Lopulta päätti hän lankonsa Simo Sonkin kanssa, että he lähtisivät yhteisellä laivallaan kaupparetkelle Rääveliin ja paluumatkallaan kenties pistäytyisivät Vantaan suullakin uutta kaupunginpaikkaa katsomassa. Kun hän tästäkin päätöksestä mainitsi pojalleen, pyysi tämä innokkaasti päästä mukaan. Ja niin jätettiin koti puotineen naisväen hoitoon, ja eräänä syysaamuna lähtivät molemmat pormestarit ja nuori Henrik purjehtimaan Rääveliä kohden.
Kauppatuttavaltaan Detmar Hamerilta kuuli Henrik vanhus Räävelissä, että monia sikäläisiä porvareita juuri niinä päivinä purjehti Helsinginkoskelle Vantaan suulle. Siellä oli näinä päivinä Eusebiuksen messumarkkinat, joita Paattisten luostarin munkkien, kosken kalastuspaikan muinaisten omistajain toimesta oli alettu pitää. Seutulaiset kokoontuivat tukulta näille markkinoille, sisämaan pitäjien miehet maalaistuotteineen ja rannikkopitäjäin laivurit saksantavaroineen. Räävelin porvarit laskettivat muulloin minkä minnekin Uudenmaan rannikoille kaupoilleen, mutta näinä markkinapäivinä oli heilläkin tapana saapua Vantaan suulle.
Detmar porvari oli lähettänyt jo laivurinsa näille markkinoille, mutta miten siitä tuumittiin, päätti hän nyt lähteä raumalaisten laivalla itsekin jälkeen. Ja niin laskettivat he poikki Suomenlahden ja lähestyivät rannikkoa pienten saarien välitse.
Rääveliläinen tunsi täällä paikat yhtä hyvin kuin kotirannoillaankin. Sillä muutaman peninkulman päässä Vantaan suulta oli korkeahko niemeke, johon virolaisilla, vaikka luvattomasti, oli tapana purjehtia suomalaisia kauppatuttaviaan kohtaamaan. Tälle niemelle, joka oli saanut Vironniemen nimekseenkin, myös Herman porvari tavallisesti purjehti kaupantekoon.
Pienemmät saaret sivuutettuaan lähestyivät he manteretta ja näkivät siinä mantereen mallossa vasemmalla kohoavan suurehkon, metsäisen kalliosaaren. Rääveliläinen kertoi, että Kustaa kuninkaan uusi kaupunki oli ensin aiottu perustaa tälle saarelle, Santahaminaan, ja alettu siihen jo rakentaa ruunun viljapuotejakin. Mutta sitten se olikin päätetty siirtää peninkulman pohjoisempaan, Vantaan suulle, pitkän lahden pohjukkaan.
He laskivat ohi Santahaminan ja ohi muutamain pienempäin saarien pitkään, monikielekkeiseen lahteen. Kohta näkyi oikealta Vironniemi, ja rääveliläinen tiesi kertoa, että uuden kaupungin sijoittamista oli ajateltu siihenkin, mutta Vantaan lohikoski, vanha markkinapaikka ja kosken yli kulkevan maantienkin läheisyys oli vetänyt yhä pohjoisempaan. Vironniemen ohi päästyä tulivat he kapeihin salmiin, jotka olivat niin kariset ja matalat, että oudon olisi ollut mahdoton osata läpi, jollei Erik Spore olisi syyskesällä lähettänyt miehiä väylää viittomaan. He olivat häthätää merkinneet matalikot ja karit kumpeleilla ja syvämatalikot uiviin tervatynnyreihin pistetyillä viitoilla. Niiden opastamina pääsi kuin pääsikin Korkeasaaren, Mustikkamaan ja Palosaaren päitse leveämmälle lahdenperukalle.
Lähestyttiin vihdoin Vantaan suuta, ja kohisten otti koski raumalaiset vakoilijat vastaan. Ja kosken alasuvantoon oli matalalle rannalle laitettu pukkien ja hepojen varaan koko pitkiä laitureita, joissa makasi melkoinen liuta haaksia.
Siinä isänsä ja Simo Sonkin kanssa tähystellessään, mihin he pääsisivät maihin, keksi nuori Henrik eräässä laiturissa porvoolaisen Laurens Mikkelinpojan tutun haahden. Kummasti sykähdytti sen näkeminen nuorta mieltä, ja jännitetyin katsein hän tähysteli, eikö siellä näkyisi nuorta Elinaa. Ei näkynyt häntä. Mutta Laurens porvari oli itse haahdellaan, ja häneltä saivat raumalaiset luvan laskea haahtensa samaan laituriin hänen haahtensa kylkeen.
— Oletko sinäkin tullut uuden kaupungin paikkaa katsomaan? kysäisiHenrik vanhus heti tervehdittyään.
— Me olemme jo tänne muuttaneet.
— Muuttaneet?
— Niin, tuonne Kellovuoren rinteelle rakennutan asuntoa parhaallaan.
— Ja kauppa taitaa käydä hyvin?
— Ei sitä ole vielä ennen näitä markkinoita yritettykään. Kesällä — kertoi Laurens porvari vilkkaasti puheen päähän päästyään — oli täällä kyllä määrä pitää suuret markkinat. Mutta eipä täällä näkynyt maalaisia eikä laivureita, ei odotettuja hollantilaisia eikä venäläisiä. Maalaiset olivat kiireimmissä kesätöissään ja tuskin koko markkinoista tiesivätkään. Laivurit taasen menivät kauppatuttujaan tapaamaan mikä minkin niemen maltoon tai lahden poukamaan. Kuningas kuului käskeneen myydä myös ruunun veroviljaa markkinoilla, mutta viljapuoteja vasta rakennetaan tuonne kosken korvalle. Ei ollut myytävää eikä ostajiakaan! Vasta nyt messumarkkinoilla näen täällä ensi kerran vierasta väkeä.
Laurens porvarin pakinoidessa oli alettu nousta "kaupunkia" katselemaan. Rannalla kosken alajuoksun varrella oli siinä vesi-itkoista metsämaata, johon oli hakattu aukeamia ja laitettu niihin pieniä kolmiseinäisiä majoja, kuten tavallisesti kalasaunat rannalle kyhättiin. Uuden kaupungin porvarit asuivat niissä, ja niiden viereen kohosivat parastaikaa vakinaisempain asuntojen salvokset. Koskessa vähän ylempänä oli saari, jonka poikki kulki valtatie Turusta Viipuriin, ja saaren kohdalla kosken länsirannalla kohosi monikielekkeinen kalliokenkämä. Tänne, lähelle valtatietä, olivat ensimäiset muuttajat asettuneet, ja siellä olivat monet salvokset jo vesikatossa. Porvoolaiset olivat tuoneet mukanaan raatihuoneensa vaskikellon ja kohottaneet sen korkeimmalle kallionhuipulle puutelineistä riippumaan, ja siitä oli kallio saanut Kellovuoren nimekseen.
Siinä Kellovuoren liepeellä oli koko kookas hirsitupa, johon Laurens porvari pyysi vieraansa astumaan sisään. Seinät, laipiot ja lattiat olivat siinä jo valmiit, mutta uunia vasta muurattiin nurkkaan. Keskelle lattiaa oli laitettu väliaikainen tulisija, ja sen ääressä seisoi nuori tyttö hämmentäen pataa, joka riippui haahlasta tulella.
Elina!
Hänet nähdessään nuoren Henrikin mielessä monivuotiset unelmat ja kaihot kihosivat suloiseksi kyynelsumuksi silmiin. Ja ilostui Elinakin tuntiessaan tulijat. Silmät alkoivat loistaa kirkkaasta riemusta, ja ykskaks liepsahti hän ottamaan vastaan vieraitaan. Pyyhkäisi esilinallaan lämmintä kättään ja ojensi sen vieraille, pyyhkäisi pitkää jakkaraakin ja pyysi vieraat istumaan. Iloinen oli ja hilpeä ja niin sulavasti liikkui, että tämä tupa, jossa oli kaikki keskentekoista ja lattia täynnä muurauskiviä, näytti nuoresta Henrikistä kodikkaimmalta ja viehättävimmältä sopelta maailmassa.
