Alberto munkki uskottelee eräälle venezialaiselle rouvalle, että enkeli Gabriel on häneen rakastunut, ja makaa siinä muodossa monta kertaa hänen kanssaan. Sitten hän syöksyy rouvan sukulaisia peljäten ulos hänen kodistaan ja pakenee erään köyhän miehen taloon. Tämä vie hänet seuraavana päivänä metsäläisenä torille, jossa hänet tunnetaan, ja luostariveljet ottavat hänet ja panevat vankeuteen.
Olipa ennen Imolassa elämältään jumalaton ja turmeltunut mies, jonka nimi oli Berto della Massa ja jonka häpeälliset teot kaikki imolaiset tunsivat. Ja ne veivät hänet niin pitkälle, ettei Imolassa ollut ketään, joka olisi uskonut, mitä totta hän puhui, saatikka sitten hänen valheitaan. Kun hän niin ollen huomasi, etteivät hänen petoksensa siellä enää käyneet päinsä, niin muutti hän melkein epätoivoissaan Veneziaan, tuohon kaiken saastan tyyssijaan, ja päätti keksiä siellä pahanilkistä elämäänsä jatkaakseen jonkin uuden tavan, jota hän ei ollut koetellut muualla. Ja hän tekeytyi, ikäänkuin olisi omatunto kalvanut häntä ennen tehtyjen pahojen töiden tähden, sellaiseksi kuin suurin nöyryys olisi hänet vallannut ja tuli katolilaisemmaksi kuin kukaan ja meni ja rupesi minoriittimunkiksi ja otti nimekseen Imolan Alberto veli. Ja siinä puvussa hän alkoi näön vuoksi viettää ankaraa elämää ja ylisteli suuresti katumusta ja pidättyväisyyttä eikä syönyt koskaan lihaa eikä juonut viiniä, ellei saanut sellaista, joka oli hänestä hyvää.
Ja tuskin lie ollut koskaan ketään, joka olisi tullut varkaasta ja parittajasta, väärentäjästä ja murhamiehestä niin yhtäkkiä hartaaksi saarnamieheksi kuin hän, luopumatta silti entisistä paheistansa, milloin vaan voi niitä salaisesti toteuttaa. Ja sitäpaitsi rupesi hän papiksi ja itki aina alttarin ääressä, milloin toimitti siinä palvelusta ja jos häntä näkemässä oli paljon väkeä, Vapahtajan kärsimyksiä, sillä hänelle eivät kyyneleet paljon maksaneet, kun hän niitä tarvitsi. Ja sanalla sanoen: saarnoillaan ja kyyneleillään osasi hän pimittää venezialaiset niin, että hän tuli melkein joka testamentin todistajaksi ja valtuutetuksi, mitä siellä tehtiin, monien ihmisten rahojen hoitajaksi ja melkein kaikkien miesten ja naisten rippi-isäksi ja neuvonantajaksi. Ja sillä tavalla menetellen hän oli muuttunut sudesta paimeneksi, ja hänen pyhyytensä maine oli siellä paljon suurempi kuin Assisin pyhän Fransiskuksen oli koskaan ollut.
Nyt tapahtui, että tämän pyhän veljen luo tuli toisten naisten kanssa itseänsä ripittämään eräs nuori, yksinkertainen ja tyhmä nainen, jota kutsuttiin Caquerinon Lisettaksi, rikkaan kauppiaan vaimo, sillaikaa kun mies oli lähtenyt kaleirineen Flanderiin. Ja kun rouva nyt istui munkin jalkain juuressa ja teki hänet, kuin veneziatar ainakin, ja ne ovat kaikki suuria hanhia, osalliseksi salaisuuksistaan, niin veli Alberto kysyi häneltä, oliko hänellä ketään rakastajaa.
Siihen vastasi rouva närkästynein kasvoin: Hm, herra frater, eikö teillä ole silmiä päässä? Näytänkö minä kauneuden puolesta samanlaiselta kuin muutkin naiset? Liikaakin minä lemmityisiä saisin, jos tahtoisin; mutta minun kauneuteni ei olekaan sellainen, että antaisin kenen tahansa itseäni rakastella. Montako olette nähnyt sellaisia, jotka ovat yhtä kauniita kuin minä? Minä olisin kaunotar vaikka paratiisissa.
Ja sitten hän jatkoi niin paljon tuosta kauneudestaan, että oli inhoittavaa kuulla.
Veli Alberto huomasi heti, että hän haiskahti hupakolta, ja koska hän näytti olevan juuri sitä maata, joka hänelle sopi, niin rakastui hän häneen kohta suunnattomasti. Kuitenkin hän säästi imartelut mukavampaan hetkeen ja alkoi, näyttääkseen oikein pyhältä, sillä kertaa muka moitiskella häntä ja sanoa, että tuo nyt on turhamaisuutta, ja puhui muuta sellaista. Mutta silloin rouva sanoi hänelle, että hän on elukka ja ettei hän ymmärrä eroittaa, mikä on kauniimpaa kuin muu. Sentähden veli Alberto, joka ei tahtonut häntä liiaksi suututtaa, päätti ripin ja laski hänet menemään toisten naisten kanssa.
Mutta jonkun päivän kuluttua hän otti mukaansa erään luotettavan kumppanin ja meni madonna Lisettan kotiin. Ja kun hän oli vetäytynyt hänen kanssaan sivummalle erääsen saliin, jossa heitä ei voinut kukaan nähdä, niin hän lankesi polvilleen rouvan eteen ja sanoi: Madonna, minä rukoilen teitä Jumalan tähden, antakaa minulle se anteeksi mitä minä viime sunnuntaina sanoin, teidän puhuessanne minulle kauneudestanne, sillä seuraavana yönä minua kuritettiin sen tähden niin julmasti, etten siitä saakka ole voinut nousta vuoteesta kuin vasta tänään.
Silloin sanoi naishupakko: Ja kuka teitä niin kuritti?
Veli Alberto vastasi: Minä kerron sen teille. Kun minä yöllä olin rukoilemassa, niinkuin minun aina on tapana tehdä, näin yhtäkkiä kammiossani kirkkaan valkeuden, enkä ehtinyt kääntyä katsomaan, mikä se oli, kun näin ylläni sangen kauniin nuorukaisen paksu keppi kädessä. Ja tämä otti minua hupusta kiinni ja veti maahan ja antoi minulle niin, että ruhjoi koko ruumiini. Kun minä sitten kysyin, minkätähden hän sitä teki, niin hän vastasi: Sentähden, että sinä julkenit tänään moittia madonna Lisettan taivaallista kauneutta, jota naista minä, lähinnä Jumalaa, rakastan enemmän kuin mitään muuta. Ja minä kysyin silloin: Kukas te olette? Johon hän vastasi, että hän on enkeli Gabriel. Voi herra, sanoin minä silloin, minä pyydän teitä, antakaa minulle anteeksi. Ja hän vastasi: Minä annan, sillä ehdolla, että menet hänen luokseen niin pian kuin saatat ja pyydät häneltä itseltänsä anteeksi. Ja jos hän ei anna, niin tulen tänne takaisin ja lyön sinua niin, että saat sitä surra niin kauan kuin täällä elät. Ja mitä hän sitten sanoi, en tohdi teille kertoa, ennenkuin annatte minulle anteeksi.
