Antwerpenin kreivi menee väärin syytettynä maanpakoon ja jättää kaksi lastansa eri paikkoihin Englantiin. Kun hän tulee sinne tuntemattomana takaisin, näkee hän ne hyvissä oloissa. Hän astuu ratsupalvelijana Ranskan kuninkaan sotaväkeen ja hänet huomataan viattomaksi ja asetetaan entiseen arvoonsa.
Kun Rooman keisarikunta oli siirtynyt Frankilaisilta Saksalaisille, syntyi noiden kahden kansan välillä ankara vihollisuus ja katkera ja pitkäaikainen sota, jonka vuoksi Ranskan kuningas ja hänen poikansa, sekä puolustaakseen omaa maataan että ahdistaakseen muiden maita, järjestivät suunnattoman sotajoukon niin valtakuntansa kuin ystävien ja omaistenkin kaikilla voimilla, käydäkseen vihollisten kimppuun. Mutta ennenkuin he siihen ryhtyivät, asettivat he, ettei kuningaskunta olisi jäänyt hallituksetta, Gualtierin, Antwerpenin kreivin, jonka he tiesivät jaloksi ja ymmärtäväksi mieheksi ja sangen uskolliseksi ystäväkseen ja palvelijakseen, sijaansa koko Ranskan kuningaskunnan hallitustoimiin ja ylimmäksi viranhoitajaksi; sillä vaikka hän oli suuri mestari sotataidossakin, näytti hän heistä kuitenkin olevan sopivampi hienoihin tehtäviin kuin noihin heidän rasituksiinsa. Ja tämän jälkeen he lähtivät matkalle.
Gualtieri alkoi siis älykkäästi ja huolellisesti hoitaa hänelle annettua virkaa ja neuvotteli aina kuningattaren ja hänen miniänsä kanssa; ja vaikka nämä oli jätetty hänen suojeltavikseen ja silmällä pidettävikseen, kunnioitti hän kuitenkin heitä valtiattarinaan ja esivaltanaan.
Mainittu Gualtieri oli ruumiiltaan sangen kaunis ja iältään noin neljäkymmen-vuotias ja niin miellyttävä ja jalotapainen kuin ylimys koskaan olla saattaa. Ja paitsi tätä oli hän kaikkein kohteliain ja hienoin ritari, mitä siihen aikaan tunnettiin, sekä mies, joka pukeutui heistä kaikkein hienoimmalla tavalla. Ja kun nyt Ranskan kuningas ja hänen poikansa olivat mainitussa sodassa ja Gualtierin vaimo oli kuollut, jättäen hänelle ainoastaan poikalapsen ja tytön, jotka olivat vielä pieniä, niin tapahtui, koska Gualtieri oleskeli mainittujen naisten seurassa ja puheli usein heidän kanssaan valtakunnan asioista, että kuninkaan pojan vaimo loi silmänsä häneen ja ihastui intohimoisesti hänen ulkomuotoonsa ja käytökseensä ja alkoi palaa kiivaasti salaista rakkautta häneen. Ja koska hän tiesi olevansa nuori ja kukoistava ja ettei Gualtierilla ollut vaimoa, niin arveli hän, että hänen halunsa olisi helppo täyttää. Ja ajatellen, ettei häntä siinä suhteessa ollut estämässä mikään muu kuin hänen oma häveliäisyytensä, päätti hän ajaa sen kokonaan tiehensä ja ilmaista kreivi Gualtierille kaikki.
Kun hän siis eräänä päivänä oli yksin ja hetki näytti hänestä suotuisalta, niin lähetti hän pyytämään Gualtieria luoksensa, ikäänkuin olisi tahtonut jutella hänen kanssaan muista asioista. Kreivi, jonka ajatukset olivat sangen kaukana tämän naisen aikeista, menikin viivyttelemättä hänen luokseen. Ja kun Gualtieri oli asettunut, niinkuin nainen tahtoi, hänen kanssaan eräälle leposijalle aivan kahden kesken eräässä huoneessa ja kysynyt häneltä jo kaksi kertaa syytä, miksi hänet oli sinne noudatettu, ja rouva oli vain vaiennut, niin viimein tämä, rakkauden pakottamana ja tullen häpeästä aivan punaiseksi, alkoi melkein itkien ja kovasti vavisten ja sammaltavin sanoin puhua:
Kallis ja suloinen ystäväni ja herrani, te voitte, koska olette älykäs mies, helposti ymmärtää, miten suuri miesten ja naisten heikkous on, ja erilaisista syistä toisissa asioissa suurempi kuin toisissa. Ja siksi ei oikeudenmukaisen tuomarin kohtuudella sovikaan rangaista samasta synnistä erilaatuisia henkilöitä samalla rangaistuksella. Kukapa olisi sellainen, joka väittäisi, etteivät köyhä mies tai köyhä nainen, joiden tulee omalla vaivallaan ansaita, mitä he elatuksekseen tarvitsevat, olisi, jos heitä lempi kiihoittaa ja he sitä noudattavat, paljon moitittavampia kuin ylhäisnainen, joka on rikas ja elää toimettomuudessa ja jolta ei puutu mitään, mitä hän vaan haluaa? Luulen tosiaan, ettei kukaan. Sentähden ovat mielestäni viimeksi mainitut ominaisuudet melkein täysi puolustus sille naiselle, jolla ne ovat, silloin, jos hän sattuu hairahtumaan rakkauteen. Ja loppu puolustuksesta riippuu siitä, onko nainen valinnut itsellensä älykkään ja kunnollisen rakastajan, jos rakastunut on voinut sen löytää. Kun nyt nämä molemmat seikat, minun ajatukseni mukaan, voi sovittaa minuun ja paitsi niitä vielä paljon muita, jotka johdattavat minua rakkauteen, niinkuin esimerkiksi nuoruuteni ja mieheni kaukana-olo, niin varmaankin ne nousevat minun hyväkseni puolustamaan minun tulista rakkauttani teidän silmissänne. Ja jos ne syyt voivat vaikuttaa teihin niinkuin ne älykkäihin miehiin varmasti vaikuttavat, niin rukoilen, että antaisitte minulle neuvoa ja apua siinä asiassa, jossa niitä teiltä pyydän. Niin on, että minä en voi mieheni poissaolon tähden vastustaa en lihan kiihoitusta enkä rakkauden mahtia, jotka ovat niin voimakkaita, että ovat voittaneet lujimmatkin miehet, eivätkä ainoastaan hentoja naisia, monen monta kertaa, ja voittavat yhä joka päivä; vaan olen tässä mukavassa ja toimettomassa elämässä, jossa minut näette ja joka on edullinen rakkaudelle, antanut itseni yllättää niin, että olen rakastunut. Ja vaikka tunnustan, että sellainen seikka, jos se tiedettäisiin, ei olisi kunniallista, niin en pidä sitä nyt, kun se on salattu ja pysyy salassa, juuri laisinkaan sopimattomana. Ja lisäksi on Amor ollut minulle niin suosiollinen, ettei hän suinkaan ole riistänyt minulta tarvittavaa arvostelukykyä rakastajaa valitessani, vaan on päinvastoin sitä minulle paljon lisännyt, näyttäen minulle teidät kyllin arvokkaaksi sellaisen naisen rakastaa kuin minä olen; sillä teitä pidän minä, ellei arvosteluni petä, kaikkein kauneimpana, kaikkein rakastettavimpana ja kohteliaimpana ja älykkäimpänä ritarina mitä Ranskan kuningaskunnassa olla saattaa. Ja niinkuin minä voin sanoa olevani miestä vailla, niin olette tekin vaimoa vailla. Ja sentähden pyydän minä teiltä, sen suuren rakkauden nimessä, jota teitä kohtaan tunnen, ettette kieltäisi rakkauttanne minulta, vaan säälisitte minun nuoruuttani, joka tosiaan hiutuu teidän tähtenne niinkuin jää tulessa.
Ja näitä sanoja seurasi niin runsaasti kyyneleitä, ettei naisella, joka aikoi esittää vielä lisää rukouksia, ollut voimaa enempää puhua, vaan hän loi silmänsä maahan ja heittäytyi kuin huumattuna ja itkevin kasvoin kreivin rintaa vasten.
Kreivi, joka oli uskollinen vasalli, alkoi silloin ankarin sanoin moittia sellaista hullua rakkautta ja työntää naista, joka tahtoi jo heittäytyä hänen kaulaansa, pois luotaan, ja vannoi pyhillä valoilla, että hän antaa ennen hakata itsensä neljäksi kappaleeksi kuin sallii itsensä tai muiden tekevän herransa kunniaa vastaan sellaista.
Kun ylhäisnainen tuon kuuli, niin hän unohti heti rakkautensa ja sanoi julmaan vihaan kiihtyneenä: Saisitteko siis, moukkamainen ritari, tällä tavalla pilkata minun toiveitani? Jumala armahtakoon, ellen mieluummin surmauta teitä, koska tahdotte minut tappaa, tai karkoita maasta.
Ja niin sanoen hän työnsi tuokiossa kätensä tukkaansa ja sotki ja hajoitti sen ja repäisi sitten vaatteensa rinnan kohdalta ja alkoi huutaa kovasti: Auttakaa, auttakaa, sillä Antwerpenin kreivi tahtoo tehdä minulle väkivaltaa!
Kun kreivi tämän näki, niin hän, jolla oli paljon enemmän syytä epäillä hovin kateutta kuin omaatuntoaan ja joka pelkäsi, että siitä syystä uskottaisiin paremmin tuota katalaa naista kuin hänen viattomuuttansa, nousi ylös ja meni huoneesta ja palatsista niin pian kuin voi ja pakeni kotiinsa. Ja siellä hän asetti, muuta neuvoa miettimättä, lapsensa hevosen selkään ja nousi itsekin satulaan ja ajoi niin nopeasti kuin saattoi Calais'hen.
