The Project Gutenberg eBook ofNousukkaita: LuonnekuviaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Nousukkaita: LuonnekuviaAuthor: L. OnervaRelease date: April 20, 2017 [eBook #54582]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NOUSUKKAITA: LUONNEKUVIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Nousukkaita: LuonnekuviaAuthor: L. OnervaRelease date: April 20, 2017 [eBook #54582]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
Title: Nousukkaita: Luonnekuvia
Author: L. Onerva
Author: L. Onerva
Release date: April 20, 2017 [eBook #54582]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NOUSUKKAITA: LUONNEKUVIA ***
E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
Luonnekuvia
Kirj.
Helsingissä, Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö, 1911.
Pentti Korjus.Raina.Marja Havu.Neljä ihmistä.Väsymystä.Naamiaiset.Satu.Kaija.Arvostelija.Veren ääni.
Ovikello soi kiivaasti monta kertaa.
Pentti Korjus kuunteli sitä kiusaantuneesti. Hän katsahti kelloon ja painautui takaisin vuoteelleen. Oli jo puolipäivän aika ja Pentti oli maannut valveilla aikaisesta aamusta alkaen. Ei tehnyt mieli nousta, ei voinut nukkua. Hän ajatteli, ajatteli päänsä ympäri lukemattomaan kertaan, mutta ei keksinyt mitään pelastuksen mahdollisuutta. Hänen avuttomat aivonsa kehräsivät epätoivon vimmalla, mutta turhaan: järki jätti hänet pulaan, tiet olivat ummessa joka suuntaan, elämä kaikkialla vastassa kuin korkea vankimuuri. Nyt oli hän siis vihdoin tullut rajalle, jollaista hän ei koskaan äärettömässä rajattomuuden kaipuussaan ollut tunnustanut itselleen olevaksi, nyt oli hän voitettu. Maailma oli äkkiä käynyt niin ahtaaksi, ettei siinä enää ollut tilaa hänelle.
Pentti Korjus ummisti silmänsä koettaen olla ajattelematta mitään. Paras oli lepuuttaa hermojaan. Saattoihan vielä joku onnellinen sattuma tulla avuksi. Täytyi tyyntyä. Mutta mielikuvat eivät antaneet rauhaa. Monenlaiset näyt läikehtivät hänen silmänsä pimeässä sisäkalvossa, ne vaeltelivat värillisinä sekuntinopeina varjoleikkeinä ohitse, ne toivat hänen eteensä kauan sitten kalvenneita muistoja, herättivät eloon lapsuuden-aikaisia tapahtumia, ammoin nurmen alle nukahtaneita vainajia. Kaikki hänen elämänsä kirjavat vaiheet vuorottelivat hänen mielessään milloin valuen aivojen läpi pitkänä yhtämittaisena virtana, milloin irrallisina, syttyen ja sammuen, liittyen ja särkyen hämäräin, käsittämättömien lakien mukaan, unen ja todellisuuden rajamailla.
Taas soi kello. Tällä kertaa harvaan, vakavasti, juhlallisesti.
Pentti hypähti istualleen. Tuskan hiki kihoili hänen otsaltaan. Ihmiset olivat aivan hulluja tänään! Kuka mahtoi se taaskin olla ja mitä tahtoa? Kenties joku, jonka nimi oli tänä päivänä lankeavissa vekseleissä! Mitä vielä! Huomiseen säästyi skandaali joka tapauksessa. Ja kaikki saattoi muuttua vielä. Tässä mielentilassa hänen ainakin oli mahdoton avata, se olisi ollut oman itsensä kavaltamista, oman itsensä kavaltajaksi tunnustamista. Ei ennenkuin viimeisellä hetkellä! Ei koskaan voinut toki liiaksi viivyttää omaa perikatoaan. Hyvä jumala, eikö siis todellakaan ollut enää mitään tietä ulos tästä umpikujasta!
Hermostuneesti alkoi Pentti kävellä edestakaisin huoneessaan ja koko hänen ruumiinsa vapisi niinkuin vilutaudissa. Vihdoin hän raukeana vaipui tuolille kirjoituspöytänsä ääreen ja vaistomaisesti tarttui hän vapisevin sormin levällään olevaan osotekalenteriin.
Nimiä, nimiä, nimiä!
Ne tanssivat hänen edessään älyttömästi, armottoman pilkallisesti, tutut ja tuntemattomat. Apua ei tullut sieltä, selaileminen oli turhaa, sen tiesi Pentti vallan hyvin. Sillä siinä hillittömässä kiihotustilassa, missä hän viime päivät oli elänyt, oli hän jo yrittänyt kaikkia mahdollisia ja mahdottomia keinoja, sellaisiakin, jotka olivat lähellä rikoslakia. Hän oli käynyt päässään läpi kaikki keinottelut, huijaukset, onnenpotkaukset, hän oli pantannut toisen omaa, verottanut vilpillisesti virallisia rahastoja, lainannut naisilta… Pitemmälle hän ei voinut mennä. Hänen voimansa ja kykynsä olivat tässä suhteessa tyystin loppuun kulutetut.
Huomenna siis tapahtui tuo lopullinen kumoonpurjehdus. Jo kauan oli hän sen tuntenut tulevaksi, aikoja sitten lukenut sen elämänsä ennustähdistä. Tapahtui vain se, minkä täytyi tapahtua, jota ei voinut estää. Turhaan pinnisti hän vastaan. Ääretön hervottomuus tuntui lamauttavan hänen aivojaan. Ne toimivat kuin horroksissa, epäyksilöllisellä välinpitämättömyydellä.
Huomenna siis… 14000 markkaa… Siirtyivät pois joiltakin… Mitä se liikutti häntä! Ne joutuivat sen sijaan joillekin toisille… Kenelle, se oli yhdentekevää, kun ne kuitenkaan eivät enää koskaan voineet joutua hänelle… Hänen elämänsä oli lopussa… Mutta ne olivat kaikki kerran sentään kulkeneet hänen käsiensä kautta, hän oli sentään elänyt, elänyt 14000:n markan edestä, ostanut nuorella ijällään elämää 14000:lla markalla! Kuinka moni sai sitäkään! Oikeastaan hänen siis tuli pitää itseään onnellisena…
"Kaikki loppuu aikanaan", mutisi Pentti puoliääneen ja naurahti samassa omalle äänelleen, joka toimi ikäänkuin itsetiedottomasti, ilman isäntää. Mistä tulikin tuo vanha virrensäe hänen huulilleen?
Pentti istahti vuoteensa laidalle ja hänen katseensa harhaili hajamielisesti pitkin lattiaa. Hän huomasi olevansa sukkasillaan. Vanhat, punaraitaiset villasukat! Miten ne olivat ilmehikkään näköiset! Hän jäi tuijottamaan niihin. Jokainen esine eli tänään omaa, salaperäistä elämäänsä. Kaikki herätti hänessä mielikuvia, yksin sukatkin. Ne olivat mummun kutomat. Pitkään aikaan ei hän ollut muistanut mummuvainajaansa. Nyt näki hän ilmi-elävänä mummun edessään. Kyyssyselkäisenä hän mennä köpitteli itsekseen pihamaalla tai istui tuvan nurkassa keinutellen ruumistaan ja hyräillen samassa tahdissa jotakin virrenvärssyä vanhanaikaisella, venyvällä kirkko-nuotilla, jonka kansa oli luonut omiksi tarpeikseen jo kauan ennen urkujen aikakautta. Vanhemmuuten hän aina huokaili ja Pentin koulupoikavuosina hän ei lakannut surkuttelemasta nykyajan kansaa. Alati hän hoki: "Onko nyt pakko noin päätään vaivata, pääseehän sitä hautaan vähemmälläkin. Jumala vielä pään sekoittaa. Ei ole hyvä tutkia Luojan töitä. Jos vielä ylpeyden henki saa vallan. Ei Herra anna itseään pilkata. Käy vielä niinkuin vaarillesi. Sekin eli jumalatonta elämää, kiroili ja joi viinaa, mutta kuolikin haasian alle".
Mummu itse kuoli rauhallisella kuolemalla ja vähää ennen lahjoitti hän Pentille kaksi tusinaa harmaita sukkia, jotka hän hämärtyvin silmin pirtin sopessa oli kutonut. Miksi oli hän tehnyt niin? Miksi tekivät ylipäänsä ihmiset mitään? Itsensä vaiko toisten vuoksi, vapaasta tahdostaan vaiko pakosta? Miksi oli mummu kutonut hänelle nuo sukat? Olisihan hänkin ehtinyt hautaan vähemmällä.
Pentti muisti kovin selvästi, mitä hän sanoi, kun hän kurttuisilla, vapisevilla käsillään kantoi sukkanyytin, ainoan perintönsä, Pentin huoneeseen: "Jotta jäisi jotakin mummun muistoa, jotta Pentti muistaisi, että nuo ovat sen vanhan kurppanan kutomat, silloin kun mummua ei enää ole"…
Mitä oli noiden sanojen takana? Eikö niissä värissyt kuolemattomuuden kaipuu, joka kulki kokonaan toista uomaa kuin virsikirjan ja postillan? Tarve painaa leimansa tähän maailmaan, pidentää elämäänsä edes muistolla. Ja niin vaatimattomassa muodossa! Joitakin pareja harmaita sukkia ainoastaan. Mummu parka, hänellä ei ollut varaa pysyvämpään ikuisuuteen! Miten pieni se oli hänen kohdaltaan, miten lyhyt ja rajoitettu! Se mureni vanhojen harmaiden sukkien kera, kuoli par'aikaa yksinäisen nuorukaisen kiittämättömissä aivoissa, sittenkin luultavasti ainoat koko maailmassa, jotka vielä säilyttivät hämärän kuvan vanhasta talonpoikaisvaimosta.
Pentti itse oli kerran unelmoinut paljon kunnianhimoisempia unelmia omasta kuolemattomuudestaan. Siksi oli hän ponnistautunut erämaan povesta ilmoille, tullut laajemmille ja aurinkoisemmille kilpatanterille. Hänen oli onnistunut piirtää nimensä muutamien kymmenien ihmisten tietoisuuteen, siinä kaikki, ei mihinkään muuhun. Heidän kerallaan katoaisi hänenkin nimensä ja elämänsä tietymättömiin, katoaisi hyvin pian. Pentti tunsi sen varmasti, varmemmin nyt kuin koskaan ennen. Ei mitkään voimanponnistukset kyenneet takaamaan hänelle, talonpojan pojalle, sitä sopusointuista siipien kantavuutta, joka tuli sivistyneenä syntyneen osaksi. Hänen ihmistyyppinsä oli epätäydellinen, ylimenoilmiö, traagillinen, mutta ei kaunis, alunpitäen perikatoon tuomittu, pitkospuuksi Suomen suuressa suossa. Hänenkin täytyi vielä alistua vaarinsa kohtaloon: juoda viinaa ja kuolla haasian alle.