Ainoastaan katsein keskustelivat nuoret, Henrik vanhojen porvarien vieressä istuessaan ja Elina askareissaan liikkuessaan. Mutta Henrik vanhus ja Laurens porvari puhelivat uuden kaupungin asioista, eikä ollut entisellä Porvoon kaupilla ainoatakaan sanaa sen ylistykseksi sanottavaa. Vouti Erik Spore oli porvoolaisia yhtä mittaa kivistellyt muuttamaan, ja kun siitä ei mihinkään päässyt, oli vihdoin lähdetty. Saipahan, kun ensimäisten joukossa joutui, valita mieleisensä asuintontin, ja pääsisi sitten ajoissa jälleen kaupankäyntiin, kun oli saanut katon päänsä päälle. Mutta arveluttavaa oli rakentaminenkin. Eivät olleet herrat vielä laatineet edes varmaa asemakaavaa kaupungille. Pari katulinjaa oli vain kepitetty ja niiden väliin taloja laitettiin melkein sikinsokin. Lisäksi kuului olevan aie rakentaa joensuuhun kuninkaankartano, kenties suuri linnakin. Senkään paikka ei vielä oltu määrätty, eikä ollut ollenkaan varmaa, keiden taloja sen tieltä kenties määrättäisiin siirtämään syrjään.
Kysellessä ja jutellessa, katsellessa karua seutua ja mataloita liejurantoja kului päivä illoilleen, ja raumalaiset yöpyivät laituriin haahteensa. Mutta vielä toisten mentyä levolle jäi nuori Henrik laivankannelle istumaan ja unelmoimaan.
Kirkas oli kuutamoilta, kaunis ja kirkas. Hopealle välkähteli"Kaupunginselkä" Vantaan suulla, ja hopealle hohtivat rannat. Jahopealle hohtivat unelmat, joita nuori Henrik uneksi haahdenkannellaLaurens porvarin laiturissa.
Mutta tämä ranta, jossa kaikki oli rakenteella ja maan peittivät lastukasat ja hirsiröykkiöt, tämä ranta veti häntä puoleensa niin lumoisalla viehätyksellä, että hän vielä muiden mentyä nukkumaan nousi maihin.
Hän nousi kosken alajuoksun rantamaa ylöspäin hirsikasojen välitse, joita talonpojat päivätöinään olivat siihen uittaneet ruunun viljapuotien rakennustarpeiksi ja myös myydäkseen porvareille. Alajuoksun ohi kuljettuaan saapui hän putoukselle, joka kolmen sylen korkuisena pauhasi ja ryöppysi alas kalliokynnykseltään. Ihmeellinen mieliala valtasi siinä Rauman hiljaisten rantojen pojan. Kirkas kuutamo kiehtoi haavehileillään, ja kosken kohina aivan lumosi haaveherkän mielen, niin että teki melkein mieli heittäytyä huppelehtamaan kosken pyörteihin.
Mutta toinen sisäisempi, lämpimämpi salalumo veti häntä koskelta kohoamaan ylös Kellovuoren rinnettä. Hitaasti, tähystellen ja kuulostellen nousi hän porvoolaisen Laurens porvarin tuvan ohi ja saapui ylimmälle kallionhuipulle raadinkellon luo.
Siellä keksi hän toisenkin ihmisolennon illan kuutamossa. Sylkyttävin sydämin lähestyi nuori Henrik häntä, ja sellaisesta iloisesta yllätyksestä, joka toteuttaa sydämen salaisimmat toiveet, huudahtivat molemmat nuoret kohdatessaan toisensa.
— Oletko sinä täällä talonpaikkaa katselemassa? kysäisi Elina vallattomasti.
— Teidän kotikunnaitanne vain katselen.
— Eikös täällä olekin nyt aivan ihanaa! Eikö tämä ole oikea lumosopukka?
-— On, myönsi nuori Henrik, ja hänen juuri niin sanoessaan tuli hän katsoneeksi Elinan silmiin, ja hänen äänensä värähti lämpimästi.
— Miksette tekin sieltä Raumalta ole jo kiirehtineet muuttamaan? Muut ehtivät valita kaikki parhaat tonttipaikat.
— Raumalaiset eivät ole aikoneet muuttaakaan.
— Kuinka ette aikoisi? Onhan kuningas käskenyt!
— Meistä kuningas tekee siinä väärin, ainakin raumalaisiin nähden, sanoi Henrik vakavasti.
— Sitä minä en ymmärrä, virkkoi Elina kummastellen.
— Eikä täällä näytä niin hääviä olevan.
— Ei vielä, mutta antaahan kaiken ehtiä kuntoon! Teillekin olisi tuossa niin hauska rinne aivan tupamme vieressä. Tuohon katulinjan viereen voisi laittaa tuvat, kamarit ja puodin, tuonne takapihalle saunan, navetan ja riihen. Kuinka iloinen olisin, jos tulisitte siihen naapuriksi!
— Olisitko! ilostui Henrik.
— Muuten ikävöin täällä, virkkoi Elina alakuloisesti.
— Tulisitko meille, jos tänne muuttaisimme? virkkoi Henrik leikkisään sävyyn.
— Oi, kyllä! Kävisin joka päivä.
— Etkö tulisi oikein olemaan?
— Mitenkäs minä olemaan toisten kotiin…
— Tulisit emännäksi!
Se sai Elinan hämilleen. Mutta pian hän siitä selvisi.
— Miksen tulisi, jos huolitaan!
— No, kättä päälle sitten! riemastui vakava nuorukainen reimaan kisaan. — Yksistään sen lupauksen tähden olen valmis tulemaan tänne vaikka karkaamalla, jollen muuten pääse.
Nauraen kättä lyötyään jäivät he siihen kotvaksi seisomaan käsi kädessä. Mutta siinä seistessä kävi nuori Henrik niin alakuloisen vakavaksi ja puhui hiljaa:
— Olen ajatellut sinua alinomaa, siitä pitäen kun näimme Turussa toisemme kolme vuotta sitten. Minua on vain vaivannut sen mustalaisakan ennustus.
— Sekö, että vesimatkan takaa löydät omasi?
— Niin, ja sinne jään.
— Kenties hän tarkoitti juuri… ai, kuules, sehän voi tosiaankin tietää, että tulet tänne muuttamaan…
— Ja saan sinut!
— Veitikka! huudahti Elina ja läpsäsi toista käsiselälle.
Nuori Henrik ei päässyt yhtä hilpeään mielialaan.
— Kuules, Elina, alotti hän alakuloisesti, — etkö sinä voisi yhtä hyvin tulla Raumallekin —?
— Mitäs minä siellä…
— Sitten vasta sielläkin oikein viihtyisin ja olisin onnellinen.
Se oli liian kaihoista hilpeästä Elinasta. Hänen täytyi mielialaa hieman keventää.
— Kyllä tulen vaikka mihin — jos saat kiinni!
Hän läksi keveästi juoksemaan yli kallionkärkien raadinkelloa kohden. Sen korkean telineen jalkojen ympäri ja lomitse puikkelehti hän sinne tänne. Eikä nuoren Henrikin auttanut muuta kuin juosta jälestä.
Mutta siinä puikkelehtiessaan tuli Elina jaloistaan kiertyneeksi riippuvaan kellonnuoraan. Ja kaatui nauraen.
Henriksaihänet kiinni, sylin kävi, kiinni kiertyi ja nosti voittosaaliinsa ilmaan.
Ja raadin kello, se soi riemusoittoa lempivälle pojalle, joka oli kiistassa juossut ja hyvän palkan ennättänyt!
Mutta Elina hätääntyi.
— Herra isä! Nyt kello soi! Minkä hälytyksen luulevat vielä sen olevankaan, ja pian juoksee tänne koko kylän väki!
— Voittoani todistamaan!
— Ei, ei se niin käy! hätiköi Elina.
— Mitäs nyt sitten?
— Juoskaamme piiloon!
He juoksivat lähimpään varjoisaan kallionloukkoon. Henrik ehti sinne ensin ja veti Elinan syliinsä turvatakseen hänet kaikkinaisilta vaaroilta.
Henkeään pidätellen he kuuntelivat. Kellovuorelle kuului tosiaankin nousevan muutamia miehiä joistakin lähimajoista. Katselivat ja ihmettelivät, kun ei hälyttäjää näkynyt, ja menivät vihdoin pois sadatellen koiranleukaa, joka oli heitä turhalla hälytyksellä narrannut.
