(Lääkärin päiväkirjasta.)
* * * * *
"Pikku Emmi on hyvin kipeänä: jos suinkin voit, niin riennä meille." —Näin kirjoitti minulle kaupungin pastori X.
Pikku Emmi, hänen viisi-vuotias tyttärensä oli aina ollut lemmikkini. Sattumus oli ohjannut minut hänen terveytensä hoitajaksi hamasta hänen synnyinhetkestään saakka. Hänen syntymisensä oli ollut raskasta ja pitkällistä, jonka vuoksi minut kutsuttiin avuksi, ja — lääkärin taidonko vaiko sattumuksen avulla, en tiedä, vaan — pikku Emmi jäi eloon. Lääkäri tuntee — hetkeksi ainakin — tavallista suurempaa kiintymystä sitä kohtaan, jonka hengen hän on pelastanut tai jonka pelastukseen hän kumminkin on ollut välikappaleena, mutta erinomaista on ollut kiintymykseni tähän lapseen. Usein olen kuullut jonkun tunteen kuiskaisevan minulle: "tuo lapsi tekee käänteen elämässäsi" … Ennetunteita en usko, niille mä nauran. Aina tyyten mietittyäni tätäkin asiaa, on järki tuonut esiin tukevia syitä tuommoisten ennetunteiden mahdottomuudesta, vaan juuri kun olen suuni vetänyt nauruun niille, juuri silloin on taas kuulunut kuiskaus: "tuo lapsi tekee käänteen elämässäsi…"
Ainoa talo täällä, jossa minulla, paitsi sairaiden luona, on tapana käydä, on pastori X:n. Siellä on minusta aina ollut niin kodikasta, niin lämmintä, jopa onnellistakin, ja tuohon on ollut syynä aina pikku Emmi. Kesäiseen aikaan kun heidän taloansa lähenen, kuulen jo kaukaa: "Emmin tohtori tulee, Emmin tohtori tulee!" — niin on pienonen minua aina nimittänyt — ja katsahdettuani ylös avonaisiin akkunoihin, olen nähnyt lapsen ihanat kasvot kukkasten keskellä. Sisään tultuani ja istahdettuani on pienonen kiivennyt polvelleni ja siinä haastellut, naurellut tuolla raittiilla, viattomalla ja sydämmelle käyvällä tavalla, jolla ainoastaan lapsi voi haastella ja naurella. Ja silloin on Emmi aina vienyt minut ajatusten maailmaan, ei noiden yksivakaisten, jännittäväisten, vaan vienojen, unohduksissa olleiden, kaukaisten ajatusten. Silloin minä, Emmi polvillani, olen haaveillut kuni lapsena muinoin, ja sydämmeeni on saanut rauhaa, on tullut tyyneyttä, jotka maailman myrskyt ja pauhut olivat sieltä karkoittaneet. Olen silloin, lapsi sylissäni, muuttunut lapseksi minäkin; olen laulellut hänelle samoja lauluja, joita lapsenakin muinoin vierittelin; olen kertonut hänelle satuja, pienenä kuulemiani, olen leikkinyt lapsen kera, ja lapsi on ollut iloinen, onnellinen, ja hänen iäkäs ystävänsä on ollut iloinen, onnellinen hänkin.
Mutta äkkiäpä tuo onnellisuus on kadonnut, haaveillut haamuina haihtuneet, kuultuani Emmin yskäisevän. Huu! minä tunnen tuon yskän, kolkon kalman-yskän! Ja silloin, painaen suudelman noille hehkuville poskusille, ja, estääkseni häntä väsyttämästä itseänsä, olen laskenut lapsen polviltani pois.
Kaksi viikkoa sitten olin taas ollut siellä, taaskin ollut onnellinen ja taaskin herännyt uinailuistani Emmin yskäyksestä. Virkani toimet olivat vaatineet minun olemaan kaupungista poissa kaksi viikkoa, ja juuri kotiin palattuani sain pastorilta kirjeen: "Pikku Emmi on hyvin kipeänä, jos suinkin voit, niin riennä meille."
Minä kiiruhdin paikalla sinne.
* * * * *
En kuullut nyt ulos Emmin iloista ääntä, en nähnyt tällä kertaa pienosen kasvoja akkunassa, ei tullut tuttuni salissa vastaani, ei, hän makasi nyt sairasvuoteella! Pastorin vaimo tuli vastaani ja hätäyneenä virkkoi: "jos taitonne voi, niin pelastakaa mulle enkelini!" — Me astuimme sairaan kammioon.
— "Kas niin," huudahti Emmi, nähtyään minut, "tulettehan te, Emmin tohtori; minun rintaani ahdistaa niin kovasti, ja tämä peitekin painaa niin paljon; isä ja äiti eivät sitä usko, mutta Emmin tohtori sen kyllä uskoo. — Painaahan tämä?" lisäsi hän ja tarttui käteeni.
— "Kyllä se painaa, lapseni," vastasin minä, "mutta koetahan olla kärsivällinen vielä vähän aikaa; huomenna olet jo terve."
— "Huomenna jo!" huudahti hän, ja kesken kyyneleitänsäkin koetti hän naurahtaa. Mutta samassa tuli ankara yskän-kohtaus, joka pani sydämmeni vavahtamaan.
Minun ei huolinut kauan tutkistella taudin laatua; se, mitä jo aikaa sitten olin pelännyt, oli valitettavasti nyt käynyt toteen. Emmin rintaan oli hänen elämänsä ensi hetkestä saakka sijoittunut vamma, tauti, joka on pilkaksi tehnyt lääketieten taisteluja sitä vastaan, vamma, joka kaataa verkalleen, mutta kaataa varmaan ja joka, pienoseen sijansa otettuaan, tekee elon-aamusta illan ennen aikojaan. Minun poissa ollessani oli Emmi vilustunut ja tauti muuttunut n.s. pikaiseksi. Raskaalla sydämmellä istahdin pöydän ääreen, kirjoittaakseni hänelle helpoittavia rohtoja. Emmin äiti ei nähnyt käteni vavistusta: se olisi kertonut hänelle, että tämä oli viimeinen lääkekirje, mitä hänen lapselleen kirjoitin.
Vähitellen taukosi taudinpuuska, Ahdistus alkoi lievetä; valitus vaikeni, ja vähemmin temmotellen kohoeli rinta. Emmi nukahti…
Hetken kuluttua hän avasi silmänsä jälleen. Ne olivat entistä kirkkaammat nyt, nuo kauniit, suuret silmät; entistä valkoisempi oli kasvojen iho ja entistä kirkkaampina hehkuivat poskipäät.
— "Äiti, nyt on Emmi jo terve; niin, Emmin tohtori se antaa aina niin hyviä rohtoja."
Niin virkkoi lapsi, kääntyen minuun päin, ja veti suunsa hymyyn…Tuota hymyä en unohda milloinkaan.
Iloissaan likisti äiti lastaan rintaansa vastaan; mutta lieneekö samassa joku aavistus, vai minun kasvoniko ilmaisseet hänelle jotain kamalata, en tiedä, mutta kyyneliä rupesi hänen silmistään putoelemaan lapsen pielukselle. Kalpeana seisoi isä vuoteen ääressä: hänelle olin sanonut totuuden.
— "Mitäs itket, äiti?" kysyi Emmi nähtyään äitinsä kyyneleet. — "Enhän minä enää ole kipeä. Nyt olen taas niin terve. Enkös ole?" liitti hän sitten, mutistaen pienen suunsa niin vakuutetun totiseksi ja myhähtäen jälleen, ja totuttuun tapaansa ojensi minulle kätensä koeteltavaksi.
Hiljaa, tuskin tuntuvasti tykytti enää valtasuoni… Pitikö minun ilmoittaa lapselle, mitä tiesin? Pitikö minun karkoittaa ennen aikojaan tuo viaton, viimeinen hymy hänen huuliltaan? Vai pitikö minun pettää lasta, joka niin luottavana odotti minulta myöntävää vastausta? Miksipäs, arvelin sitten itsekseni, miksipäs murheeksi muuttaisin Emmin ilon? Elämä ei ole ennättänyt tarjota hänelle vielä muuta kuin onnea; tiensä, tuo lyhyt tiensä maailmassa on kulkenut kukkapolkuja myöten; nyt väsyi pieni matkamies ja istahti kukkainsa keskeen … niinpä nukkukoonkin sitten niiden pariin, näkemättä tuonen toukkaa, joka on matanut häneen. Hiljaa se on jäytänyt hennon taimen juuret; hiljaa suhahtakoon sitten lännen tuuli ja taivuttakoon taimen, uuvuttakoon kuni ilta-uneen vain… Minä vastasin: "terve olet, pienoseni, ja huomenna olet ihan terve."
— "Tiesinhän sen; kuulithan, äiti, mitä Emmin tohtori sanoi!" huudahti hän iloissaan. — "Mutta," lisäsi hän vähän ajan perästä, "minua rupeaa nukuttamaan. Minä laskeun levolle. Kukkaset ne jäävät nyt kastelematta, mutta kastele, äiti, sinä ne tän'iltana."