Rouva Lampaanpää, jossa ei ollut paljon muuta kuin pehmeitä paikkoja, nautti suuresti näitä sanoja kuullessaan ja luuli, että ne olivat aivan totta. Ja siksi hän sanoi tuokion kuluttua: Sanoinhan minä, frater Alberto, että minun kauneuteni on taivaallinen. Mutta Jumala paratkoon, minun käy sääliksi teitä, ja siksi saatte anteeksi tällä kertaa, ettei teille kävisi vielä pahemmin; jos nimittäin kerrotte, mitä enkeli sitten teille sanoi?
Veli Alberto vastasi: Koska olette antanut minulle anteeksi, niin mielelläni sen sanon. Mutta yhtä seikkaa huomautan teille: että varoisitte kertomasta kenellekään ihmiselle maailmassa sitä, mitä nyt teille sanon, ellette tahdo turmella omaa asiaanne, te, joka olette nyt onnellisin vaimo, mitä maan päällä olla saattaa. Tuo enkeli Gabriel sanoi minulle, että minun on sanottava teille hänen olevan teihin niin mieltyneen, että olisi jo monta kertaa tullut yöksi teidän luoksenne, jos ei olisi ajatellut teitä peljästyttävänsä. Nyt hän lähetti minut teille sanomaan, että hän aikoo jonakin yönä tulla teidän luoksenne ja olla hieman teidän seurassanne. Mutta koska hän on enkeli ja te ette voisi häntä koskea, jos hän enkelin olotilassa tulisi, niin hän sanoo, että hän tahtoo tulla teidän iloksenne jonkun ihmisen muodossa. Ja siksi hän virkkoi, että teidän on lähetettävä hänelle sana, milloin tahdotte hänen tulevan ja kenenkä hahmossa, niin hän tulee. Ja siitä syystä voitte pitää itseänne autuaimpana naisena, mitä maailmassa olla saattaa.
Rouva Lampaanpää sanoi silloin, että hänestä oli hyvin mieleistä, että enkeli Gabriel rakasti häntä. Sillä hänkin rakasti enkeliä eikä hän milloinkaan unohtanut sytyttää neljän soldon talikynttilää hänen eteensä, kun näki hänet missä maalattuna. Joten jos enkeli nyt tahtoisi tulla hänen luokseen, hän olisi tervetullut ja tapaisi hänet aivan yksinään kamarissaan. Mutta sillä ehdolla, ettei hän saisi enää antautua Neitsyt Maarian pariin, sillä Lisettalle oli kerrottu, että enkeli piti kovasti siitä neitsyestä, ja siitähän asia näyttikin, sillä joka paikassa, missä enkelin näki, oli hän polvillansa Neitsyt Maarian edessä. Mutta muuten riippuisi enkelistä itsestään, tulipa hän missä muodossa tahtoi, kunhan Lisetta ei vaan peljästyisi.
Silloin sanoi veli Alberto: Madonna, te puhutte älykkäästi, ja minä toimitan kyllä hänelle tiedoksi, mitä minulle sanoitte. Mutta te voitte tehdä minulle suuren mielihyvän, joka ei maksa teille mitään, ja tämä mielihyvä on se, että pyydätte hänen tulemaan tässä minun ruumiissani. Ja kuulkaa, missä suhteessa te sen hyvän minulle teette: enkeli vetää sielun pois minun ruumiistani ja vie sen paratiisiin ja menee itse minuun. Ja sillaikaa, kun hän on teidän luonanne, saa minun sieluni olla paratiisissa.
Silloin sanoi herkkäuskoinen nainen: Se on minusta sopivaa, ja minä suon teille tämän lohdutuksen selkäsaunan edestä, jonka saitte minun tähteni.
Nyt veli Alberto sanoi: No pitäkää sitten ensi yönä huoli talonne ovesta, niin että hän saattaa tulla siitä sisään, sillä kun hän tulee ihmisen olemuksessa, kuten aikoo, niin ei hän voi päästä sisään muuten kuin ovesta.
Rouva vastasi tekevänsä sen. Ja veli Alberto lähti, ja rouva jäi sellaiseen riemuun, että hänestä tuntui aika pitkältä kuin tuhat vuotta, odottaessaan enkeli Gabrielin tuloa luokseen.
Mutta veli Alberto, joka ajatteli, että hänen tulee olla ensi yönä ritari eikä enkeli, alkoi vahvistaa itseänsä makeisilla ja muulla hyvällä, ettei häntä helposti suistettaisi satulasta. Ja loman saatuaan meni hän erään kumppanin kanssa, kun yö tuli, erään ystävättärensä taloon. Ja sieltä hän lähti, kun hetki näytti hänestä sopivalta, tuntemattomana rouvan talolle, ja muutti sisään mentyään kaikenlaisilla vaatevehkeillä, jotka oli tuonut muassaan, itsensä enkeliksi. Ja hän nousi portaat ja astui rouvan kamariin.
Tämä kun näki tuon valkean, polvistui hänen eteensä, ja enkeli siunasi häntä ja nosti hänet ylös ja antoi hänelle merkin, että hänen oli mentävä vuoteesen.
Nainen, joka oli valmis tottelemaan, teki tämän kiireesti, ja enkeli vetäytyi makaamaan hurskaan palvelijansa kanssa.
Veli Alberto oli ruumiiltaan kaunis ja voimakas mies, sekä jaloilta vankka ja varrelta muhkea, ja sentähden Lisetta ylisti itseänsä sangen tyytyväiseksi. Ja sitäpaitsi kertoi hän rouvalle paljon taivaan kunniasta. Mutta kun päivä läheni, niin enkeli lupasi tulla vielä uudestaan, ja meni vehkeineen ulos ja palasi kumppaninsa luo, jolle hyvä talonemäntä, ettei hän olisi peljännyt yksin nukkuessaan, oli pitänyt ystävällisesti seuraa.
Kun rouva oli syönyt aamiaisen, otti hän mukaansa erään seuranaisen ja meni veli Alberton luokse ja kertoi hänelle uutiset enkeli Gabrielista ja mitä hän oli saanut kuulla enkeliltä iankaikkisen elämän kunniasta, ja mitä siellä oli tapahtunut, ja lisäsi sitäpaitsi ihmeellisiä tarinoita omasta päästään.
Siihen veli Alberto sanoi: Madonna, en tiedä, millaista teillä oli hänen seurassaan. Mutta sen minä tiedän, että kun hän viime yönä tuli luokseni ja minä toimitin hänelle teidän asianne, niin hän vei heti sieluni sellaisten kukkain ja sellaisten ruusujen joukkoon, etten ole nähnyt niin paljoa koskaan täällä, ja minä oleskelin niin viehättävissä paikoissa kuin olla saattaa, aina tähän aamuun ja messuun saakka. Miten ruumiilleni lie käynyt, en tiedä.
Enkö sanonut sitä teille? sanoi rouva, teidän ruumiinnehan oli koko yön minun sylissäni enkeli Gabrielin kanssa. Ja jos ette usko minua, niin katsokaapa vasenta rintanne alustaa, johon minä annoin enkelille niin voimallisen muiskun, että merkki näkyy siinä vielä monet päivät.
Siihen sanoi veli Alberto: No täytyypä tehdä tänään seikka, jota en ole tehnyt enää pitkään aikaan, nimittäin riisuutua ja katsoa, puhutteko totta.
Ja paljon loruttuaan palasi rouva kotiinsa, jossa veli Alberto kävi sitten enkelin muodossa monta kertaa, kohtaamatta mitään estettä.
