Tämä on vain hyvin yksinkertainen tarina. Kaukana salolla, savupirtissä sen kerran juttelin talonväelle, päreen valossa, talvisena iltana. Rukit minua säestivät, säesti sirkkakin. Väliin täytyi keskeyttää, kun lapsi kätkyessä heräsi ja rupesi itkemään; sitten jatkoin taas. Välistä huomasin, kuinka yksi ja toinen rukki pysähtyi, mutta alkoi sitten taas hyrinänsä. Joskus vaikeni sirkkakin — mitä lieneekään miettinyt — ja jatkoi sitten jälleen lauluansa.
Otavan sarvet osoittivat jo puolen yön aikaa, kun olin jutelmani lopettanut.
— "No niin", virkkoi isäntä, "katsos vaan, miten kävikään hyvästi!"
— "Hohoi-jaa!" huokasi emäntä, ja taisi hänen esiliinansa samassa saada jotakin tekemistä hänen poskiensa kanssa.
Mutta vanha mummo istui sängyn laidalla, ruumistaan heilutteli ja puheli pienelle tyttöselle:
— "Katsos, lapseni; niin se käy, kun ihminen kostaa; mutta kosto onkinHerran Jumalan."
— "Mummo, mikä on Herran Jumalan?" kysyi lapsi.
— "Kosto, lapseni, kosto."
— "Kosto", toisti tyttönen, eikä oikeen näkynyt vielä ymmärtävän, mikä se oikeastaan on, tuo kosto, mutta syvälle lapsen mieleen lienevät kumminkin mummon sanat painuneen, sillä huomenna vielä, kulkiessani etehisen kautta, kuulin tyttösen, kivillä leikkiessään, puhelevan itsekseen:
— "Kosto on Herran Jumalan".
Niin, tuommoinen yksinkertainen, salon väelle kerrottu, jutelma tämä vain on, ja siltä varalta sen tähän painatinkin, että jos joskus maailmassa sattuisi miten kuten savupirttiin saapumaan, niin kenties sitä edes siellä vielä kuunneltaisiin.
Kaulion talo oli hyvin suuri ja mahtava. Pellot olivat suuret, niityt avarat, metsät laajat ja takamaat virstoja päähän ja toiseen. Suurta oli Kaulion talossa kaikki. Hevoset olivat muita suuremmat, lehmät iso-rotuisia. Yksin kissakin, laiska syöttiläs, oli suurempi kuin muitten ihmisten kissat.
Suuri oli isäntäkin talossa. Kolme tuumaa hän täytti yli kolmen kyynärän. Pää oli suuri, nenä oli suuri, ja suuri oli vatsakin.
Suuri oli Kaulion rikkaus myös. Se oli hankittu niinä aikoina, jolloin metsästä äkisti alkoi virrata kultaiset lähteet, ja jolloin luultiin kalliin isänmaan kerrassaan kääntyneen kulkemaan onnellista tulevaisuutta kohti. Monen pankin kirjoissa koreili Heribert Kaulion nimi, ja paksu oli velkakirjain tukku hänen tammisessa, uudenmallisessa kaapissaan.
Suuri oli Heribert Kauliolla seurakin. Kaikki pitäjän herrat, arvoisasta provastista hamaan käräjäkirjurin renttuun asti, kävivät siinä talossa vieraissa. Ja siitä oli Kaulion isäntä hyvin ylpeä.
— "Kun herrat minun talooni tulee", oli hänellä tapa sanoa, "niin eivät tahtoisi suurin surminkaan lähteä pois".
Ja usein puheli hän näin:
— "Otanpa tästä ja lähden tuomarin luokse totia juomaan. Tavattiin toisiamme provastin tyttären kihlajaisissa, niin sielläkös alkoi pyytää ja mankua: tule nyt, veikkonen, meilläkin käymään, ethän sinä ole meidän ovea avannut kahteen viikkoon. — Tuolla lailla hän kärtti ja kärtti. No pitäähän sinne mennä ukon ratoksi ja mielihyviksi".
Kerran oli läänin kuvernörikin ollut hänen talossaan yötä, ja tästä oli Heribert niin ihastunut, että paikalla, kuvernörin lähdettyä, oli teettänyt pitäjän maalarilla taulun, johon siniselle pohjalle oli punaisilla kirjaimilla kirjoitettu:
Däsä on käyny mahaherra.
Tämä taulu pantiin riippumaan Kaulion saliin. Niinkuin näkyy, ei pitäjän maalari ollut oikein luja oikokirjoituksessa. Viimeisessä sanassa oli hän ensin piirtänyt mah …, mutta huomattuaan "maa" sanassa olevan kaksi a:ta, oli hän sysännyt toisen a:n h:n jälkeen, arvellen kai, että kyllä taitava lukija osaa sen panna paikoilleen, ja niin oli siitä syntynyt "mahaherra".
Kyllähän Heribert isäntä oli vähän moittinut maalaria siitä, että hän oli taulun pilannut "niinkuin tieteellisessä katsannossa", mutta maalari oli ylpeätä puolestaan hänkin ja oli tiuskaissut: minkä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin. Uutta taulua ei Kaulio raaskinut teettää, sillä hän oli saita, niinkuin kaikki hänen kaltaisensa rikkaat.
Oikeastaan oli tuo taulu sentään varsin viatonta laatua, mutta pilkkakirveet saivat siitä hyvän tahkon kirveittensä hiomiseen. Kuvernöri kun oli peräti laiha mies, niin ei mahaherran nimitys häneen ensinkään sopinut. Sen sijaan sovitettiin se Kaulioon itseensä, ja pian syntyi pilkkalaulu, jota paljon laulettiin pitäjällä ja joka alkoi näin:
Ja nyt minä laulan loilottelenYhden lystin laulun,Kun Herpert herra, mahaherra,Teetti nätin taulun.Kuvernöri KuntermanniKävi siellä kerranJa teki meidän HerpertistäHelsingin suuren herran.
Tästä huolimatta seurusteli Heribert isäntä eli, niinkuin häntä myöskin sanottiin, herra Herpertti, yhä edelleen herrasväen kanssa. Talonpoikaisista hän ei suuria välittänyt. Näitten kanssa oli hänellä yhteyttä ainoastaan silloin kuin he tulivat häneltä rahoja lainaamaan tahi korkoja maksamaan.
Kaulion kartanossa oli kaikkea yltä kyllin, mutta kumminkin puuttui sieltä paras, talo oli emäntää vailla, vaikka Herpertti oli jo kappaleen matkaa viidennellä kymmenellä. Miks'ei Kaulion isäntä ollut nainut, sitä on vaikea sanoa. Rikas mies hän oli ja uljaan talon isäntä, niin että kyllä olisi saattanut naida, mutta olipas hän sittenkin vain vanhana poikana. Ja ties kuinka se välistä maailmassa käykään niin kummallisesti. Tuoss' on rikas ja mahtava mies, jolla kyllä olisi varoja elättää kuinka suuri perhe tahansa, mutta naimisesta ei tule sittenkään mitään. Tässä taas joku köyhä läksijän mies tai torppari, joka naida napsauttaa jo nuorena, ja lapsiliuta se kihisee kuin muurahaispesä ahtaassa mökissä.
Melkein jokaisessa seurassa, minne Kaulio tuli, olikin tavallisimpana puheen aineena hänen naimattomuutensa. Siitä puhuttiin täydellä todenteolla ja siitä puhuttiin muutoin vaan, kun ei muusta mistään ollut puhumista. Ja Kauliokin puheli asiasta eri tavalla, milloin totisena, milloin nauraa hojotti muitten mukaan, milloin suuttui, milloin ei puhunut mitään.
Nimismiehen luona pidettiin kerran pitoja. Nimismies oli saanut kunniamerkin, niin sanotun Stanislain ristin, uutterista toimistansa, ja iloissansa siitä, että hänet nyt muka oli tehty ritariksi, oli hän kutsunut luoksensa kaikki, mikä vähänkin haiskahti herralle. Siellä sitten juotiin ja lyötiin korttia ja naurettiin ja laulettiin, niinkuin tavallista on.
Herpertti oli tietysti myöskin siellä, ja joi ja löi korttia ja nauroi ja lauloi hänkin.
Puhe kääntyi illemmalla tavalliselle uralleen.
— "Mutta kuules nyt, Herpertti!" sanoi nimismies. "Sanohan nyt todellakin, milloinka sinä, poloinen, viimeinkin nait!"
— "Jaha!" alkoi Herpertti hyvin totisesti; "Sen minä sanon sinulle, arvoisa veli ja ritari". (Tämä kunnioittaminen herätti suurta huvitusta muissa). "Kyllä minä naisin, naisin minä; mutta kun en löydä oikein mieleistäni. Kyllähän niitä tulijoita olisi, mutta tämä mies ei huolikaan joka tytöstä. Pata valttia", lisäsi hän sitten ja löi nyrkillään pöytään, siten vahvistaakseen arvonsa osoitusta.
Kaulion vastassa sattui istumaan muuan huonokuuloinen maanmittari, jota sanottiin typeränpuoleiseksi mieheksi, mutta jolla kaikessa hänen typeryydessään oli se hyvä avu, että hän puhui suoraan.
— "Hm!" mörähti hän. "Katkeria ne oli, sanoi kettu pihlajanmarjoista."
Herpertti närkästyi.
— "Meinaatko sinä, arvoisa veli ja insenyöri, ett'en minä saisi morsianta, jos tahtoisin?"
— "Niin minä arvoisa veli ja insenyöri juuri meinaan", matki maanmittari, yrmeä mies.
— "Hahaha!" nauroi Kaulio, vatsaansa pidellen. "Insenyöri kukaties luulee, että miehellä pitää olla vähintänsä kymmenen tuhatta markkaa velkaa, ennenkuin voi muijan saada."