Ja totuttuun tapaansa pani pienonen kätensä ristiin ja rupesi lukemaan iltarukoustansa. Rukous oli noita yksinkertaisia lasten rukouksia, mutta se tuntui niin tutulta minusta. Niin, se oli sama, jota äitini minulle, pienenä ollessani, oli opettanut. Tietämättänikin menivät käteni ristiin, ja jok'ainoa lapsen lausuma sana kajahti niin armaalta sydämmessäni…
Rukouksen päätettyänsä Emmi sanoi jäähyväiset äidilleen ja isälleen, pyytäen, että hänet kaikin mokomin herätettäisiin aamulla varhain ruokkimaan kanarianlintua; tän'aamuna hän ei ollut jaksanut sitä tehdä. — "Hyvää yötä, Emmin tohtori," virkkoi hän viimein minulle. Hänen äänensä oli heikonnut heikkonemistaan; viimeinen sana oli pelkkää kuiskausta vaan. Minä lähenin vuodetta, otin lasta kädestä kiinni ja suutelin häntä. Samassa tunsin vähäisen puristuksen kädessäni. Se oli viimeinen kuolon tempaus… Lännen tuuli oli suhahtanut, taimi taipunut, kukka nukkunut uneen iäiseen…
Tuommoisessa tilassa en ollut ensi kertaa. Usein olen seisonut kuolinvuoteen vieressä, nähnyt useain kuolintuskat, painanut monen silmät kiinni. Minua ovat liikuttaneet sairaan kärsimiset ja vaivat; mutta nähtyäni niiden loppuneen kalman unessa, olen levollisena aina lausunut itsekseni: "Nythän onkaikkilopussa. Hänoli, häntäei oleenää"… Mutta toisin oli nyt. Min'en voinut irroittaa kättäni vainajan kädestä, en kääntää silmiäni pois hänen kasvoistansa, joilleolijäänyt tuo hymy, ja nyt ensi kertaa pyrki huulilleni kysymys: "Virka, vainaja, mitä näet nyt?"
Surun sortamana oli äiti laskeunut tuolille vuoteen ääreen. Pastori istahti hänen viereensä. Vasemmalla kädellään hän syleili vaimoaan, oikealla silitteli hänen armaita suortuviansa.
— "Tallellahan on!" virkki viimein pastori.
Kului hetkinen… Äiti nosti silmänsä ylös, pyyhkäsi pois kyynelensä ja toisti:
— "Tallellahan on!"
Vait! Salista rupesi nyt kuulumaan laulu. Siellä lauloi Emmin kanarianlintu. Mitä visersi se? Visersikö se kuolinvirttä vainajalle; lauloiko lohdutusta vanhemmille, vai kertoiko se mulle armaita, kauan unohduksissa olleita seikkoja? Minä luulen, että sen lauluun olivat yhdistettyinä kaikki nämä asiat. Vielä kerran katsahdin vainajaan. Lännen mereen laskeuva aurinko heitti kultaisia säteitänsä Emmin kasvoille. Ne olivat vielä kuni elossa olevan. Samassa sai syömmeeni sykkeitä, niin outoja ja kumminkin niin tuiki tuttuja; pian tunsin silmässäni jotain himmeätä: se oli kyynel, kyynel kuivana, jäykkänä oleessa silmässäni, ja nyt — ensi kertaa kakskymmenvuotisten riitain ja taistelujen perästä omassa itsessäni, vakauneena virkoin minäkin:
— "Tallellahan on!"
Päivä oli kovin helteinen, se paistoi koko terältä, eipä ihmekään siis, että koko luonto oli kuin uneen uupunut. Pilviä, ei valkoisiakaan hattaroita, jaksanut kohota taivaalle, linnut eivät laulaneet, eivät äännelleetkään, liikkunut ei lehtikään puussa, tuskinpa haavankaan. Keltainen maantie yksin ei saanut maata. Mäeltä laskivat alas rattaat, kolisten kovalla hiekalla. Kolinasta heräsi lintu oksalla, jänis pensaan takaa hyppäsi maantien poikki korvat sojossa, pari hiekkajyvää sinkosi pyöristä tienviereiseen lammikkoon; se röyhelsihe tuokioksi, vaan pian oli sen pinta jälleen tyyni, pian oli jänis pensaan takana taaskin rauhassa, lintu painanut päänsä siiven alle: rattaat olivat kaukana, ne nousivat tuolla verkalleen ylös mäkeä.
Lähdemme seuraamaan rattaita.
Niillä istui nuori mies ajatuksissaan. Mitä hän mietti, sitä ei niin varmaan tiedä, mutta monenlaista hän vaan näkyi miettivän. Hevonen juoksi joutuisaan.
— "Mitäs sitä elukkatasi rääkkäät?" sanoi herra; "ennätetään tässä vähemmälläkin. Anna käydä!"
Kyytipoika katsahti kiitollisena herraan ja pysäytti juoksun. Hiljaa kulkivat rattaat. Aurinko paahtoi jälleen, rattaiden ritinä se oli niin yksipuolista, aina yhtä ja samaa, yhtä ja samaa. Hevonen kulki puolitorkuksissa, kyytipoika oli koko torkuksissa. Äkkiä äänsi herra:
— "Ei tässä nyt makaamaan ruveta maantielle. Anna jaosta!"
Kyytipoika käski hevostaan; tämä puisteli vähän päätään ja läksi jolkottamaan. Jott'ei torkku taaskin valtaa saisi, rupesi kyytipoika ensin hyräilemään, koroittaen hyräilyänsä vähitellen lauluksi. Eikä ollutkaan hänen laulunsa pelkkiä "rekiviisuja"; yksinkertainen se oli, mutta sisälsi niin paljon totuutta, että se olisi antanut aihetta paksulle filosofilliselle teokselle. Poika lauloi:
"Makkarass' on kaksi päätä:Toinen pää ja toinen pää."
Laulettuaan sen kerran, lauloi hän sen vielä kerran ja sitten vielä monta kertaa, niin että tuo ajatuksiinsa vaipunut herrakin rupesi kuuntelemaan sitä. Ja mitä enemmin hän sitä kuunteli, sitä enemmin hän huomasi laulun totuuden. Mitä tarkemmin hän ajatteli omaa elämäänsä ja tilaansa, sitä selvemmin huomasi hän, että makkarass' on kaksi päätä: toinen pää ja toinen pää.
Hän oli nuori maisteri, tiedonhalukas, oli päättänyt lukea yliopistossa, — siinä toinen pää. Mutta varat loppuivat, maaseudulla oli kelpo kotiopettajan paikka tarjona, sinne hän nyt meni varoja hankkimaan, — siinä toinen pää.
Hän oli oppinut ja taitava, hän tulee siis toimeen uudessa virassaan, — siinä toinen pää; mutta hän ei ole ylhäisissä seuroissa ollut ja semmoisiin hän nyt oli menossa; mitenkä hän tulee toimeen siellä? — siinä jälleen toinen pää.
Ja tämä viimeksi mainittu seikka huoletti maisteria kaikista enimmin. Talo, johon hän nyt menee, on hänelle umpi outo. Isäntäväki on ylhäistä herrasväkeä, aristokraatillista. Isäntä itse kuuluu olevan suora mies, emäntä vanha hyvä-sydämminen rouva, — heidän kanssaan siis pian perehtyy; oppilaansa kanssa, joka oli 13-vuotias poika, hän kohta tulee tuttavaksi. Siltä puolen siis asia suoritettu. Mutta sitten kuuluu talossa olevan tytär, kaunis ja nuori, oleskellut ulkomailla… Mitenkäs maisteri hänen kanssaan tulee toimeen? Sitten kuuluu heillä käyvän paljo vieraita, niiden joukossa tietysti runsas määrä nuoria neitosia — siinä tulee seurustelemiset, siinä leikit, siinä monet muut semmoiset, joista maisteri kernaasti olisi poissa, mutta sehän ei sovi, joukkoon täytyy mennä. Ja hiis! Siinä sitten satut sanomaan sanan vähän toisapäin kuin olla pitäisi, siitä he sitten nauravat ja… Mutta mitäpäs minä heidän nauruistaan? Olen semmoinen kuin olen, teen tehtäväni rehellisesti; vähät minä ihmisten naurusta…
Tuolla tavalla hän aina lohdutteli itseään, mutta yhä suuremmalla voimalla tunkivat entiset ajatukset jälleen esiin. Uudet olot … uudet toimet … uudet seurat … uudet … hm… Ja maisteri tunsi tuossa sydämmen alla semmoista kummallista puristusta. Hän sytytti papirossin, mutta se vaan pahensi asiata. Oikein rupesi vatsaa kivistämään, ei juuri kivistämään, mutta se tuntui vaan niin kummalliselta, ja yhä kummallisemmalta se tuntui, kuta lähemmäs tultiin kestikievaria. Siitä ei enää ole kuin pyssyn kantama siihen hoviin, johon hänen matkansa piti. Voi jos olisi vielä edes parinkaan peninkulman päässä, niin ennättäisi vielä oikein tarkasti miettiä! Niin ajatteli maisteri, mutta sitten johtui hänelle taas mieleen, että parempihan on mitä pikemmin pääsee perille, sillä tehtävähän mikä tehtävä. Kyytipoika ikäänkuin arvasi hänen ajatuksensa; hän lauloi nyt niin, että vuoret vastaelivat:
"Makkarass' on kaksi päätä:Toinen pää ja toinen pää."
— "Niin on, poikaseni, niin on! Kohtakos tullaan kestikievariin?"
He käänsivät samalla oikeaan.
