Vanha pormestari oli vast'ikään tullut saunastansa. Pitkäliepeisessä yönutussa hän istui kamarissaan nyt, kauniina kesä-iltana, ja keinueli tuolissansa. Hän oli niitä vanhan aikuisia hyviä pikku kaupungin pormestareita, jotka yhä harvemmiksi ja harvemmiksi käyvät nykyisessä maailmassa. Säntillinen virkamies, kaupungin isä, iloinen seurakumppali niin vanhain kuin nuorten seurassa, patriarkallinen, väliin itsevaltias, mutta kauttaaltaan hyvä ihminen. Ja sitä osoitti jo koko hänen olentonsa ja ulkomuotonsa. Pieni hän oli kasvultaan, mutta hyvin lihava. Pienten vilkkaitten silmäin yli kaareili tuuheat kulmakarvat, jotka välistä osasivat rypistyä hyvinkin ankariksi, ja silloin ei vastustaminen sanottavaksi auttanut, mutta jotka suurimman osan elämästänsä olivat suojelleet vain kahta tyytyväistä, vilkasta, veitikkamaista silmää. Parta, jota pormestari piti ainoastaan leuan alla, vanhain merikaptenein tapaan, antoi hänen kasvoilleen jo heti ensi silmäyksellä hauskan perehdyttävän muodon.
Ei hänen aikanansa raastuvan-oikeutta rasitettu kaikenmoisilla turhilla jutuilla. Jos sattuivat välistä kunnian-arvoiset porvarit riitaantumaan keskenään, ja toinen riitapuoli tahtoi häneltä haastetta riitaveljelleen, niin eipä se haaste häneltä niin hevin hellinnyt.
— "Mitä turhia!" puheli hän. "Mitäs te rupeatte joutavista riitelemään? Eihän se sovi, ei se sovi millään muotoa, että kaksi kunnon miestä rupeavat toisiansa oikeus-saliin viemään. Ei se sovi. Häpeätähän se on koko kaupungille."
Ja sitten kutsuttiin riitapuolet joskus illanpuhteella pormestarin luokse, ja siinä puhuttiin asiat selville, ja ellei sopimus ottanut syntyäkseen, niin täytyi kulmakarvainkin rypistyä. Ja miten ollakaan, niin riitapuolet vihdoin, vähän jankattuaan, sopivat kuin sopivatkin. Ja sitten tuotiin totilasit sisään ja sovinnon maljat juotiin. Riitaveljet olivat tosin ensi alussa vielä vähän nureissaan toisilleen, mutta mitä myöhemmäs ilta kului, sitä enemmän turhat tunteetkin sulivat, ja viimeistä kertaa kilistäessä paiskattiin kättä.
— "No juuri noin!" puheli vanha pormestari hyvillä mielin. "Niin tekee kunnon miehet. Niin se pitää olla", ja hän levitti vasemman käden sormet ihan taaralleen ja käänsi kämmenpuolen näkyviin. "Niin tekee kunnon miehet."
— "Peijakas", puhelivat entiset riitakumppalit sitten, kotia mennessään, "kyllä tuo meidän vanha pormestari on sentään kunnon ukko."
— "No sen minä sanon", vastasi toinen, "että semmoinen pormestari, niinkuin esimerkiksi tämä meidän, niin semmoista saat hakea ympäri avaran Suomenmaan, etkä löydä."
— "Et löydäkään", vahvisti kumppali.
* * * * *
Niin, vanha pormestari istui keinutuolissaan. Oli herttainen kesä-ilta. Hänen oli niin ylen hauska ja hyvä olla. Väliin ryyppäsi hän teelasistaan, väliin luki palasen uutista sanomalehdestä, väliin taas puhalsi savuja moisesta hauskasta pitkävartisesta. Milloin hän päästi savun paksuina renkaina ja katseli kuinka ne levisivät ja laskeusivat hiljalleen lattialle, niin mielistyen lattian tuttavuuteen, ett'eivät hennonneet enää siitä noustakaan; milloin taas tuli savu sinisenä säikeenä ulos, laajeni hiljalleen, kiiri sitten avonaiseen akkunaan ja ulos päästyänsä äkisti muutti suuntansa ja katosi.
— "Hm!" myhähti pormestari, silmäillen piippuansa; hammasluu oli eheä niinkuin vasta sorvalista tullut, letku punainen ja puhdas, varsi verhottu sinisistä helmistä tehdyllä ja valkeilla helmikukkasilla koristetulla päällyksellä. Pormestari pompautti pullealla kädellään hopeisen kannen auki, painoi peukalollaan tupakkia syvemmälle, naksautti sitten sormiansa (hän olikin suuri mestari siinä) ja puheli itsekseen:
— "Ei nykyinen aika osaa kunnon lailla polttaakaan. Ei nykyisillä ihmisillä ole minkäänlaista nautintoa polttamisesta. He kiskovat ja imevät savut keuhkoihinsa asti ja saavat siitä pään pyörrytykset ja — mitenkä se Jaakko tohtori sanoikaan? — mikatini-myrkytykset. Minä nyt olen polttanut koko ikäni — no en vainenkaan", ja pormestaria nauratti, muistaessaan, ett'eihän hän sentään kätkyessä vielä piippua käyttänyt, mutta vasta toisella kymnasi-luokalla oli saanut isältään polttamisen luvan, — "kuudettakymmentä vuotta olen jo polttanut piippua, enkä ole tuntenut mitään mikatinia."
Ja sitten tuli jälleen hienon hieno savu-säie, ja mielihyvällä katseli vanha pormestari, kuinka se entisten tavalla levisi, kiiri akkunaa kohti ja vihdoin äkisti katosi.
Tuohon avonaiseen akkunaansa näki nyt pormestari koko pienen kaupunkinsa. Kaikki oli siinä tuttua hänelle, talot ja ihmiset; yksin hevosetkin hän tunsi, kenen mikäkin oli. Verraton oli muisti pormestarilla. Hän muisti vielä niin selvään minä vuonna kauppaneuvos Saharow oli rakentanut tuon uuden talonsa. Tupaan tulijaisissa oli vielä tanssittu aamuun kello 7:än asti, ja näissä tanssiaisissa oli tuomari Appelgren kihlannut Saharow'in tyttären. Hän muisti, milloin tuuli oli kaatanut Helinin laipion, vanhan räpiskän, jonka jälkeen Helin oli harmissaan teettänyt kauniimman laipion koko kaupungissa. Hän muisti vielä kuinka Lajusen vallaton poika oli pudonnut kaivoon, ja vanha Nokelainen saanut hänet ylös, niin, samaan kaivoon, jonka kohdalla nyt seisoo suuri talo punaiset kartinit ikkunoissa. Seinällä oleva kilpi ilmoittaa mikä tämä talo on. Siinä seisoo: "Aniskellu-Yhdiön vähätäis-mymälä".