Herpertti tähtäsi tällä puheellaan juuri maanmittaria, jonka tiedettiin olevan suurissa veloissa. Maanmittari lensi tulipunaiseksi. Hän hyppäsi istuimeltaan, astui Kaulion eteen äkäisenä kuin riidanhaluinen kukko ja ärjäsi.
— "Saavat velkaisetkin miehet muijan itselleen, mutta Herpertti Kauliolle ei lähde yksikään tyttö, vaikka olisi herra Herpertillä rahoja taskussa vielä enemmän kuin tyhmyyttä kallossa".
— "Pata valttia", sanoi Kaulio eikä ollut kuulevinansakaan.
Tämä saattoi maanmittarin ihan vimmaan.
— "Lyö sinä pataa tahi pannua", kiukutteli hän, "mutta minä lyön vetoa, ett'ei esimerkiksi Konkkalan Annikaan, oman torpparisi tytär, huolisi sinusta. Niin se on."
Nyt sinkosivat kortit Kaulion kädestä.
— "Lyödäänkö vetoa?" huusi hän.
— "Lyödään vaan!"
Pian ilmaantui puolustajia sekä Kauliolle että maanmittarille. Ja kumpaisistakin kiihoittuneena, virkkoi Kaulion iso isäntä vihdoin näin:
— "No minäpä tahdon näyttää arvoisalle ja viisaalle insenyörille, että hänkin nyt on puhunut vähän niinkuin leikatusta lampaan päästä. Huomispäivänä lähden Myllymäkeen Annia kosimaan ja sieltä tulen suoraa päätä morsiamen veljen kanssa pappilaan panemaan kuulutukseen. Olkaa kaikki siellä huomena iltapäivällä. Hahaa!" lisäsi hän ja ojensi pitkää vartaloansa suoraksi. "Herpertti Kaulio ei olekaan jokaisen maitten mittaajan pilkattava."
— "No mutta kuules nyt, veli hyvä", sanoi nimismies, "ethän sinä todellakaan aikone pelkästä kiusasta ottaa Konkkalan Annia?"
Herpertti räjähti nauramaan.
— "Minäkö? No enhän nyt sentään! Muutoin minä vaan kosin pilan vuoksi, peruutan sitten kaupat ja annan hyvikkeeksi muutaman sata-markkasen. Kaikki viisaat miehet eivät sitä voisi tehdäkään, mutta Herpertti vaikka piippuansa sytyttelisi semmoisilla paperiliuskoilla."
— "Ei ole hyvä leikkiä tuommoisilla asioilla", arveli tuomari.
— "Hohoo!" vastasi Kaulio "kyllä minä asiani vastaan."
— "Entäpäs", pisti nimismies väliin; "entäpäs, jos kosiminen kävisi hullusti?"
— "Arvoisa veli ja ritari!" huudahti Kaulio; "ettäkö minä saisin rukkaset, vai mikä oli meininkisi?"
— "Ja ne saat kanssa ilman mitään meininkiäkään", tokaisi jälleen maanmittari.
— "Vai niin, soo!" ylpeili Herpertti. "No ellen minä ole huomenna viimeistään kello seitsemän illalla pappilassa, niin löytää herra ja insenyöri, kotia tultuaan, tallissansa minun parhaan oriini, josta olen maksanut 2000 markkaa, vieläpä rahat lautaan, ilman mitään velkakirjaa. Minä voisin vaatia samanlaista vedonmaksua, jos voitan, mutta koska semmoinen taitaisi käydä vähän vaikeanlaiseksi herra insenyörille, niin tyydyn minä siihenkin, että herra insenyöri saa pikkuisen hävetä."
Pidot loppuivat, niinkuin tavallista on, vasta aamupuolella yötä, jolloin vieraat hajosivat, kokoontuakseen seuraavana iltana pappilaan.
* * * * *
Konkkalan pienessä torpassa asui nuori Lauri torppari sisarensa Annin ja vanhan, kivulloisen äitinsä kanssa. Köyhiä he olivat, mutta hurskaita ihmisiä. Puhtaus ja järjestys vallitsi pienessä torpassa sekä sisällä että ulkona. Pihana oli soma nurmikko aidattuna erilleen ulkohuoneista. Olipa mäenpäivänpuoleisella rinteellä vähäinen kasvitarhakin, johon Anni suurilla ponnistuksilla oli istuttanut muutaman omenapuun ja kymmenkunnan marjapensaita. Pieni oli pirtti, mutta puhdas ja valoisa. Lattia oli pesty, uuni valaistu. Olipa seinällä vähäinen hylly ja siinä raamatun ja virsikirjan vieressä muutamia muitakin kirjoja. Oli siinä Suomen kansan historia, oli siinä Oksasen ja Suonion runot ja moniahta vuosikerta Uutta Suometartakin. Hiljaista tyytyväisyyttä tiesi tuvassa kaikki. Yksin sairas äitikin, joka ei moneen vuoteen enää ollut kyennyt nousemaan vuoteeltaan — hänkin näytti iloiselta ja tyytyväiseltä. Veljen ja sisaren välillä vallitsi mitä hellin rakkaus. Kumpikin koettelivat kilvan huojentaa toistensa töitä ja vaivoja ja yksin voimin hoitelivat vanhaa äitiänsä.
Suuri kunnia oli tapahtunut tänään Konkkalan pienelle torpalle, sillä itse talon isäntä, Herpertti Kaulio, oli tänään tullut sinne uljaalla oriillansa. Tuossa hän nyt istui pöydän päässä, käsi puuskassa, puhellen torpparinsa kanssa suosiollisesti ilmoista ja vuodentulon toiveista.
— "Lauri", sanoi hän vähän ajan perästä. "Käskepäs Matti sisään."
Matti renki ilmaantui kynnykselle.
— "Matti", sanoi Kaulio, osoittaen pöydälle panemaansa hopeahelaista piippua ja kaunista tupakkikukkaroa. "Matti, panes mulle piippuun ja mene sitten matkaas."
Matti teki kuten oli käsketty, pani nöyrästi piippuun ja yhtä nöyrästi meni pois.
Kaulion isäntä istui kauan aikaa mahtavassa asennossa ja katseli mahtavasti ympärilleen, syljeskeli vielä mahtavammin ja puhkesi viimein puhumaan.
— "Tiedättekös nyt oikeen", kysyi hän, "mitä varten minä olen tänään tehnyt tällaisen kunnian, että olen ajanut tänne parhaalla orallani?"
— "Mahtaa olla tärkeitä asioita, isäntä", vastasi Lauri, "sillä harvoinpa tämmöistä on tapahtunut."
— "Niin onkin, niin onkin", lausui isäntä tyytyväisenä ja nauroi niinkuin hyvällekin asialle. "Enkä minä luule tässä tarvittavan pitkiä puheita niinkuin tieteellisessä tahi valtiollisessa tarkoituksessa, sillä olettehan te yksinkertaisia ihmisiä. Lyhvimmästä tärkiimpään: minä olen tullut tänne tahtomaan Annia vaimokseni. Ja niin minä nyt meinaan, että me Laurin kanssa suoraa päätä lähdemme täältä pappilaan kuulutuskirjaa ottamaan."
Lauri ja Anni seisoivat hämmästyneinä. Tämä oli niin äkkinäistä, niin odottamatonta kuin salama selvältä taivaalta. Anni ei näkynyt voivan käsittää asiata ensinkään. Kalpeana ja säikähtyneenä katseli hän vuoroin veljeänsä, vuoroin ankaraa isäntää, joka nyt oli puhunut jotakin niin kamalata, ettei Annin pieneen pääkköseen tuo ajatus vielä voinut sijaansa saada.
Kaulio katseli riemastuksella tätä hämmästystä.
— "No-no", virkkoi hän kotvasen kuluttua. "Kovinpa näytte säikähtäneen, hyvät ystävät. Mutta onhan se tiettykin, ettehän ole voineet — puhuakseni tieteellisessä katsannossa — tämmöistä onnen potkausta odottaakaan. No, Anni, tulepas nyt tänne!"
Niinkuin haavoitettu otus parkaisee ja hurjasti syöksee syrjään, niin parkaisi Anni raukkakin ja riensi tuvasta ulos.
— "Isäntä", sanoi Lauri vakavasti, "ei nyt sentään pitäisi tehdä pilaa tytöstä tämmöisillä puheilla."
— "Eipä minulla ole aikaa pilapuheisin teidän kanssanne. Pane päällesi pian ja lähdetään pappilaan."
— "Kiitoksia paljon, isäntä, meille tekemästänne kunniasta, vaan enhän minä … tuota … ole toisen niinkuin … asiata ratkaisemassa."
— "Kukas sitten?" kysyi Herpertti aivan kummastuneena.
— "Anni päättäköön itse. Se on ihan hänen asiansa," vastasi Lauri.
— "Mitä joutavia? Tiedänhän minä, että hän suostuu. Vai ei torpan tyttö ottaisi pitäjän rikkainta isäntää? Ja tuossa", lisäsi Kaulio, "tuossa on lahja morsiamelle." Sen sanottuaan, veti hän lompakostaan viidensadan markan setelin ja viskasi sen pöydälle.
— "Malttakaa vähän", sanoi Lauri. "Minä käyn kysymään Annilta."
Anni parka oli paennut kylmään aittaan.
— "Anni!" sano Lauri, "sinä olet itse kuullut, millä asialla Kaulio meillä on. Mitäs sanot?"
Anni loi kauniit silmänsä veljeen ja katseli häntä hetkisen, ikäänkuin tutkistellen Laurin omaa ajatusta. Mutta Lauri oli kamalan totinen; ei väräyskään hänen kasvoissansa osoittanut hänen sydämmensä ajatusta.