Mutta tapahtuipa eräänä päivänä, että madonna Lisetta oli erään tätinsä seurassa, ja kun he väittelivät kauneusasioista, niin sanoi Lisetta, korottaakseen omaa kauneuttaan kaikkein parhaimmaksi, kovin yksinkertainen kun oli: Jospa tietäisitte, kuka minun kauneuteeni on mieltynyt, niin ette puhuisi mitään muista!
Täti oli utelias kuulemaan lisää, koska hän tunsi Lisettan hyvin, ja sanoi: Madonna, voitte olla oikeassa, mutta kun ei tiedä, kuka se mies mahtaisi olla, niin eipä ole helppoa muuttaa mielipidettänsä.
Silloin tuo nainen, jonka turhamaisuutta oli helppo ärsyttää, sanoi:Täti, siitä ei saa puhua, mutta minun heikko paikkani on enkeliGabriel, joka rakastaa minua enemmän kuin omaa itseään, siksi, ettäminä, niinkuin hän sanoo, olen kaunein nainen mitä koko maailmassa jaMaremman soilla olla saattaa.
Tätiä tahtoi silloin kovin naurattaa, mutta hän hillitsi itsensä, saadakseen hänet puhumaan lisää, ja sanoi: Kautta Jumalan, madonna, jos enkeli Gabriel on heikko paikkanne ja on sen itse teille sanonut, niin kai se on niin. Mutta minä en luullut, että enkelitkin ovat sellaisia.
Lisetta vastasi: Täti, te olette erehdyksessä. Ja koska minä olen hänestä paljoa kauniimpi kuin ainoakaan niistä naisista, jotka ovat taivaassa, niin rakastui hän minuun ja tulee nyt sangen usein oleilemaan kanssani. Siitä sen nyt näette!
Täti lähti madonna Lisettan luota, ja hänestä tuntui aika pitkältä kuin tuhat vuotta, kunnes hän pääsi paikkaan, jossa hän voi tämän kertoa muille. Ja hän kokosi kekkereihin suuren joukon naisia ja jutteli heille perinpohjin uutisen. Nämä naiset kertoivat sen miehilleen ja toisille naisille ja nämä taas toisille, niin ettei kahta päivää kulunut, kun siitä puhui koko Venezia.
Mutta niiden joukossa, joiden korviin tämä joutui, olivat rouvan langot, jotka silloin päättivät, mitään aikeestaan puhumatta, etsiä tätä enkeliä ja nähdä, osasiko tuo tosiaan lentää. Ja he olivat monta yötä väijyksissä. Sattumalta tuli tästä pahasta seikasta jotain veli Albertonkin korviin ja hän meni eräänä yönä Lisettan luokse häntä torumaan; mutta tuskin hän oli riisuutunut, niin rouvan langot, jotka olivat nähneet veli Alberton tulon, ilmestyivät Lisettan ovelle sitä avaamaan. Sen kuullessansa aavisti veli Alberto, mitä se oli, ja nousi ylös, ja kun hänellä ei ollut muuta pakopaikkaa, avasi ikkunan, joka oli Canale Grandelle päin, ja hyppäsi siitä kanavaan.
Kanava oli siltä kohtaa syvä ja hän osasi uida hyvin, joten hänelle ei tullut mitään vahinkoa. Ja uituaan kanavan toiselle puolelle hän meni nopeasti erääsen taloon, jonka ovi oli auki, ja rukoili erästä kunnonmiehen näköistä, joka siellä oli, pelastamaan Jumalan tähden hänen henkensä, ja sepusti hänelle tarinan, miksi hän oli siellä tähän aikaan ja alasti. Miehen valtasi sääli ja hän heitti hänet omaan vuoteesensa, koska hänen itsensä oli mentävä askareihinsa, ja sanoi, että hänen on oltava siinä, kunnes hän tulee takaisin. Ja mies lukitsi oven ja meni asioilleen.
Madonna Lisettan langot näkivät kamariin päästyään, että enkeli Gabriel oli lentänyt pois, jättäen sinne ainoastaan siipensä. Siitä he nolostuivat suuresti ja sättivät rouvaa karkeasti, ja jättivät hänet viimein lohduttomana sinne ja menivät kotiinsa vieden enkelin asun mukaansa.
Sillävälin valkeni päivä, ja kun se kunnon mies, joka otti veli Alberton luokseen, oli Rialto-sillalla, kuuli hän kerrottavan, että enkeli Gabriel oli mennyt viime yönä makaamaan madonna Lisettan kanssa, mutta langot olivat nähneet hänet ja hän oli peloissaan heittäytynyt kanavaan, eikä sitten tiedetty, miten hänen oli käynyt. Silloin mies aavisti heti, että se oli sama, joka oli hänen kotonaan. Ja hän meni sinne ja tunsi veli Alberton ja sopi paljon väiteltyään hänen kanssaan, että jos ei munkki halunnut miehen antavan häntä rouvan lankojen käsiin, niin oli hänen hankittava hänelle viisikymmentä dukaattia. Ja niin tehtiin.
Mutta kun veli Alberto sitten halusi lähteä sieltä, niin sanoi kunnon mies hänelle: Ei ole mitään muuta keinoa, ellette tahdo suostua erääsen ja ainoaan. Me vietämme tänään juhlat, ja sinne vie kuka ihmisen puettuna karhuksi, kuka toisen puettuna metsäläiseksi ja kuka minkin näköiseksi puetun. Ja sitten pidetään San Marcon torilla metsästys, ja kun se on lopussa, päättyvät juhlat. Ja sen jälkeen menee kukin otuksen kanssa, jonka sinne vei, minne haluaa. Jos tahdotte, ennenkuin saadaan urkituksi teidän olevan täällä, että minä vien teidät sinne jollakin sanotulla tavalla, niin minä voin saattaa teidät minne tahdotte. Muuten en tiedä, miten täältä voisitte päästä niin, ettei teitä tunnettaisi, varsinkin, kun naisen langot aavistavat, että te olette jossakin täällä lähistöllä, ja ovat asettaneet kaikkialle vartioita teitä kiinni ottamaan.
Vaikka veli Albertosta tuntuikin katkeralta lähteä sillä tavalla, niin hän, koska pelkäsi rouvan sukulaisia, taipui ja sanoi miehelle, minne hänet oli vietävä, ja olevansa tyytyväinen, miten mies häntä veikin.
Tämä voiteli nyt hänet yltäänsä hunajalla ja riputti täyteen untuvia ja pani hänelle ketjut kaulaan ja naamarin silmille ja antoi toiseen käteen paksun kepin ja toiseen kaksi suurta koiraa, jotka hän oli tuonut teurastuspaikasta; ja lähetti sitten kuuluttamaan Rialtolle, että kuka tahtoi nähdä enkeli Gabrielia, menköön San Marcon torille. Ja se oli venezialaista rehellisyyttä.
Ja kun tämä oli tehty, vei hän hänet tuokion päästä ulos ja pani hänet kulkemaan edeltä ja astui itse perästä pitäen ketjuista. Ja kuljetti hänet suuressa hälinässä, sillä kaikki sanoivat: Mikä se? Mikä se? torille, jonne tuli väkeä suunnattomasti, sekä niitä, jotka olivat seuranneet jäljestä, että sellaisia, jotka olivat kuulutuksen kuultuaan tulleet Rialtolta. Ja sinne saavuttuaan kytki hän metsäläisensä korkealle paikalle pilariin, ollen odottavinaan metsästystä; jollaikaa kärpäset ja paarmat tuottivat kytketylle, koska hän oli hunajalla voideltu, suurta kiusaa.