Mutta molemmat nuoret nousivat kallionloukosta ja istuivat vuorenkärjelle kuutamossa kuiskimaan. Siinä kertoi nuori Henrik monivuotiset lemmenikävänsä, siinä Elinakin sydämensä salaiset kaihot. Siinä he lujan lemmenliiton solmisivat, mutta muu jäi ajan ja tulevain tapausten varaan.
Aamulla lähti raumalainen alus laskettamaan kotirantoja kohden. Henrik vanhus oli päässyt varmaan vakaumukseen, ettei muuttaminen olisi raumalaisille miksikään eduksi ja onneksi. Kotirantojen puolustaminen oli tärkeä muistakin kuin tunnesyistä, oli niin kallis asia, että sen puolesta kannatti joukolla seista, voittaa tai kaatua.
Mutta nuori Henrik seisoi haahden kannella ja katseli palavin katsein Vantaan rantaan, josta haaksi vitkaan loittoni. Ja rantakoivujen ylitse alkoi joltakin Kellovuoren kenkämältä vilkkua valkoinen liina, joka riemuisasti sykähdytti sydäntä. Sydäntä sykähdytti ja värisytti, ja kohta kostutti silmät.
Isä näki sen ja katsoi kovin kummissaan poikaansa.
— Onko sieltä niin sääli lähteä, virkkoi hän melkein nuhdellen.
Nuori Henrik loi isäänsä hellän varovan, anovan katseen. Mutta isän se katse sai vain sitä kiinteämmin asiaa miettimään.
Hän piti tarkoin silmällä poikaansa. Ei se enää niin pelkkänä silmänä tuijottanut loittonevaan rantaan, mutta vilkaisi sinne vähänväliä salavihkaan. Ja sitten mietiskeli ja tuijotteli laivankanteen, aivan kuin näkisi siinä taivaan ihanuudet.
Isältä pääsi lopulta hymähdys.
— Oletko puhunut tytölle? kysyi hän.
Nuori Henrik loi häneen katseen, joka ilmaisi kaiken.
— Olisi noita tyttöjä lähempänäkin, tuumi isä siihen. Huitukoista vain on kala vasta se, joka kaukaa tuodaan! Eikä kunnon tyttö hevillä lähde kauas vierailun.
— Ei hänkään…
— Rukkasetko antoi? kysyi isä ihmeissään.
— Toivoi meidänkin muuttavan Vantaan suulle.
— Vai niin päin! virkkoi isä melkein vihaisesti. — Ja sinä kai lupasit mennä kotivävyksi korpeen?
Poika loi isäänsä pitkän katseen. Mutta se katse ei ollut ilmeeltään niin selvä ja varma, että olisi isää tyydyttänyt.
— Et kai sentään mitään luvannut?
— En, vastasi poika.
Enempää siitä ei puhuttu. Eivätkä isä ja poika puhuneet suurin muutakaan koko pitkällä kotimatkalla. —
Muutamia päiviä heidän saavuttuaan kotiin tapahtui Pakilassa juhlallinen tapaus. Martti pappi tuli kaikki lain muodot täyttäen sanomaan morsiamen isälle, että tahtoi viettää häät joulun jälkipyhinä. Lain mukaan oli se näet sanottava vähintään kuutta viikkoa ennen.
Samalla oli selvitettävä toinenkin kysymys. Martti pappi ei olisi mielellään mennyt nuorikkonsa kera asumaan kolkkoon luostariin, eivätkä seurakuntalaiset mielellään uutta pappilaa rakentaneet. Kuka tiesi, keiden pappi siinä tuli asumaan, ja kuka tiesi, jos he vielä saisivat pian rakentaa toisen pappilan johonkin muuanne.
Mutta Henrik vanhus otti sydämenasiakseen oman kodikkaan sopukan hankkimisen nuorelle parille. Ja hänen vaikutusvaltansa sai aikaan, että pappila päätettiin rakentaa ilman suurempia riitoja, vaikka kylänmiehet vähän nokkailivat, varsinkin takanapäin.
Pappilan rakentaminen vei koko talven, ja häät voitiin vasta helluntain pyhinä viettää. Häävieraita kävi kutsumassa kaksi miestä ja kaksi vaimoa, miehet kutsuivat miehiä, vaimot vaimoväkeä. Ja tarkoin oli valinta tehtävä, jos mieli kutsua häihin edes arvokkaimmat porvarit perheineen, sillä laki ei sallinut porvarishäihin kutsua kolmeakymmentä vierasta enempää. Häävaatteita laitettiin morsiamelle molemmat kaksi lain sallimaa vaatekertaa. Ruokaa sitä vastoin laitettiin ja olutta pantiin niin paljon, että se olisi riittänyt koko viikoksi, vaikka lakipappi olikin määrännyt, että tarkoin lakia noudattaen hänen häänsä saivat kestää ainoastaan kaksi päivää ja niissä saatiin syödä vain yksi ateria kumpanakin. Luonnollisesti Martti pappi noudatti säädöksiä, jotka koskivat porvarillisia häitä — sillä papin häistä ei vanhettunut laki puhunut mitään.
Vihkipapiksi noudettiin itse Mikael maisteri, joka vanhan Martti Skytten nimessä nykyään hoiti piispanvirkaa. Vihkimys tapahtui kirkossa. Sen jälkeen syötiin ensimäisen hääpäivän laillinen hääateria Pakilassa ja sen jälkeen iloiteltiin, kunnes morsiuspari yhdeksän aikaan illalla vietiin vuoteelle uuteen pappilaan, veisaten Agricolan virttä:
Tule, Luoja, Pyhä Henki, uskollisen valista, armelias ne rinnat täytä, jotkas olet luonunna!
Tähän asti oli kaikki käynyt tarkoin lain mukaan. Mutta seuraavana aamuna lakipappi nukkui niin pitkään, että jotkut koiranleuat ehtivät tehdä hänelle pahan tepposen. Vanhan tavan mukaan lähti kolmen aikaan liikkeelle joukkue, joka kävi herättämässä ihmiset jokaisessa talossa, mistä jokunenkaan oli ollut mukana eilisellä hääaterialla. Joukkueen edellä kulki makausrahojen kerääjä, hänen jälessään pelimanni ja kolmantena rummuttaja. Kokoojalla oli pitkä seiväs, jonka toisessa päässä oli lehmänkello, toisessa saapas, pelimannilla huilu ja rummuttajalla kattilarämä kaulassaan. Kun päästiin makaavan häävieraan luo, alkoi herätys. Kokooja soitti lehmänkelloaan, pelimanni puhalsi huiluaan ja rummuttaja rämisteli kattilaansa. Kun nukkuva oli herännyt, ojensi kokooja hänelle saappaan ja herätetty pani siihen rahat, jotka jo illalla oli varannut tyynynsä alle. Kaikki häävieraat siten herätettiin, ja rahoja karttui sievonen summa, sillä varakkaimmat porvarit pistivät saappaaseen kirkkaita riksejäkin. Mutta kun ne vietiin Martti papille, sai kokooja vain nuhteet. Ja Martti pappi luovutti rahat seurakunnan köyhille.
Häiden jälkeen alkoi nuori papinmuori hääriä uudessa pappilassa ja lakipappi papillisten tehtäviensä ohella suomenteli lakejaan. Ja onnellisia he olivat nuoressa rakkaudessaan.
Ja raumalaiset ahersivat arkiaskareissaan ja alkoivat luulla, ettei heitä enää tultaisi kotisijoiltaan ahdistelemaankaan. Pelko haihtui ja hälveni yhä tuntumattomammaksi heidän kesäisissä kiireissään.
Mutta juhannuksen aikoina saapui jälleen Henrik laamanni, tällä kertaa Matz vouti mukanaan. Kylänmiehet kutsuttiin raatihuoneelle, ja raatihuoneen rappusilta luki Henrik laamanni heille kuninkaan käskykirjeen.
Virallisen ankaralla äänellä hän sen luki ja ankarat olivat sanatkin.
