Kaija oli paperitehtaan isännöitsijän ainoa tytär ja sentähden hyvin hemmoiteltu. Hän oli kaikkivaltias siinä kauniissa valkoisessa talossa, joka korkean mäen päällä kohosi niinkuin hallitsijan linna yli koko laajan tehdassiirtolan. Sen virallinen ja jäykkä pääty katsoi kuria ja kunnioitusta herättävänä maantielle päin, mutta toiselta puolen kaarsi sitä suuri, vilpoinen puutarha, jonka hyvin hiekoitetut, pensasruusuilla reunustetut käytävät johtivat vehmaisiin, häiritsemättömiin syreenimajoihin. Korkea kierto-aita varjeli sitäpaitsi tätä isännöitsijälle pyhitettyä aluetta kaikelta rahvaan kosketukselta.
Sillä Kaija tahtoi niin. Ja Kaijan tahto määräsi talon ulkonaiset muodot, Kaijaa varten oli kaikki kauneus. Kukaan muu perheessä ei sellaista ymmärtänyt.
Kaijan äiti oli hiljainen, sairaloinen nainen, joka pelkäsi päivänpaistetta ja ihmisiä ja liikkui ulkona vasta hämärän jälkeen, silloinkin paksu huivi silmillään. Hän seurusteli ainoastaan alhaison kanssa ja puhui mielellään uskonasioista. Säätyhenkilöt pitivät häntä heikkomielisenä, mutta työväki rakasti häntä, siksi että hän harjoitti hyväntekeväisyyttä ja oli luonteeltaan lauhkea. Mutta muuten ei hänen olemassa-oloonsa kiinnittänyt kukaan huomiota.
Kaijan isä taaskin oli selväpäinen ja täsmällinen käytännön-ihminen. Hän viihtyi parhaiten virkahuoneessaan ja hermostui, jos hänen hetkenkin piti olla jouten. Hänellä oli vain yksi ilo: työn-ilo, ja yksi rakkaus: Kaija. Hän oli sitä lujatekoista ja lujatahtoista aineesta, joka on oman onnensa seppä. Elämän nautinnoista hän ei suuriakaan ymmärtänyt, mutta itsehankitun menestyksen mukana kasvoi hänen karuun olemukseensa kuitenkin jonkinlainen ylellisyyden tarve, lapsellinen halu näyttää muille, mitä hän oli saanut aikaan. Itse hän ei komeuteen sopinut, ei siitä välittänyt, yhtä vähän kuin hänen vaimonsakaan, jonka hän kerran aikoinaan oli pakosta nainut ja aivan toisenlaisissa olosuhteissa. Heidän välillään ei enää ollut minkäänlaista yhdyselämää. Saattoi tapahtua, että he eivät edes tavanneet toisiaan päiväkausiin. Heidän välillään vallitsi talonpoikainen, jörö, luoksepääsemätön nurjuus, jolla ei ollut mitään ilmaisumuotoja, ei hyviä eikä pahoja. Kaija oli ainoa silta heidän välillään, hänen kauttaan toimitettiin perheen asiat, hänen avullaan säilyi edes jonkinlainen sovinnainen suhde aviopuolisoiden välillä. Kaija sai järjestää ja määrätä yksinvaltiaasti. Ja isännöitsijä oli hyvillään siitä, että Kaija piti huolta niistä ulkonaisen edustamisen vaatimuksista, joihin hänellä itselläänkin oli hyvä halu, mutta joihin hän ei kyennyt.
Hienotunteisesti Kaija hoiteli omien mielitekojensa ohella myös vanhempainsa heikkouksia. Tehdäkseen mieliksi isälleen, jolle hyöty ja järjestys merkitsi korkeinta kauneutta, jolle kone oli ihmishengen jaloin taideteos, oli Kaija somistanut talon ympäristön niin keinotekoisesti kuin suinkin. Muuten ei se olisi isännöitsijää pystynyt houkuttamaan. Hän oli itse vielä liian lähellä "luonnonhelmaa", jotta se sinään olisi ollut hänelle mikään nautinnon lähde. Päinvastoin oli luonto hänestä jotakin rumaa, häpeällistä, voitettavaa, vain suurella vaivalla saatiin hänet mukaan tehtaan herrasväen yhteisille juhannusretkille ja hän tunsi itsensä silloin aina tavallista avuttomammaksi ja kömpelömmäksi. Ainoastaan konttoripulpettinsa ääressä hän oli varma, itsetietoinen ja vapaa mies.
Tässä omituisessa, talonpoikaisuuden ja pöyhkeyden, sairaloisen jumalisuuden ja liikemies-ylellisyyden tihentämässä ilmakehässä Kaijasta kasvoi yksinäinen älykäs ja oikullinen ihminen. Se rajaton vapaus ja mielivaltaisuus, jossa hän sai elää, päästi kaikki hänen olemuksensa puolet vapaasti varttumaan, mutta ei rakentanut niille mitään äyrästä eikä uomaa. Ajatukset yhtyivät valtaviksi mielikuviksi, mielikuvat hajosivat tähtisumuna tuntemattomille taivaille. Yksinäisyys tarjosi rannattomat temmellyskentät hänen vallanhimolleen ja hän saattoi kulkea päivät pitkään itsejumaloimisen vaarallisessa hurmaustilassa. Kun hän seisoi korkealla vuorella, kuvitteli hän seisovansa jättiläisvaltakunnan huipulla. Häntä kumarsivat noiden talojen sadat orjat, hänen tahtonsa mukaan jyrisivät rattaiden valtavat väkipyörät…
Mutta näistä häikäilemättömän itsekkäistä unikuvista, jotka alati täyttivät hänen mielensä, ei tiennyt kukaan. Sillä vapaus, joka salaa tahkoi hänen luonteensa julmaksi, oli liian suuri tehdäkseen häijyksi. Hänen sielunsa epätasaisuuksia peitti mitä sovinnollisin luonnonlaatu, mitä tasaisin käytös. Kaija ei koskaan suuttunut, ei koskaan sanonut kenellekään pahaa sanaa. Ja miksi olisi hän sanonut! Kaikki jumaloivat häntä, palvelivat häntä, koettivat silmistä arvata hänen pienimmät toiveensa. Hän oli hyvyydestään ja lempeydestään kuulu kautta koko pitäjän. Kun hän lähestyi, heittivät ihmiset kiistansa ja ilo valaisi heidän kasvonsa. Vanhat mummot tulla köpittivät penikulmien takaa tuota siunattua lasta katsomaan. Ja Kaija hymyili omituista yksinäistä hymyään ja ihmiset luulivat, että se oli heille.
Elämä oli Kaijalle myötäinen ja sentähden ei vielä ollut sattunut mitään yhteentörmäystä hänen pingoitetun sieluntilansa ja ulkomaailman välillä. Mutta kun se sitten sattui, oli Kaijan kohtalo ratkaistu.
Hän oli silloin yhdeksäntoistavuotias.
Oli pilvetön kesäpäivä ja Kaija oli tapansa mukaan paennut hellettä pieneen vilpoiseen lehtimajaan, joka oli hänen mielipaikkansa avaran puutarhan äärimmäisessä kolkassa. Hän makasi pitkällään rahilla ja antoi ajatustensa karkeloida. Tuuli leyhytteli makeaa apilantuoksua hänen sieraimiinsa ja Kaija oikoi suloisen hyvinvoinnin vallassa jäseniään kuin laiska peto…
Ainoa mikä häiritsi hänen onneaan oli toisella puolen aitaa leikkiväin poikien melu. Taas se alkoi lähestyä. Nuo äänet olivat pilanneet koko hänen kesänsä tänä vuonna. Ennen oli tämä kolkka ollut aivan hänen omansa, se oli hänen keksimänsä, palanen viljelyksen muokkaamaa mukavuutta ja syvää luonnonrauhaa, joka uhosi aidan takaa humisevasta hiljaisesta hongikosta. Mutta nyt oli tuo koskematon korpi raiskattu, aidantakainen kallio muuttunut rääsyisten nulikoiden tappelutantereeksi. Maankiertäjät karjuivat hänen pyhäkössään pahemmin kuin erämaan villit. Tämä kiusasi Kaijaa sanomattomasti, se myrkytti hänen elämänsä. Hän olisi tahtonut kieltää, mutta yksinäisyys ja ylpeys estivät häntä antamasta mitään ilmaisumuotoa sisäiselle katkeruudelle, joka pidätyksestä vain kasvoi. Maa aidan ulkopuolella kuului sitäpaitsi työväen alueeseen, heillä oli oikeus siellä liikkua. Mutta oliko oikeus myös huutaa? Monasti oli hän aikonut mainita asiasta isälleen, mutta sitäkään hän ei voinut. Asiahan oli kovin mitätön itsessään. Eihän hän toki voinut ajattaa pois työmiesperhettä vain sentähden, että se oli liian lapsirikas ja vaatimaton kylliksi asuakseen tilanpuutteen vuoksi metsätorpan saunassa. Kaijaa hävetti. Häntä pidettiin hyvänä. Ehkä hän olikin ollut hyvä ennen, mutta nuo kirkuvat kakarat tekivät hänet pahaksi. Hän tunsi vihaavansa heitä kumealla, voimattomalla vihalla, hänen hermonsa olivat pingoittuneet viiltävän kireiksi, tuo syyntakeeton vastavoima oli tehdä hänet hulluksi, se vangitsi hänen aivonsa, se muuttui kaikkivaltiaaksi päähänpistoksi, joka pimitti häneltä maailman, halvasi kaikki muut harrastukset. Kaijan kesytön mielikuvitus oli näitten liian vapaitten huutojen epäkunnioittavasta kosketuksesta vihdoin saanut määrätyn suunnan. Ja hän oli sairas pidätetystä raivosta.