Mutta kun mies näki torin olevan täynnä väkeä, niin aikoi hän muka päästää metsäläisensä ketjuista, mutta vetikin naamarin pois veli Alberton kasvoilta ja sanoi: Hyvät herrat, koskei metsästettävää sikaa nyt tule eikä metsästystä toimiteta, tahdon näyttää teille, ettette olisi saapuneet tänne turhaan, enkeli Gabrielin, joka öisin laskeikse maahan taivaasta lohduttamaan Venezian rouvia.
Kun naamari poistettiin, niin tunsivat kaikki heti veli Alberton. Ja kaikki alkoivat huutaa hänelle ja sanoivat hänelle häpäisevämpiä ja pahempia herjauksia kuin millekään roistolle koskaan sanotaan. Ja sitäpaitsi nakkelivat he hänelle vasten kasvoja mikä mitäkin likaa. Ja siten he pitelivät häntä pitkän aikaa, kunnes hänen luostariveljensä saivat siitä sattumalta kuulla, ja heitä lähti noin kuusi ja tuli sinne, jossa he heittivät kaavun hänen ympärilleen ja päästivät hänet ketjuista ja veivät, tavaton melu takanaan, hänet luostariinsa. Siellä panivat he hänet tyrmään, missä hänen luullaan surkean elämän jälkeen kuolleen.
Simona rakastaa Pasquinoa. He ovat yhdessä eräässä puutarhassa; Pasquino hieroo hampaitaan salvian lehdellä ja kuolee. Simona vangitaan, mutta kun hän tahtoo näyttää tuomarille, miten Pasquino kuoli, hieroo hänkin hampaitaan samanlaisella lehdellä, ja kuolee samalla tavalla.
Oli kerran, ei kauan aikaa sitten, Firenzessä sangen kaunis ja säätyynsä katsoen viehättävä tyttö, köyhän isän tytär nimeltä Simona. Ja vaikka hänen täytyi hankkia omilla käsillään leipä, jota hän söi, ja elättää henkeään villan-kehruulla, niin ei hän silti ollut mieleltä niin köyhä, ettei hän olisi uskaltanut ottaa vastaan Amoria sydämeensä. Tämä olikin näyttänyt jo kauan tahtovansa mennä sinne erään nuorukaisen miellyttävän käytöksen ja sanain avulla, joka nuorukainen ei ollut korkeampaa säätyä kuin hänkään ja jonka hänen isäntänsä, kutomomestari, lähetti usein tuomaan hänelle villoja kehrättäväksi.
Kun hän siis oli ottanut vastaan Amorin miellyttävän nuorukaisen muodossa, jota hän rakasti ja jonka nimi oli Pasquino, niin halusi hän suuresti mennä pitemmällekin, mutta ei uskaltanut. Ja siksipä hän kehrätessään huokaisikin joka langan kierroksella, minkä hän pyöräytti rullalle, tuhansia tulta kuumempia huokauksia, kun muisteli häntä, joka oli villat hänelle kehrättäviksi antanut. Pasquino oli taas toisaalta tullut sangen huolehtivaksi siitä, että hänen mestarinsa villat kehrättäisiin hyvin, ja tarkasti ne kehruut, joita Simona kehräsi, useammin kuin muut, ikäänkuin niiden olisi ollut riitettävä kaikkiin kankaihin.
Tällä tavalla, kun nyt toinen tarkasti ja toinen iloitsi siitä, että häntä tarkastettiin, tapahtui, että poika tuli rohkeammaksi kuin hänen tapansa oli ollut ja tyttö suisti paljon pelkoaan ja häveliäisyyttään, joihin hän oli tottunut, niin että he viimein yhtyivät yhteisiin iloihin. Ja niin he puolelta ja toiselta näihin ihastuivat, ettei toinen suinkaan odottanut toisen niihin häntä kutsuvan, vaan he riensivät toistensa mieltä noudattamaan yhtaikaa toisiaan pyytäen. Ja kun tämä heidän huvinsa siten jatkui päivä päivältä ja tuli jatkuessaan yhä kuumemmaksi, niin sattui, että Pasquino sanoi Simonalle haluavansa kaikin mokomin, että tyttö keksisi keinon tullakseen erääsen puutarhaan, jonne hän tahtoi hänet viedä, sillä siellä he voisivat olla mukavammin ja epäluuloa herättämättä yhdessä.
Simona sanoi, että se on hänestä mieleen. Ja hän uskotteli isälleen eräänä sunnuntaina aterian jälkeen, että hän aikoo mennä anejuhlaan San Galloon, mutta menikin erään ystävättärensä kanssa nimeltä Lagina puutarhaan, jonka Pasquino oli hänelle neuvonut. Sinne tuli sitten Pasquino ja eräs hänen toverinsa, jonka nimi oli Puccino, mutta jota sanottiin Strambaksi eli Länkisääreksi. Ja kun siellä oli tehty uusi lemmenliitto Stramban ja Laginan välillä, niin Pasquino ja Simona menivät huvittelemaan yhteen puutarhan osaan ja jättivät Stramban ja Laginan toiseen.
Siinä puutarhan osassa, johon Pasquino ja Simona olivat menneet, oli hyvin suuri ja kaunis salviapensas, jonka juurelle he asettuivat istumaan. Ja kun he olivat huvitelleet melkoisen aikaa keskenään ja puhelleet ateriasta, jonka he aikoivat siinä puutarhassa kaikessa rauhassa nauttia, niin Pasquino kääntyi suureen salviapensaasen päin ja otti siitä yhden lehden ja alkoi hieroa sillä hampaitaan ja ikeniään sanoen, että salvia puhdistaa hyvästi ne kaikesta, mitä niihin jää, kun on syöty. Ja kun hän oli jonkun aikaa siten hieronut, niin alkoi hän jälleen puhua ateriasta, josta oli äsken puhunut.
Mutta kauan hän ei ollut puhellut, ennenkuin hän alkoi kasvoiltaan muuttua, ja tämän muutoksen jälkeen ei kulunut pitkää aikaa, kun häneltä meni näkö ja puhelahja, ja vähän ajan päästä hän kuoli.
Kun Simona tämän näki, niin alkoi hän itkeä ja huutaa ja kutsua Strambaa ja Laginaa paikalle. Nämä juoksivat kiireesti sinne, ja kun he näkivät, että Pasquino oli ei ainoastaan kuollut, vaan jo aivan pöhöttynytkin ja saanut sekä kasvonsa että koko ruumiinsa täyteen mustia pilkkuja, niin Stramba huusi heti: Voi sinua kelvoton nainen, sinä olet hänet myrkyttänyt!
Ja hän nosti suuren melun, niin että monet, jotka asuivat lähellä puutarhaa, sen kuulivat. Nämä juoksivat hätään, ja kun he tapasivat Pasquinon kuolleena ja pöhöttyneenä ja kuulivat Stramban valittavan ja syyttävän Simonaa, että hän oli muka petollisesti hänet myrkyttänyt, ja kun Simona, joka oli joutunut melkein suunniltaan tuskasta ja tästä äkillisestä tapahtumasta, joka oli riistänyt häneltä hänen rakastettunsa, ei osannut itseään puolustaa, niin kaikki uskoivat, että oli tosiaan niinkuin Stramba sanoi. Sentähden otettiin Simona, joka itki yhä katkerasti, vangiksi ja vietiin podestan, kaupungin voudin palatsiin.