— "Tuoss' on!" sanoi poika, viitaten ruoskan varrella punaista taloa mäen alla.
— "Jumalan kiitos! Viimeinkin!" sanoi maisteri.
Kestikievarin pihan poikki kulki samassa muuan nais-ihminen kaupunkilaisessa palvelustytön puvussa. Ehdottomastikin säpsähti maisteri:
— "Tuo mahtaa olla hovin piikoja!"
Ja entistä pahemmin kivisti sydän-alusta, ei juuri kivistänyt, mutta tuntui vaan niin kummalliselta.
— "Tarvitsetteko hevosta, herra?" kysyi kestikievari.
— "Tarvitsen kyllä, taikka … en tarvitse vielä; niin no, odottakaa nyt vähän!" Ja maisteri meni vierastupaan.
* * * * *
Kului hetki, eikä maisteri vieläkään vaatinut hevosta; hän virui sohvalla ja ajatteli vaan, mitenkä hän nyt ensin tulee sisään uuteen taloon ja tekee ensimmäiset tuttavuudet. Ja yhä vaan tuntui kummalliselta tuo sydän-alus, niinkuin ainakin, kun hermot kiihtyvät epätietoisessa odotuksessa. Viimein nousi hän ylös, otti hattunsa ja meni ulos kävelemään, vähän virvoittuakseen, ennenkuin hoviin lähtisi.
Parinkymmenen sylen päässä alkoi männikkö; sinne hän meni, yhä syvemmälle ja syvemmälle. Löysipä hän lähteen, ja kivelle sen viereen istahti hän. Puiden humina, lähteen lirinä — nuo olivat vanhoja tuttuja hänelle, ne saivat hänet rauhoittumaan. Hän rupesi mietiskelemään tulevaista oloansa yliopistossa: siellä hän taas pääsee rakkaiden Romalaistensa ja Kreikkalaistensa pariin, nauttimaan hengen ravintoa, jommoista ei enää nykyaika voi luoda. Ja kuinka lavealle leviää sitten hänelle vaikutusala! Edistystä tieteelle, hyötyä ja kunniaa isänmaalle! Kuinka ihanata!… Maisteri ei istunut enää kivellä metsässä, hän istui yliopistossa, opetus-istuimella, hän puhui hartaille kuulijoille, niin innollisesti, niin…
Samassa kuului vähän matkan päässä pyssyn laukaus.
Koneen-omaisesti läksi maisteri kulkemaan sinnepäin, josta laukaus oli kuulunut. Hän astui puoleksi ajatuksissaan muutamia askeleita, mutta äkkiä hän pysähtyi, sillä hänen eteensä aukeni kuva, jota hän ei enää milloinkaan unohtanut.
Viiden kuuden sylen päässä näki hän ison hongan, sen juurella oli iso kivi, ja kivellä seisoi nuori neitonen. Nuori oli tuo neitonen ja kaunis kuin kevät-aamu. Vaaleat kiharat laskeutuivat punanauhaisen olkihatun alta ja tuuheina valuivat hartioille. Kasvot tosin eivät olleet säännölliset, mutta joka ainoa piirre niissä oli hentoutta, armautta, ja pitkäin ripsien alta näkyi — silmät, niinkö luulette? ei! — taivas sieltä näkyi, ei taivas, mutta kaksi taivasta; ja suu — vaan ei, se on liian lauha sana — suukkonen, tuommoinen pikkuruinen, täynnä vallattomuutta!… Sininen hame, lumivalkoiset sukat, ja kengät pienoiset kuin keijukaisen. — Selässä riippui neitosella pieni pyssy.
Maisteri ei voinut liikahtaa paikaltaan. Taanoiset klassilliset ajatukset olivat hänellä vielä jäljellä: hän luuli tosiaankin näkevänsä itse Dianan. — Vaan mitä katselee metsän mieluinen emäntä niin lakkaamatta ylös honkaan? Vait! Hän liikahtaa, hän kurottaa kätensä alimmaista oksaa kohti, pieni hyppäys, — ja kauniit kädet saivat kiinni oksasta, ja niin siinä riippuu Diana. Ja yhä ylemmäs on hänellä mieli, käsi kurotakse seuraavaan oksaan, mutta liian se on korkealla. Vaan kas tuossahan pistää ulos sopiva oksa toiselta puolen puuta. Hips! Siinä riippuu neitonen, entistä pikkuisen ylempänä, mutta ei enää ole kiven kohdalla. Yhä vieläkin ylemmäs on hänen halunsa, mutta harmillistahan on, että juuri tämä honka on niin oudosti luotu, etteivät kauniit, huimapäiset Dianat pääse ylemmäksi: seuraava oksa on liian korkealla, sinne ei yrittämistäkään. Alas siis! Vaan voi! Alhaalla on juuri lähteen silmä: märäksi käyvät sorjat kengät, kastuvat valkoiset sukat ja sitten vielä on lähteen vesi niin kylmää — brrr!
Siinä riippuu metsän mieluinen emäntä maan ja taivaan välillä, milloin harmilla silmäisten ylös, milloin kauhulla katsahtaen alas.
— "Ah!" kiljaisee hän viimein. Maisteri seisoi tuolla huomaamatonna entisellä paikallaan, lumottuna, ihastuneena. Entäs sitten tuo "ah!"? kuinka ihanalta se kuului, raikkaana, hopeankirkkaana! Ja hiljalleen kertoi metsän kaiku: ah! Ja sitten vielä järven toinen ranta kuiskasi niin armaasti: ah! — Niin ihanata oli tuo maisterin mielestä, että hän olisi kernaasti tahtonut olla koko ikänsä metsässä, katsella salaa kaunista Dianaa ja kuulla sen huutelevan: ah!
Kului muutama silmänräpäys, niin jo äänsi neitonen;
— "Aih!"
Ja kun vielä silmänräpäys oli kulunut, niin häneltä kuului:
— "Voih!"
Ja tämä ei enää ollutkaan niin heleätä; siinä kuului jotakin pelon-alaista. Pian herätti maisterin hänen makeista unelmistaan kimeä:
— "Auttakaa!"
Ja nyt vasta huomasi hän neitosen huutelevan vaarassa. Pari hyppäystä — ja hän oli Dianansa luona. Hellästi tarttui hän lumoajattareen ja nosti hänet vielä suuremmalla hellyydellä alas kivelle.
— "Herra, kuinka olen teille kiitollinen," lausui neitonen, laskeumatta kiveltä alas. "Katsokaas herra," lisäsi hän osoittaen ylös puuhun, "tuota oravaa teki mieleni saada: minä ammuin sen, mutta nähtävästi vaan haavoitin poloisen. Katsokaas, kuinka se raukka tuolla istuu hyyristyneenä oksain juureen. Voi, voi jos minä sen saisin!" Ja pienoinen jalka polkasi sammaleiseen kiveen kaksi kolme kertaa peräkkäin.
— "Te tahdotte tuota oravaa, niinkö?" sanoi maisteri. "Heti paikalla!"
Nämä viimeiset sanat kuuluivat jo hongasta. Harvoin on orava niin nopeasti kiivennyt puuhun, kuin maisteri nyt.
Silmänräpäyksessä oli immen sylissä pienoinen orava.
— "Ty-ty-ty!" puhui Diana otukselleen. "Poloinen, kuinka sun jalkasi on käynyt pahoin; mutta älä huoli, kyllä se parannetaan. Herran tähden, kuinka sinä olet sorja! Katsokaas, herra, eikö se ole kaunis?"
Maisteri katsoi ihastuksella, ei kumminkaan oravaan, vaan kauniisin kätösiin, jotka oravaa hyväilivät.
— "Ne ovat erinomaisen kauniit," sanoi hän ihastuksensa ylenpalttisuudessa.
— "Kauniit? Mitkä niin?" kysäsi neiti ihmetellen.
— "Kaunis, kaunis," selitti maisteri nolostuen, "kaunis on, nimittäin tuo orava, oikein totta minä tarkoitin oravaa."
Pitkät ripset kohosivat puolilleen ja kaksi taivasta katseli niiden alta niin veitikkamaisesti tuohon nolostuneesen Apollonin poikaan. Mutta äkkiä purskahti tyttönen nauruun, heleään, kirkkaasen.
— "Herra, voi kuinka te olette lystin näköinen?"
— "Kuinka? Minäkö?" änkytti maisteri aivan neuvotonna.
— "No, taivas, pikkuruinen käpy on tarttunut teille tuohon noin!"
Maisteri pyyhkäsi käpysen parrastansa, jota hän pitià la Napoléon, ja kirosi mielessänsä kaikki semmoiset kävyt, jotka saattavat nuoren miehen noloksi.
— "Ty-ty-ty!" puhui Diana jälleen oravalle. Hän hyväili sitä, silitteli sitä, jopa suutelikin niin armaasti ja viehättävästi, että maisteri kesken nolouttaan unohti kaikki klassilliset unelmat ja toivoi olevansa tuommoinen pikkuinen, haavoitettu orava.
— "Antakaas kätenne, herra," sanoi neitonen, "minä hyppään alas."
Maisteri otti kädestä, neitonen hyppäsi maahan. Ja mikä hyppäys! Niin, täynnä suloutta! Se viehätti maisteria niin, ettei hän muistanut päästää pois Dianan kättä omastaan, ja — ihmeellistä! — ei Dianakaan sitä vetänyt pois. Ja niin he seisoivat tuossa, sanaakaan virkkamatta: kaksi taivasta ja kaksi klassillista silmää vastatusten. Vaan pian laskeutuivat taivaan kannet, ja hehkuva puna lensi immen kasvoille.