Naisen melutessa juoksivat monet paikalle, ja kun he näkivät hänet ja kuulivat hänen huutonsa syyn, niin he eivät ainoastaan uskoneet hänen sanojaan, vaan vieläpä lisäsivät, että kreivi oli käytellyt kauan aikaa hempeyttä ja kauniita tapoja ainoastaan päästäkseen tähän päämaaliinsa. He siis juoksivat vimmoissaan kreivin taloon ottamaan häntä vangiksi, mutta kun he eivät häntä löytäneet, niin ryöstivät he ensin siitä kaikki ja repivät sen sitten perustuksia myöten maahan. Tapahtuma tuli, niin kierona kuin sitä kerrottiin, leiriin kuninkaan ja hänen poikansa korviin, ja nämä vihastuivat suuresti ja tuomitsivat kreivin ja hänen jälkeläisensä ainaiseen maanpakoon ja lupasivat suuria lahjoja sille, joka toisi hänet joko elävänä tai kuolleena heille.
Kreivi, joka oli murheissaan siitä, että oli pakenemalla tehnyt itsensä viattomasta vikapääksi, saapui itseään ilmaisematta tai tunnetuksi tulematta lastensa kanssa Calais'hen ja kulki sieltä nopeasti Englannin puolelle ja lähti huonoissa vaatteissa Lontoota kohti. Mutta ennenkuin hän astui kaupunkiin, opetti hän monin sanoin kahta pientä lastaan, ja varsinkin kahdessa tärkeässä asiassa: ensiksikin, että heidän oli kärsivällisesti kannettava köyhä sääty, johon kohtalo oli heidät hänen kanssaan syyttömästi saattanut; ja toiseksi, että heidän oli kaikin keinoin varottava ilmaisemasta koskaan kenellekään, mistä he olivat ja kenen lapsia, jos henki oli heistä kallis. Poika, jonka nimi oli Luigi, oli noin yhdeksän-vuotias ja tyttö, Violante nimeltä, noin seitsemän; mutta he ymmärsivät, mikäli heidän vähäinen ikänsä salli, sangen hyvin isänsä opetuksen ja näyttivät sen sittemmin teossa. Ja tehdäkseen neuvon toteuttamisen helpommaksi oli isästä tarpeellista muuttaa heidän nimensä, ja sen hän teki, kutsuen poikalasta Perottoksi ja tytärtä Giannettaksi. Ja kun he olivat köyhäin vaatteissa tulleet Lontoosen, alkoivat he kulkea, niinkuin näemme ranskalaisten kulkurien tekevän, pyytämässä almua.
Kun he eräänä aamuna sattumalta olivat siinä toimessa erään kirkon edustalla, niin tapahtui, että muuan ylhäinen nainen, joka oli erään Englannin kuninkaan marsalkan vaimo, näki kirkosta tullessaan tämän kreivin ja hänen kaksi pikku lastansa, jotka pyysivät almua; ja hän kysyi kreiviltä, mistä hän oli ja olivatko nuo hänen lapsiansa. Siihen mies vastasi olevansa Picardiesta ja että hänen oli täytynyt kelvottoman vanhimman poikansa pahojen töiden tähden paeta sieltä näiden kahden kanssa, jotka olivat hänen lapsiaan. Ylimysnainen, joka oli sääliväinen, loi silmänsä tyttäreen ja mieltyi häneen suuresti, koska hän oli kaunis ja kohtelias ja suloinen, ja sanoi: Kunnon mies, jos suostut jättämään minulle tämän tyttösesi, niin minä otan hänet mielelläni, koska hän on hyvän näköinen. Ja jos hänestä tulee kunnon nainen, niin naitan hänet sopivaan aikaan, sillä tavalla, että hänen käy hyvin.
Kreiviä miellytti suuresti tämä pyyntö ja hän vastasi heti, että hän suostuu, ja antoi kyyneleitä vuodattaen lapsensa hänelle ja sulki hänet parhaiten hänen suosioonsa. Ja kun hän siten oli saanut tyttärensä turvaan ja tiesi hyvin, kenen luokse, niin arveli hän, ettei hänen sovi siellä oleskella kauempaa. Ja niinpä hän kulki almua anoen koko saaren poikki ja saapui Perotton kanssa Walesiin, suurella vaivalla, sillä hän ei ollut tottunut kulkemaan jalan. Siellä oli eräs toinen kuninkaan marsalkka, joka piti suurta hovia ja paljon palvelijoita; ja tämän hoviin tuli jonkun kerran sekä kreivi että hänen poikansa saamaan syömistä. Ja koska hovissa oli eräs mainitun marsalkan poika ja muita aatelismiesten poikia ja nämä harjoittivat kaikenlaisia lasten leikkejä, kuten esimerkiksi juoksua ja hyppyä, niin alkoi Perotto vähitellen sekautua heidän joukkoonsa ja teki taitavasti, jollei paremminkin kuin muut, kaikki kokeet, mitä he keskenään tekivät. Sen näki marsalkka erään kerran, ja kun pojan tavat ja käytös häntä miellyttivät suuresti, niin hän kysyi, kuka hän oli. Hänelle vastattiin, että hän oli erään köyhän miehen poika, joka kävi siellä silloin tällöin almua anomassa. Marsalkka antoi silloin pyytää poikaa mieheltä, ja kreivi, joka ei ollut mitään muuta Jumalalta rukoillutkaan, luovutti hänet hänelle mielellään, vaikka hänestä olikin raskasta hänestä erota.
Kun kreivi nyt oli pitänyt huolen pojasta ja tyttärestä, niin ajatteli hän, ettei hän enää tahdo oleskella Englannissa, ja sentähden lähti hän sopivassa tilaisuudessa Irlantiin. Ja kun hän oli saapunut Strangfordiin, pestautui hän erään sikäläisen kreivin vasallin rengiksi ja toimitteli kaikkia sellaisia asioita, jotka rengin tai tallipojan tehtäviin kuuluvat. Ja siellä hän oleskeli pitkät ajat, kenenkään häntä tuntematta, sangen epämukavissa ja vaivaloisissa oloissa.
Violante, nyt nimeltä Giannetta, varttui ylimysnaisen luona Lontoossa vuosiltaan ja kooltaan ja kauneudessa, ja saavutti ylimysnaisen, hänen miehensä sekä koko talonväen ja jokaisen hänet tuntevan suosion siinä määrin, että oli merkillistä sitä nähdä. Eikä ollut ainoatakaan, joka ei olisi hänen tapojaan ja käytöstään nähdessänsä sanonut, että hän on suurimman onnen ja kunnioituksen arvoinen. Ja siksi nyt ylimysnainen, joka oli ottanut hänet hänen isältään ja joka ei ollut saanut koskaan tietää, kuka hänen isänsä oli, paitsi sitä, mitä hän oli kuullut Gualtierilta itseltään, päätti hänet kunniallisesti naittaa, sen säädyn mukaisesti, johon hän luuli tytön kuuluvan. Mutta Jumala, ihmisten arvon oikea tuntija, joka tiesi Giannettan ylimysneidoksi ja että hän sai viattomasti kärsiä toisen rikoksen tähden, päättikin toisin. Ja täytyy uskoa, että se, mitä tapahtui, oli Hänen laupeutensa sallimaa, siinä tarkoituksessa, ettei tuo ylhäinen neito joutuisi halvan miehen käsiin.
Ylimysnaisella, jonka luona Giannetta eleli, oli miehestään yksi ainoa poika, jota hän ja isä suuresti rakastivat, paitsi sen vuoksi, että hän oli heidän lapsensa, vieläkin enemmän siksi, että hän sen kunnollaan ja ansioillaan ansaitsi. Sillä hän oli niin hyvätapainen ja reipas ja urhea ja kaunis muodoltansa, ettei vertaa. Hän oli iältään noin kuusi vuotta vanhempi kuin Giannetta, ja kun hän näki, että tämä oli ylen kaunis ja suloinen, niin hän rakastui häneen niin kovasti, ettei nähnyt häntä etemmäksi. Mutta koska hän luuli hänen olevan alhaista säätyä, niin ei hän edes tohtinut pyytää häntä isältään ja äidiltään vaimokseen, vaan vieläpä hän, peljäten saavansa nuhteita siitä, että oli ruvennut rakastamaan niin alhaista, piti rakkauttansa salassa miten suinkin voi. Ja sentähden kidutti se häntä paljoa enemmän kuin jos hän olisi sen ilmaissut. Niinpä tapahtuikin, että hän liiallisesta murheesta sairastui, ja vaarallisesti. Häntä parantamaan pyydettiin useita lääkäreitä, ja kun he olivat tutkineet yhden taudinmerkin toisensa jälkeen, mutta eivät voineet hänen tautiaan tyystin tuntea, niin olivat he kaikki toivottomia hänen paranemisestaan. Siitä kasvoi isän ja äidin tuska ja mielipaha niin suureksi, että suurempaa ei olisi voinut kantaa; ja monta kertaa he pyysivät hartaasti rukoillen pojaltaan tietoa, mikä hänen vaivansa syy oli, mutta silloin hän vastasi joko ainoastaan huoaten tai että hän tuntee aivan menehtyvänsä.
Mutta eräänä päivänä sattui, että kun hänen luonaan istui eräs lääkäri, joka oli sangen nuori, mutta tieteessä syvästi oppinut, ja piti häntä kädestä siitä paikasta, josta tunnustellaan valtimoa, niin Giannetta, joka kunnioituksesta äitiä kohtaan palveli huolellisesti poikaa, astui jostakin syystä kamariin, missä nuorukainen makasi. Tuskin nuorukainen tytön näki, niin tunsi hän, vaikkei virkkanut sanaakaan eikä liikahtanut, sydämessään rakkauden tulen entistä kiivaampana ja siksi hänen valtimonsa alkoi lyödä tavallista kovemmin. Lääkäri huomasi sen heti ja ihmetteli, mutta oli kuitenkin vaiti, nähdäkseen, kauanko tätä lyöntiä kestäisi. Kun Giannetta meni huoneesta, hiljeni lyönti, ja siksi lääkäri arveli osaksi jo keksineensä nuorukaisen sairauden syyn. Ja kun hän oli ollut vähän aikaa siellä, kutsutti hän Giannettan luokseen, ikäänkuin tahtoen jotain häneltä kysyä, mutta piti samalla sairasta kädestä. Giannetta tuli heti, ja tuskin ehti hän astua kamariin, niin nuorukaiselle tuli valtimon tykytys; ja kun tyttö oli poistunut, se lakkasi. Silloin lääkäri arveli saavuttaneensa täyden varmuuden, ja hän nousi ylös ja vei syrjään nuorukaisen isän ja äidin ja sanoi heille: Teidän poikanne terveys ei riipu lääkärien avusta, vaan se on Giannettan käsissä, jota nuorukainen, mikäli eräistä merkeistä olen selvästi huomannut, tulisesti rakastaa, vaikkei tyttö sitä huomaa, mikäli minä olen havainnut. Nyt tiedätte, mitä teidän on tehtävä, jos hänen henkensä on teille kallis.