* * * * *
Pentti ei ollut tuhma. Hän oli aina nähnyt selvästi itseensä, hän näki kyllä hyvin sen turmion siemenen, mikä hänen sielussaan iti. Mutta hän ei voinut kitkeä sitä pois, se oli jo syntymässä kylvetty. Hänessä asui metsä-ihmisen rajattomuuden kaipuu. Hän oli kyllästymätön, hän ei koskaan saanut tarpeekseen. Aistien vaatimus ei ollut hänelle mitään suloista hekumaa, nauttiminen ei ollut nautiskelemista, se oli kipeää, kuluttavaa himoa, josta hän tahtoi päästä, mutta josta hän ei päässyt ennenkuin oli saanut tyhjentää maljan sakkaan saakka. Hänen täytyi juoda siksi, että hän kaatui, syödä siksi, kunnes ruumis kieltäytyi enempää vastaanottamasta, rakastaa yltiöpäisesti ja älyttömästi, kunnes yökötys, ihmis-inho ja itsehalveksinta vihdoin lannisti hurjistuneen luonnon.
Se, mikä muille oli leikittelyä, oli Pentille luonnonpakkoa. Hän oli nälkämaiden lapsi. Esi-isien kohmettuneet vietit ja vaistot olivat äkkiä tässä ensimäisessä kultuurin koskettamassa raakamaassa heränneet väkivaltaiseen elämään. Hänellä oli niiden kirvelevä nälkä perintönä. Hän ei voinut mennä välinpitämättömänä ainoankaan ruokapöydän tai juomapaikan, ei ainoankaan naisen ohitse. Vuosisatoja alaspainetut nautinnon-idut puhkaisivat esiin pyyteitä, joita ei yksi elämä jaksanut tyydyttää. Ensimäisen auringonpaisteen niitä hyväillessä ne työnsivät kulumattomasta maaperästään ilmaan ennen tuntemattomia, villeytyneitä jättiläisvesoja. Ja niillä oli jättiläisen ruokahalu. Ne eivät syöneet, ne ahmivat, raatelivat, nielivät pakahtuakseen. Ne ojentuivat kaikkiin ilmansuuntiin, kasvoivat rajusti ja kuolivat pian. Voiman nousu ja tuhlaus olivat ainoat elämäntuntemukset, joista ne tahtoivat tietää.
Täten heittelehti Pentti lakkaamatta hurjuuden ja tylsyyden, himon ja kyllästyksen, kiihkon ja inhon välillä. Väliasteikko puuttui häneltä ja niinmuodoin kaikki taltutetun yhteiskuntaihmisen tavat ja tarpeet. Hän ei pysynyt rajoissa, ei osannut lopettaa siinä niissä muut, hän löi helposti päänsä seinään siinä, missä muut pelastautuivat ehein nahoin ja ainainen skandaali väikkyi hänen päänsä päällä.
Pentti tiesi tämän kovin hyvin, hän tiesi, ettei hänestä koskaan voi tulla viljeltyä ihmistyyppiä, ettei hän koskaan voisi kokonaan voittaa rajuja pyyteitään eikä kankeata makuaan. Sivistys saattoi mennä hänen päähänsä, ei koskaan hänen veriinsä. Mutta sitä eivät muut saisi tietää. Se oli hänen elämänsä pohjimmaisin salaisuus, sen syvin tragiikka, jota vastaan ja jonka puolesta hän joka hetki sai olla valmis taistelemaan pysyäkseen pinnalla. Sitä varten täytyi hänen siepata naamio sieltä, toinen täältä, oppia käyttelemään erilaisia aseita, puhumaan erilaisista asioista, ymmärtämään erilaisia ihmisiä ja ajatustapoja, kaikkea sitä, mikä häneltä itseltään puuttui.
Ja ehtiäkseen tässä yhdessä elämässä edes päänsä kannalta käydä läpi ne kehitysasteet, jotka kultuuri-ihmisen on omattava ja jotka luonnollisissa oloissa vaativat sukupolvien työtä, täytyi hänen temponsa olla äärettömän nopea. Hänellä ei ollut aikaa noudattaa luonnon hitaita lakeja, nuolena syöksyi hän heti läpi eri säätyluokkien suoraan hengen aatelistoon, mutta oikeastaan pääsi hän ainoastaan henkiseksi nihilistiksi. Nuo moninaiset äkkiä siepatut tiedot, taidot, ajatukset, tunteet ja maailmankatsomukset olivat irrallisina, hedelmättöminä, sikin sokin hänen päänsä täpötäydessä varasto-aitassa. Mitään elimellistä yhteyttä ei voinut syntyä näiden keinotekoisesti koottujen liikatietojen välillä. Pentti piti kunnia-asianaan ymmärtää kaikki elämänilmiöt, vastakkaisimmatkin, mutta tästä ensimäisestä kaikki-hyväksymisen ja kaikki-hylkäämisen väsymyksestä hän ei jaksanut enää nousta. Hän ei päässyt sen pitemmälle kuin että: mikään ei ole mitään, ja sisällistä tukea vaille jäi hän ajelehtimaan hylkynä inhimillisten ajatusten rannattomalle, tarkoituksettomalle valtamerelle.
Murheen sekaisella ironialla totesi Pentti oman pintapuolisuutensa. Hän tunsi ottaneensa asenteen, jota hän ajan pitkään ei jaksaisi kannattaa, vapauden, johon hän ei ollut kypsä, vapauksia, joihin hänellä vielä ei ollut oikeutta. Hän oli ne ainoastaan ryöstänyt itselleen oman käden häikäilemättömällä oikeudella. Hän oli suuri lapsi, täynnä aavistuksia, ituja ja mahdollisuuksia, täynnä omavaltaista, itsekästä tahtomista. Huikaistuin silmin kurkoitti hän kättään elämän hyvää kohti, tavoitti kiinni kaikkea, mikä kiilsi ja kimmelsi, kysymättä ollenkaan oliko se terveellistä vai ei. Ja useimmiten olikin tämä ihanuus hänelle myrkkyä, jota vastaan hän ei ollut immuuni.
Joku kuri, joka olisi pannut ahtaat, vankat rajat tälle virmalle, ala-ikäiselle hengelle, joka olisi kytkenyt sen siihen auran kurkeen, mihin se kuului, olisi sen pelastanut. Mutta Pentti ei tahtonut tietää mistään tällaisista rajoista. Luonto määräsi ne kuitenkin. Se oli ainoa tuomari, jonka hän saattoi tunnustaa. Joka ei jaksanut kannattaa asemaansa, putosi alas. Siinä kaikki. Ja Pentti oli varma siitä, että kun hän kerran putosi, putosi hän suorastaan maantien ojaan, sinne mistä oli tullutkin, kuten tekevät aina nousukkaat, joilla ei ole minkäänlaisen sukuperinnön kannattavaa verkkoa allaan.
Sentähden ei Pentillä ollut varaa paljastaa kenellekään muulle asemansa onttoutta ja horjuvaisuutta, sitä sisäistä pelkoa, joka häntä itseään kalvoi. Hänellä ei ollut varaa olla mieleltään ylväs, hänen asemansa tuomitsi hänet ainaiseksi teeskentelijäksi ja valehtelijaksi, vaille sekä itsekunnioitusta että kunniantuntoa. Joka hetki täytyi hänen käytellä muotoja, jotka eivät olleet hänen omiaan. Hän, jolle vielä itselleen paljous oli tärkeämpi kuin laatu, oppi mittelemään maku-asioissa maan hienointen kanssa. Hän oppi tietämään, mitä ja miten milloinkin tuli puhua politiikasta, tieteestä ja taiteesta, hän arvosteli mitä raffineeratuimpien mittapuiden mukaan teatteria, musiikkia ja maalausta. Hän raivosi epätoivon vimmalla omaa kansaansa kohtaan, jonka raaka korva vielä kaipasi torvisoittoa ja kehittymätön silmä pyysi sirkusta, kuitenkin hyvin tietäen, että hän itsekin marssi mieluummin tahdissa ryssän musiikin jälessä, joka vaikutti patologisesti koko hänen elimistöönsä, kuin haukotteli sinfoniakonserteissa, joissa hän näön vuoksi oli pakotettu istumaan. Ja kun hän oli ollut hienoilla päivällisillä ja käyttäytynyt siellä kaikkien seuratapojen mukaisesti, kohteliaasti ja kohtuullisesti, juoden sopivan määrän viinejä ja hoidellen keskustelua asiallisesti ja arvokkaasti, niin syöksyi hän sieltä päästyään päistikkaa kaupungin epäilyttävimpiin pimentoihin.
Se aistillisen ilon kipinä, joka jokaisesta elämännautinnon kosketuksesta kirposi hänen sieluunsa, yltyi siellä heti hillittömäksi lieskaksi, tuhoavaksi tulipatsaaksi, joka pimitti hänen silmänsä järjettömällä nautinnonhimon tuskalla ja ajoi hänet sokeasti rajattomien irstailujen riistamaille. Hän saattoi silloin hautautua vuorokausimääriksi jonnekin kolmannen luokan syrjäkapakkaan ja juoda itsensä tajuttomaan tilaan. Hänestä tuli täten salajuomari ja salasyömäri, salaraiskaaja ja salamässääjä, yhteiskunnallinen kavaltaja, joka sovinnaisen kuorensa alla suojasi ja salasi raakalaista, vaarallista, mielipuolista ja rikollista väkivallantekijää. Hän ei päässyt siitä erilleen, se oli kytketty häneen elinkautisen vangin katkeamattomilla kahleilla ja hänen täytyi silloin tällöin säästyäkseen sen raivolta, heittää raatelupaloja sen hurjistuneille himoille.
Mutta vaikka Pentti tunsikin, että tämä ei riippunut hänen omasta tahdostaan, että hän siis oikeastaan oli syytön, ei se kuitenkaan vapauttanut häntä omantunnonvaivoista. Hän pelkäsi, että joku saattaisi arvata hänen salaisuutensa, että joku saattaisi ilmiantaa hänet, ja eniten pelkäsi hän siinä suhteessa omaa ruumistaan. Hän kirosi alati mielessään sen suuria, talonpoikais-raskaita, rehellisiä muotoja, jotka eivät tahtoneet jaksaa kannattaa uutta keinotekoista asemaansa. Penttiä oli lapsesta saakka kiusannut tieto siitä, että hän vartaloltaan oli kömpelö ja muodoton: hänen ulkokuorensa oli henkisen miehen asunnoksi aivan liian tanakka ja paksu, hänen kasvonsa epäsäännölliset, karkeat ja pettämättömän lihalliset. Ja hän tiesi, ettei hän tämän yhden elämän aikana ehtinyt muuttaa muotojaan yhtään sirommiksi. Kun hän kaupunkilaisten tapaan valvoi ja elosteli, rääkkäsi hermojaan ja herkutteli, söi ja joi, ei hänen ruumiinsa siitä kulunut hienoksi, kuten hienojen ihmisten, yöelämä ei hionut sitä intressantiksi, vaan turmeltumattomuudessaan se myrkystä turposi ja tursistui vesitautiseksi ja inhoittavaksi, ja hänen kasvonsa saivat pian maalaisjuoppolallille ominaisen pöhötyksen.
