"Ah", sanoi hän, "minun kissallani on poikia, ja kun tänään otin yhden niistä käteeni, aukenivat siltä silmät samalla hetkellä ja minä näin sen kanssa maailman ensi kerran."
Herrat puistivat hymyillen päätään mokomalle jutulle; mutta Brandolf kävi jo samana iltapäivänä sangen tarkkanäköiseksi; sillä kun hän tuli työnhaluisena virastoonsa, jossa hän sai tutkittavakseen erään maaseudulla asuvan korkeamman lainviranomaisen asiakirjoja, työskenteli hän niin tyynen kirkkaalla mielellä, että toimitti ankaran arvostelun, jonka johdosta tuo kaukainen mies tuli sangen levottomaksi, sai nuhteita ja lopuksi eronkin, kaikki tuon kissanpojan vuoksi, jonka näön ilmestymisen päivää Brandolf oli viettänyt.
Seuraavana päivänä uudisti Brandolf käyntinsä ja toi paronittarelle muutamia hienovärisiä ruusuja, jotka hän oli kokoillut erään puutarhurin kasvihuoneesta. Sairas piti niitä peitteellä lepäävässä kädessään. Tällaista kohteliaisuutta ei häntä kohtaan vielä oltu osotettu eikä hän ehkä sellaista ollut kaivannutkaan. Se oli sentähden ikäänkuin hänen ensimäinen kokemuksensa uudelleen alkavassa elämässään, ja sen mukaan kuin hänen vielä heikko sydämenlyöntinsä sen salli, levisi heikko puna, samanlainen kuin kädessään olevien ruusujen, hänen kalpeille poskilleen. Samaan aikaan ilmestyi oikea hymyilykin hänen kasvoilleen, sekin ensimäinen hänen uudessa elämässään. Hän johti mieleen vanhan sananparren, joka kuuluu: Sa punaruusuks muuttaa voit liljat valkoiset; jok’ kalpee neitsyt purppuroi, kun häntä suutelet! Suutelemisesta ei tässä nyt kuitenkaan ollut puhetta.
Brandolf piti joka päivä huolta, ettei sairaalta puuttunut jotain silmiä tai suuta virkistävää, aina sen mukaan kuin lääkäri antoi luvan, eikä sairaskaan vastustellut, hän kun tiesi sairaudestaan jo pian paranevansa. Noin viikon kuluttua ilmotti hoitajatar, että paronitar oli jo noussut vuoteesta ja odotteli Brandolfia nojatuolissaan. Hänellä oli yllään vaatimaton vanha silkkileninki ja päässään oli hänellä musta pitsihuivi; saattoi selvästi nähdä, että hän tahtoi osottaa kunniaa vieraalleen. Hän katseli lempeän vakavasti Brandolfiin, kun tämä onnea toivottaen astui sisään ja paronittaren viittauksesta istuutui.
"Kun kerran pistin teitä veitsellä kengänanturaan", sanoi hän, "en ajatellut, että tulisin vielä kerran näin istumaan teitä vastapäätä!"
"Se oli sangen rakastettava pisto; sillä se on alkusyy meidän hyvään ystävyyteemme ja sitä ilman en minä varmaankaan olisi milloinkaan tullut vuokralaiseksenne", vastasi Brandolf, "sillä minä tulin teitä siitä rankaisemaan."
"Olettepa todella keränneet hiiliä pääni ympäri", sanoi paronitar, "te, joka nähtävästi olette pelastanut elämäni! Mutta te joudutte vielä pelastetunkin elämäni tähden kärsimään. Olen huomannut, etten voi tulla toimeen tähänastisella itsenäisellä tavalla ja olen sentähden aikonut päästä jonnekin taloudenhoitajaksi tai johonkin muuhun samanlaiseen toimeen. Olen hoitajattaren ja talonmiehen vaimon avulla ottanut niin tarkkaan kuin mahdollista selvän menojen suuruudesta, ja maksaakseni niistä syntyvän laskun sekä hankkiakseni tarpeelliset varat lähintä tulevaisuutta varten olen päättänyt myödä huonekalustoni, kaikki mitä minulla on jälellä, niin pian kuin vaan olen täydellisesti entiselläni. Sentähden täytyy minun pyytää teitä luopumaan nykyisestä asunnostanne samalla kun toivon, ettette pyynnöstäni pahastu. Mutta sitä ette varmaankaan tee, sillä te olette ensimäinen kunnon mies, joka tielleni on sattunut, ja minä suren sitä, että niin pian teidät menetän!"
"Se menetys ei ole teille niin helposti onnistuva!" huudahti Brandolf temmaten hänen kätensä ja pitäen sitä omassaan. "Sillä teidän päätöksenne sopii mainiosti yhteen sen suunnitelman kanssa, jonka olen teitä varten laatinut! Luuletteko, että noin ilman muuta sallimme teidän jäädä turvattomaan yksinäisyyteenne?"
"Ah, Jumalani", sanoi paronitar ja alkoi itkeä, "en ole tottunut noin ystävällisiin sanoihin, ne murtavat sydämeni!"
"Ei, ne tekevät teidät terveeksi!" jatkoi Brandolf, "kuunnelkaa nyt ystävällisesti minua! Isäni elää vanhana leskimiehenä tiloillaan ja hänen täytyy vielä jonkun aikaa odotella minua kotia. Meidän hoitajattaremme on puoli vuotta sitten kuollut ja isäni kaipaa tiloilleen naisellista silmälläpitäjää. Suostukaa sentähden lähtemään hänen luoksensa, niin pian kuin olette täysissä voimissanne, ja käyttäkää tätä tilaisuutta niin kauvan kuin se teitä huvittaa tai kunnes teille ilmenee joku toivotumpi tilaisuus! Että te olisitte meille hyödyksi, siitä olen vakuutettu; sillä pidän sitä kieltäytymisen taitoa, jota olette täällä harjottanut, vain pohjaltaan terveen taloudellisen vaiston sairaana ilmenemismuotona, ja minä tiedän, että te pitäisitte palvelusväestänne hyvän huolen. Enkö olekin oikeassa?"
Hänen kätensä vapisi, kun hän hiljaa sanoi: "Tuntuu todella hyvältä kuulla teidän puhuvan tuolla tavalla, eikä minun, jumalankiitos, tarvitse kieltäytyä!"
Näin puhuessaan katsoi hän Brandolfiin, silmissä sydämellisen kiitollisuuden ilme, niin että jälkimäisen rinta paisui tästä uudesta rakastettavasta näystä.
"On siis päätetty, että tulette?" kysyi Brandolf nopeasti ja toinen vastasi: "Minulla ei ole voimia torjua luotani teidän tarjoustanne, mutta teidän täytyy kuitenkin sitä ennen kuulla, kuka olen ja mistä olen peräisin."
"Huomenna pakinoimme enemmän, eihän asialla ole kiire", huudahti Brandolf huolenpitonsa innossa, kun hän huomasi, että paronitar oli liikutettu ja väsynyt, ja nousi päättävästi seisaalleen, huolimatta siitä, että hän varsin vastenmielisesti luopui paronittaren kädestä.
Sitä terveemmältä näytti paronitar seuraavana päivänä. Hän nousi nojatuolistaan ja astui lyhyin askelin Brandolfia kohti tämän tullessa. Toinen pakotti hänet kuitenkin jälleen istumaan.
"Olen nukkunut hyvin koko yön", sanoi paronitar, "ja olen nukkuessanikin tuntenut hyvinvointini, ikäänkuin olisin ollut tietoinen siitä."
"Se on oikein!" vastasi Brandolf puutarhurin mielihyvällä, kun tämä näkee kuihtuvan myrttipuun virkoavan ja puhkeavan ylt’ympäri vihreihin lehviin. Sillä ihmetellen näki hän, kuinka viehättävän ilmeen nuo kasvot voivat saada tyytyväisyyden ja huolettomuuden tilassa. Brandolf otti käteensä pienen peilin, joka oli hänen läheisyydessään, ja piti sitä rouvan edessä sanoen: "Katsokaahan vaan tänne!"
"Mitä!" huudahti paronitar hiukan säikähtäen, kun oli katsonut peiliin eikä siellä huomannut mitään erityistä.
"Tarkotin vaan huomauttaa, kuinka kaunis te olette!"
"Minä? En ole koskaan ollut mikään kaunotar, ja nythän olen juuri palannut haudan partaalta!"
"Ette kaunotar, mutta jotain parempaa!"
Hänen verensä läikehti jo hiukan voimakkaammin hänen poskilleen. Mutta hän ei uskaltanut kysyä, mitä Brandolf oli tarkottanut, vaan otti vaieten peilin hänen kädestään; mutta sisäisestä uteliaisuudesta loi hän silmänsä maahan miettien, mitähän kaunotarta parempaa ja kuitenkin peilissä näkyvää toinen oli mahtanut tarkottaa. Brandolf huomasi hänen silmäluomiensa alla tuon miettivän ilmeen; hän näki, että oli sanonut paronittarelle taaskin jotain, johon tämä ei ollut tottunut, ja kun se ei näyttänyt olevan hänelle epämieluista, salli Brandolf hänen hetken kaikessa hiljaisuudessa asiaa aprikoida, kunnes hän taasen kohotti silmänsä. Huoneen läpi kulki enkeli, kuten on tapana sanoa. Estääkseen itseään joutumasta hämilleen puhkesi paronitar puhumaan: "Olen nyt niin rauhallinen mieleltäni, että luulen voivani teille haitatta lyhyesti kertoa elämästäni; minulla ei olekaan paljon kerrottavaa.
Te näette minussa jälkeläisen suvusta, joka sitten vuosisadan on elänyt yksinomaan naisten myötäjäisillä ilman minkäänlaista työtä tai ansiota, kunnes viimein mitta täyttyi. Eräs tämän suvun naisjäsenistä, isoäitini, sai nähdä kaiken omaisuutensa häviävän. Olen hänet itse tuntenut ja nähnyt, miten isoisäni kaikessa mukavuudessa kulutti hänen omaisuuttaan, sillä aikaa kuin heidän poikansa kasvoi ja tuli naimaikään. Tälle hankki isoäitini ystäväpiiristään itsesäilytysvaistonsa ajamana rikkaan perijättären, jolle tiedettiin vuosien kuluessa vielä joutuvan lisää rikkautta, niin että se ihmisellisesti katsoen oli erittäin edullinen naimiskauppa. Hän kuoli kuitenkin varsin nuorena, synnytettyään maailmaan kaksi poikaa, ja kun isoäiti arveli kahden tyhjäntoimittajan ilmestyneen sukuun entisten lisäksi, ei hän levännyt, ennen kuin oli toiselle pojista, isälleni, hankkinut toisen perijättären, joka sitten minulle antoi elämän. Mutta elin vielä niin kauvan, että sain kuulla isoäidin ennen kuolemaansa kiroavan huolenpitoaan, jonka kautta hän oli syössyt kaksi nuorta naista turmioon.