Ylimys ja hänen puolisonsa olivat tämän kuullessaan tyytyväisiä, että oli edes jokin keino heidän poikansa pelastukseksi, vaikka heistä olikin kovin raskasta, että tuo keino oli juuri se, miksi he sitä pelkäsivät, nimittäin että heidän oli annettava Giannetta pojalleen vaimoksi. He menivät siis, kun lääkäri oli lähtenyt, sairaan luokse, ja äiti puhui hänelle näin:
Poikani, minä en olisi koskaan luullut sinun salaavan minulta mitään toiveitasi, enkä varsinkaan silloin, kun näet riutuvasi sentähden, etteivät ne mielestäni voi täyttyä. Sillä sinun olisi tullut ja tulee olla varma siitä, ettei ole mitään, jota en tekisi sinua tyydyttääkseni, vaikka se olisi hieman sopimatontakin, aivan kuin tekisin sen omaksi hyväkseni. Kun kuitenkin olet niin menetellyt, on Jumala toki ollut armahtavaisempi sinulle kuin sinä itse ja ilmaissut minulle sinun vaivasi syyn, ettet tähän sairauteen kuolisi. Ja se ei ole mitään muuta kuin ylenpalttista rakkautta, jota tunnet jotakin nuorta tyttöä kohtaan, kuka hän sitten lieneekin. Ja totisesti sinun ei olisi tarvinnut hävetä tätä ilmaista, sillä sinun ikäsi vaatii sitä, ja ellet voisi rakastua, niin pitäisinpä sinua melkoisen epäkelpona. Älä siis, poikani, arastele minua, vaan paljasta minulle turvallisesti kaikki toivomuksesi, ja heitä pois synkkämielisyys ja ne ajatukset, joita haudot ja joista tämä sairaus johtuu. Ja rohkaise itsesi ja ole varma siitä, ettei ole mitään sellaista, jota saatat minulta iloksesi vaatia ja jota minä en vointini mukaan tekisi, sillä minä rakastan sinua enemmän kuin omaa henkeäni. Karkoita pois häveliäisyys ja pelko ja sano minulle, voinko minä tehdä mitään rakkautesi edistämiseksi. Ja jos et näe minun pitävän siitä harrasta huolta ja sitä sinun tähtesi toteuttavan, niin sano minua julmimmaksi äidiksi, mikä milloinkaan on pojan synnyttänyt.
Kun nuorukainen kuuli äidin sanat, niin hän ensin häpesi, mutta sitten hän ajatteli, ettei yksikään muu voisi paremmin kuin hän hankkia hänen toiveilleen tyydytystä, joten hän karkoitti häveliäisyytensä ja sanoi näin:
Madonna, mikään muu seikka ei saanut minua salaamaan rakkauttani teiltä kuin se, että olen nähnyt paljon henkilöitä, jotka, kun ovat itse tulleet vanhoiksi, eivät tahdo muistaa olleensa ennen nuoria. Mutta koska näen teidät tässä suhteessa älykkääksi, niin en ainoastansa ole kieltämättä, että se, minkä sanotte huomanneenne, on totta, vaan ilmaisenpa teille, kuka hän on, sillä ehdolla, että tulokset seuraavat, vointinne mukaan, teidän lupaustanne. Ja sillä tavalla voitte minut tehdä terveeksi.
Ylimysnainen (joka luotti liiaksi sellaiseen, jota hän ei sitten voinutkaan toteuttaa siinä muodossa kuin hän aikoi) vastasi hänelle huolettomasti, että hänen tulee vain turvallisesti ilmaista hänelle kaikki toiveensa. Sillä hän ryhtyy viivyttelemättä toimiin, niin että poika saa, mitä haluaa.
Äiti, vastasi silloin nuorukainen, meidän Giannettamme suuri kauneus ja kiitettävät tavat ja se, etten ole voinut saada häntä huomaamaan enkä säälimään rakkauttani, sekä myöskin, etten ole tohtinut ilmaista sitä kenellekään, ovat minut saattaneet tilaan, jossa minut näette. Ja ellei se, mitä olette minulle luvannut, tavalla tai toisella toteudu, niin olkaa varma, että elämäni on lyhyt.
Äiti, josta hetki näytti soveliaammalta lohdutuksiin kuin moitteihin, vastasi hymyillen: Ah, poikani, tämänkö tähden sinä siis rupesit kärsimään? Ole rauhallinen ja jätä kaikki minun huolekseni, niin pian paranet.
Nuorukainen, jonka nyt täytti toivo, osoitti silloin lyhyessä ajassa valtavia toipumisen merkkejä. Siitä oli äiti hyvin tyytyväinen ja päätti siis koettaa, miten hän voisi toteuttaa sen, mitä oli luvannut. Ja hän kutsui eräänä päivänä Giannettan luokseen ja kysyi häneltä, ikäänkuin leikillä, sangen kohteliaasti, oliko hänellä ollenkaan rakastajaa.
Giannetta, joka tuli aivan punaiseksi, vastasi: Madonna, sellaisen köyhän ja kotoaan karkoitetun tytön kuin minä olen, joka elää toisten palveluksessa, niinkuin minä teen, ei pidä eikä ole hyvä ajatella rakkautta.
Siihen sanoi ylimysnainen: No, jos teillä ei ole, niin me annamme teille erään, jonka kanssa voitte elää tyytyväisenä ja iloita enemmän kauneudestanne. Sillä ei ole sopivaa, että niin kaunis tyttö kuin te elelee ilman rakastajaa.
Siihen Giannetta vastasi: Madonna, te olette ottanut minut isäni köyhyydestä ja kasvattanut minua kuin omaa tytärtänne, ja siksi minun tulisi täyttää kaikki teidän toiveenne. Mutta tässä en voi niitä täyttää, ja uskon tekeväni siinä oikein. Jos te haluaisitte antaa minulle miehen, niin häntä tahtoisin rakastaa, mutta muita en. Sillä kun minulle ei ole isiltäni jäänyt muuta perintöä kuin siveys, niin sitä aion suojella ja varjella niin kauan kuin elämääni riittää.
Nämä sanat tuntuivat ylimysnaisesta aivan vastaisilta sille asialle, johon hän aikoi päästä, voidakseen täyttää lupauksensa pojalle, joskin hän älykkäänä naisena ihailikin suuresti tytön menettelyä. Siksi hän sanoi: Kuinka, Giannetta? Jos itse kuningas, joka on nuori herra, kuten sinä olet sangen kaunis tyttö, toivoisi sinulta jotakin rakkauden suosiota, niin kieltäisitkö häneltä?
Siihen vastasi Giannetta heti: Väkivaltaa voisi kuningas minulle tehdä, mutta minun suostumuksellani ei hän saisi koskaan minulta muuta kuin mikä on kunniallista.
Ylimysnainen ymmärsi nyt, millainen tyttö oli mieleltään, ja siksi hän säästi sanoja ja päätti panna hänet kokeesen. Ja niinpä hän sanoi pojallensa, että kun hän paranee, hän toimittaa Giannettan hänen kanssaan samaan kamariin ja että pojan on koetettava saada häneltä, mitä haluaa, sillä hänestä ei näyttänyt kunnialliselta saarnata kuin parittaja poikansa puolesta ja rukoilla hänen ihailtuansa. Siihen ei nuorukainen ollut millään muotoa tyytyväinen ja hän tuli yhtäkkiä taas paljoa huonommaksi. Tämän nähdessään äiti ilmaisi Giannettalle aikeensa, mutta kun hän huomasi hänet entistään jyrkemmäksi, niin kertoi hän miehellensä, mitä oli tehnyt. Ja vaikka se tuntuikin heistä raskaalta, niin päättivät he yksimielisesti antaa Giannettan pojalleen vaimoksi, haluten mieluummin pitää poikansa elävänä ja vaimon seurassa, joka ei ollut hänelle sopiva, kuin kuolleena ja ilman vaimoa. Ja niin he monien puheiden jälkeen tekivät.
Giannetta oli tähän hyvin tyytyväinen ja kiitti hurskain mielin Jumalaa, joka ei ollut häntä unohtanut. Mutta kuitenkaan ei hän koskaan nimittänyt itseään muuksi kuin Picardien tytöksi.
Nuorukainen parani ja vietti niin iloiset häät, ettei vertaa, ja alkoi kulutella aikojansa Giannettan kanssa.
Perotto, joka oli jäänyt Walesiin Englannin kuninkaan marsalkan luokse, oli samoin kasvanut ja voittanut herransa suosion ja tullut niin kauniiksi muodoltaan ja reippaaksi, että koko saarella oli vähän sellaisia; eikä maassa ollut ainoaakaan, joka olisi turnauksessa ja kamppailussa ja minkäänlaisessa muussa aseleikissä ollut niin mainio kuin hän. Ja siksi oli hän, jota he kutsuivat nimeltä Picardien Perotto, kaikkialla tunnettu ja kuuluisa. Ja niinkuin Jumala ei ollut unohtanut hänen sisartaankaan, niin näytti hän sittemmin pitävänsä mielessään häntäkin. Sillä sille seudulle tuli ruttomainen kuolettava tauti, joka riisti sieltä melkein puolet ihmisiä, puhumattakaan, että suurin osa eloonjääneistä pakeni pelosta toisille seuduille, joten koko maa näytti hyljätyltä. Siinä rutossa kuoli marsalkka, Perotton isäntä, ja tämän puoliso ja yksi hänen poikansa ja paljon hänen veljiään ja lankojaan ja sukulaisiaan, eikä jäänyt muita kuin yksi naimaikäinen tytär hänen perheestään sekä eräiden palvelijain joukossa Perotto. Ja tämän otti mainittu tytär, kun rutto jonkun ajan päästä lakkasi, omasta tahdostaan, koska hän oli uljas ja mainio mies, ja eräiden harvain eloon jääneiden seutulaisten neuvosta mieheksensä, ja teki hänet kaiken omaisuutensa herraksi, joka oli hänelle perintönä joutunut. Eikä kulunut pitkää aikaa, niin Englannin kuningas kuuli, että marsalkka oli kuollut, ja koska hän tunsi Picardien Perotton arvon, niin asetti hän hänet vainajan seuraajaksi ja teki hänet marsalkakseen.