Sentähden kun hän jälleen kuuli nuo äänet, puristui hänen otsansa uhkaavaan ryppyyn. Kahden lapsellisen tahdon itsetiedoton oikuttelu iski täten joka päivä vastatusten hiljaisessa metsänrajassa, kaksi vaistomaista vihollista, joista kummallakin olisi ollut tilaa välttää toisiaan, mutta joista kumpikaan ei tahtonut luopua mielipaikastaan.
Jokainen kirkaisu kuulosti Kaijan korvissa personalliselta loukkaukselta, tahalliselta ilkimielisyydeltä. Hän nousi ja kiersi lehtimajaa kuin ärsytetty peto. Pimeä suuttumus pakahdutti häntä. Hän siirtyi aidan viereen, niin että lapset hyvin saattoivat nähdä hänet ja linkosi heihin surmaavia silmäniskuja. Kuka täysikasvuinen ihminen tahansa olisi niiden äärettömästä raivosta tyrmistynyt, mutta lapset eivät. He olivat välinpitämättömiä hengen voimalle, vaivattomasti, luonnollisesti yliolkaisia synnynnäisessä itsekkäisyydessään, jonka ehdotonta vaatimusta ei vielä mikään elämän kokemuksen ruoska tai älyllisen ja siveellisen harkinnan sovittelu ollut ehtinyt taltuttaa. He jatkoivat leikkejään, huutojaan ja hyppyjään yhteiskunnattomalla ylimielisyydellä, ilakoivat aikansa ja painuivat takaisin metsään. Kaikki näytti rauhalliselta jälleen.
Mutta juuri silloin kuului aivan Kaijan korvien juuressa parkaisu, joka oli pahempi kuin kaikki muut yhteensä. Se oli pieni suvultaan epämääräinen lapsi, joka piteli kahden käden kiinni aidasta ja ulvoi täyttä kurkkua yksinheitetyn syyttävää, epätoivoista huutoa.
Kaija syöksähti likaisen piltin eteen tultaiskevin silmin.
— Mene kotiisi, käski hän jyrkästi.
Lapsi katsoi häneen hievahtamatta ja parkui kahta kauheammin.
— Mene kotiisi. Et saa tulla tänne parkumaan. Et saa huutaa!
Kaikki turhaa. Lapsi huusi nyt kuin pyövelin käsissä, mutta ei liikahtanutkaan.
Kaijan ei käynyt sääliksi, hänellä ei ollut vähintäkään halua auttaa tuota rumaa, pahankurista ja saastaista oliota. Sillä vuosistaan huolimatta oli Kaija sielultaan myöskin vielä lapsi, yhtä tunnoton ja kaikkivaltiaasi itsekäs, viaton ehkä mutta ei hellä, hyvä mutta ei myötätuntoinen. Tämä oli pahin ja ainoa vastarinta, mikä häntä tässä ympäristössä saattoi kohdata, se oli hänen oman häikäilemättömän itsensä järjetön, itsepäinen heijastus. Lapsen valuva nenä, sen tylsät, ymmärtämättömät piirteet, jotka eivät tunnustaneet minkäänlaista auktoriteettia, tuntuivat Kaijasta niin tuhman vallankumouksellisilta, niin uhkaröyhkeiltä ja lähenteleviltä, että hän olisi voinut tappaa sen siihen paikkaan.
— Sormet pois aidasta! komensi hän hädin tuskin enää hilliten kiukkuaan.
Ei mitään vaikutusta. Lapsi sanattomassa uppiniskaisuudessaan näytti jäävän voitolle tässä luonnottomassa kaksintaistelussa.
Silmitön raivo vapisutti Kaijan sisua. Hän vaati kuuliaisuutta, häntä täytyi totella. Päivänvarjonsa kepillä hän puukkasi lapsen irti aidasta. Se kaatui takaraivolleen kallioon. Ja kuin alaikäinen pahantekijä, syöksyi Kaija pakoon lapsen itkun vihloessa hänen korviaan.
Kauhu, häpeä ja omantunnontuskat olivat siinä silmänräpäyksessä hänen päällään kuin kostottaret. Hän oli nostanut kätensä heikompaansa vastaan, toisen lasta… Päivänvarjo poltti hänen kädessään. Hän heitti sen pois. Hän syöksyi metsäveräjästä suoraan korpeen. Hän juoksi kuin henkensä edestä, kunnes vihdoin väsymys kaasi hänet sammalille. Siinä hän nyyhkytti kauan jännityksensä herpaisevaa laukeamista. Tyynnyttyään hän kimposi uudestaan säikähtäen seisaalleen ja kuunteli ilmaa. Se tuntui niin luonnottoman hiljaiselle, aivan tyhjälle, niinkuin jokin olisi lakannut hengittämästä… Ja sanomaton kauhu täytti hänet. Synnintunto, joka oli jotakin aivan uutta hänen sielullisessa asteikossaan, katumus ja pelko, kaikki ahdistavat ja masentavat mielenliikkeet tulvivat nyt tukuttain hänen ylitseen. Ja hänen turvaton, irrallinen ja herkkä mielikuvituksensa antoi niille yhtä rajattoman vallan kuin ennen itse-ihailulle. Kamalat aavistukset ja kuoleman kummitukset kuljettivat häntä. Hän ei uskaltanut palata. Hän pelkäsi ihmisiä, rangaistusta, kotiaan ja puutarhaa. Hän pelkäsi lapsen itkua ja pelkäsi vielä enemmän, että hän ei kuulisi sitä enää, että siellä saattoi virua aidan vieressä murhattu ihmisen alku…
Tuntimääriä hän näin harhaili mielikuva-aaveitten takaa-ajamana yhä syvemmälle korpeen… Kunnes hän uudestaan puolitainnoksissa raukesi mättäälle…
Pimeän tullessa syntyi talossa hälinä Kaijan oudosta viipymisestä. Kaija ja isännöitsijä, jotka muodostivat perheen varsinaisen herrasväen, olivat elämäntavoiltaan muuten pinttyneen säännöllisiä. Kellon lyömälleen oli isännöitsijä järjestänyt työ-, ruoka- ja lepoaikansa. Kaijaa hän oli sitäpaitsi kieltänyt liikkumasta puutarhan ulkopuolella, sillä talo oli valtamaantien varrella ja sosialisti-mylläköitä sattui nykyään aina vähän päästä. Epäilyttävän näköisiä miehiä oli nähty liikuskelevan tehtaan lähistöllä ja revolverin laukauksiakin oli kuultu.
Alettiin pelätä pahinta, kun Kaijaa ei kuulunut. Ja puolenyön aikana hälyytettiin ihmisiä etsimään. Vasta aamulla hänet saavutettiin. Mutta sanaakaan ei saatu hänen suustaan. Hänen katseensa oli hurja ja sekava ja hänen jäsenensä hervottomat kuin runnellun ruumiin.
Tapahtuma jäi kammottavaksi ja hämäräksi. Arveltiin, että joku rosvo oli pelästyttänyt Kaijan niin, että hän siitä oli saanut tällaisen aivotäräyksen. Toiset luulivat hänen tulleen mielenvikaiseksi. Hänet lähetettiin hermoparantolaan ja hän palasi sieltä vasta puolen vuoden kuluttua.
