakka oli pyhää. Olihan hänellä itselläänkin sellaisia luonnon viehättimiä, jotka venäläisistä tuntuivat vastenmielisiltä…
Aamulla meni hän tapansa mukaan puiston takalistoon uimahuoneelle huolimatta lähestyvästä ukkosenilmasta, riisuutui ja paiskautui suolaveteen. Samalla puhkesi kuuro. Ukkonen jyrisi — hänen päällänsä, salamat leimusivat ristinrastin, vihuri vinkui ja pienen lammin aallot pyrkivät ärjähtelemään, vesisade löi alas kuin rakeilla ampuen. Mutta hän ui, ui ja kelluili kyljellään elementtien möyrytessä.
Kas tällaisesta hän piti!…
Pukeutuessaan hän ajatteli: mistä elämäänväsymys riippuu? "Jos ihmiset aina harrastaisivat ruumiinsa hoitoa, ei koskaan olisi elämäänväsymystä", arveli hän. Ja muisti samalla että Nirvana Napoleonovnakin oli sanonut olleensa elämäänväsynyt — nuorena tyttönä. Siinä määrin elämäänväsynyt että oli tahtonut päästä luostariin, mutta vanhemmat olivat sen jyrkästi kieltäneet.
"Hänkö kylmän luostarin muurien sisään, iäksi piiloon mailmalta — hän, itse puhtaus ja hyvyys, jalous ja lempeys? Ainoastaan likaiset, pahat ja säälimättömät sielut joutavat katumuksessa kuivettumaan kolkkojen muurien keskellä. Sellaisia ei kukaan kaipaa!"
Solmu Sortimo oli siinäkin näkevinään kohtalon sormen ettei tämä nainen, jota hän jokapäivä ajatteli, ollut joutunut luostariin.
— — —
Nirvana Napoleonovnan syntymäpäivänä ei von Eidmannien asunnossa vanhan perhetraditsioonin mukaan saatu tehdä työtä; kaikki naiset olivat jo aamusta aikaisin juhlavaatteisiin pukeutuneet ja vanha hopeahapsinen kenraalinleski antoi tytärtensä ymmärtää että muori tänä päivänä suvaitsi vieraita.
Solmu Sortimo oli heti noustuaan juossut kylpylaitoksen tarhuria puhuttelemaan ja löysännyt kukkarostaan pienen setelin, josta oli se seuraus että tunnin kuluttua juoksupoika päivän sankarittarelle toi hyväntuoksuisen kukkaisvihon valkoisia, punervia ja tulipunaisia ruusuja, samalla aikaa kun suomalainen ylioppilas toisessa paikassa, kirjansitomossa, jo oli löysäämässä toistakin seteliä kieliopintorahoistaan. Hänen tarkoituksensa oli hämmästyttää ystäväänsä tänä päivänä ja sentähden hän jo edeltäpäin oli tilannut sinivalkoiset korukannet käsinkirjoitettuun käännökseensä omia runoja; niihin kansiin hän oli liimauttanut omaleikkaamansa kullanvärisen Suomen vaakunan. Juutalainen kirjansitoja oli hänen sieluntilansa oivallisesti ymmärtänyt — sitä todistivat tämän merkillisen suomalaisvenäläisen kronikan kaikki värit. Tulipunaiselle kansilehdelle kirjoitti Solmu Sortimo omistussanat "jalolle ystävälle" liittäen otteen Pushkinin Oneginista (39 luku). Sitten hän, parransänki leuvalta sileäksi ajeltuna, yllään vaalea kesäpuku, kiiruhti aarre kainalossaan kenraalinlesken asuntoon.
Hänet otettiin juhlallisesti vastaan ja hänestä näytti että kaikki hänelle iloisesti iskivät silmää. Nirvana tuli esiin kookkaana, lempeänä, majesteetillisena. Muodikas puku, soluen somasti alas uhkeankorkeita rintoja ja ympäri ryhdikästä vartaloa alas jalkoihin, ei tämän naisen yllä mitenkään näyttänyt turhamaiselta. Kun hän näki Solmu Sortimon, niin hän jo etäältä tälle hymyili.
— Onnea syntymäpäivänänne! onnitteli suomalainen ystävä seisoen komean naisen edessä yhtä kookkaana ja korkeavartaloisena, hymyilevänä.
— Hyvin, hyvin paljon kiitoksia! vastasi Nirvana puristaen lujasti nuorenmiehen kättä. Sitten hän kiiruhti näyttämään aamulla saamaansa ruusukimppua, mutta kun Solmu Sortimo lisäksi ojensi käärön ja Nirvana sisällön näki, niin tämä vielä kerran puristi ystävän kättä ja vakuutti saaneensa lahjan, joka iäti oli säilyvä. Ruusut kuihtuvat, mutta todellisen ystävän paperille piirtämät sanat eivät ikinä kuihdu!
Monsieur Karm, ainoa kutsuvieras, istutettiin keskimmäiseksi aamiaispöytään, ja hilpeä Tatjana sisko mätti hänen eteensä parhaimmat paistinpalat; yksin hopeahapsinen kenraalinleskikin osotti tytärtensä ritarille harvinaista huomaavaisuutta sanoen saksaksi: "Syökää, hyvä herra, syökää, tehkää niin hyvin!" Tämä arvokkaannäköinen vanha-rouva ei muuten paljon äännellyt ja oli varsinkin vierasten käydessä vähäpuheinen, osaksi ehkä siitäkin syystä että osasi huonommin venättä kuin saksaa, aivan päinvastoin kuin tyttärensä, jotka kaikki puhuivat paremmin valtakunnan suurta kieltä kuin saksakko-äitinsä kieltä.
Että todella oli perhe-juhla, sitä myös todisti höyryävä pikimusta kahvi, jota aterialla suurista laseista juotiin Tatjanan leipomien paksujen vehnäkakkujen kanssa.
— Syökää, syökää ja juokaa! toimittaa Tatjana neiti väkisten työntäen leipomuksiaan Solmu Sortimon nenän alle ja kaataen uutta kahvia lasiin sekä alituisesti laskien leikkiä: — Jollette syö, niin kuolette!
— Ei ihminen elä ainoastaan leivästä… koettaa Solmu Sortimo estellä.
Aamiaisen jälkeen riensivät kaikki läheiselle kedolle kukkia poimimaan ja nurmikolla hauskasti istumaan. Yksin Ifigenia neitikin, joka tuntemattomista syistä näihinasti oli pysynyt Solmu Sortimolta näkymättömissä, oli nyt mukana ja pyysi hennosti naurahtaen nojautua yhteisen kavaljeerin vankkaa selkää vastaan. Niin istuskeli tämä pikkukaupunkilainen seurue selkä selkää vasten kauniilla nurmikolla nauttien Jumalan luonnon ihanuudesta. Mikä hiljaisuus ympärillä, mikä rauha! Taivas niin haalea, laaja ruisvainio lainehti kuni meri vierellä, aurinko paistoi kuumasti maata syleillen, heleävärisiä perhosia leijaili surisevassa kukastossa… kesää se oli, se oli kesäinen päiväkulta! Ja kesää oli sekin, kun äkisti — ennenkuin kukaan huomasi — nousi ukkosen kuuro ja ajoi huvittelijat tuulen ja sateen pieksäminä takaisin huoneisiin. Koko päivän viipyi Solmu Sortimo tuossa rakkaaksi käyneessä naapuritalossa jutellen, soitellen, lukien, väitellen — syöden mansikoita, maistellen viiniä, juoden vuoroin suklaata, kahvia tai teetä. Ilta loppui yhteiseen kävelyyn hiljaisessa puutarhassa…
Vaan siellä syntymämaassa, Suomessa — siellä oli nyt juhannusaatto parhaillaan, siellä nyt loimahtelivat kokot räiskyttäen säkeniään valoisaa taivasta vastaan, siellä nyt heiluivat kylänkeinut ja helähtelivät helkavirret tuhansien järvien rannoilla ja virisivät suomalaisen sadun siniset liekit aarrehaudoilla…
Nirvanan syntymäpäivä ja suomalainen juhannusaatto!
Voi sinua Solmu Sortimo, missä sinä oletkaan ja missä mielesi haihattaa, kun et sinä sinne, kotimaahasi, tänä yönä halaja?…
* * * * *
Ja uuden hämyn laskeutuessa tuon venäläisen pikkukaupungin ylitse tapaamme hänet jälleen siellä istumassa ystäväinsä kera akkunalaudalla.
— Eilen tein teistä uuden havainnon, — äännähtää Nirvana, — olette hetken lapsi!
— Nytkö vasta sen huomaatte? vastaa nuorimies.
— Mutta se ei ole hyvä että sellainen olette, — arvostelee Nirvana.
— Mutta sanokaa, miksi juuri eilen tuon havainnon teitte?
— Sanon sitten kun te ensin sanotte, miksi muka olette syyllinen minun edessäni?