Isä kulutti rahaa alituisilla matkoilla, hänen kun ei koskaan ollut hyvä kotona. Ajan oloon sai hän päähänsä toisen hulluuden, hän kun alkoi seurustella kevytmielisten naisten kanssa, joille antoi kaiken rahan ja muun mikä saattoi rahasta käydä. Yksinpä viljan ja viinin, puun ja polttoturpeen antoi hän viedä talosta noille naisille, jotka puolestaan ottivat kaiken vastaan. Kasvavat pojat halveksivat häntä sentähden, mutta oppivat pian hänen tapansa ja ryöstivät taloa hekin käsirahoikseen. Kukaan ei heitä voinut kasvattaa eikä opettaa, ja kun he olivat tulleet lailliseen ikään, pakenivat he sotapalvelusta, vaikka olivatkin suuria ja terveitä miehiä. Isä vihasi heitä ja himoitsi sitä perintöä, mikä heitä vielä äidin puolelta odotti, saadakseen poikiensa luonnollisena holhojana ainakin pariksi vuodeksi omaisuuden käsiinsä. Mutta pojat tulivatkin täysikäisiksi, ennenkuin tuo odotettu tapaus sattui; ja silloin yhdistivät he omaisuutensa ja lähtivät kahden matkaan ulos avaraan maailmaan saadakseen noudattaa mielihalujaan, eivätkä he jättäneet penniäkään jälkeensä. He riippuivat kiinni toisissaan kuin takkiaiset ja tekevät sitä kaiketi vieläkin, jos elävät; sillä kukaan ei tiedä, missä he ovat.
Isä tuli sairaaksi ja kuoli, ja nyt eli äitini yksin minun kanssani köyhtyneellä Lohausenin tilalla. Jo vuosia sitten oli hän koettanut pelastaa, mitä pelastettavissa oli, ja nyt taisteli hän kuin sotilas häviötä vastaan. Häneltä opin elämään melkein kuin tyhjästä ja säästämään. Pysyimme muutamien palvelijain kanssa talossa, vaikka se jo oli pahasti velkaantunut. Varhain ja myöhään oli äiti asiain johdossa; mutta eräänä kostean-kylmänä syksyaamuna, kun hän vaelteli istutuksilla valvoakseen itse hedelmien korjuuta, sai hän taudin, johon hän muutamien päivien kuluttua kuoli.
Nyt olin yksin, mutta en kauvan aikaa. Viimeinen perintö, joka meidän onnettoman sukumme osalle tuli, lankesi minulle, kokonaista kaksisataa tuhatta taalaria. Niiden mukana ilmestyivät äkkiä veljetkin, näköjään hyvissä varoissa, mutta tavoiltaan varsin villiytyneinä. He toivat mukanaan ratsumestari Schwendtnerin, siron ja vakavan miehen, jolla näytti heihin olevan hyvä vaikutus ja joka piti heitä jonkunverran kurissa, kun he hurjistelivat yli rajojen. Hän oli neuvoineen aina saapuvilla loukkaamatta silti talon tapoja. Palvelijat olivat iloisia kuullessaan taitavan miehen jakavan heille käskyjään, sillä he eivät itsestään ymmärtäneet paljon. Kuitenkin oli kaikessa jotakin salaperäistä, joka minua kammotti ja teki minut levottomaksi. Kaiketi juuri tämän pelkoni ja turvattomuuteni tähden jouduin ratsumestarin kosintaan vastaamaan myöntävästi ja tulin siten hänen uhrikseen; menin naimisiin kokonaan sokaistuna tuntematta miestä kohtaan mitään hellempiä tunteita, ja silloin alkoi kärsimysteni kausi.
Sillä kaikki oli ollut edeltäpäin suunniteltua peliä. Omaisuuteni keinoteltiin minun hallustani, en tiedä millä tavalla, ja sijotettiin muka hyvään talteen erääseen pääkaupungin pankkiin. Veljet katosivat taasen saatuaan sielunmyyntinsä palkan ja pidätettyään itselleen oikeuden myöhemmin vielä ottaa ryöstöön osaa. Kolme vuotta vietin sitten kidutuksen ja alennuksen tilassa. Veljiä en ole sen koommin nähnyt. Mieheni oli aina tai melkein aina kotoa poissa. Eräänä päivänä tuli hän puolijuopuneen miesseuran kanssa vaunuineen hevosineen tilalle ja käski panna hyvän kestityksen toimeen. Minä tein voitavani, sillä aikaa kuin miehet ammuskelivat pistooleineen. Minulla oli vuoteessa sairas lapsi, jota poikkesin hetkeksi katsomaan; se oli kauvan valitettuaan vihdoinkin nukahtanut. Silloin tuli Schwendtner pistooli kädessä ja käski minun tuoda "hänen poikansa" seuralle nähtäväksi. Huomautin hänelle, että lapsi-parka nukkui. Mutta hän huusi: Tahdonpa sinulle näyttää, kuinka sotilaan poika herätetään! ja laukaisi pistoolin lapsen kasvojen editse, niin että kuula osui aivan lähelle seinään. Lapsi säikähti pahanpäiväisesti ja sai kauheita suonenvetokohtauksia; kolmen päivän kuluttua oli lapsi kuollut. Mutta tuona päivänä pakotti mieshirviö minut istumaan vieraiden kanssa ruokapöytään. Päästäkseni rauhaan istuin jonkun hetken ja silloin sätti hän minua koko seuran kuullen niin kunniattomasti kuin ainoastaan omatunnoton ihminen voi vaimoaan sättiä. Minä nousin pöydästä ja kuljin horjuen suonenvedossa kärsivän lapseni luo.
Koko seurue lähti kuitenkin pian samaa tietä kuin oli tullutkin. Kohta sen jälkeen kuoli, kuten sanottu, lapseni; hautasin sen kaikessa hiljaisuudessa antamatta miehelleni mitään tietoja siitä ja jätin sitten koko tilan, jonka nimi minulle valitettavasti vielä on jäänyt. Myömällä äidiltä perityt koruni sain varoja palkatakseni asianajajan, joka vapautti minut miehestäni ja teki pesäeron, mikä päättyi siten, etten saanut osalleni taaleriakaan omaisuudestani. Kaikki meni minulta hukkaan, vaikkakaan se ei ollut voinut kulua niin lyhyessä ajassa. Schwendtner erotettiin jonkun aikaa sen jälkeen upseerikunnasta ja sanotaan hänen sittemmin kuljeskelleen veljieni kanssa soittoniekkoina maita mantereita. Lopuksi kerrotaan heidän kaikkien joutuneen linnaan. Lohausenin tila myötiin enkä minä saanut muuta kuin huonekaluston, jonka avulla olen, kuten olette nähnyt, koettanut tulla toimeen huoneiden vuokraajana, vaikkakin huonolla menestyksellä. Kaksi vuotta olen asunut tässä kaupungissa, jota en milloinkaan ole voinut kärsiä, muuttaen talosta toiseen, aina pelon ahdistamana, etten voisi maksaa vuokraa. Niin on keskellä kirkkainta päivää tapahtunut se ihme, että heikko nainen on saanut melkein nääntyä nälkään, sillä aikaa kuin kolme vahvaa miestä jumalaties missä kuluttivat hänen laillisen perintönsä. Sillä varmaankin ovat he osan siitä kätkeneet talteen, niin kuin varkaatkin osaavat kätkeä saaliinsa, ja perivät sen kuritushuoneesta päästyään."
Tässä keskeytti hän kertomuksensa, ei sen tähden, että se vielä olisi ollut lopussa, vaan sen takia, että Brandolf kävi levottomaksi ja hänen silmänsä alkoivat palaa suuttumuksesta. Kuitenkin hillitsi hän pian kohoavan vihansa ja masensi raivonsa, jota hän tunsi roistoväkeä kohtaan, jottei toipuva rouva olisi hänkin joutunut saman intohimon valtaan, nyt kun hän juuri oli päässyt kertomasta onnettomasta elämäntarinastaan kuin heräävä pahasta unesta.
"Tuo on nyt ohi, eikä enää palaja!" sanoi Brandolf levollisesti ja tarttui hänen käteensä, jota hän hellästi siveli, sillä Brandolf alkoi jo pitää paronitarta kuin voitettua kalleutta tai hänelle uskottua omaisuutta, josta hän on vastuussa ja jota hän sentähden ei laskenut käsistään. Niin alkoi hiljaa ja rauhallisesti uusi elämä, kunnes lääkäri aurinkoisena maaliskuun päivänä selitti paronittaren jo parantuneen ja voivan vaaratta lähteä matkalle.
Nyt myötiin kaikki talouskapineet, ennen muita lukemattomilla vaakunoilla varustetut porsliiniesineet; ainoastaan sen, joka saattoi olla jonakin muistona äidistä, piti paronitar itselleen, mutta kaiken muun tahtoi hän hävittää muististaan.
Myöskin antoi hän muuttaa vaatimattoman pukuvarastonsa uudempaan, etsi Brandolfin pyynnöstä tämän isälle siistin kamarineitsyen ja lähti viimein, lukemattomien onnentoivotusten saattamana, kamarineitsyen kanssa matkaan sitä maakuntaa kohti, missä Brandolfin isä, joka oli häntä vastaanottaakseen ryhtynyt kaikkiin tarpeellisiin valmistuksiin, asui.
Brandolf taasen lähti toiseen maankolkkaan, missä hän oli ottanut toimekseen muutaman kuukauden ajan hoitaa väliaikaisesti tärkeänlaista virkaa ja selvitellä eräitä sekaannuksiin joutuneita asioita. Tahdottiin tämän toimen kautta koetella hänen voimiaan tulevia tehtäviä varten; mutta Brandolf oli mielessään päättänyt palata tämän toimen täytettyään takaisin vapauteensa.
Ei kulunut monta viikkoa, ennen kuin vanhalta herralta, Brandolfin isältä, alkoi tulla kirjeitä, jotka olivat täynnänsä ylistystä rouva Hedvig von Lohausenille ja kiitosta asiain nykyiselle hoidolle. Oli kuin hänellä olisi ollut joukko haltioita palveluksessaan, niin nopeaan ja hyvässä järjestyksessä kävi kaikki hänen tultuaan; hänen kättensä töillä oli todellinen siunaus, ja liikuttavaa oli nähdä, millä hiljaisella ilolla hän johti talon töitä. Varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan liikkui hän, minkäänlaista melua pitämättä, paikasta toiseen, ja rakastettavalta näytti, kun hän toisinaan soi itselleen hetken levon, enemmän sentähden että toisetkin saisivat hiukan henkäistä kuin itse levätäkseen. Myöskin sisäkkö oli toimeensa varsin sovelias ja kyökki oli käynyt vallan mainioksi, lyhyesti, herra isä oli kuin taivaassa ja tunsi nuorentuneensa. Kertoipa hän melkein ajatelleen sitäkin hulluutta, että menisi naimisiin, pitääkseen tuon erinomaisen naisen kaiket ajat luonaan.