Mutta entistä Kaijaa ei enää nähty milloinkaan. Nuoren tytön sijasta tuli takaisin vanha nainen. Hänen ihonsa kukkeus oli kadonnut, hänen hymynsä oli poissa, hän oli muuttunut umpimieliseksi ja uskonnolliseksi kuten hänen äitinsäkin.
Kaija oli odottamatta langennut korkeista pilvilinnoistaan todellisuuden kuiluihin ja tämä lankeemus oli tehnyt hänet lapsesta vanhaksi. Mutta synnintunto ei ollut voinut tappaa hänen mielikuvitustaan, se oli vain muuttunut pakanallisesta kristilliseksi. Se oli nyt nöyryytetty, muserrettu, johdettu ymmärtämään ihmisten kurjuutta ja etsimään Jumalan valtakunnan iankaikkista rauhaa. Palavan uskon hehkulla hekumoi se nyt Herran Sebaotin taivaallisissa kartanoissa.
Maanpäällinen koreus unhoittui häneltä. Puutarha villiytyi, aidat ratkeilivat ja mellastavat lapsilaumat tekivät partioretkiä aina valkean talon portille saakka. Se ei häirinnyt Kaijaa enää. Hän istui hartauskirjansa ääressä ja rukoili Vapahtajaltaan syntein anteeksi antamusta…
Mutta isännöitsijä suri tytärtään. Kaikki hänen ylpeät tulevaisuuden suunnitelmansa olivat rauenneet tyhjiin, kun tämä ainoa lapsi häneltä vietiin. Ja katkerasti hän päätteli sen olevan äidin perintöä…
Toivo Tikka oli ammatiltaan taide-arvostelija. Ei mikään tuollainen suur-arvostelija, jolla olisi ollut onni olla oikein jonkun erikoisalan tai yhteiskunnallisen arvonimen omistaja ja jonka elämänjuoksu arvokkaasti olisi mutkitellut puhujalavan ja juhlapäivällisten väliä. Ei, kaikkea tuota Toivo Tikka syvästi halveksi. Hän oli todellakin sekä liian ylpeä itsestään että liian varma asiastaan turvautuakseen mihinkään ulkonaisiin todistuskappaleihin. Hän oli hieno ihminen ja sentähden hän olikin vain tuiki pieni pienois-arvostelija, mutta sellaisenaan aivan mallikelpoinen ja virheetön. Ei mikään keskittyminen rajoittanut hänen henkensä vapaata lentoa, ei minkään taiteen petollinen ammattinäppäryys kyennyt salaamaan sisällistä tyhjyyttään hänen aina terävältä silmältään. Tässä synnynnäisessä teräväsilmäisyydessä ei kukaan voinut kilpailla hänen kanssaan, ja sitten oli hänellä vielä lisäksi eräs etu, joka teki hänet kerrassaan voittamattomaksi, peljätyksi ja kunnioitetuksi kautta maan; hänellä oli se, mikä kaikilta muilta julkisen sanan miehiltä puuttui, nimittäin järkähtämätön ja varma maailmankatsomus: syvä vakaumus ihanteen, etenkin taiteellisen ihanteen saavuttamattomuudesta ja yleensä kaiken inhimillisen työn ainaisesta epätäydellisyydestä. Pienin yrityskin siihen suuntaan oli anteeksiantamaton pyhyyden loukkaus. Tätä unohdettua totuutta kuuluuttaakseen oli Toivo Tikka ryhtynyt arvostelijan raskaaseen tehtävään. Hän vältti nimittää sitä ammatiksi, sillä kuten kaikki hienot ihmiset, oli hän olemukseltaan äärettömän ylimysmielinen eikä sietänyt edes puhuttavankaan rahatyöstä. Työ sinään oli jo rikkomus ihannetta vastaan, mutta koska maailman epätäydellinen järjestelmä kaikesta huolimatta pakotti jokaisen näyttelemään jotakin aktiivista osaa, oli hän valinnut itselleen sen, mikä hänen mielestään oli ihmiselle arvokkain: olla ainaisen pahan omantunnon apostoli, ainaisen tyytymättömyyden ja nöyryytyksen pyhä kylvömies itsekylläisten ihmisten joukossa.
Tätä kaikkea ja paljon muuta vielä ajatteli Toivo Tikka eräänä kauniina kevät-iltana Alppilan parvekkeella vedellessään sauhuja hyvästä sikarista hyvän päivällisen jälkeen.
Toivo Tikka ei ollut yksin. Hänen vastapäätään istui hänen maalaisserkkunsa Lauri Korpela, joka säännöllisesti kaksi kertaa vuodessa teki pääkaupunki-matkansa ja silloin aina syötti ja juotti ja puhutti serkkuaan oikein maakarhun kyllästymättömyydellä. Toivo Tikka taaskin käsitti nämä kohtaukset esteettisesti: pieni tallintakainen tuulahdus kutkutti niin suloisesti hänen viisaustieteellistä hermostoaan.
He olivat kumpikin hetkiseksi vaienneet, ja tällä aikaa oli Toivo Tikka jo ehtinyt pitää pienen kriitillisen keskustelun korkeamman järkensä kanssa. Sillä hän ei koskaan unohtanut olevansa arvostelija ja hän tunsi olevansa asemastaan hirvittävän vastuunalainen. Aina käytti hän tämän korkeamman järkensä jarrulaitosta sekä muiden että itsensä suhteen. Ja mihin olisi hän joutunutkaan ilman sitä! Olisi tietysti hairahtunut hyveen polulta ja syössyt niinkuin muutkin turhan taistelun ja tavoittelun toivottomalle kilparadalle. Hän olisi kenties niinkuin muutkin tehnyt huonoja runoja ja näytelmiä, epäkypsiä romaaneja, puolikelpoisia tauluja ja ties herra mitä kaikkea epätäydellistä, ja sitten pudonnut ammutuin siivin alas. Ei, parempi sentään itse ampua! Aina niitä vain putoilee ja kuolee…
Toivo Tikka hymähti itsekseen. Oikeastaan se oli mielihyvän hymähdys. Ei siltä, että hän olisi ollut mikään erittäin pahansisuinen ihminen, hänellä oli ainoastaan tavallista kehittyneempi järjestyksen ja kauneuden tunto: hän ei voinut sietää millään alalla minkäänlaisia nousukkaita. Ja sentähden hän oli syvimmässään sittenkin iloinen, että hänellä oli arvostelijan toimi, tämä sivistyshistoriallinen, julkisen järjestyksen valvojan jalo toimi, joka velvoitti hänet pitämään huolta siitä, ettei kukaan saanut lentää pitemmälle kuin siivet kannattivat.
— Sanoitko sinä jotakin? kysyi maalaisserkku.
— En, en kerrassaan mitään.
— Olin oikeastaan päättänyt valmistaa sinulle yllätyksen, mutta mitäpä niistä lapsellisista salaamisista, jatkoi Lauri Korpela. Voinhan sen nyt hetikin ilmaista sinulle, niin on aihetta jatkaa näitä kemuja. Minulla on ilonaihetta, näes. Minulta ilmestyy novellikokoelma!
Toivo Tikan alahuuli lerpahti puoli tuumaa alemmas. Kaunis ilon-aihe todellakin!
— Ja sentähden olet siis tällä kertaa tullutkin? kysyi hän surkuttelevasti.
— Niinpä niinkin. Eikö ole ollut syytä?
Ja tämän luonnonlapsen kasvot loistivat teeskentelemätöntä riemua.
— Eiköhän olisi ollut viisaampaa olla tulematta, sanoi Toivo Tikka varovasti.
— Miksi niin?
— Mahtaako se olla mitään arvokasta!
— Minulle se on, näetkös. Ja mitä minä muista välitän!
Toivo Tikka tunsi ärsyttyvänsä.
— Ei ole oikeutta olla noin itsekäs, sanoi hän. Jos vähänkin rakastaisit suomalaista taidetta, et kehtaisi pilata sen historiaa ala-arvoisilla tekeleillä. Sitäpaitsi ovat esikoisteokset aina mahdottomia. Minä annan sinulle hyvän neuvon. Pane se kymmeneksi vuodeksi vielä pöytälaatikkoon, silloin huomaat, että nyt olin oikeassa ja kiität minua. Heität sen tuleen etkä enää ajattele mahdottomuuksia.
— Tuota sinun neuvoasi seuratenhan ei kukaan koskaan voisi julkaista mitään.
— Ei, ei. Ei ole tarviskaan. Meillä ei vaan synny mitään neroja, siitä voit olla varma.