Omista piirteistään luki Pentti joka päivä lakia itselleen, niistä näki hän päivänselvästi, ettei hänellä vielä ollut oikeutta kellua pinnalla, ei varaa kaupunki-elämän nautinnoihin. Hänen olisi pitänyt talttua, malttaa mielensä, pysytellä puritaanina ja askeettina tai tehdä lapsia, itsensä kieltävää työtä ja uneksia elämän iloja vasta tuleville polville. Mutta oli myöhäistä enää palata siihen. Hän oli kerran nähnyt edessään maailman kimmeltävät ihanuudet eikä tahtonut hellittää otettaan. Ja mitä varmemmaksi hän tuli otteensa luisumisesta ja taistelunsa epätoivoisuudesta, sitä hulluuttavammin houkutti hänen aistejaan tämän lyhyen hukkuvan elämän hurmaus. Kaikista katkerista kokemuksistaan huolimatta hän ei voinut siihen tottua eikä kyllästyä. Se oli aina yhtä uutta, ihmeellistä ja pyörryttävän mukaansa vetävää.
Se veti Pentin pois työstäkin. Tai oikeastaan hänen täytyi tehdä niin paljon, että hän ei ehtinyt tehdä mitään kunnollisesti. Ennenkuin hän, maalaispoika, jolla ei ollut tukea alhaalla eikä apua ylhäällä, ollenkaan pääsi sisälle siihen kultuuripiiriin, johon hänen kunnianhimonsa kurkoitti, oli hänen täytynyt keinotella kaikilla mahdollisilla elämän-arvoilla. Hänen oli ollut pakko varustaa itsensä sitäpaitsi monella tarpeellisella asialla, m.m. hienoilla tuttavuuksilla, moitteettomilla puvuilla ja rahoilla. Viimeksi mainittu oli vaikeinta. Pentti sai kuten kaikki köyhät ihmiset maksaa joka asiasta moninkertaiset korot ja niiden hankkimiseen täytyi hänen käyttää kaikki kekseliäisyytensä.
Ylioppilas-ajan alkuvuodet olivat vielä verrattain helpot. Maailma oli niin avara, tiet avoinna joka suuntaan, osakunnan kassat käytettävissä ja tulevaisuuden tuulentuvat ehjinä. Pentti oli tunnetusti lupaava ja kyvykäs. Hän lauloi Y.L:ssä ja avusti iltamissa, piti puheita kokouksissa, kävi luennoilla, kirjoitteli sanomalehtiin. Hän julkaisi pienen runovihon, sillä lunastaen pääsylipun taiteilijapiireihin, ja hän hoiteli ylioppilaskunnan luottamusvirkoja. Näillä ensimäisen nuoruuden ylimalkaisilla ansiotöillä hankki hän itselleen joltisenkin kannattajajoukon. Mutta rahoja tarvittiin vuosi vuodelta yhä enemmän, asema kiristyi, ja rahapuuhat alkoivat niellä uhkaavan osan Pentin elämästä. Pienet kunnianhimot olivat suuren vihollisia; ne muodot, jotka Pentti ensin itsesäilytysvaistossaan oli ottanut naamioikseen, tappoivat hänestä alkuperäisen sisällön. Ne päämäärät, jotka hän aikoinaan oli asettanut itselleen, näyttivät hänestä päivä päivältä yhä tarkoituksettomammilta.
Siksi paljon oli Pentti ollut taiteilijain parissa, että hänkin oli oppinut halveksimaan akateemisuutta ja porvarillisuutta, aivan niinkuin hän olisi ollut yksi heistä. Se ihailu, jota hän alussa oli tuntenut yliopistollista henkeä kohtaan, oli vähitellen muuttunut syväksi ylenkatseeksi. Suurella kaunopuheisuudella hän osasi kuvailla sen varjopuolia: miten se puhalsi erämaiksi ihmissielut kuin samum-tuuli, miten yliopisto, joka oli pystytetty taikauskoisen kansan keskelle kuin vaskinen käänne korpeen, hengettömänä hirviönä kivettävän Medusan tavoin nyt katsoi kuoliaaksi kaiken elämän, tappoi taiteen, alensi tieteen viisastelujen ja virka-arvojen astinlaudaksi… Kandidaattitutkinto, hänen lähin käytännöllinen päämaalinsa, tuntui hänestä inhoittavalle jo aatteensa puolesta, se oli kuin selän köyristys byrokraattisille ennakkoluuloille. Mutta Pentillä ei ollut mitä panna sijallekaan. Hän oli hengen ylimys ilman pääomaa.
Ja kuitenkin hänen täytyi vedota sekä yliopistoon että porvaristoon aina tarpeen vaatiessa. Yhä suuremmalla kyynillisyydellä heitteli hän valheita ympärilleen.
Mutta vuodet kuluivat, hän oli jo vanha ylioppilas ja yhteiskunta alkoi vaatia häneltä työn tuloksia. Hän syytti köyhyyttään ja monien pikku virkojensa paljoutta ja koetti täydellä todella pakottaa itsensä tuohon vastenmieliseen lukutyöhön. Mutta se ei käynyt enää. Päivästä päivään hoidettavat vekselit veivät hänet alati ulko-elämään ja kiinnittivät hänet Helsinkiin.
Kotitalossaankaan hän ei enää ollut käynyt vuosikausiin. Syyksi siihen hän ilmoitti työn, virantoimitukset, jotka sitoivat hänet määrätyiksi tunneiksi kaupunkiin joka päivä. Ja isä oli tyytyväinen ja kiitollinen näistä selityksistä. "Saa kiittää Jumalaa niin kauan kuin on työtä näinä aikoina, jolloin on niin paljon työttömiä ja leivättömiä ihmisiä".
Tämä valheellinen suhde kotiväkeen vaivasi Penttiä melkein enemmän kuin keinottelut toveripiirissä. Ja yhä uudestaan ja uudestaan hän teki itselleen kivi-kovan lupauksen viedä lukunsa johonkin päätökseen ja sitten vakiinnuttaa asemansa säännöllisellä työllä, millä tahansa.
Hän teki rehellisiä ponnistuksia päästäkseen maallekin saadakseen rauhassa työskennellä, mutta se ei ollut enää mahdollista. Kiristyväin raha-asiain verkko oli jo kiertynyt kuin rautavanne hänen ympärilleen. Hän oli Helsingin vanki.
Mutta kun hän kerran oli Helsingissä, oli hänen mahdotonta pysyä kotona työpöytänsä ääressä. Taloudelliset huolet sitoivat hänen ajatuksensa. Ja jo kavioiden kapse, joka kadulta tunkihe sisään, sytytti hänen vereensä tuon levottoman polton, joka oli koko hänen turmionsa alkusyy.
Tuon kivillä lasketun, hedelmättömäksi lannistetun luonnon keinotekoinen jyry oli seireenein soittoa hänen korvilleen, ja aavistus siellä paraikaa kuohuvista elämännautinnoista ei antanut hänelle rauhaa. Hänen täytyi jälleen syöksyä ulos…
Sitten tuli lisäksi epätoivo. Pentti näki olevansa syvyyden partaalla, luisulla pinnalla, josta ei enää mikään mahti maailmassa voinut häntä pelastaa. Nousukasta ei voinut kannattaa muu kuin työ ja sitä hän ei ollut ehtinyt tehdä. Hän oli noussut vain langetakseen takaisin.
Nyt oli vihdoin tullut tuo pelätty hetki. Ja vaikka Pentti jo kauan oli valmistanut itseään siihen, totuttanut itsensä perikadon ajatukseen, ei hän sentään ollut tyynin mielin voinut antautua. Hän oli vielä viimeisillä voimillaan pannut aikaan väkivaltaisen ajojahdin rahan jälkeen ja huomattuaan sen turhaksi, oli hän ollut tuskasta ja tuhon pelosta aivan mieletön, hurjistellut kuin hullu unhoittaakseen, kuollakseen tai tullakseen tylsäksi. Ja lopuksi vasta, kun rääkätyt, ruoskitut hermot olivat aivan halvautuneet, oli hän saanut itsensä suostutetuksi alistumaan tappioon, joka ei kuitenkaan enää ollut vältettävissä.
Nyt tunsi hän jo kuuluvansa laitakaupungin ihmisyyteen. Eilen oli hän jo käynyt läpi koko tulevan elämänsä, tehnyt tuttavuutta uuden sukunsa kanssa. Sen masentavampaa alennustilaa ei voinut enää tulla.
* * * * *
Hän heräsi sameaan iltapäivään jossakin vieraassa komerossa muistamatta ollenkaan, miten oli joutunut sinne. Hän kurkisti ulos pienestä, likaisesta neliruutuisesta ikkunasta, jota paljaat, romuiset pelargonian rungot kiertelivät. Ulkona satoi tihua ja kaksi mustaa kissaa istui liikkumattomina vastatusten sadetta pitämässä ikkunalaudalla, joka oli melkein maan tasalla.
Penttiä puistatti. Hänen päänsä oli raskas ja silmänsä turvoksissa, ja niinkuin pahantekijä pujahti hän kenenkään huomaamatta ulos takaiselle kujalle. Hän tunsi itsensä saastaiseksi ja kunniattomaksi. Hän ei tahtonut tavata ketään tuttavaa, hän ei uskaltanut mennä keskikaupungille. Hän käveli tietymätöntä, määrätöntä, elämään kyllästynyttä kävelyä. Ja häntä vastaan tuli lukemattomia samanlaisia väsyneitä, loppuun rääkättyjä ihmisiä. Ei koskaan ollut hän vielä nähnyt niin paljon onnettomia…
Hän oli joutunut keskelle köyhälistön pyhäpäivää.
Ja suurkaupunki syöksi onkaloistaan ilmoille kaikki raskaan työviikkonsa mustat orjat. Se purki taivasalle maan-alaisista konehuoneistaan hämärän kansaa, joka harvoin näki aurinkoa, rumia, kuihtuneita ihmis-olioita, jotka eivät ollenkaan käsittäneet, miksi he olivat heitetyt elämän kurjuuteen…
Häntä vastaan tuli säälittäviä, näivettyneitä pariskuntia, miehiä tytöt kainalossa ja vanhoja mummoja virsikirjat nyytissä. Heissäkin eli siis itsepettäjän itu, pyrkimys ilon harhaluuloon niinkuin Pentissäkin, epätoivoisten sielujen taikauskoinen kurkoitus onneen, kaikkeen siihen, jota ei näe, jota ei ole, mutta jonka pitäisi olla…
Koneellisesti seurasi Pentti paksun ihmisvirran yhteistä tahtoa. Hän ei eronnut heistä mielestään enää miksikään yksilöksi, hänkin oli vain samaa rahvasta, samaa elämän murtamaa aines-massaa… Sillä oli enää vain yhteinen sielu, joka kammoksui tätä pyhäpäivän hiljaista tyhjyyttä, jolloin rattaat seisoivat ja turtuneet aivot alkoivat lähettää esille arvoituksia ja kysymyksiä, joihin ei ole vastausta…
Pentti ei tahtonut myöskään mitään ajatella, ei uskaltanut. Hän pyysi vaan tappaa aikaansa ja ajatuksiaan.