Kuninkaan käskykirja kuului näin:
"Me Kustaa j.n.e. teemme tiettäväksi, että koska olemme kuulleet joukon alamaisiamme, jotka ovat asuneet Rauman ja Ulvilan kaupungeissa, olevan vastahakoisia muuttamaan Helsinkiin, vaikka olemme heitä sinne usein käskeneet, koko Suomenmaan ja heidän itsensä hyödyksi ja avuksi, olemme sentähden käskeneet luottamusmiestämme ja palvelijaamme Henrik Klaunpoikaa, Etelä-Suomen laamannia, vielä kerrankaikkiamainittujen kaupunkien asukkaita meidän puolestamme vakavasti käskemään ja kehoittamaan, että heidän on enempää vitkastelematta ja aikailematta muutettava Helsinkiin, ja jos ken näiden kaupunkien asujamista ei käskyämme noudata, on mainitun Henrik Klaunpojan häntä ankarasti rangaistava, niinkuin sitä, joka oikean esivaltansa käskyjä ja määräyksiä halveksii. Tahdomme myös täten käskeä voutejamme Suomessa, että heidän on mainittua Henrik Klaunpoikaa autettava rankaisemaan sitä niskoittelevaa joukkiota, joka ei käskymme mukaan itseään ojenna eikä tahdo lähteä ja muuttaa mainittuun Helsinkiin. Tätä itsekukin noudattakoon."
Käskykirjeen luettua seurasi äänettömyys, jonka aikana Henrik laamanni katseli vakavasti kokoontuneiden porvarien kasvoja. Sitten hän vielä muutamin sanoin teroitti, että tämä kuninkaan käsky oli nyt lopullinen ja ehdoton ja oli sitä kokonaisuudessaan viivyttelemättä noudatettava. Muuton valvonnan jätti hän vouti Matz van Klewenin huoleksi.
Matz vouti jätti raumalaisille pari päivää, joina he saivat miettiä, millä tavoin halusivat muuton järjestää.
Ja herrat poistuivat. Henrik laamanni purjehti Turkuun ja Matz vouti ajoi Köyliönsaarelle.
Sinä iltana oli vielä raumalaisilla tuima ja myrskyinen kokous. Muutamien puheessa oli sellainen sävy kuin karhun äänessä, kun nuoli on ammuttu sen sydämeen. Enimpäin huomio sentään kohdistui siihen, että täytyikö heidän muuttaa juuri nyt ja jättää vilja korjaamatta pelloilleen. Mutta kaikkien puheet kävivät siihen suuntaan, ettei vielä tälläkään käskyllä muuteta kävi miten tahansa. Lopuksi päätettiin, että Matz voudille hänen saavuttuaan esitettäisiin, että he ainakin saisivat ennen muuttoa korjata heinät niityiltään ja viljat pelloiltaan. Se tyydytti useimpain porvarien viimeisiä toiveita, mutta muutamat näkivät siinä raukkamaista alistumista vääryyteen ja väkivaltaan.
Kun Matz vouti kahden päivän kuluttua saapui, anoivat porvarit, että he saisivat viipyä siksi kunnes viljat olisivat korjatut. Ja kun Matz voudilla tällaisen tapauksen varalta ei ollut mitään ohjeita, ajoi hän pois.
Eikä asiasta sitten kuulunut sen enempää pariin kuukauteen. Kuningas oli kai suostunut lykkäykseen.
Mutta syyskuussa alkoi sitten sataa käsky- ja uhkauskirjeitä toinen toisensa jälkeen. Henrik laamannia ei enää näkynyt, vaan kirjeet toi Matz vouti ja kävi vähänväliä tiedustelemassa, aikoivatko raumalaiset muuttaa.
Viimeinen kirje uhkasi raumalaisia hengen ja tavaran menetyksellä, jolleivät kuninkaan käskyä totelleet.
Kauniina syyssunnuntaina olivat Pietari Kovapää ja Hilappa purjehdusretkellä. Sillä tämä syyssunnuntai oli aivan keväisen kaunis ja kultaisen kirkas, ja se oli tullut niin äkkiäkin eilisen myrskyn jälkeen, ettei se saattanut olla houkuttelematta yhteiselle retkelle heitä, joista oli tullut mitä parhaat toverukset. Niin hyvät, että heidät nähtiin yksissä aina, milloin Pietari ei ollut merillä ja he illoin ja sunnuntaisin olivat molemmat vapaat puuhistaan.
Enimmin heitä oli liittänyt yhteen heidän yhteinen lueskelunsa ja alituinen pikku sotansa. Pietarista, vaikkei ollut käynyt papinkoulua hetkeäkään, oli sukeutunut yhtä hyvä lukija kuin opettajastaan. Niin hyvä opettaja oli Hilappa ollut. Tai ainakin niin hyvä tiedonlähde. Sillä oikeastaan hän vain alinomaa kujeili Pietarin kanssa, mutta samalla alistui Pietarin tahtoon, niin että Pietari sai janoisessa hartaudessaan ammentaa häneltä kaiken, minkä hän itsekin oli kirjasta perillä. Mutta samalla oli Pietari omalla omituisella tavallaan kiintynyt tyttöön. Tämän kiusoittelevat kujeet kismittivät häntä usein aika tavalla, mutta sittenkään ei hän tuntenut voivansa ilman tätä tyttöä tulla hyvin toimeen, ja kujeet itse asiassa vain lietsoivat ja pitivät vireillä tätä hänen kiintymystään.
He laskettivat parastaikaa saarien salmitse kotia kohden. Siinä salmessa oli niin tyyni, että purjeet alkoivat hervottomina lepattaa ja pursi tuskin liikkui paikaltaan. Hilappa otti airon ja alkoi sillä meloskella. Mutta malttoikos hän soutaa siivolla! Vettä alkoi vain veistellä airolla, pirskoitella Pietarille vasten naamaa.
— Sinähän olet aivan kuin mustalainen! juonitteli Pietari.
— Tällainenko se sinun mustalaistyttösikin oli? kysäisi Hilappa ja katsoi niin ärsyttävästi sirottavilla silmillään.
— Olet pahempikin kuin mustalainen, muutti Pietari sen johdosta arvosteluaan.
— Enpäs ole vielä saattanut sinua rauta kaulaankaan! ilkkui Hilappa.
Se sai Pietarin vaikenemaan allapäin.
— Päästin sinut vain pois! jatkoi Hilappa.
Pietari katsoi surullisesti veteen.
Silloin Hilappa ei enää voinut jatkaa siihen nuottiin. Katsoi vain sirrottavilla silmillään ja alkoi hereästi nauraa.
Kuinka sinä olet tuhma! huusi hän nauraen. — Sanoisit, että sinä olet pelastanut minut paljon pahemmasta pintehestä!
— Mistä niin?
— Senpä lapinsuden käsistä!
— Muistatko vielä sen?
— Aina muistan!
Pietari loi tyttöön niin lämpimän ja sulan katseen. Ja Hilappakin oli oikein kiltti lopun matkaa.
Rantaan saapuessaan näkivät he Avainkimpun ja Tarvonsaaren välisestä salmensuusta lähestyvän isohkon aluksen. Se näyttiin jo huomatun kaupunkiinkin, koska rannalle kerääntyi yhä enemmän kylänväkeä sen saapumista odottelemaan. Näihin töllistelijöihin Pietari ja Hilappa liittyivät hekin.
Laiva lähestyi saarien tyvenessä hiljaa kuin rapu. Katselijat tunsivat sen pian kuninkaan laivaksi. Ja kohta alettiin eroittaa, että kannella oli miehiä monin kerroin enemmän kuin laivaväkeen tavallisesti kuului, ja miesten välistä kohosi korkeahko keihäsmetsä ylös ilmoihin. Yhä selvemmin eroitettiin miehet välkkyväkärkisine keihäineen ja ihmeteltiin millä retkillä he mahtoivat olla. Joku vanha porvari arveli, ettei heidän tulonsa varmaan tiennyt mitään hyvää, sillä viimeksi sellaisia oli nähty kaupungissa toistakymmentä vuotta sitten, kun harmaa veljet ajettiin pois luostarikodistaan. Silloin he olivat vartavasten saapuneet pyhän Henrikin juhlaan; nyt kai heitä oli eilinen myrsky viivyttänyt jossakin saaren mallossa, niin että he joutuivat vasta pyhäpäivänä.
Vihdoin he lähestyivät laituria, ja kylänväki eroitti jo laivankannellaMatz voudin, eroittipa Jussoilan Juntinkin peräsimessä.