— Kas kuinka te kaiken muistatte. Sanon sen joskus toiste, lupaan.Halveksin itseäni… puheli nuorimies.
— Tekö muka itseänne halveksitte?! En usko että teillä on syitä itseänne halveksia. Te vain suurentelette.
— En suurentele.
— En usko! väittää myös Nirvana, lempeäntutkiva nainen.
— Kuulkaa! kuiskaa Solmu Sortimo: — jos sen sanoisin, niin katseenne minua kohtaan muuttuisi… ehkä en silloin tässä näin istuisikaan… ettekä te kanssani näin leikkien keskusteleisi…
— Älkää puhuko joutavia…
— Ei, Nirvana Napoleonovna, — väittää yhä Solmu Sortimo, — en minä pilaa laske, vaikka näin kuivasti viittailen… Hyvää yötä, minä siis odotan…
— Minä myös! Hyvää yötä, herra Karm.
Ikkunat suljettiin. Solmu Sortimo asteli yömajaansa.
4.
Jo kukkivat niinipuut! Niiden kellahtavanvalkoisten kukkien vieno tuoksu tuulahteli suloisesti hermosairaan sieramiin. Hän oli ottanut kahdennentoista kylpynsä suolaisessa lammessa ja hiipinyt sitten kedolle rukiin reunalle istumaan, perhosten hyörintää katselemaan — ja omaa elämäänsä miettimään. "Missä tahansa lienenkin, kaikkialla on osani onnettomuudessa kuihtua!" Sitä venäläisen runoilijan huudahdusta hän muisti. Kuinka elämä aukeni ahdistavana sille, joka yhtaikaa tunsi itsensä vapaaksi ja vangituksi! Voisiko mahdollisesti Nirvana…?
Seljapuissa punersivat marjat tupsuloissa. Kirsikat hehkuivat. Omenat hohtivat suurina raakiloina.
Kauvan hän makasi nurmikolla auringonpaisteessa. Nukahti onneton keskellä päivää ja näki unen. Oli sukeltavinaan meren pohjassa, vesi lämpimästi huljuili ruumista vastaan. Sukelteli ja ui kuin vesilintu. Äkkiä sattui käsi johonkin, hän tunnusteli, se oli muinaisaikuinen ritarikypäri, mutta vierellä virui ruumiinraato, ja jostakin alta aukeni aarrehauta. Järjetöntä unta! "Lienevätkö suolaiset kylvyt minulle liian väkevät?" ajatteli hän painostavin mielin, nousi ja läksi majaansa.
Tanja neiti se on hänen ruumiinsa ruokkija. Aina se hänelle jotakin hyvää lähettää. Tänään se lähettää kupposen tuoretta hunajaa. Solmu Sortimo syö hunajaa kuin mesikämmen — ja nauraa.
Kesä Venäjänmaassa käy laatuun! Lepakot illoin ilmassa liitelevät. Solmu Sortimon ylioppilaslakkia tavoittelevat. Siivet valkosamettia hiipovat… —
Mutta kuka on Ivan Grosnij, historian Julman kaima?
Se on Irina laulajattaren isä, 80-vuotias äijä, kuuluisa hovihermolääkäri, joka nyt on puolisoineen ilmestynyt asumaan naapuritalon yläkerrokseen. Ja tämä Ivan Grosnij on suuresti huvitettu ammuskelemaan akkunasta ulos kadulle. Eilen sattui Eidmannien koira-ressu "Ruska" kovin hermostuttavasti haukkumaan Eljan kadulla. Tiesipäs vanha hermolääkäri, miten hovissa menetellään. Sieppasi Montekristo-kiväärinsä ja ampui häikäilemättä. Ampui onneksi vain yhden jalan puhki, mutta kuula vingahti jonkun sielulla varustetun olennonkin korvissa. Poliisi, Venäjän hyvinkasvatettu poliisi, ei mitään virkkanut. Eikä koiran omistajakaan, kenraalinrouva. Ei hänkään mitään virkkanut — sillä hänkin oli hyvinkasvatettu. Mutta arvoisa muori suvaitsi tulla kipeäksi. Ja se oli sangen tärisyttävä tapaus pikkukaupungin elämässä!
Tänään kuljetettiin syytteenalainen koira ulkopuolelle ikuista kaupunkia, jonnekkin tuttujen turviin rauhassa elääkseen. Tatjana, Olinkka, vapaaherratar Armendorf sekä heidän hyyryläisensä monsieur Karm sitä saatossa kuljettivat. Mutta hyvät tuttavat, jotka asuivat kolmen kivenheiton päässä pyhästä kaupungista, eivät sattuneet olemaan kotona. Ovet tiukasti suljetut. Koiranen Ruska, kolmijalka, tuotiin siis riemusaatossa takaisin isiensä kaupunkiin. Ampukoonpa todellinen valtioneuvos vielä toisen kerran!
Solmu Sortimo poikkesi koirasaattueesta ja kurkisti kaupungin hautausmaille. Siellä lepäsivät venäläiset, saksalaiset, puolalaiset ja juutalaiset eri ryhmissä. Makasi siellä tsherkessejäkin puolikuun-merkkeineen. Hebrealaista aitausta vartioi vanha juutalaisukko kolmen koiransa kanssa. Miksi? Siksi että todelliset isänmaanystävät olivat häväisseet täkäläisiä juutalaisia. Oli siellä itsemurhaajainkin hautoja. Runonkatkelmia haudoilla — Kristuksen kuvia — pääkallon kuvia helvetin lieskojen keskellä. Kaikki synkkää ja surkeaa.
Miksi hän sinne kurkistikin?… Keskellä kaunista kesää!…
— — Taas joutui ylioppilas Karm huviretkelle. Oli heinäkuun ensi päivä. Nyt oli mukana Nirvana Napoleonovnakin. He kulkivat pitkin lainehtivien ruisvainioiden pientareita, yli hyväntuoksuisten apilasniittyjen, kohti itää. Noin neljä virstaa kuljettuaan istuutuivat iloiselle kukkanurmelle: toiset jatkoivat pian retkeänsä Pyhän Pietarin kylää kohti — mutta Nirvana ja suomalainen ylioppilas jäivät joukosta.
— Me tulemme kohta, — huudahti Nirvana meneville sisarilleen antaen ymmärtää että tahtoi hetkeksi jäädä rauhaan omaisiltaan. Hänen silmänsä välkähtelivät ylevästi ja uhkea povi huohotti rientävästä käynnistä. Vienosti punehtivin poskin oikaisi hän komean vartalonsa nurmikolle.
Aurinko paistoi tulikuumasti kukkanurmella lepäilevien päälle. Koko luonto tuoksui väkevää elinvoimaa…
Miespuolisessa olennossa syttyi suloinen himo hiipiä ystävän syliin, suudella häntä ja… oi Jumala! miksei hän saanut likeltä tuntea Nirvanan lämpöistä verta, koska hän kerran niin likeltä sai tuntea hänen lämmintä henkeäänkin?
Solmu Sortimo tyrmistyi tätä himoaan, hänelle oli opetettu, syvälle sydämmeen isketty, että moinen vapaus oli — mitä suurinta syntiä, mitä hirveintä rikoksellisuutta.
Ei! hän ei tässä tilassa uskaltaisi pikkusormellaankaan kajota tuohon ylevään naiseen. Suudella — ei! eihän hän koskaan vielä ollut suudellut naista, vaikka oli siitä jo vuosia uneksinut. Hän oli näissä asioissa ujo kuin lapsi, pelkuri kuin karitsa.
— Monsieur Karm, mitä te taas mielessänne haudotte? äännähti Nirvana viehkeästi.
— Oh! minä vain — eksisteeraan… nauroi Solmu Sortimo niin että kuopat tulivat poskiin.
— Olkaa niin rakastettava: pidelkää hiukan päivänvarjostinta päälläni! pyysi Nirvana yhä viehkeämpänä, salaa ihaillen muukalaisen naurukuoppia.
Toinen totteli, mutta ajatteli itsekseen: "Jospa tietäisitte, naiset, kuinka minua salaisesti kidutatte!"
Heidän kummankin silmissä kimmelsi kirkasta hehkua, mutta he ikäänkuin välttelivät kohdistamasta, sitä toinen-toiseensa.
Eivät he paljoa puhuneet. Luonto heidän ympärillään vain puheli. Väkevät tuoksut nousivat kukkaisesta maasta. Keskipäivän aurinko heidän hermojaan herpaisi.
Nousivat… itsensä voittaneina… uskoen tulevaisuuteen…
Nirvana ja Solmu Sortimo saapuivat toisten perästä Pyhän Pietarin kylään.
Siellä jo retkeläiset istuivat höyryävän samovaarin ääressä mehiläistarhassa, omenapuiden siimeksessä. Ystävällinen venäläinen mushikka, hampaissaan savuava tuohus, ammensi parhaillaan mehiläispesästä tuoretta hunajaa ja tarjosi vieraille. Tuhansittain mehiläisiä ja kimalaisia pörisi heidän ympärillään.