Hän meni muiden mukana niihin huvipaikkoihin, joita oli tarjolla.Elävistä kuvista Eläviin kuviin…
Hänen hermojaan tyynnytti ihmeellisesti tuo tylsä mielenkiinto, kaikki muuttui yhdentekeväksi, omantunnonvaivat lakkasivat ja kurjuuden löyhkällä ja kaiken-turhuuden-tunnolla kyllästetty ilma turrutti aistit suloisesti raukaisevalla helteellään… Hänen oli siinä hyvä olla. Kone surisi lakkaamatta kuin yhteiskunnan ratas, kuvat vaihtuivat, ihmiset menestyivät ja sortuivat, siinä murhattiin, myrkytettiin, varastettiin ja annettiin anteeksi, kärsittiin ja tehtiin vääryyttä, tapeltiin ja pelastuttiin kepposten avulla… Siunattu komedia, epätoivoisten lohduksi keksitty! Se tasoitti ilon ja huolen, teki autuaan tylsäksi, löi lamaan aistit ja ajatukset, tahdon ja tunteen, pelasti olemasta kahden avuttoman itsensä kanssa, kuulemasta levottoman sydämensä ja päänsä myötäsyntynyttä kaipuuta ja kyselyä. Vanha, vaivautunut työmies torkkui Pentin toisella puolen ja toisella puolen istui yksinäinen, keskenkasvuinen tyttö, joka pimeässä harjoitti jalkakurtiisia ja väliajalla iski silmää lapsellisesti ja turmeltuneesti…
* * * * *
Taas soi ovikello.
Pentti säpsähti hereille horrostilastaan. Jäykkänä kauhusta tuijotti hän oveen. Hänen hengityksensä melkein salpautui. Hän pelkäsi. Mitä? Tuota ovea, jonka takana seisoi pyöveli, joku tuntematon, joka toi mestausmääräyksen, kuolema…
Kuoleman edellä vain tuollaiset kuvasarjat kulkivat. Koko elämä.Näkikö hän sen nyt edes oikeassa valossa?
Pentti huomasi, että hänen poskensa oli märkä, että hän oli itkenyt tietämättään…
Kello helähti vielä kerran vihaisesti. Pentti luuli hermojensa katkeavan. Tätä ei voinut kestää. Hänen täytyi päästä ulos tästä kidutuksen kammiosta, jossa hän istui saarroksissa, niinkuin loukkoon ahdistettu eläin. Nopeasti puki hän ylleen ja melkein juoksujalkaa kiiruhti hän alas portaita välttääkseen tapaamasta vastaantulijoita. Kadulla vasta hän vähän rauhoittui.
Maailma oli tänään kokonaan toinen kuin eilen. Likaisesta sade-ilmasta ja tahmeasta sunnuntai-yleisöstä ei merkkiäkään missään. Ihmiset tulvehtivat keimaillen ja ilakoiden kauniissa keväisessä puolihämärässä. Heidän hermoissaan tuntui olevan sähköä, samaa salaperäistä odotusta kuin luonnossakin, tuntemattoman ilon janoa. Ja kaikkien silmistä tuikahteli sama epämääräinen kimmellys. Katu kannatti niin keveästi, se nosti jalat maasta aivan itsestään.
Sinä vuonna oli kevät tullut tavallista aikaisemmin. Oltiin vasta huhtikuun puolivälissä, mutta kadut olivat jo kuivat, lumi poissa, ilma leuto ja täynnä maan-alaisen puhkeamisen tuoksua.
Pentti käveli ja unohti hetkeksi tuskansa. Hänen silmänsä uivat tässä haaveen ja kaihomielen kyllästämässä hämärteessä ja maailma näytti niin oudon kauniilta…
Mutta sitten palautuivat entiset painostavat mielikuvat uudelleen. Hänen kohdaltaan oli maailman kauneus lopussa. Kenties oli tämä viimeinen kevään ja ilon himarrus, jonka hänen silmänsä enää koskaan näkisivät. Ellei hän joutuisikaan tyrmään, niin ainakin takaisin korpeen, mistä oli lähtenytkin, ijäkseen salomaiden hiljaiseen hautaan, jossa niin monta rappiolle mennyttä elämää sai unohduksen rauhan ja anteeksiannon.
Hän oli nähnyt jo useita tovereistaan painuvan sinne. Eihän hän ollut mikään poikkeus. Joka vuosi syöksi tämä valoisa, helisevä pääkaupunki pimentoihin satoja nuoria ihmisiä, jotka se oli käyttänyt loppuun, joilla se ei tehnyt enää mitään, joka vuosi sai se uutta turmeltumatonta verta maaseudulta, uusia herkkiä lapsensieluja syödäkseen. Nousukaskultuuri ei tiedä mitään säälistä eikä armahduksesta. Ja kuitenkin miten säälittävä oli heidän kohtalonsa! Ensin ylivoimainen taistelu alhaalta ylös ilman nimeä, ilman rahaa, ilman tukea minkäänlaista. Sitten pari vuotta pinnalla. Hurja ajojahti kaikkea sitä pintapuolisuutta kohti, mitä pinnalla vaaditaan. Ja ensimäisen uupumuksen merkin näytettyään armotta alas takaisin! Kenties he eivät tehneet erehdyksiä enemmän kuin hienotkaan ihmiset, mutta heillä ei ollut ainoaankaan lupaa, he olivat toisin rakennetut. Heidän ruumiinsa, joka olisi kestänyt kovinta päivätyötä, ei kestänyt kapakkaa, heidän henkensä, joka olisi ollut luja kieltäymyksen taakan alla, ei kestänyt nautinnon, epäuskon ja kyynillisyyden ammottavaa tyhjyyttä. Mikä siis oli heidän paikkansa Suomen nousevassa päivässä? Hukkua hämärän lintuina, tulla niitetyiksi kuin nimetön heinä miljoonain muiden kanssa, painua jykeväin hirsien lailla täytteeksi hyllyvään maaperään, jonka kerran tuli kannattaa korkeita palatseja ja onnellisempia ihmisiä. Mutta heistä ei arvatenkaan säilyisi muuta muistoa kuin korkeintaan maine heidän rikoksistaan ja raakuuksistaan. He, muodottomat, tulevat mitatuiksi muotojen mukaan, he, joilla vielä oli renessansin rajattomuus veressään, tulevat tuomituiksi rajallisten lakien mukaan.
Pentin mieli heltyi niin kumman kaihoisaksi ja herkäksi tätä kaikkea ajatellessaan kirkkaan-hämäreisessä kevät-illassa. Ah, hyvästi siis, ihanan maailman ihana ilo, ihmisviisauden sinertävä sähkö, joka vain sen verran oli hänen silmiään häikäissyt, että se oli häneltä järjen vienyt!
Huomaamattaan oli Pentti tullut keskikaupungille. Hänen korviinsa kuului kaukainen soitto. Hän alkoi vaistomaisesti kävellä ääntä kohden ja hänen askeleensa johtivat hänet Kappelin edustalle.
Varhaisen kevään vuoksi se oli avattu jo näin aikaiseen. Se tulvehti valoa ja ihmisten sorinaa ja torvet puhalsivat surullista, kiihkeää valssin säveltä, joka ei koskaan ollut tekemättä vaikutustaan Penttiin. Se kävi aina läpi hänen jäseniensä, se sytytti hänen verensä ja aistimensa, se pakotti hänet sokeasti ryntäämään eteenpäin, se herätti hänen rajattomimmat nautinnonhimonsa.
Hurja, epätoivon sekainen riemu valtasi hänet. Tämä oli hänen hautajaismusiikkiaan! Omat peijaisensa hän vielä viettäisi. Tänään vielä hän, katuojaan kaatunut, saattoi komeasti, rehellisen miehen tavoin astua valaistuun juhlasaliin, kultuurin kukkuloille. Tänään vielä hän saattoi yhteiskunnallisen kunniansa viimeisellä tähteellä keinotella itselleen hyvän seuran ja iloisen illan. Tämä oli hänen päästötutkintonsa. Nyt tuli hänen näyttää, oliko hän oppinut roolinsa, omasiko hän ne muodot, joista hän oli maksanut niin kalliin hinnan. Vielä viimeisen kerran! Huomenna hän oli häväisty, kuollut mies.
Pentti kokosi ryhtinsä, ja varmoin askelin, huulet iloisessa hymyssä, pystypäisenä kuin nuori kuningas hän astui Kappelin valoa säteilevälle korokkeelle yhtyen sen ensimäisten kesävieraiden ilakoivaan parveen.
Pitkään aikaan ei Helsingissä puhuttu mistään muusta kuin RainaValmarin kuolemasta.
Mikä oli saattanut hänet ampumaan revolverin kuulan otsaansa? Toiset arvelivat jotakin sydämen surua, toiset tiesivät, että hänen äänijänteensä olivat vioittuneet, hänen laulajatar-uransa ainiaaksi mennyttä ja että tämä oli aiheuttanut tuon epätoivoisen teon, toiset johtivat koko jutun äkillisestä mielenhäiriöstä. Kaikki ne kaavakkeet, jotka tällaisessa tapauksessa tavallisesti tulevat kysymykseen, sovellutettiin eri äänilajeissa poloiseen vainajaan. Ihmisten ärsytetty hermosto vaati jonkinlaista selitystä, oli se sitten uskottava tahi ei.
Eräässä seurassa, jossa minäkin satuin olemaan mukana, ahdistettiin etenkin erästä neitiä, jonka tiedettiin joitakin vuosia sitten asuneen Parisissa samassa paikassa kuin Rainakin.
— Millainen hän oli?
— Mitä luulette?
— Mitä tiedätte hänestä?
Tällaisia kysymyksiä sateli hänen päälleen. Ja hän vastasi aina.
— Minä en tiedä hänestä yhtään mitään.
Hän koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta näytti sensijaan vaivaantuneelta ja minä arvasin, että hän sittenkin tiesi enemmän kuin mitä tahtoi sanoa.