Mutta laiva pysähtyi, ennenkun pääsi laituriin. Syksy oli ollut harvinaisen kuiva ja pitkä koillistuuli oli ajanut veden mihin lie ajanut Atlantin ulapoille. Eikä kuninkaan laiva soturilastineen päässyt matalaan satamaan.
Merkillistä kyllä, ei laivassa ollut ankkuria. Matz vouti käski Jussoilan Juntin hypätä purteen ja noutaa ankkurin jostakin raumalaisten haahdesta rannalta. Juntin soutaessa laituriin tähysteli hän jälkeen ja keksi laiturin kylessä purjepurren, jossa oli ankkuri. Se oli Jussoilan Juntin oma pursi, joka oli ollut Erik Tyrvällä vuokralla siitä pitäen, kun Jussoilan Juntti pääsi kuninkaan laivuriksi.
— Tuolla on ankkuri, ota se! huusi Matz vouti.
— Se on liian pieni kuninkaan laivaan. Tuolla Sonni-Toron haahdessa on suurempi.
Matz vouti olisi mielellään otattanut suuremman ankkurin, mutta herroja kohtaan ylen kiltin Sonni-Toron nimen kuultuaan lisäsi hän:
— Ei, ota vain, vaikka on pienikin. Se kyllä riittää, kun kerran ollaan kiinni pohjassa.
— Mutta vesi saattaa ykskaks nousta, jos tuuli kääntyy. Pieni ankkuri ei pidä silloin, menee helposti rikkikin!
— Tottele, jätkä, ja tee kuten käsken! huusi Matz vouti ankarasti.
Se pisti rajuveriseen Junttiin. Ja samassa tuli hän vilaisseeksi rannalle ja näki siellä tuijottelevan kylänväen. Hän oli jo edeltäpäin iloinnut siitä ihailusta, jota hänelle raumalaiselle kuninkaan laivurille täällä osoitettaisiin. Mutta nythän hänen arvonsa ja mahtavuutensa ei enää merkitsisi mitään, jos hänet kylänväen katsellessa niin nolattaisiin.
— Laivurina tiedän minä parhaiten, millainen ankkuri kelpaa! huusi hän.
Ja souti suoraa päätä Sonni-Toron haahdelle, heitti sieltä ankkurin purteen ja souti takaisin laivaan.
Matz vouti ei tietenkään voinut sellaista niskoittelua sietää. Sitä paitsi oli hänellä juuri tällä kertaa täysi syy näyttää raumalaisille heti saavuttuaan, miten kävi sille, joka ei häntä ehdottomasti totellut.
— Vangitkaa hänet! huusi hän keihäsmiehilleen.
Muutamat miehet kävivät käsiksi laivuriin. Juntti kyllä huitoi ja löi rajuin nyrkein, mutta minkäs hän voi sotamahdille. Hänen kätensä kytkettiin selän taa.
Keihässotureita alettiin soutaa maihin pienin pursikunnin. Matz vouti itse tuli ensi purren mukana ja tapasi rannalla pormestari Simo Sonkin. Sillä Sonkkila oli lähin kaupungin taloista, ja Simokin oli tullut tulijoita katsomaan.
— Toimita niin, että kylänväki heti kokoontuu raatihuoneelle! antoiMatz vouti hänelle käskynsä.
— Raastuvan kokoukseenko? Pyhäpäivänä!
— Heti, kuulithan! Menkööt kaikki nämä töllistelijät sanaa levittämään.
— Olette kuulleet voudin käskyn, virkkoi Sonkki kääntyen väkijoukkoon.— Voittehan mennä sanomaan.
Väkijoukko hajaantui pahoja aavistelevin mielin eri tahoille. Sotamiehet olivat kotvan kuluttua soudetut rannalle. Viimeisen purrentäyden mukana tuotiin myös Jussoilan Juntti. Matz vouti lähetti pari miestä viemään häntä raatihuoneen tyrmään ja jäi itse järjestämään joukkojaan.
Raatihuoneen edustalle oli jo kerääntynyt väkeä, kun Jussoilan Juntti tuotiin tyrmään, ja sen näkeminen herätti kaamean tuhontunnon jokaisen mielessä, Ja puolessa tunnissa, koska oli pyhäpäivä ja kaikki ihmiset kotosalla, oli siihen kerääntynyt koko kylänväki, naiset ja lapsetkin.
Useimmat kylänmiehistä olivat heinänsä ja viljansa korjattuaan salavihkaan järjestäneet muutkin asiansa niin, että olivat valmiit lähtemään, milloin vain uusi käsky annettiin. Mutta oli muutamia sellaisiakin, jotka eivät muuton varalta olleet panneet rikkaa ristiin. Näiden miesten sielu oli Henrik Pakila.
Siinä seistessään ja aavistaessaan, mitä tuleva oli, mietti hän vain yhtä asiaa. Mietti, miten jokaisen sanansa, jokaisen tekonsa, liikkeensä ja eleensäkin saisi arvokkaimmin kuvastamaan sitä lujaa oikeustajuntaa, jonka tunsi ehdottomasti vaativan, että hänen oli horjumatta seistävä paikoillaan. Heti saavuttuaan oli hän käynyt raatihuoneen vanhasta kaapista noutamassa tutun, kalliin paperin, ja hänellä oli se kädessään, kun hän seisoi odottaen ja miettien väkijoukon edustalla.
Seistessään tunsi hän jonkun tulevan viereensä ja hieman nyhjäävän kyynäspäätään, hiljaa, ikäänkuin vahingossa vain. Käännyttyään päin näki hän siinä poikansa, joka katsoi häneen niin huolestunein ja levottomin silmin.
— Tulevatkohan ne nyt vaatimaan, että meidän on muutettava? kysyi poika.
— Varmaankin, vastasi isä.
Nuori Henrik oli vaiti kotvan ja virkkoi sitten arastelevalla äänellä:
— Onko tuo se oikeuskirja?
Hän silmäili paperia, joka oli isän kädessä.
— On, vastasi isä vakavasti.
Sitten seurasi niin pitkä äänettömyys, että se, kun hän otti lukuun poikansa melkein värähtelevän äänensävyn, tuntui vanhasta isästä aivan ahdistavalta. Hän kääntyi jälleen poikaansa, ja tämä loi häneen rukoilevan katseen.
Isä katsoi kysyvästi, tutkivasti häneen.
— Emmekö voisi muuttaa, virkkoi poika kuiskaten, vilkaisi ensin suurin, avoimin silmin isään, mutta loi äkkiä katseensa maahan.
Henrik vanhuksen silmissä maailma tuokioksi pimeni. Hänkin! Ainoa poika, hänen elämänsä toivo ja lupaus!
Mutta vanhus ei ennättänyt edes oikein kiintyä siihen ajatukseen, saatikka sitten virkkaa mitään. Sillä samassa marssi rantakadulta torin päähän soturiparvi, pitkät, iltapäivän säteissä välkkyvät keihäät olallaan.
Matz vouti komensi keihässoturinsa riviin torin päähän, päin väkijoukkoa. Neljä miestä otti hän henkivartiokseen, kulki tieltä väistyvän väkijoukon läpi ja astui raatihuoneen portaille. Tuokion seisoi hän siinä äänetönnä ja silmäillen uhkaavasti väkijoukkoa, joka odotti kolkossa jännityksessä.
Vihdoin avasi hän suunsa ja huusi raudankovalla ja liiallisesta korostuksesta rämähtelevällä äänellä:
— Rauman porvarit ja kuninkaan alamaiset! On jo toista vuotta siitä, kun kuningas ensi kerran antoi teille käskyn, että teidän on muutettava uuteen Helsingin kaupunkiin. Kaikkien muiden kaupunkien asujamet, joille kuningas oli saman määräyksen antanut, ovat sinne jo muuttaneet. Teidän kanssanne on koetettu monin tavoin sovitellakin, teille on viime kuukausina ja viikkoina annettu ankaria ja ehdottomia käskyjä toinen toisensa jälkeen, mutta yhä te olette niskoitelleet ja pysyneet hievahtamatta paikoillanne. Nyt on teidän heti muutettava, ja jollette viipymättä käskyä noudata, tulen vetoamaan näihin — Hän kohotti kätensä viitatakseen sotuririviin.