— "Herra," kuiskasi; hän kainona, vetäen hiljaa kätensä pois. "Minä kaiketi näytän teistä hyvin kummalliselta, minä … minä…" Neitonen kävi hämille.
— "Ty-ty-ty," lisäsi hän, kääntyen oravan puoleen.
— "Neitoseni," vastasi maisteri, "jos uskaltaisin sanoa, niin näytätte te … te…" ja hänkin sekottui ja kävi hämille.
— "Ty-ty-ty," lisäsi hän, kääntyen myöskin oravan puoleen.
Pian toipui Diana.
— "Kummallisesti olemme tutustuneet. Sallikaa esitteleidäni: nimeni onAnni, Koskelan herran tytär."
— "Kosk… Kosk…?"
— "Koskelan."
— "Herran tähden!" äänsi äkkiä maisteri ja samassa johtui hänelle taas mieleen kyytipojan laulu.
— "Kuinka te sanoitte?" kysäsi toinen kummastellen.
— "Minä sanoin: 'Herran tähden!'"
— "Miksikä niin?"
— "Näettekö, neitiseni, nimeni on Lauri Leinola…"
— "Lein…?"
— "Leinola."
— "Herran tähden!" äänsi vuoroansa Anni. "Sittenhän olette sama maisteri, jota olemme odottaneet veljeni opettajaksi?"
— "Niin juuri," sanoi maisteri huoaten.
— "Jesta! kuinka hauskaa, kuinka erinomaisen hauskaa, että minä ensimmäisenä saan sanoa teille terve-tultuanne!"
Ja neitonen ojensi Laurille kätensä ja puristi oikein sydämmellisesti.
— "Kiitos!" virkkoi Lauri ja — en tiedä mistä se tuli, mutta — hänkin puristi oikein sydämmellisesti.
Ja siinä he nyt jälleen seisoivat käsi kädessä, vaan sitten jälleen lankesivat katseet maahan. Taas oli orava hyvään tarpeesen.
— "Ty-ty-ty!" sanoi sille Anni.
Ja maisteri sanoi myöskin:
— "Ty-ty-ty!"
Kohta he läksivät metsästä ulos.
Tiellä kertoi hänelle Anni lähteneensä tän'aamuna pikku veljensä kanssa kirkonkylään rattailla. Takaisin lähdettäessä oli hän lähettänyt veljensä ajamaan yksin, itse sitä vastoin oli hän tullut oikotietä, soutanut veneellä Vellamonlahden poikki, kulkenut ruuhella Sinisalmen yli ja sitten metsikössä ampunut oravia: hän muka rakastaa erinomaisesti metsästämistä.
Maantiellä oli veli jo odottamassa rattainensa.
Anni käski pojan mennä jalkaisin kotia, hyppäsi rattaille ja pyysi maisterin istumaan viereensä; kaikki tuo tapahtui niin pikaisesti, että maisteri tuskin oli istahtanut Dianan viereen, niin jo läksivät rattaat liikkeelle. Valkoiset kädet olivat ohjaksissa, Lauri oli saanut hoidettavikseen pyssyn ja armaan oravan.
Ja huimaa menoa tuossa mentiin.
— "Ajakaa varovasti, neitiseni," sanoi maisteri säikähdyksissä, "täss' on pahoja kiviä,"
Vastaukseksi helähti heleä nauru.
— "Pelkäättekö?" kysäsi Anni, veitikkamaisesti katsoen vieressään istuvan Adoniin, jolla oli työ ja tuska, pidellessään pyssyä, oravaa ja — hattuansa. "Kiire ajaminen on parhaimpia huvituksiani. Hips!"
Ja kivet iskivät tulta.
Lauri herra oli kuin puolipyörryksissä. Hän istui mukavasti keijuvilla rattailla, ihana Diana ohjasi virkkua juoksijata, ja puut ja pensaat kiitivät heidän ohitsensa, ja tuolta näkyi jo hovikin, ja nyt ajettiin sillan yli…
— "Tpruu!" Nyt oltiin päärakennuksen portaiden edessä.
* * * * *
Olipa sekin yö, minkä maisteri nyt ensi kertaa vietti uudessa talossa! Oikeastaan ei se olut mikään yö eikä se ollut päiväkään: yöllä ihmiset makaavat, päivällä he valvovat, mutta Lauri maisteri ei maannut eikä valvonut tänä yönä, olihan tuommoisessa unen ja valveen sekaisessa olossa, jota ei oikein osaa nimittääkään. Eilispäivän tapaukset ilmautuivat tuhansissa ja tuhansissa eri muodoissa hänen sielunsa silmäin eteen. Hän näki ukko Ciceronin, niin vanhan ja vakaan näköisen; hän ihaili vanhaa puhujaa, mutta kun hän tarkemmin katseli, niin huomasi hän Ciceronin harmaassa parrassa pienen männyn-kävyn. Ja vähän matkan päässä seisoi Diana, nauraen käpyjutulle, nauraen niin, että Laurin kävi oikein sääli vanhaa miestä. Toisinaan hän taas oli kiipeevinänsä korkeaan puuhun, ylemmäs, vielä ylemmäs, ja sieltä puhui hän hartaille kuulijoille, joiden joukossa hän näki kaunokaisen immen, orava sylissä. Toisinaan hän seisoi tuon immen kanssa, piti häntä kädestä, ja kaikki oli niin suloista ja hiljaa ympärillä. Lauri oli niin merkillisen rohkea, hän puhui neitoselle niin hyvästi ja kauniisti, ja neitonen hymyili vielä kauniimmin, ja — Lauri nosti tuon pienosen käden huulillensa ja oli painaa siihen palavan suudelman, mutta silloin näki hän, että hänen edessään seisoikin ukko Ciceroni, parrassa pieni männynkäpy.
Tuollaisia kuvia hän näki koko pitkoisen yön, käännellen itseänsä kupeelta toiselle.
Hänen herätessään oli aurinko ollut ylhäällä pari hetkeä. Aamu oli kaunis. Minä kernaasti kertoisin ja kuvailisin tuota aamun ihanuutta, mutta kyllähän lukijattareni ja lukijani itsestänsäkin tietävät kuinka ihmeen ihanata kesäinen aamu on Suomessa (nimittäin kun ei ilma ole paha). Lauri nousi, avasi akkunan ja rupesi, niinkuin sanotaan, täysin hengähdyksin nauttimaan raikasta ilmaa. Maisterin asunto oli pihanpuoleisessa rakennuksessa, ja sieltä hän nyt katseli pulskaa päärakennusta, jonka asukkaat vielä näkyivät olevan unen vallassa. Mutta vähän ajan perästä liikahtivat kartiinit eräässä akkunassa, ne vetäysivät syrjään ja akkunassa näkyi — Anni, keveässä aamupuvussa, ihanana, viehättävänä.
— "Tipu, tipu, tipu, kuli, kuli, kuli," huuteli Anni akkunastaan, eikä aikaakaan niin lensi akkunan alle koko joukko kyyhkysiä, joille Anni heitteli herneitä ja jyviä. Kasvoipa siivekästen vierasten joukko: pian tuli sinne varpusiakin. Taampaa nämä ensin katsoivat kyyhkysten makean leivän juhlaa, ja sitten pienin hyppäyksin uskalsivat vähitellen lähestyä isoisten ateriaa. Karjapihalta kurkisti kukkokin kateellisin silmin tätä mässäämistä, mutta pian tuo mahomettilainen kutsui monen monet puolisonsa ympärilleen, nämä taas monen monet poikansa ja tyttärensä, ja ylpeesti johdatti pappa kukko ne Annin akkunan alle. Olipa tuossa nokkinaa! Kyyhkysistä oli eräs valkoinen vallan rohkea: se lentää leyhytteli ensin Annin pään kohdalla, vaan viimein laskeusi hänen olallensa, ja huuliltansa syötti Anni lempilintuaan. Lauri ei ollut jouten hänkään. Hän oli hiljalleen ottanut esille piirustusvihkonsa ja yks kaks pannut paperille tuon kauniin kuvan kauniina kesä-aamuna (paitsi muita taitoja oli näet hänellä myös tavattoman hyvä piirustamisen taito). Hän oli koko ajan ollut näkymättömissä, mutta saatuaan valmiiksi kyyhkysen Annin olalle, hän ihastellen työtään, ojensi sitä vähän kauemmaksi ja katseli sitä, päätään kallistellen. Kyyhkysen varvas oli vielä korjattava; hän katsahti alkuperäiseen kuvaan, mutta samassa huomasi Anni hänet.
— "Ai!" kiljasi hän jälleen hopeankirkkaalla äänellään ja veti kartiinit eteensä, niin ettei niiden takaa näkynyt muuta kuin ihana pää ja kauniit suortuvat.
— "Hyvää huomenta, maisteri!" sanoi hän ja hymyili, Laurin mielestä, niinkuin Rafaelin enkeli.
— "Jumal'antakoon!" vastasi Lauri ja koetti piiloittaa piirustansa.
— "Näittekö kaunista unta ensimmäisenä yönä uudessa talossa?" kysyiAnni.
— "Erittäin kaunista!"