— Nähkääs kuinka hyviä ihmisiä me kaikki olemme! huudahti Tatjana neiti. — Mehiläiset eivät koskaan pistä hyviä ihmisiä.
— Minä yksin olen paha! nauroi isäntä. Minun täytyy madella heidän keskellään säkki päässä, suitsu suussa. — Mistä tämä vieras herra on kotoisin? kysyi hän sitten tervehdittyään Solmu Sortimoa.
— Suomesta! vastasi tämä. Neidit myös kiiruhtivat kilvan huutamaan:— Hän on Suomesta!
— Vot, vot, — sanoi talonpoika. — Kuulen mie jo murteesta että herra on saksalainen.
— Kuinka herttaista ja yksinkertaista kansaa! ylisti Olinkka neiti.
Ja niin he istuivat, tämä pikkukaupungin herrasväki ja nauttivat venäläisen talonpoikaiskylän vieraanvaraisuudesta — ja syöminen ja juominen näytti heille olevan päivän tärkein asia. Solmu Sortimo pistäysi olkikattoisessa tuvassa ja tapasi siellä nöyrästi niiailevan muijan; huoneen seinät paistoivat kirjavanaan keisarin ja pyhimysten kuvia. "Täällä asuu hyvinkasvatettua orjakansaa" ajatteli suomalainen ja tuli ulos. Sikoja, porsaita, kukkoja kanoilleen, ankkoja, hanhia, pässejä, partaisia pukkeja, vieläpä jäniksenpoikiakin parveili kylänraitilla. Kylän laidalta kantautui korviin viikatteiden hiontaa.
He läksivät joukossa kylän niitylle päivällisen syötyään ja lepäilivät heinärahojen helmoissa, yllään vaaleansininen kesäillan taivas ja korvissaan viikatteiden narskahdukset nuorta nurmea niitettäessä sekä sieran ja teräksen omituinen yhteissointi. Punaisia puseroita häilähteli heidän edessään. Kaukaa metsänreunan takaa harvakseen helkähteli käen kukunta.
Solmu Sortimo kuunteli luonnon kaikkia valtaääniä, mutta enin kuitenkin oman sydämmensä sykähdyksiä. Siinä lepäsi taas tuo rehevä nainen hänen rinnallaan. "Milloinka minun onneni käki kukkuu?"
Kuni unissakulkija palasi hän naisten seurassa takaisin kaupunkiin hajamielisenä kuunnellen Olinkka-neidin uskontunnustuksia pirusta ja selitystä siitä, kuinka jotakin ihmeitätekevää jumalanäidinkuvaa juuri näinä päivinä kuljetettiin läpi maalaiskylien ja millaiset öiset juhlamenot olivat tarjona parin peninkulman päässä kaupungista, joihin muka hänenkin, herra Karmin sietäisi matkustaa.
— Älkää viitsikö minulle puhua ikuisista ihmekuvistanne! sanoi suomalainen kärsimättömästi.
Olga Napoleonovna, Nirvanan sisko, oli Solmu Sortimolle päivä-päivältä ruvennut käymään yhä vastenmielisemmäksi. Mikäli hänen kiintymyksensä toiseen sisareen kasvoi, sikäli sietämisensä toisen suhteen yhä väheni. Hän ei sille mitään voinut. Olinkka neidin ääni soi hänestä äitelältä, tämän nuoren naisen silmät ja kasvot häntä iljettivät, hänen pianonsoitostansa ei hän enää nauttinut, hänen laulunääntänsä hän vihasi. Jokainen sana, jonka Olga Napoleonovna sanoi, ärsytti häntä; hän olisi halunnut häntä pistellä ja pilkata ja armottomasti matkia hänen aina samanlaisia ja liian vähästä aiheutuvia huudahduksiaan. Suomalaisen olisi tehnyt mieli pitää tuolle nuorelle venakolle saarnoja ulkonaisesta sivistyksestä, kun esimerkiksi näki tämän sormillaan syövän hunajaa, ja ennenkaikkea olisi hänen tehnyt mieli kysyä, pesikö baarishnja milloinkaan hampaitaan, vai oliko hänellä huono vatsa, koskapa hengityksensä huokui niin pahalle?… Ja vaikka toinen sydämmeltään lienee ollut erinomainen tyttö, niin hän kuitenkin häntä halveksi. Kuinka saattoivatkaan pienet ulkonaiset seikat tehdä hänelle jonkun olennon niin vastenmieliseksi? Sehän oli ihan kauheaa! Mahtoiko muilla ihmisillä olla samanlaisia tunteita? Hän, Solmu Sortimo, ei voinut pitää ihmisestä, jonka hengitys lemahti pahalta. Olkoon tehnyt hänelle mitä hyvää tahansa. Ei voinut, ei voinut!
Ei Olga Napoleonovna itse aavistanut, kuinka hänen läsnäolonsa muukalaista kiusasi. Herrajumala, miksi oli tyttö niin ruma? Rumin kaikista, vaikka nuorin! Muut toki eivät rumia olleetkaan. Tuo ruma näki lisäksi unia, maireita unia nuorista miehistä ja laukkasi alati valokuvaajassa? Kuinka nurinpäin olikaan kaikki tässä pikkumailmassa! —
Mutta kaksi on, joihin ei Solmu Sortimo koskaan kyllästyisi. Toinen on hänen ruumiinsa ruokkijatar, toinen — hänen sielunsa sulostajatar. Toisella on sydän kuin hopeanhelinä, luonto iloinen kuin kilisevä kultakulkunen — toisella sydän viileä ja puhdas kuin vuorilampi syvällä tunturien kätkössä, tyyni, uljas, ikisäilynyt, lumoava… ja hänen luontonsa luja ja lempeä kuin voimakkaasti puskeva länsituuli lämpöisenä kesäpäivänä…
5.
Nirvana von Eidmann ja Solmu Sortimo Karm? Jumalanähköön, ovatko nämät kaksi siis aivan varmat jo toisistaan? Mitä ihmettä lieneekään Solmu Sortimo ystävälleen kirjoittanut, koskapa huviretken jälkeen saapi kuningattareltaan kirjeen… — kirjeenkö? ah, nyt ollaan sotkuisilla poluilla. Vain kivenheitto väliä ja kuitenkin turvaudutaan paperiin ja kynään? Näin kuuluu Nirvana Napoleonovnan ensimmäinen kirje Solmu Sortimolle:
'Herra Karm!
Miksi minä olisin Teihin tyytymätön? Miksi olisin Teihin suuttunut? Mistä syystä Teitä halveksisin? mikä sitä muka todistaa? Sairas mielikuvituksenne se vain panee Teidät minua loukkaamaan ja heittämään vasten silmiäni sanoja että Te minua halveksitte. Tiedättekös: tällä hetkellä Te muistutatte minulle epäjumalanpalvelijaa, joka, jos hänelle kaikki hyvin käy, kantaa epäjumalalleen kaikenmoisia uhrilahjoja, ja päinvastoin, jos hänelle joku asia jää onnistumatta, viskaa epäjumalan kunniapaikaltaan ja antaa sille ruoskaa! Te nuhtelette minua siitä että olette minua kunnioittanut, mutta olenko minä sitä koettanutkaan ansaita? Olen aina ollut luonnollinen, tuntuipa rinnassa hyvälle tai pahalle — sellainen olen ollut. Kunnioittaa? — se on liian heikko auringonsäde talvisena päivänä, se on liian ikävä — ei! kerran minä jo olin laskevinani parempaakin… mutta tämä jumalainen kipuna ei milloinkaan valaise Teidän sisäistä mailmaanne — sentähden että Te liiaksi rakastatte itseänne.
Ja kuinka Te rohkenette ajatella että kaikki Teille täytyy anteeksiantaa — ainoastaan sentähden että Teillä on surullinen kohtalo, vaikka se henkilö, jota Te verisesti loukkaatte, tällä kertaa kenties on sata vertaa enemmän kärsinyt kuin Te ja kantaa nyt raskasta ristiä unhottaen oman itsensä, jonka tähden ympärillä-olijat usein erehtyväisesti luulevat että hän on suutuksissaan tai tyytymätön seuraan ja muuta senkaltaista, joten marttyyri saa kestää ansaitsemattomia iskuja. En huoli enempää purkaa tätä karvaiden tunnelmaini tulvaa…
Ja jos me kaksi emme ole saaneet tarpeeksi vaihtaa sanoja, niin sanokaa, kuka on siihen syypää? Te olette muka aina niin kiinni töissänne ja jos minä kysyn, niin Te ette vastaa, vaan pakenette minua — no, sanokaa siis, sillä tottakai minullakin on oma itserakkauteni, vaikka ylipäänsä luotankin sananlaskuun: "ei väkisten lempeäksi tulla".