Ja näin kävi, lyhyesti kerrottuna Antwerpenin kreivin kahden viattoman lapsen, jotka hän jätti ikäänkuin hukkaan.
Oli jo kulunut kahdeksastoista vuosi siitä, kun Antwerpenin kreivi lähti pakoon Parisista. Silloin tuli hänelle, joka oleskeli Irlannissa ja joka oli kärsinyt siellä paljon sangen surkeissa oloissaan, halu, jos mahdollista nähdä, koskapa hän huomasi olevansa jo vanhakin, mitä hänen lapsistaan oli tullut. Ja kun hän näki muuttuneensa koko muodoltaan toiseksi kuin hän ennen oli ollut, ja tunsi pitkässä työssä tulleensa vankemmaksi kuin hän oli nuorena ja mukavuudessa eläessään, niin erosi hän sangen köyhänä ja huonossa asussa siitä, jonka luona hän oli kauan ollut, ja kulki Englantiin ja meni siellä sinne, jonne hän oli jättänyt Perotton, ja tapasi hänet marsalkkana ja suurena herrana ja näki hänet terveenä ja voimakkaana ja muodoltaan kauniina miehenä. Siitä hän iloitsi kovasti, mutta ei kuitenkaan tahtonut ilmaista itseänsä, ennenkuin oli saanut tietoja Giannettasta. Niin ollen hän lähti matkalle eikä seisattunut ennenkuin saapui Lontoosen; ja siellä tiedusteli hän varovasti sitä ylhäisnaista, jolle hän oli tyttärensä jättänyt, sekä tämän kohtaloa, ja kuuli Giannettan olevan sen naisen pojan vaimona. Tämä miellytti häntä suuresti, ja kaikki hänen entiset vastoinkäymisensä tuntuivat hänestä pieniltä, koska hän oli löytänyt lapsensa elossa ja hyvissä oloissa. Häntä halutti kuitenkin tytärtänsä nähdä, ja siksi hän alkoi seisoskella usein köyhän miehen tavalla hänen talonsa luona. Siellä näki hänet eräänä päivänä Giachetto Lamiens, sillä se oli Giannettan mies nimeltänsä, ja sääli häntä, kun huomasi, että hän oli köyhä ja vanha, ja käski erään palvelijan viedä hänet sisään ja antaa hänelle armeliaisuuden nimessä ruokaa. Ja sen teki palvelija mielellään.
Giannettalla oli Giachetton kanssa jo monta lasta, joista vanhin ei ollut kuin kahdeksan-vuotias, ja ne olivat kauneimpia ja suloisimpia lapsia maailmassa. Nämä kun näkivät kreivin syömässä, tulivat kaikki hänen ympärilleen ja ihastuivat siinä häneen, aivan kuin olisivat salaisen voiman koskettamina aavistaneet, että hän oli heidän vaarinsa. Hän jälleen, joka tiesi heidät lapsen-lapsikseen, alkoi osoittaa heille rakkauttaan ja hyväillä heitä. Ja sen vuoksi eivät lapset tahtoneet lähteä hänen luotaan, vaikka se, joka heitä kasvatti, kutsui heitä. Tämän kuuli Giannetta, ja hän astui huoneestaan ja tuli sinne, missä kreivi istui, ja uhkasi lyödä lapsiaan, elleivät he tekisi niinkuin heidän opettajansa tahtoi. Lapset alkoivat silloin itkeä ja sanoivat, että he tahtovat olla tämän hyvän miehen luona, joka rakastaa heitä enemmän kuin koulumestari. Ja sille sekä ylimysnainen että ukko nauroivat.
Kreivi oli noussut paikaltaan osoittamaan kunnioitustaan tyttärelleen, ei väinkään isän tavalla, vaan kuin köyhä mies ainakin ylhäiselle rouvalle. Ja ihmeellistä tyydytystä tunsi hän sielussaan hänet nähdessään. Mutta Giannetta ei silloin eikä vastakaan tuntenut häntä laisinkaan, koska hän oli tavattomasti muuttunut siitä, millainen hän ennen oli, sillä hän oli nyt vanha ja harmaa ja parrakas ja oli tullut laihaksi ja ruskeaksi, niin että hän näytti keneltä hyvänsä, mutta ei kreiviltä. Ja kun ylimysnainen näki, etteivät lapset tahtoneet erota hänestä, vaan itkivät, kun heitä tahdottiin ottaa pois, niin hän sanoi opettajalle, että annettakoon heidän vielä vähän olla.
Kun nyt lapset siis olivat tuon hyvän miehen luona, niin sattui, että Giachetton isä tuli kotiin, ja kuuli opettajalta tämän tapahtuman. Ja silloin hän, joka oli Giannettalle karsas, sanoi: Anna siis, hiisi vieköön, heidän siellä olla, siten he näyttävät, millaisia ovat syntyisin. He ovat äidin puolelta sukuaan kerjäläisiä, ja siksi ei sovi ihmetellä, että he ovat mielellään kerjäläisten seurassa!
Kreivi kuuli nämä sanat ja ne karvastelivat häntä; mutta kuitenkin hän kohautti vain olkapäitään ja kärsi tämän solvauksen niinkuin hän oli monta muuta kärsinyt. Mutta Giachetto, joka oli kuullut, mikä ilo lapsilla oli tuosta hyvästä miehestä, nimittäin kreivistä, rakasti lapsiaan niin suuresti, että hän ei voinut nähdä heidän itkuaan, vaan käski sanomaan kunnon miehelle, niin vastenmielistä kuin se hänestä olikin, että jos hän haluaa jäädä heille johonkin palvelukseen, niin hänet otetaan. Tämä vastasi, että hän jää sinne mielellään, mutta ettei hän osaa tehdä muuta kuin hoidella hevosia, jota hän oli tehnyt kaiken ikänsä. Hänen haltuunsa annettiin siis hevonen, ja aina kun hän oli saanut pidetyksi huolen siitä, alkoi hän leikitellä lasten kanssa.
Sillä aikaa, kun kohtalo kerrotulla tavalla johti Antwerpenin kreiviä ja hänen lapsiaan, tapahtui, että Ranskan kuningas, joka oli solminut monet aselevot Saksalaisten kanssa, kuoli ja hänen sijaansa kruunattiin poika, jonka vaimona se nainen oli, jonka tähden Antwerpenin kreivi oli ajettu maanpakoon. Tämä kuningas aloitti, kun viimeinen aselepo oli loppunut, taas kiivaan sodan Saksalaisia vastaan, jolloin Englannin kuningas, joka oli hänelle uusi sukulainen, lähetti hänelle avuksi paljon väkeä, marsalkkansa, Perotton, sekä Giachetto Lamiensin, toisen marsalkkansa pojan, johdolla. Viimemainitun kanssa lähti tuo hyvä mieskin, nimittäin Antwerpenin kreivi, ja oleskeli leirissä kenenkään tuntematta hyvät ajat tallirenkinä. Ja siellä hän, joka oli pystyvä mies, vaikutti sekä neuvoilla että töillä enemmän hyvää kuin häneltä saattoi odottaakaan.
Sodan aikana tapahtui, että Ranskan kuningatar sairastui vaarallisesti; ja kun hän tunsi kuolemansa lähestyvän, niin hän ripitytti syntiensä painamana hurskaasti itsensä Rouenin arkkipiispalla, jota kaikki pitivät sangen pyhänä ja hyvänä ihmisenä. Ja muitten syntiensä mukana hän kertoi, mitä suurta vääryyttä Antwerpenin kreivi oli hänen tähtensä saanut kärsiä. Eikä hän tyytynyt sanomaan hänelle ainoastaan tätä, vaan kertoi monien muiden arvokkaiden miesten kuullen kaikki, miten se oli tapahtunut, ja pyysi heitä kuninkaan kanssa toimimaan niin, että kreivi, jos hän eli, tai joku hänen lapsistaan, ellei hän itse elänyt, asetettaisiin entiseen arvoonsa. Eikä hän kauan sen jälkeen elänytkään, vaan lähti tästä maailmasta ja hänet haudattiin kunniakkaasti.
Kun tästä ripistä kerrottiin kuninkaalle, niin hän huokaisi suruissaan kunnon miehelle tehdyn vääryyden tähden ja huudatti sitten heti koko sotajoukossa ja sitäpaitsi monissa muissa paikoissa, että se, joka antaa hänelle tietoja Antwerpenin kreivistä tai jostakusta hänen lapsistaan, saa häneltä tavattoman palkinnon kustakin heistä, sillä hän oli kuningattaren ripistä nähnyt hänet syyttömäksi siihen, jonka tähden hän oli mennyt maanpakoon, ja aikoi palauttaa hänet entiseen arvoonsa ja vielä suurempaankin.
Kun kreivi, tallirengin muodossa, tämän kuuli ja ymmärsi, että se oli täyttä totta, niin hän meni heti Giachetton luokse ja pyysi häntä tulemaan kanssaan Perotton puheille, sillä hän tahtoi ilmaista heille miehen, jota kuningas haeskeli. Ja kun he sitten olivat kolmin yhdessä, niin kreivi sanoi Perottolle, joka oli jo aikeissa ilmaista itsensä: Perotto, tällä Giachettolla, joka on tässä, on sinun sisaresi vaimona, mutta hän ei ole saanut lainkaan myötäjäisiä. Ja ettei sisaresi jäisi myötäjäisittä, minä tahdon, että Giachetto eikä kukaan muu, saa sen suuren palkinnon, jonka kuningas lupaa sinusta; hän ilmoittakoon siis sinut Antwerpenin kreivin pojaksi, ja Violanten vaimokseen ja sinun sisareksesi, ja minut Antwerpenin kreiviksi, joka olen teidän isänne.