Siellä kiirehtivät Stramba ja Atticciato Paksu ja Malagevole Häijy, Pasquinon toverit, jotka olivat saapuneet paikalle, erästä tuomaria niin, että hän ryhtyi tätä tapausta viivyttelemättä tutkimaan. Mutta kun hän ei voinut ymmärtää, miten Simona olisi tässä asiassa menetellyt pahassa aikomuksessa ja miten hän voisi olla syyllinen, niin tahtoi hän Simonan läsnäollessa nähdä vainajan ruumiin ja paikan ja tavan, miten kuolema oli hänen kertomansa mukaan tapahtunut, sillä hänen sanoistaan ei tuomari sitä ymmärtänyt tarpeeksi hyvin.
Hän antoi siis minkäänlaista melua herättämättä viedä Simonan sinne, jossa Pasquinon ruumis vielä makasi, paisuneena kuin tynnyri; ja meni itse perästä ja kummasteli, millainen ruumis oli, ja kysyi sitten Simonaita, miten se oli tapahtunut.
Tämä lähestyi salviapensasta, ja kun hän oli kertonut koko äskeisen tarinansa, niin hän, tehdäkseen tuomarille aivan selväksi tapauksen, joka oli sattunut, hieroi hampaitaan yhdellä noista salvian lehdistä niinkuin Pasquinokin oli tehnyt. Stramba ja Atticciato ja muut Pasquinon ystävät ja toverit pilkkasivat tuomarin läsnäollessa Simonan sanoja ja menettelyä turhiksi ja perättömiksi ja syyttivät häntä entistä kiivaammin katalaksi olennoksi ja pyysivät ainoastaan yhtä seikkaa, nimittäin että Simona tuomittaisiin sellaisesta kataluudestaan rangaistukseksi tuleen. Mutta silloin sattui, että tuon onnettoman, joka seisoi paikallaan jäykistyneenä tuskasta, koska oli rakastettunsa kadottanut, ja Stramban vaatiman rangaistuksen pelosta sekä siksi, että oli hieronut salvialla hampaitaan, tapasi yhtäkkiä sama kohtalo, joka oli äsken tullut Pasquinolle, kaikkien läsnäolijain suureksi ihmeeksi.
Oi te onnelliset sielut, joiden osaksi tuli samana päivänä päättää tulinen rakkautenne ja maallinen elämänne, ja vielä onnellisimmat, jos vaelsitte yhdessä samaan olinpaikkaan! ja iki-onnelliset, jos toisessa elämässä saa yhä rakastaa ja te rakastatte toisianne siellä niinkuin täälläkin teitte. Mutta kaikkein onnellisinta oli Simonan sielulle, mikäli me, jotka elämme ja jäimme tänne hänen jälkeensä, ymmärrämme, ettei kohtalo sallinut hänen viattomuutensa sortua Stramban ja Atticciaton ja Malagevolen todistuksiin, miesten, jotka olivat ehkä vain pelkkiä villankarstaajia tai vieläkin halvempia. Se avasi hänelle kunniakkaamman tien ja johti Simonan, pelastaen hänet samalla kuolemalla kuin hänen rakastettunsakin heidän hävyttömyydestään, seuraamaan Pasquinonsa sielua, sen, jota hän oli niin suuresti rakastanut.
Tuomari oli niinkuin kaikki, jotka siellä olivat, melkein tyrmistynyt tästä tapahtumasta eikä tiennyt mitä siitä sanoa. Hän seisoi kauan neuvotonna, kunnes viimein alkoi sitä tajuta ja sanoi: Tämä salvia näyttää olevan myrkyllinen, seikka, joka ei ole salvialle tavallista. Mutta ettei se voisi tuottaa kenellekään samanlaista turmiota, on se hakattava juurta myöten poikki ja heitettävä tuleen.
Sen teki kohta tuomarin läsnäollessa se henkilö, joka oli puutarhan vartiana, ja tuskin hän oli kaatanut suuren pensaan maahan, niin ilmestyikin onnetonten rakastavaisten kuoleman syy.
Tämän salviapensaan alla oli nimittäin ihmeteltävän suuri konna, jonka myrkyllisestä hengityksestä arvattiin sen salvian tulleen myrkylliseksi. Ja kun kellään ei ollut uskallusta lähestyä konnaa, niin tehtiin sen ympärille valtava risurovio ja poltettiin se siihen samalla kuin salviakin.
Ja niin päättyi herra tuomarin tutkinto Pasquino poloisen kuolemasta. Ja Stramba ja Atticciato ja Guccio Tuhrus ja Malagevole hautasivat sitten Pasquinon ja hänen Simonansa, sellaisina pöhöttyneinä kuin he olivat, San Paolon kirkkoon, johon seurakuntaan he kuuluivat.
Erään lääkärin rouva panee unijuomalla huumatun rakastajansa arkkuun, ja kaksi koronkiskuria kantaa hänet siinä kotiinsa. Hän herää ja häntä luullaan varkaaksi. Rouvan palvelijatar sanoo oikeudelle piiloittaneensa hänet tuohon kiskurien varastamaan arkkuun, ja niin pelastuu hän hirrestä; mutta koronkiskurit tuomitaan arkun-varkaudesta sakkoihin.
Tietäkää, että kauan ei ole kulunut vielä siitä, kun Salernossa oli suuri haavalääkäri nimeltä Mazzeo della Montagna, joka, vaikka oli jo äärimmäisen vanhuuden iässä, oli ottanut vaimokseen erään kauniin ja viehättävän tytön kotikaupungistaan. Tämän varusti hän komeilla ja kalleilla vaatteilla ja muilla koristuksilla ja kaikella sellaisella, mikä saattaa naista miellyttää, niin hyvin, ettei hänellä ollut koko kaupungissa vertaistansa, mutta siitä huolimatta on totta, että vaimolla oli enimmät ajat nuha, sillä vanha tohtori-mestari piteli häntä huonosti peiton alla vuoteessa. Hän näet koetteli todistaa, että kun on maannut naisen vieressä yhden kerran, niin tarvitsee sen jälkeen en muistakaan kuinka monta päivää voimistuakseen, ja muuta sellaista lorua. Tähän oli rouva sangen vähän tyytyväinen, mutta koska hän oli älykäs ja rohkea nainen, niin hän päättikin säästää talon varoja ja heittäytyä kadulle ja käyttää toisten tavaraa.
Hän alkoi niin ollen tarkastella sangen monia nuoriamiehiä, ja viimein hän mielistyi erääsen, johon hän kohdisti kaiken toivonsa ja koko onnensa kaipuun. Ja kun nuorukainen sen huomasi, ja rouva oli hänestä sangen miellyttävä, niin suuntasi hän samoin häneen koko rakkautensa.