N. v. E.'
Herra Jumala, minkä ankaran rippisaarnan Solmu Sortimo saikaan! Eipä hän ikinä olisi uskonut että Nirvana von Eidmannin kädestä moista singahtaa! Eikä hän tiennyt olevansa niin syynalainen kuin naapurissa arvosteltiin. Oikeastaan ei hän ollut osannut ukkosilmaa aavistaakkaan.
Olipa siinä miettimistä koko yöksi, mistä kaikki tämä rankkasade oli aiheutunut.
Aamulla hän sitten rupesi sommittelemaan vastausta:
'Rakastettava Nirvana Napoleonovna!
Eilen illalla myöhään luin kirjeenne. Minkä vaikutelman se teki, on vaikea kuvata. Sanon vain että sydämmessäni kovasti säikähdin: Mitä olikaan tapahtunut? Nirvana Napoleonovna, tahdotteko kuulla ja uskoa minua? Sillä minä vakuutan teille että taaskin tämä kirottu venäjän_kieli_ on ollut syypäänä kaikkeen. Minä näet en kirjoittanut teille että nyt muka "halveksin teitä" — Jumala varjelkoon — vaan kirjoitin teille ettäjoste halveksisitte minua, niin minäkin teitä halveksisin, mutta tiedättekö, miksi näinkään kirjoitin? En vähintäkään tahtonut teitä loukata, en vähintäkään "heittää vasten silmiänne syytössanoja", vaan nuot sanat johtuivat satunnaisesta kuvittelusta ja se oli olevinaan runollinen lausumatapa, jossa sanaleikki sai ylivallan. Ettekö usko minua? Uskallan vielä lisätä että päästin nuot sanat ilman mitään syvällisempää syytä, sillä sinä hetkenä tunsin sielussani että vaikkakin te minua todella halveksisitte, minä puolestani en kykeneisi sitä tekemään, vaan ainoastaan surisin että olisin kadottanut sellaisen sielun ystävyyden ja luottamuksen, jonka tuttavuus kanssani koko elämääni nähden merkitsee paljon. Mutta nythän tiedän ettette minua "halveksinut" ja että kaikki otaksumani olivat ainoastaan "sairaan mielikuvitukseni" hedelmiä, kuten oikein lausutte kirjeessänne, joka minua suuresti viehättää, vaikka en vielä sen jokaista lausumaa ymmärrä. Totta on että te aina olette ollut luonnollinen koskaan koettamatta "ansaita kunnioitustani", tämän minä täydellisesti uskon tietäen että olette sielultanne ylimyksellinen — ette ainoastaan ulkomuodoltanne. Niin, te ette ole koettanut ansaita minun kunnioitustani, — minun, oudon maan ihmisen, mutta kuitenkin te huomaamattanne olette ansainnut minun täyden "kunnioitukseni". Tällä minä en tahdo imarrella enkä loukata. Olenhan jo ennen teille sanonut että olette ensimmäinen nainen, jossa olen löytänyt epätavallisen, epäjokapäiväisen sielun, ja sellaisen hyvyyden ja sellaisen hellyyden että se jo nousee liki täydellisyyttä. Jospa tietäisitte, millaisen vaikutelman te joka-päivä minuun teitte niinä ensimmäisinä viikkoina, kun täällä olin! Te, Te alati olitte mielikuvituksessani, kaipuulla odottelin illan tuloa saadakseni yhä uudestaan nähdä teidän jalot ja säveät kasvonne ja kuulla teidän minulle sulosointuista ääntänne! En koskaan unohda noita iltoja, vaikka olenkin hetkien lapsi. Olen kiitellyt kohtaloa ja vieläkin kiitän että se kerran minullekkin soi tuttavuuden sellaisen, joka vaikuttaa parantavasti koko olentooni. Monta kertaa teistä olen kirjoitellut isänmaahani, kertoen omaisilleni, kuinka te olette hyvä ja kuinka te ihmeellisesti tunnette ihmisiä… Oi jospa minulla ajoissa olisi ollut sellainen kasvattajatar kuin Te, niin olisin tällä hetkellä kokonaan toinen olento! — näin minä usein itsekseni olen ajatellut ja vieläkin ajattelen. Ja minä uskon että Te paljon olette kärsinyt, todella paljon enemmän kuin minä, vaikka kärsimyksemme lienevät erilaiset. Te sanotte että minun kunnioitukseni on vain "heikko auringonsäde talvisena päivänä ja liian ikävä" ja että te kerran jo "parempaakin" toivoitte, ja jotakin hyvin surullista sekä teille itsellenne että minulle piilee noissa sanoissanne "jumalaisesta kipinästä", joka ei osakseni voi tulla sentähden että muka "liiaksi rakastan itseäni". Mitä tuo vertauksenne merkitsee, en varmasti tiedä. Minulla on voimakas fantasia. Tällä hetkellä kaikuvat hätäkellot kaupungilta, jossa riehuu tulipalo, täytyy lopettaa. Jumalan tähden, Nirvana Napoleonovna, antakaa minulle anteeksi — en ole niin paha kuin ajattelitte. Teidän ystävyytenne on minulle täällä tärkeämpi kaikkien muiden ystävyyttä, miltä sitten lienenkin teistä näyttänyt ja kuinka toisin teistä edespäinkin tullenee näyttämään — sentähden että minussa kiistelee kaksi sielua.
Kunnioittaen jään
siksi mikä olen.
P.S. Jos vastaatte, niin vastatkaa vain lyhyesti: oletteko vielä vihainen minulle vai ette?'
Koko päivän odotteli kirjeenlähettäjä vastauslippua uskaltamatta mieskohtaisesti mennä naapuriinsa. Vihdoin illan pimetessä saapui vastaus:
'Varjelkoon Teitä taivaan Jumala, kallis Solmu Sortimo.
Entinen Nirvana.'
Silloin vasta nuorelta mieheltä pääsi helpoituksen huokaus ja hän tiesi nyt että ukkonen onnellisesti oli jyrissyt ohi ja että ilma hänen ympärillään tuulahteli ehkä vielä puhtaampana kuin ennen.
* * * * *
Ja ikäänkuin haihduttaakseen ilmaan viimeisetkin nystyrät sykertyneistä sydämmistään, läksivät he, Nirvana von Eidmann ja ylioppilas Karm heti seuraavana aamuna pienelle rautatiematkalle erääseen paikkaan, jonne Nirvana usein oli aikonut. Että Tatjana sisarkin tuli mukaan, sitä vaati, paitsi oma halu, se vanhanaikuinen, herttainen säädyllisyydentunto, mikä oli painanut leimansa von Eidmannien koko perheeseen.
Oli paisteinen, hiostuttava heinäkuun sunnuntaipäivä, kun nämät kolme ihmistä eräältä pieneltä asemalta astuivat alas junasta ja kävelivät puolen virstan päässä näkyvään taloon, joka sijaitsi jyrkällä jokitöyräällä ja jonka pihakummulla suuri tuulimylly seisoi ojennellen taivasta kohden valtavia siipiään. Tässä nummimajassa asui saksalainen mylläri Wolkenfeld, Eidmannien tuttava, ja harvinaiset vieraat otettiin ystävällisesti vastaan. Asunto oli sievä; pienessä ryytitarhassa akkunain alla kasvoi ruusuja, georgiineja, reseedoja ja punamarjaisia kirsikkapuita. Paitsi tornimaista tuulimyllyä sijaitsi alhaalla joen uomassa harmaa vesimylly siipirattaineen ja noine ikuisine, hiljaisine kohinoineen, mikä niin omituisesti vaikuttaa ihmisen mielikuvitukseen.
Yltympäri vihertäviä vieremiä levisivät laveat, majesteetilliset ruisvainiot, joiden huojuvan tähkämeren ääriviivat haihtuivat taivaanrannan syvään sineen. Nummimajan kartanolla aivan porrasten edessä seisoi iso paasikivi, jonka alla, isännän unien mukaan, lepäsi aarre. Kivenheiton päässä talolta aukeni hiljainen hautaustarha, jonka eräästä rististä Solmu Sortimo saattoi lukea seuraavanlaisen kirjoitelman:
"Sinä, joka katsot tätä ristiä, istahda alas penkille, viivähdä hetkinen ja taita kukkanen minun muistokseni. Minä olen kotonani — sinä minun vieraanani." Sitten näytettiin heille kumpua, missä sanottiin lepäävän kuuluisan Mitka-juoksijan, joka oli juossut kilpaa kiivaimmankin troikan kanssa; eräs talonpoika oli hänet tappanut vainajan oman ennustuksen mukaan. Oli siellä joku kolmaskin hauta, jolle Nirvana vei kukkia.