Tämän kuultuansa Perotto katsoi häntä tarkasti ja tunsi hänet heti ja heittäytyi itkien hänen jalkoihinsa ja syleili häntä ja sanoi: Isäni, olkaatte hyvin tervetullut.
Kun Giachetto kuuli, mitä kreivi oli sanonut, ja näki, mitä Perotto teki, valtasi hänet samalla kertaa sellainen hämmästys ja sellainen ilo, että hän tuskin tiesi, mitä tehdä. Mutta sitten hän uskoi kuulemansa ja häpesi suuresti loukkaavia sanoja, joita hän oli käyttänyt kreiviä kohtaan, kun tämä oli tallirenkinä, lankesi itkien hänen jalkoihinsa ja pyysi häneltä nöyrästi kaikkia entisiä solvauksiaan anteeksi. Ja kreivi antoi hänelle sangen suopeasti anteeksi ja nosti hänet ylös maasta.
Ja kun he sitten kaikki kolme olivat kertoneet toisillensa monituisia kokemuksiaan ja paljon itkeneet ja paljon iloinneet yhdessä, niin tahtoivat Perotto ja Giachetto puettaa kreivin, mutta siihen tämä ei millään muotoa suostunut, vaan tahtoi, että Giachetton oli sitten, kun hän oli saanut varmasti tietää saavansa luvatun palkinnon, esitettävä hänet kuninkaalle tällaisena ja tallirengin puvussa, tuottaakseen hänelle enemmän häpeää. Giachetto lähti siis kreivin ja Perotton seuraamana kuninkaan eteen ja tarjoutui ilmaisemaan hänelle kreivin ja hänen lapsensa, jos kuningas antaisi hänelle palkinnon, niinkuin oli kuulutettu. Kuningas tuotatti heti kaikista heistä määrätyt palkinnot, jotka olivatkin Giachetton silmistä ihmeelliset nähdä, ja sanoi, että hän saa viedä ne heti, jos ilmaisee todella kreivin ja hänen lapsensa, niinkuin oli luvannut.
Silloin Giachetto käännähti ja asetti kreivin, tallirenkinsä, jaPerotton eteensä ja sanoi: Armollinen herra, tässä on isä ja poika.Tytär, joka on minun vaimoni, ei ole täällä, mutta Jumalan avullasaatte hänet pian nähdä.
Kun kuningas tämän kuuli, niin hän katseli kreiviä, ja vaikka tämä oli paljon muuttunut siitä, mitä hän oli ollut ennen, niin tunsi kuningas hänet kuitenkin, jonkun aikaa häntä katseltuaan. Ja melkein vesissä silmin nosti hän kreivin, joka oli polvillaan, ylös maasta ja suuteli ja syleili häntä. Ja hän otti ystävällisesti vastaan myöskin Perotton, sekä käski, että kreiville oli heti toimitettava sellaiset vaatteet ja palkolliset ja hevoset ja muut varustukset kuin hänen arvonsa vaatii, mikä heti tapahtuikin. Paitsi sitä osoitti kuningas myöskin Giachettolle suurta kunnioitustaan ja tahtoi saada tietää kaikki hänen entiset vaiheensa.
Ja kun Giachetto otti ne kalliit lahjat siitä, että oli ilmaissut kreivin ja hänen lapsensa, niin sanoi kreivi hänelle: Ota nämä herramme ja kuninkaamme anteliaisuuden lahjana ja muista sanoa isällesi, etteivät sinun lapsesi, hänen ja minun lapsenlapseni, ole äidin puolelta syntyisin kerjäläisiä.
Giachetto otti lahjat ja noudatti vaimonsa ja hänen anoppinsa Parisiin, jonne myöskin Perotton vaimo tuli. Ja siellä riemuittiin suuresti kreivin seurassa, jolle kuningas oli antanut kaikki hänen omaisuutensa takaisin ja tehnyt hänet ylhäisemmäksi mieheksi kuin hän oli ikänään ollut.
Sitten palasi kukin kuninkaan luvalla kotiinsa, mutta kreivi eli kuolemaansa saakka Parisissa kunniakkaampana kuin koskaan ennen.
Genovalainen Bernabò menettää Ambrogiuolon petoksen kautta vetonsa ja antaa käskyn, että hänen viaton vaimonsa on surmattava. Tämä pelastuu ja astuu miehen puvussa sultaanin palvelukseen. Hän tapaa pettäjän ja toimittaa Bernabòn Aleksandriaan, ja kun petturi siellä on rangaistu, pukeutuu jälleen naisen vaatteihin ja palaa miehensä kanssa rikkaana Genovaan.
Parisissa, eräässä majatalossa oli kerran muutamia rikkaita italialaisia kauppiaita, yksi yhdessä ja toinen toisessa liikeasiassa, niinkuin sellaisten tapana on. Ja kun he eräänä iltana olivat syöneet hauskasti yhdessä illallista, niin alkoivat he keskustella monenmoisista asioista, ja siirtyessään puheesta toiseen johtuivat he juttelemaan myöskin vaimoistansa, jotka oli jätetty kotiin. Ja eräs alkoi pilallansa puhua: En tiedä, mitä minun vaimoni nyt tehnee, mutta sen tiedän hyvin, että kun täällä saan käsiini tytön, joka minua miellyttää, niin pistän syrjään rakkauden, jota tunnen vaimoani kohtaan, ja hankin tästä täällä niin paljon huvitusta kuin taidan.
Toinen vastasi: Ja minä teen samalla tavalla. Sillä jos luulen, että vaimoni hankkii itselleen jonkun seikkailun, niin hän sen tekee, ja jos en sitä usko, niin hän tekee sen kuitenkin. Ja siksi on parasta mitata samalla mitalla; niinkuin aasi potkii, niin seinä vastaa.
Ja kolmas johtui puheessaan melkein samaan päätelmään. Ja lyhyesti sanoen: kaikki näyttivät olevan yhtä mieltä siitä, etteivät vaimot, jotka he olivat jättäneet yksin kotiin, kuluta suinkaan hukkaan aikaansa.
Ainoastaan yksi heistä, genovalainen, jonka nimi oli Bernabò Lomellino, väitti toista ja vakuutti saaneensa Jumalan erityisestä armosta vaimokseen naisen, joka oli täydellisin kaikissa avuissa, mitä naiselta voi vaatia, vieläpä kohtuullisessa määrin ritariltakaan tai ylimysnuorukaiselta, joten tuskin koko Italiassa oli hänen vertaistaan. Sillä hän oli kaunis ruumiiltaan, ja vielä aivan nuori ja virkeä, ja notkea vartaloltaan. Eikä ollut mitään, mikä naisen tehtäviin kuuluu, kuten esimerkiksi töiden valmistaminen silkistä ja muut sellaiset, joita hän ei olisi osannut tehdä paremminkin kuin kukaan toinen. Ja sitäpaitsi hän ei sanonut tietävänsä ainoaakaan pöytäpoikaa tai palvelijaa, tai miksi sellaista sanoisi, joka tarjoilisi huomaavaisemmin pöydässä herralleen kuin hänen vaimonsa teki, sillä hän oli ylen kohtelias ja älykäs ja sävyisä.
Sen jälkeen hän kehui, että hänen vaimonsa osaa ratsastaa paremmin hevosella, ohjata haukkaa, lukea ja kirjoittaa ja laatia laskuja kuin jos hän olisi kauppamies. Ja tästä ja monista muista kehumisista hän joutui viimein siihen asiaan, josta siellä keskusteltiin, ja vannoi valalla, ettei voi olla kunniallisempaa eikä siveellisempää vaimoa kuin hän. Ja siksi hän uskoi varmasti, että jos hän olisi kotoa poissa vaikka kymmenen vuotta tai aina, niin hänen vaimonsa ei antautuisi koskaan sellaisiin kujeihin toisten miesten kanssa.
Näiden kauppiaiden joukossa, jotka siten pakinoivat, oli eräs nuori kauppias Piacenzasta nimeltä Ambrogiuolo, ja kun hän kuuli tämän viimeisen ylistyksen, jonka Bernabò viritti vaimolleen, niin puhkesi hän maailman valtavampaan nauruun ja kysyi häneltä pilkalla, keisariko hänelle oli antanut tämän erikoisoikeuden, jota ei kenelläkään muilla miehillä ollut.
Bernabò vastasi hiukan suutuksissaan, ettei keisari, vaan itse jumala, joka voi tehdä hieman enemmänkin kuin keisari, oli hänelle sen armon antanut.