— Me vetoamme oikeuteemme ja kuningassanaan! kuului Henrik vanhuksen tuskaisa huudahdus portaiden juuresta.
— Mitä!? Mitä hän sanoo? karjaisi Matz vouti. — Jos joku uskaltaa sanoa sanankaan vastaan, panen hänet tyrmään. Ja ken ei hyvällä lähde, hänet viedään kahleissa.
Vaivoin sai Henrik vanhus tyyntymään mielensä, jota pojan sanat olivat enimmän haavoittaneet. Runnellun surullinen ja synkkä leima kasvoillaan, mutta sittenkin ylevänä ja ryhdikkäänä astui hän portaita kohden. Ihmeissään ja kiukuissaan iski Matz vouti silmänsä häneen.
— Vetoamme, lausui hän, tähän kuninkaan itsensä antamaan oikeuskirjaan, jossa luvataan meitä suojella kaikelta väkivallalta ja vääryydeltä.
Silmittömästi raivoissaan sieppasi Matz vouti paperin hänen kädestään, repäisi sen kahtia ja heitti kappaleet väkijoukkoon.
— Hän, katsokaa, hän on repinyt kuninkaan oikeuskirjan! parahti Henrik vanhus äänellä, joka oli kuin isketyn teuraan.
— Vangitkaa hänet! huusi Matz vouti sotureilleen.
Sotamiesten kanssa yhtaikaa lähestyivät vanhusta nuori Henrik ja Pietari Kovapää. He eivät ehtineet ajatella mitään, tunsivat vain, että rakastettu vanhus ja isä oli hädässä, ja aikoivat asettaa oman rintansa vanhuksen suojaksi.
Mutta ennenkun Henrik vanhukseen ehdittiin koskea, makasi hän liikkumatonna portaiden juuressa, kangistunut tuskan ja kauhun ilme vanhoilla, uurteisilla kasvoillaan.
Pietari Kovapään mieli kuohahti kuin myrskyn puuska. Hurjalla raivolla karjaisi hän:
— Rosvot, he ovat tappaneet pormestarin!
Yhdellä ainoalla hyppäyksellä oli hän portailla. Ja paljaalla nyrkillä, rajulla, raskaalla nyrkillä iski hän Matz voutia ohimoon, niin että tämä kaatui yhdellä iskulla portaille.
Sotamiehet olivat käyneet käsiksi maassa makaavaan Henrik vanhukseen, eivätkä heti tulleet panneeksi merkille mitä portailla tapahtui.
Mutta Hilappa riensi portaiden luo ripeästi kuin hirvenvarsa. Hän tarttui Pietarin hihaan, kiskaisi hänet alas portailta ja kuiskasi:
— Tule!
Ja ihme! Raivostunut Pietari, joka oli juuri silmittömästi rynnännyt sotaväen komentajaa vastaan, hän totteli nöyrästi kuin karitsa tyttöä, joka noudatti hetkellistä päähänpistoaan, sydämensä hätääntynyttä ääntä.
Väkijoukko väistyi heidän tieltään miltei nopeammin kuin äsken Matz voudin ja sotamiesten tieltä ja sulkeutui nopeasti heidän takanaan. Ja Hilappa veti Pietarin kapealle poikkikujalle, ja he kääntyivät ensi kulmassa Karinlahden rantaa kohden.
Purren luona, jolla he olivat äsken palanneet huvipurjehdukseltaan ja hälinässä jättäneet sen silleen, vasta siellä tuli Pietari kysyneeksi:
— Mihin?
— Merelle! Pakoon!
— Eihän sinun tarvitse…
— Enkö saa tulla kanssasi?
— Saat, vaikka maailman ääreen!
— Pian sitten! Ne ajavat jälestä, kun Matz vouti toipuu.
Mutta Pietari ehti miettiä päänsä ympäri.
— Tekisin väärin, sanoi hän, jos ottaisin sinut kotoasi mieron teille.
— Pian! Mieroon sieltä joutuvat muutkin.
— Voithan silloin mennä mukana Helsinkiin.
— Menkäämme sinne yhdessä edeltäpäin!
— Tosiaan!
Pietarista oli se ajatus kuin päivänsäde. Hänen ei tarvinnut erota Hilapasta eikä viedä häntä mieroonkaan. He astuvat siis molemmat purteen ja pursi työnnettiin laiturista liikkeelle. Koillistuuli oli jälleen hieman kovennut ja tarttui heti purjeihin.
Kauas eivät he vielä olleet ehtineet, kun rannalle saapui juoksujalkaa muutamia sotamiehiä ja huutaen vaativat heitä palaamaan. Mutta he loittonivat vain yhä vinhempaa vauhtia. Keihäsmiehillä ei ollut ampuma-aseita, eivätkä he ilman päällikkönsä määräystä uskaltaneet lähteä vesille takaa-ajoon, joka saattoi kestää kuinka kauan tahansa. He palasivat niine hyvineen turulle.
Matz vouti oli sillävälin toipunut. Ennenkun hän ehti pystyynkään, alkoi hän huutaa:
— Kapinaa! Sotamiehet, lyökää, pistäkää!
Mutta kun hän pääsi jaloilleen, näki hän vain äänettömän, levotonna ja synkkänä seisovan väkijoukon. Hän kysyi, miten lyöjän laita oli, ja sotamies kertoi, että häntä oli lähdetty takaa-ajamaan.
Portaiden edessä näki hän Henrik vanhuksen, jonka pään sotamiehet olivat nostaneet alimmalle portaalle.
— Onko hän kuollut? kysäisi Matz vouti sotamieheltä.
— Kuollut, vastasi hän.
Matz vouti oli vaiti kotvan. Lie muistanut, mitä Sukan Simo oli kannellut Henrik laamannille tästä miehestä, joka yleensäkin oli tunnettu Rauman porvarien etumaiseksi johtomieheksi. Lie ajatellut, että hänen kaaduttuaan kai vastarinta lannistuisi, ja piti sellaisissa olosuhteissa viisaimpana jonkun verran tasaisemman menettelyn. Hän näki illan hämärtyvän ympärillään, ja ottaen senkin huomioon lausui melkein isälliseen sävyyn:
— Olette tänään nähneet pari esimerkkiä siitä, ettei esivalta miekkaa hukkaan kanna, ja varmaankin sentähden alatte kaikki kiiremmiten laittautua matkalle. Mutta että selvästi käsittäisitte asemanne, tahdon lisätä, että matkalle on lähdettävä huomisaamuna, ja vielä kerran teroittaa, että ken ei silloin lähde muuten, hänet viedään kahleissa.
Niin päätti hän päivätyönsä. Komensi sitten sotamiehet yöksi laivaan. Itse meni Sonni-Toron kapakkaan. Ja Toro laittoi pöydän koreaksi ja aikoi sitten kylläistä miestä pyytää jättämään hänet paikoilleen. Sillä tarvitsihan vouti itsekin häntä liikkuessaan näillä main.
Simo Sonkki oli jäänyt torille ja pani pari miestä noutamaan paarit, joilla Henrik Pakilan ruumis vietiin kotiinsa. Sinne oli jo nuori Henrik rientänyt edeltäpäin viemään surunviestin äidilleen. Ja vanha äiti itki ja nyyhkytti, eikä tiennyt mihin ryhtyi. Ja nuori Henrik tuijotti melkein elottomin silmin eteensä eikä hänkään ryhtynyt mihinkään.
Toipui siitä sentään vanha äiti nyyhkytellen vaalimaan ja kattamaan rakasta miestään. Mutta nuori Henrik yhä tuijotteli eteensä, niin että olisi saattanut luulla hänen sielunsa pimenneen. Simo Sonkki näki sen ja pani miehet kirstua laittamaan, toiset yön pimeydessä hautaa kaivamaan.
Eikä koko kaupungissa ainoakaan sielu ajatellut sinä iltana paneutua levolle. Kukin riensi laittamaan kokoon niitä tavaroitaan, jotka suinkin saattoi ottaa mukaan, raahatakseen ne yön kuluessa haaksiin. Mutta monet niistä, joilla ei ollut juuri mitään otettavaa mukaan, menivät Sonni-Toron kapakkaan.