Tämä nuorukainen oli nimeltänsä Ruggieri da Jeroli, ylhäistä sukua, mutta niin paha tavoiltaan ja moitittava elämältään, ettei hänellä ollut enää ainoatakaan omaista tai ystävää, joka olisi toivonut hänelle hyvää tai tahtonut häntä nähdä; ja koko Salernossa hän oli kuuluisa varkauksista ja muista törkeistä teoista. Mutta siitä ei rouva paljoa välittänyt, sillä nuorukainen miellytti häntä aivan toisista syistä, ja niinpä hän järjesti palvelijattarensa kanssa asiat sille tolalle, että he saivat kerran olla yksissä. Ja kun he olivat jonkun aikaa nauttineet iloa yhdessä, niin nainen alkoi moitiskella nuorukaista hänen entisen elämänsä tähden ja pyytää häntä, hänen rakkautensa nimessä, jättämään pois sellaiset teot. Ja antaakseen hänelle tilaisuuden menetellä vasta toisin, alkoi hän tukea häntä rahalla, milloin milläkin määrällä.
Ja kun he täten jatkoivat salaisesti seurusteluaan, niin tapahtui, että lääkärin käsiin joutui kerran sairas, jonka toinen jalka oli vialla. Kun tohtori oli tutkinut tuon vian, sanoi hän sairaan omaisille, että jos ei kaiveta pois erästä pilaantunutta luuta, joka jalassa on, niin täytyy leikata pois koko jalka taikka mies kuolee; ja jos luu poistetaan, niin hän ehkä paranee, mutta kuitenkaan ei tohtori mennyt hänen hengestään takuusen. Sukulaiset suostuivat viimemainittuun yritykseen ja antoivat sairaan leikattavaksi, aivan kuin jo kuolleena.
Tohtori, joka huomasi, ettei sairas jaksaisi nukuttamatta kestää tuskia eikä antaisi itseään käsitellä ja jonka täytyi sentähden lykätä toimitus iltapuoleen päivää, eroitutti aamulla eräästä lääkesekoituksesta vettä, joka oli vaivuttava sairaan, kun hän sitä joi, uneen siksi aikaa, minkä tohtori luuli tarvitsevansa leikkauksen suorittamiseen. Ja tämän unijuoman hän tuotatti kotiinsa ja asetti huoneesensa sanomatta kenellekään, mitä se oli.
Mutta kun iltapuoli tuli ja mestarin oli mentävä sairaan luo, niin toi lähetti eräiltä hänen parhaimmilta ystäviltään Amalfista sanan, että hänen oli heti lähdettävä sinne eikä annettava minkään asian estää itseänsä, sillä siellä oli ollut suuri tappelu, jossa monta oli haavoittunut. Lääkäri lykkäsi niin ollen jalan leikkaamisen vielä seuraavaan aamuun ja astui venheesen ja meni Amalfiin.
Hänen vaimonsa tiesi, ettei mies palaa kotiin koko yönä, ja siksi kutsutti hän nyt salaa tapansa mukaan Ruggierin luoksensa ja pani hänet miehensä huoneesen ja lukitsi hänet sinne siksi aikaa, kunnes eräät muut talossa asuvat menivät nukkumaan. Mutta kun Ruggieri siellä oleskeli ja rouvaa odotteli, niin tuli hänelle, joko sen päivän ponnistusten tähden tai siksi, että hän oli syönyt suolaista ruokaa, tai ainoastaan tavan vuoksi, ankara jano. Hän näki silloin ikkunalla veden, jonka lääkäri oli valmistuttanut sairasta varten, ja kun hän luuli sitä juomavedeksi, nosti hän pullon huulillensa ja joi sen tyhjäksi. Eikä kulunut kauan, niin hänet voitti raskas uni ja hän nukkui.
Rouva tuli niin pian kuin pääsi siihen huoneesen, ja kun hän näki Ruggierin nukkuvan, niin hän nykäisi häntä ja sanoi hiljaisella äänellä, että nouskoon ylös. Mutta se oli turhaa, nuorukainen ei vastannut eikä liikahtanutkaan. Silloin rouva hiukan suuttui ja pudisteli häntä kovemmin ja sanoi: Nouse ylös, unikeko, sillä jos aioit nukkua, olisit mennyt kotiisi, etkä tullut tänne. Siitä pudistuksesta Ruggieri putosi maahan arkulta, jolla hän istui, eikä antanut elon merkkiä enempää kuin kuollut ruumis.
Siitä rouva hiukan peljästyi ja alkoi nostaa häntä ylös ja pudistella kovemmin ja nykiä nenästä ja vetää parrasta, mutta mikään ei auttanut: hän oli kytkenyt aasinsa lujaan paaluun. Ja siksi alkoi rouva peljätä, että hän on kuollut; mutta kuitenkin hän nipisteli häntä vielä aroista paikoista ja poltteli palavalla kynttilällä; vaan sekin oli turhaa. Silloin hän, joka ei lääketaitoa ymmärtänyt, vaikka hänen miehensä olikin tohtori, uskoi varmasti, että Ruggieri on kuollut.
Ja koska hän rakasti nuorukaista enemmän kuin mitään muuta, niin eipä tarvitse kysyä, oliko hän suruissaan; ja kun hän ei tohtinut nostaa melua, niin alkoi hän hiljaa hänen ääressään itkeä ja tuskitella tällaista onnettomuutta. Mutta hetken kuluttua hän, joka pelkäsi saavansa vahingon lisäksi häpeänkin, ajatteli, että oli keksittävä viipymättä keino, jolla hän saisi ruumiin pois talosta; ja kun hän ei itse tiennyt, mitä tehdä, niin kutsui hän hiljaa palvelijatartaan ja näytti tälle onnettomuutensa ja kysyi häneltä neuvoa.
Palvelijatar kummastui kovasti ja hänkin pudisteli ja nyki nuorukaista, mutta kun näki, että tämä oli aivan tunnoton, sanoi hän samaa, mitä rouvakin sanoi, nimittäin, että Ruggieri on tosiaan kuollut, ja neuvoi toimittamaan ruumiin pois talosta.
Siihen rouva sanoi: Mutta minne hänet voimme panna, niin ettei huomisaamuna, kun hänet nähdään, epäiltäisi, että hänet on tuotu ulos meiltä?
Tyttö vastasi hänelle: Rouva, minä näin tänä iltana myöhään naapurimme, puusepän, puodin edessä kooltaan melkoisen arkun, ja jos mestari ei ole korjannut sitä sisään, niin se on meille hyvään tarpeesen. Sillä me voimme panna kuolleen arkkuun ja antaa hänelle pari kolme puukonpistoa ja jättää sitten sinne. Kun joku hänet siitä löytää, niin enpä ymmärrä, miksi hän ajattelisi, että se on tuotu siihen juuri täältä, eikä muualta. Paremminkin luullaan, että koska hän oli kunnoton nuorukainen, niin oli hän menossa tekemään jotain pahaa, jolloin jokin vihamies surmasi hänet ja pani sitten arkkuun.
Rouvasta oli tytön neuvo hyvä, paitsi ruumiin haavoittaminen, josta hän sanoi, ettei hänen sydämensä millään ehdolla jaksa suvaita sellaista tekoa. Ja hän lähetti katsomaan, oliko arkku vielä siellä, jossa palvelijatar oli sen nähnyt; ja tämä tuli takaisin ja sanoi, että se oli.
Silloin nosti tyttö, joka oli nuori ja voimakas, rouvan avulla Ruggierin hartioilleen, ja rouva meni edeltä tähystämään, tuliko ketään; ja kun he pääsivät arkun luo, panivat he nuorukaisen siihen ja sulkivat sen ja menivät tiehensä.