Kaupunkivieraat viettivät koko päivän ystävällisen myllärimestarin luona syöden ja juoden vuoroin ulkona, vuoroin sisällä. Aamulla kello 7, kun Nirvana Napoleonovna, turhaan kolkutettuaan ovelle, astui herra Karmin makuuhuoneeseen, ei hän tätä tavannutkaan. Suomalainen ystävä oli kadonnut, ja auki heitetty akkuna osoitti reijän, josta lintu oli häkistään paennut. Hän hiukan hämmästyi, mutta kohta huusi mylläri tuulimyllyn tornista että valkoinen lakki vilkkui kaukaa vainiolta. Puolen tunnin päästä vilahti se jo pihassa ja molemmat neidit von Eidmannit riensivät sitä vastaan.
— Missä olette ollut, monsieur Karm?
— Aamuruskon mailla… satujen saarilla… valkeuden valtakunnassa… pyhillä teillä, jalosukuiset neidit! vastaili Solmu Sortimo juhlallisesti ja kertoi hehkuvin poskin, kuinka hän jo kello 3 oli hypännyt ulos akkunasta ja lähtenyt nousevaa aurinkoa vastaanottamaan.
Ja oli tuntunut niin ihmeelliseltä hänen mielessään, ei iloiselta, vaan avaralta, ei synkältäkään, vaan haalealta ja omituisen hartaalta ja vapaalta. Ja hän oli tuijottanut äänettömänä aamuruskoa kohti, mutta sitten kun auringon kuningasvaunut kultaisin rattain ajoivat esiin lakeudelle, silloin oli hänessä herännyt laulun halu. Ja hän oli laulanut rintansa täydeltä selittämättömin sanoin ja sävelin aivankuin olisi hän ollut yksi niitä, jotka mielettömässä huumeessa hurraavat suuren valtakunnan tsaarille, joka sotilasleirillä ajelee yli äärettömien vainioiden…
— Te olette uneksija! arveli myllärin rouva.
He heittivät väliaikaiset hyvästit Wolkenfeldeille ja läksivät kolmisin jatkamaan retkeänsä toisen saksalaisen myllärin kartanoa kohden, jonne sanottiin olevan matkaa kuusi virstaa. He vaelsivat jalkaisin halki noiden lainehtivien vainioiden ja tuoksuvien heinikkojen ihanassa helteessä tuontuostakin pysähtyen kukkasia keräilemään tai heinäsuovissa lepäilemään. Ei ainoatakaan muuta ihmistä näkynyt äärettömällä niityllä. Ja kun Tatjana kerran riensi heistä edelle ja Nirvana ja Solmu Sortimo jäivät kahdenkesken kukkanurmelle istumaan sekä katsahtivat toisiansa silmiin, niin tämä suvensuloisen lakeuden rajaton vapaus, jossa he huomasivat olevansa yksin, heitä kumpaakin säpsähdytti, pyhästi vavahdutti ja pani heidän sydänhermonsa väräjämään. Ja he heittivät pingoitetun katseen läpi kullanhohtavan, auteressa savuavan ilman… ikäänkuin salaa rukoillen apua, jotta näkisivät ihmisiä…
— Kuinka kuuma! äännähti Nirvana kääntäen kasvonsa poispäin toveristaan ja viuhtoen silkkisellä nenäliinallaan. Sitten hän sanoi herra Karmille, joka siinä lepäsi ikäänkuin läähätystään pidätellen vatsallaan nurmikolla: — Hyvä ystävä Solmu Sortimo, menkää te tavoittamaan Tanjaa ja antakaa minun jäädä vähän yksikseni! Tarvitsen… oikoa sukkiani.
"Enkö saa auttaa?" ajatteli toinen, mutta totteli nöyrästi, tuntien jo hyvin Eidmannien pyhät säädyllisyyslait ja ollen haluton niitä omasta alotteestaan rikkomaan. Ja tavotettuaan Tatjanan tunsi että oli parasta niinkuin oli ja ettei häntä, kokematonta, ujoa nuorukaista kukaan nainen vielä koskaan ollut mihinkään luvattomaan houkutellut. Ylevä, ylevä ja puhdas oli hänen ystävänsä Nirvana! Kuinka hän häntä kunnioittikaan, ihmeolentona ihailikaan! — —
Kultaiset, sakeat auteret vipajoivat nummella… Kas, nyt ne äkkiä ohenivat ja lakeuden reunasta tanssi vastaan vilpas tuuli, raittiisti hivellen kulkijain kuumia poskia.
— Vettä, vettä! huudahtivat kaikki kolme.
— Se on suuri järvi, Venäjättären silmä!
— Se on oikea ulappa, jossa aaltoja käymään mahtuu!
— Kuinka viileätä! Kuinka ihanaa!… En ikinä ennen ole nähnyt oikeata järveä! huudahteli Tatjana neiti lapsellisessa riemusta. Ja lisäsi sen, minkä todellinen venakko aina lisää, kun jotakin mieluista luonnossa keksii: — Kerrassaan hurmaavaa!Prosto prjeelestj!
Suuren järven ulappa siellä todellakin aukeni heidän edessään ja he lähestyivät aavikon reunaa, jolla kohosi mylläri Gartenranken kartano, kuni pieni linnoitus, korkeilla, valkoisilla kivimuureilla ympäröity.
Mutta hiukan syrjässä, suuren järven partaalla seisoi mustunut kalastajakylä…
Sinne alas kohisevaan rantaan riensi Solmu Sortimo ja hyppäsi ensimmäiseen venheeseen, joka parahiksi oli jostakin saapunut. Ja Solmu Sortimo tahtoi näyttää, kuinka Suomessa soudetaan!…
Mutta perätuhdolla keinui aaltojen tahdissa roteva kalastajatyttö, jonka valkoiset hampaat, raikas nauru, verevät poskipäät ja kirkkaat silmät suomalaista ylioppilasta hätkäyttivät. Ja hän sanoi itsekseen: "Täälläkin on kauneutta!" Ja souti hämmästyneenä takaisin lisäten ajatuksissaan: "Jos minä nyt olisin niinkuin monet muut, niin tuonne mustuneeseen kylään minä hiipisin — ja tervettä, verevää kalastajatyttöä yhä naurattaisin ja hänen valkoisia hampaitaan ihaeleisin. Ja antaisin palttua noille aatelisneideille!"
Nämät olivat vain lentävän hetken heikkouksia hänessä, ehkä samaanvivahtavia kuin jonkun entisajan venäläisen runoilijan, joka karkasi mustalaisseuraan Venäjän villeille aroille jättäen kyllästyneenä hienon mailman selkänsä taa.
Pian hän niistä erkani, kun Tatjana von Eidmann saapui häntä päivälliselle huutamaan samalla innostuen keräilemään helmaansa pieniä kiviä, jotka aallotarten salaiset sormet olivat soikuloiksi sorvailleet.
— On sääli että täytyy jo huomenna lähteä paluuretkelle, — sanoi Solmu Sortimo, — olisin halunnut hiukan tutustua noiden kalastajain elämään…
— Niin, ihan varmasti te löytäisitte täällä paljon runollisuutta! myönsi Tatjana lämpimästi. — Mutta miksette voikkin jäädä muutamiksi päiviksi?
— Enhän toki seuran pettäjäksi rupea, — sanoi Solmu Sortimo nousten ylös törmää Tatjanan jälissä.
Heidät pantiin komean Nirvanan kanssa istumaan rinnakkain päivällispöytään, ja talonväki heitteli kiharapäiseen suomalaiseen herraan tutkivia silmäyksiä.
— Puhutteko saksaa, nuori mies? kysyttiin saksaksi.
— Vallan vähän, sopersi Solmu Sortimo ja söi ja käänsi puheen aina venäjäksi. Hänen oli mahdotonta ajatella kahta vierasta kieltä yhtaikaa.
Sitten olivat vieraat suuressa puutarhassa ja saivat luvan syödä marjoja kirsikkapuista niin paljon kuin halusivat; omenat riippuivat vielä raakoina puissaan.
Outojen saksalaissiirtolaisten keskellä, joiden elämästä ei tuntenut olevansa erittäin viehätetty, loi Solmu Sortimo etsivän silmäyksen Nirvana Napoleonovnaan, mutta ei voinut olla muistelematta kalastajatyttöä, jonka kanssa oli soutanut.
— Minäpä näin kaunottaren! tunnusti hän ystävälleen.
— Silmistänne toki heti huomasin päivälliselle tullessanne että olitte näyn nähneet, — sanoi ystävä rauhallisesti. — Ette osaa mitään peittää.
— En tahdokkaan!
— Ja vaikka tahtoisittekin… Kaikki teistä läpikuultaa!
— Hoo, hoo… naurahti toinen, arvellen hiljaa mielessään: siellä vainiolla näin vilahduksen hänen itsensäkin sisintä!