— "Kestä te unta näitte?"
— "Teistä," sanoi maisteri viattomasti.
— "Minustako? Hahaha! Hyvästi!"
Ja Rafaelin enkeli katosi akkunasta.
— "Nyt hän varmaankin suuttui," arveli Lauri ja oli hyvin pahoillansa.
En tiedä, oliko Anni suuttunut, mutta sen varmaan tiedän, etteivät Annin siivekkäät ystävät tykänneet yhtään hyvää ateriansa keskeyttämisestä. Varpuset eivät uskaltaneet tosin muuta kuin tehdä pari pientä epäkohteliasta hyppäystä, kyyhkyset päätänsä kurottaen lausuivat vain parilla kolmella sanalla paheksumisensa, mutta kukko se piti aika melua, kaakatti ja leyhytteli siipiään ja viimein loukatulla ambitionilla kutsui perheensä pois epäkohteliaan vieraan näkyvistä.
— "Kyllä hän varmaan suuttui," lausui Lauri jälleen. "Ei olisi pitänyt noin suoraa päätä sanoa hänelle, mitä unta minä näin. Paha onkin sanoa sellaista nuorelle tytölle, jota tuskin vielä tunteekaan."
Aamiaisen jälkeen kohtasi hän Annin yksin.
— "Neitini," yritti hän puhumaan ja pysähtyi, sillä kaksi taivasta näkyi jälleen.
— "Herrani?" vastasi toinen.
— "Te olette luultavasti … hm…"
— "En ole ensinkään hm."
— "Ei, mutta minä tarkoitan sitä, että te…" ja Lauri nolostui yhä enemmin.
— "Mitä niin?"
— "Että aamulla, kun teidät näin…"
— "Niin mitä sitte?"
— "Niin minä tulin sanoneeksi teille jotakin…"
Kirkas puna lensi Annin kasvoille, mutta hän, niinkuin neitoset aina, osaavat sen jälleen poistaa, kun tahtovat. Hän sanoi huolimattomasti:
— "Mitäs te sitten sanoitte?"
— "No, mutta," arveli maisteri itsekseen, "pitääkös minun nyt uudistaa taanoinen tuhmuus?"
— "Mitäs se sanoittekaan? Kertokaa."
— "Sanoin, että unissani olin nähnyt teitä."
— "Entäs sitte?"
— "Ei muuta mitään."
— "Hm."
— "Hm."
— "Mutta mitäs te nyt oikeastaan tarkoitatte?" kysäsi Anni, ja suu, tuo pieni ruusuinen suu, oli taas niin vallaton.
— "Minä näette pelkään…"
— "Nähdä minua unissanne, niinkö?"
— "Niin juuri," sanoi maisteri, huomaamatta Annin ansaa.
— "Ha-ha-ha! Kuinka te olette kohtelias!"
— "Voi, voi, neitini," vaikeroi Lauri tuskissaan, "minä tarkoitin ihan toista. Minä näette pelkäsin teidän suuttuneen, kun sanoin nähneeni teistä unta."
— "Vai niin, te siis vain narrasitte?"
— "En narrannut, en," vakuutti Lauri.
— "No mutta minkätähden minä olisin suuttunut siitä?"
— "En minä tiedä, minä päätin vaan siitä, kun te niin vetäysitte akkunasta pois ja sanoitte: hyvästi."
— "Herran tähden, kuinka te vielä olette naiivi ja ujo, voi, voi!"
Tuossa hän seisoi Lauri parka punaisena ja neuvotonna noin suorasta puheesta. Anni huomasi sanoneensa liian paljon ja hänenkin oli hankala olla ja kun hän tarkemmin katsoi Lauriin, niin tuli hänen vielä hankalampi olla, sillä kaikessa noloudessaan oli Lauri kaunis mies. Anni koetti naurahtaa, mutta se ei onnistunut. Vaan milloin on nainen kauan ollut neuvotonna?
— "Ai, ai, kelvoton Ponttu, kun taas ahdistaa Mirriäni," kiljasi hän äkkiä, ja "hush, Ponttu!" kuului kohta sen jälkeen tuolta pihan perältä Annin ääni.
Lauri meni kammioonsa. "Te olette vielä niin naiivi ja ujo": — tuo lause ei antanut hänelle rauhaa. Hän päätti olla tästä puolin toisin. Mutta miten? Keltä kysyisi hän neuvoa? Lauri aprikoi kauan tuota asiaa ja viimeinkin näkyi keksineen keinon. Hän istahti ja kirjoitti paraimmalle ystävällensä Helsinkiin seuraavan kirjeen:
"Oma Ystäväni!
Heti kun olet saanut tämän kirjeen, niin mene kirjakauppaan ja osta mulle eräs kirja, jonka nimeä en minä itsekään tiedä, mutta jotain tuollaista se on; 'Gentilhomme' tai 'Das Gesellschaftsleben,' — sanalla sanoen osta semmoinen kirja, jossa on hyviä neuvoja seuraelämää varten. Osta se kiiresti ja vielä kiireemmästi lähetä se ystävällesi
Laurille.
P. S.Ensi kirjeessä laveammalta itsestäni. Älä unohda: 'Gentilhomme' tai jotakin sellaista."
Syystä tai toisesta kirja viipyi kaksi viikkoa, ja näiden kahden viikon aikana oli maisterilla useampiakin kohtauksia, jotka saattoivat hänen suuresti kaipaamaan tuota "Gentilhommea" tai jotakin sellaista. Vaan niistä kertoileminen ehkä väsyttäisi lukijata.
* * * * *
Huolimatta veitikkamaisuudestaan oli Anni helläsydämmisin neitonen maan päällä. Usein sattui niin, että koko talon herrasväki meni illanpuhteella järven yli huvitteleimaan. Maisteri tietysti oli mukana oppilaansa kanssa. Kaikkialla oli hovin tiluksia, ja hovinherra, kuten kunnon isäntä konsanaankin, piti hauskimpana työnään kävellä peltojaan ja niittyjään katsomassa. Hyvällä aviopuolisolla ei voi olla muuta kuin myötätuntoisuutta miehensä kanssa: peltoja ja niittyjä rakasti rouvakin katsella. Niinpä kävikin usein noilla mainituilla huvimatkoilla, että pappa tarjosi mammalle kätensä, ja niin he menivät. Lauri, Anni ja Annin veli jäivät kolmen kesken, mutta maisterin johdolla oli pojasta tullut uuttera kasvien tutkija: hänkin katosi metsään hakemaan harvinaisempia kasveja, — ja niin jäivät Anni ja Lauri yksikseen. Silloin he istahtivat jollekin kauniille paikalle.
— "Kertokaa, maisteri, nyt jotakin."
— "Mitäpä minä osaisin kertoa?"
— "Noin te aina sanotte, mutta kun kerran vaan pääsette alkuun, niin sitten kerrotte niin kauniisti."
— "Te luulette?"
— "Ihan totta." Ja Anni katsoi suurilla silmillään Lauriin niin vilpittömästi ja pyytämällä, että olisipa ollut hyvin kova sydän sillä, joka olisi voinut kieltää.
Lauri kertoi, ja hän sitä osasikin tehdä. Milloin otti hän puheeksi luonnontieteiden suuren edistymisen, hän jutteli milloin tähtitieteestä, milloin kemiasta, milloin taas runoudesta. Hän puhui aina kernaasti Shakespearen Hamletista, tuosta kohtalon vainoamasta, joka on kutsunut hautain maailmasta yllykettä kostolleen, jota huutaa hänen isänsä veri; Hamletista, joka aina vain epäilee, jonka innollinen puhkuaminen raukenee ja mieli ei kykene työhön; Hamletista, joka näkeekohtalonjoka paikassa, arvellen: mikä huomenna tapahtuu, ei tapahdu tänään.
Hän ei ollut kaunopuhelias, Lauri maisteri, hän istui hiljaa asemillaan, viuhtomatta, vauhtomatta, mutta ääni se oli niin soinnukasta, niin sydämmen pohjasta lähtenyttä, ja silmissä paloi innostuksen tuli. Ja Anni kuunteli häntä hartaasti, innostuen hänen kanssaan, heltyen hänen kanssaan. Tuolloin, kuullessaan Laurin puhetta, hän tunsi itsensä nöyryytetyksi, Lauri oli hänen mielestänsä jotain tavallista enempi, ja usein Annissa arkana heräsi ajatus, olla usein, hyvin usein Laurin kaltaisen olennon luona, hyyristyä hänen syliinsä myrskyssä ja iloita hänen kanssaan silloin kuin sydän tuntee rauhaa, onnea, voimatta selittää syytä siihen. Mutta kun oli nuoria neitosia samassa seurassa, silloin oli hän jälleen entinen huimapäinen Anni, jossa Laurin neuvottomuus isoissa seuroissa herätti sanomatonta iloa.