Viimein tuli isältä kirje, jossa hän kirjotti todenteolla ajatelleensa avioliittoa ja tulleensa siihen tulokseen, että pojan pitäisi panna se toimeen. Sillä niin hellästi kuin rouva von Lohausen pitikin isästä huolta, oli hänen sydämensä kuitenkin kiintynyt poikaan, sen saattoi selvästi nähdä. Koskaan ei rouva pojasta puhunut; mutta kun tämän nimi mainittiin, punastui hän aina vähän kuin nuori tyttö, jota hän kapeine ja hienoine vartaloineen muistuttikin. Sentähden toivoi isä, että Brandolf uskaltaisi tämän teon; isä ei puolestaan voinut toivoa itselleen parempaa miniää.
Brandolf vastasi mielellään suostuvansa. Hän rakasti Hedvigiä suojattinaan kuin jos tämä olisi ollut hänen lapsensa; mutta hän saattoi häntä rakastaa myöskin vaimona ja siten sitoa hänet silkkisellä siteellä, niin ettei hän enää päässyt hänen käsistään. Kuitenkin pyysi hän isää kosimaan puolestaan ja ottamaan vastaan ne rukkaset, jotka rouva joka tapauksessa muka tulisi antamaan.
Siihen vastasi isä, että hän oli kohta tehnyt työtä käskettyä ja saanut heti myöntävän vastauksen. Se oli tapahtunut tiellä suureen kasvitarhaan, jonka hän oli saattanut erinomaiseen kuntoon. Hän oli ollut niin rehellinen ja avomielinen, ettei hän sekuntiakaan voinut epäröidä, vaan oli heti ojentanut isälle molemmat kätensä samalla kun hänen kasvonsa olivat saaneet ihmeellisen antautuvan ja sielukkaan ilmeen. Niin, niin, kirjotteli isä, se pieni noita ei ollut ainoastaan hyödyllinen vaan myös sangen suloinen ja niin edespäin.
Nyt alkoi Brandolf lähetellä valitulleen pieniä kirjelippuja ja suuria lahjoja. Paronitar vastaili myöskin lyhyesti, mutta hänen kirjeidensä kirjaimet vapisivat siitä tunteesta, joka niissä liikkui. Kihlauksen päivä sovitettiin toukokuuhun ja sukulaiset ja ystävät kutsuttiin sitä viettämään. Talonemäntänä oli Hedvigillä ilo tehdä juhlaa varten tarvittavat valmistukset, vaikka hän itse oli morsian. Brandolfin tullessa meni hän yksin häntä vastaan; he olivat sen niin edeltäpäin sopineet. Brandolf astui hänen kanssaan yksinäisen kukkivan kedon poikki, jonka keskelle tultuaan Brandolf valkeiden omenapuiden oksien alla painoi morsiamensa lujasti rintaansa vasten ja tämä puolestaan lankesi hänen kaulaansa. Tässä ei ole enää muuta sanottavaa kuin että he saivat molemmat tuntea sitä suurta ilon ja surun vaihtelua, josta meidän nykyaikaiset Shylockimme pitävät niin tarkkaa laskua.
Kun Brandolfin täytyi syyspuoleen saakka olla toimessaan ja kun hän ei tahtonut enää häiden jälkeen jäädä virkaan, päätettiin viettää häät viininkorjuun aikana, ja siten yhdistettiin siihen myöskin luonnon juhla ja annettiin sen kautta tämän paljon kärsineen taloudenhoitajan ja morsiamen häille eräänlainen symbolinen muoto. Myöskään ei häämatkasta ollut puhetta vaan päätettiin alkaa avioelämä syksyn työtouhulla.
Keskikesällä matkusti Brandolf vielä kotia pariksi päiväksi; opittuaan tuntemaan morsiamensa tuimana talvisaikana ja mentyään kihloihin hänen kanssaan keväällä, tahtoi hän nähdä hänet myöskin kesän loistossa, ennenkuin syksy saapuisi. Hedvig oli jo täydellisesti voimistunut, mutta oli vielä miettiväinen ja hiljainen, ja se kirkas lemmenilo, mikä hänessä hehkui, oli saman näkymättömän käden vaalima kuin ne kultaiset tähkät, jotka tuhansissa lyhteissä makasivat sidottuina pellolla. Kahden avaran keltaisen pellonkaistaleen välille oli istutettu rivi vanhoja tammia, joiden varjot muodostivat voimakkaan vastakohdan ketojen ja poutapilvien häikäisevän valon rinnalla; kirkas puro juoksi niinikään puiden varjossa. Täällä piti Hedvig majaa; hän huolehti suuren työläisparven ravitsemisesta, ja jokainen tahtoi syödä täällä; myöskin vanha herra oli tullut ulos. Ja vaikka kaikki miellyttävästi tunsivat Hedvigin läsnäolon, oli kuitenkin kuin hän ei olisi ollut siellä. Syönnin jälkeen jäi hän yksikseen läpinäkyvän puutarhan laitaan, jonka puunrunkojen lomasta kaikkialla saattoi nähdä peltojen yli. Hän meni solmimaan elonkorjuu-seppeleitä ja Brandolf teki hänelle seuraa. Yksinkertaisessa kesäpuvussaan, kantaen kaulassaan ohutta kultaketjua, joka kannatti kelloa, näytti hän kuin vapaan ilman tyttäreltä, joka elää vain nykyisyydessä muistamatta menneisyyttä tai tulevaisuutta.
"Oletko jo ennen elänyt jotain sellaista kuin tällä hetkellä?" kysyiBrandolf tuttavallisesti seuraten hänen askarteluaan.
"En", vastasi Hedvig, "minulla ei ole mitään muistoa! Minulle on kaikki uutta ja sentähden niin iloista ja ohitsekiitävää. Minusta tuntuu kuin en olisi ennen koskaan elänytkään."
Paluumatkallaan virantoimitukseensa kohtasi sade Brandolfin ja hänen täytyi sentähden useamman kerran poiketa majataloihin. Niin joutui hän monen peninkulman päässä lähtöpaikastaan erääseen kestikievariin, jonka suuri vierastupa oli täynnä kaikenlaisia matkustajia. Niiden joukossa oli kolme pitkää karheapartaista ja huonosti puettua miestä, joilla oli mukanaan vanhat ränsistyneet soittokoneet. Brandolf huomasi, kuinka miehet aina sen mukaan kuin uusia miehiä astui tupaan karkotettiin paloviinalaseineen pöydästä pöytään ja ajettiin viimein kokonaan vierastuvasta. Muristen, mutta vastarintaa tekemättä, menivät he pihalle, asettuivat siellä puukatoksen alle ja ottivat esiin soittoneuvonsa, nähtävästi kostaakseen. He nostivatkin niin kauhean melun, että väkeä tuli ulos tuvasta pyytämään, että he vaikenisivat. Eräs hyväntahtoinen rihkamakauppias keräili muutamia kuparilantteja noille onnettomille ja antoi heille tämän pienen palkkion, jonka jälkeen he lopettivat melunsa ja kyyristyivät pihan nurkkaukseen odottelemaan sateen lakkaamista. Brandolf kysyi eräältä palvelijalta, mitä surkeita pelimanneja nuo olivat. "Niin", vastasi poika, "he eivät suinkaan ole mitään toivottua ja rakastettua väkeä. Noita kahta hiukan lyhempää sanotaan Lohauseniksi ja tuon pisimmän nimi on Schwendtner. Huhu tietää kertoa, että he olivat muinoin rikkaita junkkareita, jotka ovat joutuneet kuritushuoneeseen."
Hedvig olikin itse asiassa erehtynyt otaksuessaan, että osa häneltä ryöstetystä omaisuudesta olisi vielä roistojen hallussa. Nämä olivat suunnitelleet ruveta harjoittamaan rahoillaan koronkiskomista ja olivat siten alottaneet toimintansa, mutta rahat joutuivatkin vääriin käsiin ja nuo kolme lurjusta tulivat perinpohjin nyletyiksi. Tästä suuttuneina koettivat he suurenmoisella vekselinväärennyksellä parantaa asemaansa ja päästä taasen jaloilleen. Mutta se epäonnistui ja heidät sulettiin vuodeksi linnaan ja saivat he pukea vanginvaatteet yllensä. Kun he pääsivät vapaiksi, olivat he rutiköyhät; yksin heidän siistit pukunsa ja silkkiset nuttunsa oli varas myönyt ja heidän täytyi verhota itsensä niillä vaatimattomilla rääsyillä, joita hyväntahtoiset ihmiset heille antoivat. Niin eivät he enää voineet esiintyä soittajina edes kunniallisissa ravintoloissa ja luisuivat siten aina alaspäin retkeillessään pitkin maanteitä. Nyt eivät he enää voineet lainkaan elää toisistaan erossa; jos he milloin koettivat lähteä eri suunnille tullakseen siten paremmin toimeen, olivat he kahden viikon päästä taasen jo varmasti yhdessä. Pitkä ratsumestari Schwendtner oli nuoruudenpäivinään oppinut soittamaan viulua ja osasi vielä hät’hätää sillä jotain vingutella. Molemmat Lohausenit olivat poikasina soittaneet torvea ja huilua, mutta olivat jo varhain jättäneet kaiken työnteon muille.
Näistä ihanteellisista nuoruudenharrastuksistaan saivat he tekosyyn solmia kestävän ystävyysliiton ja lähteä kiertämään maita mantereita leivän tähden ja seikkailun halusta.
Brandolf, joka istui kestikievarin ikkunan ääressä ja tarkasteli sateen rummuttaessa ikkunaan pihan yli noita kolmea harmaata veljestä, ei voinut olla epätietoinen siitä, keitä hän näki edessään. Pelko ja suru morsiamen tähden oli tämän vastenmielisen kohtauksen ensimäinen vaikutus. Hedvig ei voinut aavistaa, että hänen huono kohtalonsa oli näin lähellä häntä. Sitten nousi Brandolfissa voimakas suuttumus ja hän tunsi halua noutaa ajurin piiskan ja lähteä sillä ruoskimaan noita kolmea miestä. Mutta kuta kauvemmin hän katsoi sitä lempeämmäksi kävi hänen mielensä ja lopulta valtasi hänet hilpeä tyytyväisyys, kun hän näki miten huonosti noiden toverusten oli käynyt. Hän näki Schwendtner-paran kerran toisensa jälkeen pyyhkivän punertuneita silmiään ja käsittelevän läpikastuneita kenkiään, joihin hän työnsi palan koivuntuohta, minkä löysi puuvajan edustalta, sillä aikaa kuin Lohausenit ottivat evässäkistä muutamia leivänkannikoita ja alkoivat niitä pureksia sekä senjälkeen, löydettyään pihan liasta sikarinpätkän, puhdistivat sen ja sitä vuoroin polttelivat; sillä veljesrakkaus näytti heissä yhä säilyneen.
