Leski vapaaherratar Klenkrona kuului niihin naisiin, jotka sydämestä rakastavat ylellisyyttä ja loistavaa elämää. Hän oli ollut kaunis; eikä koskaan tietänyt muuta kun oikkujensa tyydyttämistä. Elämä hänelle ei ollut muuta, kun että alinomaa olla tansseissa, näyttelyssä ja muissa huveissa. Että jotakin huoneellista löytyi, siitä leski vapaaherratar Klenkrona oli aivan tietämätön.
Lähes neljänkymmenen vuotiaana jäi hän leskeksi ja silloin tapahtui että miehen entisestä suuresta rikkaudesta oli aivan vähäsen jälellä.
Se oli kuitenkin turha asia vapaaherrattaren silmissä, että hän sitä olisi ajatellut, eli tehnyt jotakin muutosta elämässään, vaan jatkoi kulkuaan hulluuden radalla.
Hänellä oli kaksi lasta, ruma poika ja kaunis tytär. Jälkimmäinen oli äitin lemmitty, se tahtoo sanoa: vapaaherratar koristi ja puki vähästä tytärtään kauniimpiin ja uudenmukaisempiin vaatteisiin, antoi hänen opetella tanssimaan, laulaan, soittelemaan ja ranskaa juttelemaan j.n.e. Sillä kun tyttö oppi puhumaan, totutettiin hän kaikkiin joka voi esiintuoda hänen etevyyttään ja tehdä häntä eteväksi seuraihmiseksi. Se, kaikkea sisällistä arvoa vailla oleva äiti, ei milloinkaan ollut tytärtään opettanut jotakin, jonka kautta hänen sydämensä olisi tullut hyväksi, ja ihmisarvonsa lisääntynyt.
Poikaa, jolla ei löytynyt ulkonaisia etuisuuksia, oli äidin vaikea kärsiä, ja sen vuoksi hän aikaisin vietiin erään koulunopettajan luo, jonka yksinkertaisessa ja rakastettavassa perheessä hän kasvatettiin.
Kun vapaaherra Klenkrona kuoli, oli poika jo hovioikeuden notarius, tunnettu ja suosittu kelvollisuutensa ja todellisen luonteensa vuoksi.
Tytär taasen, kahdeksansoista vuotias tyttö, oli yksi pääkaupungin enin suosituista ja loistavista nuorista naisista. Hän oli kaunis, tanssi kuni enkeli, lauloi — hm, kuni satakieli, niin sanoivat hänen suosijansa kumminkin. Neiti Zelina Klenkrona vaatetti itseään uusimmalla tavalla, oli ollut kuukauden Parisissa ja taisi mestarin tavalla vääntää kaikkein nuorten miesten päät, jotka häntä lähestyivät.
Enimmän osan aamupäivästä oleskeli hän peilin ääressä, tutki kaikki tualetin apulähteet, ylistääkseen kauneuttaan ja liikkuvaisuutta kasvoissaan. Ei kukaan tyttö tajunnut, kuni hän, hymyillä onnettomalle rakastajalle, eli silmillään antaa niin lempeän, iloisen, totisen ja elävän katseen. Hänen kasvonsa oli kuni koru, hän voi niille antaa minkä muodon hän tahtoi.
Hänen ja hänen veljensä välillä oli suuri ero; jonka vuoksi kun se vähäinen perintö isä-vainajan jälkeen jaettiin, poika ani harvoin nähtiin äitinsä kodissa.
Vaikka vapaaherratar Klenkrona tyttärineen jatkoi samaa elämää kuin miehen eläessä, tiettiin yleisesti ettei neiti Zelina Klenkrona voinut tulla naiduksi rahainsa vuoksi, vaan hänen kauneutensa täytyi toimittaa hänelle miehen.
Nuoret kaartin luutnantit olivat tavattomasti mieltyneet tanssimaan ja juttelemaan kauniin Zelinan kanssa ja osoittivat tuhansia kohteliaisuuksia hänelle; mutta ei hän ollut tarpeeksi rikas, että joku heistä olisi tarjonnut hänelle kätensä ja sydämensä.
No niin, eräänä päivänä oli loistavat pidot vapaaherratar Klenkronalla, hän vietti tyttärensä kihlauksia rikkaan tukkukauppias Stenman'in kanssa.