— Mutta jos itse uskoo keksineensä jotakin uutta! Minäkin olen vakuutettu, että sanon sellaista, mitä ei koskaan ennen ole sanottu…
— Uutta! Oletko sitten aivan pähkähullu! Ei ole mitään uutta auringon alla. Olet lukenut liian vähän kirjallisuutta. Lopetit opintosi kesken. Sulkeudupas edes viideksi vuodeksi kirjastoon, niin kyllä huomaat, ettet voi sanoa enää mitään uutta.
— No uudella tavalla ainakin! Ja täytyyhän ihmisen saada kulkea porraspuita pitkin, jos mieli kehittyä, ensin tehdä huonompaa voidakseen myöhemmin tehdä parempaa. Siihen minä vaan uskon. Jos en vielä, niin joskus ehkä voin tehdä jotakin oikein hyvää.
Toivo Tikka haukotteli.
— Et voi koskaan kirjoittaa mitään täysipitoista, sanoi hän väsyneesti.
— Mistä sinä tiedät? intoili toinen. Ethän ole nähnyt tätä ensimäistä kirjaanikaan. Mistä tiedät, vaikka se jo olisi hyväkin!
— Minä tiedän. Minulla on kokemusta näissä asioissa. Minun ei tarvitse enää nähdä jokaista erikseen. Mitään ihmeitä ei tapahdu. Jos olet romantikko, joka on kaikesta päättäen luultavaa, niin olet samanlainen kuin kaikki muutkin romantikot: hämärä, mauton, muodoton, ajatukseton; jos olet realisti, olet tietysti karkeasanainen, raaka, arkipäiväinen ja käsityöläismäinen; ja jos olisit vaikka klassikko, jollaisia tosin ei enää synny maailmaan, niin olisit varmaan entisien tapaan yhtä ikävä ja puiseva. Huomaatko nyt, että kaiken totuuden nimessä minun täytyy joka tapauksessa löylyttää sinut oikein perinpohjaisesti julkisessa sanassa, jos vain rohkenet esikoisteoksellasi vaivata yleisöä.
Lauri Korpela nauroi sydämensä pohjasta. Hän luuli ystävänsä laskevan leikkiä.
— On sinulla lystikäs tapa rakastaa taidetta. Mutta kelle tuolla haukkumisellasi luulet iloa tuottavasi! Et kellekään. Siksi sinun hetkesi ovat luetut, ellet paranna itseäsi! Sinähän kuljet kuin Attilan hevonen yli yrttitarhain…
— No niin, ikävät asiat huomiseksi siis, naurahti Toivo Tikka kohottaen lasiaan. — Ei voinut keskustella vakavista asioista tämän raakalaisen kanssa. — Olet niin kokematon, minä annan sinulle anteeksi, lisäsi hän ikäänkuin leikillä. Kyllä vielä viisastut!
Lauri Korpela muhoili hyväntahtoisesti. Hän oli todellakin, vielä sangen kokematon ja viisastumisen tarpeessa. Hän ei tiennyt, että Toivo Tikka oli arvostelija, joka sanan syvimmässä merkityksessä tulkitsi koko kansan tahtoa, sillä hän levitti runsain käsin ihmisten keskuuteen juuri sitä ainoaa iloa, jota he todellakin tarvitsivat ja ymmärsivät — vahingon-iloa.
Kaarina oli eronnut miehestään ilman pienintäkään ulkonaista syytä, ilman kummankaan puolisia uskottomuuksia tai maailmankatsomuksen ristiriitoja, kuten muuten on tavallista tällaisissa tapauksissa. Ja mitä taas rakkauteen tulee, niin piti Kaarina miehestään oikeastaan paljon enemmän hänet jättäessään kuin hänet ottaessaan.
Se oli nimittäin alunpitäen ollut lapsellinen ja kevytmielinen avioliitto, vaikkakin monen mielestä sangen edullinen Kaarinalle, sillä Aarnen, Kaarinan miehen, vapaaherrallinen sukunimi ja rahat olivat epäilemättä hyvin käyttökelpoista tavaraa yhteiskunta-taloudessa jokaiselle, joka niitä vain osasi oikein käyttää. Mutta Kaarina ei ollut osannut.
Kaarina oli liikemiehen tytär Uudeltamaalta. Reppu selässä oli hänen isänsä aikoinaan lähtenyt maailmalle kotitorpastaan, käynyt koulua sen verran, että oli päässyt lukemisen makuun ja sittemmin hankkinut tietonsa ja taitonsa omin päin. Hänellä oli elämänsä ijän ääretön tiedonjano, vankat aivot ja tavaton työkyky. Nuoruudessaan oli hän hankkinut elatuksensa minkä milläkin, vuoroin herrana, vuoroin työmiehenä, vuoroin mekaniikan ja matematiikan kimpussa hikoillen, vuoroin taas tukkitöissä ja uutisrakennuksilla. Myöhemmin hänen elämänsä vakiintui, hän sai haltuunsa pienen sahalaitoksen, perusti oman kauppaliikkeen ja seikkaili sittemmin enää uusilla keksinnöillä, joihin hän tuhlasi rahaa tavattomasti, ja kuoli lopuksi yhtä köyhänä kuin oli alkanutkin. Nämä olivat lyhyesti kerrottuina hänen ulkonaiset vaiheensa.
Tällä itseoppineella miehellä, joka vanhemmuuten oli kuin vaeltava ensyklopedia, oli taikauskoinen kunnioitus tietoa kohtaan, ilo ihmisviisaudesta oli hänen korkein ilonsa. Tosin ei hän myöskään halveksinut aineellista hyvää. Kaarinan kasvin-aikana syötiin ja juotiin hänen kodissaan hyvin. Tai oikeastaan se ei ollut mikään koti sanan varsinaisessa merkityksessä. Kaarinan äiti oli kuollut jo hänen pienenä ollessaan, ja talous oli palvelijoiden käsissä. Mutta hänen mielestään oli kaikki juuri niinkuin ollakin piti. Hän saattoi lymytä omiin soppiinsa milloin tahtoi, ilman että kukaan kysyi häntä. Mutta hänen suurin ilonsa oli sentään istua laajan ruokasalin herkkuja notkuvan pöydän ääressä isänsä vieressä, silloin kun oli vieraita. Sillä ne eivät olleet mitään tavallisia vieraita. Tämä pöytä oli kokouspaikka, jossa vaihteli mitä erilaisin yleisö, ja Kaarinan mielestä koko maailman mahtavin: suurporvareita ja talonpoikia, konemestareita ja pankkiherroja, ulkomaalaisia laivakippareita ja kauppa-asioitsijoita. Rahaa tuli ja meni. Kaarinan isän asema oli siihen aikaan loistavimmillaan ja vaikkakin hän jo oli vanhanpuoleinen, oli hän mieleltään vielä nuori ja elämään kyllästymätön niinkuin kaikki myöhään rikastuneet, joiden nuoruus alkaa vasta rahan mukana. Kaarinan ei siis koskaan tarvinnut kokea puutetta minkäänlaista, hänellä ei ollut lapsuudessaan edes kaukaisinta aavistusta niistä tukalista olosuhteista, joissa hänen isänsä oli saanut kamppailla nuoruusvuotensa. Hän sai kasvaa kuin auringonruusu tämän voimakkaan uutisraivaajan työn turvissa.
Kaarina lähetettiin kouluun Helsinkiin ja sijoitettiin asumaan sivistyneeseen perheeseen. Hänen asiakseen jäi tässä suhteessa korvata kaikki vanhan isänsä laiminlyödyn kasvatuksen puutteet. Ja Kaarina täytti kauniisti isänsä toiveet. Hän oli älykäs, hyvin vastaanottoinen vaikutuksille ja koko hänen olemuksessaan oli kaiken aikaa vaistomainen kurkoitus elämän hienostukseen päin. Pääkaupunkilainen kultuuri meni hänen vereensä nopeasti ja tässä uudessa, ohennetussa ilmakehässä hän puhkesi kuin perho kotelostaan. Puolikasvuisesta maalaispullukasta tuli ennen pitkää sorja, notkeavartaloinen tyttö. Hänen keltaisen-ruskeat silmänsä saivat mantelinmuotoisen kaarroksen ja suupielissä alkoi asustaa suloinen, epämääräinen väreily, joka ilmaisi yht'aikaa uteliaisuutta, lapsellista itsetietoisuutta ja nautinnonhimoa.