Noin puolen tunnin jälkeen, jonka kestäessä sade valui virtanaan, oli Brandolfin mielessä kypsynyt enemmän hupainen kuin väkivaltainen kosto- ja vapautussuunnitelma, jonka ydinkohta oli se, että tuon kolmiapilaan pitäisi omalla tavallaan olla läsnä häissä. Ja viipymättä ryhtyi hän sitä toteuttamaan.
Hänellä oli kotitalosta mukanaan kekseliäs ja uskollinen renki, Jochel, joka oli ollut hänen kasvinkumppaninsa ja jonka kanssa hän muinoin oli pannut toimeen monta narrinkujetta. Tämän Jochelin kutsui hän nyt syrjäiseen paikkaan ja pyysi häntä panemaan merkille nuo kolme soittoniekkaa ja seuraamaan heidän jälkiään, liittymään sopivalla hetkellä jonkun tekosyyn nojalla heihin ja houkuttelemaan heidät voiton ja ihanan tulevaisuuden lupauksilla tilan läheisyyteen. Sillä oli tärkeätä, että he häiden ja viininkorjuujuhlan aikana olisivat käsillä, tietämättä mitä talossa tapahtui.
Kunnon Jochel onnistuikin niin hyvin, että hän aivan oikein saattoi miehet sovittuun aikaan talon läheisyyteen, missä hän jo etukäteen kestitsi heitä muutamalla ruukulla viiniä ja miehet taas puolestaan tarjoilivat hänelle lasin paloviinaa.
Näin viettivät he suloisessa sopusoinnussa aikansa, sillä he luulivat todenteolla saavansa näytellä jotain hyvin tärkeätä osaa pähkähullun tilanomistajan luona ja heidän intonsa kohosi sävelissä kauvas yli metsän, jonka takana he piileilivät. Viininkorjuu oli jo alkanut ja läheni loppuaan. Lukuunottamatta talon omaa työväkeä oli pitoihin kutsuttu useita iloisia maalaispoikia ja tyttöjä, herrasperheet kyökkäreistä, rengeistä ja muista palkollisista lähtien; osa varsinaisista juhlavieraista oli jo saapunut, mutta vielä odotettiin hyvää tanssimusiikkia.
Tuli sitten suuri juhlapäivä kultaisen ja lempeän lokakuunauringon saattamana, joka nosti maasta utuharson toisensa jälkeen ja jälleen hajotti ne, kunnes koko seutu, puut ja kukkulat kiilsivät lämpimässä väriloistossa ja taivaanranta kajasteli salaperäisen sinisenä ikäänkuin onnellista tulevaisuutta luvaten. Päärakennuksessa tapahtui aamupäivällä vihkiminen, jonka aikana hieno soittokunta soitteli avointen ikkunain ääressä. Sitten seurasi häävieraiden juhla-ateria, jonka kestäessä viininkorjaajat ja juhlaan kutsuttu maalaisväki aterioitsi ulkona ja syötyään ryhtyi reippaan soiton kaikuessa karkeloon. Iltapuoleen, kun aurinko yhä rakastettavampana kulki alas rataansa, panivat viininkorjaajat toimeen suuren kulkueen, jota varten nuo kolme maankiertäjääkin oli varattu. Kulkueen muodostivat melkein yksinomaan viininkorjaajat ja -pusertajat, jotka kaikenlaisissa valepuvuissa ja työaseitaan kolistellen soittokunnan kulkiessa edellä samosivat herrasväen ohi, joka seisoi puiston laitaan pystytetyllä lavalla, keskellään muratista valmistetussa suojassa morsian ja sulhanen.
Kulkue näyttikin varsin hauskalta samotessaan korkeiden puiden alitse, ja Brandolf oli pitänyt huolta, että siihen tuli väriä ja vaihtelua thyrsussauvojen, kulkusrumpujen, satyrinnaamarien ja etenkin sievien lastenpukujen kautta, jotka kuvasivat viinin kukoistusaikaa. Kokonaisuus tulkitsi iloa hyvästä viinivuodesta; kulkueen loppupää oli sitävastoin omistettu huonon viinivuoden tuottamalle harmille. Sitä esitti kolme pirua: happamuuden, vetisyyden ja kestämättömyyden pahat henget, joita kuletettiin hännästä takaperin ja jotka saivat soitollansa esittää huonon viinin surkeutta ja kurjuutta.
Pirujen osa oli juuri uskottu kolmelle maankiertäjälle. Heille oli avoimesti esitetty, kaiken epäluulon poistamiseksi, heidän osiensa laatu. He tiesivät myöskin, että tässä olivat häät kysymyksessä, mutta Jochel oli niin suurella varmuudella ilmottanut valheellisesti morsiamen nimen, etteivät he aavistaneetkaan oikeata asemaansa. Kuitenkin tahtoi heidän syntyperänsä ja aatelinen verensä nousta kapinaan, kun pirujen puvut puettiin heidän ylleen ja heidät koristeltiin kaikenlaisilla helyillä. Heidät verhottiin nimittäin harmaan ja mustan kirjavaan vuohennahkaan, heidän kasvonsa mustattiin ja asetettiin vuohensarvet heidän päihinsä. Kunkin takapuoleen kiinnitettiin hyvin lujaan lehmänhäntä ja solmittiin kaikki kolme häntää yhteen sekä jatkettiin niitä köydellä; tähän köyteen tarttui nyt molemmin puolin kaksikymmentä voimakasta nuorukaista tynnyrintekijän puvussa ja viinilehväseppeleet otsallaan ja he vetivät kolmea pirua selittäin kaikkien nähtäviksi. Kuten sanottu, eivät nämä heti tahtoneet tuohon peliin suostua, mutta ne viisi taaleria, jotka kullekin luvattiin palkaksi, voittivat kaiken vastustuksen.
Niin tulivat he esiin hyppien ja kompuroiden, sillä he eivät saaneet hetkeäkään olla paikoillaan; takanaan kuulivat he viininkorjaajien laulun, soiton ja rummunpärinän tietämättä, mihin he olivat tulossa; he kuulivat tien ohessa seisovan kansan huudon ja naurun ja näkivät viimein rivissä juhlapukuiset häävieraat, jotka taputtivat heille käsiään ja huutaen tulkitsivat mielihyväänsä. Hikipisarat nokisella otsallaan vingutti herra ratsumestari von Schwendtner viuluaan ja Lohausenit puhaltelivat haljenneita huilujaan, kunnes he tietämättään olivat saapuneet murattisuojan eteen, missä morsian seisoi, rakastettavan näköisenä liehuvassa harsossaan ja ilta-auringossa, joka välkkyi hänen timanttikoruissaan. Jochel, joka kulki nuoran päässä, käski hetkeksi heittää vetämisen, jotta sarvipäät saivat hetken seisoa. Kaikki kolme tunsivat heti entisen vaimon ja sisaren; mutta he luulivat uneksivansa. He antoivat soittoneuvojensa vaipua alas ja katselivat kuin mielipuolet morsiameen, joka heille hymyillen nyökytti päätään; sillä hän ei tiennyt, kenet hän näki edessään, vaan luuli, että nuokin olennot olivat päättäneet viettää hänen muistopäiväänsä tuolla hullunkurisella pilalla. Mutta Brandolf taputti lujaan käsiään ja huusi: "Aivan niin, miehet, aivan niin!"
Kuin uneksien tarttuivat he sarviinsa ja sitten häntiinsä, joista tunsivat olevansa kahlitut; ja he tähysivät uudelleen ylös petetyn sisaren ja puolison lumottuun kuvaan; mutta heidän huono omatuntonsa ei sallinut heidän avata suutaan, ja ennen kuin he ehtivät enempää aprikoida, antoi Jochel jo vetää köydestä, niin että heidän täytyi taasen jatkaa takaperoista kulkuansa. Joukkue kulki talon ympäri, jonka takabalkongilla kaupungin soittokunta sitä tervehti. Sitten samosi se taasen puutarhaan ja kulki uudelleen herrasväen ohi. Taaskin annettiin noiden kolmen julmurin seistä hetken morsiamen edessä ja sitten saivat he kompuroida eteenpäin melun ja ilon käydessä yhä äänekkäämmäksi ja huumaavammaksi. Mutta Brandolf antoi viittauksen, ja kolmannen kerran uudistettiin näytös. Paholais-parat huomasivat, että heitä uudelleen tahdottiin viedä esiin ja he koettivat puolestaan väkivallalla riuhtaista itsensä irti. Sillä rappiotilastaan huolimatta tunsivat he entisten aikain ylpeydellä joutuneensa petoksen ja pilkan uhriksi. Mutta köyden lahjomaton kestävyys piti heidät kahleissa ja he seisoivat uudelleen morsiamen edessä ja tähyilivät uudelleen ylös häneen. He kiristivät hampaitaan ja puristivat käsiään nyrkkiin. Silloin heitti Brandolf heille muutamia luisdoreja kullekin paperiin käärittynä, ja salaman nopeudella heittäytyivät he niiden yli kuin kolme apinaa, joille heitetään makeisia. Heistä näytti kuitenkin todennäköiseltä, ettei heitä tunnettu.
Brandolf viittasi taaskin kädellään, Jochel tarttui köyteen ja ystävykset katosivat vihdoinkin. Mutta heitä ei päästetty vieläkään vapaiksi eikä viety muun kansan sekaan, joka uudelleen lähti kemuihin ja tansseihin, vaan ohjasi Jochel heidät ja tynnyrintekijät syrjäiseen ravintolapaikkaan kestitäkseen siellä erittäin tätä pirunväkeä. Nyt täytyi sarvipäiden kulkea edellä ja soitella ja tynnyrintekijät tulivat jälessä pitäen kiinni köydestä. Sillä välin alkoi hämärtää ja kun tämä ihmeellinen seurue vihdoin saapui anniskelupaikkaan, nähtiin herraskartanon seutuvilla kauniin ilotulituksen kohoavan ilmaan. Pirut päästettiin nyt vasta vapaiksi, mutta voimakkaat nuorukaiset ympäröivät heidät samassa ja Jochel pysyi alituisesti heidän rinnallaan, niin etteivät he saaneet pienintäkään tilaisuutta vaihtaa sanaakaan keskenään. Kuitenkin antautuivat he, sisäisen alennuksensa unohtaen, syömään ja juomaan siitä runsaasta pöydästä, joka heille oli katettu, ja sitä jatkettiin, kunnes joku avasi ikkunan ja viittasi herraskartanoon päin, jonka kaikki ikkunat loistivat valosta, sillä aikaa kun komea tanssimusiikki hiljaisessa yöilmassa kajahti selvästi vaikka hillittynä yli seudun.