Tosin oli vapaaherratar kihlauspäivänä aamulla itkenyt ajatellessaan että hänen kaunis Zelina tulisi vaihtamaan nimen Klenkrona niin halpaan kun Stenman oli; mutta lakia ei löydy hädällä. Se on mahdotonta että vapaaherratar Klenkrona voi asettaa tapansa ja ulosmenonsa niitten vähäisten tulojen mukaan, ei se ollut ajateltavakaan. Ei, muuta ei ollut jälellä, kun että uhrata nimen, tullakseen rikkauteen. Zelina tulisi sentäänkin aina kantamaan vapaaherratar'in arvoa. Se oli sen lempeän äidin sydämen lohdutus.
Sillä aikaa kun vapaaherratar tällä tavalla onnistui hillitä suruaan Stenman'in nimestä, oli Zelina myös huoneessaan itkenyt vähäisen värssyn.
Hän arveli sen olleen paljo hauskempaa, jos hän olisi tullut kihlatuksi kreivi K. kanssa — joka oli niin kaunis, ja niin jumalattoman korealta hevos-kaartin vormussa; mutta kun ei se nyt voinut tapahtua, täytyi hänen luonnollisesti ottaa Stenman'in. Zelina lohdutti itseänsä, hetken kuluttua, sillä, että hän rikkaan tukkukauppias Stenman'in vaimona saisi eteenkinpäin pitää loistavaa elämää ja että kreivi K. saisi tilaisuutta ihmetellä häntä kauniimpana rouvana.
Kolmen kuukauden jälkeen oli häät. Onnellinen ja rakas Stenman vei loistavaan kotiinsa kauniin Zelinan.
Stenman oli rakas yli korvien, ja sitä paitsi; hänellä oli enempi sydäntä kun päätä. Sen voi edeltäpäin huomata että nuoren rouvan piti hallitseman hänet.
Mies, joka on rakas, hyvä, pehmeä ja heikko luonteeltaan näkyy olevan määrätty seisomaan "toffelin alla." Hän ei saata toivoakkaan voittaakseen jotain vaimolta, joka kylmällä sydämellä ja toimeentulon takia on hänelle kätensä antanut.
* * * * *
Muutama vuosi kului Zelinan ja miehensä eläessä hurskaasti. Tosin oli Stenman, kun Zelina tuli äitiksi, koettanut houkutella häntä hiljaisempaan elämän tapaan; mutta silloin hän suuttui ja äitinsä, vapaaherratar, torui vävyään niin että hän kiitti kun sai olla vaiti.
Neljä vuotta pikku Rosan synnyttyä kuoli vapaaherratar Klenkrona.
Herra Stenman, ollen kyllä katkerasti saanut kokea anoppinsa valtaa, kiitti Jumalaa, kun hän vapautettiin hänestä, ja toivoi nyt aikaan saada useoita muutoksia perhe elämässään. Zelinan murhe äitin kuolemasta oli enemmän äkkinäinen, kun syvä ja näytti pikaakin tulleen siitä lohdutetuksi. Eräänä päivänä, kun Zelina oli tavattoman armollinen miehellensä, rohkeni mies ruveta pakinoimaan hänelle, ilmoittaen, että hän olisi hyvin jos Zelina joskus taipuisi hänenkin toivomuksiinsa, ja paremmin kun tähän asti, eläisi hänen ja tyttärensä kanssa. Hän, Stenman ei tietänytkään, oliko hänellä vaimo ja koto, sillä hän näki vaimonsa ani harvoin; kun ei hänellä ollut vieraita, oli hän poissa.
Zelina oli ääneti kuunnellut häntä, ikäänkun ei koskaan olisi mitään tapahtunutkaan; se sydämellisesti hyvä Stenmanni luuli tästä äänettömyydestä seuraavan mitä parasta. Kun hän oi lopettanut puheensa, nousi Zelina ylös, jättääkseen huoneen, sanoen:
— Oikeen tosiaankin ihmettelen että arvaat puhua minulle sillä tapaa kun nyt te'it. Luuletko minun vaihettaneen nimen Klenkrona Stenman'iin, nöyryyttääkseni itseäni kaikenlaisiin puutteisiin? Jos niin olisin tahtonut, en ikänä olisi tullut vaimoksesi, mutta koska kadehtit minulta sitä vähää nautintona elämän ilosta, niin en tästä lähin jätä huoneitani.
Zelina katosi ovesta, meni huoneisiinsa ja sulkeutui sinne.
Ensimmäisen päivän oli miehensä sydämellisesti vihainen hänen menetyksestään. Toisena päivänä oli kiukku laimistunut ja kolmantena aivan haihtunut. Hän ajatteli itsekseen: eikö hän sentään ollut liiallinen, Zelina oli niin kaunis, rakastettava että se oli aivan luonnollista että hän tahtoi iloita niistä voitoista joita hän teki. Se oli varma, että hän oli tehnyt väärin, kun hän tahtoi vaimoansa enemmän kotona pysymään.