— "Anni!" virkkoi hän uudestaan. "Isäntä tuolla tahtoo vastausta. Köyhästä torpan tytöstä saattaa … tuota … tulla niinkuin rikkaan talon emäntä. Mitäs sinä vastaat?"
Tulvana syöksähtivät kyyneleet Annin silmistä. Hän heittäytyi veljensä kaulaan.
— "Veli, armas veli!" huusi hän. "Sinä olet tähän asti ollut niin hyvä, — tahdotkos sitten nyt panna minut turmioon? Armas veli! Älä pakoita minua menemään tuolle miehelle. Anna minun olla luonasi. Jos en jaksakaan sinua suuresti auttaa, niin hoidanhan minä toki vanhaa äiti parkaa. Älä, rakas veli, hylkää minua!"
Hellästi silitteli Lauri nyyhkivän sisarensa hivuksia.
— "Sisko kulta!" sanoi hän. "En minä aikonut pakoittaa sinua. Arvelin vaan niin puolin, että sinun pitäisi itsesi ratkaista asiasi, vaikka kovin kivistelikin sydäntäni, kun aattelin, että meidän mökki jäisi sinua vaille. Mutta nyt on mieleni taas levossa. Ollaan yhdessä, sisko, ollaan yhdessä kuten tähänkin asti, köyhinä, mutta tyytyväisinä. Älä nyt huoli itkeä enää, älä itke! Istu nyt tässä, niin minä käyn ilmoittamassa asian Kaulion isännälle."
Kaulio istui pöydän päässä, vedellen savuja potrasta piipustaan. Kesken hänen ylpeitä ajatuksiaan siitä, kuinka muka torpan tyttö on ilomielin vastaan ottava hänen tarjouksensa, — kesken näitä ajatuksia iski sentään hänen mieleensä: mitähän, jos tyttö rääsy panisi vastaan? Voi kuinka tuo kelvoton ajatus mylleröitsi Kaulion sydämmen aivan ylös alaisin ja saattoi siinä kaikki häijyt hengettäret liikkeelle. Kirous, pahansuomus, uhka ja kostonhimo, — kas nämä ne nyt alkoivat kamalan tanssinsa Kaulio paran sydämmessä. Ylpeys se sentään sai hetkeksi ylivallan, ja muut häijyt olennot pakenivat jälleen — sydämmestäkö pois? Ei, ne piiloittuivat vaan sen lukemattomiin salaisiin kammioihin, tullakseen sopivassa tilaisuudessa jälleen esiin. —
Lauri astui sisään,
— "Isäntä hyvä", lausui hän, "meidän Anni kiittää teitä siitä kunniasta, minkä olette hänelle tehneet. Mutta", — Lauri pysähtyi, ja samassa nuo häijyt henget Kaulion sydämmessä tulivat taas esiin ja alkoivat huiman temmellyksensä. "Mutta", jatkoi Lauri, "kyllähän te tiedätte paremmin kuin minä, että avioliitto on sentään tärkeä asia … ja jos ei siinä niinkuin molemmin puolin ole … tuota niinkuin veisataan että 'rakkaull' sydämmet sido', niin semmoinen avioliitto on vähän niinkuin nurinpäinen."
— "Älä nurita, äläkä narita, vaan pane päällesi ja mennään pappilaan!"
— "No tuota … ei taida siitä pappilan reissusta tulla mitään ehjää."
— "Mitä?! Mitä sinä tarkoitat, retvana? Puhu suusi puhtaaksi!"
Soimaus nosti veren Antin kasvoihin.
— "Anni ei huoli teistä", sanoi hän kylmästi, mutta vakavasti.
— "Vai niin! Vai niin soo! Vai niin vainen!" änkytti Kaulio vimmassaan, ja paha vaahto näkyi hänen suupielissänsä. "Te ette siis pelkää, hyljätessänne minun moistani miestä? No niin! Mitäpäs minä tuosta! Enhän voi muuta kuin nauraa. Hahaha! Ja luuletko sinä, typerä mies, että Herpertti Kaulio oikein todenteolla on tarjouksensa tehnyt? Pilaa se oli alusta loppuun, sulaa pilaa, voidakseni vaan nauraa teidän tyhmyyttänne, sinun sekä tyttö raukan. Hahaha!"
Lauri oikaisi solean, miehekkään vartalonsa.
— "Ottakaa takaisin, isäntä, nämä sananne, sillä minä en salli pilkata sisartani enkä itseäni."
— "Minä viisi tuommoisen miehen sallimisesta. Pilkkaa olen tehnyt, ja saadaanpa tälle asialle herrain seurassa nauraa monta aikaa. Hahaha!"
— "Isäntä", virkkoi Lauri, ja hänen silmänsä iskivät suuttumuksen tulta. "Minä olen köyhä mies, mutta kunniaani en anna solvata. Ja sen vuoksi teette oikein, jos lähdette tästä talosta ennenkuin mitään pahaa tapahtuu."
— "Tiedätkö sinä, poika nulikka", kiljasi Kaulio, "kenenkä tupa tämä on? Tästä lähden milloin tahdon ja olen täällä niin kauan kuin tahdon."
— "Torppa on teidän", vastasi Lauri, "mutta nyt olen minä tässä isäntänä, ja ellette hyvällä lähde, niin täytyy minun näyttää teille se paikka, mistä salvumies on viisi hirttä poikki lyönyt."
— "Suus kiini, penikka!" tiuskasi isäntä vimmoissaan ja kohotti piipun, lyödäkseén sillä Lauria.
Mutta samassa sieppasi Lauri Herperttiä toisella kädellä kauluksesta, toisella vyötäisistä, ja ennenkuin Herpertti ehti äännähtääkään, oli Lauri hänet viskannut ulos pihalle. Kumahti vaan silloin hanki, kun suuri Herpetti isäntä lensi siihen suin päin.
* * * * *
Pappilassa odottivat herrat turhaan Kauliota. Kello löi 7, mutta häntä ei kuulunut, eikä kuulunut häntä vielä puolenkaan yön aikana, jolloin vieraat viimeinkin läksivät kotiansa, naureskellen ja ivaten Herpertin rukkasia.
Mutta maanmittarin tallissa seisoi, hänen kotiin tullessaan uljas, kahden tuhannen maksava orit.
Vuosi on kulunut.
Konkkalan torpassa ei enää asukaan Lauri sisarensa ja vanhan äitinsä kanssa. Lauri on mökkiläisenä ja elättää itseään päivätöillä ja kalastamisella. Kurjaa on heidän elämänsä, mutta veljen ja sisaren keskinäinen rakkaus on pysynyt entisellään, ja entistä hellemmin he hoitavat vanhaa äitiänsä.
Kaiken tämän on aikaan saanut Herpertin kosto. Heti tuon surkean kosioretkensä jälkeen oli hän — häpeästä ja kostonhimosta menehtymäisillään — keinotellut omaksensa toiselta talon-isännältä Laurin velkakirjan, pannut sen hakemukseen, ottanut ryöstötuomion, myöttänyt heiltä hevosen ja molemmat lehmät sekä muun irtaimen tavaran ja ajanut poloiset torpan asukkaat mieron tielle.
Lieneekö maailmassa mitään niin peräti halpamielistä, niin huonoa, niin likaista ja saastaista kuin kateus ja koston himo? Ja kumminkin niitä näkee kaikkialla maailmassa, minne vaan silmänsä kääntää. Niitä asuu ylhäisissä sekä alhaisissa, rikkaissa ja köyhissä, valistuneissa ja valistumattomissa.
Oliko Kaulion isäntä nyt tyytyväinen, kostettuaan torpparille häpeänsä? En tiedä, mutta yhä huimemmin hän nyt rupesi elämään ja yhä tiheämmin palvelemaan viinan hirmuista epäjumalaa. Missä vähänkin oli pitoja, siellä oli Herperttikin. Siellä hän melusi ja nauroi ja joi, ja harvoin hän kotiansa tuli muutoin kuin tunnottomaksi päihtyneenä. Hän iloitsi ja nauroi ja salli tehdä pilkkaa itsestänsä, mutta yksi asia oli, jonka mainitseminen saattoi hänet vimmaan. Jos vaan joku sattui hänelle virkkamaan hänen entisestä Lauri torpparistaan, silloin hänen kasvonsa vääntyivät vihasta, ja ankarasti kiroillen uhkasi hän sitä, joka enää uskaltaisi mainita tuota nimeä hänen kuultensa. Vihasiko hän yhä vielä tuota mies parkaa, jonka hän oli saattanut kurjuuteen? Vai oliko hänen rinnassaan ääni, joka kesken juopumustakin hänelle kuiskasi, että hän oli tehnyt konnan työn?
* * * * *
Oli ihana kevät-aamu. Aurinko oli juuri nousemaisillaan. Luonto heräsi lyhyestä unestaan. Mutta tyvenellä järven pinnalla oli kaksi ihmistä jo täydessä työssä. Oli särjen kutuaika, ja iloisesti kisaillen kiehui särkiparvet ritain ympärillä. Lauri ja Anni olivat rysiänsä kokemassa. Laihtuneita olivat kumpainenkin siitä asti kuin heidät viimeksi näimme. Kova työ ja huoli ne niin pian painavat leimansa ihmisen muotoon. Ihana oli keväinen aamu, ja luonnon kauneus se loi rauhaa ja hiljaista tyytyväisyyttä näitten köyhien ihmisten mieliin. Ridalta toiselle soutaessaan pysäytti Anni äkisti airot ja loi silmänsä kauas yli järven pinnan. Ääneti istui Lauri veneen perässä. Sama ajatus näkyi asuvan molemmissa.
— "Jumala on sentään hyvä", virkkoi Anni viimein hiljalleen.
— "Kyllä Hän on hyvä", vastasi Lauri.
Se oli heidän aamurukouksensa.