He kävelivät alas järven rantaan lähteäksensä Nirvanan kanssa kahdenkesken soutelemaan, mutta äkkiä nouseva ukkosenkuuro ajoi heidät takaisin taloon ja vieraiden täytyi koko illan istua saksalaisen myllärin tuvassa sadetta pitäen. Vasta yön tultua lakkasi sade. Solmu Sortimo pantiin nukkumaan toiselle puolelle pihaa samaan kammioon mylläri Gartenranken kanssa, joka hänelle sotkuisella venäjänkielellä kertoili "geschäfteistään" sekä siitä, miksi oli luopunut saksalaisesta isänmaastaan. Hajamielisesti kuunteli häntä suomalainen ylioppilas väsyneenä loikoen keskellä lattiaa, johon hänelle oli tila laitettu.
"Elämä on häälymistä, aaltoilemista", ajatteli hän.
Aamulla läksivät vieraat talonväen kanssa yli samojen siintävien vainioiden ja palasivat vihdoin iltajunassa kaupunkiin.
Solmu Sortimon saattaessa von Eidmannin neitejä näiden kotiin, kohtasi häntä se odottamaton ilmiö että laulajatar Irina Ivanovna sillä aikaa oli aavistamattoman pian saapunut takaisin Pietarista ja seisoi parhaikaa kenraalinlesken talon portilla, jo kaukaa iloisesti irvistellen retkeltä palaaville, varsinkin suomalaiselle. Solmu Sortimo ei hämmästynyt, ei ainakaan hämmästystään näyttänyt. Mutta sitä hän ei voinut välttää että kohtaus hänen ja Irina laulajattaren kanssa jälleen muodostui koomilliseksi. Kuin kissa ja koira nämät ihmiset toisilleen taas sähähtivät. Kissa naukui ja keimaili ranskaksi, koira murisi ja alkoi haukahdella suomeksi.
— — —
Nirvana vain hymyili heitä kuunnellessaan.
Käsittämätöntä oli, miksei ylioppilas Karm mylläriretkeltä tultuaan sitten moneen vuorokauteen rohjennut mennä von Eidmannien luokse.
Suloisten naapurien ikkunat tosin hänen sivu kulkiessaan sattuivat olemaan suljettuina eikä kenenkään tuttua päätä vilahtanut ruutujen takaa. Solmu Sortimo oli aina ollut herkkä ja päätteleväinen ulkonaisista satunnaisuuksista…
Hän tunsi olevansa hyljätty ja vaelsi raskaissa mietteissä.
"Tässä minä kuljeksin, yksinäinen muukalainen vieraalla maalla. Ei ketään se liikuta että minulla on ikävä. Jos itseni lopettaisin ja jättäisin rintani päälle lipun, ehkä minua sitten vasta uskottaisiin?"
Jonakin iltana tultuaan suuresta puistosta, missä oli syrjästä seurannut outojen kylpy vierasten iloisia leikkejä, kirjoitti hän päiväkirjaansa runonkin:
Ah kuinka mun ompi nyt ikävä,Ah kuinka on mieleni musta,Kun yksin rientävi elämäJa ei ole lohdutusta…
On kullat toisilla kullakin,Ne illoilla kaksin kulkee,Ja varjossa vaahteran useakinOman armaan syliinsä sulkee.
Vaan mulla ei kullasta muruakaanSulolehtojen liepeillä laulaa,Mun haaveeni vaan unihoureissaanVale-impyjä kärsien kaulaa…
Solmu Sortimon mielihautelut hiukan virkistyivät, kun jonkun päivän kuluttua kaupunkiin ilmestyi suomalainen maisteri Långström, joka joutui hänen asuinkumppanikseen vapaaherratar Armendorfin hoitoon.
6.
Taas on tullut kesäilta, taivas seijastuneena kaareilee, tuuli on vaijennut. Punakeltainen täyskuu verkalleen nouseskelee apilastuoksuisen tasangon näköpiirin takaa, ja suurena, rauhallisena kurkistaa suoraan sitä viheriäksi maalattua taloa kohden, joka seisoo Eljankadun ja Pimeän poikkikadun kulmauksessa.
Pari ikkunaa on kadulle päin avattu, kaihtimet tiiviisti eteen lasketut, mutta niiden läpi kuultaa lampun keltainen valo ja vilvehtii liikkuvia ihmisvarjoja, samalla kun innokas laulu ja flyygelin sävelet selvästi kuuluvat kadulla kulkijain korviin. Irina laulajatar se siellä iltansa kuluksi säveliä kaijuttelee.
Sattuupa viheriäksi maalatun talon ohi kävelemään nuorimies, päässänsä valkoinen lakki. Menee ohi, kääntyy takaisin, pysähtyy ikkunan eteen ja jää kuuntelemaan kummallisia säveliä nojautuneena hienoon kävelykeppiinsä ja kasvot käännettyinä päin kuuta. Laulu siellä sisällä loppuu, nuorimies kallistaikse liki ikkunaa ja mieltymyksensä merkiksi paukauttaa kätensä yhteen. Heti leiskahtaa kaihtimien lieve syrjään ja laulusalista pistäiksen ulos sysitukkaisen naisen pää uteliaana kurkistaen ruudun läpi. Nuorimies kohauttaa lakkiaan, kaihdin putoaa äkkiä eteen, mutta kohta kajahtaa voimakas ranskalainen aaria sieltä sisältä — häntäkö varten, kukas tiesi? Sitten ilmestyy katukäytävälle toinenkin nuorimies, päässänsä samallainen lakki kuin edellisellä, vaikka korkeampi. Molemmat he hetken kuuntelevat sisältä kaikuvaa sävelsarjaa, mutta jatkavat kohta kävelyänsä suoraan kuuta kohden aivankuin ei viheriäksimaalattu talo heitä vähääkään viehättäisi. Heillä on muka omat intressinsä ja he puhaltelevat paperosseistansa savuja kohti venäläistä kuuta…
Kun he taas palaavat kulmatalon ohi, eivät he enää sieltä kuule ääniä ja pyrkivät sivu aikoen yömajaansa, mutta silloin huomaa se nuorempi nuorimies viereisen talon avatussa ikkunassa, paitsi laulajatarta, joka siinä talossa asuu, myös toisen naisolennon, jonka otsa kirkkaana kaartuu ja silmät ylevinä sädehtivät, ja jonka huulilla asuu viileä lempeys ja sydämmen herttainen hyvyys. Nämät kaksi naista siinä katselevat ulos tyyneen heinäkuun kuutamoyöhön. He tahtovat vain "vähäsen katsoa" ennen maata-menoa. Silmäniskuja — äänettömiä kaihon käskyjä.
"Monsieur Karm, tulkaa tänne!" Suuret, avoimet, ruskeanpolttavat silmät iskevät vallattomia säteitä, tummat mieskiharat häilähtävät lumivalkoisen lakin alta, kookas, solakka vartalo notkahtaa. Yks harppaus vaan — hän seisoo ikkunan alla ja alottaa iloisen pakinan naisten kanssa. Hän on tänään tavallista pirteämmällä mielellä ja keskustelukin vieraalla kielellä sujuu paremmin. Toinen naisista ojentaa hänelle kätensä ja kiittää häntä jostakin, jonka hän päivällä väittää häneltä saaneensa. Olen teistä tehnyt uuden havainnon, sanoo kirkasotsainen nainen, te olette suomalaista kiveä ainoastaan ulkopuolisesti — sisäpuolelta ette ensinkään ole kiveä! Sysisilmäinen nainen lisää: olette kuutamokivi! Minussa on todella kiveä ja kuutamoa, vastaa puhuteltu. Mutta miksi olette tänään niin toisellainen kuin ennen? utelee sysisilmäinen nainen. Millainen sitten? Niin puhelias, niin hyvä ja haaveksivainen? Olen vaihtelevainen luonnoltani, selittää nuorimies sävyisästi: tyyni jumalainen yö ja tämä kuutamo nähkääs… Huomenna kenties olen toinen kuin tänään! Koska olette noin vaihtelevainen, sanoo sysisilmäinen nainen, niin hän, jota kerran rakastamaan tulette, on pian teidän suhteenne pettyvä? Toivon etten koskaan niin syvästi syty etteikä toinen niin rajusti rakastu! ilakoiden vastaa nuorimies keppiänsä heilutellen. Kirkasotsainen nainen vetäytyy pois ikkunasta eikä näyttäydy enempää. Nuorimies lavertelee vielä kotvan aikaa, katsahtaa sitten ympärilleen, huomaa että toveri on hänet jättänyt siihen, ja itse pyytää Irina Ivanovnaa ajamaan hänet pois ikkunansa alta. Tämä ojentaakin kätensä hyvästiksi, vetäytyy piiloon, mutta hypähtää samalla takaisin kuin kissa, heittää sukkelan lentosuukkosen, ja paiskaa ikkunan kiinni. Mutta ennenkuin aukko kokonaan umpeutuu, ehtii Irina naikkonen kuulla alhaalta huudahduksen: "hyi teitä!" Ja samalla silmänräpäyksellä kun ikkuna paukahtaa umpeen, helähtää myös sieltä ruutujen takaa raikas nauru, joka kummallisesti hivelee nuorenmiehen korvia. Yö on tullut — satakieli yksin jää lehdikkoon laulamaan…
— — —
Nirvana Napoleonovna ja Solmu Sortimo palasivat kaupungin suuresta puutarhasta — kylpypuisto ja kaupungin puutarha olivat eri paikkoja — kuuntelemasta sotilasseitsikon juhlallista torvisoittoa ja mustalaistyttöjen riipaisevia rakkaudenlauluja. Oli kohta sydänyö, mutta pimeän hääti mitä kirkkain kuu, jonka hohde ihanana lankesi tuulettoman virran sileälle pinnalle hopeoiden sen kimmeltävillä juovilla siinä missä eivät rannan raitojen ja korkeain poppelipuiden tummat varjot sen tietä estäneet. Mutta nämät kaksi palaavan seurueen henkilöä, jotka kävelivät hiukan jälempänä muista ja jatkoivat keskustelua, minkä jo puutarhassa olivat alottaneet, eivät juhlallista yövalaistusta paljoakaan huomanneet. Keskustelu kaupungin puutarhassa oli alkanut siitä että Nirvana Napoleonovna oli Solmu Sortimolle huomauttanut, kuinka tämä taas tänään oli saattanut olla "niin huonolla ja pisteliäällä tuulella". Tahtoi nyt tietää siihen syytä.