Illanhämyssä hiipi sinne pari vauraampaakin. Toisella oli kimppu hillerinnahkoja kädessään, toinen luikki jälestä tyhjiltään. Kapakkaa lähetessään pisti edellinen hillerinsä poveensa, ja he pistäytyivät tupaan aikoen mahdollisimman huomaamatta pujahtaa peräkamariin. Mutta kamarin ovella oli vahdissa pari sotamiestä, jotka Sonni-Toro oli heti juottanut melkoisen humalaan.
Siksi tolkussaan miehet sentään olivat, että osasivat pidättää hiipijät ja kysyä, mitä he asioivat. Päsä-Heikki sanoi, että he halusivat puhutella voutia.
Toinen sotamiehistä meni kysymään, ottaisiko vouti heidät vastaan.Mutta sillaikaa alkoivat kapakassa ryypiskelevät huonemiehet pistelläPäsä-Heikkiä ja Sukan Simoa:
— Kas, veljeksiä! Menettekö kumartamaan?
— Lahjomaan!
— Ja kerjäämään!
Päsä-Heikki oli arka mahdistaan. Hän suuttui ja tokaisi suupieliään vääntäen:
— Minä menen vain sanomaan, etten ikinä jätä taloani rottien ja renttujen haltuun!
Samassa aukeni ovi ja sotamies tuli kutsumaan kumartajia sisään.
Mutta oven avauksesta oli Matz vouti hänkin kuullut rehentelevät sanat. Hän tölmähti sentähden ovesta ulos ja törmäsi ovessa päistikkaa Päsä-Heikkiin.
— Kuka se oli? kivahti hän.
Kaikki istuivat vain jännityksellä odottaen mitä oli tuleva. Kukaan raumalainen, vaikka Päsä-Heikki olikin kaikkien epäsuosiossa, ei mennyt häntä ilmaisemaan.
Toinen sotamiehistä viittasi äänetönnä Heikkiin.
— Jaha! Vai sinä! huusi Matz vouti seivästäen tuiman katseensa tuttuun mieheen.
Mutta samalla leimahti hänen silmissään.
— Menkää! huusi hän sotamiehille. — Menkää heti ja pistäkää hänen talonsa tuleen.
Sotamiehet tottelivat. Päsä-Heikki ei hädissään oikein tiennyt mitä tehdä. Hänen oli säilytettävä arvonsa näiden köyhien rottien edessä, jotka luulivat hänen kumartelevan, ja todellinen kiukkukin kannusti häntä ryntäämään röyhkeän voudin korvuksiin. Mutta hänen taloaan oltiin sytyttämässä tuleen, ja se maksoi hänelle enimmän. Kaikki arvot ja tunteet saivat jäädä, talo ennen kaikkea! Sen puolesta maksoi tarttua rukousnauhaan.
— Kuulkaa, armollinen herra ja vouti! Minähän vain aioin…
— Tyrmään pääset! huusi Matz vouti mennessään takaisin perähuoneeseen ja vetäessään ovea kiinni.
Päsä-Heikin hätä tuli nyt kovin suureksi. Hän huusi surkealla äänellä läpi oven, ajattelematta lainkaan, että huone oli täynnä kuulijoita:
— Armollinen herra, kuulkaa! Kuulkaa, minähän olin vain tuomassa hillereitä! Oikeita hillereitä, Lapin parasta lajia! Kuulettekos, hillereitä!
Ovi pysyi kiinni. Hän törmäsi siihen käsiksi, mutta se ei auennut.Nähtävästi oli Matz herra pannut sen sisäpuolelta säppiin.
Silloin Päsä-Heikki unhotti kaiken. Hän lankesi polvilleen, hän, josta akat melkein kauhulla kertoivat, ettei hänen ollut koskaan nähty polvistuvan pyhäin kuvien eteen, hän lankesi polvilleen oven eteen, joka eroitti hänet Matz voudista, ja huusi surkeasti:
— Voi, voi, armollinen herra! Saatte kaikki hillerit, saatte puolet puotini tavaroista ja koko talon, jollette vain polta sitä täysineen. Saatte… voi, se palaa, se palaa! Se palaa jo!
Torille antavasta ainoasta ikkunasta läikähteli tosiaankin tulen loimo sisälle. Kapakka tyhjentyi silloin ykskaks. Kaikki menivät ilotulitusta katsomaan. Ainoastaan Päsä-Heikki jäi rukoilemaan ja vaikeroimaan.
Menijäin töminän ja hälinän kuultuaan Matz vouti avasi oven ja tuli katsomaan. Hän näki Päsä-Heikin polvillaan edessään tyhjässä tuvassa.
Nyt ei ollut enää pelkoa, että lahjain otto yhdeltä saisi aikaan kurittomuutta tässä asiassa, jossa koko muun kaupungin täytyi totella.
— Missä ovat hillerisi? kysyi Matz vouti.
— Tässä, tässä, armollinen herra! Ja jos taloni pelastuu, saatte sen kokonaan ja puolet puotini sisällöstä! Armollinen herra…
Matz vouti heitti hillerit peräkamariin ja riensi torille. Alkoi heti huutaa, että oli soitettava hätäkelloa, ja riensi itse sammutustyötä johtamaan.
Mutta sotamiehet olivat tehneet tehtävänsä niin kunnollisesti, että talo oli ilmitulessa kauttaaltaan. Paikalle saapunut suuri miesjoukko, sotamiehet ja kylänmiehet, eivät voineet muuta kuin katsella.
Onneksi koillistuuli puhalsi torille päin, ja muutenkin talot olivat avarain pihojen toisistaan eroittamat, niin ettei naapuritaloilla ollut suurta vaaraa.
Mutta tuuli kantoi savun torin yli raatihuoneelle päin, niin että se oli kokonaan savupilvien peitossa. Ja savun keskeltä alkoi yhtäkkiä kuulua sellainen karjunta ja mylvintä kuin koko helvetin joukkio olisi päässyt valloilleen. "Sillä" — sanotaan tapahtuman johdosta pidetyssä tutkintopöytäkirjassa — "Matz v. Klewen oli pannut tyrmään Jussoilan Juntin, joka oli laivuri kuninkaan laivassa, sen tähden, ettei hän ottanut omaa pientä ankkuriaan kuninkaan suureen laivaan, vaan otti vaimo Dordeijn, Oleff Sonnin lesken ankkurin, jota Matz ei olisi sallinut lahjusten vuoksi, joita hän oli saanut samaiselta vaimo Dordeijlta. Mutta kun Jussoilan Juntte istui tyrmässä, niin Matz v. Klewen laittoi suuren tulen sen edustalle, poltattaen Hindrich Matinpojan, Päsämäen Heikin, talon, ja joi koko yön nuotion ääressä saksalaista olutta, jota noudettiin vaimo Dordeijlta. Ja sitä valittaa vaimo Kaarina, Jussoilan Juntin vaimo, että Matz v. Klewen tukehdutti hänen miehensä tyrmässä savuun."
Vähitellen hiljeni Jussoilan Juntin [Hänen poikiaan olivat tunnetut jesuiittaveljekset.] karjunta. Päsä-Heikin talo paloi täysineen, ja hänen hillerinsä menivät hukkaan. Mutta Sukan Simo hiipi nöyrästi Matz voudin luo, joka joi saksalaista olutta loimottelevan nuotion ääressä, ja lupasi aina uskollisesti palvella herra esivaltaa ja armollista voutia, jos saisi jäädä luhistuvaan hökkeliinsä Naulamäen rinteelle. Ja Matz vouti antoi raukan jäädä, samoinkuin Sonni-Toron ja Päsä-Heikinkin.
Aamulla kun tuskin päivä alkoi sarastaa, lähti Pakilasta surullinen saattue Kolminaisuuden kirkkotarhaa kohden. Edellä kulki Martti pappi lukkarin keralla. Sitten kantoivat kylän arvokkaimmat miehet Henrik vanhuksen maallisia jäännöksiä häthätää kyhätyssä kirstussa. Kirstun jälestä kulkivat Martta muori ja Marketta rouva itkien ja nuori Henrik tuijotellen kaameasti eteensä, samoin kuin oli koko yön tuijotellut. Heitä seurasi melkein koko kylänväki. Sillä kaikki tahtoivat olla saattamassa viimeiseen lepokammioonsa parasta ja uskollisinta raumalaista, joka kaikista mahtikäskyistä huolimatta oli sittenkin saanut viimeisen leposijansa kotinummen mullassa.