Äkisti kuului järven toiselta rannalta räikeätä melua. Sieltä lähti vene liikkeelle, kantaen kahta henkeä. Mutta kummallista väkeä näkyivät nuo kulkijat olevan. Luonnon tyyneys ja rauha ei näkynyt vaikuttavaa heihin yhtä rauhoittavasti kuin Lauriin ja Anniin, sillä pahasti he kirkuivat ja huusivat. Säikähtäen ryöpsähti sorsaparvi kaislistosta, ja kauas kanteli kaiku heidän huutojansa. Toinen, vähäisempi mies, istui airoissa, joita hän hoiteli kovin epävarmasti. Toinen, isokasvuinen mies, istui veneen perässä, alin-omaa keikahdellen puoleen ja toiseen, milloin kiroten ja huutaen, milloin laulaa loilottaen. Mies parat näkyivät olleen juopuneita. Mitä keskemmälle järven selkää vene läheni, sitä hurjemmin alkoi perässä istuja reutoa.
— "Ketäs nuo ovat?" kysyi Anni.
— "Ellen erehdy, on siinä Kaulion isäntä renkinsä kanssa. Kaiketi palajavat käräjäherrain juomingeista."
— "Mutta tuolla lailla reutoessaanhan saattavat pian kääntää veneen alassuin", virkkoi Anni säikähtyneenä.
— "Sitäpä minäkin pahoin pelkään", vastasi Lauri.
Kaulio oli nähtävästi aivan hurjana viinan höyryistä. Hänen laulunsa ja loilotuksensa muuttuivat viimein kirkunaksi. Hän huusi ja potki veneessään, kunnes renki vihdoin näkyi hyppäävän ylös ja huutavan:
— "Nyt te potkasitte tapin irti."
— "Hittojakos me tapilla teemme?" kiljasi isäntä, ottaen tapin veneen pohjalta ja heittäen sen kauas järveen.
— "Heleijaa!" riemuitsi mieletön mies.
Mutta pianpa muuttuivat hänen hurjat kiljuntansa vielä kamalammiksi hätähuudoiksi. Vesi nousi veneessä nousemistaan, rantaan oli vielä toista virstaa, ja hukkumisen vaara oli juopuneellekin jotenkin silmin nähtävä.
— "Anni, Anni!" huusi Lauri. "Souda Herran tähden tuonne!"
Vaan eivät ennättäneet pelastajat aivan veneen luoksekaan, niin nousi Kaulio seisomaan, horjahti, kaatui veteen ja kaasi veneen kumoon. Silmänräpäykseksi katosivat isäntä sekä renki veden alle, mutta nousivat kohta jälleen pintaan ja tarttuivat kumoon kaatuneesen veneesen. Päihtymys oli kerrassaan haihtunut juomarien päästä, ja surkeasti parkuen he huusivat apua.
Kotvan aikaa kesti kumminkin, ennenkuin Lauri ja Anni saapuivat paikalle. Monasti olivat hukkuvain voimat jo pettää, mutta nähdessään pelastuksen tulevan, ponnistivat he viimeisetkin voimansa, pysyäkseen veden päällä. Suurella vaivalla ja oman henkensä ilmeisellä uhalla saivat Lauri ja Anni viimein nostetuksi Kaulion isännän ja hänen renkinsä. Kaulio vaipui tunnotonna veneen pohjalle eikä herännyt rannassakaan. Yksin voimin kannettiin hän Laurin vähäiseen mökkiin, jossa Laurin ja Annin viimeinkin onnistui saada henkiin kurja mies. Renki läksi kotia hevosta hakemaan, jolla veisi isäntänsä kotiin.
Kaulio oli kokonaan nääntynyt. Kova säikähdys oli kerrassaan murtanut viinan turmeleman ruumiin voimat. Kuume oli hänellä jo valloillaan, silloin kuin renki tuli häntä noutamaan kotia. Koetettiin nostaa isäntä vuoteelta.
— "Mutta ihanhan isäntä on henkitoreissa; mitenkäs häntä uskaltaa minnekään lähteä viemään?" sanoi renki.
Sairas näkyi hetkeksi selvinneen kuumeestansa.
— "Jumalan tähden", äänsi hän, "älkää viekö minua minnekään! Antakaa minun kuolla tänne!"
Ja niin jäi mahtava Kaulion isäntä Laurin ja Annin mökkiin. Mutta sitä eivät mökin yksinkertaiset ihmiset ajatelleet. He näkivät tuossa vain kurjan miehen, joka vast'ikään oli pelastettu kuoleman kidasta, ryhtyäksensä vain uudestaan kuoleman kamppaukseen. Eikä ystävä ole milloinkaan hoitanut ystäväänsä niin hellästi kuin tämän köyhän mökin asujamet nyt hoitivat häntä.
Pari viikkoa häilyi Kaulion isäntä elämän ja kuoleman välillä. Pitäjällä oli saatu tietää hänen tapaturmansa, ja sille hänen juomatoverinsa ensi alussa nauroivat, mutta kun saatiin kuulla hänen tilansa ja myös missä tuo mahtava mies nyt potilaana oli, silloin lakkasi nauru. Kuka tunsi silloin jonkunmoisen piston sydämmessään, kuka kummeksi, kuka säälitteli, mutta nauraa ei voinut kukaan.
Kaulion hetki ei ollut kumminkaan vielä lyönyt. Tauti taittui, kuume väheni ja tuskat lievenivät. Mutta sitä mukaa kuin ruumiilliset vaivat hälvenivät, sitä mukaa rupesi hänen sielunsa sairastamaan, onneksi sitä tautia, joka käy perinpohjaisen parannuksen edellä.
Kaulion sydämmeen oli valonsäde sävähtänyt, ja nyt nousi sydämmessä kapina. Kaikki häijyt olennot siinä liikahtivat, sillä ne eivät valoa sietäneet. Ne koettivat kätkeä itseänsä jos johonkin salaiseen sopukkaan, mutta valoa tunki sinnekin; heidän täytyi paeta yhä lähemmäs ovea. Mutta tuo liikahtaminen, tuo piilopaikkain hakeminen, — se se tuotti Kaulio paralle niin sanomattomia tuskia. Ja koko tuon sydämmen taistelun aikana ei hän puhunut mitään. Vasta sittenkuin ylpeys, kaikkien muitten häijyjen olentojen, johtaja ja päämies, oli valoa paeten viimeinkin lähtenyt sydämmestä, vasta silloin alkoivat sielunkin tuskat vähetä, vasta silloin rupesi Kaulio puhumaankin.
— "Voi kuitenkin!" virkkoi hän eräänä aamuna. "Minuako vainenkin te hoitelette tällä tavalla, minua, joka olen teille niin paljon pahaa tehnyt?"
— "Ei nyt puhuta siitä, isäntä hyvä", virkkoi Anni. "Jumalan kiitos, että voitte jo puhua. Olkaa vaan levossa, kyllä sitten paranette."
— "No täyttäkää sitten mittani kukkurapääksi ja antakaa minun juoda kalkkini pohjaan asti. Pitäkää minua luonanne, kunnes Jumala, jonka tiet niin ihmeelliset ovat, joko kutsuu minut pois tahi tekee vielä armossansa terveeksi. Kotona ei minulla ole yhtään lempeätä kättä, joka hoitaisi minua, viheliäistä miestä, niinkuin sinä Anni parka."
Päivä kului päivän perästä, ja yhä nopeammin parani Kaulio. Hänellä oli nyt tarpeeksi aikaa ja tilaisuutta tutkia tilaansa ja entistä elämätänsä. Lauri ja Anni saattoivat nyt usein moneksi tunniksi mennä kalaan, ja sillä aikaa istui Kaulio mökin vanhan muorin vuoteen ääressä ja lapsellisella luottamuksella kuunteli, kuinka muori, hänkin elämässään paljon taistellut ja paljon kokenut, puheli sydämmen nöyryydestä ja Jumalan armosta. Moni hiljainen kyynel silloin lievensi hänen sydämmensä tuskaa.
Kuuden viikon kuluttua palasi Kaulio kotiansa, mutta tämä, nyt tullut, isäntä oli aivan toisellainen ihminen kuin se, joka kuusi viikkoa sitten oli lähtenyt sieltä käräjäherrain juominkeihin.
Mökki kankaalla jäi nyt tyhjäksi. Kaulio, muuttaessaan siitä pois, vei uhkeaan taloonsa mökin asujametkin, Laurin ja Annin ja heidän vanhan äitinsä.
Lähellä Kauliota kohoilee korea Savilammin talo. Vikkelästi siinäemäntäinen hyörii, taitava ja toimelias, hiljainen ja siveä, — entinenKonkkalan Anni, nyt naimisissa entisen torpparin, Simo Jokelan, kanssa.Savilampi kuului ennen Kaulioon, mutta nyt se on lohkaistu päätilasta.Kaksi päivää Annin ja Simon häitten jälkeen lahjoitti Herpertti KaulioSavilammin Annille ja hänen miehelleen.
Lauri on Kaulion toimeliaana voutina ja hoitaa taloa kuin mies. Kaulion isäntä on vanha eikä enää paljoa jaksa puuhata.
Tuntikausia hän istuu kartanonsa peräkamarissa, vanhan, hyvin vanhan kivulloisen eukon vuoteen vieressä, haastelee hänen kanssaan ja lukee hänelle Raamattua.
Usein tulee pikkuinen, vilkassilmäinen tytön tynkä hänen luokseen. Se on Annin esikoinen. Vanha Kaulio hypittelee lasta polvellaan ja laulelee sille "Saimaan rantaa." Mutta kun tyttönen ensi kertaa osasi sanoa: "Vaaji, tylliin!" — silloin Kaulio itki ja nauroi ilosta, nauroi ja itki.
(Satu.)
Satakieli oli kerran tullut paikkakuntaan, missä sitä ennen ei oltu kuultu. Hän, niinkuin Caesar ennen muinoin, "tuli, näki ja voitti", voitti kaikkien olentojen suosion. Kaikki häntä kuuntelivat ja ihailivat.