Päästyämme seurasta erilleen, hän alkoi kadulla purkaa kiusaantumistaan:
Tuollainen on todellakin sietämätöntä! He tahtovat ainoastaan ravintoa juoruilleen. He soisivat kuulevansa jotakin pahaa. Tai he uskovat, että on olemassa jotakin ehdottomasti pahaa, joka on hyvän vastakohta. Ikäänkuin ei sama asia voisi olla sekä paha että hyvä, aivan olosuhteista riippuen. Ei koskaan pitäisi kysyä: mitä, vaan: miten? Mutta he näkevät maailman itsensä näköisenä ja silloin se on varmaan kovin ahdas. Siksi ei voi sanoa mitään, ei sanaakaan toisesta, jos ei tahdo vahingoittaa häntä. Ainoastaan sellaisille, joille mikään inhimillinen ei ole vierasta, voi vapaasti ja vaaratta puhua toisesta ihmisestä…
Sitäpaitsi oli aivan totta, mitä sanoin Rainasta. En todellakaan tiedä syytä hänen sammumiseensa. Se, mitä tiedän hänestä, on minulle itsellenikin arvoituksen tapaista, jotakin niin kaukaista ja ihmeellistä, etten uskalla sen perusteella ruveta yhdistelemään hänen elämänsä lankoja enkä tekemään noita tavallisia itsevaltaisia ja itsevarmoja päätelmiä, jotka muuten kyllä ovat heikkouteni. Mutta minun täytyy myöntää, että olen nykyään hyvin paljon ajatellut häntä. Olen yksityiskohtaisesti mielessäni käynyt läpi sen lyhyen ajanjakson, jona sivuutimme toisemme elämässä. Se tapahtui noin neljä vuotta sitten Parisissa. Sen jälkeen en ollut kuullut hänestä hiiskaustakaan ennenkuin nyt, jolloin hänen kuolinsanomansa herätti hänen kuvansa jälleen tietoisuuteeni. Itse asiassa en ollut koskaan voinut häntä oikein unohtaa. Sillä hän oli ihmeellisin nainen, minkä milloinkaan olen tavannut, ainoa, joka on tehnyt minuun syvän, unohtumattoman vaikutuksen. Ja kuitenkin pidettiin häntä hyvin pintapuolisena ja sellaiselta hän minustakin alussa tuntui.
Sattumalta jouduimme samaan asuntoon. Raina oli näennäisesti silloin hyvin onnellinen. Hän oli juuri saanut esiintyä ensimäisen kerran Colonne-konsertissa. Hänellä oli kaunis, voimakas mezzosopraano, hän oli älykäs, suorastaan säkenöivä, hänellä oli paljon ihailijoita ja yksi rakastaja. Hän ei ollut kaunis, mutta pikantti, koko olennoltaan, puvultaan, puhetavaltaan ja käytökseltään. Hän ei ollut käynyt koulua paljonkaan, mutta hänellä oli luonnollinen, nopea ajatusjuoksu ja verraton vaisto, joka ei koskaan iskenyt harhaan. Hän ei milloinkaan sanonut mitään tyhmää ja melkein aina jonkun sukkeluuden. Ja mikä ihmeellisintä: rohkeimmatkin kompapuheet tuntuivat hänen suussaan hienouksilta. Raina oli kaikkien huvitusten keskipiste, hän oli ensimäinen kaikkialla, missä tarvittiin kekseliäisyyttä, rohkeutta ja iloa, aina valmis nautintoihin. Hänelle näkyi sopivan kaikki ja hän kaikkiin. Hänellä oli ihmeellinen kyky sulautua eri tyylilajeihin, hänellä oli niitä varastossa melkein mitä lajia tahansa, kaikki muut paitsi ei sentimentaalista. Siihen oli hän aivan mahdoton. Hänen äänenpainonsa olivat aina kirkkaat, selvät, hänen tahtinsa nopea, hämärätunnelmissa unelmoiminen näytti olevan vierasta hänen olemukselleen. Hänessä oli jotakin poikamaista ja samalla seikkailijatarta. Sentähden vaikuttikin hän ensi alussa minuun vieroittavasti ja ärsyttävästi, ja minä leimasin hänet mielessäni kovin kevyeksi ja pintapuoliseksi. Häntä ei voinut lähestyä niinkuin muita suomalaisia tyttöjä, ei yhteisten kärsimysten, haaveiden tai muistojen pohjalta, ei tunteilemisen tietä ollenkaan. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään kärsimyksiä eikä haaveita, ei mitään sisällistä yhteistä ympäristönsä kanssa.
Minä pääsin hänen lähelleen aivan ulkonaisten asianhaarain vaikutuksesta. Kuten jo mainitsin, meillä oli sama asunto, ja olosuhteiden pakosta opimme vähitellen sangen tyydyttävästi sietämään toistemme seuraa. Ennen pitkää tuli minusta sitäpaitsi Rainan vakituinen rakkausposteljooni. Rainan rakastajana oli silloin eräs hänen Parisissa asuvista maamiehistään, kuvanveistäjä Karilas, eikä hän sitä keneltäkään erittäin peitellytkään. Kaikki tiesivät sen, ja siksi se ei suinkaan ollut mikään erikoinen tuttavallisuuden tai syvemmän avomielisyyden osoitus hänen puoleltaan, että hän silloin tällöin lähetti minun mukanani Karilaalle tervehdyksiä, jotka olivat hyvinkin yksityistä laatua. Olin siihen aikaan Parisissa kieliopinnoita harjoittamassa ja Karilaan atelieri osui olemaan aivan matkani varrella minun mennessäni tunnille erään yksityisprofessorini luo. Kernaasti muuten olinkin Rainan välittäjä, se ikäänkuin jollakin lailla kutkutti silloista kokemattomuuttani ja turhamaisuuttani. Karilaasta taas en koskaan ollut pitänyt, joten Raina epäilemättä sai minusta uskollisimman ja luotettavimman lähetin koko kaupungissa. Sen oli hän tietysti huomannut ja siksi juuri minut valinnut, niin ainakin itse itselleni uskottelin.
Ensin tein nuo pikku palvelukset, kuten sanoin, pelkästään uteliaisuudesta, jostakin hämärästä tuntemattoman kaipuusta, seikkailunhalusta kielletyille alueille. Mutta myöhemmin, kun opin tuntemaan Rainan paremmin, tein tuon kaiken hänen itsensä vuoksi. Opin pitämään hänestä ja minulla oli tarve olla hänelle hyvä. Hän oli sitä, mitä naiset yleensä eivät milloinkaan ole: itsestään vastaava, rehellinen, komea, rohkea olento, kokonaan vapaa pikkumaisuudesta ja halpamaisuudesta. Toinen ihminen ei yleensä näyttänyt häntä liikuttavan. Tämä ominaisuus, joka ensi alussa vaikutti vastenmielisesti, muuttui pitkä-aikaisemman yhdessä-olon mukana yhä miellyttävämmäksi. Hän ei koskaan kadehtinut, ei tuominnut, ei soimannut ketään, ei koskaan pahastunut, ei edes ilkeämielisyyksistä, ei koskaan sanonut halventavaa sanaa lähimmäisestään. Ilma hänen ympärillään oli aina kevyt ja kirkas. Hän leikitteli, mutta hänen leikkinsä oli iloa ilon vuoksi, vailla mitään tarkoitusta, hyvää tai huonoa. Juuri tällä ihmeellisellä irrallisuudellaan kiinnitti hän minut itseensä, tällä käsittämättömällä yksinäisyydellään, sillä se oli hänen luontoaan, siinä ei ollut pisaraakaan ylpeyttä eikä kerskailua. Tietämättäni ja tahtomattani tulin hänen ystäväkseen, ilman mitään ulkonaisia muotoja, ilman keskinäistä suhtautumista edes, tunsin sen ainoastaan oman itseni yksinäisessä syvyydessä. Oikeastaan olisin tahtonut joskus olla intiimi, mutta hän ei antanut siihen koskaan pienintäkään aihetta tai tilaisuutta. En päässyt hänen uskotukseen. Asiat, jotka muille ihmisille olivat syvimmän antautumuksen, lujimman luottamuksen merkkejä, eivät merkinneet hänelle mitään. Hän ei ollut arka rakkaus-suhteestaan eikä maineestaan. Häntä ei näyttänyt yleensä painavan mikään sellainen seikka, joka olisi pakottanut hänet purkautumaan, liittoutumaan toiseen, pyytämään tukea. Siksi en minäkään voinut purkautua, en kertoa, mikä mieltäni painoi, en sanoa sitä, mitä mieleni teki sanoa. Ehk'en olisi voinut sanoa sitä missään tapauksessa, mutta näin ollen se ainakin oli mahdotonta.
Mitä enemmän rupesin pitämään Rainasta, sitä enemmän aloin vihata hänen rakastamaansa Karilasta. Ja päivä päivältä kävi minulle yhä vaikeammaksi olla Rainan viattomana rakkaus-lähettinä. Sillä minusta tuntui melkein siltä kuin olisin itse pettänyt häntä, silloin kun välitin hänelle miestä, joka petti häntä. Niin, minä tiesin, että hän petti Rainaa, monen kanssa, monella monituisella tavalla. Sen tiesi muuten koko suomalainen siirtola ja noiden kunnon kansalaisteni äänessä olin välistä huomaavinani jonkinlaisen yliotteen, jonkinlaisen keinotekoisen säälin, kun he puhuivat Rainasta. Tämä loukkasi minua vielä enemmän kuin itse tuo petokselle perustettu suhde, joka oli ainoastaan heidän keskeisensä asia. Minua ihmetytti vain, kuinka Raina saattoi olla noin tuhma, ettei hän huomannut sitä, minkä kaikki muut huomasivat. Rakkaus mahtoi sittenkin tehdä ihmiset aivan sokeiksi.
Rainan sielunelämästä ei voinut tietää mitään. Tunnustukset eivät kuuluneet hänen tapoihinsa. Ja kenties hän ei itselleenkään tehnyt enemmän selvää sisällisistä laeistaan kuin muille. Hän oli auttamattomasti kevytmielinen, onnellisesti pintapuolinen ihminen. Niin ainakin uskoin. Siihen asti, kunnes tapahtui se ainoa lähestyminen, ainoa kosketus, mikä minulla milloinkaan oli hänen sieluunsa, se, joka ainaisiksi ajoiksi kaiversi hänen kuvansa muistooni.
Oltiin joulukuussa. Minun piti vielä jouluksi palata kotimaahan ja minulla oli ainoastaan muutamia päiviä enää jälellä Parisissa. Käytin tätä loppuaikaa kaikenlaiseen maleksimiseen ja Parisin-muistojen hankkimiseen. Silloin sainkin äkkiarvaamatta elämäni pysyvimmän muiston. Raina sairastui, sai äkillisen kuumeen, niin että hänen täytyi paneutua vuoteeseen. Olin lähdössä ulos ja menin tapaamaan häntä kysyäkseni, tarvitsiko hän ehkä jotakin kaupungilta.
Raina viivytteli vastaustaan. Sitten hän melkein ujosti sanoi:
— Niin, jos viitsisit pistäytyä Karilaan luona ilmoittamassa, etten tänään voi tulla… Olen sairas. Mutta minusta olisi hauskaa, jos hän voisi tulla tänne.
Toimitin Rainan asian. Karilas vastasi nauraen, että hän mieluummin tulee silloin kun Raina on terve. Kenties huomenna.
Se suututti minua. Miks'ei voinut hän tulla tänään, kun hän kuitenkin tiesi Rainan odottavan! Mutta en virkkanut siihen mitään, sillä mitä se minua liikutti. Ja salaa olin mielissänikin, että tuo mies kerran oikein paljasti törkeytensä. Saisi Raina itsekin nähdä, miten vähän Karilas oikeastaan hänestä välitti.
Kertasin rehellisesti Rainalle Karilaan sanat ja odotin Rainan siihen jotakin sanovan. Mutta hän vaikeni. Pitkään aikaan emme kumpikaan puhuneet mitään. Vihdoin virkahdin minä:
— Olisi minusta Karilas voinut tehdä sen verran sinulle mieliksi, että olisi tullut. Onhan tuollainen vallan luonnotonta.