Rauhassa lepäsi pikku kaupunki tuossa pormestarin edessä, ja hänestä tuntui, kuin olisi hän vähän niinkuin kuningas pienessä valtakunnassa. Hän tunsi, kuten ennen muinoin Themistokles, jok'ainoan kaupunkilaisen, ja jok'ainoa tunsi hänet, kauppaneuvos Saharow'ista ja vanhasta kenrali Burkhardtista hamaan toissilmäiseen Kupiaiseen, jolla ei ollut muuta tointa maailmassa kuin hakata halkoja ja kantaa vettä vanhalle Lindénskalle tuolla toisessa päässä kaupunkia. Tyytyväisenä istui vanha pormestari, luki jälleen palasen sanomalehteä, ryyppäsi teetä ja katseli taas valtakuntaansa. Nyt oli lauvantai, ja kirkkoväkeä oli kerääntynyt kaupunkiin jo suuri joukko. Tuolla ne kulkivat puodista puotiin, enemmän katselemassa kuin ostelemassa; kaupungin karja palasi parhaillaan laitumelta, mutta vielä ei ollut hätiä, latujen varsilla kasvoi runsas ruoho, ja siitä ottivat haarasarviset vielä viimeisiä makupalojaan, kunnes tyttöset ja poikaset ja piikaset vähitellen ajoivat kunkin kotia. Olihan niin rauhallista…
* * * * *
Mutta äkisti kuului kyökin ovi lentävän suurella jyrinällä auki, heti sen jälkeen kuului kiireisiä askelia ruokasalista ja salista, nyt avaantui pormestarin työkammion ovi, ja Gustava, pormestarin vanha sisar ja hänen yksinäisen talonsa emännöitsijä, syöksi sisään.
— "August, August!" huusi vanha Gustava minkä jaksoi, "voi August toki!"
Hämmästyneenä kääntyi pormestari ympärinsä.
— "Mutta, hyvä ihminen, mikäs sinulla on hätänä?"
— "August, hyvä August, — tulipalo!"
Pormestarilla oli juuri teelasi kädessä, mutta semmoisena kuin se teelasi oli, semmoisena se kirposi hänen kädestänsä lattialle, ikäänkuin olisi tahtonut ensimmäisenä soittaa hätäkelloa.
Tulipalo?
Mitenkä se oli mahdollista? Viiteenkolmatta vuoteen ei ollut kaupungissa ollut mitään sellaista vaaraa, ja nytkö se olisi tullut? Tätäkö pientä kaunista kaupunkia, joka on kaukana suuren maailman menosta ja mylläkästä, oli nyt moinen vaara uhkaamassa?
Pormestarin oli ensi hetkenä mahdoton käsittää koko asiata. Ja niinpä se olisi ollut monen muunkin pikkukaupunkilaisen laita. Rakennukset ovat useastikin vanhan-aikuisia puutaloja, melkein seinä seinässä kiinni toisissaan. Minun saunani, joka suloisessa sovussa asuu halkoliiterin ja läävän välillä katsoo mustuneella taka-seinällään hyvin rakkaasti naapurin heinäliiteriä, ja siinä he kumpikin jo monta vuosikymmentä ovat kummastelleet, miksikä heidän välillensä on ensinkään laitettu solaa, niin sanottua prankatua, koska tämä sola kumminkin on niin kapea, ettei mikään palomestari maailmassa pääsisi siinä kääntymäänkään, ei edes semmoinenkaan laiha katiska kuin tämä meidän nykyinen. Olisivat panneet meidät ihan yhteen, meinailevat vanhukset, — kuinka hauska olisi haastella vanhan toverinsa kanssa elämän vaiheista ja kokemuksista. — Seminaristi Simpura oli ensin hyvinkin pahoillaan, kun hänen täytyi panna taskukellonsa oppiin, maksaakseen kortteristaan ja ruoastaan, mutta ei hätääkään, viereisestä kauppias Puupposen talosta kuulee hän varsin selvään suuren seinäkellon lyönnin ja tietää siis milloin on seminariin lähteminen. — Ja tiedättekös, mitä tietä maisteri Mandelin kihlasi kauniin morsiamensa, Ilma Paajasen? He asuivat vastatusten, toinen toisella, toinen toisella puolen katua, ylikerrassa. Kauan aikaa olivat he jo tunteneet toisensa, kauan aikaa pitäneet hyvää silmää toisiinsa, sinuttelivatkin toisiansa. Seurassa oli Ilman ikävä, ellei siellä ollut Mandelin'ia, ja Mandelin'in oli paha mieli, jos Ilma ei tullut seuraan. Kerran kauniina aamuna istuivat kumpikin akkunassaan. Aamu oli suloinen, ja varpuset sirkuttivat räystäällä. Ja he katselivat toisiansa, ei varpuset, mutta maisteri ja Ilma, ja katselivat toisiansa kuin ainakin ihmiset, jotka lukevat toistensa otsalla sanat: minä olen sinun. Mutta maisteri virkkoi viimein:
— "Ilma!"
Ilma nosti silmänsä.
— "Ilma, hyvä Ilma, tahtoisitko sinä…"
Ja siinä hän nyt kysyi jotakin sellaista delikatia asiaa, jota ei sovi tässä ilmoittaa, mutta jonka jokainen arvaa. Mutta Ilma painoi päänsä alas, punehtui ja kuiskasi:
— "Tahdon."
Ja se kuiskaus suhahti länsituulen siivillä yli tuon herttaisen kapean kadun maisteri Mandelin'in akkunaan ja siitä suoraa päätä maisteri Mandelin'in sydämmeen, ja tämäkös siitä pälpättämään! Mutta samassa avasi Franz Rahikainen puotinsa oven vastapäätä alikerrassa ja astui ulos piippu hampaissa ja villahippa päässä.
— "Moron, moron!" sanoi hän ja nyykäytti päätä maisterille. "Tänäänpäs on ilma herttainen."
— "Ilma on aina herttainen" vastasi maisteri Mandelin, jonka sydän pälpätti.
— "Jaa no … eihän se sentään aina … tuota…"
Rahikainen ei oikein ymmärtänyt maisterin sanoja, mutta mitäpäs ymmärtää Rahikais-parka länsituulesta?
Näin eletään hiljalleen pikku kaupungissa, ja aivan erityinen sallimus varjelee niitä tulipalolta. Joskus kyllä iskee jonkun mieleen, mitähän jos alkaisi täälläkin räiskiä? No jos on kerran tullakseen, niin onhan meillä vettä, sammutetaan pois, ja jos ei taas ottaisi sammuakseen, niin minkäpäs sille sitten juuri mahtaa? Ja mikä sen tulipalon nyt toisikaan? Viiteenkolmatta vuoteen ei ole ollut muuta kuin kaksi kertaa nokivalkea, Helin'issä kummallakin kerralla. Mitä turhia! Ovathan ne kyllä käyneet täällä Fennian ja Svean ja Rossijan asiamiehet tahtomassa vakuutusta, siltä varalta, että tulipalo… Mitä turhia!
Mutta nyt oli tulipalo!
* * * * *
Gustava neiti oli vallan kalpeana ja vapisi kuin haavan lehti.
— "Missä, missä?" huusi pormestari, viskaten yönuttunsa pois ja lingottaen kauas tohvelinsa toisesta jalasta sekä ruveten vetämään saapasta jalkaansa.
— "Meillä, meillä, August, armas August, ah! Saunassa!"
Pormestari hyppäsi pystyyn, ennättämättä saada vielä toista saapasta jalkaansa, ja sieppasi päähänsä hatun piirongilta.
— "Soittakaa kelloja!" komensi pormestari, kylmä hiki otsalla. "Anna mulle joku nuttu; enhän minä tässä voi mennä ulos. Ja missä ne Sitnikow'in paperit? Ne olivat tässä pöydällä vast'ikään … tärkeät paperit … minä olen monta kertaa sanonut, ett'ei minun pöytääni saa kukaan korjata, mutta sinun pitää aina sen pölyriepusi kanssa olla joka paikassa nuohomassa… Herrainen aika, missä ne nyt ovat? Kaikki muu saa palaa, minulla on kaikki vakuutettu, mutta ne Sitnikow'in paperit! Ja niiden sisässä 10,000 markan vekseli… Hae hyvä ihminen äläkä istu siinä kuin kivettynyt varpunen!" (Hädässä tulee vertauskin vähän sopimaton.)