— "Ei monta laulajata ennen ole kuultu", sanoivat kaikki.
Pappilan läheiseen lehtoon oli satakieli sijansa ottanut. Sinnepä nyt pappilan mamselit pienen lehtimajan laittoivat, köynnöksillä sen koristivat ja turvepenkeillä varustivat. Sinne koko perhe illoin kokoontui kuuntelemahan kuuluisata visertäjää.
— "Voi kanaljaa, kuinka kauniisti laulaa", sanoi provasti.
Hänellä oli näet tapana sanoa kanaljaksi niitä, jotka häntä enimmin miellyttivät.
— "Suloista, suloista", sanoi Helmi mamseli ja oli niin onnellisen näköinen.
— "Sinä et osaisikaan noin kauniisti laulaa", sanoi pieni Väinö vanhemmalle sisarelleen.
Mutta nuori apulainen sanoi:
— "Kuulkaa noita ruladeja ja noita kadenseja ja noita stakatoja…" ja hän olisi vielä sanonut tuommoisia kauniita sanoja paljonkin, mutta vaipui kesken sanojansa kuuntelemaan.
Ja siinä he istuivat kauan aikaa. Satakieli taukosi. Pappilan väki oli äänetönnä.
Mutta apulaisen nuori rouva, jonka sylissä lepäsi pienoinen lapsi, rupesi sitä uneen nukuttamaan ja hyräili:
Siell' on lapsen hyvä ollaTuonen Herran vainiollaKaitsea Tuonelan karjaa.
Pienonen nukkui, ja nyt visersi satakieli hienoimpia säveleitänsä.
— "Kanaljaa!" kuiskasi provasti.
— "Suloista!" huokasi Helmi.
Myöhään yön suussa he vasta lähtivät kotia.
Niin sitten ei sinä kesänä paljoa muusta puhuttukaan kuin satakielestä, eikä ainoastaan niin ollut laita ihmisten kesken, vaan eläintenkin.
Kiuru parka, jota ennen oli pidetty paraimpana laulajana, huomasi äänensä mitättömäksi ja viserteli virsiänsä niin korkealla, aina siellä missä valkoiset pilvet kulkevat, ett'ei muut hänen lauluansa kuulleetkaan kuin Jumala, jolle kiuru lauleleekin. Ja Jumala sanoi: "kiuru on kaino lintu, ei se tahdo häiritä muitten laulajain liverryksiä; mutta on se kilttikin, sillä se ei kadehdi satakieltä."
Mutta kiuru nousi vielä korkeammalle yksinäisyyteen ja lauloi laulamistaan. Hänestä tuntui niin hyvältä. Hän lensi sitten pesällensä, ja nytpä hänen sydämmensä sykähti, sillä pesässä, jossa ennen oli ollut kolme munaa, näki hän nyt kolme pikkuruista poikaa.
Ja hänen oli niin iloista.
Peipponen lakkasi laulamasta kokonaan tai hyräili vaan itsekseen; mutta ei hänkään kadehtinut satakieltä. Rastas ei kadehtinut myöskään, päättelihän vaan panna mieleensä satakielen ruladeja ja kadenseja ja stakatoja, ja lensi sitten kauas korpeen ja aatteli, eiköhän hänkin tottuisi semmoisiin. Rastas arveli: "ei oppi ojaan kaada."
Mutta olipa satakielellä kadehtijoitakin. Varis suuttui kovasti ja sanoi miehellensä:
— "Herra Korpén, rakas puolisoni, mitä tykkäätte tämmöisestä tapauksesta: vieraasta pitäjästä tulee loilottaja tänne konstejansa näyttämään ja tahtoo muka meitä opettaa, ikäänkuin hänen opetuksensa olisi meille tarpeen!"
— "Olisi meille tarpeen", toisti korppi, sillä hän aina myöntyi rouvansa mielipiteesen ja kertoili vaan hänen sanansa.
— "Koko maailma luulee nyt, että me itse emme osaakaan laulaa."
— "Emme osakaan laulaa", toisti korppi taas.
Ja molemmat olivat suutuksissaan satakielelle
Varis puhui asiasta muillekin, ja pian suuttui satakieleen varpunen, västäräkki, närhi, tiainen, koskenkara ja naakka.
He pitivät neuvottelua keskenänsä, miten olisi satakieli kostettava.Kolmannessa täysi-istunnossa julisti varpunen:
— "Nyt tiedän keinon! Kuulkaas hyvät ystävät! Kävin kaupungissa eilen, ja siellä oli laulajaiset!"
— "Mitä oli? Mitä oli?"
— "Minä en ymmärrä", sanoi närhi.
— "Laulajaiset oli elikkä konserti".
— "Nyt minä ymmärrän", sanoi närhi ja oli niin ymmärtäväisen näköinen."Selittäkää kumminkin näille muille, mitä siellä tehtiin".
— "Siellä oli iso sali semmoinen, ja salin päässä korkolattia ja siinä iso joukko naisia ja miehiä…"
— "Mamseleita ja herroja, sitä kai tarkoitatte", sanoi västäräkki, ojentaen itseänsä, ja heilutti häntäänsä.
— "Niin juuri", jatkoi varpunen, "ja heidän keskessään oli muuan mustanuttuinen herra keppi kourassa, joka sillä viuhtoi ja vauhtoi, ja muut lauloivat, pitäen kädessään paperiliuskoja."
— "Nnnuotteja, nähkää, hyvät ihmiset", sanoi naakka.
— "Niin juuri", pitkitti varpunen, "ja kun he olivat laulaneet, niin kaikki kuulijat, joita oli sali täynnä, huusivat heille: hyvin, hyvin!"
— "Entä sitten?"
— "Ei mitään muuta."
—- "No mutta sallikaa minun olla niin rohkea ja tiedusta teiltä, hyvä herra", puhui koskenkara ja oli niin pisteleväisen näköinen, "mitäs koko tämä teidän kertomuksenne tarkoittaa eli meinaa. Minä en ymmärrä".
— "Vai ette ymmärrä?" naurahti varpunen, joka aina on hyvin leikillinen herrasmies. "Tarkoitan sitä, että sopisi meidänkin pitää laulajaiset oikein miehissä, ja jos niin teemme, niin sepä kumma, ett'ei satakieli häpeä ja mene tipotiehensä. Ymmärrättekö, herra koskenkara, nyt?"
— "Vähemmälläkin", sanoi jälkimmäinen ja arveli, että varpunen on kovin olevinaan.
— "Minä heti arvaan teidän meininkinne", sanoi naakka, "vaikka te toittekin ajatuksenne esiin noin vaanen general".
Naakka osasi franskaa, näette.
— "Minä ymmärsin myös", sanoi närhi, "ja olen valmis edistämään hyvää asiata. Määrättäköön vaan paikka ja aika."
— "Malttakaa", sanoi varpunen, "kaikki käyköön järjestyksessä."
Ja nyt tehtiin päätös tämmöinen: kolmen päivän perästä kokoontuu koko joukko pappilan lehtimajaan antamaan laulajaisia. Koskenkaran ja naakan ja närhen pojat saavat airueina kulkea ympäri ja kutsua sinne kaikki linnut ja muut eläimet, jopa satakielenkin.
Heti senjälkeen toimitettiin johtajan vaali suljetuilla lipuilla, mutta mikä oli seuraus: kukin sai yhden äänen. Selvää oli, että jokainen oli äänestänyt itseänsä.
Arvalla valittiin sitten, ja varis tuli johtajaksi.
Hän ryhtyi heti virkaansa ja määräsi mitä ääntä kunkin tuli laulaa.
— "Varpunen ja koskenkara!" lausui hän juhlallisesti, "te laulatte diskanttia."
— "Se on tietty", vastasivat nämä.
— "Närhi! te laulatte alttia ja kauniisti".
— "Kauniisti!" vastasi närhi.
— "Naakka muori! Tenori!"
— "Niin juuri, herra tirehtöri."
— "Ja, korppi, rakas puolisoni, baasi ääntä laulaa."
— "Laulaa!" toisti korppi.
— "Pienet pojat ja tytöt laulavat kukin vanhempainsa kanssa. Tästä tulee juhlallinen kan … kom … kuinka se olikaan, varpunen?"
— "Komedia!" pisti varpunen.
— "Ei suinkaan", huusi varis, "mutta kan … kom…"
— "Kommervenkki sitten."
— "Oletteko te mieletön vai pilkkaako teette? Mitä laulajaiset muukalaisella nimityksellä ovat? Sanokaa pian!"
— "Konserti."
— "Niin, tästä tulee juhlallinen konserti."
— "Juhlallinen konserti!" huusivat kaikki.
Kolmen päivän perästä oli heidän määrä kokoontua, ja pian kului kolme päivää.
He tulivat aikaisemmin kuin vieraat, asettuakseen sopivaan asemaan.
— "Muistatteko nyt, mitä kunkin teistä tulee laulaa?" kysyi varis."Koskenkara ja varpunen! Mitä laulatte?"
— "Viiskanttia tietysti", sanoi koskenkara.
— "Diskanttia!" korjasi varpunen.
— "Se on sama, kunhan jotakin kanttia vaan on."
— "Entäs te, närhi?" kysyi varis.
— "Minä laulan valttia."
— "Alttiahan se on, alttia, hyvä ihminen. — Naakka, entäs te?"
— "Me laulamme hunyöriä."
— "Johan te olette päästänne piloilla! Tenoria! Pankaa mieleenne se.Tenoria! — Rakas puolisoni! Mitä laulatte?"
— "Minä laulan aasin ääntä."
— "Mitenkä?" huudahti varis.
— "Aasin ääntä", vastasi korppi rauhallisesti, "niinhän määräsitte."