Hän oppi myös liikkumaan salongeissa kuin ylhäinen nainen ja ymmärsi varsin hyvin sen sivistyksellisen aste-eron, mikä oli näiden vanhojen helsinkiläisten kotien ja hänen oman kotinsa välillä, jossa kyllä palveltiin tietoa ja taitoa, mutta jossa ei vielä ollut tilaa ainoallekaan korkeamman aistiviljelyksen ilmaukselle. Joku vanha väripainos edusti siellä kuvaamataidetta, gramofoni musiikkia, tietosanakirja kirjallisuutta. Se oli karua ja alkeellista. Mutta isän henkilökohtainen etevämmyys korvasi Kaarinalle monin kertaisesti näiden ulkonaisten muotojen epätäydellisyyden. Hän ei koskaan voinut lakata ihailemasta hänen loppumatonta tiedonjanoaan ja itsehankittua tietorikkauttaan ja hänen jykevää, asiallista, omalla voimallaan käypää aivokoneistoaan. Sellaista ei Kaarinalla enää ollut ja hän tunsi itsensä aina heikoksi ja mitättömäksi tämän suuren, miehekkään alkuvoiman rinnalla.
Kaarina ei enää omasta alotteestaan olisi jaksanut hankkia valoa hengelleen. Hänellä ei ollut mitään halua etsiä totuutta eikä manata elämää kaksintaisteluun. Ponnistus oli hänen luonteelleen vastenmielistä. Hän oli koulujen tyypillinen aikalainen, jäljentävä, ei tuottava, holhottava ja hoidettava, liian laiska itse ottamaan selvää mistään. Hänen harrastuksensa oli korkeintaan personallista, ei koskaan asiallista, nautinnonhimoa, ei hengen kipeää kaipausta. Mutta näillä ominaisuuksilla varustettuna hänestä tuli mallikelpoinen oppilas. Ja kun hän ei ollut vähälahjainen eikä tyhmä, täytyi hänen nykyisen koulukasvatuksen pakosta olla suorastaan etevä. Hänen velttoihin, viisaisiin aivoihinsa sai kuka tahansa mielin määrin piirrellä kuvia ja ajatuksia ja kuka tahansa onkia ne sieltä ulos, joka vain viitsi sen vaivan nähdä. Ja koska opettajat juuri sitä varten olivat olemassa, toimittivat he tämän työn molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Kaarina itse ei tehnyt mitään koko kouluaikanaan. Ja kun tämä mukavuudentila kuitenkin tuotti hänelle mitä parhaimmat arvosanat, antoi se ikäänkuin jonkinlaisen oikeutuksen hänen tahdottomalle olemukselleen, iski itserakkaan ylpeyden hänen tyyneen, väkevään vereensä, ja hän kielsi elämän vaikeudet niinkuin toiset kieltävät Jumalan.
Kun Kaarina tuli ylioppilaaksi, oli itsestään selvää, että hän varakkaana, hyväpäisenä ja lupaavana oppilaana jatkaisi lukujaan. Ajan henki vaati sitä. Kaarinalle itselleen se oli muoti-asia, hänen isänsä taaskin toivoi täten turvaavansa tyttärensä tulevaisuuden, tahtoi kouluuttaa hänet itsensäelättäjäksi. Päähän talletettu omaisuus oli hänen mielestään varmin.
Mutta nyt tuli selvästi näkyviin se keskityksen puute, se yksilöllisen välinpitämättömyyden henki, minkä Kaarina oli saanut koulusta hyvien todistustensa kaupanpäällisiksi. Hänestä oli vallan samantekevää, mille tielle lähteä ja vilpittömällä kuuliaisuudella hän kysyi isänsä tahtoa. Tämä väistyi vaatimattomasti neuvonantajan ja holhoojan virasta. Kaarina, joka oli saanut niin hienon kasvatuksen, tiesi kyllä itse paraiten, mitä piti tehdä. Isällä oli rajaton, ihaileva luottamus tyttäreensä.
Kaarina lähti siis yliopistoon tunnustelemaan itseään ja etsimään jotakin elämäntehtävää.
Hän tanssi aikansa, ei kuitenkaan niin kauan, että olisi ehtinyt siinä vanheta tai viisastua. Elämä oli hänen mielestään vain suurta juhlahumua, ja hänestä oli ihanaa antaa tapausten tahdottomasti kiertyä ympärilleen, kellua kuin kaarnan kuori tuntemattomain tuulten keinuttamalla ulapalla.
Se hengen itserakas velttous, joka kouluoloissa oli merkinnyt laiskuutta, muuttui erotiikan alalla naiselliseksi passiivisuudeksi. Rakkaus oli hänelle samaa kuin tulla rakastetuksi. Hän itse ei tehnyt siinäkään asiassa mitään, tai oikeastaan kaikki hänen tekonsa olivat melkein huomaamattomia, jonkinlaista pehmeää, kissamaista liikehtimistä vain, lekottelua, lepäilyä, epämääräistä päättämättömyyttä, pidättyväisyyttä, juuri sellaista, joka on omiaan saattamaan miehet hulluiksi. Kaarina rakasti ainoastaan itseään ja muodosti juuri senvuoksi ikäänkuin suljetun voimakeskuksen, jota kohti kaikki pyrkivät. Hän eli alinomaisen rakastelun ympäröimänä ja viihtyi siinä kovin hyvin. Kirjoja hän ei avannut nyt enemmän kuin ennenkään, kaikki abstraktinen oli hänelle kauhistus. Ainoastaan elävien ihmisten välityksellä voitiin hänen aivoihinsa johtaa sähköä. Mutta silloin hänen kirkas, taipuisa ajatuskykynsä veikin voiton kaikista muista.
Yhtä vähän kuin hänen järkensä tunnusti mitään vaikeuksia, tunnusti hänen sydämensä minkäänlaisia vaaroja. Pelko oli hänelle luonnotonta. Hänellä oli myötäsyntynyt itsesäilytysvaisto, joka ei koskaan pettänyt. Ja niissä sivistyspiireissä, joissa hän seurusteli ja joissa ei mikään karkeampi väkivaltaisuus tullut kysymykseen, saattoi hän tällä aistillisella välinpitämättömyydellään velloa kauan sievästi ja esteettisesti kaikkien särmien ylitse. Tällaista ylimalkaista keimailua olisi kestänyt vieläkin kauemmin, ellei sattuma olisi antanut asioille ratkaisevaa käännettä.
Kaarina oli aina valinnut ihailijansa itseänsä ylhäisempien joukosta. Se imarteli hänessä jotakin syvää, itsetiedotonta nousukasvaistoa. Sentähden hän myös melkoisella mielihyvällä sieti sen nuoren vapaaherran kosiskelua, josta sittemmin tuli hänen miehensä. Hän nautti yhtä paljon hänen epätoivostaan kuin hänen komeasta ulkomuodostaan. Oli hauskaa nähdä hänet polvillaan maassa, mutta oli myös hauskaa ylvästellä hänen rinnallaan julkisissa tilaisuuksissa. Ja niin he siis kävelivät yhdessä, ajelivat, luistelivat, pelasivat tennistä ja tanssivat. He käyttivät hyväkseen kaikki vuoden- ja vuorokauden ajat, pitelivät toisiaan kädestä kiinni, katsoivat toisiaan silmiin, erosivat ja yhtyivät, suuttuivat ja suutelivat.
Mutta rakastunut parooni oli vielä verrattain nuori ja siitä syystä holhouksen-alainen kuten kaikki parempien perheiden lapset. Hänellä oli periaatteellinen isä ja uskonnollinen äiti, jotka yhteisvoimin valvoivat hänen sielunsa ja ruumiinsa puhtautta. Hänen täytyi joka päivä varmuuden vuoksi tehdä tiliä kaikista vuorokauden kahdestakymmenestäneljästä tunnista, jott'ei hän hetkeksikään pääsisi hairahtamaan oikealta polulta. Tämä toimenpide oli omiaan suuresti vartuttamaan hänen intelligenssiään. Hän oppi jo varhain kulkemaan valheen kengillä ja kehittyi mestariksi perhepetoksen alalla. Yhden ainoan kerran hän ainoastaan kompastui, ei osannut pettää tai petti vain puoleksi. Hän paljasti suhteensa Kaarinaan. Mutta Kaarina ei koskaan päässyt selville siitä, oliko hänen kohtalonsa sillä kertaa määrännyt pelko, typeryys vaiko tahallisesti laskettu juoni.