Mutta varpunen pyrähti lentoon, ja nyt alkoi oikea asiapaperien jahti. Ympäri huonetta juoksivat kilvassa veli ja sisar, hakien sakramenskattuja papereita. Kirjat ja tupakkirasiat ja tikkukotelot kohoilivat pöydiltä ja lentelivät ympäri huonetta, sanomalehdet tekivät kahinalla seuraa niille, — oli kuin parhaankin spiritistin séance'issa. Sohvan ja piirongin alle, — kaikkialle kurkisti joko ensin veli ja sitten sisar taikka sisar ensin ja veli perässä. Mutta papereita ei ollut. — "Voi sentään!" voivotteli pormestari. "Vaikka palaisi talossa kaikki, vaikka jok'ainoa naulakin" (taas tuommoinen hätävertaus) "niin minä vähätteleisin, mutta se Hovin päätös ja vekseli, jos se palaa, niin ei mikään pelasta Sitnikow'ia konkursista… Kyllä se naisten järjestyksen vimma sentään on sitä viho viimeistä".
Piu, piu, piu!
Kas niin jo kuuluu palokello hyökvahdista. (Tuo oli muinaisilta sota-ajoilta peritty nimitys kaupungin palotornille. Sotaiset ajat olivat olleet ja menneet, eikä tornissa eikä koko rakennuksessa enää ollut mitään sodan merkkiä. Vähäisen sodan vivahdusta vaan oli silloin kuin joku uppiniskainen markkinamies vietiin sinne rauhoittamaan mieltänsä ja kieltänsä.)
— "No niin!" huudahti pormestari. "Nyt jo palokellotkin soittaa hätä-rumpua! Gustava kulta, missä ihmeellä ne Sitn…"
— "Mitkäs paperit ne tuossa pöydällä sitten ovat?" kysyi Gustava neiti tamburissa.
Ja siinä ne nyt olivat samassa paikassa, johon ne pormestari aamulla oli jättänyt, käärössä kauniisti koskematta.
Pormestari joutui hieman hämille.
— "Gustava kulta", sanoi hän, taputtaen sisartaan olalle, "älä ole milläsikään, jos minä vähän kiivastuin. Tiedäthän sinä, että minä olen tuommoinen…"
— "No mitä turhia!" vastasi hyväntahtoinen sisar. "Joudu, joudu nyt vaan. Mutta ethän sinä, August, saata noin paitahihasillasi…"
— "Anna hyvä ihminen, anna pian minulle joku päällystakki".
Sisar parka kiireissään pyörähti pari kertaa ympärinsä tamburin permannolla, hapasi sitten naulakkoon ja sieppasi ensimmäisen vaatekappaleen, mikä käteen sattui, ja puki sen veljensä ylle. Hädissään ei kumpainenkaan huomannut, että se oli Gustavan sadekappa. Ja mitäpäs siitä, vaikka olisivat huomanneetkin? Hätä ei lue lakia.
Pormestari syöksi ulos ja hänen perässään Gustava neiti, siepattuaaan vaistomaisesti mukanaan veljensä pöydältä kaksi karafinia, toisen täynnä vettä, toisen sahtia, sillä naisen sydän oli äänettömällä kielellään ilmoittanut Gustavalle, että tulipalossa tarvitaan sammutus-aineita.
* * * * *
Pormestarin ja Sitnikow'in paperien sekä Gustavan ja kahden karafinin tullessa ulos, tuprusi jo paksu savu saunan katosta. Väkeä oli ennättänyt kerääntyä suuri joukko pihalle ja kadulle. Läävän ovi oli auki, ja ovessa teutui pormestarin kuuluisa Punikki lehmä paraillaan kahden miehen välissä. Ulos sitä kyllä oltiin tulemassa ja tultiin kanssa; vaikea vaan oli sanoa Punikkiko se miehiä talutti, vai miehetkö Punikkia.
Gustava neiti, nähtyään lemmittynsä olevan vaarassa, syöksi väkijoukon keskitse Punikkinsa luo ja sydämmen äänettömästä vaatimuksesta tyhjensi molemmat karafinit Punikin selkään.
— "Miks'ei hätäkello soi kirkontornissa?" huudahti pormestari, huomaten vaaran olevan jommoisenkin.
Niin, miks'ei soi? Ei kukaan osannut sanoa syytä. Mutta syy oli tämä. Kirkon ympäri juoksivat suntion pojat ja joukko kerjäläispoikia kuin hullut, pistäen kättään jok'ainoaan kivijalan koloon. Suntio näet ei sattunut olemaan kotona, mutta emäntä oli tiennyt sanoa, että "sinnehän se meidän pappa pistää ne tapulin avaimet sinne kirkon kivijalan koloon". Ja tätä avainkoloa nyt miehissä etsittiin. Sittenkuin kolme kertaa oli kirkon ympäri lennetty, löydettiin avaimet vihdoinkin kaikkein suurimmasta kolosta, johon kukin kiireissään jo ennenkin oli kätensä pistänyt, mitään löytämättä. Kun ihmisellä on oikein kiire, niin ei löydä lakkiakaan päästänsä.
Tapulin ovet avattiin vihdoin, ja kymmenkunta kerjäläispoikia nousi tömisten ylös. Nythän oli harvinainen nautinto saatavissa: päästä tapuliin ja saada vielä soittaa kellojakin. Suntio se sunnuntai-aamuina aina tapasi häristellä poikasia ja ajaa tapulista pois, mutta nyt tiesivät lurjukset suntion olevan rysillään ja yleisen hädän vaativan heitä toimeen. Siksipä rupesikin kellot soimaan, eikä ollut soitossa mitään pysähdystä: yhtä mittaa pampatti kello tulipalon loppuun asti.
Ruiskut tulivat ämpäreineen rämisten ja kolisten hyökâvahdista päin. Vapaehtoista sammutuskuntaa kaupungissa ei ollut. Maisteri Mandelin oli kyllä luvannut ruveta semmoista puuhaamaan ja jo kirjoittanut Kajaaniin, pyytäen sikäläisen palokunnan sääntöjä malliksi, mutta ei ollut vielä saanut niitä.
Niin, ruiskut tulivat. Ne asettuivat talon edustalle, mutta olivat ihan neuvottomia, niin ruiskut kuin ämpärit ja miehet, sillä palomestari oli poissa.
— "Missä pranmestari?" huusi yksi.
— "Jaa, missä pranmestari?" toisti toinen.
— "Jaa-a, missä prrranmestari?" huusi myös teurastaja Sillfors, mies suuri kuin jättiläinen, armottoman kiivas ja väkevä, ja tarttui ensimmäistä kohdalle sattunutta maan ukkoa kaulukseen, vaikk'ei tämä ukko parka kuulunut koko sammutusjoukkoon eikä edes ollut palomestarin sukujakaan.
— "Katsokaa", raivosi Sillfors, "ilmivalkeassa on jo koko katto, ja sitä miestä, jonka pitäisi olla täällä ensimmäisenä, sitä miestä ei kuulu eikä näy! Semmoista pranmestaria!"
— "Semmoista pranmestaria!"
Yleinen nurina nousi pranmestaria vastaan, — sangen tarpeettomasti, sillä tuollahan hän jo tuli juosten alas kirkkomäkeä, juosten minkä suinkin jaksoi.
— "Jo tulee", virkkoi yksi,
— "Jo tulee, jo tulee", vahvisti toinen.
— "Pranmestari, joudu!"