— "Sinä olet vähän tuhma", kiljasi varis. "Se ei ollut aasin ääntä, vaan baasi-ääntä. Sano baasi, pöllö!"
— "Paasi pöllö", kertoi korppi. "Olikos nyt oikein?"
— "Sinä olet auttamaton", voivotti varis. "Kas niin, asettukaa kauniisti ja pian piiriin!"
— "Millä alotamme?" kysyi varpunen. "Minun mielestäni sopisi: 'Pois lähde kanssain!'"
— "Eiköhän ole 'kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu' parempi?" arveli koskenkara.
— "Ohoh!" sanoi naakka. "Lauletaanpas jotain saksalaista, esimerkiksi, … esimerkiksi se kaunis laulu … niin, taikka se toinen kaunis laulu."
— "Lauletaan vaan: 'Arvon mekin ansaitsemme'", arveli närhi.
— "Lauletaan sitä ja tätä ja toista ja molempaa!" arveli varpunen jo vähän suuttuneena. "Kysymys on ensin, laulattekounisono."
— "Mitä? unissanne? Niinkö te sanoitte?" tiuskasi koskenkara."Luulisinpa…"
— "Älkää pikastuko". sanoi varis. "Te ette ymmärrä italiankieltä.Minun mielestäni olisi laulettava eri äänissä."
— "Arvattavasti", sanoi naakka, "ja jokainen omaansa."
— "Ei suinkaan."
— "Mutta niin vaan lauletaan. Ymmärrän minäkin. Kukin omaansa, se on sanottu."
— "Mutta minä olen johtaja ja sanon: ei!"
— "Mutta minä en huoli teidän kieltämisistänne".
— "Te olette…"
— "Te olette…"
Ja ilmoittaakseen toisillensa, mitä he kumpikin olivat, kävivät varis ja naakka toistensa tukkaan. Pian ilmestyi molemmille puolue, ja yleinen tappelu oli jo alkaa.
Mutta samassa kuului läheisestä lehdosta sävel, kirkas ja raitis kuin keväinen aamu, heleä ja sointuva kuin suloisin huilu. Se tunkesi sydämmeen se ääni ja tyynnytti siinä levottomuuden, ja kauas taasen lensi se poikki järven ja maan, … kajahtaen jälleen sinisen metsän rinteeltä. Ja sitä seurasi toinen ja kolmas, yhtä kirkkaita ja sointuvia nekin. Tämä oli kuin kutsumusta vain, kuin pyhitystä kuulemiseen. Sitten seurasi laulu. Maasta matalasta se alkoi, hiljaa, yksityisin äännähdyksin. Se kertoi toimista tämän multaisen maan, kuinka vähäpätöisiä ne ovat, kuinka ahdasmielisiä. Mutta pian tulee taistelu. Ei viihdy mieli mullan rajoissa, se murtaa ne ja korkeammalle pyrkii. Yhä raikkaammin soi satakielen laulu ja yhä avarammaksi aukeni näköala. Kaukana vielä siinsi jotain, joka sanoi: tässä on loppu, mutta pian sekin oli hälvennyt; avarata, ääretöntä oli ympärillä kaikki… Sydän se sykki nyt niin levollisesti, ja suloista rauhaa tuntui siinä. Mutta yhä raikkaammaksi kävi sävelet. Yhä korkeammalle ne mielen veivät. Kaukaisista maista ne tänne kertoivat, maista, joissa ei päivä laske, joissa ei ole vihaa, ei kateutta, ei puutetta, joissa ei myrsky milloinkaan käy, joissa ei ole muuta kuin yksi, mutta se yksi on kaikki — se on rakkaus. Ja taasen muuttuivat sävelet hiljaisiksi, vienon vienoiksi … kunnes taukosivat viimein, mutta kauan kuuluivat ne vielä sydämmessä, ja siellä ne vielä aina kuuluvat.
Mutta varpunen ja korppi ja varis ja muut kadehtijat lymysivät piiloon. Heidän oli häpeä. He huomasivat nyt mitä satakieli oikeastaan on ja ett'eivät he milloinkaan voi niin korkealle päästä. Heidän oli niin tuskallista, että he menivät jokainen satakielen luo, tunnustivat pahat aikeensa ja anteeksi pyysivät. Satakieli syleili heitä ja rupesi nyt laulamaan niin iloisesti, niin iloisesti, että oikein tuntui hyvältä sydämmessä.
Lehtimajaan oli sillä välin tullut pappilan väki.
— "Kuulkaa, kuulkaa noita ruladeja!" sanoi apulainen.
— "Suloista!" huokasi Helmi.
— "Kanaljaa!" kuiskasi provasti, "kanaljaa, kuinka kauniisti laulaa".
Mutta apulaisen rouvan sylissä lepäsi pienokainen, avasi silmänsä ja hymyili äidilleen ensi kertaa. Kaikki olivat sinä iltana niin onnellisia.
Ulkona oli pyry-ilma. Vimmatusti riehui tuuli, pyryttäen lunta joka haaralle, vinkuen ja vonkuen, ikäänkuin valittelisi, ett'ei sillä ole muuta runneltavana kuin viaton lumi vaan. Huimasti se hyökkäeli vanhoihin koivuihin, jotka talven torkuksissa seisoivat Kivimäen talon eteläisellä nurkalla, huimasti se niihin hyökkäsi, mutta närkästyneenä vaan koivut latvojansa heilauttivat, niinkuin huiskaisee kättään väsynyt vaeltaja tuimalle talon vahdille, joka voimatonna, jospa äkäisenäkin, talon portailta hänelle hampaitaan näyttelee. Koivuilta lennähti tuuli talon kattoa tuhoamaan, koetteli ponnistaa koko hartiansa väellä räystääsen, ja jospa narahtikin saumanen siellä ja täällä, niin vankkana kumminkin seisoi malkainen katto: sen oli vanha vaari itse muinoin naulannut. Aittaan syöksi tuima tuuli sieltä ja koetti ryskyttämällä saada ovea auki, mutta yhtä turhaan. Ja nytpä se, vimmoissansa ja häpeissänsä turhista yrityksistään, kaksinkertaisella raivolla ryntäsi jälleen lumeen ja pieksi ja ryöpytti sitä niin ankarasti, että se sakeana savuna vaan kohosi ylös tähdettömälle taivaalle. Näytti siltä kuin olisi tuuli tahtonut kaiken vihansa purkaa tätä voimatonta olentoa kohti. Niinhän tekee usein ihminenkin. Suuttumuksensa ja vihansa hän usein nostaa heikolle ja vähäväkiselle, ja ken voi laskea kaikki ne kiroukset ja sadatukset ja lyönnit ja salaiset vihan murhat, joita viattomat ja raukat ovat tuommoisissa tiloissa saaneet kärsiä!
Kova oli ulkona pyry.
Suloiselta tuntuu matkamiehestä päästä tuommoisesta Herran ilmasta lämpöiseen tupaan. Lähde, ystäväni tuiskusta ja myrskystä Kivimäen suureen perheentupaan. Kuinka herttaista siellä on! Iso pystyvalkea palaa takassa, ja iloisesti räiskivät ja paukkuvat kuusipuut, kirkkaasti valaisten koko ison tuvan ja kimallellen akkunain pieniin ruutusiin, jotka pyry on pukenut koreaan kukkaseen. Takan edessä istuvat pirtin asujamet. Ken siinä reen kaulaita veistelee, ken kirvesvartta vuolee; ken taasen rukkia iloisesti hyrryttelee. Määrän peräisesti käydä raksahtelee vanha seinäkello, vingahtaen voiteen puutteessa joka toisella lerkkauksella. Lähinnä valkeata lattialla viruvat talon uskolliset vartijat, Kiiski ja Käpy, tuon tuostakin raottaen silmiään, ikäänkuin vakuuttaakseen talonväelle, että heidänkin on varsin hyvä olla lämpöisessä pirtissä. Mutta uunille on kiivennyt kiilusilmäinen vanha kissa, jolle ties mistä syystä on annettu pulska Pekon nimi.
Hiljaista on kaikki, tyyntä ja rauhaa.
Ken arvaisi, ken hennoisi sortaa tämän rauhan ja tyyneyden? Kuinka uskaltaisi tylyys ja pahuus saada jalansijaa tässä? Voi, hyvä ystäväni! Mikäs olisi hauskempaa kuin toimittaa sinulle, matkamiehelle, tässä ravitseva illallinen ja sitten pehmoinen olkivuode, johon herttaisena virtana valuisi lämmintä takan hiiloksesta, ja johon sinut uneen tuudittaisi vanhan kellon vingahteleva raksutus ja sirkan iloinen laulu! Mutta kertojan on täyttäminen velvollisuutensa. Hänen on kertominen sinulle totuus, joka kenties häiritsee leposi. Jos tahdot kuulla kertomukseni loppuun asti, niin yövy tähän taloon; ellet, niin lähde yön selkään ja jatka matkaasi.