* * * * *
Olipa taaskin kaunis aamu. Lauri meni ulos kävelylle, mukana nyt, niinkuin ainakin, piirustusvihkonsa. Mutta ihmeellistä! Sen koommin kuin kuva Annista ja kyyhkysestä oli valmistunut, oli Lauri piirustanut useampia muitakin, mutta kaikkiin niihin kuvasi hän ehdottomastikin joko Annin ja kyyhkysen tai kyyhkysen ja Annin. Niin kävi tänäkin aamuna. Tultuaan metsään ohjasi hän askeleensa — tietämättänsä, sehän on arvattava — sille paikalle, jossa hän ensi kerran oli kohdannut Annin. Hän istahti sen kiven juurelle, jolla Anni oli seisonut silloin, ja — tämäkin tietysti tapahtui hänen tietämättänsä, aivan kuin romaaneissa on tavallista. Siinä hän otti esille piirustusvihkonsa, ja rupesi piirustamaan, päästäen huolimattomasti kynän kulkemaan paperilla. Kului tuokio, niin ilmausi paperille järvi, järvelle ruuhi, pienonen tietysti, ruuhen perälle neitonen, Anni tietysti. Jo ilmautui osa kyyhkystäkin olalle, mutta nyt vasta rupesi maisteri ajattelemaan, sopiiko muka kyyhkystä nyt tuohonkin panna. "Kenties olisi sentään parempi, jos laittaisi oravan, kesyn oravan; niin, mutta…"
Ja hän ajatteli, kumpiko olisi luonnollisempi, oravako vai kyyhkynen. Ties kuinka kauan hän olisi siinä istunut, jollei häntä olisi keskeyttänyt heleä ääni hänen takanaan.
— "Miks'ette jatka eidyllistä kuvaanne?"
Herran tähden: Annihan se oli! Hän oli hiljaa hiipinyt luokse ja katsellut olan ylitse maisterin työtä.
— "Miks'ette jatka?" kysyi Anni toistamiseen.
— "Siks' että te niin äkkiä…"
— "Häiritsin teitä, niinkö?"
— "Ette millään muotoa, mutta…"
— "Ketä olette tahtoneet piirustaa tuohon?"
— "Tahtonutko? Eikö se ole onnistunut? Ettekö tunne, kuka ruuhessa istuu? Malttakaas! Pari piirrettä vielä. Kas näin. Tunnetteko nyt?"
Anni punastui.
— "Kuka teille on antanut luvan piirustella minun muotokuviani?" sanoi hän hyvin äkäisenä.
Voi neitosia, voi ihmeellisiä olentoja! Kun sattumalta, äkkiä kosketat heidän herkkään hermoonsa, sanot heille jotakin miellyttäväistä, jonka äkkinäisyys estää heidät kohta vastausta löytämästä, niin he joko itkevät tahi ovat suuttuvinansa!
Säikähtäneenä vakuutti Lauri:
— "Tuhannesti anteeksi, neiti: minä en tiennyt tämän olevan teidän mieltänne vastoin. Minä vakuutan, ett'en tästä puolin enää kertaakaan sitä tee."
Lauri parkaa! Hän oli niin viaton vielä. Kaikesta näkyi, ettei hän vielä ollut lukenut Gentilhommea tai jotakin sellaista. Gentilhomme ei olisi puhunut noin vilpittömästi.
Vähäinen harmin, nimittäin oikean harmin, väre lehahti Annin kasvoilla.
— "Sallitteko minun edes säilyttää tämän kuvan itselleni?" kysyi vilpitön Lauri.
— "En."
— "Minä revin sen siis rikki. Tahdotteko sitä?"
— "En."
— "Mutta kuinkas sitten?"
— "Antakaa minulle tuo lehti."
— "Kuinka?"
— "Luonnollisesti siten, että repäisette sen irti vihostanne ja annatte minulle."
— "Mutta, neitini…"
— "Mutta, herrani, tahdotteko taas suututtaa minua?" ja pieni jalka yritti polkea pienen lemmikin, joka sattui olemaan sen kohdalla.
— "Taivas varjelkoon!"
Ja Anni sai mitä oli tahtonut. Hän kumartui, otti tuon korean lemmikin ja tarjosi sen ääneti Laurille, joka otti sen yhtä ääneti vastaan.
— "Mitäs tämä nyt merkitsee?" arveli Lauri itseksensä. "Ensin suututaan kuvasta ja sitten se otetaan ja pannaan koreasti povelle ja sitten annetaan lemmikki. Hiis! Eiköhän tuommoisesta olisi selitystä Gentilhommessa?"
He läksivät kulkemaan kotiapäin.
Anni oli suutuksissaan koko matkan, hän puhuikin koko matkan selvällä suuttumuksen äänellä. Hän rupesi kyselemään, oliko Laari jo kauan harjoitellut piirustusta; ilmoitti sitten itsellään olevan suuren halun oppia piirustamaan ja lopuksi, aina vaan suuttuneella äänellä, kysäsi:
— "Tahtoisitteko ruveta opettamaan minulle piirustusta?"
— "Teillekö!"
— "No onko se niin ihmeellistä?"
— "Ei suinkaan."
— "Tahdotteko, minä kysyn?"
— "Vallan kernaasti."
He olivat juuri tulleet päärakennuksen portaiden kohdalle.
— "Alkakaamme jo tänään," sanoi Anni.
— "Niinkuin käskette."
— "Nyt juuri, käykäämme saliin."
— "Suokaa anteeksi, nyt en voi; Kaarlo veljenne odottaa minua. Meidän pitää lukea."
— "Miks'ei hän saata mennä kukkia hakemaan?"
— "Meidän pitää ensin tutkia eilen kootut kukat?"
— "Tutkikaa illalla vasta."
— "Ne näivettyvät siksi."
— "Herran tähden, kuinka olette itsepäinen!"
— "Suokaa anteeksi, minä vaan tiedän velvollisuuteni," vastasi Lauri vakaasti.
— "No niin, minä ymmärrän sen," lausui Anni sulattavalla äänellä, leppyneenä. "Mutta sitten eikö niin?" liitti hän, ojentaen Laurille kättä.
— "Heti kuin olemme lopettaneet."
Lauri meni oppilaansa luo.
Taivas, sitä kukkain paljoutta, minkä poika oli koonnut eilen! Niitä tutkiessahan menee pari tuntia! Mutta onneksi olivat useimmat jo ennättäneet näivettyä. Tuoreet tutkittiin, siihen kului puoli tuntia, joka maisterista tuntui iankaikkisuudelle. Hän istui rauhatonna, teroittaen valmiiksi kaksi lyijykynää.
— "Maisteri," sanoi Kaarlo, "tästä kukasta en voi saada selkoa, se näkyy olevancruciferi."
— "Ai, se on hyvin vaikeacruciferi; menehän nyt hakemaan muitakin samallaisia, niin tutkimme ne yhdessä."
Kaarlo meni kukkia hakemaan, mutta pian palasi hän jälleen.
— "Maisteri, tässä tuli teille kirja ristisiteessä."
Se oli — "Gentilhomme," tuo kauan ikävällä odoteltu Gentilhomme, mutta nyt ei Lauri olisi malttanut ruveta lukemaan oman veljensäkään kirjettä, niin kiire oli hänellä.
Anni odotti häntä, ja odottaessaan oli myöskin teroittanut valmiiksi kaksi lyijykynää.
* * * * *
Anni oli hyvin ahkera oppilas ja edistyi hyvin, vaikka hän joskus, harmissaan onnistumattomasta piirteestä, repäsi koko lehden tuhansiin palasiin.
— "Mitäs varten te nyt repäsitte sen?" sanoi Lauri silloin aivan tyyneesti.
— "Mitä vasten! Minua harmittaa, kun ei saa, mitä tahtoo."
— "Maailma ei olisikaan maailma, jos täällä kaikki saisi heti paikalla ilman mitään vaivaa."
— "Mikäs se sitten olisi?"
— "Onnen taivas."
— "Hm."
Ja Anni piirusti jälleen tyyneenä.
Jos oli oppilas hyvin innollinen, niin ei opettajakaan ollut vähemmin innollinen. Ja tuo molemmanpuolinen into kasvoi päivä päivältä.
Entäs "Gentilhomme?"
Laurilta oli suurissa määrin kadonnut halu saamaan Gentilhommen viisaita neuvoja. Hän selaili sitä kumminkin joskus. Muun muassa sai hän tietää, että gentilhomme, astuessaan ulkona naisten luokse, ei ainoastaan ota hattua päästänsä, vaan pitää sitä kädessään, kunnes naiset pyytävät hänen panemaan sen jälleen päähän.
— "Jospa koettaisi," arveli hän.
Sattui kerran olemaan vieraita heillä, neitosia suuri joukko. Lauri kutsuttiin puistoon, jossa immet istuivat. Hän meni ja tultuaan heidän luokseen teki kuin gentilhomme. Annia ei ollut siinä. Puhe alkoi kauniista ilmasta ja loppui pahaan ilmaan, ja alkoi jälleen kauniista j.n.e. Annin tultua muuttui puheen-aine vilkkaaksi, huvittavaksi. Mutta aina vaan piti Lauri hattua kädessään — uskollisena Gentilhommen seuraajana. Hän rupesi jo vähitellen pitkästymään paljain-päin-oloon. Hän nosti hattuansa, päähän pannakseen, vaan laski sen jälleen alas.
— "Mikäs teillä nyt on?" kysäsi viimein Anni.
— "Kuinka niin?"
— "Miksi olette paljain päin, vaikka aurinko paahtaa niin sanomattomasti? Miks'ette pane hattua päähänne?"
— "Teidän luvallanne," virkkoi opettelevainen Gentilhomme ja teki kuin oli käsketty.