— "Pranmestari hoi!"
— "Pranmestari, ho hoi, tänne!"
Ja niin kirkuivat he pahanilkiset, vaikka näkivät selvästi, kuinka toinen koetti panna parastansa, joutuaksensa virkansa ja ammattinsa hoitamiseen.
Palomestari tuli ja seisahti suuren ruiskun ääreen. Hän oli muutoinkin laiha ja kalpea, mutta nyt oli hän aivan vaaleana. Silmät pystyssä ja alahuuli lerpallaan hän seisoi tuossa, ensikertaa alkamassa sammutustyötä täydellä todenteolla. Ruiskusyynit keväällä olivat sentään jotakin toista kuin tämä todellinen tulipalo. Tämän lisäksi vielä säikähdys siitä, että hän oli niin myöhään saapunut paikalleen. Hän näki ympärillään nurisevan väkijoukon, joka oli huutanut pranmestaria, ja jossa vieläkin kuului| napisevia ääniä pranmestaria vastaan, ja hän tunsi, että hänen sekä pranmestarin välillä oli jotakin läheistä yhteyttä. Mutta sitten, nähdessään edessään raivoavan elementin, joka sihisi ja räiski ja piti sitä elämää, tunsi hän, että tuolla elementillä ja hänellä oli myös jotakin lähempää yhteyttä. Mutta miten nyt olla kuin eleä, sitä ei pranmestari osannut käsittää. Hän oli kuin tenhottu, kunnes Sillfors viimein lausui ratkaisevan sanan, joka poisti hänen lumouksensa.
— "Ruuvatkaa toki letkut kiinni!"
Nyt oli asia selvä.
— "Jaa, jaa", huusi pranmestari. "Letkut kiinni ja pumput veteen".
Tämä vähän nurinpäinen käsky ymmärrettiin toki aivan hyvin, eikä aikaakaan, niin alkoi sammutustyö täysin toimin.
* * * * *
Tällä välin oli koko kaupunki tullut liikkeelle, toisin sanoen koko kaupunki aaltoeli pormestarin tulipaloa sammuttamaan, neuvoja antamaan tahi ainakin katsomaan. Joka suinkin vaan pääsi liikkeelle, se jätti työnsä ja toimensa ja täytti savua kohti. Kadut kihisivät ihmisistä; kaikki he kiiruhtivat, kaikki he riensivät ja tyrkkivät toisiaan. Vesimiehet ajoivat täyttä laukkaa, huutaen ja varoittaen jalkamiehiä astumaan pois tieltä. Ja siinä oli renkiä ja piikaa ja poikaa, jotka ken seljässään, ken sylissään, ken olallaan kuljettivat sammutustarpeita. Siinä meni käsiruiskuja, assuranceja ja reassuranceja, extinktoreita ja tavallisia meidän Pärnäsen tekemiä, ja siinä oli ämpäreitä rivallisia ja rivattomia, rautaisia ja puisia, siinä kiuluja ja korvoja, korvallisia ja korvattomia, siinä tyhjiä voi-astioita ja viilipyttyjä. Kaikilla oli kiire tulipaloon. Viimeisenä kulki lihava leipuri Helin. Hänen renkinsä ja piikansa ja opinpoikansa olivat kaikki karanneet tulipalolle; hänen täytyi itsensä lähteä kantamaan palopaikalle ruiskuansa, Pärnäsen tekemää. He olivat kumpikin tavattoman lihavia, niin ruisku kuin Helinikin. Kummakos sitten, että Helin ukko läähätti ja hikoili taakkansa alla. Välistä täytyi hänen laskea kantamuksensa maahan, yskiä väliin ja pyhkiä hikeä otsaltaan. Sitten jatkettiin taas matkaa. Olisi toinen jo heittänyt mäkeen koko ruiskun, joka niin paljon vaivaa tuotti, mutta Helin oli kunnon porvari ja tiesi velvollisuutensa. Kärsivällisesti kantoi hän ruiskuansa päähän asti. Kovin oli kumminkin ukko väsynyt, ja siksi hän istahti lepäämään ensimmäisen esineen päälle, minkä sattui näkemään. Tällä välin oli pormestarin pihalta pelastettu talon edessä olevalle torille irtainta tavaraa. Vanha saavi sattui olemaan äärimmäisenä, ja sen laidalle laskihe ukko Helin lepäämään, mutta sen levon ei pitänyt pitkällinen oleman. Kenties olisi saavi sentään kestänyt Helin'in oman painon, mutta hänessä vaikutti epäilemättä yhä vielä tenhottomuuden lain jälkeen Pärnäsen ruiskunkin paino, ja sitä taakkaa ei saavi kannattanut, vaan avasi vanteensa ja laski Helin'in tavallista joutuisammin maahan.
* * * * *
Pormestarilla tosin oli kaikki vakuutettu, mutta kun tuli kumminkin oli saanut suuren vallan ulkohuoneissa ja näytti uhkaavan päärakennusta, hyppäsi hän kaivon salvokselle, osoitti Sitnikow'in paperikääryllä taloansa, kuten Pietari Suuri muistopatsaassansa osoittaa Nevan yli, ja huusi:
— "Korjatkaa, hyvät ihmiset, irtain tavara ulos!"
Puoli sataa joutilasta kirkkomiestä hyökkäsi sisään, ja nyt alkoi tavarain pelastus. Se kävi, niinkuin useinkin pienissä kaupungeissa, missä ei ole säännöllisesti harjaantunutta pelastuskomppaniaa. Päätarkoituksena on vaan saada tavarat pelastetuiksi tulen vaarasta, mutta tulevatko ne eheinä vai palasina ulos, — siitä vähät. Osa kannettiin ovesta, toinen heitettiin akkunasta. Pelastustyö näytti oikeen huvittavan uljaita pelastajia. Pienet pöydät, tuolit, kirjahyllyt, kirjat, astiat lentelivät akkunasta kadulle milloin vastaan-ottajain käsiin, milloin jalkoihin, milloin maahan, että mäki tärähteli.
— "Matti, otas vastaan nää! Mutta älä säre!"
— "No, no!"
Ja niin sai Matti tusinan juomalaseja käsiinsä, sisätysten pinottuina.
— "Heikki, otas tää!" huusi toinen pelastaja ja lennätti pormestarin toisen tohvelin akkunasta. Mutta tohvelin paraillaan lentäessä, sattui Matti lasipinoinensa väliin ja — kilkis, sanoi toinen puoli laseja kadun kivillä.
— "Pentele!" suuttui Matti ja viskasi loputkin lasit samaan turmioon.
Ja lasien kohtalo tuli monen muunkin kapineen osaksi. Mutta kaikki pelastettiin; tuskin jäi naulaakaan seinään. Gustava neiti käveli pelastettujen tavarain ympäri, valitellen ja voivotellen sitä hävitystä, mikä niissä oli tapahtunut. Mutta nähtyään pormestarin suuren, kauniin kukkavaasinkin makaavan huuli rikki muitten tavarain joukossa, purskahti Gustava parka itkemään ja juoksi veljensä luokse pihalle.
— "August. August! Nyt on meidän kaunis vaasi rikki!"
— "Kuka kanalja sen on särkenyt?"
— "Pelastajat, kukas muu!"
— "Missä se on?"
Pormestari kääntyi, lähteäksensä katsomaan vaasiansa, mutta samassa astui muuan kerjäläispoika ulos kyökin ovesta, kantaen vanhaa rikkinäistä koria, jonka hän lienee löytänyt jostakin ullakon nurkasta ja päättänyt hänkin pelastaa edes jotakin siinä yleisessä pelastuksen vimmassa.