Niinä päivinä oli sinne lähistölle erääsen taloon muuttanut kaksi nuorta miestä, jotka lainasivat korolle ja himoitsivat paljon voittoa ja tahtoivat itse kuluttaa vähän varojaan. Ja koska he tarvitsivat talouskaluja ja olivat nähneet edellisenä päivänä tuon arkun, niin päättivät he keskenään viedä sen kotiinsa, jos se jäisi siihen vielä yöksi. Ja kun puoliyö läheni, menivät he ulos ja löysivät arkun, ja kantoivat sen kiireesti ja sitä mitenkään tarkastelematta, vaikka se tuntuikin hiukan raskaalta, asuntoonsa. Ja he sijoittivat sen siellä viereiseen huoneesen, jossa naiset nukkuivat, huolimatta asettaa sitä edes vakavasti paikoillensa, ja jättivät sen siihen ja menivät nukkumaan.
Ruggieri, joka oli nukkunut sangen pitkän aikaa ja kuluttanut juoman, niin että sen voima loppui, heräsi aamun lähetessä. Ja vaikka uni oli haihtunut ja aistit saivat takaisin voimansa, oli hänen aivoissaan vielä kuitenkin eräänlainen raskaus, joka piti häntä puolihuumeissa ei ainoastaan sen yötä, vaan monta päivää jälkeenpäinkin. Ja kun hän avasi silmänsä eikä nähnyt mitään, ja ojenteli käsiään sinne tänne ja huomasi olevansa arkussa, niin hän koetteli muistella asioita ja sanoi itsekseen: Mitä tämä on? Missä minä olen? Nukunko minä vai olenko valveilla? Minä muistan ainoastaan, että tulin tänä iltana rakastettuni huoneesen, ja nyt tuntuu minusta siltä kuin olisin arkussa. Mitä tämä merkitsee? Olisikohan tohtori tullut takaisin tai muuta odottamatonta tapahtunut, joten rouva pani minut nukkuessani tähän piiloon? Niin luulen, ja varmaan on asianlaita sellainen.
Ja siksi hän oli aivan hiljaa ja kuunteli, kuuluisiko mitään. Mutta kun hän oli pitkän aikaa ollut sillä tavalla, tuli hänen kovin epämukava arkussa, joka oli ahdas, ja rupesi koskemaan siihen kylkeen, jolla hän makasi. Silloin hän päätti kääntyä toiselle, mutta teki sen niin taitavasti, että töytäisi lonkallaan arkun toista laitaa, joka ei ollut tasavalle paikalle asetettu, ja horjautti arkkua niin, että se putosi kovalla kolinalla lattialle.
Naiset, jotka nukkuivat vieressä, heräsivät ja peljästyivät suuresti, mutta olivat pelon tähden vaiti. Myöskin Ruggieri joutui arkun pudotessa kovan pelon valtaan, mutta kun hän huomasi, että arkku oli pudotessa auennut, niin hän tahtoi mieluummin olla arkusta poissa kuin sen sisässä, jos vielä jotain tapahtuisi. Ja koska hän ei tiennyt, missä oli, alkoi hän esineesen jos toiseenkin kolahdellen kulkea ja hapuilla huoneessa, koetellen, eikö hän löytäisi portaita tai ovea, josta pääsisi ulos. Mutta tuon hapuilemisen kuullessaan alkoivat naiset, jotka olivat valveilla, kysellä: Kuka se on? Ruggieri ei tuntenut heitä äänestä, joten hän ei vastannut; ja siksi huusivat naiset niitä kahta nuorukaista, mutta nämä nukkuivat paljosta valvonnasta niin sikeästi, etteivät tienneet menosta mitään, ja siitä pelästyivät naiset yhä enemmän. He nousivat ja menivät ikkunaan ja alkoivat huutaa: Varkaita, varkaita!
Useita naapureita juoksi silloin eri paikoista sinne, yksi kattojen yli, yksi yhtäältä, toinen toisaalta, ja he tunkeutuivat taloon. Ja nuorukaisetkin heräsivät siihen meluun ja nousivat ylös.
Ruggieri, joka oli hämmästyksestä aivan suunniltaan, kun näki olevansa siellä, eikä tiennyt, minne päin pitäisi tai sopisi paeta, otettiin kiinni ja annettiin sen paikan käskynhaltian vartiain käsiin, jotka olivat jo juosseet meteliin.
Nämä veivät hänet käskynhaltian eteen, ja kun kaikki tiesivät Ruggierin sangen kelvottomaksi ihmiseksi, niin pantiin hänet kohta kidutuslavalle ja hän tunnusti menneensä rahanlainaajien taloon varastamaan. Silloin käskynhaltia ajatteli, että hänet pitää viivyttelemättä hirtättää.
Aamulla kulki koko Salernossa tieto, että Ruggieri oli vangittu koronkiskurien talossa varkauden tähden. Ja kun rouva ja hänen palvelijattarensa tämän kuulivat, valtasi heidät sellainen uusi ihmetys, että he melkein uskoivat, etteivät olleetkaan tehneet sitä, mitä viime yönä tekivät, vaan olivat ainoastaan unissa nähneet moista tekevänsä. Ja rouva oli niin tuskissaan vaarasta, joka Ruggieria uhkasi, että oli melkein tulla hulluksi.
Lyhyt aika tämän jälkeen, yhdeksännellä hetkellä, tuli haavalääkäri kotiin Amalfista ja pyysi tuomaan valmistamansa veden, sillä hän aikoi ryhtyä nyt sairasta parantamaan. Ja kun hän näki, että pullo oli tyhjä, nosti hän kovan metelin, että hänen talossaan ei mikään saa olla paikallaan. Rouva, joka oli kiihdyksissä aivan toisenlaisesta tuskasta, vastasi ärtyisesti ja sanoi: Mitähän sanoisitte, messere, suuremmasta asiasta, kun pidätte kaadetusta vesitilkasta niin kovaa melua? Eikö nyt vettä enää maailmassa ole.
Siihen vastasi lääkäri: Vaimo, sinä luulit, että se oli pelkkää vettä; sitä se ei ollut, vaan se oli nukutusta varten valmistettua univettä!
Ja hän kertoi vaimolleen, mistä syystä hän oli sitä teettänyt.
Tuskin rouva tämän kuuli, niin hän arvasi, että Ruggieri oli juonut sitä ja näyttänyt sen vuoksi heistä kuolleelta. Ja hän sanoi: Messere, emme sitä tienneet, valmistakaa siis uutta.
Ja kun tohtori näki, ettei muu auttanut, niin hän valmistutti uutta.