Talon yläpuolella paloivat kauniit tähdet, mikä kuitenkaan ei voinut piruja vähintäkään liikuttaa; sillä jos heillä olisi ollut tunnetta sellaista kohtaan, eivät he nyt olisi täällä olleet. Ainoastaan viulujen hento ja ylhäinen ääni haavotti heidän sydämiään, se kun muistutti heitä paremmista ajoista ja heidän sitä kuullessaan täytyi ajatella sisarta ja puolisoa, joka nyt leijui tanssissa.
Tätä sisäistä tuskaansa vaimentaakseen antautuivat he hillittömästi nauttimaan väkijuomia, joita Jochel heille anteliaasti tarjoili. Kun hän piti heitä kyllin juopuneina alkoi hän heitä ärsyttää ja kiihottaa vihaan; toiset seurasivat hänen esimerkkiään ja repivät piruja hännästä, ja siten syntyivät yleiset pieksäjäiset ja tappelu.
Tällä hetkellä ilmestyi kaksi santarmia, jotka olivat talossa tätä odottamassa, ja ennenkuin neljännestunti oli kulunut, istui kolme maankiertäjää sidottuna kuormavankkureissa ja kaksi tuntia myöhemmin piirin pääkaupungin vankitornin pimeydessä. Heidän ei kuitenkaan käynyt aivan huonosti. Päinvastoin kutsuttiin heidät aamulla esiin ja heiltä kysyttiin, tahtoivatko he päällysvaatteilla ja liinaisilla, matkarahalla ja tarpeellisilla papereilla varustettuina, poliisin silmänpidon alaisina muuttaa Uuteen Maailmaan, ja kolme päivää myöhemmin matkustivat he jo, poliisipalvelijan, jolla oli mukanaan rahat ja passit, saattamana merisatamaan. Poliisipalvelija jätti heidät vasta sillä hetkellä, kun laiva nosti ankkurinsa.
Hedvig sai kuulla koko tapahtuman eräänä päivänä, kun hän, vuoden vanhaa poikaa sylissään kantaen, lausui pelkonsa siitä, että hänen poikansa joskus voisi joutua pahojen enojensa käsiin tai inhottavan Schwendtnerin tuttavuuteen. Vasta nyt kertoi hänen miehensä sen pilan, jonka hän oli näiden enojen kustannuksella itselleen suonut. Kauhistuneena katseli Hedvig häneen, painaen lapsensa, ikäänkuin suojaan tuntemattomia vaaroja vastaan, rintaansa vasten; mutta Brandolf lohdutti häntä ja sai hänet levolliseksi ilmottamalla saaneensa tietää, että nuo kolme maankiertäjää olivat Amerikkaan tultuaan kuin muuttuneina heti eronneet toisistaan. Niin, tämä ero oli sitten saanut aikaan mitä ihmeellisimpiä seurauksia; jokainen noista kolmesta ystävyksestä oli Amerikan kirjavassa ihmispyörteessä päässyt varmalle pohjalle ja saavuttanut oman vaatimattoman asemansa. Eräs heistä oli hiljainen oluenkaupustelija Newyorkin läheisyydessä, toinen oli koulunpitäjänä Texasissa ja kolmas saarnamiehenä pienessä uskonnollisessa laitoksessa.
Brandolfin isä eli kahdeksankymmenen kahdeksan vuoden ikään ja vakuutti, että hän sai siitä kiittää yksinomaan sitä elämäniloa, joka säteili hänen rouva miniänsä hiljaisesta ja terveestä olennosta. Niin erilainen voi olla sen maaperän kiitollisuus, johon ihmissielu istutetaan.
Eugenia.
Vaimon ei pidä miehen asetta kantaman, eikä myös miehen pukeman yllensä vaimon vaatteita; sillä jokainen kuin sen tekee, on Herralle sinun Jumalalles kauhistus.
5. Moos. Kirj. 22, 5.
Kun naisten kunnianhimo jättää kauneuden, viehkeyden ja naisellisuuden ja pyrkii muille aloille, päättyy asia tavallisesti sillä, että he lopuksi pukeutuvat miesten vaatteihin ja alkavat niissä esiintyä.
Halu näytellä miestä ilmenee jo kristinuskon ensimäisen aikakauden hurskaassa legendamaailmassa ja useammalla kuin yhdellä sen ajan pyhistä naisista oli kiihkeä halu vapautua kodin tavoista ja seuraelämästä.
Sellaisen esimerkin tarjoo m.m. hieno roomalaisneiti Eugenia, jonka seikkailu kuitenkin päättyi tavalla, joka ei ole harvinainen, siten nim., että hänen, jouduttuaan pahaan pulaan miehisten rakkausjuttujensa tähden, täytyi turvautua luonnollisen sukupuolensa tarjoamiin apukeinoihin pälkähästä pelastuakseen.
Hän oli ylhäisen roomalaisen tytär. Hänen isänsä asui perheineen Aleksandriassa, missä oli niin kosolta filosofeja ja kaikenlaisia oppineita. Niin sai Eugeniakin erittäin huolellisen kasvatuksen ja hän mieltyi itse tieteeseen niihin määrin, että hän, kohta kun oli lapsenikänsä kuluttanut, kulki jokaisen filosofin, skolastin ja puhujan koulussa, kuin ylioppilas, jota tehdessään hänellä aina oli mukanaan kaksi siroa ikäistänsä poikasta. He olivat hänen isänsä vapautetun orjan poikia, jotka olivat kasvatetut hänen rinnallaan ja joiden täytyi ottaa osaa kaikkiin hänen opintoihinsa.
Ajan mukaan tuli tytöstä mitä ihanin neiti, ja hänen lapsuudentoverinsa, jotka molemmat, ihmeellistä kyllä, olivat nimeltään Hyazinthus, kasvoivat niinikään solakoiksi nuorukaisiksi, ja missä rakastettava Eugenia oli nähtävissä, siellä nähtiin myöskin aina hänen molemmilla puolillaan kummatkin Hyazinthukset solakoina ja soreina kulkevan hänen takanaan, sillä aikaa kuin heidän herrattarensa heihin selin kääntyneenä väitteli heidän kanssaan.
Ei ole yhdelläkään sinisukalla ollut kahta sopivampaa seuralaista, milloinkaan ei heillä ollut muuta mielipidettä kuin Eugeniallakin ja aina olivat he tietämisessä hänestä tuumaa jälessä, niin että hänellä aina oli oikeus puolellaan eikä hänen milloinkaan tarvinnut peljätä sanovansa jotain ymmärtämättömämpää kuin seurakumppaninsa.
Kaikki Aleksandrian kirjatoukat tekivät elegioja ja mieterunoja tästä runollisesta ilmiöstä ja kummankin Hyazinthin täytyi huolellisesti kirjottaa nämä värsyt kultaiselle taululle ja kantaa niitä hänen takanaan.
Joka puolelta vuodelta kävi hän vain kauniimmaksi ja oppineemmaksi, ja hän samoili jo kaikessa rauhassa uusplatonilaisen opin salaperäisiä ja eksyttäviä puistikolta, kun nuori prokonsuli Aquilinus häneen rakastui ja pyysi hänen isältään häntä vaimokseen. Mutta isä kunnioitti ja pelkäsi tytärtään niihin määrin, ettei hän roomalaisesta isänoikeudesta huolimatta uskaltanut tehdä tyttärelleen mitään ehdotuksia, vaan kehotti kosijaa itse toimimaan, vaikkakaan hänelle kukaan vävy ei ollut tervetulleempi kuin Aquilinus.
Mutta Eugeniakin oli jo ehtinyt salaa iskeä silmänsä Aquilinukseen, sillä tämä oli uljain, arvossapidetyin ja ritarillisin mies Aleksandriassa ja sitäpaitsi pidettiin häntä sekä henkevänä että hyväsydämisenä miehenä.
Kuitenkin otti hän vastaan rakastuneen konsulin rauhallisesti ja arvokkaasti, pergamenttikääröjen ympäröimänä ja Hyazinthien seistessä nojatuolin molemmin puolin. Toisella heistä oli yllään taivaansininen puku, toisella ruusunpunainen ja Eugenialla itsellään lumivalkea, ja heitä saattoi yhtä kernaasti luulla kolmeksi kauniiksi ja hennoksi pojaksi kuin kukoistavaksi neitoseksi.
Tämän tuomioistuimen eteen astui nyt miehekäs Aquilinus pukeutuneena yksinkertaiseen arvokkaaseen togaan. Hän olisi mieluimmiten halunnut tunnustaa rakkautensa yksinkertaisella ja sydämellisellä tavalla. Mutta kun hän näki, ettei Eugenia lähettänyt pois nuorukaisia, istuutui hän tuolille hänen eteensä ja esitti pyyntönsä harvoin ja miehekkäin sanoin, jota tehdessään hänen täytyi itseään tyynnytellä, sillä hän katseli päätään kääntämättä Eugeniaa ja näki tämän suuren ja rakastettavan sulon.
Eugenia hymyili tuskin huomattavasti eikä edes punastunut, sillä hänen tieteenharrastuksensa ja henkinen sivistyksensä olivat opettaneet hänet hillitsemään kaikki tavallisen elämän hennommat liikutukset. Hän otti sentähden ylleen vakavan, syvämielisen katsannon ja vastasi: "Sinun toivomuksesi saada minut vaimoksesi, oi Aquilinus, on minulle mitä suurimmaksi kunniaksi, mutta ei voi saada minua kuitenkaan menettelemään epäviisaasti; ja ajattelematonta olisi, jos me, toisiamme koettelematta, seuraisimme ensimäistä raakaa pyydettä. Ensimäinen ehto, joka tulevan puolisoni tulee täyttää, on se, että hän ymmärtää ja kunnioittaa minun henkisiä harrastuksiani ja pyrkimyksiäni ja ottaa niihin osaa. Niin ole tervetullut luokseni kilpailussa näiden nuoruudentoverieni kanssa, minun kerallani tutkimaan korkeimpia asioita. Silloin ei meiltä ole puuttuva tilaisuutta oppia näkemään olemmeko toisillemme luodut vai emmekö, ja jonkun aikaa kestäneen yhteisen henkisen harrastuksen jälkeen tunnemme toisemme niin tarkkaan kuin kahden jumalanluoman sopii, jotka eivät halua vaeltaa pimeydessä, vaan valossa."
Aquilinuksen sisässä alkoi jo salaa kuohua, mutta hän vastasi tähän korkealentoiseen puheeseen ylpeän rauhallisesti: "Jollen sinua tuntisi, Eugenia, en olisi sinua vaimokseni pyytänyt, ja minut tuntee suuri Rooma yhtä hyvin kuin tämä maakunta! Jollei sinun tietosi nyt jo riitä sinulle sanomaan mikä minä olen, niin pelkään, ettei se koskaan tule riittämään. Enkä minä ole tullut tänne uudelleen koulua käydäkseni vaan noutaakseni itselleni aviopuolison; ja mitä näihin kahteen poikaseen tulee, niin olisi, jos minulle soisit kätesi, ensimäinen toivomukseni, että heidät vihdoinkin laskisit luotasi ja antaisit heidät vanhemmilleen takaisin, jotta he voisivat heitä avustaa ja olla heille hyödyksi. Nyt pyydän, että annat minulle vastauksen, et oppineena, vaan todellisena naisena."