— Ei, vastasi Raina hitaasti, se on kovin luonnollista…
— Kuinka! Että mies, joka rakastaa, kieltäytyy tulemasta sairaan ystävänsä luo, joka odottaa häntä!
— Hän ei rakasta minua. Olen hänelle vieras ja välinpitämätön.
Raina sanoi tämän ilman pienintä hentomielisyyttä, niinkuin minkä ulkopuolisen, joutavan asian tahansa.
Katsoin häneen hämmästyneenä.
— Sinä erehdyt, Raina, varmaan, koetin sopertaa.
— Minä tiedän sen. Se on ollut niin alusta asti.
— Mutta kuinka sitten voit ollenkaan sietää häntä, hänen petollista pilaansa, hänen valheellisuuttaan ja teeskenneltyä rakkauttaan?
— Ei hän teeskentele sitä. Hän on aivan viaton. Ei hän väitäkään rakastavansa minua.
— Ja kuitenkin… kuitenkin hän on sinun… rakastajasi… Kuinka sinä voit sallia sitä? En ymmärrä…
— Minä rakastan häntä, sanoi hän koruttomasti, se on onneni…
— Mutta eikö sinulla ole sen vertaa ylpeyttä! Kuinka sinä voit! Ottaa syliisi miehen, joka tulee luoksesi kuin… kuin… Enkä ymmärrä, kuinka hän viitsii tuota peliä…
— Mies tarvitsee naista ulkopuolella rakkaudenkin, etkö sitä ymmärrä… yhtä hyvin siis minua kuin jotakin muutakin.
— Mutta sehän on kauheaa, inhoittavaa, alhaista! Raina, sinä puhut mahdottomuuksia, pahaa pilaa! Et tiedä itse, mitä sanot! Kuinka voit sinä, joka rakastat, juuri siksi, että rakastat, olla tekemisissä porttolapsykologian kanssa? Sehän tahraa sinutkin. Sillä teidän välillänne on ääretön siveellinen ero!
Rainan kuumeiset silmät kiiluivat kattoon viheriän yölampun himmeässä valossa ja hän puheli kuin itselleen päätään hiljaa tyynyllään vieritellen:
— Ei tahraa minua, ei ole eroa… Olen samanlainen kuin hänkin. Porttolapsykologiaako? Onko se jotakin pahaa, rumaa, kuuluuko se miehelle enemmän kuin naiselle? Mitä se sitten on? Sitäkö, että aistit ja vaistot pyytävät nautintoa, että hermosto tahtoo tulla sähkökosketukseen toisten samoin toimivien kanssa, että ihmiset pyrkivät yhteisleikittelyihin huolimatta sydämensä autiosta yksinäisyydestä, tahtovat jakaa toisilleen edes ulkonaista iloa, kun eivät kuitenkaan voi antaa sisintä minäänsä? Minkä sille voi, jos se ei antaudu? Ei kellään ole oikeutta vaatia sitä tilille. Silloin loppuisi kaikki ilo maailmasta, tanssi lakkaisi ja nuoruus kuihtuisi. Kaikkihan se vain on kuorta, näennäistä, mutta onko se sentähden arvottomampaa? Tanssisalissa keinutaan ventovieraiden sylissä vain sentähden, että on suloista tuntea elollisen sykähtelevän ihmisolennon kosketusta. Minusta se ainakin on hauskaa, olen syntynyt sellaiset vaistot veressäni. Kaikesta, mikä on nuorta ja lämmintä, kaikesta mikä elää, liikkuu, hengittää, uhoaa salaperäinen tenho. Jo koulutyttönä ollessani en tiennyt suurempaa nautintoa kuin tulla suudelluksi. Jokainen poika, joka otti minua vyötäisiltä tai veti minut syliinsä, teki minulle hyvän työn. Olin sen jälkeen aina onnellisempi, tunsin itseni rohkeammaksi, voimakkaammaksi ja elämänhaluisemmaksi. Ja minua suuteli hyvin moni. Muuta ei minulle tapahtunut koulu-aikanani. Mutta sitten minut lähetettiin Parisiin, kenties liian nuorena, liian yksin. Minulla oli kyllä jo Suomesta käsin varattu perhe, jossa asua, oikein turvallinen perhe muka. Mutta rouva oli vanha hupakko, joka opetti minua maalaamaan kulmakarvojani, punaamaan huuliani, puuteroimaan kaulaani, käymään avorintaisena ja puristamaan vyötäiseni kureliiviin. Se näes kuului parisilaisen naisen alkeellisiin seuratapoihin. Ja kenties se ei parisilaiselle ollutkaan muuta, mutta minulle se oli. Se herätti minussa sukupuoli-turhamaisuuden, johon minulla jo ennestään oli erinomaiset taipumukset, syöksi sydämestäni esille sellaisen ylimielisen elämännautinnon tarpeen, että tuntui kuin olisi koko maailma pyörinyt yksinomaan minun korkeitten korkojeni varassa. Sen huomasi nähtävästi talon poika, nuori ranskalainen keikari, sangen mitätön ja ylimalkainen muuten. Kohtelin häntä hieman yliolkaisesti enkä nähnyt hänessä mitään muuta ansiota kuin sen, että hän oli mies. Ja kuitenkin hänelle lapsellisesti keimailin, vaikka en hänestä välittänyt vähääkään. Huoneemme sattuivat olemaan vierekkäin ja ikkunoittemme edessä meillä oli kuten Parisissa on tavallista, yhteinen parveke. Sitä tietä ja ohuen lautaseinän läpi hoitelimme aamuin illoin kevyttä keskustelua. Kerran väitti hän nähneensä rakastajani. Minä tyrmistyin, suutuin. Hän hämmästyi yhtä paljon suuttumustani eikä ollenkaan voinut käsittää, miksi närkästyin. Hän ei tarkoittanut loukata, niin hän vakuutti. Vihdoin pitkien selittelyjen jälkeen sovimme, kun tulimme kumpikin selville siitä, että erilaiset käsityksemme näissä asioissa perustuivat kansallisten katsantokantojen eroavaisuuksiin. Hän ei vain voinut oikein uskoa, että olin niin kokematon, koska kerran osasin puhua niin hyvin rakkaudesta… "Meillä eivät taasen nuoret tytöt osaa sellaista", sanoi hän. — Tämän jälkeen sukupuoli-asiat aina jollakin ihmeellisellä tavalla tulivat puheen-aiheeksemme. Häntä huvitti raiskata mielikuvitustani kertomalla minulle räikeitä juttuja, selittelemällä yksityiskohtaisesti eroottisen nautinnon eri asteita. Totuin vähitellen, vastenmielisyyteni väistyi vähitellen ja kaikki oli minusta vallan luonnollista lopulta. Olin aivan yhtä mieltä hänen kanssaan siitä, että minunkin pitäisi saada kokea jotakin sellaista… Olin utelias, nautinnonhaluinen ja uhkarohkea. Antauduin tähän kokeeseen ainoastaan kokeillakseni, ilman tunteen tynkääkään. Hän ei rakastanut minua enkä minä häntä. Tiesimme sen kumpikin. Olimme tovereita ja tahdoimme kumpikin nauttia. — No niin, ymmärrätkö nyt, että tuhat kertaa mieluummin antaudun hänelle, jota rakastan, kun olen voinut antautua sellaisellekin, jota en yhtään rakastanut. Minuun ei sitäpaitsi kuulu toisen ihmisen vaikuttimet. En tahdo edes tietää, mistä syystä toinen on rakastajani. Se on hänen asiansa. Tiedän vain, että hän tekee sen vapaaehtoisesti, kuten minäkin… Se riittää. Ihmiset ovat lopultakin aina ypöyksinäisiä, tapahtui heidän näennäinen yhtymisensä minkä tunnussanan varjolla tahansa…
Raina vaikeni.
Henkeäni ahdisti tämän tunnustuksen suuruus ja se kaamea yksinäisyyden oppi, mitä se todisti. Saattoiko ihminen kestää sellaista? Ehkä Raina sittenkin erehtyi. Ehkä itsekin erehdyin…
— Ehkä Karilas sittenkin rakastaa sinua, sanoin lieventääkseni ajatukseni hirveitä johtopäätöksiä.
— Ei, ei, sanoi Raina jyrkästi.
— Mutta onko tuo kaikki sinulle sitten todellakin samantekevää, kaikkein sisimmässäsi? Etkö vaadi koskaan vastarakkautta, etkö kaipaa koskaan hellyyttä? Oletko aivan yli-ihminen? Etkö sitten usko, että on olemassa joku muu yhtyminen kuin näennäinen, joku rajaton mysterio, joku äärettömyys kahden äärellisen ja rajallisen olion välillä, joku jumalallisen liekehtimisen silmänräpäys kahden ihmisen välillä, jolloin ei ole enää kuorta eikä sisältöä, jolloin iankaikkisuus saartaa sielut ja he kaksi kuolevaista voivat heittää vastalauseensa itse kuolemaa vastaan?…
Raina käänsi päänsä seinään.
— Älä puhu siitä, sanoi hän aivan muuttuneella äänellä, joka ei ollut ollenkaan hänen tavallinen äänensä. Älä puhu siitä, minä en kestä sitä, ja minun täytyy sentään kestää. Kun puhut rakkaudesta, on kuin helistelisit kultaa nälkään kuolevan köyhän silmien edessä. Älä kiusaa minua sillä ajatuksella, kun minun kuitenkin täytyy elää elämäni loppuun ilman rakkautta.
Raina kohosi kyynärpäittensä varaan vuoteessaan, tuijottaen minuun synkein, palavin silmin.
— Etkö sinä näe, etkö sinä ole huomannut, mikä kaininmerkki minun otsallani on? jatkoi hän kiihkeästi.Minua ei kukaan koskaan voi rakastaa.Ei ole rakastanut, ei rakasta, ei tule rakastamaan. Minä olen sen aina tiennyt, aina tuntenut. Minun kanssani voidaan leikitellä, huvitella, iloilla, ei koskaan vajota mystiikkaan, minun kanssani voidaan puhua, ei vaieta. Minä olen ihmisille varietee, en hartauspaikka. On niinkuin ei minun sielussani olisikaan mitään iankaikkisuutta. Ei sille voi mitään. Koetan olla miehen toveri työssä ja nautinnossa. En uskalla sanoa edes ystävä. Sillä minua voidaan kyllä hyväillä, ei ikävöidä, minuun voidaan luottaa ilossa, ei surussa. Ja sentähden olen pohjaltani niin surullinen! Ah, jumala yksin tietää, miten kuoleman surullinen! Monasti olen seisonut öisin Seinen sillalla valmiina vajoamaan sen vihertäviin vesiin. Aina olen palannut. En siksi, että rakastaisin elämää enää, että odottaisin jotakin siltä… Mutta kuitenkin joku salainen epävarmuus, joku tuiki hämärä toivon kajo elää jossakin minussa… mahdollisuudesta… Ei! ei! Minä en näe itseeni selvästi nyt, minulla on kuumetta. Minulla ei ole mahdollisuutta. En voi keltään pyytää rakkautta. Se olisi mieletöntä. Eikä se ole kenenkään syy, jos se jää pois, yhtä vähän kuin se, että se tulee… Minun täytyy jollakin tavoin kestää yksinäisyyteni, jotta en kävisi taakaksi muille. Se on minun ylpeyteni. Ymmärrätkö nyt, että tyydyn tähän onneen, mikä minulla on. Minulla ei ole varaa työntää sitä pois. Ei tule koskaan… parempaa… Ensimäisen kerran antauduin rakkautta vailla miehelle, joka ei minua rakastanut, nyt antaudun välinpitämättömälle, jotaitserakastan… Mutta jos… jos… kerran kohtaisin miehen, joka minua rakastaisi, minua, jota ei kukaan voi rakastaa, niin antautuisin hänelle, vaikka en rakastaisikaan häntä, ainoastaan sen vuoksi, että hän rakastaa…
En voinut sanoa mitään.