— "Sinä kanalja!" huusi pormestari ja löi Sitnikow'in paperikääryllä pojan paksuvillaiseen tukkaan. (Pojan lakki lienee joutunut pelastettujen tavarain joukkoon sekin.) Tomu pöllähti pojan päästä. Hän kääntyi ympärinsä.
— "Mitä vasten?"
— "Sinäkös sen vaasin olet särkenyt, sen kanalja?" tiuskasi pormestari ja rypisti jo kulmakarvojansa. "Kyllä minä tunnen sinut, sinä olet se Römpön Taavetti."
Poika parka purskahti itkemään.
— "Enhän minä ole mitään särkenyt! Vanhat tuolit vaan kannoin äskön vinniltä alas ja nyt tämän korin, en muuta".
— "No, no", puheli pormestari, ja kulmakarvat menivät jälleen entiseen asentoonsa. "Suuri poika kehtaa itkeä tuossa suu väärässä. Sisso! Heitä pois ruikutus!" Näin puhellessaan kaivoi pormestari taskustaan pienen hopearahan ja pisti sen pojan kouraan. Pois mennessään hän nurkan kohdalla vielä katsahti taaksensa, joko muka Taavetti oli kokonaan lakannut itkemästä.
* * * * *
Sammutustyö kävi tällä välin reippaasti ja rivakasti. Ulkohuone-riviä ei enää voinut pelastaa; sen vuoksi yhdistettiin kaikki voimat päärakennuksen suojelemiseksi. Olisi sammuttaminen käynyt ehkä paremminkin, ellei olisi ollut niin tavaton ahdinko pihalla.
— "Liika väki pois! Liika väki pois!" huuteli palomestari alin-omaa, ja aina tuommoisen käskyn ja asianmukaisten käsien liikuntojen jälkeen syöksähti joutilas tulva ulos portista kadulle, mutta moniaan silmänräpäyksen perästä palasi se jälleen. Vesimiesten kirkuna, sammuttajain kiireiset juoksut, pumppujen kumea kolina, vesisuihkujen sihinä ja tuosta suuttuneen tulen räiskeet, kaikki tuo suli sanomattomaksi kihinäksi ja meluksi, jossa ei arkahermoisen olisi ollut hyvä olla. Palomestari ja lehtori Harberg kunnostivat itseänsä kuin miehet. Missä liekki kuumin, siellä jompikumpi heistä.
— "Käsiruisku tänne!" huusi aina toinen tai toinen heistä.
Käsiruisku tuli.
— "Ruiskuta vettä mun päälleni!"
Ei käsiruisku uskaltanut: lehtori mies näet tai pranmestari itse, mitenkäs se kävisi laatuun?
— "Ruiskuta vettä minun päälleni!" tiuskivat rohkeat miehet."Vaatteeni palavat muutoin."
— "Jassoo! No kyll' tästä tulee."
Ja käsiruisku kasteli heidät, kasteli kantapäästä kiireesen asti. Täten varustettuina he, vasemmalla kädellä suojellen silmiänsä, astuivat yhä lähemmäs tulta, ja uljaasti tekikin vesisuihku tehtäväänsä.
— "Tuokaa pranhaka tänne!" vaadittiin yhtäällä.
— "Vettä tänne!" huudettiin toisaalla.
— "Tänne vettä joutuun!" kuului täältä.
— "Tuo tänne tynnyrisi!" kaikui tuolta. Vesimiehet olivat tuskassa, hevoset säikkyivät pauhusta ja tulen pelosta, nousivat väliin pystyynkin, ja silloin aina ryöpsähti joutilas väki syrjään, lisäten hämmennystä. Kadulla oli kaikenlaista keskustelua.
— "Mittee", kummasteli maanmittari Talén, "mittee nuo tuossa hulluttelloo ranhakojesa kanssa? Ois eis panna kaks ranhakkoo yhtee ja valjastoo kuus hevosta ettee, ja ala sitten ryttyyttee, — annahan lähtis seinä kerrassaan! Ei tuota tuommoista elämee kehtoo kahtookkaan".
— "Ja mitä niistä ruiskuistakaan sitten lähtee?" arveli Hakalan vanha isäntä.
— "Vettä niistä lähtee", sanoi suutarin opinpoika, joka seisoi vieressä.
— "Eikä, mutta niin meinaten, että mitä niistä on hyötyä? Kantais saavilla ja valais tulen niskaan, niin tulis piankin loppu".
— "Jaa, talostako vai?" pani toinen taas väliin.
— "Sinäkin siinä, sen retale!"
Mutta aptekari Nordman, vasta Helsingistä tullut, kaupungin suurin keikari, aina hattu päässä, glacét kädessä ja kaikenlaisten hajuvesien lemu ympärillään, puheli näin:
— "Ei, mutta se on yks skandal, kun ei kaupungi ole frivillig brandkoor; Helsingi on brandkoor 500 miestä. Me pitä laitta yks semmone koor".
— "Mistäs työ ottasta teällä ne viissattoo miestä?" kysyi Talén.
— "No me otta niin moni kuin saa ja reqvirera Sidorowi yks suur spruta".
— "Juu, juu tietysti", liitti käräjäkirjuri, herra Muttilainen, joka harvoin näki selvän päivän ja nytkin seisoi laipion nojassa nikotellen. "Juu, kyll se on — juuri kuin herr aptekari sa-sa-sanoo. Ja minä tu-tu-len jäseneksi minäkin, — nik!"
— "Varokaa, varokaa!" huudettiin pihassa. "Katto putoaa sisään!"
— "Katto putoaa, katto putoaa!"
— "Pois siitä!"
— "Harberg, tulkaa pois!"
— "Pranmestari pois!"
Kumahtaen vajosi katto palaneen rakennuksen sisään. Paksu savu syöksähti täten avatusta kidasta ja hetkeksi tukahdutti tulen voiman, mutta pian se uudistetulla voimalla alkoi räiskiä ja elää.
— "Ruiskuja tänne! Päärakennuksen nurkka kytee!"
— "Vettä tänne!"
— "Pranseili, pranseili!"
— "Vettä puuttuu!"
— "Vettä joutuun!"
Vedestä rupesi todella olemaan puute. Hevosmiehet tosin ajoivat sitä, minkä ennättivät, mutta kun vesi oli haettava aivan toisesta päästä kaupunkia, niin ei sitä ennätetty tuoda tarpeeksi. Lähellä pormestarin taloa oli tosin ranta, mutta sinne vei niin jyrkkä äyräs, että hevosella oli sinne mahdoton päästä. Jalkamiehet tosin koettivat kantaa vettä ylös, mutta kun ei tuossa toimessa ollut mitään järjestystä, niin ei hyötykään ollut suuri. Siinä oli miestä ja akkaa, poikaa ja tyttöä mäki kirjavanaan, jotka, kellä minkinlainen astia kourassa, kilvassa juoksivat alas mäkeä, huutaen ja toisiaan tyrkkien, usein kuperkeikkaakin heittäen. Kiire vaan oli jokaisella saamaan vettä ylös. Mutta alastulijat, hätiköt, tekivät ylöstulijain ponnistukset usein turhiksi. Vettä läiskyi astioista yhtä mittaa, ja kun viimeinkin monen ponnistuksen perästä oli vedentuoja päässyt pumpun ääreen, niin ei astiassa ollut muuta kuin hyvää tahtoa.
— "Tuo vettä, äläkä tyhjää kanna", kiukuttelivat pumppumiehet, — "senkin tupero!"
— "Kah, kun läikkyi tiellä".