Nyt oli jo kaunis filosofi kuitenkin käynyt punaiseksi kuin purppurainen neilikka ja hän vastasi sykähtelevin sydämin. "Vastaukseni on pian annettu, sillä huomaan sinun sanoistasi, ettet minua rakasta, oi Aquilinus! Se olisikin minulle yhdentekevää, jollei olisi loukkaavaa valehdella jalosukuisen roomalaisen tyttärelle."
"Minä en valehtele milloinkaan", sanoi Aquilinus kylmästi. "Jääkää hyvästi!"
Eugenia käänsi päänsä pois vastaamatta tähän tervehdykseen, ja Aquilinus astui hitaasti talosta kotiansa kohti. Eugenia aikoi, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, ottaa esille kirjansa, mutta kirjaimet tanssivat hänen silmissään ja Hyazinthien täytyi lukea hänelle ääneen, sillä aikaa kuin hän täynnänsä tulista suuttumusta ajatuksineen retkeili omilla teillään.
Sillä vaikka hän tähän päivään saakka oli pitänyt konsulia sinä miehenä, jonka hän mieluimmiten ottaisi puolisokseen, jos hänen kerran täytyi joku ottaa, niin oli konsuli nyt tullut hänelle ylipääsemättömäksi loukkauskiveksi.
Aquilinus puolestaan hoiti kaikessa rauhassa tehtäviään ja suri salaa omaa hulluuttaan, joka ei sallinut hänen unohtaa tuota koulumestarimaista kaunotarta.
Kului sitten lähes kaksi vuotta, joiden aikana Eugeniasta tuli jos mahdollista vielä merkillisempi ja todella loistava personallisuus, ja Hyazintheistäkin oli tullut kaksi vahvaa parrakasta nuorukaista. Vaikkakin joka suunnalla alettiin tätä kummallista menoa kaiheksia ja vaikka ihailevien epigrammien asemasta ruvettiin sepittämään ivallisia pilkkarunoja, ei Eugenia kuitenkaan saanut luopuneeksi henkivartijoistaan; sillä vielähän eli Aquilinus, joka oli tahtonut kieltää häntä niitä pitämästä. Aquilinus kulki levollisena tietään eikä näyttänyt enää sen koommin immestä välittävän, mutta hän ei katsonut ketään muutakaan naista, eikä enää kuultu hänen suunnittelevan muutakaan kosintaa, niin että häntäkin alettiin soimata siitä, että hän, korkea virkamies, edelleen eleli naimatonna.
Sitä enemmän varoi itsepäinen Eugenia lähettämästä luotaan pahennusta herättäneitä nuorukaisiaan, koska se saattaisi näyttää sovinnon merkiltä. Sitä paitsi viehätti häntä yleisen tavan ja julkisen mielipiteen uhalla tehdä tiliä teoistaan vain itselleen ja säilyttää näissä oloissa, jotka olisivat muille naisille olleet vaarallisia, jopa sietämättömiä, sydämessään tietoisuuden puhtaasta elämästä.
Tällaiset tavallisuudesta poikkeamiset olivat niihin aikoihin ilmassa.
Kuitenkaan ei Eugenia tuntenut itseään onnelliseksi eikä tyytyväiseksi; hänen seuralaisensa saivat filosofoida läpi taivaan, maan ja helvetin tullakseen taas äkkiä keskeytetyksi ja saadakseen tuntikaudet samoilla herrattarensa kanssa maita ja metsiä. Eräänä aamuna tahtoi hän ajaa maatilalle; hän ohjasi itse vaunuja ja oli mitä herttaisimmalla tuulella. Taivaalla loisti kirkas kevätpäivä ja ilma oli täynnä balsamintuoksuja. Hyazinthitkin iloitsivat Eugenian iloisuudelle. Niin ajoivat he pienen esikaupungin läpi, missä kristittyjen oli sallittu pitää jumalanpalvelustaan. He viettivät juuri pyhäpäivää; munkkiluostarin kirkosta kaikui hurskas laulu ja Eugenia pidätti hevosia kuunnellakseen ja hänen korviinsa sattuivat psalmin sanat: "Niinkuin naarashirvi vesilähteelle niin ikävöi minun sieluni, o Herra, sinun tykösi! Minun sieluni kaipaa elävää Jumalaa!"
Näiden sanojen kaikuessa, hartaiden ja nöyrien äänten laulamana, kävi hänen konstikas olentonsa äkkiä yksinkertaiseksi, hänen sydämeensä oli satutettu ja se näytti nyt tietävän mitä tahtoi, ja verkalleen sanaakaan puhumatta ajoi Eugenia edelleen maatilalle. Siellä pukeutui hän miesten vaatteihin, viittasi Hyazinthit luoksensa ja jätti maakartanon tapaamatta ketään palvelusväestä. Ja hän palasi takaisin luostarin luo, kolkutti portille ja esitti abotille itsensä ja seuralaisensa kolmena nuorena miehenä, jotka pyysivät tulla otetuiksi munkeiksi luostariin, erota maailmasta ja elää Jumalalle. Hän oli ottanut kaikesta niin hyvän selon ja osasi vastata niin täsmällisesti abotin tutkaileviin kysymyksiin, että abotti otti heidät kaikki kolme, joita hän piti hienoina ja ylhäisinä nuorukaisina, luostariin ja antoi heidän pukea ylleen hengellisen puvun.
Eugenia oli kaunis enkelimäinen munkki, ja oli nimeltään Veli Eugenius, ja Hyazinthitkin näkivät pyytämättään tulleensa muutetuiksi munkeiksi, he kun olivat jo aikoja sitten tottuneet menettelemään kaikessa naisellisen esikuvansa tahdon mukaan. Kuitenkaan ei munkkielämä ollut heistä hullumpaa, sillä he saivat nyt viettää päivänsä verrattomasti rauhallisemmin eikä heidän tarvinnut enää mitään tutkia ja he olivat muuten jo ennestään tottuneet mukautumaan kuuliaiseen elämäntapaan.
Veli Eugenius sitävastoin ei levähtänyt, vaan hänestä tuli kuuluisa munkki, jonka kasvot olivat kalpeat kuin marmori, jonka silmät hehkuivat ja jonka käytös oli kuin arkkienkelin. Hän käänti useita pakanoita, hoiti sairaita ja köyhiä, syventyi jumalansanaan, saarnasi äänellä, joka oli kultaisen kellon ja tuli abotin kuoltua valituksi hänen seuraajakseen. Niin oli nyt hento Eugenia seitsemänkymmenen munkin, pienen ja suuren, päämies.
Hänen näin pysyessä seuralaisineen kadonneena, oli hänen isänsä kysyttänyt orakelilta, mitä hänen tyttärestään oli tullut, ja tämä oli ilmottanut, että jumalat olivat vieneet Eugenian ja asettaneet hänet tähdeksi taivaalle. Pakanalliset papit tahtoivat täten kristityille osottaa heidänkin tahollaan tapahtuvan ihmeitä, tietämättä että juuri kristityillä oli heidän lintunsa satimessa. Jopa viitattiin erääseen tähteen, jolla oli kaksi pienempää rinnalla kulkijaa, muka uutena tähtikuvana, ja aleksandrialaiset seisoivat kaduilla ja talojensa harjoilla ja katselivat korkeuteen, ja moni, joka kerran oli nähnyt tytön katuja kulkevan ja muisti hänen kauneutensa, tositeolla rakastui tuohon tähteen ja kurkisti siihen kostein silmin, sen rauhallisena kulkiessa taivaan tummaa sineä.
Myöskin Aquilinus tähysi taivaisiin, mutta hän pudisti päätään eikä hän tahtonut saada selvyyttä asiassa. Sitä lujemmin uskoi kadonneen isä orakelin selitykseen ja tunsi itsensä siitä aika tavalla mairitelluksi sekä osasi pappien avulla järjestää niin, että Eugenialle pystytettiin kuvapatsas ja että hänelle osotettiin jumalallista kunnioitusta. Aquilinus, jonka viran puolesta täytyi antaa suostumuksensa, teki sen sillä ehdolla, että kuva tulisi aivan kadonneen näköiseksi; se oli helposti tehtävissä, sillä hänestä oli olemassa suuri joukko veistoksia ja rintakuvia, ja niin asetettiin hänen marmorinen kuvapatsaansa Minervan temppelin esisaliin, ja kelpasi se yhtä hyvin jumalien kuin ihmistenkin nähtäväksi, sillä se oli, huolimatta täydellisestä yhdennäköisyydestä kadonneen kanssa, ihanneteos sekä pään ja ruumiin asennon että vaatetuksen laskoksien puolesta.
Luostarin seitsemänkymmentä munkkia oli, saatuaan tietää tästä uutuudesta, kovasti suutuksissa sen voiton johdosta, joka täten oli pakanallisella taholla saatu, uuden jumalankuvan pystyttämisestä ja kuolevaisen naisen julkeasta palvelemisesta. Kiivaimmin panettelivat he naista itseään muka maankulkijana ja petollisena ilveilijänä ja he melusivat päivällisen aikaan aivan tavattomasti. Hyazinthit, joista oli tullut kaksi nöyrää pientä pappismiestä ja jotka pitivät abotin salaisuuden haudattuna povessaan, katselivat tätä merkitsevästi, mutta hän viittasi heitä olemaan vaiti ja panetteli ja melusi hänkin muiden mukana rankaisuksi entiselle pakanalliselle ja syntiselle itselleen.
Mutta keskiyön aikaan nousi Eugenia vuoteeltaan, otti käteensä vahvan vasaran ja lähti hiljaa luostarista särkemään omaa kuvaansa. Helposti löysi hän loistavan marmorisen kaupunginosan, missä temppeli ja yleiset rakennukset sijaitsivat ja missä hän itsekin oli viettänyt nuoruutensa ajan. Ketään ei näkynyt liikkeellä tässä mykässä kivisessä kaupungissa; juuri kun nuori munkki astui ylös temppelin portaita, kohosi kuu yli kaupungin pimennon ja heitti päivänheleän valon temppelin etusalin pylväskäytäviin. Silloin näki Eugenia kuvansa; valkean kuin vastapudonnut lumi, ihmeellisen ihanan ja kauniin, olkapäät sirosti alasvaluvan vaipan peitossa, silmät täynnä pyhää intoa uneksien kaukaisuuteen tähyilevinä ja suu keveässä hymyssä.