Silloin sanoi Ambrogiuolo: Bernabò, en ollenkaan epäile, että sinä luulet puhuvasi totta; mutta, mikäli minusta tuntuu, olet sinä liian vähän ottanut huomioon asiain todellista luonnetta; sillä jos sen olisit tehnyt, niin enpä luulisi sinua niin paksujärkiseksi, ettet olisi huomannut tässä asiassa seikkoja, jotka panisivat sinut puhumaan moisista aiheista hiukan varovaisemmin. Ja ettet luulisi, että me, jotka olemme puhuneet vaimoistamme hyvin vapaasti, uskoisimme vaimojamme toisenlaisiksi tai toisesta aineesta tehdyiksi kuin sinun, vaan että me puhumme luonnollisesta asiantuntemuksesta, niin tahdonpa hiukan selitellä sinulle tätä asiaa. Minä olen aina kuullut, että mies on kuolevaisten joukossa kaikkein jaloin olento, mitä Jumala on luonut, ja jota sitten seuraa nainen. Ja tosiaan on mies, niinkuin yleensä uskotaan ja teoissa nähdään, heistä täydellisempi; ja koska hän on täydellisempi, niin epäilemättä hänellä on enemmän vakavuutta ja luonteenlujuutta, kun taas naiset yleensä ovat häilyväisempiä. Ja miksi niin on, sen voisi todistaa monilla luonnollisilla esimerkeillä, jotka kuitenkin aion nyt jättää luettelematta. Jos nyt siis mies, joka on vakavampi, ei voi hillitä itseään, vaan taipuu, tuskin kannattaa mainitakaan, jo senkin tahtoon, joka häneltä rakkautta pyytää, ja sitä enemmän haluaa sitä naista, joka häntä miellyttää; eikä ainoastaan halua, vaan tekee minkä voi saadakseen olla sen kanssa yhdessä, ja kun tällaista ei tapahdu ainoastaan kerta kuussa, vaan tuhannenkin kertaa päivässä: niin kuinka saatat toivoa, että jo luonnostaan häilyvä nainen voisi vastustaa niitä rukouksia ja imarruksia ja lahjoja ja muita tuhansia keinoja, joita viisas mies, joka häntä rakastaa, käyttää? Luuletko, että hän voi hillitä tunteitaan? Toden totta, vaikka sinä niin vakuuttaisit, minä en uskoisi, että sinä itsekään sitä uskot. Ja sinä itsehän sanot, että vaimosi on nainen ja että hän on lihaa ja verta niinkuin muutkin naiset. Mutta jos niin on, niin hänellä on kai myöskin samat pyyteet ja samat voimat näiden luonnollisten halujensa vastustamiseksi kuin muilla naisilla. Siksi on mahdollista, olkoon hän miten kunniallinen tahansa, että hän tekee samaa, mitä muutkin naiset tekevät. Eikä mitään mahdollista sovi niin kiivaasti kieltää tai väittää sen vastaista, kuin sinä teit.
Bernabò sanoi: Minä olen kauppias, enkä filosofi, ja vastaan sinulle niinkuin kauppias. Ja siksi sanon, että tiedän kyllä sellaista kuin sinä puhut voivan tapahtua typerille naisille, joilla ei ole yhtään häpyä. Mutta ne, jotka ovat älykkäitä, ovat niin huolehtivia kunniastaan, että tulevat sitä varjellakseen vielä voimakkaammiksi kuin miehet, jotka eivät siitä liioin välitä. Ja sellainen on myöskin minun vaimoni.
Ambrogiuolo vastasi: Tosiaankin, jos naisille joka kerta, kun he sellaisiin antautuvat, kasvaisi otsaan aika sarvi, joka todistaisi, mitä he ovat tehneet, niin luulenpa, että heissä olisi vähän niitä, jotka niihin antautuisivat. Mutta heille ei kasva sarvea, eikä niihin, jotka ovat viisaita, tule mitään jälkeä eikä merkkiä. Ja koska häpeää ja kunnian-menetystä ei ole olemassa, ellei asia tule ilmi, niin tekevät he sitä aina, milloin voivat salaa tehdä, tai jättävät sen tekemättä tyhmyydestä. Ja ole varma siitä, että ainoastaan se nainen on siveä, jota ei kukaan koskaan viekoitellut tai jota ei ole kuultu, jos hän itse pyysi. Ja vaikka tiedän jo luonnollisista ja todellisista syistä, että asia on siten, niin en kuitenkaan puhuisi siitä näin varmasti kuin nyt puhun, jos en olisi monta kertaa ja monista naisista sitä kokenut. Ja sanonpa sinulle, että jos minä olisin lähellä tuota sinun kaikkein pyhintä vaimoasi, niin luulisin lyhyessä ajassa saavani hänet siihen, johon olen jo muutkin naiset saanut.
Bernabò vastasi vihastuneena: Sanoilla taistelemista voisi kestää vaikka kuinka kauan. Sinä sanoisit, ja minä sanoisin, eikä lopulta selviäisi mitään. Mutta koska sinä väität, että kaikki naiset ovat niin taipuvaisia ja että sinun älysi on niin suuri, niin olen valmis, todistaakseni sinulle, että minun vaimoni on kunniallinen, antamaan vaikka hakata pääni poikki, jos tässä asiassa saat hänet johonkin sellaiseen, mitä haluaisit. Ja jos et sitä voi tehdä, en vaadi sinua menettämään muuta kuin tuhannen kulta-florinia.
Myöskin Ambrogiuolo oli puhuessaan tulistunut ja vastasi: Bernabò, en tiedä, mitä minä sinun verelläsi tekisin, jos voittaisin! Mutta jos haluat nähdä todisteita siitä, mitä olen väittänyt, niin pane puolestasi viisituhatta kulta-florinia, jotka kai sinusta ovat halvemmat kuin pääsi, tuhatta vastaan minun rahojani. Ja koska et ole asettanut mitään määräaikaa, niin minä sitoudun lähtemään Genovaan ja kolmen kuukauden kuluttua siitä päivästä, jolloin lähden täältä, taivuttamaan vaimosi tahtooni. Ja todistukseksi siitä tuon tänne eräitä hänen rakkaimpia esineitään ja niin paljon sellaisia todistuskappaleita, että sinä itse myönnät sen todeksi, kunhan ainoastaan lupaat valallasi minulle, ettet tule sen ajan kuluessa Genovaan etkä kirjoita mitään tästä asiasta vaimollesi.
Bernabò sanoi, että hän suostuu siihen. Ja vaikka toiset kauppiaat, jotka olivat siellä, koettivat estää tätä tekoa, aavistaen, että siitä voisi koitua paljon pahaa, olivat näiden kahden kauppiaan mielet niin tulistuneet, että he sitoutuivat toisten tahtoa vasten toinen toiselleen oikein omakätisillä papereilla. Ja kun sitoumus oli tehty, niin Bernabò jäi Parisiin ja Ambrogiuolo matkusti niin pian kuin voi Genovaan.
Mutta kun hän oli oleskellut siellä jonkun päivän ja tiedustellut hyvin varovasti naisen olinpaikan nimeä ja hänen tapojaan, niin kuuli hän hänestä samaa ja vieläpä parempaa kuin hän oli kuullut Bernabòlta. Ja sentähden hänestä tuntui, että hän oli ryhtynyt hulluun yritykseen. Mutta kuitenkin hän tekeysi erään köyhän vaimon tutuksi, joka kävi usein kauppiaan vaimon kotona ja jota tämä suuresti suosi, ja koska ei muuten saanut eukkoa taipumaan, lahjoi hän hänet rahalla ja kannatti itsensä hänen avullaan taitavasti tehdyssä arkussa, joka hänen tarkoituksiinsa sopi, ei ainoastaan rouvan kotiin, vaan jopa hänen makuuhuoneesensa. Ja sinne pyysi tuo kelpo vaimo, Ambrogiuolon antaman käskyn mukaan, saada jättää arkun muutamaksi päiväksi, niinkuin hän olisi ollut aikeissa lähteä jonnekin.
Kun arkku siis jätettiin siihen huoneesen ja kun yö oli tullut, niin avasi Ambrogiuolo, hetkellä, jolloin arveli rouvan jo nukkuvan, eräiden avaintensa avulla arkun ja nousi hiljaa huoneesen, jossa paloi kynttilä. Tämän valossa alkoi Ambrogiuolo katsella, miten kamari oli rakennettu, ja maalauksia ja kaikkia muita mainittavia esineitä, mitä siinä oli, ja painoi ne mieleensä.
Sitten hän lähestyi vuodetta, ja kun hän näki, että rouva ja pikku tyttö, joka oli hänen vieressään, nukkuivat sikeästi, niin hän veti hiljaa peiton hänen päältään ja näki, että hän oli yhtä kaunis alasti kuin vaatteissa. Mutta mitään merkkiä, johon hän olisi voinut vedota, ei hän huomannut, paitsi yhtä ainoaa, joka oli naisen vasemman rinnan alla, ja se oli luomi, jonka ympärillä oli muutamia kullankellertäviä haivenia. Tämän nähtyään hän peitti hänet hiljaa jälleen, vaikka hänen kyllä teki mielensä, kun näki, miten kaunis nainen oli, uskaltaa henkensä vaaraan ja laskeutua hänen viereensä. Mutta koska hän oli kuullut, miten ankara ja kiivas rouva oli näissä asioissa, niin ei hän uskaltanut. Sen sijaan Ambrogiuolo, joka sai olla suurimman osan yötä mielensä mukaan kamarissa, otti rouvan lippaasta kukkaron ja päällysvaipan sekä yhden sormuksen ja vyön ja vei ne kaikki arkkuunsa ja meni siihen takaisin itsekin ja lukitsi sen niin, että se oli kuin ennenkin. Ja sillä tavalla hän teki kahtena yönä, eikä rouva mitään huomannut.
Kolmantena päivänä palasi köyhä vaimo, niinkuin oli sovittu, noutamaan arkkuaan ja vei sen sinne, mistä oli sen tuonutkin, ja Ambrogiuolo nousi siitä ja palasi, maksettuaan naiselle lupauksensa mukaan, niin nopeasti kuin voi noine tavaroineen Parisiin jo ennen määräajan loppua. Siellä hän kutsui kokoon ne kauppiaat, jotka olivat olleet läsnä väiteltäessä ja lyötäessä vetoa ja sanoi Bernabòn läsnäollessa voittaneensa vetorahat, sillä hän oli tehnyt sen, mitä oli kehunut. Ja näyttääkseen, että se oli totta, kuvaili hän ensin kauppiaan vaimon kamaria ja sen maalauksia ja näytti sitten tavarat, jotka hän oli tuonut mukaansa, väittäen saaneensa ne Bernabòn vaimolta.
Bernabò tunnusti kamarin olevan sellaisen kuin Ambrogiuolo sanoi ja sitäpaitsi myöskin tuntevansa, että nuo tavarat olivat olleet hänen vaimonsa; mutta jatkoi, että Ambrogiuolo oli voinut saada joltakin talon palvelijalta tiedot huoneen rakenteesta ja samalla tapaa tavaratkin, joten hän, jos ei Ambrogiuololla ollut muuta sanottavaa, ei pitänyt näitä riittävinä tekemään häntä voittajaksi.
Silloin sanoi Ambrogiuolo: Tosiaan tämän olisi jo pitänytkin riittää. Mutta koska tahdot, että minun pitää puhua vielä enemmän, niin minä puhun. Sanonpa sinulle, että madonna Zinevralla, sinun vaimollasi, on vasemman rinnan alla isonlainen luomi, jonka ympärillä on noin kuusi kullankeltaista haiventa.