Näin kertoi Aarne asian Kaarinalle: Hänen myöhäiset kaupunkiretkensä olivat herättäneet kotona pahoja epäluuloja. Pelastaakseen maineensa oli hänen silloin täytynyt ilmoittaa olleensa Kaarinan kanssa ja pelastaakseen Kaarinan maineen oli hänen täytynyt tunnustaa, että he olivat kihloissa. Ja nyt heitä odotettiin perhekutsuille.
Kaarina kuunteli tätä kaikkea kuin satua, oudoksuen, pää täynnä hämäriä mielikuvia. Hän huomasi, miten vanhalle sisällölle äkkiarvaamatta annettiin uudet muodot. Ei hän ollenkaan ollut tiennyt olevansa kihloissa. Mutta nähtävästi hän siis oli. Hän ei myöntänyt eikä kieltänyt. Hän otti tämän tapauksen vastaan yhtä tahdottomasti kuin kaikki entisetkin elämänkokemuksensa. Se oli vielä liian kaukainen, liian ulkopuolinen, jotta se olisi voinut herättää hänet siitä uhkarohkeasta unissakulkijan tilasta, missä hän vaelsi. Se oli vain yksi ihme lisää hänen uteliaille silmilleen. Sillä vieläkään hän ei tunnustanut mitään vaaraksi itselleen: elämä oli ollut hänelle niin helppoa, ettei hänen koskaan vielä ollut tarvinnut vedota tahtoonsa, ei koskaan vielä koetella voimiaan. Hänellä oli siis varaa kaikkeen. Välinpitämättömästi hän antoi ohjata itsensä vapaaherralliseen kotiin, salli työntää itsensä ovesta sisälle ja kaiken lopun tapahtua yhtä automaattisesti.
Kenties ei Kaarina olisi ollut aivan yhtä huoleton, jos hänet olisi kuljetettu morsiamena jollekin vähemmän ylhäiselle ovelle. Mutta nimi-avioliiton taipumus asui Kaarinan veressä kuten vielä nykyään niin monien suomalaisten tyttöjen, joissa on enemmän turhamaisuutta kuin ylpeyttä, enemmän kunnianhimoa kuin itsekunnioitusta. He tahtovat nousta vanhojen ennakkoluulojen avulla, silloin kun he eivät jaksa nousta niiden raunioilta; he luulevat kiinnittävänsä rintaansa loistavan nimen niinkuin korun tai talismaanin, mutta yhtä useasti siitä tulee tulirauta, joka syö häpeänmerkin heidän sydämeensä, he luulevat astuvansa tanssisalonkiin, mutta astuvat yhtä useasti taistelutantereelle.
Näin kävi ainakin Kaarinan. Ja vasta tämä odottamaton yllätys herätti nukkuvat voimat hänen sielussaan, vasta tämä taistelu kävi hänelle niin hengenvaaralliseksi, että hänen pakostakin täytyi ryhtyä itsepuolustukseen.
Pahat enteet tuntuivat jo heti uuden liiton kynnyksellä. Kaarinan isän käynti vapaaherrallisessa sukulaisperheessä aiheutti ensimäiset ristiriidat. Tietämättään hän tunkeutui kuin kiila uuden ja vanhan heimon väliin ja pakotti Kaarinan tunnustamaan jompaakumpaa.
Kaarina oli aina kotonaan tottunut näkemään isänsä korkeana ja komeana, varmana ja viisaana, mutta tässä uudessa, tuiki oudossa ja liika hienossa ympäristössä hän vaikutti kömpelöltä ja avuttomalta. Frakkipuku, jonka hän Kaarinan tahdosta oli hankkinut, oli suoranainen tyylirikos hänen yllään. Hän oli siinä naurettava. Hän oli liian yksinäisen ja omituisen, liian itsensä näköinen sopiakseen kaikkiin niihin sovinnaisiin kaavoihin, joihin korkeat empiirituolit ja käyrät aatelisnenät olisivat velvoittaneet. Hänellä ei ollut koskaan ollut aikaa eikä tilaisuutta hienojen seuratapojen hoitelemiseen. Tämä käynti oli ensimäinen varsinainen muodollisuus hänen elämässään ja se epäonnistui täydellisesti. Siitä tuli sarja surkeita, epätoivoisia kompastuksia. Kaikilla hänen hyväätarkoittavilla ponnistuksillaan oli vallan päinvastainen vaikutus. Jo hänen tulonsa oli vähällä muodostua skandaaliksi. Hän tuli ensinnäkin, kuten maalaisten on tapana, tuomisien kanssa, jotka Kaarina häpeissään ja liikutettuna kiiruhti kätkemään huoneensa nurkkaan. Päivällisillä hän käytteli veistä ja kahvelia taitamattomasti ja silloin nuori vapaaherra kiinnitti siihen pitkän ja merkitsevän katseen. Kahvia juodessa hän kohteliaisuudesta isäntäväkeään kohtaan yritti puhua ruotsia, jota hän äänsi yhtä virheellisesti kuin aatelisperhe suomea. Se oli kansallinen kuolemansynti tässä vastaperustetussa fennomaanitaloudessa ja vanha vapaaherra, periaatteen mies, osoitti mieltään uhkaavalla vaikenemisella. Ja poislähtiessään vihdoin hän kaikessa viattomuudessaan pyysi perhettä illaksi vastavierailulle hotelliin, jossa hän asui. Silloin oli vuoro uskovaisen vapaaherrattaren kauhistua, hän päästi suustaan kimeän parkaisun ja piti sitten Kaarinan isälle pitkän, yli-olkaisen puheen nykyaikaisen elämän turmeluksesta…
Ei ainoakaan ilme, ei ainoakaan äänen paino tai nenän nyrpistys jäänyt huomaamatta Kaarinalta tässä ristiriitaisessa yhdistysjuhlassa. Koko hänen hermostonsa oli äkkiä käynyt murhaavan sähköiseksi. Hänen sydämensä lekotti kurkussa, mutta hänen silmänsä oli terävä kuin kyyn, ja hän oli tukehtua tuskasta ja raivosta.
Hän syytti verisesti itseään kaikesta. Siitä, että hän oli houkutellut isänsä tähän kiusalliseen tilaisuuteen, asettanut hänet tähän väärään valoon, ja siitä, että hän itse oli ottanut tämän valheellisen ja luonnonvastaisen askeleen. Nyt hän sen tiesi. Yhdessä hetkessä oli hänelle selvinnyt kaikki. Hänen silmänsä olivat avautuneet ja hän huomasi seisovansa ammottavan kuilun partaalla. Ensimäisen kerran elämässään hän tunsi, että hänen täytyi olla ainoastaan itsensä näköinen eikä kenenkään muun. Kaikki kauniit muodot, joita hän tähän asti oli matkinut, kaikki hienot suhteet, joita hän oli tavoitellut raukesivat äkkiä kuonaksi hänen silmissään. Ja nuo ihmiset, joihin hän oli liittoutunut, tuntuivat äkkiä ventovierailta ja vihamielisiltä. Hän oli loukannut omaa rotuaan, omaa kunniaansa heittäytyessään heidän armoilleen. Ylitsepääsemätön juopa oli heidän välillään. Kaarina kuului kansaan. Ja se kansanrakkaus, jota nuo ihmiset harjoittivat, oli solvaisevaa, petollista. "Talonpoika" oli heistä kyllä kaunis. Hän oli siedettävä, suosittava, liikuttava siinä voimiensa liikkumattomuudessa, siinä turpeen kahlitsemassa syrjäisyydessään, missä hän eli. Hänet saatettiin siitä niin helposti siirtää kansatieteelliseen museoon! Mutta kansa, joka alkoi liikahdella, joka alkoi itse ajatella, tahtoa, toimia, joka irroittui tästä pyhästä talonpoikaisesta perikuvastaan, rakentuen uusiksi säädyiksi, itsenäisiksi sivistystekijöiksi, se oli heistä tarkoitukseton, ruma ja roskainen, sentähden, että se merkitsi keskeneräistä työtä, jota parhaillaan tehtiin. Ja sentähden he pohjaltaan halveksivat Kaarinan isää ja niinmuodoin myös häntä itseään.
Näitä kaikkia ajatteli Kaarina saattaessaan isäänsä asemalle. Katumus, häpeä, hellyys ja tuska puristivat hänen sydäntään. Hänestä tuntui kuin olisi hän kieltänyt isänsä, kavaltanut hänet vihollisille. Ensimäistä kertaa näki hän senkin, että isä oli vanha ja yksinäinen, että hänen olemassa-olonsa oli uhattu, vaikea ja vaaran-alainen. Ei vielä koskaan ollut hän tuntenut sellaista yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, sellaista rajatonta hellyyttä häntä kohtaan. Hänen teki mieli langeta hänen kaulaansa, pyytää anteeksi, itkeä ulos sielunhätänsä, kietoa hänet ikuisen rakkauden tunnustuksilla…
Mutta Kaarina hillitsi väkivaltaiset mielenliikkeensä. Ja kumpikaan ei sanonut mitään.