Uteliaana astui kuvan luo kristitty nainen vasara kohotettuna kädessään; mutta suloinen vavistus värisytti hänen sydäntään, kun hän näki kuvan koko loistossaan; vasara vaipui alas ja hän iloitsi sydämessään nähdessään edessään oman muinaisen olentonsa. Katkera kaipuu valtasi hänet sitten, hänestä tuntui kuin olisi hän karkotettu kauniimmasta maailmasta ja kuin hän nyt ilottomana varjona harhailisi tyhjyydessä; sillä vaikka taiteilija oli kuvasta tehnyt ihannekuvan, esitti se juuri sentähden Eugenian alkuperäisintä sisintä olemusta, jonka hänen tieteelliset harrastuksensa olivat kätkeneet näkyvistä, ja hän tunsi nyt eräänlaista ylevää turhamaisuutta tuntiessaan siinä paremman itsensä kuunvalon lumoavassa loistossa. Hänen oli, kuin olisi hän, puhuaksemme uudenaikaiseen tapaan, pelannut väärillä korteilla.
Äkkiä kuului reippaita miehenaskelia; Eugenia kätkeytyi vaistomaisesti pylvään varjoon ja näki Aquilinuksen korkean vartalon astuvan esiin. Eugenia näki, kuinka hän asettui patsaan eteen, katseli sitä kauvan ja lopulta laski kätensä sen kaulaan painaakseen keveän suutelon marmorisille huulille. Sitten kääriytyi hän mantteliinsa ja kulki hitaasti pois katsoen useamman kerran taakseen hohtavaa kuvaa. Eugenia vapisi niin, että hän itse sen huomasi; suuttuneena astui hän uudelleen kuvan eteen vasara koholla tehdäksen lopun tästä synnillisestä pilasta; mutta sen sijaan että hän olisi lyönyt rikki sen kauniin pään, painoi hänkin, kyyneliin puhjeten, suudelman sen huulille ja kiiruhti pois, sillä hän kuuli yövahdin askelten lähestyvän. Aaltoilevin povin hiipi hän kammioonsa eikä nukkunut sinä yönä ennenkuin auringon noustessa, ja aamurukouksen aikana uneksi hän nopeassa vaihtelussa asioista, jotka olivat rukouksesta sangen kaukana.
Munkit kunnioittivat abotin unta pitäen sitä hartauden harjottelusta johtuvan yövalvonnan seurauksena. Mutta lopulta näkivät he itsensä pakotetuiksi murtautumaan Eugenian makuukammioon, sillä hänelle oli tarjolla aivan erikoinen tehtävä. Muuan ylhäinen leski, jonka kerrottiin makaavan sairaana kristillisen avun tarpeessa, oli lähettänyt häntä noutamaan pyytääkseen abotti Eugeniuksen hengellistä puolestapuhumista ja neuvoa, hän kun jo kauvan aikaa sitten oli oppinut kunnioittamaan hänen toimintaansa ja hänen olentoaan. Munkit eivät tahtoneet menettää tätä tilaisuutta vallotukseen, mikä kirkolle täten oli tarjolla, ja herättivät Eugenian. Puolittain hämmennyksissä ja posket punottavampina kuin pitkään aikaan tätä ennen lähti hän matkaan, mietiskellen enemmän aamuista untaan ja viimeöistä pylväskäytävää kuin sitä tehtävää, joka oli hänen suoritettavanaan. Hän astui pakanallisen lesken taloon ja vietiin hänen huoneeseensa sekä jätettiin siellä kahden kesken hänen kanssaan. Kaunis, tuskin kolmenkymmenen vuotias nainen makasi leposohvalla pitkänään, mutta ei sairaana ja vaivaisena, vaan ylpeydestä ja elämänhalusta loistavana. Tuskin saattoi hän pysyä hiljaa ja rauhallisena, kunnes luuloteltu munkki oli hänen toimestaan istunut aivan hänen lähelleen; sitten tarttui hän munkin molempiin valkeihin käsiin, painoi päänsä niiden yli ja peitti ne suudelmilla. Eugenia, jonka ajatukset olivat muualla, ei ollut huomannut naisen kevytmielistä ulkonäköä vaan piti hänen menettelyään nöyryyden ja hengellisen antautumisen merkkinä eikä häntä sentähden estellyt. Tästä rohkaistuneena kääri pakananainen käsivartensa Eugenian kaulaan, luullen syleilevänsä nuorta ja kaunista munkkia. Lyhyesti, ennen kuin Eugenia tiesi tämän taivaallista tunsi hän itseään intohimoisesti puristettavan ja suunsa peitettävän rajuilla suudelmilla. Hämmästyneenä havahtui hän vihdoin hajamielisyydestään, mutta kului aikaa, ennen kuin hänen onnistui päästä irti tuosta hurjasta syleilystä ja nousta seisaalleen.
Mutta silloin alkoi pakanallisen saatanan kieli liikkua; myrskyisin sanoin ilmotti pakanatar luulotellulle abotille rakkautensa ja kaipuunsa ja koetti kaikin tavoin hänelle todistella, että hänen kauneutensa ja nuoruutensa velvollisuus oli tyydyttää hänen kaipuunsa, ja että hän juuri sentähden oli noudattanut hänet tänne. Sen ohella teki hän uusia hyökkäyksiä ja suloisia viettelyksiä, niin että Eugenian oli vaikea torjua hänet luotaan, mutta lopulta abotti kuitenkin rohkaisi mielensä ja luki hänelle lakia hehkuvin silmin sekä ilmotti hänelle niin voimakkain manauksin kuin munkille on mahdollista, että jumalansana jo tunsi hänen huonon tuumansa epäonnistumisen, saman jota Potifarin vaimo ja niin moni muu oli yrittänyt. Pakananainen hyökkäsi kuin tiikeri Eugenian kimppuun, sulki hänet vielä kerran syliinsä kuin rautaisin käsivarsin, veti hänet mukanansa vuoteeseen ja päästi samalla sellaisen kiljunnan, että palvelijattaret syöksyivät joka taholta huoneeseen.
"Auttakaa! Auttakaa!" huusi hän, "tämä mies tahtoo tehdä minulle väkivaltaa", ja samassa laski hän vapaaksi Eugenian, joka peloissaan ja säikähdyksissään kavahti jalkeille.
Ohi juoksevat naiset alkoivat pian kirkua vielä kauheammin kuin heidän emäntänsä ja huusivat mieshenkilöitäkin paikalle. Eugenia ei säikähdyksestä saanut sanaa suustaan, vaan pakeni talosta täynnänsä häpeää ja inhoa joukon melun ja sadatusten seuraamana.
Nyt ei pirullinen leski kammonut juosta oikopäätä suuren kansajoukon seuraamana konsuli Aquilinuksen luo muka valittamaan munkin häpeällisestä menettelystä. Hän kertoi, kuinka munkki oli pyhänä miehenä tullut hänen taloonsa tungetellen ensin käännytyshankkeineen ja sitten, niiden epäonnistuttua, yrittäen riistää häneltä hänen kunniansa. Kun koko hänen seurueensa todisti hänen puheensa todeksi, antoi vihastunut Aquilinus sotaväen heti ottaa luostarin haltuunsa ja tuoda abotin ja munkin hänen luokseen, jotta hän saisi tuomita.
"Näinkö te alatte toimintanne, te kurjat teeskentelijät?" puhui hän heille ankaralla äänellä. "Oletteko jo niin röyhkeitä, että te, joiden olemassaolo hädin tuskin suvaitaan, loukkaatte meidän naistemme kunniaa ja hiivitte ympäri kuin raivoisat sudet? Onko teidän mestarinne, jota minä kunnioitan enemmän kuin teitä, te valehtelijat, opettanut tai sallinut sellaista? Ei suinkaan! Te olette kurjia raukkoja, jotka olette ottaneet itsellenne väärän nimen voidaksenne kaikessa rauhassa palvella pahetta! Puolustautukaa, jos voitte, syytöstä vastaan!"
Häpeämätön leski uudisti nyt, ulkokullaisten huokausten ja kyynelten keskeyttämänä, valheellisen kertomuksensa. Kun hän oli lopettanut ja jälleen sievästi kääriytynyt viittaansa, katselivat munkit pelolla toisiaan ja abottiaan, jonka viattomuutta he eivät epäilleet, ja he korottivat yhteisesti äänensä torjuakseen valheellista syytöstä. Mutta sekä lesken palvelijat että useat naapurit ja ohikulkijat, jotka olivat nähneet abotin häpeissään ja peloissaan pakenevan talosta ja jotka siis pitivät häntä syyllisenä, todistivat nyt toinen toisensa perästä ja äänekkäästi tehdystä häpeällisestä teosta niin että munkki-parkain puhe hukkui kokonaan tähän yleiseen kirkunaan.
He katselivat nyt epäluulolla abottiinsa ja hänen nuoruutensa tuntui monelle harmaaparralle heidän keskuudessaan antavan epäilyksiä. He huusivat, että jos hän oli syyllinen, niin olisi Jumala hänet rankaiseva, niin kuin hekin nyt antoivat hänet maallisen tuomarin käsiin.
Kaikkien katseet suuntautuivat nyt Eugeniaan, joka seisoi yksin ihmisjoukon keskellä. Hän oli maannut itkien kammiossaan, kun häntä ja munkkeja tultiin noutamaan ja oli nyt kaiken aikaa seisonut alas luoduin silmin ja munkkikaapu syvään pään yli vedettynä sekä oli mitä surkeimmassa tilassa; jos hän säilytti syntyperänsä ja sukupuolensa salaisuuden, niin täytyi hänen alistua väärän syytöksen alle, ja jos hän ne tunnustaisi, niin nousisi myrsky luostaria vastaan voimakkaampana kuin ennen ja sitä uhkaisi varma perikato, sillä luostari, jolla abottina oli kaunis nuori nainen, saisi luonnollisesti osakseen pahansuovan pakanamaailman pilkan ja halveksunnan. Tätä pelkoa ja epävarmuutta ei hän olisi tuntenut, jos hänellä, munkkikielellä puhuen, olisi ollut puhdas sydän; mutta sitten viime yön oli epätietoisuus saanut sijan hänen mielessään, ja onneton kohtaus synnillisen lesken kanssa oli saattanut hänet vielä enemmän sekaannuksiin, niin ettei hänellä enää ollut rohkeutta esiintyä päättäväisesti.
Mutta kun Aquilinus vaati häntä puhumaan, muisti hän tämän rakkauden ja luottaen siihen keksi hän pakotien. Hiljaisella ja nöyrällä äänellä vakuutti hän olevansa syytön ja sanoi tahtovansa näyttää sen konsulille toteen, jos hän saisi puhua kahdenkesken hänen kanssaan. Hänen äänensä sointu liikutti Aquilinusta, ilman että tämä tiesi minkä tähden, ja hän suostui puhumaan kahdenkesken syytetyn kanssa. Hän antoi viedä hänet talonsa sisimäisiin huoneisiin ja meni sinne hänen kanssaan. Nyt loi Eugenia silmänsä häneen, heitti päähineen niskaan ja sanoi: "Minä olen Eugenia, jota kerran olet pyytänyt vaimoksesi!"