Kun Bernabò tämän kuuli, niin tuntui hänestä kuin häntä olisi pistetty puukolla sydämeen, sellainen oli hänen tuskansa. Ja hänen kasvonsa muuttuivat, ja vaikkei hän olisi sanonut sanaakaan, olisi hänestä huomannut sangen selvästi, että se, mitä Ambrogiuolo puhui, oli totta. Ja jonkun ajan kuluttua hän sanoi: Herrat, se, mitä Ambrogiuolo sanoi, on totta. Ja koska hän siis on voittanut, niin tulkoon luokseni koska haluaa, niin minä maksan hänelle.
Ja tosiaan sai Ambrogiuolo seuraavana päivänä koko summan.
Bernabò lähti nyt Parisista ja matkasi, sielussaan vaimolleen katkerana, Genovaan. Mutta kun hän lähestyi kaupunkia, ei hän tahtonut sinne mennä, vaan jäi hyvinkin kahdenkymmenen miglion päähän siitä maatilalleen, ja lähetti erään palvelijansa, johon hän luotti suuresti, kahdella hevosella viemään kirjettä Genovaan, kirjoittaen vaimolleen, että hän oli palannut ja että vaimon oli tultava palvelijan kanssa häntä vastaan. Mutta palvelijalleen antoi hän salaisesti käskyn, että kun hän tulee rouvan kanssa sellaiselle paikalle, joka näyttää hänestä sopivalta, on hänen armotta rouva surmattava ja palattava sitten hänen luokseen.
Kun palvelija saapui Genovaan ja oli antanut rouvalle kirjeen ja täyttänyt tehtävänsä, niin otti tämä hänet kovin iloissaan vastaan. Ja seuraavana aamuna nousi hän palvelijan kanssa satulaan ja lähti matkalle maatilaansa kohti. Sillä tavoin yhdessä ratsastaen ja puhellen kaikenlaisista asioista he sitten saapuivat erääseen sangen syvään ja yksinäiseen laaksoon, jota korkeat kalliot ja puut ympäröivät, ja se näytti palvelijasta sopivalta paikalta, jossa hän voi vaarattomasti täyttää herransa käskyn. Hän veti siis esiin väkipuukkonsa ja tarttui rouvaa käsivarteen ja sanoi: Madonna, rukoilkaa nyt Jumalaa sielunne puolesta, sillä kauemmaksi ette mene, vaan teidän täytyy kuolla.
Kun nainen näki puukon ja kuuli nämä sanat, sanoi hän kauhuissaan: Armoa, Jumalan tähden. Ennenkuin minut surmaat, sano edes, miten minä olen sinua loukannut, ettäs tahdot minut tappaa?
Madonna, vastasi palvelija, minua te ette ole loukannut millään tavalla. Mutta miten olette loukannut puolisoanne, siitä en tiedä mitään muuta kuin että hän käski minun armotta tappaa teidät tällä matkalla. Ja jos en sitä tee, uhkasi hän minut hirtättää. Te tiedätte hyvin, missä kiitollisuudenvelassa minä olen hänelle ja etten voi kieltäytyä mistään, mihin hän minua käskee. Jumala tietää, että minun on teitä surku, mutta minä en voi muuta.
Nainen sanoi itkien: Oi armoa, Jumalan nimessä, älä rupea ihmisen murhaajaksi, joka ei ole mitenkään sinua loukannut, ainoastaan tehdäksesi toiselle palvelusta. Jumala, joka näkee kaikki, tietää, etten minä ole koskaan tehnyt mitään, josta minun tulisi saada mieheltäni tällainen palkka. Mutta jättäkäämme se asia. Sinä voit, jos tahdot, samalla kertaa täyttää Jumalan ja herrasi ja minun tahtoni, ja sillä tavalla, että lahjoitat minulle ainoastaan jakkusi ja huppuvaippasi ja otat nämä minun vaatteeni, jotka sinä viet palatessasi herrallesi ja minun herralleni ja sanot, että olet minut surmannut. Minä vannon sen hengen kautta, jonka siten minulle lahjoitat, että häviän täältä ja menen niin kauas, ettei hän etkä sinä eikä kukaan tällä seudulla saa minusta koskaan mitään tietää.
Palvelija, joka olisi tappanut hänet vastenmielin, tuli helposti sääliväiseksi. Hän otti siis rouvan vaatteet ja antoi hänelle jakku-pahaisensa ja vaippansa sekä lisäksi ne vähät rahat, mitä rouvalla oli mukanaan. Ja sitten hän pyysi häntä häviämään niiltä seuduilta ja jätti hänet seisomaan laaksoon ja meni herransa luo ja sanoi hänelle, että hän oli paitsi täyttänyt hänen tahtonsa myöskin heittänyt ruumiin susien syötäväksi.
Bernabò palasi jonkun ajan kuluttua Genovaan, ja kun hänen tekonsa saatiin tietää, niin häntä moitittiin suuresti.
Nainen, joka jäi yksin ja lohduttomana paikalle, tekeytyi, kun yö tuli, siinä määrin kuin voi tuntemattomaksi ja meni lähellä olevaan talonpoikaistaloon. Siellä hän hankki eräältä vanhalta naiselta, mitä tarvitsi, ja sovitti jakun vartalonsa mukaiseksi, teki paidastansa itselleen miehen housut ja leikkasi sitten tukkansa lyhyeksi ja lähti aivan merimieheksi muuttuneena meren rannalle. Siellä hän tapasi sattumalta erään katalonialaisen ylimyksen, jonka nimi oli senyor Encararch ja joka oli astunut maihin Alban kohdalla, sieltä jonkun matkan päässä olevasta laivastaan, virvoitellakseen eräällä lähteellä. Tämän kanssa ryhtyi hän pakinoihin, ja pestautui hänen palvelukseensa ja nousi hänen laivaansa, sanoen nimensä olevan Sicurano da Finale. Sitten ylimys puetti hänet parempiin vaatteihin, ja hän palveli häntä niin hyvin ja säntillisesti, että tämä mielistyi häneen tavattomasti.
Lyhyen ajan kuluttua siitä tapahtui, että tämä katalonialainen purjehti Aleksandriaan, kuljettaen lastin tavaraa, ja vei joitakuita harvinaisia haukkoja sultaanille ja antoi ne hänelle lahjaksi. Ja kun sultaani kutsui jonkun kerran katalonialaisen luokseen aterialle ja näki silloin Sicuranon tavat, joka kulki aina isäntäänsä palvelemassa, miellyttivät ne häntä niin, että hän pyysi katalonialaiselta Sicuranoa itselleen. Ja tämä luovutti hänet sultaanille, joskin raskain mielin.
Sicurano saavutti lyhyessä ajassa hyvällä käytöksellään sultaanin suosion ja rakkauden aivan yhtä suuressa määrin kuin oli saavuttanut katalonialaisenkin. Ja sentähden tapahtui jonkun ajan kuluttua seuraavaa. Koska Acriin, joka oli sultaanin herruuden alainen, kokoontui eräänä vuoden aikana, ikäänkuin messuun, suuri joukko sekä kristittyjä että saraseenilaisia kauppiaita, niin oli sultaanilla tapana, turvatakseen kauppiaita ja tavaroita, lähettää aina sinne paitsi tavallisia virkailijoitaan myöskin jonkun huomattavimmista miehistään sekä väkeä, joka teki vartiatointa. Ja siinä tarkoituksessa päätti sultaani, kun nyt tuo aika läheni, lähettää sinne Sicuranon, sillä tämä osasi jo oivallisesti kieltäkin. Ja niin hän teki.
Sicurano tuli siis Acriin, kauppiaiden ja tavarain vartioston herrana ja päämiehenä, ja täytti siellä hyvin ja huolellisesti kaikki, mitä hänen virkaansa kuului. Ja kulkiessaan kaikkialla tarkastamassa ja nähdessään paljon sisilialaisia, piisalaisia, genovalaisia ja venezialaisia sekä muita italialaisia kauppamiehiä, hän seurusteli mielellään heidän kanssaan, muistellen omaa kotipaikkaansa.
Niinpä kerrankin tapahtui, että kun hän tuli venezialaisten kauppaholviin, hän näki muiden kalleuksien joukossa rahakukkaron ja vyön, jotka hän heti tunsi niiksi, jotka olivat olleet hänen omiaan, ja hän hämmästyi. Mutta muotoaan muuttamatta hän kysyi vain kohteliaasti, kenenkä ne olivat ja olivatko ne kaupan. Sinne oli tullut Piacenzasta Ambrogiuolo, tuoden paljon kauppatavaraa eräällä venezialaisten laivalla, ja kun hän nyt kuuli, että vartioston päällikkö kysyi, kenen ne esineet olivat, niin hän astui esille ja sanoi naurahtaen: Herrani, ne tavarat ovat minun, mutta en myö niitä. Mutta jos ne miellyttävät teitä, niin lahjoitan ne mielelläni teille.
Kun Sicurano näki hänen nauravan, niin hän pelkäsi, että tuo oli hänet ehkä jostakin eleestä tuntenut. Mutta kuitenkin hän piti kasvonsa jäykkinä ja sanoi: Sinä naurat luultavasti sitä, että näet sotilaan kulkevan kyselemässä tällaisia naisten kapineita?
Ambrogiuolo vastasi: Herrani, en naura sitä, vaan tapaa, jolla ne sain omakseni.
Silloin kysyi Sicurano: Ah, Jumalan nimessä, jos suinkin soveltuu, niin kerro, miten ne sait.
Herrani, sanoi Ambrogiuolo, nämä lahjoitti minulle muiden joukossa Genovassa eräs hieno rouva nimeltä madonna Zinevra, Bernabò Lomellinon vaimo, eräänä yönä, kun minä makasin hänen kanssaan, ja pyysi minua säilyttämään ne hänen rakkautensa muistoksi. Ja nyt minä nauroin, koska muistui mieleeni Bernabòn tuhmuus, hän kun oli niin hullu, että veikkasi viisituhatta kulta-florinia tuhatta vastaan, etten minä muka saisi hänen vaimoaan suostumaan toivomuksiini. Jonka minä tein ja voitin vedon. Mutta hän, jonka olisi pitänyt kurittaa paremminkin itseään oman tyhmyytensä tähden kuin vaimoaan, joka teki ainoastaan sitä, mitä kaikki naiset tekevät, palasi Parisista Genovaan ja antoi, mikäli olen kuullut, surmata vaimonsa.