Perimmäisenä, uunin ja sivuseinän välisessä nurkassa istuu muuan vanha, köykkyselkäinen ukko, virsua kutoen. Kuka hän on? Mikä hän on? Mistä hän on? — Turhia kysymyksiä. Sitä ei tiennyt kukaan. Vanhat vaarit tiesivät kertoa tuosta kahdeksankymmenen talven painamasta ukosta kaikenlaisia hämäriä tarinoita. Kuka tiesi hänen ennen muinoin olleen varakkaan talollisen; kuka taas sanoi kuulleensa hänen muinoisina aikoina rehennelleen aimo kauppiaana, suurena summamiehenä. Muutamat harppasivat tarinoissaan jo liiankin pitkälle; kertoivat näet ukon ennen muinoin akatemiankin ovia aukoneen. Oli hän muka jo puusäkissäkin paukutellut, mutta joutui sitten sanasotaan hengellisissä asioissa itse korkea-arvoisen piispan ja konstorinkin kanssa, ja siitä syystä kiellettiin häneltä papiksi vihkiminen. Nuo nyt olivat kaiketikin pelkkiä juttuja, mutta vähän sinnepäin ja paremmalla todennäköisyydellä oli kertonut Kivimäenkin vanha vaari vainaja, harvasanainen, juureva ukko, joka ei milloinkaan perättömiä haastellut. Näin hän oli jutellut:
Oli kerran läheiseen kestikievariin tullut muuan muukalainen, joka ei osannut maan kieltä ensinkään, ja jonka puheesta ei kukaan saanut selkoa. Mutta olipa tämä ruotu-ukko kumminkin vähän päässyt hänen asiansa perille. Mitä kieltä he olivat keskenänsä haastelleet, siitä kävi kovin erillaisia arveluita. Nimismies oli vakuuttanut, ett'ei se ruotsia ollut; hän muka tunsi ruotsinkielen paremmin kuin pappi pipliansa. Käräjäkirjuri, vanha patajuoppo, oli vannonut monet valat, ett'ei se ollut ryssää eikä ranskaakaan, sillä niitä kehui hän pudottavansa kuin turkin hihasta. Vihdoin oli lukkari ratkaissut asian ja juhlallisesti selittänyt, että se oli ollut Paapelin ja Papylonian välistä murretta, jota puhutaan Mesopotamiassa Punaisen meren rannalla.
Mikä tämän ruotulaisen oikea nimi oli, — ei siitäkään oltu selvillä. Olihan sen provasti vainaja kerran sanonut, mutta muutamat muistivat sen olevan jotakin semmoista kuin Linkvorssi, toiset olivat taas kuulleet sen olevan Römper. Pitäjällä oli hän tunnettu vaan nimellä Piispan Ellu.
Semmoinen oli tämä vanhus. Kenties ja varmaankin oli hänenkin elämässään ollut iloisempia hetkiä. Mutta ne ajat olivat olleet ja menneet. Ruotuvaivaisena vaelsi hän nyt talosta toiseen, kutoen verkkoja ja virsuja. Hiljainen hän oli; usein ei päiväkausiin kuulunut häneltä sanaakaan. Välistä vaan kuului hän hyräilevän virren värssyä, aina yhtä ja samaa. Siihenkö sitten lienevät kaikki ukon muistot ja rauenneet toiveet, murheet ja kaipaukset olleet suljettuina. Tätä hän hyräili:
Minä vaivainen mato ja matkamiesMont' vaarallist' vaellan retkee,Isänmaat' etseissän' tässä tiess'Enk' löydä levon hetkee.
Nurkumatta teki hän mitä käskettiin, nurkumatta kuuli hän monet kovat sanat, joita tuommoinen koditon raukka maailmassa aina saa kuulla. Ja tämä ihmeteltävä kärsimys ja nöyryys se vaan yllytti ihmisten pahuutta häntä kohtaan. Niin suurten kuin pientenkin hauskimpana huvituksena oli tehdä hänelle kiusaa ja ivata häntä, mies se, joka parhaiten osasi. Siinä se maailman kataluus ilmaantuu, että kukin, kehnoin kehnoistakin, luulee olevansa oikeutettu tekemään pahaa semmoiselle, jolta hän ei pelkää vastarintaa. Pieneksi palleroksi ihminen usein kyyristyy voimallisempansa edessä, mutta puoltaan pitemmäksi hän ojennakse, kun vastassa on väetön olento.
Ei tämäkään ilta mennyt ilman ilkeyttä. Talon rengit ja piiat, jopa isäntäkin, kävivät hampaitansa hiomaan ukolle.
— "No, kuinka nyt mestari oikein jaksaa?" kysyi Mikko.
— "Eikös mestari tykkää, että ilma nyt on oikein helsingin kaunis?" jatkoi Eeva piika.
— "Olikos silloinkin niin kaunis ilma, kun mestari lehmän seljässä ratsasti Turun akatemiaan?" kysyi Paavo isäntä.
Vastoin tavallisuuttansa käänsi ukko päätänsä vähän kallelleen, ikäänkuin kuunnellakseen jotakin, ja vastasi hiljaa, aivan kuin itsekseen:
— "Sudet ulvoo."
Tämä odottamaton vastaus sai pilkkaajat vähäksi aikaa vaikenemaan.Mutta pian rohkasivat he itsensä jälleen.
— "Kuinka te sanoitte, korkeasti oppinut maisteri?" kysyi yksi.
— "Etkös sä kuullut?" selitti Paavo. "Niinhän mestari sanoi, että siat ulvoo."
— "Vai niin?" sanoi Maijastiina. "Mutta oppikos mestari Turun akatemiassa sian villoista silkkiä kehräämään?"
Yleinen nauru palkitsi tämän verrattoman sukkeluuden. Mutta hiljaisena istui Piispan Ellu nurkassaan, niinkuin ei pilkat olisi häntä tähtäilleetkään. Tämä kävi viimein pilkkaajain sapelle, ja siksipä alkoi uusi herjausten ja typeräin komppain tulva tulla poloisen päälle.
— "Niin, niin", jatkoi Mikko, "sian villoistahan mestari itselleen kopankin kutoi, saman kopan, jonka mestari selkäänsä sälytti kun saarnaamaan meni…"
— "Ja saarnasi ja vaarnasi Paavalin roimahousuista."
— "Niin, ja siitä kuinka mestari viimein joutui Poriin, jossa häntä vedettiin pitkin torii". Näin virkkoi Eeva piika, mennessään pärevalkealla läävään lehmiä lypsämään.
— "Onkos mestari aivan umpikuuroksi käynyt?" tiuskasi viimein Paavo, lyödä läpäyttäen Ellua olalle. Lyönti oli tavallista kovempi. Ukko värähti, vaan ei vieläkään virkkanut mitään. Hiljalleen vaan rupesi kaivamaan taskustansa ainoata ystäväänsä ja lohdutustansa — tupakkikukkaroa. Tämän huomasi Paavo ja kuiskasi jotakin pienen Antti poikansa korvaan.
Antti poika näkyi ymmärtäneen isänsä kuiskauksen. Hän hiipi salaa Ellun taakse, ja juuri kuin ukko oli saanut rakkaan tupakkimassinsa esille ja oli juuri pistämäisillään piippuun, syöksi Antti hänen luokseen, sieppasi kukkaron ja heitti sen tuleen.
Tuo nyt oli jo muittenkin mielestä sentään liikaa. Ei se ketään naurattanut. Paavo isäntä se yksin vaan koetti nauraa, mutta hänenkin naurunsa oli väkinäistä.
Ellu istui hämmästyneenä, väliin katsellen tyhjää piippunysäänsä, väliin palavata villaista kukkaroansa. Vähitellen alkoivat kumminkin ukon kasvot tulistua, silmissä välkähti yksi ja toinen tuima leimaus. Hän nousi seisoalleen, oikaisi pitkän vartalonsa ja löi Paavoon tyynen, mutta paljon puhuvan katseen. Takkavalkea paistoi ukon kasvoille, joita harmaat hapset reunailivat. Hän oli peloittava ja samalla kaunis tällä hetkellä, tuo kaikkien ivaama ruotulainen. Kaikki tunsivat jonkinlaista ahdistusta. Ei ollut kenenkään oikein hyvä olla. Antti poika säikähti tekoansa ja syöksi ulos. Ellu astui verkalleen Paavoa kohti. Hänen silmänsä iskivät tulta, nyrkit olivat kovasti puristetut. Paavo peräytyi pari askelta.
— "Miksis minulle tämän teit?" kysyi Ellu.
Paavo ei osannut vastata, vaan peräytyi yhä kauemmas.
Mutta vakaasti läheni häntä Ellu. Suuttumus asui nyt hänen jok'ainoassa jäntereessään, ja pahaenteinen vaahto kuohui suunpielissä.
— "Miksis minulle tämän teit?" kysyi hän uudelleen, hammastaan purren ja hänen äänensä vapisi.
Tuommoisena ei ollut Ellua vielä kukaan nähnyt. Äänettömässä kauhussa pakeni naisväki nurkkiin. Jo nosti Ellu kätensä. Tuossa kädessä oli ennen ollut tavaton voima, sen näki vieläkin, ja vavahtelematta se nytkin uhkasi, — yksi ainoa silmänräpäys vielä, niin Paavo on verissään maassa. Mutta ennenkuin tuo uhkaava käsi ennätti pudota pilkkaajaan, kuului parkahdus pihalta. Koirat ryöpsähtivät tilaltaan ja hyökkäsivät ovea kohti. Samassa kuului kolinaa porstuasta, ovi aukeni, ja Eeva piika syöksi sisään, vaaleana kuin kuolema.
— "Herra Jumala!" kiljasi hän tupaan tultuaan, ja vaipui lavitsalle, voimatta sanaakan sanoa enempää.
Ellun käsi hervahti alas. Kaikki riensivät Eevan luo.
— "Mitä nyt? Mitä nyt? Puhu, Eeva!"
— "Voi hyvä Jumala! Antti…"
Nyt muistettiin Antin karanneen ulos, kun oli heittänyt Ellun tupakkikukkaron uuniin.
— "Mikä on Antin?" kiljasi pojan äiti ja tarttui kiivaasti Eevan käteen. "Sano missä on Antti?"
— "Susi … susi … susi vei Antin," sai piika parka viimein sanotuksi.
Kovin kiljasi silloin naisväki Kivimäen pirtissä, mutta kamalin kaikista oli äiti paran parkahdus.
Paavo vaaleni eikä osannut muuta sanoa kuin: "Jes'siunatkoon".