— "Kuinka? Ha-ha-ha!" helähti Anni nauramaan. "Mistä saakka te olette ruvenneet seuraamaan joutavan päiväisiä etiketin sääntöjä? Minä en ainakaan niitä siedä, ja pahimpia vihollisiani ovat hienot gentilhommet."
— "Gentilh…?" kysäsi Lauri, arvellen itsekseen: "tietäisikö hän minun lukeneen tuota kirja-repaletta?"
Vieraiden kesken nousi väittelyä etiketin tarpeellisuudesta ja tarpeettomuudesta, ja sillä välin maisteri mitään virkkamatta riensi kamariinsa, jonka uuni pian oli täynnä revityn Gentilhommen palasia. Ja ensi yönä nousi sakea savu piharakennuksen uuninpiipusta: koko Gentilhomme haihtui hiljaiseen yön ilmaan.
— "Minä en tahdo olla hänen vihollisensa." oli Lauri arvellut, sytyttäessään paperiroviotansa.
* * * * *
Mutta kesä kuluu. Elokuu on jo puolessa, ja loppuhunsa juoksee kesäinen tarina.
Jos joku lukijoista paheksuu sitä, etten ole mitään puhunut Annin vanhemmista, niin pyydän heidän muistamaan, että vanhemmat, joilla on jo tyttäriä, tuommoisia kesäisiä kukka-olentoja, kuuluvat syksypuoleen, ja niihin ei kesäinen tarina ulotu.
Piirustustunnit tulivat viimein Annille ja Laurille joksikin välttämättömän tarpeelliseksi asiaksi. Sunnuntait olivat heistä ikävimpiä päiviä, sillä silloin ei piirustettu.
Oliko Annissa herännyt niin sanomattoman suuri piirustamisen into?
En tiedä varmaan. Mutta yksinänsä hän ei piirustanut koskaan, aina piti Laurin olla ohjaamassa. Ja sitä paitsi oli hänen niin peräti hauskaa haastella Laurin kanssa kaikellaisista asioista ja kuulla hänen huvittavia puheitaan. Lauri kertoili taiteen historiasta kertoi Titianista, Rafaelista, kertoi yksinkertaisella tavallaan, mutta lämpimästi, innostunein katsein. Taiteesta Lauri ei voinut kauan puhua, kääntämättä puhettansa kansalliseen taiteesen, ja voi kuinka kauniisti hän siitä puhui! Usein silloin luisui kynä hiljaa, huomaamatta Annin kädestä; hän kuunteli hartaasti, kauniin silmin lakkaamatta katsoen puhujaan. Ja yhä useammin nousi hänen mieleensä ajatus, saada olla usein, hyvin usein Laurin kaltaisen olennon rinnalla, iloita, innostua hänen kanssaan, ja niin luottavaisena hyyristyä hänen rintaansa vasten, kun myrsky käy ja ukkonen pauhaa. Mutta ei! Lauri seisoi hänen mielestänsä liian korkealla hänestä, ja sitä paitsi: mitä sanoo isä? Harvemmin ja harvemmin kajahteli metsä Annin iloisista lauluista; usein aamulla jäivät siivekkäät ystävät unhotuksiin: Annin oli mieluista uinailla olennosta, johon voisi täydellä luottamuksella kiintyä.
Lauri oli muuttunut hänkin. Samassa määrässä kuin Annin rajuus väheni, väheni Laurin ujous. Usein hän piirustustunnilla ihaili kaunista oppilastansa, joka tuossa niin uutterana piirteli, niin lapsellisen totisena. Keskusteluissaan Annin kanssa oli hän tullut huomaamaan hänen puhtaan sydämmensä. Annin vilkkaus oli hänestä vaan "keväisen virvoittavia tuulahduksia keskellä elämän syksyistä kolkkoutta," niinkuin Lauri itsekseen sanoi. Ja tuon tuostakin arveli Lauri, kuinka hauska olisi usein, hyvin usein nauttia noita tuulahduksia, imeä niistä jälleen uutta virkeyttä uupuneesen mieleen. Mutta ei! Anni oli korkeammalla asemalla kuin hän, ja sitä paitsi: mitä sanoo Annin isä?
Mitä Annin äitiin tulee, niin oli Lauri hänen kultapoikansa, sen tiesi Lauri. Senvuoksi he eivät ollenkaan kysyneet: mitä sanoo äiti? He olivat vain epätiedossa siitä, mitä isä sanoisi.
Erään kerran oli Anni piirustanut veneen, joka teloillansa seisoo järven rannalla. Illemmalla olivat kaikki puutarhassa teetä juomassa. Anni toi piirustuksensa, joka oli hänen mielestänsä onnistunut paremmin kuin muut, ja näytti sitä isälle.
— "Hm," sanoi isä, "varsin somasti tehty, kunnia opettajallesi! Mutta," lisäsi hän, naurahtaen: "tiedätkös mitä tämä oikeastaan merkitsee?"
— "Mitäs se merkitsee?"
— "Kuvan alle sopisi kirjoittaa":
"Vesille venosen mielitervatuiltakin teloilta."
— "Ai; kuinka kaunista!" huudahti Anni, ja paikalla oli kaunis lause kuvan alle kirjoitettu.
— "Onpa tuohon vielä jatkoakin," nauroi isä ja katsahti maisteriin, joka oli kuin tulisilla hiilillä.
— "Jatkakaa isä."
— "Tahdotko?"
— "Minä pyydän."
Isä nousi, lähestyi tytärtänsä ja nipistäen häntä poskesta sanoi: se kuuluu näin:
"Neidon mieli miehelähänkultaisestakin kodista."
Sen sanottuaan meni isä pois. Anni punastui ja painoi päänsä äidin syliin. — Tuo kuva oli maisterista milt'ei kauniimpi kuin kyyhkyskuva.
* * * * *
Oli elokuun 31:s päivä. Anni ja Lauri tulivat saliin piirustustunnille. Ensi kertaa ei Anni uskaltanut katsoa Lauria silmiin, hän oli hämillänsä aivan kuin Laurikin.
Kuva, jota Annin nyt oli piirustaminen esitti nuorta naista kutomassa.
Kauan oli kumpainenkin ääneti.
— "Mitä ajattelette maisteri?"
— "Muistuu mieleeni Schillerin lause, katsoessani tuota kuvaa."
— "Mikä niin?"
— "Tämä":
"Kunnia naisten! he kutovat meille Taivahan ruusuja elomme teille."
— "Min'en ymmärrä," sanoi Anni, vaikka ymmärsi vallan hyvin.
Taas äänettömyys.
— "Voi, voi kuin tuo paikka on vaikea!" sanoi jälleen Anni. "Auttakaa minua, maisteri! Ottakaa kädestäni kiinni ja taivuttakaa sitä tekemään tuo vaikea kohta."
Lauri istahti hänen viereensä, ja hänestä tuntui niin omituiselta, niin ihanan omituiselta.
— "Kas niin, tuossa on käteni teille," sanoi Anni.
— "Kätennekö minulle?" kysäsi maisteri ja katsahti kahteen taivaasen.
— "Niin juuri. Miksi niin kummallisesti katsotte minuun?" vastasiAnni, ja ruusupilviä näkyi ympäri taivasten rantoja.
Lauri otti Annia kädestä. Taivas, sitä sähkövirtaa, mikä nyt virtailemaan Laurin suonissa! Hän piti kauan kädestä kiinni.
— "Miks'ette opeta mua piirustamaan?"
— "Siks'että, siks'että…" hän ei saanut muuta sanotuksi, sillä, näettehän, tuo sähkövirta…
Viimein joutui hän niin kokonaan tunteittensa valtaan, ettei muistanut mitä teki. Hän nosti tuon kauniin, pehmosen käden ja suuteli sitä kerran, kaksi ja vielä monta kertaa.
— "Herra!" huudahti Anni, "mitä tämä merkitsee?" Lauri ei laskenut häntä.
— "Tahdotko," kuiskasi hän, "tahdotko kutoa taivahan ruusuja elämäni tielle?"
— "Päästä, Lauri, sinä olet niin liian runollinen tänään," sanoi Anni, riuhtasihe irti ja juoksi ovelle. Pysähtyen siellä, kääntyi hän maisteriin ja entisellä veitikkamaisuudellaan sanoi:
— "Enemmin runoa, Lauriseni! Luulenpa, että minäkin sain runonhengen."
— "Oi, virka," lausueli Lauri innoissansa, "Sä kiellätkö pyyntöni, kiellätkö sen?"
— "Sun pyyntöäs? … en!"
— "Sen tahdot siis täyttää!"
— "Siltä se näyttää," liitti Anni ja juoksi ilmoittamaan papalle ja mammalle uutista, jota pappa ja mamma jo kauan olivat odottaneet.
* * * * *
Huomenna…
Mutta huomenna oli jo syyskuun 1 päivä, ja kesäinen tarina ei kerro syksyn ajoista.
Kun tulee kesä, niin silloin Helsinkiläiset, kuka vaan voi, kiirehtivät maalle — terveyttä hakemaan, sillä kaupungin kuumuus, pöly ja tomu on niin hankalata, vahingollista. Maalla taas arvellaan toisin: nyt tulee kesä, pitää mennä Helsinkiin — terveyttä hakemaan, siellähän on höyrykaapit, massagit, puolikylvyt, kokokylvyt, dushit, istuinkylvyt, jalkakylvyt, hikikylvyt ja — taivas tiesi mitä kaikkea.