Raina naurahti nähdessään murheelliset, kauhistuneet kasvoni.
— Älä pelkää, sanoi hän kevyesti, että sellaisia tulee liian monta…
Saattajani vaikeni.
"Kenties ei tullut ainoatakaan, virkahti hän sitten. Tai kenties tuli joku, jonka rakkaus vaati tämän ennenaikaisen kuoleman uhrin. Minä en tiedä. Mutta arvattavasti jompikumpi meni yli hänen voimiensa".
Marja Havu ei saanut unta silmiinsä. Kapea ja kova vuode vaivasi häntä ja ohut patja virui lakkaamatta maahan rahin avonaiselta puolelta. Hän nousi istualleen ja pyyhki hikeä otsaltaan.
Oli heinäkuun loppupuoli ja huoneessa oli kostea, painostava kuumuus. Marja nousi, siirsi ikkunaverhot syrjään ja katseli ulos. Hämärässä yössä kaupungin ulkopuistikko piirtyi taivaanrantaa vastaan mustana möhkäleenä kuin suuri korpi ikään. Ja matalat, ränsistyneet puutalot tien vierellä olisivat voineet uskottaa oltavan jossakin erämaan kylässä, ellei nyt juuri metsän takaa olisi putkahdellut ilmaan raketteja.
Marja avasi varovaisesti ikkunan. Hän heitti tutkivan silmäyksen siihen nurkkaan, missä hänen miehensä makasi ja tultuaan vakuutetuksi siitä, että tämä nukkui, siirsi hän huoahtaen keinutuolin, huoneen ainoan loistoesineen, ikkunan ääreen ja jäi siihen katselemaan rakettien karkeloa. Ne putoilivat kuin tuhannet suuret tähtiruusut kimpuissa, ne ampuivat korkealle yksinäisinä hienoina valorihmoina lyöden sammuessaan tuikahtavan salaman. Ne olivat Luodon ilotulia. Marja saattoi hyvin laskea ne kerrat, mitkä hän oli ollut siellä. Ne kangastivat hänen mielessään tarumaisen ihanina. Joku juhla opettajien kanssa koulusta erotessa, erään tilapäisen kuoron kahvikemut, joku luokkakokous. Huomenna piti luokkatoverien siellä jälleen kokoontua toisen kerran. Marja oli tavallisuuden mukaan saanut toimeksi pitää huolta käytännöllisistä asioista. Hän oli konttoriinsa saanut sellaisen määräyksen. Jotakin muuta se olisi harmittanut, mutta Marjalle se oli kuin kunnianosoitus. Hän oli sitäpaitsi vielä ainoa, joka viidentoista vuoden jälkeen tiesi, missä kukin oli ja mitä kustakin oli tullut, joka nurkumatta etsi osotteet ja lähetti ilmoitukset, jolle nuo maailmalle hajautuneet, vanhentuvat, vieraat ihmiset olivat vielä läheisiä ja mieltäkiinnittäviä. He olivat hänen mielikuvituksessaan yhä vain koulutyttöjä, ja se oli korkeinta, mitä hän tiesi. Sillä koulu-aika merkitsi hänelle jotakin pyhää, se oli hänen elämänsä huippukohta, sen vapain, kirkkain ja kunniakkain aika, siihen oli jäänyt hänen kehityksensä. Ja sentähden eli hän muistoissa niinkuin vanhukset, katseli kouluvuosiaan hartaalla ihannoimisella niinkuin ijän ja velan painamat virkamiehet katselevat ylioppilasvuosiaan, taapäin menneisyyteen, niinkuin tekevät kaikki ne ihmiset, joiden elämä jollakin lailla on katkennut kesken.
Ja kuitenkin oli Marjan koulu-aika sangen ahdas ja kurja. Hänen äitinsä teki kyllä vielä siihen aikaan työtä ja hänen isänsä oli elossa, mutta kummastakaan hänellä ei ollut muuta kuin häpeää ja vastusta. Isä oli juoppohullu ja kierteli Risa-Pietarin nimellä maailmaa nähden nälkää ja tehden työtä sattuman mukaan. Äiti oli jättänyt hänet oman onnensa varaan ja asettunut Sörnäisten puoleen pesijättäreksi kahden tyttärensä kanssa. Mutta hän oli laiska, luihu ja rehenteleväinen. Pelkästä turhamaisuudesta toimitti hän vanhemman tyttärensä Marjan tyttökouluun voidakseen kerskailla koulunkäyneellä tyttärellä.
Marja oli koko koulu-aikansa ruma ja epäonnistunut lapsi, syntymässä säikähtänyt. Hänellä oli pitkät, riippuvat gorillan käsivarret, muodoton pää, kumara selkä, sisäänpainunut rinta, korkeat, luisevat olkapäät, jälkiä liian ahtaista puseroista, joihin lapsen kasvava ruumis oli rutistettu. Hänen silmänsä olivat suuret, vauhkot ja pälyvät. Ne kerjäsivät ja liehittelivät niinkuin koiran silmät. Marja herätti sääliä ja inhoa yht'aikaa. Ja poikkeuksetta kaikissa. Ei kukaan hänen tovereistaan pitänyt hänestä, vaikka hän oli hyvä, rehellinen ja palvelevainen. Kaikilla oli voittamaton vastenmielisyys tuota raukkaa kohtaan. Hänestä levisi orjan löyhkä, joka karkoitti vapaat. Monet kristilliseen rakkauteen totutetut lapset soimasivat itseään tästä luonnon lahjomattomasta vihan vaistosta ja he koettivat rauhoittaa omaatuntoaan hyvillä töillä. Marjan onnettomat kotisuhteet olivat sitäpaitsi yleisesti tunnetut, hän oli vapaa-oppilas ja kuului asiaan auttaa häntä. Hänen puolestaan maksettiin, häntä pidettiin kesäisin ilmaiseksi maalla varakkaissa perheissä, häntä kohdeltiin kaikin puolin oikein mielivaltaisen hyvästi, oikein mielenosoituksellisen tasa-arvoisesti, niinkuin tällaisissa tapauksissa on tavallista velvollisuutensa täyttävässä yhteiskunnassa. Mutta hän tuli kaikkialle kuin maanvaiva, hän putosi kesäisin iloisten säätyläislasten pariin kuin taivaan rangaistus, jota ei voinut välttää, ja kaikki päästivät helpotuksen huokauksen, kun Marjan alamainen olento, hänen nöyrästi köyristyvä selkänsä ja hänen kiitolliset koiransilmänsä jälleen olivat poissa näköpiiristä.
Samasta hyveellisyyden velvoittavasta tunteesta kävivät Marjan toverit myös silloin tällöin hänen luonaan, jottei kukaan vain luulisi heidän halveksivan Marjan kotia. Tällöin anasti tavallisesti Marjan äiti etusijan. Nämä olivat hänen ylpeytensä juhlahetkiä. Hän sai tilaisuuden leikkiä rouvaa. Peljätyintä ja hullunkurisinta näillä vieraskäynneillä oli etenkin jäähyväisten heitto, jolloin Marjan äiti pakottaen ruman, ristihampaisen pyykki-akan suunsa mielistelevään hymyyn, jakeli suursanaisia ja tuttavallisia terveisiään tyttöjen koteihin, etenkin sille ja sille senatuurskalle ja professuurskalle, jotka muka olivat hänen parhaita ystäviään. Ja hän levitti arvonimet luonnottoman pitkiksi, hän sylkytteli ja piteli niitä kielellään niinkuin ei olisi hennonut niistä milloinkaan luopua. Silloin syntyi tyttöjen keskuudessa tavallisesti yleinen pakokauhu, tarve saada raitista ilmaa… Ja Marja jäi katsomaan heidän jälkeensä anteeksipyytävillä, surullisilla silmillään…
Kun Marja lopetti koulunsa, lopetti hänen äitinsä samalla entisen ammattinsa. Hänestä se oli ala-arvoinen sivistyneen neidin äidille. Marjan hieno seura ja koulunkäynti olivat menneet hänelle päähän. Sitten hän kyllä yritteli yhtä ja toista vähemmän karkeaa tointa, mutta vain nimellisesti, pääasiallisesti hän vetelehti laiskana Marjan elätettävänä.
Marja sai pienen konttoriviran ja raatoi nyt koko perheen puolesta. Hän ei nurkunut koskaan kohtaloaan vastaan, hän uskoi lapsellisesti siihen, mitä hänen äitinsä sanoi, että nyt oli hänen vuoronsa tullut elättää vanha äitinsä, joka näin kauan oli elättänyt häntä. Ja Marja hankki sivutuloja, kotityötä virastotyön ohella ja muuttui kokonaan koneeksi.
Sen jälkeen hänen elämässään ei tapahtunut pitkiin aikoihin mitään. Vuodet kuluivat kuten päivätkin samassa harmaassa, alituisessa aherruksessa. Hän ei kaivannut onnea, eikä sentähden ollut onnetonkaan. Valinnan mahdollisuudet olivat loppuneet häneltä. Koulumuistoista ja koulutoveriensa kohtaloista ammensi hän mielikuvituksensa ainoat ilot, kaikki ne, jotka todellisuus häneltä itseltään kielsi. Ja ne olivat kovin vaatimattomia nekin: ainoastaan pikkuporvarin ja rippikoulutytön ahtaita idyllejä. Liikuttavalla tarkkuudella hän piti lukua heidän häistään ja kihlauksistaan, hautajaisistaan ja ristiäisistään, perheonnestaan ja ulkomaanmatkoistaan, hän tiesi nimienmuutokset, lapsien lukumäärän ja perheen isän palkan. Hän ihaili vilpittömästi koko yhteiskunnan kaukaista, kiiltävää paraadia, joka vaelsi hänen silmäinsä ohitse, mutta johon hän ei itse voinut ottaa osaa. Eikä hän erityisesti tahtonutkaan. Hänen henkensä ei kapinoinut. Koska kerran oli näin, niin piti kai näin ollakin. Se oli sallittu. Ja hyvä saattoi olla näinkin.