Eeva jatkoi:
— "Minä näethän tulin läävästä ja olin juuri pönkittämässä ovea kiini ulkoa päin, kun näin Antin juoksevan porstuvasta pihalle. Keskellä pihaa oli suuri kinos, ja siihen kompastui poika parka. Samassa hyppäsi läävän nurkan takaa susi hänen kimppuunsa. Minä luulin ensin sitä Kiiskiksi, mutta pian kiljasi Antti, ja heti rupesi peto raastamaan lasta pois. Silloin minä…"
Eevan kertomuksen loppua ei enää kukaan kuullut. Susi oli vienyt lapsen: siinä oli syytä kyllä yleiseen hämmästykseen.
— "Perään joka henki!" huusi Paavo, "niin monta kuin teitä on!"
Nousi suuri häly ja kiire.
Siinä otettiin alas seinältä vanha kiväri ja luodikko, ja ne olivat tietysti ladattavat; turkit oli saatavat päälle ja rukkaset käteen. Kas niin, joltakulta oli unohtunut kirves; se oli saatava sängyn alta, j.n.e. Kallis aika kului sillä välin kulumistaan.
— "Annas kun minä otan mukaan Ellun kirveen", sanoi Mikko, tavoittaen sitä seinältä, johon Ellulla aina oli tapana panna kirveensä. Mutta sitäkään ei ollut paikoillaan.
Saavuttiin viimein ulos pihalle. Keskellä pihaa oli lumi pahoin ryöpytetty; siinähän susi ensinnä oli Antin kimppuun käynyt; siitä läksivät jäljet suoraa päätä Alhokaisen niittyä kohti.
— "Suksille joka mies!" komensi Paavo.
Uusi hälinä. Aitan seinuksella olivat sukset, mutta kun kaikki ryykäsivät ottamaan niitä, niin ne sekaantuivat. Kuka siinä kaipasi sivakkaansa, kuka lylyänsä; keltä oli sompa sauvasta irti ja siitä piti päivitellä.
Mutta kallis aika se sillä välin kului kulumistaan.
Antti parka! Kauaksi on peto ennättänyt sinut viedä. Tuonne poikki Alhokaisen niityn se on rientänyt kohti Savijokea; yli joen se on juossut ja viimein kadonnut saaliinensa Keritynvaaran kumisevaan korpeen. Poloinen Antti!
Viimeinkin läksivät miehet liikkeelle tuoreita suden jälkiä myöten.Molemmin puolin niitä näkyivät selvästi kahdet koiran jäljet. Kiiski jaKäpy olivat niinmuodoin apuna, ja tämä rohkaisi miestenkin mieliä.
Omituinen, kamala kuva: talviyönä joukko miehiä ulkona lakealla lumikedolla. Ääneti he siinä hiihtävät, sydämmessä kouristava tuska: susi on vienyt lapsen. Ei rohkene isä poloinen pyytää keltään lohdutusta; ei rohkene kukaan lausua hänelle lohdutusta, sillä tietämättömissä oli lohdutus peräti. Hiihtäkää, hiihtäkää, te öiset kulkijat, pankaa viimeisetkin voimanne liikkeelle, sillä jäljet käyvät yhä epäselvemmiksi; pian ne haihtuvat kokonaan. Miten osaatte sitten seurata petoa, joka on ihmislapsen vienyt? Vähäinen toivo alkaa sentään koittaa; tuolta kirkastuu jo pohjoisen taivas, pyry taukoaa, kenties eivät menekään jäljet aivan umpeen. Tuolta haamoittaa vähän jo kuunkin sakarat. Hiihtäkää, öiset kulkijat, hiihtäkää, pankaa kaikki voimanne liikkeelle!
— "Eikös tuolla näy jotakin mustaa?" kysyi äkkiä Mikko renki, viitaten pientä Rantamäki nimistä törmää kohti, joka on Alhokaisen niityn päässä, ja jonka toinen rinne laskee jyrkkänä äyräänä Savijokeen.
Hänen sanansa sattuivat kuin sähkökipinä jokaiseen. Kaikki tähystämään. Ja aivan oikein. Vähäisellä aholla Rantamäen tänpuoleisella rinteellä näkyi jotakin mustaa. Ensin se oli kuin yksi ainoa esine, vaan mitä lähemmäs tultiin, sitä useammaksi esineeksi selkeni himmeä haamu. Mitä ne ovat? Onko lapsikin siinä? Hengissäkö vielä vai kuolleena? Nämä kysymykset sinkoilivat salaman nopeudella miesten ajatuksissa, ja notkeammasti taas polki jalka susta, ja yhä pitemmän matkan päähän teki sompa jälkiä lumeen.
Suoraan kohti ahoa he täyttivät; pedon jälkiä ei enää olisikaan voinut seurata, sillä yhä himmeämmiksi ne olivat käyneet ja viimein melkein kokonaan hälvenneet.
Verisenä oli Rantamäen vähäinen aho, ja neljä esinettä virui siinä. Kaksi isoa sutta potkeili siinä viimeisissä henkitoreissaan, mutta lähellä heitä loikoivat Kiiski ja Käpykin hengetönnä. Taistelu oli nähtävästi ollut tuima, sillä pahoin revittyinä olivat niin koirat kuin pedotkin, ja ruskeaksi oli veri painanut ahon valkoisen hurstin. Armoton oli taistelu ollut, sillä Kiiski oli vielä kuollessaankin tarttunut vihollisensa takajalkaan ja yhä vieläkin piti sitä suussaan.
Mutta missä lapsi, missä lapsi?
Neuvottomina, säikähdyksissään seisoivat miehet hetken aikaa. Mihin oli lapsi saanut? Oliko Antti paennut petojen ja koirain taistellessa? Ja mihin? Vai oliko petoja ollut useampia kuin kaksi, ja olivatko muut raastaneet lapsen edemmäksi? Jälkimmäinen seikka oli luultavampi. Mutta minnepäin oli nyt lähteminen? Jäljet olivat kadonneet; koirat kuolleet: kuka nyt neuvoo ja opastaa oikialle tielle? Taivas oli tällä välin kirkastunut kokonaan; tuisku oli tauonnut ja puolikuu paistoi talviseen yöhön. Te kaukaiset tähdet ja sinäkin, kuu, — voi kuinka te olette tunnottomia, kuinka kylmiä te olette! Tyynesti katselette te vain tähän parveen, joka on lähtenyt pelastamaan ihmislasta! Katseletteko samalla kylmällä katseella onnellisia sekä onnettomia, iloa sekä surua? Samoinko katselette äitiä, joka tuudittaa lastaan sylissään, ja isää, joka talvisena yönä hakee lastansa suden kynsistä? Voi teitä, te yön kylmät tähdet!
Vaaleana seisoi Paavo verisellä aholla, sanomaton hätä ja omantunnon vaiva rinnassaan. Hänhän se enimmin oli pilkannut vanhusta ja juuri kuin oli pilkkansa korkeimmilleen saanut, silloin oli susi vienyt hänen lapsensa, jota hän juuri oli välikappaleena käyttänyt pahaan aikomukseensa. Mutta olihan hänen pilkkansa sentään — niin arveli Paavo väliin — sentään jotenkin viatonta; pitikö hänen nyt saada niin hirmuinen rangaistus siitä? Taivaan Jumala, kuinka kovin sinä sentään rankaiset minua, heikkoa ihmistä! Nämä ajatukset lentelivät Paavon päässä monta kertaa nopeammin kuin mitä me olemme ennättäneet kertoa.
Ja hämmästyneinä tuossa nyt seistiin.
Miehet nousivat vähitellen Rantamäen huipulle ja rupesivat neuvottelemaan keskenänsä mitä nyt tehdä. Suoraan pohjoista kohti aleni, niinkuin sanoimme, mäen rinne alas Savijokeen, jonka toisella puolella alkoi Keritynvaaran kolea korpi, oikea susien tyyssija. Vasemmalla taas kulki metsätie, jonka toisella puolen oli Savijoki ja toisella avara suo, jota sanottiin Hirvenrämeeksi, autio ja kamala tienoo sekin, jommoista myöskin hakee harmaja hukka. Minne nyt oli susi tiensä ottanut; korpeen vai suolleko?
Muutamat ehdottivat, että lähdettäisiin Keritynvaaran korpeen, toiset taas arvelivat suden karttaneen jokea ja menneen rämeelle. Useimmat kumminkin kannattivat sitä mieltä, että susi oli rientänyt joen yli korpeen. Niinpä viimein päätettiinkin kiiruhtaa sinne, siinäkin toivossa, että susi viimeinkin väsyy raskasta taakkaa kantaessaan ja hiljentää juoksunsa, jolloin suksimies sen kyllä saavuttaa. Oltiin juuri ruveta laskemaan alas Rantamäen jyrkkää rinnettä, kun äkkiä Hirvenrämeeltä kuului kamala ulvaus, johon pian kaikumalla vastasi koko pohjoinen korpi. Sehän oli ilmeisesti suden ulvonta. Tämä muutti miesten suunnan, ja niinpä lähdettiin vasemmalle ja riennettiin, mikä jaksettiin, joen ja suon välistä tietä eteenpäin.
Kauan hiihtivät miehet metsätietä, siinä toivossa, että susi, kerran tielle päästyänsä, mieluummin pysyttelekse siinä, varsinkin kun lunta on paljon ja pedolla raskas saalis kannettavana.
Oli jo monta tuntia hiihdetty yhtämittaa ilman vähintäkään lepoa, paitsi mitä Rantamäellä oli hetkeksi pysähdetty. Vihdoin rupesi jo toivottomuus saamaan valtaa: mitäpäs jos susi sittenkin oli lähtenyt pohjoiseen, Keritynvaaran korpeen? Tämän toivottomuuden toveriksi liittyi pian toinenkin vaarallinen vihollinen, nimittäin uupumus, ja nämä toverukset ne yllyttivät toisiaan. Mikko rupesi jäämään muista.