Jos siis herra Rikkinen, rikas maatilan omistaja Sortavalan tienoilta, tuli nuoren Amelie rouvansa kanssa Helsinkiin, ja jos herra Nikkisien, rikas maatilan omistaja Porin tienoilta, tuli nuoren Emelie rouvansa kanssa Helsinkiin, — niin siinä ei ole mitään kummallista, sillä kumpaisellakin oli silmämääränä: "Jolla raitis ruumis on, terveys kanss' hyvä" j.n.e.
Herrat Nikkinen ja Rikkinen olivat olleet koulutovereita, hyviä ystäviä, mutta, niinkuin usein tapahtuu, olivat he eronneet eri haaroille, muistellen tosin toisiaan, mutta tietoja toisistansa saamatta. Sortavalan ja Porin väli onkin jota kuinkin pitkä ja hankalakin, ennenkuin kaikki aikeissa olevat emä- ja haararadat meidän maassa alkavat siunatun vaikutuksensa. Toisistansa mitään tietämättä jo kymmeneen vuoteen, olivat he kumpikin rouvansa kanssa tulleet Helsinkiin.
Muutamia päiviä Helsinkiin tulonsa jälkeen istui herra Nikkinen kylpylän salissa, odotellen vuoroansa ja sillä välin lukien sanomalehteä. Kotvasen kuluttua tuli sinne herra Rikkinenkin. Hän istui, ympärilleen katsahtamatta, toisen pöydän ääreen ja, odottaessaan vuoroansa, rupesi hänkin lukemaan sanomalehteä.
Kului vähän aikaa, niin tuli matami ilmoittamaan, että nyt pääsee kylpemään herra … kas niin, hän oli unohtanut, kummanko vuoro olisi ensin Nikkisenkö vai Rikkisenkö. Asia on nimittäin se, että joka kylpymatamilla on määrätyt alituiset kylpyvieraansa, ja Rikkinen sekä Nikkinen sattuivat saamaan saman, tietysti itse siitä vielä mitään tietämättä. Matami sekoitti nuo niin läheiset nimet ja oli kotvan aikaa neuvotonna, mutta pian hän keksi keinon. Hän lausui kovaa:
— "Nyt on amme valmiina, herra … hm … ikkinen."
— "Jaha! Jaha!" vastasi salista yhtä haavaa kaksi henkeä, jotka myös samalla kiiruhtivat ovea kohti käytävään ja sieltä ammehuoneesen.
— "Suokaa anteeksi," sanoi Rikkinen, kummastellen toisen röyhkeyttä.(Hän ei vielä tuntenut ystäväänsä). "Minun on vuoroni."
— "Ei mitään anteeksi pyytämistä," vastasi Nikkinen, "mutta minunpa vuoroni nyt onkin."
— "Ei suinkaan; sanoihan matami selvään minua nimeni."
— "Mikäs teidän nimenne sitten on?"
— "Rikkinen."
— "Mitä?!"
— "Rikkinen se on, teidän palvelukseksenne. Entäs teidän?"
— "Nikkinen."
— "Mitä?!"
— "Nikkinen se on, teidän palveluksenne."
Ja kaksi -ikkistä katselivat toisiinsa tarkasti.
— "No, koira vieköön, sinäkös se olet?" huudahti viimein Rikkinen.
— "Ihan oikein, mutta jollet sinäkin ole sinä, niin annan sormen kädestäni!"
— "Ystäväni armas!"
— "Oma viljon veljyeni!"
Ja kaksi -ikkistä syleilivät toisiaan.
— "Kuinka ihmeellisesti olemme tulleet yhteen näin monen vuoden perästä?" lausui Nikkinen. "En luullut Porista lähtiessäni saavani täällä niin suurta iloa. Kuinka ihmeellistä!"
— "Ihmeellistä," arveli Rikkinen. "Sinä tulet Porista, minäSortavalasta."
— "Mutta kerro, veliseni, kerro…"
— "Anteeksi, hyvät herrat," virkkoi matami. "Paljo kylpyvieraita on odottamassa minua. Ettekö suvaitsisi kylpeä pikemmin?"
— "Matami kulta," sanoi Nikkinen, "menkää, menkää ja pitäkää huolta muista, kyllä minä itse valelen ystävääni."
— "Kukas teitä sitten valelee?"
— "Minä, minä, arvattavasti minä," lausui Rikkinen.
Matami meni nauraen pois. Ystävykset jäivät kahden kesken. Ja kylpymatami ei ole kuuna päivänä niin hartaasta kädestä valellut kylpyvierasta, kuin nyt Nikkinen Rikkistä ja Rikkinen Nikkistä.
— "Veliseni," virkkoi Nikkinen, sittenkuin kumpikin oli tarpeeksensa valellut ja valeltu. "Tohtorin määräystä myöten pitää nyt kävellä kokonainen tunti. Emmekö menisi Alppilaan? Sinne on pari virstaa, takaisin toinen mokoma, siinähän saisimme jutella yhtä ja toista."
— "Sehän sopii vallan hyvin."
Ystävät läksivät astumaan Alppilaan päin.
— "Paha juttu, kun tohtori on kieltänyt tupakkaa polttamasta," arveli toinen vähän ajan kuluttua.
— "Hyvin se on paha."
— "Minä arvelen kumminkin, ettei kelpo sikari juuri mitään vaaraa tekisi. Minulla taitaa vielä olla mukana matkaltani muutamia."
— "Taitaapa minullakin vielä olla pari kappaletta."
Molemmat ottivat taskustansa sikarikotelot, jotka kummallakin olivat täynnä kelpo havannoja. Sikarit pantiin tulelle ja käsi kädessä astuivat ystävykset, vilkkaasti puhellen keskenänsä.
— "Ystäväni Nikkinen!" sanoi toinen kotvasen kuluttua.
— "Ystäväni Rikkinen!"
— "Tiedäs, mitä ajattelen?"
— "Melkeinpä arvaan. Sinun mielestäsi matka kai tuntunee pitkältä näin jalan astua."
— "Aivan niin. Mitäpäs jos otamme hevosen?"
— "Entäs tohtorin käskyt?"
— "Mutta onhan niitä vielä aikaa seurata; ystäväänsä ei tapaa kymmenen vuoden perästä joka päivä."
— "Samaa minäkin, ystäväni Rikkinen."
— "Ei siis muuta kuin: isvossikka!"
Ei viipynyt montakaan minuutia, niin istuivat -ikkiset Alpin verandalla, viinilasit edessä.
— "Vai niin, vai niin," virkkoi Nikkinen ja löi ystävätänsä olalle, "vai olet sinäkin siis nainut! No, ei muuta kuin morjens! Ollos onnellinen, niinkuin lauletaan Preciosassa."
— "Kiitos; samaa sulle! Kuinka olet tyytyväinen avioliittoosi?"
— "Älä, veliseni, kyselekään! Nyt minä vasta oikein elämätä nautin, onnea nautin, autuutta nautin. Minun Amelieni se vasta enkeli on: hiljainen, lempeä — ja kuinka hän rakastaa minua! Ajatteles, eikös tuo ole ihanata, kun tulet kotia, niin sulla on tuommoinen pikkarainen mustasilmä vastassa. Se tulee ovella jo luoksesi, suikkaa suuta ja sanoo: armaani, kultaseni…"
— "Niin juuri: armaani, kultaseni, miksis viivyit kauan ulkon'?"
— "Niin lempeästi, niin hiiden lempeästi! Entäs sitten, kun mieli tekee uutta hattua tai parasollia ja niin edespäin, niin voi vietävä kuinka kauniisti hän pyytää! Olispa peto, joka kieltäisi. — Ei, veikkoni, toista on nainen miehen elämä, toista. Vaan kuinka on sinun laitasi?"
— "Aivan sama. Sanon kuin ennen muinoin Väinämöinen: kaikkea mies katuu, vaan ei nuorra naimistaan. Enkeli on minunkin Emelieni. Ja niin hellä niin hellä! Kun joskus tuhmuudessani satun kieltämään häneltä jotakin, niin hän rupeaa itkemään, ja kyyneleitä valuu silloin silmistä…"
— "Onko ne mustat?"
— "Siniset, veikkonen, siniset ihan kuin taivas! Niin, silloin itkee hän ja sanoo: ah! ja jos kuulisit tuon: ah! niin heltyisitpä, heltyisitpä paikalla."
Ja ystävykset ylistelemään vaimojensa hyviä avuja ja sitä onnea, jonka avio-elämä tuo mukanaan. He muistelivat muun muassa niitä, toisinaan hyvinkin kuivia, päiviä, joita olivat saaneet ennen vanhaan Helsingissä viettää. Esimerkiksi nuo aterioimiset siellä ravintolassa. Toista muka on nyt, toista, koira vieköön, kun tuommoinen musta- tai sinisilmäinen kaataa lautasellesi lientä, sanoen: "tässä, kultaseni."
— "Apropos liemestä," lausui äkkiä herra Nikkinen. "Mitäs arvelet, emmeköhän söisi aamiaista täällä?"
— "Samaa yritin sanoa minäkin."
Teetettiin kelpo aamiainen ja nautittiin se, höystäen sitä kelpo viinillä ja nuoruuden muistelmilla.
Sittenkuin kaikki avioelämän runolliset puolet oli kuvailtuina selvää selvemmiksi, kääntyi puhe yksivakaisemmille aloille.