— "No juokse uudestaan".
Ja uudestaan syntyi entinen mylly.
Raatimies Helin, joka yhä vielä istui särkemänsä saavin kimpien päällä, pyhkien hikeä otsaltaan, huomasi tuon päättömän vedentuonnin.
— "Laittakaa vesiketju!" huusi hän, se on: hän yritti huutaa, mutta ääni oli raatimieheltä kokonaan langennut. Sitä ei kuullut kukaan. Hän rupesi viittomaan ja viittomaan, kunnes onneksi teurastaja Sillfors havaitsi tuon huitomisen ja juoksi hänen luokseen.
— "No kuinkas nyt Helini oikein jaksaa, tuossa kaupungin permannolla?Ha-ha-ha!" ja Sillfors'ia nauratti tuo sukkeluus.
— "Oo vait, veikkonen! Puh! Se pakanan ruiskuhan minut ihan tappoi.Puh!"
— "Mut siinäkös Helini nyt meinaa istua koko illan, siinä kaupungin permannolla?"
— "Oo vait, veikkonen! Minä vaan sitä, että laita sinä, puh! vesiketju tuonne alas rantaan. Eihän ne pöllöt tuolla, puh, saa tippaakaan vettä ylös. Sinä ymmärrät ja osaat. Laitapas joutuun. Puh!"
— "Jaa, juu … niin … no, no!"
Ja Sillfors riensi poikki kadun mäelle, josta jyrkkä äyräs alkoi.
— "Vesiketjuun joka mies!" huusi hän, ja kuuluikin se huuto hamaan rantaan asti kesken kaikkea melua.
Vedenkantajat pysähtyivät. Harvat oikein ymmärsivät vesiketjun tarkoitusta.
— "Vesiketjuun, kuulittenkos!" pauhasi Sillfors, mies suuri ja armottoman väkevä. "Taikka minä teille näytän Ilomantsin leimaukset!"
Veden kantajat luulivat tuon äkäisen miehen vaativan heitä entistä kiiruummin saamaan vettä ylös, ja paikalla alkoi entinen sekava mylläkkä, kahta kauheampana vaan.
Nyt suuttui Sillfors, suuttui ja sieppasi kahta ensimmäistä akkaa käsityngästä kiinni, pani heidät seisomaan vastatusten, katsahti heihin hirmuisen tuimasti ja sanoi pahaa ennustavalla äänellä:
— "Seisokaa nyt siinä niinkuin naulatut, taikka minä…"
— "No kyll' myö seistään, kyll' seistään".
Sen tehtyään sai Sillfors jälleen kiinni toisesta kahdesta ihmisestä ja asetti heidät ensimmäisen parin viereen. Pidettyään tämmöistä ihmisjahtia hetkisen aikaa, sai hän kaksi riviä ihmisiä asettumaan paikoilleen.
— "Tyhjät astiat toista riviä alas, täydet toista ylös!" komensiSillfors, joka nyt kerrassaan oli kohonnut ylipäälliköksi.
Ja kas kuinka rupesikin asia käymään sievästi ja nopeasti! Ei aikaakaan, niin alkoi tämä toimi tuntua ketjumiehistä hyvin lystiltä. Ei mitään huolta muuta kuin heittele käsiäsi vaan noin oikealle ja vasemmalle, ja astiat kulkevat kuin itsestään.
Jo alkaa linjalla kuulua iloista puhetta ja naurua. Jo päästellään sukkeluuksia, ja irvistellään milloin Marin märjille liepeille, milloin Mikon savisille lahkeille. Lystiä kerrassaan. Sillfors on tavattoman sukkela. Jos sattuu kulkemaan linjassa astia, joka ei ole aivan säännöllinen sanko, niin on hänellä joka kerta joku liikanimi sille. Mutta sattuu vihdoin tulemaan ylös linjaa viilipyttykin. Silloin suuttuu Sillfors jälleen. Hän keskeyttää työn koko linjalla ja ärjäisee:
— "Kuka se on ollut niin sakrrramenskatun tuhma, että on tuonut viilipytyn tulipaloon? Häh? Ulos linjasta, ulos linjasta tämmöinen turkin trumpu!"
Voipiko nyt löytää sen typerämpää vertausta? Mutta ihmiset olivat niin sanomattoman hilpeällä tuulella, että nauru rähähti pitkin koko linjaa. Ja vaikka Sillfors olisi sanonut viilipyttyä pukinsarveksi, niin olisi se herättänyt naurua sittenkin.
— "Ulos tämmöinen trumpu!" toisti Sillfors ja mäiskäsi pytyn menemään alas mäkeä.
— "Eläköön!" huusi räätäli Lintunen.
— "Eläköön!"
— "Eläköön!"
— "Eläköön Sillfors!" huusi Simpura, joka oli tottunut kunnioittamaan suuria miehiä.
— "Eläköön!" huusi koko vesiketju ylhäältä hamaan alas asti.
Sillfors kasvoi päätänsä pitemmäksi. Hän oli päivän sankari. Skobelew — mitä oli sinun maineesi Sillfors'in maineen rinnalla!
* * * * *
Vähitellen oli päästy jo niin pitkälle, että tulelta oli mahti mennyt. Ulkohuone-rivi oli palannut jo melkein maata myöten. Päärakennus oli saatu pelastetuksi. Äsköisestä myrskystä oli jäljellä vaan maininki enää.
Pormestari oli ennättänyt riisua Gustavan sadekapan ja saanut oman palttoonsa sekä toiseenkin jalkaan saappaan. Tämä oli hänen ystävänsä, vanhan postimestarin ansio. Pelastettujen tavarain joukossa oli viimeksi mainittu pengannut niin kauan, että oli vihdoin saanut mitä tarvittiin ystävänsä pukemiseen "ihmiseksi", niinkuin hänen sanansa kuuluivat. Pormestarin ympärillä kiehui tuttavia ja ystäviä, jotka valittelivat hänen onnettomuuttansa. Jok'ainoalle kertoi pormestari tulipalon alun, kuinka hän oli rauhallisesti istunut huoneessansa, kuinka Gustava oli tullut sisään ja niin edespäin, ja lopussa riemulla näytti Sitnikow'in tärkeitä papereita.
Ja ystävillä ja tuttavilla oli myös kertomista. Kukin koetti noin hienolla tavalla huomauttaa, kuinka hän oli ensimmäisenä nähnyt savun ja sanonut vaimolleen, että mikähän savu se pormestarin talosta oikeen nouseekaan. Kuka antoi ymmärtää hienosti, hyvin hienosti, että Punikkia ei olisi kukaan muistanut, ellei hän olisi sanonut Lindgren'ille että mahtaakohan se lehmä vielä olla siellä. Toinen taas haasteli, että ellei hän olisi saanut kiinni siitä palavasta hirrestä, niin tiesi miten Muttilaisen olisi käynyt. Sormet oikein paloivat. No vähät sormista, paranevathan. Kolmas tiesi, että pumppu ei ottanut käydäkseen ensi alussa, mutta eihän se ollut kummakaan, kun iso mutteri ei ollut oikein kiinni: se falskasi. Ja heti kuin hän sai mutterin ruuvatuksi kiinni, niin pumppukin kävi. Neljäs ilmoitti huomanneensa, että Komosen katto oli syttynyt. "Minä sinne kuin ilves, otin ämpärin vettä ja oravana katolle" … ja niin edespäin.
Aptekari Nordman katsoi nyt velvollisuudekseen myöskin jollakin tehokkaalla tavalla ottaa osaa sammuttamiseen.