— Syytä? Miksi sitä välttämättä tahdotte tietää? Eikö ole kylliksi, kun sanon että syytäon…
— Mutta mikä? ahdisti Nirvana.
— En saata suullisesti sitä teille sanoa, — vastasi toinen.
— Oletteko muille joskus sanonut?
— En.
— Ettekö voisi kirjoittaa?
— Ei kannata! sanoi Solmu Sortimo.
— Sanotte kaikesta ettei "kannata"! Miksei esimerkiksi tämä kannata?
— Siksi että olen tehnyt sen havainnon että salaisuuksien uskomisesta seuraa vain ikävyyksiä.
— Surkuttelen että niin on käynyt… sanoi Nirvana ja vaikeni hetkeksi miettimään, ja he kävelivät hiljaa bulevaardin puiden välissä.
— Te, herra Karm, vaaditte mailmalta liian paljon, — virkkoi vihdoin nainen. — Te haette kunniaa ja rakkautta kaikilta ettekä tyydy yhden henkilön kunnioitukseen ja rakkauteen. Olette kovin itserakas ja sangen ylpeä olento.
— Sitä olette ennenkin sanonut! väisti toinen. — Mutta minua ei tosiaankaan tyydytä yhden ainoan olennon niin-nimitetty rakkaus minuun. Jos nimittäin rakkautta on olemassakaan? Olen aina epäillyt, voiko ihmissielu olla niin itsekkäisyydestä vapaa että todella tahtoo auttaa toista ihmistä ja elää, se on: uhrautua toisen hyväksi. Ei ole sellaista jaloutta maan päällä, eivät yksilön kärsimykset toisia liikuta. Jos esimerkiksi minä nyt kuolisin, niin ei haudallani monikaan lausuisi todellisen kaipauksen tunteita. Ja olkoonpa että kuoltuani minusta hyvääkin sanottaisiin tai minut muka ymmärrettäisiin — mitäs sekään merkitsee? Tämä kaikki huomio tulisi liian myöhään. Miksen eläessäni saanut olla sellaisessa arvossa? Miksen eläessäni itse omin silmin saanut nähdä, omin korvin saanut kuulla, omin sydämmin saanut tuntea lähimmäisteni rakkautta ja osanottoa? Ei, tämän mailman meno on liian surullista…
— Te sekoitatte kaikki yhteen, te olette hirveä pessimisti ja — egoisti! keskeytti Nirvana.
— Jahka puhun loppuun. Te mainitsitte rakkaudesta ja otaksuitte että rakkaus kaikki parantaa. Mutta eihän kukaan tiedä mitä rakkaus onkaan. Toinen sanoo niin, toinen näin. Muistuu tässä mieleeni eräs Turgenjevin kertomus. Kirjevaihto naisen ja miehen välillä. Mies kirjoittaa m.m. näin: "Rakkaus ei ole mitään tunnetta, se on tauti, erityinen sielun ja ruumiin tila… se valtaa ihmisen kysymättä, äkkiä, vasten tahtoa… se on kuin kolera tai kuumetauti… Rakkaudessa on toinen toimiva henkilö — orja, toinen — valtias, eivätkä runoilijat suotta ruikuta kahleista, jotka rakkaus päälle laskee. Rakkaus on kahle vieläpä raskain kahle…"
— Kaikkea roskaa te luettekin muistiinne! huudahti Nirvana. — Turgenjev kirjoitti aina surullisesti ja synkästi rakkaudesta. Mutta tiedättekö miksi?
— Minun ei tarvitse tietää, miksi — tai millainen hänen oma elämänsä oli, — vastusti nuorimies.
— Tottakai teidän tarvitsee tietää, mistä hän sai aihetta näin kirjoittamaan! kumosi Nirvana tyyneesti. — Kuulkaa: Turgenjev eli sangen onnettomassa avioliitossa. Hän rakastui erääseen aivan nuoreen, 12-vuotiaaseen tyttöön… Ja…
— Mistä te sen tiedätte? väitti yhä toinen.
— Yksityisistä lähteistä… Mutta nyt tulemme kotiin. Lupaatteko, herra Karm, joskus toisteminullesanoa tai kirjoittaa tuon syyn, jota nyt ette ilmaissut?
— Tahdon miettiä asiaa, — sanoi Solmu Sortimo lauhtuneena että oli saanut jonkun verran purkaa kipeitä tunnelmiaan.
Nirvana Napoleonovna puristi lämpimästi hänen kättään, katsoi silmiin ja sanoi kuiskaamalla: "Nukkukaa hyvin!"
"Nukkukaa hyvin?" Niinkö hän sanoi? Jospa hän, tuo nainen, olisi tietänyt, kuinka toinen nukkui!!…
— — —
Päivät tulivat ja yöt menivät. Tehtiin huviretki johonkin pyhään kylään, tällä kertaa neljän hevosen vetämissä vanhanaikuisissa ajoneuvoissa, joiden korkealla n.s. mestauslavalla istui 13 henkinen seurue, jota lukumäärää venäläinen sanoo "pirun tusinaksi". Valtioneuvos, hovilääkäri-vanhus Ivan Grosnij se oli, joka moisen juhlaretken kustansi ikäänkuin lepytykseksi siitä että tuonoin Monte-Kristo-pyssyllänsä oli ampunut alakerrassa asuvan kenraalinlesken pientä koiraa. Mitä kaikkea hupaista tällä retkellä tapahtui, mitä hyvää nuot kolmetoista osanottajaa saivat nauttia sielun ja ruumiin puolesta venäläisen samovaarin, hunajan, hillopiirakan vieläpä viinin ääressä lepäillessään pähkinäpuiden katveessa nurmisella nummen töyräällä tai mitä lauluja vuoroin Irina Ivanovna ja maisteri Långström virittivät luonnon helmassa, tai kuinka tämä konkkaroikka sitten tyytyväisesti huudahdellen ja hoilaten, veripunaisen auringon laskiessa lakeuden taa, hirveällä ryminällä saapui takaisin pölyiseen kaupunkiin, — siitä kaikesta kävisi pitkäksi seikkaperäisesti kertoa. Pääasiaksi on vain merkittävä että se oli aito-venäläinen, kansanvaltais-ylimyksellinen retki, johon suomalaiset valkolakkiset herrat tehokkaasti ottivat osaa, nähtävästi tunnustaen että kaikki ihmiset ovat suuria lapsia, jotka tuontuostakin tarvitsevat tyhjäntoimittajan huvituksia elääkseen tai ainakin elämää miettiäkseen.
Solmu Sortimo Karm oli loppuretkellä käynyt äänettömäksi, ja heti kun ryskyvät ajopelit pysähtyivät von Eidmannin portille, hyppäsi hän alas korkealta lavalta ja kiiruhti ensimmäisenä puristamaan valtioneuvoksen kättä, jota nähtävästi miellytti että kaikkien oli pakko häntä kiittää retkestä.
Kun toiset vielä olivat haltioissaan onnistuneesta retkestä ja jäivät siitä joukossa puhelemaan, hiipi Solmu Sortimo yksin asuntoonsa, sulkeutui huoneeseensa ja alkoi itseksensä hautoa ajatuksiaan, kuten hänen tapansa oli:
"Eikö mikään pysy? eikö mikään säily? Kuinka pienet ulkonaiset seikat riistävät naiselta viehätysvoiman! Joku ilme, joku liike, joku äänensorahdus puheessa, joku henkäys, jossa tunto vainuaa jotain vastenmielistä — ja särkynyt on entinen eheä kuva, särkynyt kuni särkyy lammen laaka pinta, kun siihen pikkuinenkaan kivi viskataan. Lammesta toki tulee jälleen tyyni ja sorea ja kirkas, vaan tämä rikkunut pinta ei enää entiselleen silene."