Kun Sicurano tämän kuuli, ymmärsi hän heti, mistä syystä Bernabò oli hänelle niin vihastunut, ja tiesi selvästi, että tämä mies oli koko hänen onnettomuutensa syy. Ja itsekseen hän ajatteli, ettei hän jätä sitä rankaisematta.
Sentähden oli Sicurano olevinaan hyvin mielistynyt tähän tarinaan ja solmi ovelasti Ambrogiuolon kanssa niin läheisen ystävyyden, että tämä lähti messun jälkeen hänen kehoituksestaan hänen mukaansa kaikkine tavaroineen Aleksandriaan. Ja siellä Sicurano hankki hänelle kauppaholvin ja antoi hänelle käytettäväksi paljon omia rahojaan, joten Ambrogiuolo oleskeli siellä mielellään, koska näki, että siitä oli hänelle suurta hyötyä.
Mutta Sicurano ajatteli ainoastaan, miten voisi todistaa Bernabòlle viattomuutensa, eikä levännyt ennen kuin sai eräiden venezialaisten kauppiaiden avulla, jotka kävivät Aleksandriassa, keksimillään syillä tuotetuksi myöskin Bernabòn sinne. Ja koska Bernabò oli nyt sangen köyhissä oloissa, niin majoitti Sicurano hänet salaisesti erään ystävänsä luo siksi aikaa, kunnes hetki näyttäisi hänestä soveliaalta tehdä mitä hän aikoi.
Sicurano oli jo antanut Ambrogiuolon kertoa sultaanille tuon tarinan ja tuottanut sillä hänelle huvitusta. Mutta kun hän tiesi Bernabòn olevan siellä, niin hän ajatteli, ettei nyt enää ollut tarpeellista viivytellä asiaa, ja valiten sopivan hetken hän pyysi sultaanilta, että tämä tuottaisi eteensä Bernabòn ja Ambrogiuolon ja pakoittaisi Ambrogiuolon Bernabòn läsnäollessa kovalla, ellei pelkkä hyvyys auttaisi, ilmaisemaan totuuden, kuinka sen asian laita oli, jota hän kerskui Bernabòn vaimosta.
Niinpä käski sultaani, kun Ambrogiuolo ja Bernabò olivat tulleet, monien läsnäollessa ja ankarin kasvoin Ambrogiuoloa kertomaan totuuden, kuinka hän oli voittanut Bernabòlta nuo viisituhatta kulta-florinia. Ja läsnä oli myöskin Sicurano, johon Ambrogiuolo luotti suuresti, mutta hän oli nyt vielä tuimemman näköinen ja uhkasi kovilla kidutuksilla häntä, ellei hän sitä sanoisi. Ja siksi Ambrogiuolo, jota peloiteltiin puolelta ja toiselta ja joka oli nyt hiukan tyrmistynyt, kertoi Bernabòn ja monien muiden läsnäollessa selvästi kaikki, miten asia todella oli tapahtunut, sillä hän ei odottanut muuta rangaistusta kuin että hänen oli annettava takaisin nuo viisituhatta kulta-florinia ja korut.
Ja kun Ambrogiuolo oli kertonut, niin Sicurano kääntyi ikäänkuin sultaanin toimimiehenä Bernabòn puoleen ja sanoi: Ja sinä, mitä teit sinä tuon valheen tähden vaimollesi?
Bernabò vastasi hänelle: Minä, vihan vallassa rahojeni menettämisestä ja raivoissani häpeästä, jonka luulin vaimoni minulle tehneen, surmautin hänet eräällä palvelijallani; ja mikäli hän minulle ilmoitti, olivat hänet useat sudet heti syöneet.
Nämä seikat puhuttiin sultaanin läsnäollessa ja hän kuuli ja ymmärsi kaikki, mutta ei tiennyt vielä, mihinkä Sicurano, joka tämän oli järjestänyt ja tätä anonut, oikeastaan pyrki, kunnes Sicurano sanoi hänelle: Herrani, tästä voitte selkeästi nähdä, millaisesta rakastajasta ja puolisosta tuo vaimo-raukka saattoi ylpeillä; sillä rakastaja riistää yhtaikaa häneltä kunnian, tahraten hänen maineensa valheilla, ja tuhoaa hänen miehensä; ja mies taas uskoo houkkamaisesti enemmän muiden valheita kuin totuutta, joka hänen olisi pitänyt tuntea pitkästä kokemuksesta, ja surmauttaa ja antaa hänet susien syötäväksi. Ja sitäpaitsi on se hyvyys ja rakkaus, jota ystävä ja puoliso tuntevat häntä kohtaan, niin suuri, etteivät he, jotka ovat olleet kauan hänen seurassaan, edes tunne häntä. Mutta että vielä paremmin huomaisitte, mitä kumpikin näistä on ansainnut, niin hankin minä, jos sitten tahdotte osoittaa minulle sen erityisen armon, että rankaisette petturia ja annatte petetylle anteeksi, vaimon tänne teidän ja heidän joukkoonsa.
Sultaani, joka oli taipuisa olemaan tässä asiassa kaikin puolin Sicuranon mieliksi, sanoi, että hän suostuu ja että Sicurano saa noudattaa vaimon sisään.
Bernabò, joka uskoi vaimonsa varmaan kuolleen, ihmetteli suuresti. Ja Ambrogiuolo, joka aavisti tuhoaan, pelkäsi jo pahempaakin kuin rahain maksamista eikä tiennyt, mitä toivoa tai mitä peljätä, jos nainen tosiaan tulee sinne. Ja suuresti hämmästyneenä odotti hän naisen saapumista.
Kun sultaani antoi Sicuranolle luvan, niin tämä heittäytyi itkien sultaanin eteen polvilleen ja luopui samalla hetkellä sekä miehenäänestä että halusta esiintyä miehenä ja sanoi: Herrani, minä olen se onneton Zinevra-parka, joka olen harhaillut kuusi vuotta miehen hahmossa maailmaa, ja jota tuo petturi, Ambrogiuolo, on syyttömästi ja kurjasti häväissyt, ja jonka tämä julma ja väärintekijä puoliso on jättänyt palvelijansa surmattavaksi ja sutten syötäväksi.
Ja hän repäisi auki vaatteensa edestä ja paljastaen rintansa ilmaisi sultaanille ja kaikille muille, että hän oli nainen. Sitten hän kääntyi Ambrogiuolon puoleen ja kysyi häneltä sättivällä tavalla, milloinka hän, niinkuin Ambrogiuolo ennen kerskui, oli maannut hänen kanssaan. Tämä, joka hänet jo tunsi ja oli tullut häpeästä melkein mykäksi, ei vastannut mitään.
Sultaani oli aina luullut Sicuranoa mieheksi, ja kun hän tämän näki ja kuuli, niin valtasi hänet sellainen hämmästys, että hän vähän väliä arveli sitä, mitä näki ja kuuli, paremminkin uneksi kuin todeksi. Mutta kun hämmästys haihtui ja hän huomasi asian olevan totta, niin ylisti hän korkeimmilla kiitoksilla Zinevraa, jota siihen asti oli kutsuttu Sicuranoksi, ja hänen elämäänsä ja horjumattomuuttaan ja tapojaan ja kuntoaan. Ja hän käski tuoda Zinevralle kunnialliset naisen vaatteet ja naisia, jotka pitäisivät hänelle seuraa, ja antoi hänen pyynnöstään Bernabòlle anteeksi ja säästi hänet ansaitusta kuolemasta. Bernabò taas, kun hän tunsi vaimonsa, heittäytyi itkien hänen jalkoihinsa ja pyysi häneltä anteeksi, ja Zinevra antoi sen suopeasti hänelle, vaikkei mies juuri sitä ansainnutkaan, nosti hänet ylös ja syleili häntä hellästi kuin puolisoaan ainakin.
Senjälkeen sultaani määräsi, että Ambrogiuolo on heti sidottava jonnekin kaupungin korkealle paikalle paaluun, hunajalla voideltuna auringon paisteesen, eikä häntä saanut ottaa sieltä ennenkuin hän itsestään luhistuisi. Ja se tehtiin. Ja sitten hän määräsi, että kaikki, mikä oli ollut Ambrogiuolon omaa, oli annettava Zinevralle; ja sitä ei ollutkaan vähempää kuin yli kymmenentuhannen dublonin arvosta. Ja sultaani järjesti sitten ihanat juhlat ja osoitti niissä kunnioitustaan Bernabòlle, madonna Zinevran puolisona, ja itselleen Zinevralle, joka oli niin urhea nainen. Ja hän lahjoitti Zinevralle jalokiviä ja kultaisia ja hopeaisia astioita ja rahaa, niin paljon, että niiden arvo oli enemmänkin kuin toiset kymmenentuhatta dublonia. Ja hän varusti heitä varten laivan ja antoi sitten, kun juhlat oli pidetty, heille luvan palata Genovaan, milloin halusivat. Ja he palasivat sinne sangen rikkaina ja riemuissaan, ja heidät otettiin suurin kunnioituksin vastaan, ja varsinkin madonna Zinevra, jota kaikki olivat luulleet kuolleeksi. Ja koko elinaikansa pidettiin häntä hänen suuren kuntonsa vuoksi kaikkialla suuressa kunniassa.
Ambrogiuolon tappoivat suuria tuskia tuottaen jo samana päivänä, jolloin hänet sidottiin paaluun ja voideltiin hunajalla, kärpäset ja paarmat ja vaapsahaiset, joita siinä maassa on sangen runsaasti, jopa söivät hänet aina luihin saakka. Nämä jäivät valkeina ja jänteiden koossa pitäminä vielä pitkäksi aikaa koskematta paikoilleen, kertoen sille, joka ne näki, hänen kataluudestaan.