— "Kuuleks!" sanoi hän pienelle pojalle, "tiäräks sinä se apoteki?"
— "Kah! Miks'en minä sitä tietäis!"
— "No mene sitt se apotek ja sano se minä trenki, se minä Jussi, ett se pane Loke valja ja aja olutbryggeri ja tuo kolm kori oltta."
— "Jaa tännekö?"
— "No ja, tenne just".
Poikanen meni ja myhähteli itsekseen. Tuli Römpön Taavetti vastaan.
— "Minnes sinä juokset?"
— "Aptekiin".
— "Kuka käski?"
— "Minä Jussi".
Ja poikanen kertoi aptekarin käskyt Römpön Taavetille. Tämä kertoi muille, ja niinpä oli aptekari pian saanut yleensä tunnetuksi nimeksi "Minä Jussi".
Oluet tulivat, ja aptekari oli iloissaan, nähdessään kuinka suuren avun hän oli tehnyt hikoileville ja janoisille sammuttajille.
Mutta vanha mamseli Nikander tuli myöskin, kaupungin helläsydämmisin ihminen. Hän tuli, otti pormestaria kädestä kiinni, laski toisen kätensä hänen olalleen ja katsoi pormestaria silmiin niin hartaasti kuin olisi tahtonut suudella häntä.
— "Voi!" itki hän viimein. "Voi sentään, kuinka tämä on hirveätä!"
Ja taas katsoi hän pormestariin, joka viimein tuli vähän hämillensä tästä sanomattomasta lempeydestä ja, päästäkseen jollakin tavoin vapaaksi, virkkoi:
— "No ei mitään…"
— "Vai ei mitään? Kyllä minä tiedän. Voi sentään!"
— "Tuota … Gustava tuolla…"
— "Armas Gustava!" huudahti mamseli Nikander ja riensi Gustava neiden luo, ja tälle hän sai nyt purkaa sydämmensä hellyyden.
— "Armas Gustava! Voi kuinka tämä on hirmuista!" Ja hän suuteli armasta Gustavaa ja itki, itki ja suuteli.
Ja armas Gustava ei osannut muuta kuin tehdä aivan samaa.
* * * * *
Aurinko oli jo laskenut, ja joutilas väki hälveni vähemmäksi. Vesiketju ei enää ollut tarpeen, mutta Sillfors ei mielinyt niin vähällä heittää ylipäällikkyyttänsä. Hän komensi mukaansa kymmenkunnan reippaimpia miehiä ja läksi näiden kanssa palopaikalle kiskomaan palavia hirsiä irralleen ja sammuttelemaan kekäleitä. Ja jo aikaa sitten oli pormestarin tavarat kannettu sisään, mutta Sillfors yhä työskenteli palavilla raunioilla.
Pormestarin tavarat kannettiin, niinkuin sanottiin, vihdoin takaisin sisään. Ulos pienelle torille ei jäänyt muuta kuin vanhoja, puoleksi särkyneitä kappaleita, jalattomia pöytiä ja seljättömiä tuoleja. Sittenkuin tämäkin kasa vihdoin oli saatu selvitetyksi, huomattiin, että sen keskellä leveänä ja pulleana rehenteli lihavan raatimiehen Helin'in kovaonninen ruisku, Pärnäsen tekemä. Kuka hyvä ihminen senkin lienee pelastanut muitten tulen-arkain esineitten joukkoon?
Kauhea epäjärjestys vallitsi tietysti pormestarin talossa. Pormestari itse oli kovasti väsynyt päivän puuhista ja jännityksestä. Hän istahti tuolille keskellä salin lattiaa, Sitnikow'in paperit kourassa.
— "Gustava!" huusi hän.
Gustava tuli ja hänen perässään mamseli Nikander, joka ei enää luopunut Gustavastaan. Punaisina ja pöhössä itkusta olivat hyväntahtoisen mamselin silmät.
— "Gustava", virkkoi pormestari, "menepäs käskemään palomestaria tänne!"
Gustava yritti mennä, mutta mamseli Nikander ei laskenut.
— "Armas Gustava", sanoi hän, "sinä et saa mennä mihinkään. Sinulla on ollut kyllä puuhaa ja vaivaa tänä hirmuisena iltana. Voi sentään, tätä iltaa! Istu nyt rauhassa. Kyllä minä menen. Voi sentään, kuinka tämä on hirmuista!"
Ja mamseli Nikander astui ovea kohti.
— "Ethän vaan aikonekaan torua häntä?" kysyi Gustava pormestarilta.
— "Mistä syystä, Gustava?"
Mamseli Nikander pysähtyi ovella ja kääntyi ympärinsä.
— "Älä toru häntä, hyvä August" pyysi Gustava, "siitä, että hän tuli vähän myöhään tulipaloon…"
Pormestari teki maltittoman liikkeen.
— "Ei, hyvä August, et saa torua. Hän on kumminkin…"
— "Voi sentään!" yhtyi mamseli Nikander samaan rukoukseen. "Onhan tässä tarpeeksi hirmua yhdeksi illaksi. Älkää, hyvä pormestari, toruko häntä ja vetäkö sinne hirmuiseen raastupaan…"
— "No mutta …" yritti pormestari puuttua puheesen.
— "Ei, ei, ei!" jatkoi mamseli. "Se on mahdotonta. Te ette voi olla niin kovasydämminen. Hänellä on heikko vaimo ja pieni lapsi, pieni, pieni, pieni, niin kaunis tyttö, tuommoinen. Ja hän on sentään oikein hyvä mies. Ettehän te vie häntä raastupaan?"
Ja mamseli Nikander laski kätensä pormestarin olalle ja katsoi häntä jälleen hellästi silmiin.
— "Niin, ethän sinä ole paha", puheli Gustava toiselta puolen ja taputti häntä olalle.
Pormestari menetti malttinsa. Hän hypähti ylös.
— "No mutta olettepas te nyt ihan ihmeellistä väkeä! Enhän minä ole aikonutkaan sanoa hänelle, en yhtään pahaa sanaa. Mistä sen olette saaneet, että minä hänet nyt panisin vankihuoneesen!"
— "Voi sentään kuinka teillä on hyvä sydän", riemuitsi mamseliNikander.
— "No niin August, tiesinhän minä, että sinä olet hyvä", puheliGustava, ja nuo hyväntahtoiset olennot taputtivat taas pormestaria.
Keveästi riensi nyt mamseli Nikander kutsumaan palomestaria, joka uskollisena virassaan yhä vielä oli palopaikalla. Ennenkuin hän tuli sisään, oli mamseli Nikander jo ennättänyt lohduttaa häntä.
— "Tulkaa, tulkaa vaan rohkeasti", puheli hän, "älkää peljätkö, — hän on niin hyvä, voi sentään, kuinka hän on hyvä! Ei hän toru, ei hän toru!"
Palomestari tuli ja pysähtyi tamburiin.
— "Käykää sisään!" sanoi pormestari.
— "Suokaa anteeksi, minä en voi tulla, olen aivan nokinen ja läpimärkä!"
— "Läpimärkä!" huudahti mamseli Nikander. "Voi sentään tätä päivää!"
— "Pranmestari!" puhui pormestari vähän juhlallisesti. "Voitteko te, sittenkuin olette, ei ainoastaan katsojana, vaan myös tehokkaana osan-ottajana sammutuksessa toimeliaana ollut, vakuuttaa minulle, ett'ei vaaraa enää ole tällä minun asuinrakennuksellani?"
— "Voin, herra pormestari", vastasi toinen. "Ei ole enää mitään vaaraa. Yöksi minä panen kaksitoista miestä vartioimaan tulta".