Mutta taistelu ei loppunut tähän. Tästä se vasta alkoi. Kauan levänneen tarmon pyörä oli kerran lähtenyt liikkeelle ja elämä oli sittemmin vain joka hetki herääväin voimien kasvavaa jännitystä. Loukattu talonpoikasveri, jota Kaarina tähän asti oli koettanut painaa alas ja salata, nousi nyt ylpeänä ja raskaana hänen päähänsä. Itsesäilytysvaisto, joka tähän asti oli ollut passiivista mukautumiskykyä, ilmeni nyt passiivisena vastarintana. Ainaisella pimeällä epäluulollaan ja jäykkäniskaisuudellaan loukkasi hän uusia sukulaisia. Hän tunsi, että hän vihasi heitä.
Tämä viha, joka ulottui hänen mieheensäkin, ei ollut mitään personallista, yksilöistä riippuvaa, se tuli jostakin kaukaa, alhaalta, syvyyksistä, kumeana ja kaikkivoipaisena. Se tunki juurensa kauas hämäriin pohjakerrostumiin, jotka jo ammoin olivat silmiltä kätkeytyneet, mutta jotka vielä heittivät kuvaisensa pinnalle. Se oli esi-isien taistelua lapsenlapsissa, joiden äänen väri, kasvojen juonteet, vaistot ja tunteet yhä vielä atavistisesti toistivat entisiä sieluntiloja. Ja kun Kaarina kerran oli kallistanut korvansa tälle veren äänelle, ei se antanut hänelle enää rauhaa, se teki hänet tunteettomaksi yksilöiden tuskille, vieraaksi oman itsensä onnelle ja onnettomuudelle, se painoi hänen sydämellään kuin suuri loukattu siveydenkäsky: hänellä ei ollut lupaa liittoutua viholliseen.
Tämä tunne teki hänet jokapäiväisessä elämässään jöröksi ja mahdottomaksi. Hän kieltäytyi kaikesta seurustelusta uuden sukunsa kanssa, joka vanhaan hyvään tapaan oli käsittänyt Kaarinan perheensä jäseneksi ja sellaisena velvoitetuksi ylläpitämään myöskin suvun kauniita perintätapoja. Mutta pienimmästäkin lähentymisestä hän jo murahti, pieninkin ystävällisyyden-osoitus oli hänelle loukkaus. Ja kun ei hän uudessa kodissaan saanut järjestää kaikkea aivan häiritsemättömän yksin, hän luopui kerrassaan kaikesta, hän ei pannut tikkua ristiin, vaan istui vain nyreänä nurkassa ja murjotti. Anoppi luuli häntä tyhmäksi ja epäkäytännölliseksi ja hääräsi siellä sitä enemmän. Välinpitämättömänä antoi Kaarina kaiken tapahtua, se ei ollut hänen kotinsa tämä asunto, se oli vankila, piinahuone, se kammotti häntä. Hän koetti olla sieltä poissa niin paljon kuin suinkin, hän alkoi käydä kokouksissa, luennoilla, kirjastoissa. Periaatteelliset kysymykset, joiden ohi hän tähän asti oli käynyt ummessa silmin, alkoivat askarruttaa hänen mieltään yhä enemmän ja enemmän. Hänen ajatuksensa teki kuumeisesti työtä, etsi omia uria, pyrki täyttämään sitä tyhjyyttä, minkä hänen leikittelevä nuoruutensa oli jättänyt hänen aivoihinsa. Hän oppi ymmärtämään yhteiskunnallisia ilmiöitä, puolueita, aatteita, sitä taistelua vapautuvan inhimillisyyden puolesta, jota kaikkialla hänen ympärillään käytiin. Ja hän etsi itselleen työtä kaupungilta, jotta hänen ei vain tarvitsisi olla kotona, jossa hän ei tiennyt, millä täyttää aikansa, ja täytti sen siksi pahoilla ajatuksilla. Hän tunsi, että jos hän kerrankin siellä kohoaisi täyteen mittaansa, luhistuisi heti sen valheellinen perustus. Ja hän pelkäsi…
Vanha vapaaherratar ei ollut laisinkaan tyytyväinen tähän miniänsä uuteen järjestelyyn ja hän antoi siitä hänelle hyvinkin selviä viittauksia: Tehdä työtä ulkopuolella kodin, kun ei ole siihen kerran pakotettu! Se oli sitä uudenaikaisen emansipatsionin hirveää villitystä. Naisen paikka oli kodissa. Siellä oli kyllä työtä sille, joka vain piti velvollisuuksistaan huolen, kodin koristuksena, kodin ilona ja valona, puolisona jaäitinä… Tälle viimeiselle sanalle antoi vapaaherratar aivan erikoisen painon, joka nostatti vihan lieskat Kaarinan poskille. Hänenkö olisi pitänyt vielä lisäksi tehdä vapaaherrallisia lapsia! Hän olisi voinut tappaa lapsen, jonka ainoakaan piirre olisi muistuttanut tuota vihattua rotua. Veren ääni kielsi häntä sekaantumasta viholliseen.
Se kielsi häntä myös syömästä vihollisen leipää. Hänen oli mahdotonta elää heidän armoillaan. Jos se raha, mitä heidän kodissaan liikutettiin, olisi ollut edes Aarnen omaa ansaitsemaa, olisi heidän välinen sovittelunsa ollut heidän yksityinen asiansa. Mutta Aarne eli vanhempiensa varassa. Hänen sukunsa oli rikasta ja kulunutta ja työnteko, johon ei enää ollut ulkonaista eikä sisällistä pakkoa, siis jotenkin sovinnaista. Hänellä oli näennäinen virka, jota hänen ei tarvinnut hoitaa. Työ ei sopinut ollenkaan hänen ihmistyypilleen. Yksin sen ajatuskin jo rumensi häntä. Sen edessä oli hän heti ikävä, ärtyisä, heikko, sairas, saamaton ja lahjaton. Mutta tyhjäntoimittajana hän oli komea, rohkea, henkevä ja hyvä, paras ja hauskin ihminen maailmassa. Hän osasi tosiaan tuon vaikean taidon olla laiska, nim. täyttää aikansa huomaamattomasti miellyttävillä turhanpäiväisyyksillä, vaikuttamatta silti koskaan arkipäiväiseltä. Hän oli mitä onnistunein seura-ihminen, harmiton tuhlariluonne, jonka suurin onni oli antaa elämän luisua käsistään. Sellainen hän oli silloinkin, kun Kaarina häneen tutustui ja sellainen oli Kaarina silloin itsekin ollut likipitäin. Ei hän silloin suinkaan kärsinyt laiskuudesta, päinvastoin. Mutta nyt tunsi hän maan polttavan allaan. Tämä uusi lepokoti hermostutti häntä ja Aarnen kaikkia säestävä tapa vaivasi häntä. He koettivat kyllä kumpikin kaikista perheristiriitaisuuksista huolimatta olla yhä edelleen mahdollisimman hienotunteisia ja kohteliaita toisilleen. Kaarina ei tahtonut suuttua Aarnelle. Hehän olivat kokonaan eri ihmisiä. Aarnella saattoi olla lupa olla veltto, Kaarinalla ei. Hän tunsi olevansa pantu rajavartiaksi, jonka täytyi kestää vielä tuhanten puolesta. Mutta tämä ympäristö kulutti häntä liiaksi. Hän oli siinä kytketty ainaiseen loiskasvin tilaan ja siitä johtuvaan katkeruuteen, hedelmättömyyteen, toimettomuuteen, ja hänessä alkoi vuosien mukana kyteä voimakas halu päästä vapaaksi.
Eräs odottamaton tapaus tuli väliin, joka suuresti kiirehti asioiden kulkua. Kaarinan isä kuoli.