Heti tunsi Aquilinus hänet ja oli vakuutettu hänen sanojensa totuudesta; mutta samassa hänessä heräsi voimakas suuttumus ja mustasukkaisuus, kun hän tapasi kadonneen lemmittynsä naisena, joka koko ajan oli elellyt salaa seitsemänkymmenen munkin parissa. Hän teki sentähden itselleen väkivaltaa ja uskotteli Eugenialle, samalla kun hän häntä tutkien tarkasteli, ettei hän lainkaan uskonut hänen sanojaan, ja puhui: "Sinä olet todella kevytmielisen neitsyen näköinen. Mutta se ei minua liikuta; olen vaan halukas tietämään, mitä olet leskelle tehnyt."
Eugenia kertoi vavisten ja arkaillen koko tapahtuman, ja Aquilinus huomasi kertomuksen koko laadusta syytöksen valheellisuuden ja kehnouden, mutta vastasi kylmäverisyyttä teeskennellen: "Ja millä tavalla olet sinä sitten, jos olet Eugenia, tullut munkiksi, missä tarkotuksessa ja kuinka on se ollut mahdollista?"
Hänen näin puhuessaan punastui Eugenia ja loi silmänsä hämmentyneenä maahan; kuitenkaan ei hänestä tuntunut vastenmieliseltä olla täällä ja taas pitkästä ajasta puhua vanhalle hyvälle tuttavalleen itsestään ja elämästään; sentähden ei hän vitkastellutkaan, vaan kertoi yksinkertaisin sanoin kaiken mitä hänelle sitten hänen katoamisensa oli tapahtunut, mutta Hyazintheistä ei hän ihmeellistä kyllä puhunut sanaakaan. Kertomus miellytti Aquilinusta ja hänelle kävi hetki hetkeltä vaikeammaksi salata jälleen löydetyltä kaunottarelta mieltymystään. Kuitenkin hillitsi hän itsensä ja päätti vastaisen kohtelunsa varalle ottaa selvää, oliko hänellä myöskin mitä siveyteen ja tapojen puhtauteen tulee entinen Eugenia edessään.
Hän sanoi sentähden: "Kaikki tuo on hyvin kerrottua tarua, kuitenkaan en pidä sitä tyttöä, joka sinä nyt sanot olevasi, omituisuudestaan huolimatta, mahdollisena tuollaisiin sopimattomiin seikkailuihin; ainakin olisi todellinen Eugenia pitänyt edullisempana ruveta nunnaksi. Sillä miksi hyödyksi tai hurskaudeksi voi taivaan nimessä munkkikaapu ja elämä seitsemänkymmenen munkin parissa olla oppineimmallekaan ja hurskaimmallekaan naiselle? Sentähden pidän sinua yhä edelleen parrattomana miehen lurjuksena, johon en lainkaan usko. Sitäpaitsi on mainitsemani Eugenia selitetty jumalaiseksi ja tähdissä asuvaksi, hänen kuvansa seisoo pyhitettynä temppelissä, ja sinun käy huonosti, jos edelleen pysyt kiinni synnillisessä väitteessäsi."
"Tuota kuvaa on eräs mies viime yönä suudellut!" vastasi Eugenia hiljaisella äänellä ja katsoi merkitsevästi hämmästyneeseen Aquilinukseen, joka puolestaan tuijotti häneen kuin johonkin yliluonnollisilla ominaisuuksilla varustettuun. "Kuinka voi sama mies kiduttaa henkilöä, jonka mukaan kuva on tehty?"
Mutta Aquilinus voitti hämmennyksensä, oli kuin hän ei olisi noita sanoja kuullut, ja jatkoi kylmästi ja ankarasti: "Lyhyesti sanoen, kristittyjen munkkipoloisten tähden, jotka minusta näyttävät viattomilta, en voi enkä tahdo uskoa, että sinä olet nainen! Valmistau tuomittavaksi, sillä sinun selityksesi eivät ole minua tyydyttäneet!"
Silloin huudahti Eugenia: "Siispä auttakoon minua Jumala!" ja repäisi munkkipukunsa kahtia, kalpeana kuin valkea ruusu ja lyyhistyen kokoon häpeästä ja epätoivosta. Mutta Aquilinus otti hänet käsivarsillensa, painoi hänet rintaansa vasten, kääri vaippaansa ja kyyneleet putoilivat hänen silmistään tytön kauniille päälle. Aquilinus huomasi hyvin, että Eugenia edelleen oli kunniallinen nainen. Hän kantoi hänet lähimpään huoneeseen, missä oli rikkaasti varustettu vierasvuode, laski hänet siihen hellävaroin ja peitti hänet purppuraisella peitolla poskiin saakka. Sitten suuteli hän häntä suulle kolme tai neljä kertaa, lähti ulos ja sulki oven jälessään. Sen jälkeen otti hän käteensä vielä lämpimän munkinkaapun, joka makasi lattialla, ja lähti taasen ulos valtavan kansanjoukon luo sekä puhui sille: "On tapahtunut ihme. Te munkit olette viattomia ja voitte palata takaisin luostariinne. Teidän abottinne oli paha henki, joka tahtoi teitä turmella ja vietellä. Ottakaa tämä hänen kaapunsa ja ripustakaa se johonkin muistoksi hänestä; sillä muutettuaan minun silmieni edessä ihmeellisellä tavalla muotoaan, raukesi hän tyhjiin ja katosi näkymättömiin! Mutta tämä nainen, joka käytti hyväkseen tätä pahaa henkeä teitä turmellakseen, on epäluulonalainen noituudesta ja on heitettävä vankeuteen. Menkää nyt kotia näine hyvinenne ja olkaa tyytyväiset!"
Kaikki hämmästyivät tätä puhetta ja katselivat peloissaan pahan hengen kaapua. Leski puolestaan kalpeni ja peitti kasvonsa sekä paljasti siten huonon omantuntonsa. Kunnon munkit iloitsivat voitostaan ja lähtivät matkaan tyhjän kaapunsa kanssa aavistamatta, minkä suloisen olennon se oli sisäänsä kätkenyt. Leski vietiin vankeuteen; Aquilinus kutsui uskollisimmat palvelijansa tykönsä sekä lähti heidän kanssaan kiertelemään kaupungin kauppiasten luona ostaen kantamuksen kallisarvoisia naisten vaatteita. Ne toimitti orja niin nopeasti ja salaa kuin suinkin taloon.
Hiljaa astui konsuli siihen huoneeseen, missä Eugenia oli, istuutui hänen vuoteensa reunalle ja näki, että hän nukkui aivan tyynenä niinkuin ainakin joku joka lepää vaikeiden ponnistusten jälkeen. Hänen täytyi hymyillä Eugenian mustalle leikatulle munkinpäälle ja siveli keveällä kädellä hänen lyhyttä paksua tukkaansa. Silloin tämä heräsi ja avasi silmänsä.
"Tahdotko nyt vihdoin tulla vaimokseni?" kysyi Aquilinus, johon kysymykseen Eugenia ei vastannut myöntäen eikä kieltäen vaan värisi vain hiljaa purppuraisen peitteen alla, johon hän oli kääriytynyt.
Sitten toi Aquilinus hänen vuoteensa viereen kaikki ne vaatteet ja kalleudet, mitä hieno rouva niihin aikoihin tarvitsi pukeutuakseen kiireestä kantapäähän, ja jätti hänet yksin.
Auringonlaskun jälkeen samana päivänä ajoi hän Eugenian keralla, ainoastaan muutamain uskottujen saattamana, eräälle maakartanoistaan, joka oli yksinäisellä viehättävällä paikalla tuuheiden puiden varjossa.
Maakartanossa toimitettiin vihkiminen mitä suurimmassa hiljaisuudessa, ja vaikka oli kulunut näin paljon aikaa, ennenkuin he tulivat yhteen, ei heistä kuitenkaan tuntunut mikään aika hukkaan kuluneelta, päin vastoin tunsivat he mitä vilpittömintä kiitollisuutta siitä onnesta, jonka he olivat toisilleen valmistaneet. Aquilinus omisti päivät työlleen ja ajoi iltasella nopeimmilla hevosillaan puolisonsa luo. Myrskyisinä ja sateisina päivinä rakasti hän joskus kiiruhtaa tavallista varemmin maakartanoon Eugeniaa ilahuttaakseen.
Eugenia ryhtyi puolestaan sen enemmittä mutkitta samalla perusteellisuudella, jota hän oli osottanut filosofiassa ja uskonnollisessa lihankidutuksessa, harrastamaan aviollista rakkautta ja uskollisuutta. Mutta kun hänen hiuksensa olivat saaneet tavallisen pituuden, vei Aquilinus hänet, keksien jonkun nerokkaan tarinan selitykseksi, takaisin Aleksandriaan, saattoi hänet hänen hämmästyneiden vanhempiensa luo ja vietti loistavat häät.
Isä tosin ällistyi suuresti tavatessaan kuolemattoman jumalattaren ja taivaallisen tähtikuvan asemasta rakastuneen maallisen aviorouvan, ja näki kaipuulla vihityn muistopatsaan vietävän temppelistä; mutta kuitenkin kiitettävästi kyllä painoi enemmän ilo tyttären takaisin paluusta, isä kun sai hänet nyt kauniimpana ja rakastettavampana kuin koskaan ennen. Marmoripatsaan asetti Aquilinus talonsa kauneimpaan huoneeseen; mutta hän varoi sitä enää suutelemasta, hänellä kun nyt oli alkuperäinen taideteos lämminverisenä luonaan.
Kun Eugenia sitten oli tarpeeksi oppinut tuntemaan avioelämää, suuntasi hän kasvatuksensa puolisonsa käännyttämiseen kristinuskoon, jota hän edelleen tunnusti, eikä hän levännyt ennenkuin Aquilinus julkisesti liittyi hänen uskoonsa. Legenda tietää vielä kertoa, kuinka koko perhe sitten muutti Roomaan siihen aikaan, jolloin kristillisvihamielinen Valerianus oli noussut hallitukseen, ja kuinka Eugenia tuli kuuluksi uskonsankariksi ja marttyyriksi ja vasta silloin oikein osotti suurta hengenvoimaansa.
Hänen vaikutuksensa Aquilinukseen oli tullut niin suureksi, että hän saattoi ottaa hengelliset Hyazinthinsakin mukaansa Aleksandriasta Roomaan, missä hekin voittivat marttyrikruunun. Heidän esirukouksensa lienevät hyödyksi etenkin ahkeroille koulutytöille, jotka ovat jääneet luvuissaan toisista jälelle.