Solmu Sortimo Karm ei pariin viikkoon käynyt naapuritalossa, vaan kidutti itseänsä kaikenlaisilla epäilyksillä. Saattoi mennä kolmekkin päivää ettei hän edes vilahdukselta ollut nähnyt ystävänsä kasvoja. Lempiväisille, kuten tiedämme, on kolmekkin vuorokautta yksinäisyydessä kuni kolme iankaikkisuutta kadotuksessa.
Huhun kertoma hämärä tapaus naapuritalon yläkerrasta häntä hiukan jännitti ja saattoi ajattelemaan muidenkin ihmisten elämänjuoksua. Ukko Grosnij oli eräänä yönä saanut omituisen sairauden kohtauksen, tempaissut montekristonsa ja tähdännyt: ei koiraa — vaan omaa vaimoansa, joka oli noita-akan näköinen vanha Israelintytär, vaikka nuoruudessaan ollut ehkä kauniskin. Vanha valtioneuvoksetar oli pyssyn edestä juossut alas rappusia ja herättänyt von Eidmannin neidit, jonka jälkeen kaikki riensivät hätään. Kun tultiin ylös, tavattiin vanhus katkerasti itkemässä. Edellisenä yönä oli hän ollut tukehtumaisillaan, mutta paikalle kutsuttu lääkäri oli akkunat auki repäisemällä saanut ukon tointumaan. Sanottiin valtioneuvoksen näinä päivinä miettineen matkaa lähimpään lääninkaupunkiin kuolintestamenttiansa tehdäkseen ja huhuttiin myös että ukko uhkasi tehdä puolisonsa perinnöttömäksi. Puheiden mukaan oli valtioneuvos Grosnij rikas mies, joka paitsi Pietari-asuntoaan, omisti tässä pienessä kylpykaupungissa seitsemän kartanoa. Kaikesta päättäen oli Grosnijn perhe, josta avioliitosta Irina Ivanovna oli lähtösin, onnetonta joukkoa.
Suomalaisia kohtaan olivat mainitut vanhukset varsin ystävällisiä ja saattoipa tapahtua että itse vanha tohtori Ivan Grosnij joskus, riideltyään kylliksi pitkänenäisen puolisonsa kanssa, hiipi Solmu Sortimon kamariin ja pyysi tätä soittamaan huilullaan jotakin suomalaista kansanlaulun sävelmää. Ja tuli silloin kuin kuningas Saul nuorukaisen Daavidin harpunsoitosta liikutetuksi ja pahojen henkien kahleista kirvoitetuksi. Ei hänen koskaan — kaikkien ihmetykseksi — kuultu sanovan pahaa sanaa Solmu Sortimolle, vaikka kaikkien piikitteleminen kuuluikin hänen jokapäiväiseen ohjelmaansa. Hänen korkea puolisonsa Sarah Samuelintytär taas voiteli nuorta suomalaista saksankielellään vieläpä hunajallaan, kutsuen joskus ohimenevät naapurin herrat luoksensa teenjuontiin. Maisteri Långströmin kanssa oli rouva Grosnaja aivan sydänystävä, joka kai johtui siitä että mies hänestä näytti aineellisesti lupaavammalta kuin nuorukaisvartaloinen herra Karm — Irinankin suhteen — ja että tämä saksaksi kokolailla osasi solkata niistä suurmailman juonista, joita pidetään kansainväliseen sivistykseen kuuluvina. Näinpä siis kummallakin riitelevällä aviovanhuksella oli oma suosikkinsa niinä kesäisinä viikkoina, jotka he näkivät hyväksi viettää tuossa pienessä kylpykaupungissa. Mitä maisteri Långströmiin muuten tulee, niin sukelsi hän suhteisiinsa noin vain pilan kannalta, nähdäksensä, oliko ilmakehästä ehkä jotakin kiinni pyydystettävää. Hänen huomaavaisuutensa pienen, mailmanvilkkaan Irina neidin suhteen sekä kohteliaat kävelyretkensä tämän naikkosen kanssa tähtäsivät ehkä myös samaan suureen päämäärään. Rakkaat matkustelevat maamiehemme Venäjällä osaavat kylläkin valikoida mustan multansa ja hakea omenansa, kukin makunsa mukaan, eikä siitä liene mitään pahaa sanottavaa.
Ylioppilas Karmin kieliopiskeluun kuului luonnollisesti myös seurustelu ystävällisen emäntänsä kanssa. Joka-päivä tuli hän kuulleeksi vapaaherrattaren joustavia jutteluita, joita saattoi kestää tuntikausia samovaarin ääressä. Leskirouvan harvinainen avomielisyys, millä hän oman elämänsä tähänastista tarinaa kertoi, ei suomalaista kuitenkaan paljon viehättänyt.
Kahdeksantoista vuotiaana tyttönä oli Aleksandra von Eidmann, vanhin kenraalinleski Eidmannin tyttäriä, joutunut naimisiin unkarilaissukuisen parooni-upseerin, eversti Armendorfin kanssa. He olivat asuneet komeassa talossa, jossa nuorella parilla oli käytettävänään seitsemän huonetta ja joukko palvelijoita. Aineellinen asema näytti tavallisen hyvältä ja elämä kävi säädyn ja arvon mukaan. He olivat olleet naimisissa vähää vaille kaksi vuotta, kun eversti Armendorf sai määräyksen siirtyä johonkin Kaukaasialaiseen rykmenttiin villejä vuoriheimoja vartioimaan ja kurissa pitämään. Sille kaukaiselle matkalle hän jäi, ja nuori vapaaherratar, joka miehensä lähtiessä oli raskaana, jäi yksin. Sinne katosi mies kuin tina tuhkaan eivätkä mitkään tiedustelut nuoren rouvan puolelta tuoneet päivän valoon, miten hänen oikeastaan oli käynyt. Hänen otaksuttiin tulleen salaa murhatuksi, ja nuori leski sai ottaa elämän surun jo varhain päällensä, mikäli isku häneen sattui. Lapsi, joka hänelle syntyi, kuoli parin kuukauden ikäisenä, kuten näytti, ymmärtämättömän hoidon takia. Lapsen kuolema koski rouvaan kovemmin ja voitiin korvata ainoastaan pienellä otto-tytöllä, joka oli jäänyt orvoksi jonkun pietarilaisen sukulaisen kuoltua. Mutta ottotyttökin kuoli kouristustautiin jonkun vuoden kuluttua.
Miehen kadottua jäljettömiin, ilmikävi pian ettei nuorella vapaaherrattarella ollut juuri muuta omaisuutta kuin joukko keskinkertaisia huonekaluja sekä muutamia tusinoita hopealusikoita. Taloudenhoito rappeutui huimaavaa vauhtia ja ennenkuin viisi vuotta oli kulunut, älysi nuori leskirouva olevansa yksi noita Venäjän valtakunnan kerjäläisköyhiä henkilöitä, joilla ei ole muuta kadehdittavaa kuin loistava aatelisnimensä. Hänen täytyi nöyrästi luopua seitsemästä huoneestaan, hansikaskätisestä lakeijastaan — ja vuokrata halpa kolmen huoneen asunto, jotka hän sai maksetuksi vähitellen myömällä hopeakalujansa. Kun nekin loppuivat, täytyi hänen ruveta pitämään vuokralaisia, joiksi hän mieluummin halusi muukalaisia kuin venäläisiä. Kymmenen vuotta oli näin kulunut, kun hän äkkiä varmalta taholta sai tietää että hänen miehensä, jota koko pikkukaupunki piti ammoin kuolleena, oli nähty Varsovassa, Puolassa. Hänen yksinkertaisessa sydämessään syttyi riemukas haave jälleenyhtymisestä ja sitä varten ryhtyi hän — virallisiin toimenpiteisiin aviomiehensä takaisinsaamiseksi. Mutta köyhtyneen lesken juoksut kuvernöörin virastossa eivät vieneet mihinkään tuloksiin. Hän ei miehestään nytkään saanut mitään tietoja, mutta itsepäinen huhu, kerran syntyneenä, jäi vuodestavuoteen kertomaan että parooni Armendorf kyllä on elossa, vaikka ei miestä vaimonsa majamailla näy. Jokainen sai tehdä johtopäätöksensä tästä avioliitosta mielensä mukaan. Vapaaherrattaressa itsessään sikisi vaimonsa hyljännyttä miestä kohtaan katkeruus, jota hän ei koettanutkaan salata. Jokapäiväisimpänä teepöytäjutteluna saattoi hän ilmilausua että jos hänen "miesvainajansa" vielä — kaiken surkeuden jälkeen — julkeaisi astua hänen eteensä, hän hänelle kääntäisi selkänsä, sillä hän ei ikinä voi hänelle anteeksiantaa katalaa hylkäystä, jossa nähtävästi viranomaiset olivat salaliitossa häntä vastaan.