Sitä ennen oli kautta koko Suomen tuntuva rahapula jo lakaissut pois hänen pienen liikkeensä. Hän vetäytyi silloin yksinäisyyteen kuin metsänpeto luolaansa, katosi elämän näyttämöltä yhtä huomaamattomasti kuin oli sinne tullutkin. Kaarinalla ei ollut käsitystäkään niistä epäinhimillisen tylyistä laeista, jotka liikemaailmassa määräävät ihmiskohtaloista. Hän tiesi vain, että isä oli luovuttanut liikkeensä muille ja muuttanut toiselle paikkakunnalle. Isä ei selitellyt ja Kaarina ei urkkinut. Tämä oli heidän vanha suhteensa. Viime aikoina oli sitäpaitsi Kaarinalla ollut niin paljon tekemistä omien huoliensa kanssa, ettei hän muuta ollut muistanutkaan. Isä oli hänelle jo kauan aikaa ollut vain enää eräs aate toisten joukossa, suurin kyllä, mutta sittenkin vain eräs aineeton aate, joka antoi tukea hänen uudelle maailmankatsomukselleen, mutta ei tullut häntä personallisesti lähelle.
Aivan viimeisellä hetkellä sai hän tiedon isänsä sairaudesta. Ja vasta hänen kuolinvuoteensa ääressä paljastui Kaarinalle kasvoista kasvoihin koko elämän vakavuus, elämän murhe, joka on suurempi kuin kaikki muu.
Särkyvin sydämin hän astui isänsä kuolinhuoneeseen. Se oli pieni komero rapistuneen talon pihan perällä ja kaikesta päättäen köyhälistön hallussa. Pöydällä kyti kurja käsilamppu. Joitakin metallilevyjä ja ruuveja, pari kirjaa ja paperiarkkia levällään, siinä kuolevan koko omaisuus. Hän oli vielä viimeisillään yrittänyt saada, valmiiksi jotakin keksintöä, josta hän toivoi saavansa patentin ja rahaa. Se oli ollut hänen viimeinen oljenkortensa. Kaikki, mitä Kaarina näki ympärillään, todisti puutetta, kurjuutta, suorastaan nälkää…
Kaarinalla ei ollut tästä kaikesta ollut aavistustakaan. Isä ei ollut tahtonut murhettaa tytärtään omilla huolillaan.
Älyttömällä tuskalla tuijotti Kaarina isäänsä, joka sammui siinä hänen silmiensä edessä ilman lääkärin apua, ilman hoitoa, kaiken puutteessa niinkuin kurjin kerjäläinen. Hän seisoi siinä avuttomana, murtuneena, tyhjin käsin, sillä ylpeydessään hän ei ollut kotoa lähtiessään huolinut mieheltään matka-apua.
Hänen ajatuksensa hämärtyi, se kieltäytyi käsittämästä tätä ihmiskohtaloiden hirvittävää vaihtelevaisuutta. Oliko hän siis nähnyt unta? Oliko tämä riutuva, hyljätty mies todellakin se sama, jonka hän viimeksi vielä oli nähnyt käskijäpaikalla elämän hyörinän, elämän runsauden keskellä? Missä olivat nyt kaikki ne moninaiset muodot, jotka hän henkensä voimalla niin monta vuotta oli pitänyt koossa? Kaikki rauennutta, kaikki poispuhallettua! Turhaan olivat nuo aivot siis liekehtineet, turhaan nuo rautahermot tehneet työtä. Ei mitään jälkeä siitä näkynyt. Kaarina itse oli ainoa näkyväinen tulos tuosta inhimillisestä voimayhtymästä, joka jälleen hajosi. Kaarina oli saanut nousta ihanille ilmoille noilta väkeviltä hartioilta, jotka jälleen väsähtäen painuivat multaan. Turhaanko ne olivat hänetkin nostaneet?
Kaiken yötä istui Kaarina näissä ajatuksissa isänsä vuoteen ääressä hypnoottisesti tuijottaen häneen. Taas tunsi hän sen saman suuren keskinäisen yhteenkuuluvaisuuden tunteen kuin kerran saattaessaan isäänsä Helsingin asemalle, mutta tällä kertaa vieläkin äärettömämpänä. Mystillinen voimavirta kulki yön hiljaisuudessa kuolevan ja elävän välillä. Isä makasi äänettömänä tapaillen kosmillisella, kaukaisella katseella Kaarinaa. Hän ei sanonut mitään, mutta Kaarina kuuli selvästi hänen äänensä, joka sanoi: "Sinunon otettava käsiisi laukeavat langat,sinunon oltava sitä, mitä minä en enää jaksa, elämänkeskus, voimienkeskus…" Kaarinasta yksin riippui, tahtoiko hän heittää hukkaan isänsä työn vaiko pelastaa…
Yön hetket kuluivat. Sairas heikontui. Ja Kaarina tunsi selvästi, miten voima, joka kuolevasta vähitellen luopui, virtasi häneen, miten ihme tapahtui, miten toisen henki siirtyi toiseen ja sen kera elämän murhe ja edesvastuu…
Sen jälkeen ei Kaarina enää palannut miehensä kotiin.
Hän peri isältään henkivakuutuksen, joka oli tarpeeksi suuri takaamaan hänelle joksikin vuodeksi huolettoman toimeentulon. Ja hän päätti tällä aikaa valmistua johonkin hyödylliseen työhön, itsensä elättäjäksi, niinkuin isä oli toivonut. Nyt kun hän oli kuollut, hallitsi hänen näkymätön tahtonsa Kaarinaa voimakkaammin kuin milloinkaan ennen. Erohetken lumous jatkui yhä. Isä ikäänkuin haudasta pitäen vielä joka hetki kahden käden nosti häntä ylöspäin, varoitti hukkumasta, velvoitti vakavaan elämäntaisteluun.
Ja Kaarinasta tuli vakava. Hänen luonteensa muuttui ääriviivoiltaan täsmälliseksi, hänen tahtonsa määrästään tietoiseksi kantaen kenties liiankin ankarasti edesvastuuta inhimillisestä olemassaolostaan.
Kaikki viha ja katkeruus oli aikoja sitten karkonnut hänen sydämestään. Avioliiton aikainen hermojen kapina oli ollut ainoastaan itsesäilytysvaistoa, se oli ollut hänen terveen luontonsa vastalause hengenvaarallista ympäristöä vastaan. Mutta mikäli luonnottomat kahleet irtautuivat, sikäli palasi jälleen rauha ja ihmisrakkaus hänen sieluunsa. Murheen ja lempeyden sekaisilla tunteilla muisteli hän muinaisuuttaan. Sen keveä ja kullankimmeltävä ilmakehä ei ollut häntä varten. Hän ei kuulunut ansarikukkiin; se jykevä aines, jonka Kaarina oli saanut perinnöksi, velvoitti hänet kestämään työtä ja taistelua. Hän ei edes kadehtinut niitä, jotka helpommalla pääsivät. Työ itsessään ei ollut mikään hyve tai mittapuu ihmisiä arvosteltaessa, sen hän ymmärsi. Toiset syntyivät valmiina tähän maailmaan, toiset keskentekoisina. Toisilla oli työtä, toisilla ei. Vika ei ollut ihmisissä, vaan ihmisten sopimattomissa yhdistelyissä.
Kaarina suoritti näytteet ammattikelpoisuudestaan ja alistui nurkumatta yhteiskunnallisten tehtäväin aisoihin.
Hänen elämänsä ei sittemmin suinkaan aina ollut helppoa. Siinä oli useasti raskaita ja karuja taipaleita. Mutta kaikki ulkonaiset vaikeudet, leipätyönkin rasittava orjuus, olivat hänestä keveitä, kun hän vertasi niitä siihen murtavaan hätään, jonka sisällinen syytös, häpeä ja valapattoisuus entisen avioliiton aikana olivat hänelle tuottaneet. Hän ei ollut ehkä nytkään onnellisempi, mutta hänellä oli hyvän omantunnon rauha.
Monasti hän yritti väsyä. Mutta silloin hänen ei tarvinnut muuta kuin taas kuulostaa sen suuren, salaperäisen valtimon tykintää, joka tullen jostakin kaukaa, sukupolvien takaa, tuhanten tuntemattomien sydänten viestiä kantaen, par'aikaa löi hänen omassa povessaan. Ja jälleen elpyivät hänen väsyneet voimansa, jälleen tunsi hän tuon kummallisen tunteen, että oli suurta olla pieni elävä pisara sen ikuisessa virrassa. Hän ei ollut yksin, hänellä oli veren ääni puolellaan.
Mitä se oli? Mitä oli isänmaanrakkaus, mitä kansallisuus-tunnon ja rotu-yhteyden kaikkivaltias vaisto? Ääretön voima se ainakin oli. Eikä Kaarina kenties koskaan olisi tullut sitä voimaa tuntemaan, ellei hän kerran olisi rikkonut sitä vastaan.