Vähän sen jälkeen palasi myöskin palvelijatar, joka oli rouvan käskystä mennyt tiedustelemaan, mitä Ruggierista puhuttiin, ja sanoi: Madonna, Ruggierista puhuvat kaikki pahaa, ja mikäli minä voin huomata, ei ole sukulaista eikä ystävää, joka olisi noussut tai haluaisi nousta häntä puolustamaan. Ja siksi uskotaan varmasti, että tuomari hänet huomenna hirtättää. Ja sitäpaitsi tuon merkillisiä uutisia, joista minun mielestäni voi käsittää, kuinka hän joutui koronkiskurien taloon. Ja kuulkaa kuinka: tehän tiedätte sen puusepän tässä vastapäätä, jonka se arkku oli, johon me panimme Ruggierin. Hän oli äsken maailman ankarimmassa kiistassa erään miehen kanssa, joka näytti siltä kuin se arkku olisi ollut hänen omansa, sillä hän vaati rahojansa takaisin, ja mestari vastasi, ettei hän ollut sitä arkkua myynyt, vaan se oli häneltä viime yönä varastettu. Siihen tuo toinen sanoi: Se ei ole totta, sinä möit sen kahdelle nuorelle rahanlainaajalle, kuten he itse sanoivat minulle viime yönä, kun minä näin sen heidän asunnossaan, silloin kun Ruggieri otettiin kiinni. Mutta siihen puuseppä sanoi: He valehtelevat, sillä minä en ole sitä heille koskaan myynyt, mutta he ovat sen menneenä yönä minulta varastaneet. Mennään heidän luokseen.. Ja niin he lähtivät sovinnossa koronkiskurien taloon, ja minä tulin tänne. Ja sillä tavalla, minun ymmärtääkseni, niinkuin itsekin huomaatte, Ruggieri joutui sinne, josta hänet tavattiin. Mutta kuinka hän nousi ylös kuolleista, sitä minä en voi käsittää.
Rouva ymmärsi nyt mainiosti, miten asianlaita oli, ja kertoi tytölle, mitä hän oli kuullut tohtorilta, ja pyysi häneltä apua, niin että Ruggieri pelastuisi; sillä jos hän tahtoisi, hän voisi samalla kertaa vapauttaa Ruggierin ja pelastaa emäntänsä kunnian.
Palvelijatar sanoi: Madonna, neuvokaa minulle miten, niin minä teen kaikki mielelläni.
Rouva, jolla oli hätä kintereillä, keksi nopeasti neuvon, mitä oli tehtävä, ja selitti tarkasti asian tytölle.
Tyttö meni ensiksikin tohtorin luokse ja alkoi itkeä ja sanoi: Herra tohtori, minun täytyy pyytää teiltä anteeksi erästä suurta hairahdusta, jonka olen tehnyt teitä kohtaan.
Tohtori kysyi: Ja mitä hairahdusta?
Tyttö ei lakannut vieläkään itkemästä ja vastasi: Messere, tehän tiedätte, millainen nuorukainen Ruggieri da Jeroli on. Ja koska hän pitää minusta, täytyi minun äskettäin pelosta ja rakkaudesta ruveta hänen ystäväkseen. Ja kun hän eilis-iltana sai tietää, että te ette ollut kotona, houkutteli hän minua niin kauan, kunnes minä toin hänet tänne taloonne, kamariini kanssani nukkumaan. Ja kun hänelle tuli jano ja minä en heti tiennyt, mistä ottaa vettä taikka viiniä, enkä tahtonut, että teidän rouvanne, joka oli salissa, näkisi minut, niin minä, joka muistin nähneeni kamarissanne vesipullon, juoksin ottamaan sen ja annoin hänelle juoda, ja panin pullon jälleen siihen, josta olin sen ottanut. Ja nyt minä kuulin, että te olette nostanut talossanne siitä asiasta suuren melun; ja minä kyllä tunnustan, että tein pahasti, mutta kukapa ei sitä joskus tekisi? Minä olen hyvin pahoillani, että sen tein, mutta en niin paljon itse teostani, kuin siitä, mitä teosta seurasi, nimittäin että Ruggieri voi sentähden menettää henkensä. Sentähden pyydän teiltä, niin nöyrästi kuin voin, anteeksi ja anon saada mennä auttamaan mikäli taidan Ruggieria.
Kun lääkäri tämän kuuli, vastasi hän, niin vihainen kuin olikin, ilveillen: Sinä olet jo itse hankkinut anteeksiantosi, koska luulit saavasi viime yöksi nuoren miehen, joka oikein hyvin pöyhisi turkkiasi, mutta saitkin unikeon. Mene siis ja koeta pelastaa lemmittysi, mutta varo vasta kuljettamasta häntä kotiini, muuten annan sinulle sekä tästä kerrasta että tulevasta.
Tyttö, joka arveli suorittaneensa ensi tempun hyvin, juoksi nyt niin nopeasti kuin voi vankilaan, jossa Ruggieri oli, ja houkutteli vartiaa, kunnes tämä antoi hänen puhella Ruggierin kanssa. Ja kun hän oli neuvonut, mitä hänen oli vastattava tuomarille, jos aikoi henkensä pelastaa, hankki hän pääsyn itse tuomarin eteen. Mutta ennenkuin tämä tahtoi hänen mieltään noudattaa, halusi hän, koska tyttö oli kukoistava ja raikas, eräällä koukulla punnita hänen kristillisyyttään ja tyttö ei kursaillutkaan, koska toivoi sitten tulevansa paremmin kuulluksi. Ja noustuaan jauhatukselta häh sanoi: Herra, te olette ottanut Ruggieri da Jerolin varkaana kiinni, mutta hän ei ole varas. Ja hän kertoi alusta loppuun koko tarinan, miten hän oli vienyt lemmittynsä lääkärin taloon, jossa oli hänelle antanut nukutusainetta, sitä siksi arvaamatta, ja luullen Ruggierin kuolleeksi pannut hänet arkkuun. Ja sitten hän kertoi hänelle, mitä oli kuullut puuseppä-mestarin ja arkun omistajan juttelevan keskenään, ja selitti tällä tavalla, kuinka Ruggieri oli joutunut koronkiskurien taloon.
Tuomari, josta näytti helpolta tutkia, oliko tämä, totta, kysyi ensin lääkäriltä, oliko siinä, mikä koski unijuomaa, perää, ja kuuli silloin, että asianlaita oli niin. Ja sitten antoi hän kuulustella puuseppää ja sitä miestä, jonka arkku oli, sekä koronkiskureita, ja huomasi pitkien puheitten jälkeen, että kiskurit olivat varastaneet edellisenä yönä arkun ja kuljettaneet sen kotiinsa. Vihdoin noudatti hän Ruggierin eteensä ja kysyi häneltä, missä hän oli majaillut edellisenä iltana.
Ruggieri vastasi, että missä hän oli majaillut, ei hän tiennyt, mutta sen hän muisti hyvin, että hän oli lähtenyt majailemaan tohtori Mazzeon palvelijattaren luokse, jonka kamarissa hän oli juonut kovaan janoonsa vettä. Mutta kuinka hänen sitten kävi, ei hän tiennyt, paitsi että hän oli herännyt koronkiskurien talossa ja nähnyt olevansa arkussa.
Tuomarista olivat nämä asiat sangen hauskoja kuulla, joten hän antoi tytön ja Ruggierin ja puusepän ja kiskurien kertoa ne itselleen moneen kertaan. Ja koska hän viimein huomasi Ruggierin viattomaksi, tuomitsi hän koronkiskurit, jotka olivat arkun varastaneet, kymmenen florinin sakkoihin ja Ruggierin hän vapautti.
Miten mieleistä tämä oli Ruggierista, ei tarvitse kysyäkään, ja hänen rakastettunsa oli siitä kuvaamattoman onnellinen. Ja monta kertaa rouva sitten naureskeli ja ilakoi nuorukaisen ja kelpo palvelijattarensa kanssa, joka oli tahtonut pistää Ruggieria puukolla, tälle asialle, kun he jatkoivat rakkauttaan ja huviaan yhä entistäänkin paremmin.
Ja niin soisin itsellenikin käyvän, mutta arkkuun en tahtoisi joutua.