Hänen mielihuvejaan oli seistä kadunkulmissa katsomassa suuria hautajaisia, laskemassa hevosia ja seppeleitä, tai pysytellä kirkkojen ovilla, silloin kun jotkut merkillisemmät häät olivat menossa, hän erotteli silloin silkkipuvut villapuvuista, pani merkille, missä järjestyksessä morsianta onniteltiin, teki laskelmansa uusista kihlajaista. Ja hänestä oli juhlallista, että pappi nousi saarnastuoliin ja että sotaväki piti kenttäharjoituksia. Tätä laatua olivat hänen kutistuneen sielunsa hämärät kauneuden janon ilmaukset. Vapauden janoa se ei tuntenut.
Näin kului vuosia. Marjan isä kuoli, myöhemmin myös äiti. Sisar muutti Amerikaan ja Marja jäi yksin. Hänen elämänsä oli hyvin tyhjä ja yksitoikkoinen. Siinä oli kaksi kiintopistettä, se konttoripulpetti, jonka ääressä hän vietti päivänsä; ja se 35:n markan huone, missä hän vietti yönsä. Hän ei ollut saanut ainoatakaan ystävää. Yhä vain vaikutti hän pahoinvointia ympäristössään, yhä vain oli ihmisillä tuo kummallinen vastenmielisyys häntä kohtaan. Yksi ainoa poikkeus oli ollut, yksi ainoa oli osoittanut heltymystä, hän joka nyt makasi tuolla nurkassa hänen miehenään.
Ja millainen mies! Tänäkin iltana oli hän tullut humalassa kotiin. Marja huokasi syvään. Viime aikojen elämä oli ollut sietämättömän tukalaa. Hänen oli täytynyt laiminlyödä virkansakin pelastaakseen miehensä poliisin kynsistä. Hän oli saanut keksiä tekosyitä ja valeita. Hänellä oli ainainen hätä ja hengenahdistus nykyään. Ei rauhaa koskaan. Joskus vain näin öisin, kun toinen nukkui. Silloin saattoi hän levollisesti piirustella puhtaaksikirjoitus-töitään. Mutta tulot eivät tahtoneet riittää. Hänen voimansa alkoivat uupua. Rahat olivat nytkin lopussa. Huominen luokkakokous sai ainakin haihtua mielestä. Hänellä ei olisi rauhaa viipyä siellä kuitenkaan. Mitä kauheata hyvänsä saattoi sillä aikaa tapahtua kotona. Hänen täytyi olla nykyään joka hetki varuillaan. Eikä hän toki voinut vanhoille tovereilleen tunnustaa olevansa naimisissa hampuusin kanssa. Kaikki langat siis olivat poikki nuoruuden kulta-aikaan. Niin syvälle oli hän vajonnut kurjuuteen.
Ja Marja alkoi itkeä, äänetöntä, kuivaa itkua niinkuin nainen, jolla on hyvin suuri suru. Hartiat nytkähtelivät sisällisesti vaivasta ja ainoastaan pieni hiljainen nyyhke pääsi silloin tällöin hänen huuliltaan…
Sitten hän jäi ajattelemaan.
Oma syy tämä kurjuus. Miksi oli hän ottanut tuon retkun? Mutta oli kai täytynyt tehdä niin. Ei ollut voinut muuten. Oli aivan kuin olisi oma isä tullut pyytämään armahdusta silloin…
Kerran kun Marja vielä oli koulutyttö, oli hän tullut juuri samoin, istunut iltamyöhällä portailla niinkuin kerjäläinen ja tullut ajetuksi pois. Hän oli pyytänyt viittätoista penniä raitiotiepilettiin, mutta äiti oli tiuskaissut: "Joudat kävelemäänkin, kun ei sinulla ole muutakaan tekemistä." Ja oli lyönyt oven kiinni hänen edestään, mutta Marja oli ehtinyt nähdä, miten kyyneleet silloin kihosivat hänen verisistä, syvästi murheellisista silmistään. Tämä näky oli halkaista Marjan sydämen, hän itki koko sen yön, hän tunsi rakastavansa tuota raukkaa niinkuin ei ketään ihmistä vielä ennen. Silloin läikähtivät ensimäisen kerran esille hänen ihmisyytensä pohjimmaiset lähteet. Ensimäisen kerran hän silloin kävi oman väkevyydentunteensa houreessa, huumasi itsensä rajattoman uhrautumisen uljailla unelmilla. Hän itse säälillä ravittu tunsi olevansa säälistä rikas.
Kului kauan ennenkuin kukaan jälleen kysyi sitä. Kukaan mies ei pyytänyt tuon ruman tytön antautumista, kukaan ei tarvinnut häntä auttajakseen. Mutta sitten tuli tuo raukka, joka verisin ja murheellisin silmin katsoi häneen samoin kuin oli tehnyt hänen isänsä ennen. Ja Marja ei empinyt hetkeäkään. Tämä oli Jumalan sormi, tämä oli taivaan tahto. Tätä varten ainoastaan oli hänet valmistettu, tätä varten oli koko hänen entinen elämänsä. Nyt oli tullut hänen suuri hetkensä. Nyt sai hän kerrankin olla väkevä ja rikas. Myöhäinen, koskemattoman sukupuolivaisto päihdytti hänet sitäpaitsi oudolla, sokeanvarmalla voimantuntemuksella. Raskainkin tuntui kevyeltä. Hänellä oli nyt elämän tarkoitus. Hänestä oli suloista liittää kohtalonsa tuomittuun mieheen. Ja hän lähti hänen kanssaan turmion taipaleelle niinkuin voittoretkelle.
Mutta nyt oli Marja saanut tarpeekseen siitä. Kun hän nyt katseli itseään ja elämäänsä tuon kaukaisen ilotulituksen synnillisessä valaistuksessa, näytti se aivan toisenlaiselta kuin silloin, kun Jumalan sormi näkyi. Hän ei nähnyt minkäänlaista Jumalaa eikä tarkoitusta enää. Hänen ajatuksensa napisivat. Miksi ei hän kaikella työllään voinut hankkia itselleen valoisampia elinehtoja? Miksi ei hänen sallittu pitää edes niitä harvoja, viattomia iloja, jotka elämä vielä hänelle tarjosi? Olla menemättä huomiseen juhlaan oli samaa kuin vetää musta risti pyhien muistojen ylitse. Se suretti ja sydämystytti häntä. Kieltäytyä kaikesta tuon miehen tähden! Hän nosti eikä mikään noussut, auttoi eikä apua lähtenyt. Miten järjetöntä! Miten turhaa voimain tuhlausta! Ja näin hautaan asti! Eikö kuolema olisi ollut parempi hänelle itselleen ja toiselle myös? Ja mikä ahdistettujen auttaja hän oli, itse ahdistettu? Kuka oli häntä koskaan auttanut? Kuka oli hänen parastaan ajatellut? Äitikö, joka oli pannut hänet kouluun, kouluko, joka oli ilmaiseksi hänet opettanut, hienot perheetkö, jotka olivat ottaneet hänet ruokapöytäänsä? Ei! Omaa nahkaansa olivat vain kaikki peljänneet, peljänneet hänestä kostajaa itselleen. Siksi he olivat häntä silitelleet, totuttaneet hänet hyviin tapoihin ja velvollisuuden käskyihin, vanginneet hänen henkensä ja heittäneet armopaloja hänen ruumiinsa eteen, ettei hän koskaan voisi vaatia heitä tilille. Niin juuri, tilille! Tilille koko olemassa-olostaan! Tilille siitä, että hänet oli lähetetty elämäntaisteluun näin huonosti varustettuna, synnytetty sairauteen ja häpeään, köyhien kaupunginosassa, rumaksi ja heikkohenkiseksi, allepäin alusta alkaen, tilille siitä, että häntä aina vain sorrettiin, että hänen työnsä teetettiin nälkäpalkalla ja että häneltä lyötiin aseet kädestä pois. Miksi olivat kaikki puhuneet hänelle nöyryydestä, ei kukaan oikeudesta? Siksi, että he pelkäsivät, siksi, ettei vielä oikeutta ollut, siksi, että he kaikki opettivat valhetta ja vääryyttä. Hänet oli myrkytetty koulussa ja myrkytetty kirkossa ja sydämensä mädännäisyydessä oli hän lopuksi ottanut syliinsä haaskan kadulta.
Raskas, ennen-olematon uhma nosti päätään Marjan sielussa. Maailma oli äkkiä muuttanut muotoaan. Hän ei tahtonut saada tarpeeksi ilmaa keuhkoihinsa. Töykeästi sysäsi hän oven auki ja astui ulos.
Hän otti pari askelta pihamaan nurmella. Kosteat saunakukat ja saviheinät hiipoivat suloisesti ja rauhoittavasti hänen paljaita jalkojaan. Ajatuksissaan hän pysähtyi ja jäi tuijottamaan vanhaan vinttikaivoon. Hän ei ymmärtänyt enää mitään. Miksi se oli siinä? Ja miksi nuo hökkelit ja ihmiset niiden sisällä ja hän itse…?
Suurelta tieltä kuului meluavia ääniä, jotka herättivät Marjan tuosta horrostilasta. Hän meni portille. Kauempana kulki iloinen seurue miehiä ja naisia. He nauroivat ja rallattivat ja joku miehistä säesti harmonikalla. Naiset olivat nuoria ja sorjatekoisia ja miehet kulettivat heitä vyötäisistä. Marja katseli heitä kadehtien. He tulivat ilosta ja menivät iloon nuo! Ah, jos hänkin olisi ollut nuori ja kaunis, niin olisi ollut toista! Mitä olisi hän välittänyt vastoinkäymisistä ja köyhyydestä! Hän olisi mennyt tuohon hämäreiseen yöhön ja palannut takaisin rikkaana rahasta ja rakkaudesta.
Seurue eteni ja kuva vaihtoi ilmettä Marjan silmissä. Eikö heidän naurussaan soinut rikkonainen särähdys? He olivat köyhää kansaa. Miksi he eivät levänneet kotonaan, miksi ei antanut heille verensä ansaittua rauhaa, miksi he raskaan päivätyönsä jälkeen vielä etsivät kellari-kerrosten pölyisiä, kuihduttavia tanssipaikkoja ja sala-anniskeluja? Eikö siksi, että kuolema ja vallankumous tekivät työtä heidän hermostossaan, että heillä oli tuberkelin syömät keuhkot ja nälkää loimuavat silmät. Eikö se ollut epätoivon riemua, unohtamisen raivoa tuo, joka pakotti miehen turruttamaan aivonsa viinalla ja naisen hiipimään syrjäkadulle porton shaali hartioillaan? Eikö siitä kaikesta juuri par'aikaa hiottu aseita sitä suurta tilinteonpäivää varten? Heidän joukkoonsa kuului Marjakin.
Huomaamattaan oli tämä pikkuporvarisielu äkkiä tullut sille äyräälle, jolta yhteiskunta heitetään nurin. Hänen mielikuvituksensa näytteli hänelle ennen-aavistamattomia kuiluja ja kukkuloita. Syytös oli saanut jalansijan tässä nöyrässä, kristillisessä sydämessä ja sosialistinen maailmanhenki puhalsi ensimäisen kerran läpi hänen ummehtuneiden aivojensa…