Kun hauta oli siunattu ja luotu umpeen, lohduttelivat naiset itkevää äitiä ja tytärtä, varsinkin äitiä, jonka toinen tytärkin oli yhtäkkiä kadonnut teille tietymättömille. Mutta miehet, he kerääntyivät aivan kuin vaistomaisesti nuoren Henrikin ympärille, joka kyynelettömin, kalpein kasvoin seisoi siinä kirkkotarhan nummella ja tuijotti umpeenluotuun hautaan.
— Nyt kai täytyy ruveta lähtemään, virkkoi Simo Sonkki melkein kuiskaten.
Nuori Henrik kohotti äkkiä katseensa maasta ja loi sen ensiksi kalpeaan päivänkoittoon taivaanrannalla. Vasta sitten kääntyi hän ympärillään seisoviin miehiin.
— On pantava haaksiin tavarat, mitkä suinkin voidaan ottaa mukaan, virkkoi hän soinnuttomalla äänellä.
— Muilla on jo kaikki valmiina paitsi teillä.
Nuori Henrik seisoi kotvan aivan liikahtamatta. Mutta vähitellen ilmestyi ihmeellinen, tunteeton teräksen sävy hänen kalpeille kasvoilleen. Yhtäkkiä aikoi hän lähteä.
— Nämä miehet, virkkoi Simo Sonkki, varmaankin tahtovat kaikki tulla avuksi, jos tarvitaan.
— Lähtekäämme, sanoi nuori Henrik lyhyesti ja alkoi astua edeltä.
Kuinka kaikki, niin äiti ja sisar kuin avuksi saapuneet miehetkin, ihmettelivät nuorta Henrik Pakilaa sinä aamuna! Hänen otsansa oli surunsynkkä ja kasvonsa kalmankalpeat, mutta niillä oli teräksen lujuus. Hän ei hätiköinyt vähintäkään, mutta sittenkin oli hän kaikkialla muutamin täsmällisin sanoin neuvomassa, mitkä tavarat oli otettava mukaan ja miten vietävä ne haahteen. Kalleimmat ja tarpeellisimmat esineet vietiin Pakilan omaan haahteen, joka oli virralla kotilaiturissa, muita Pakilan ja Sonkkilan yhteiseen alukseen mitä siihen mahtui.
Kaupungin karja tuotiin navetoistaan, kuten muulloinkin aamuisin laitumelle vietäessä. Se vain oli eroa, ettei sarvipäitä viety Karjankedolle, jossa paimen otti ne vastaan, vaan keskelle kaupungin kauppaturua. Ja tällä kertaa tuotiin siihen hevosetkin, ja paimeniksi valittiin kokonaista kymmenkunta taattua ja ymmärtäväistä miestä, joiden päälliköksi määrättiin vanha ja vakava kylänlapsi. Hevosten ja lehmienkin selkään sälytettiin haarapusseihin karjanruokaa evääksi, mutta kylänlapselle varattiin myös riittävästi rahaa, jolla matkan varrella saisi ostaa lisää rehua.
Saattueen oli määrä kuljettaa hevoset ja lehmät maitse ikivanhaa, jo kaukaisissa pakanuuden hämärissä raivattua tienpohjaa myöten, joka Salpausselän harjanteita myöten kulki Ulvilasta Harjavallan, Kokemäen alapään, Köyliön, Säkylän, Orihpään, Loimaan, Kosken ja Someron kautta Uudellemaalle. Sentähden, että se kauttaaltaan kulki korkeimpia harjanteita myöten, oli se saanut Orrentien nimen, vaikka sitä myös Huovintieksi nimettiin.
Oli siinä hirnuntaa ja ammuntaa, kun tämä suuremmoinen retkikunta lähti liikkeelle, aikoen lyhyin päivämatkoin vaeltaa uuteen kaupunkiin.
Aivan kuin sanattomasta sopimuksesta oli saattueen lähettäminen luovutettu nuorelle Henrik Pakilalle. Hänen kanssaan kaikesta neuvoteltiin, häneltä kaikesta kysyttiin; niin olivat kylänmiehet tottuneet luomaan katseensa vanhaan Henrik Pakilaan ja niin yhteinen suru liitti heidät poikaan. Ja nuori Henrik tiedusti lyhimmiten vanhojen mieltä ja antoi sitten tyynet määräyksensä, aivan kuin se lankeaisi luonnostaan.
Karjasaattueen lähdettyä riensi hän haahdelle, jossa äiti häntä odotti muutamain kyläläisten kerällä, sellaisten, joilla ei ollut omia haaksia, vaan täytyi heidät sijoittaa toisten aluksiin. Kiireesti työnnettiin haaksi laiturista, mutta matka kävi hitaasti virtaa myöten miesvoimin. Nuori Henrik luuli, että hän vasta kaukana merellä tavoittaisi muun laivaston, joka jo aikoja oli ollut Karinlahden rannalla lähtövalmiina.
Ihmeekseen hän näki, että koko laivasto oli vielä höllin purjein paikoillaan, aivan kuin odotellen. Kaikki alukset, haahdet ja purret olivat täynnä synkkiä miehiä, nyyhkyttäviä naisia ja parkuvia lapsia. Ja lasten parkunaa ja miesten huutoja säesti koirien haukunta, lammasten ja vuohten määkinä ja sikojen röhkinä.
Mutta kaiken melun ja hälinän yli kuului Rauman entisen pormestarinSimo Sonkin huuto:
— Pakilan laiva eturintaan! Isä on ohjannut kohtaloitamme täällä, poika ohjatkoon meidät uusille urille!
Pakilan laiva lähti etumaisena, ja sen salli itse Matz voutikin. Sillä ensiksikin oli hän yöllisen elämöimisensä jälkeen nukkunut niin pitkään, että kaikki haahdet olivat rannassa lähtövalmiina, ennenkun hän joutui jalkeille. Toisekseen olivat hänen sotamiehensä vasta lähtökiireessä löytäneet kuninkaan laivurin tyrmästä kuolleena. Ja taitavan laivurin puutteessa oli Matz voudin paras pysytellä jälkivietteessä.
Vitkaan, vitkaan lähti eriskummainen laivasto liikkeelle. Vitkaan loittoni se tutuilta, rakkailta, muistorikkailta rannoilta, miesten tuijottaessa synkkinä entisiä kotejaan, naisten itkiessä ja lasten parkuessa, koirien haukkuessa, lammasten ja vuohten määkiessä ja sikojen röhkiessä. Vitkaan, vitkaan vei kirjava laivasto väestöä kohden tuntemattomia kohtaloita.
Matka kesti toista viikkoa, pitkin outoja rantoja, syysmyrskyissä ja sateissa. Mutta vihdoin sivuutettiin vitkaan Santahamina, laskettiin ohi Vironniemen, Korkeasaaren, Mustikkamaan ja Palosaaren Vantaanlahden selälle. Matkalaisten korviin alkoi kuulua Helsinginkosken kohina, ja kaikki katseet kääntyivät kohden outoa rantaa, johon heidän täytyi kotiutua.
Etumaisessa laivassa tähystellessään näki nuori Henrik Pakila, että rantalaiturille juoksi väkeä yhä kosommalta, niin että ranta pian oli mustanaan. Ja kohta alkoi hän eroittaa sieltä soitonsäveliä, jotka niin sulosointuisiksi sulautuneina liitelivät yli lahden. Yhä selvemmin, yhä suloisempana kuului soitto, ja kirkastuvin katsein kuuntelivat sitä pitkän matkan siirtolaiset. Ja porsaatkin alkoivat riemastuneina röhkiä, lampaat ja vuohet määkiä, koirat haukkua ja kissat naukua.
Tarkkaan tähysteli nuori Henrik Pakila väkijoukkoa rannalla. Jo eroitti Laurens porvarin laiturin, väkeä mustanaan. Jo eroitti laiturin äärimäisessä päässä Elinan, liehuva valkoliina kädessään, ja hänen takanaan tutun parin, Hilapan ja Pietari Kovapään.
Silloin vettyi nuoren Henrik Pakilan silmä. Nyt vasta suli kyyneliin suru siitä, että hän oli menettänyt rakkaan isän.