— "Minä voin niin muodoin olla huoleti?"
— "Aivan huoleti".
— "Suuri kiitos! Minä olen muistava teitä".
— "No jumalan kiitos!" huokasi mamseli Nikander ja taputti palomestarin märkää olkaa. "Voi sentään, kuinka te olette hyvä!"
Pormestari nousi. Hän haki silmällään paikkaa, jonne laskisi Sitnikow'in paperit, mutta ei ollut missään turvallista sijaa. Vihdoinkin hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän meni uunin luokse, nousi tuolille, teki pellinnyöristä siansilmukan ja ripusti Sitnikow'in paperit siihen.
— "Tuohon ei ylety kukaan, ei Gustava pölyrievullaankaan", virkkoi hän itsekseen.
* * * * *
Rauha palasi jälleen kaupunkiin. Palopaikalla oli vaan Sillfors uskollisten seuraajainsa kanssa sekä palomestari vartijoineen. Kihisten sammuivat kekäleet ja hirret, päästäen, ikäänkuin viimeistä kiusaa tehdäkseen sammuttajilleen, silmiä kirvelevää savua.
Aptekarin Jussi keräili tyhjiä puteleita koreihin.
— "Mitäs niistä tyhjistä keräilet?" sanoi Lintunen. "Toisit täysiä sijaan".
— "Jaa, juu, niin", liitti Sillfors. "Mene paikalla aptekarisi luo ja sano, että oluet loppui".
Jussi katsoi vähän epätietoisena Sillfors'ia.
— "Menetkö?" tiuskasi Sillfors ja katsoi tuimasti poikaan.
— "No menen, menen!"
Ei kulunut kymmentä minutiakaan, niin ajoi Jussi Lokellansa pihaan ja nosti kuormasta olutkorin.
— "No rohkea rokan syö", sanoi Lintunen.
— "Eläköön!" huusi Sillfors.
— "Eläköön Sillfors!" huusi Simpura, ja jälleen soi Sillfors'in korvissa äsköinen ihana musiki.
Syntyi hetkiseksi aselepo, jolloin väsyneet miehet virkistivät voimiansa. Pranmestari kutsuttiin joukkoon. Hän tarvitsi virvoitusta hänkin, ja kiitollinen hän olikin siitä, nokinen ja läpimärkä mies, mutta aina kuin eläköön huudot tulivat liian koviksi, varoitteli hän:
— "Hiljempää, hiljempaa! Herra pormestari kenties ovat jo levolla".
— "No työhön taas pojat!" komensi Sillfors. "Mutta nyt on laki tämä. Bassa poo nu! Kaksi hirttä ensin irti ja sitten kulaus mieheen. Se on laki".
Siihen suostuttiin yksimielisesti, ja mahdottoman pian lohkesivatkin hirret irti.
Ja sitten seurasi hetken lepo, eläköön huudot ja palomestarin varoitus.
Mitä useampi hirsipari lohkesi, sitä hilpeämmiksi kävivät Sillfors ja hänen uskollinen joukkonsa. Ja yhä tiheämmin kajahtelivat eläköön huudot ja yhä iloisemmaksi kävi Sillfors.
* * * * *
Mutta pormestarin ruokasalissa oli hommaa ja hoppua. Gustava ja mamseliNikander väittelivät keskenään.
— "Sinä et saa puuhata; hyvä ihminen, sinä et saa puuhata", puheli mamseli Nikander. "Vähänkös sinulla on ollut huolta, lapsi parka? Voi sentään!"
— "Niin, mutta pitäähän minun saada jotakin August paralle illalliseksi. Ja pitäähän hänelle saada vuode järjestykseen".
— "Älä sinä nyt mistään huoli, kyllä minä toimitan".
— "Ei, no, mitäs sinä nyt, armas ystävä, rupeat itseäsi vaivaamaan?"
— "Hoh-hoo! Vai vaivaamaan! Onpas tämä sitten vaivaa! Kas niin, lepääpäs sinä nyt koreasti".
Ja niin he häärivät ja hyörivät, kaksi hyväntahtoista ihmistä, eikä aikaakaan, niin oli tarjotin löydetty, sen päälle levitettiin puhdas servetti, ja siihen laitettiin yksinkertainen illallinen pormestarille, joka on niin hyvä, voi sentään, kuinka hän on hyvä! Jo oli Gustava viedä tarjottimen sisään, mutta mamseli Nikander pysäytti hänet.
— "Malta puoli minuttia, hyvä Gustava!" huusi hän ja juoksi ulos.
Puutarhasta, joka oli jotenkin säilynyt sammuttajain jaloilta, löysi hän persiljaa.
— "Eihän nyt tuolla lailla sovi lähettää tarjotinta sisään," sanoi hän tullessaan takaisin ja koristi kuin koristikin voirasian ja kalalautasen viheriällä.
Saatiin vihdoin vuodekin valmiiksi pormestarille, ja niin oli suurin huoli pidetty.
— "Ja nyt", sanoi mamseli Nikander, "vaikka sinä ajaisit minua kotiin, niin minä en mene. Minä olen täällä ja autan sinua, minkä huonoilla voimillani voin. Voi sentään tätäkin päivää!"
Nyt tuli väitös kumpiko käy Gustavan kamarin sänkyyn, kumpiko sohvalle. Pitkäin debattien jälkeen täytyi mamsell Nikanderin väen väkisenkin käydä sänkyyn. Hän koetti sitten vielä kauan aikaa todistaa, että Gustavan pitää ottaa päälleen hänen saalinsakin, sillä hän on varmaan vilustunut ja on herkkähermoinen, mutta ei auttanut enää mikään.
He kävivät vihdoin maata.
* * * * *
Kesäinen aurinko ilmoitti jo nousuansa, kun Sillfors viimeinkin raskitsi luopua palopaikalta. Tämä päivä ja yö oli ollut niin hauskaa aikaa hänelle. "Eläköön Sillfors!" se kaikui hänen korvissaan niin suloiselta. Aptekarin oluet olivat tehneet hänen mielensä hyvin iloiseksi.
— "Ei mutta nyt, pojat, atjöö", sanoi hän. "Nyt ei ole enää mitään vaaraa. Me olemme tehneet mitä olemme voineet. Ja ei muuta kuin tattis vaan aptekari Nordmanille!"
— "Eläköön!"
— "Eläköön!"
— "Eläköön Sillfors!"
— "Hiljaa, hiljaa!" varoitteli palomestari. "Herra pormestari nukkuvat jo."
Sillfors läksi kotiansa tavattoman iloisena. Kadut olivat typö tyhjät. Aurinko nousi parhaillaan. Sillfors'ista tuntui niin hyvältä. "Eläköön Sillfors!" kajahteli vielä hänen korvissaan. Hän myhähteli tyytyväisenä ja viimein, tultuansa kauppatorille, ei malttanut, vaan pysähtyi, sieppasi lakin päästään, heilautti sitä korkealle ja huusi:
— "Eläköön Sillfors!"
Sanomattoman tyytyväisenä meni hän kotiansa.
* * * * *
Mutta Gustava neiden kamarissa ei mamseli Nikander ollut saanut yhtään unta. Hän ajatteli vaan, että Gustavalla oli liian vähän peittoa. Jonkun ajan perästä kurkisti hän Gustavan vuoteesen päin. Hänen ystävänsä nukkui.
Hiljaa nousi mamseli Nikander vuoteeltaan, hiipi Gustavan luokse ja peitti hänet saalillansa.
Nyt vasta nukkui mamseli Nikanderkin.