Aivan niin. Stenman päätti mennä vaimonsa huoneesen pyytämään häneltä anteeksi. Hyvä mies oli liikutettu aina kyyneleihin, ajatellessaan, että Zelina oli elänyt suljettuna huoneessaan kokonaista kolme päivää.
Mutta Zelina oli hauskutellut itseään pienen tyttären kanssa, mikä hänen kanssaan tasi vankeuden. Viola sai leikkiä äitin tualetin ääressä, silloin tällöin katsellen Zelinaa, joka, aikaa lyhentääkseen, koetteli yhtä hametta toisen jälkeen ja asetteli tukkaansa tuhannella eri tavalla sekä tehden kaikenlaisia tempuja katsellen peiliin. Kun Zelina tyytymystyi tähän, rupesi hän ja puetti tyttärensä kaikenlaisiin vaatetuksiin. Joka kerta kun hän sai lapsen puettua, asetti hän tyttärensä suuren peilin eteen, osoittaen kuvaa siinä, sanoi se köyhä äiti:
— Etkö luulettele, että pikku Viola on kaunis?
— Katsos tyttöä peilissä, kuinka kaunis hän on.
Lapsi katseli kuvaansa siellä, ensin hämmästyneellä katseella, mutta lopulta hän taputteli käsiänsä ilosta ja piti sitä sanomattoman hauskana.
— Minun Jumalani, miten sinä olet kaunis, pikku Violani; juuri kuni vähäinen jumalan lapsi, huusi äiti lakkamatta suudellen häntä.
Kun Stenman kolmen päivän kuluttua huomasi, että hänen täytyisi pyytää vaimoltansa anteeksi, hän toivoi asettaa velvollisuuksiaan turhuutensa esteeksi, meni hän vaimonsa kamarin oven taka ja rupesi napauttamaan.
Zelina oli itse puettu jotenkin jumalattomaan vaatetukseen ja tyttären oli hän koristellut kukkaisilla hiuksissa. Lapsella oli muuten näyttelyn tapaisia vaatteita.
Kaunis äiti istui suuren peilin edessä ja hänen polviensa vieressä seisoi Viola. Lattialla, pienokaisen jalkain vieressä, makasi se ennen rakas nukke. Zelina piteli yhtä lapsen pienistä käsistä ja osoitti lapselle peilissä, millä tavalla hänen piti sanoman:
"Minun rakastettava äitini!"
Siinä samalla napautti joku ovella ja sydämellinen ääni lausui:
— Zelina, enkelini, aukase!
— Isä! huusi Viola ja löi ilosta käsiänsä yhteen, juoksien ovelle.
Kuultuansa isänsä äänen, oli lapsi unohtanut peilin käytännön ja kaiken muun paitse tunteen, joka pakoitti hänet rientämään isäänsä vastaan.
— Ei Viola saa avata! sanoi äiti, niin tavattoman äreällä äänellä, että lapsi seisahtui ja heitti ihmeteltävän katseen hänehen.
— Se on isä! sanoi lapsi. Viola tahtoo että hän tulee tänne, sanoi pikkainen varmasti. Siitä on niin pitkä aika kuu annot nähdä hänet.
Ennen kun Zelina oli joutunut estämään, oli lapsi pienillä käsillään avannut oven ja Stenman astui sisään.
Zelina nojautui tuolillaan ja näkyi vihaselta. Stenman otti Violan kädestä kiinni, laskeutui polvilleen vaimonsa eteen ja pyysi anteeksi. Kun Zelina oli hetken antanut miehensä turhaan anoa anteeksi, lahjoitti hän lopullisesti hänelle sen, ja kertoi, pää kallellaan, että hän oli leikitellyt lapsen kanssa, jottei ikävyydessään olisi kuollut.
Se oli oikeen liikuttavaa ja Stenman'illa oli enkeli vaimona. Hän ei tietänyt minkä sovinto-uhrin hän nyt olisi antanut puolisolleen.
Kallisarvoinen saali tahi hamekangas oli hänestä aivan vähäpätöistä. Et, isot kemut piti toimitettaman. Tästä esittelemisestä Zelina tuli lempeäksi. Piti toimeen saataman näyttely, jossa Zelina tyttärineen tulisi näkyviin. Kaikki tämä oli sanomattoman hauskaa.
* * * * *
Vuodet kuluivat, ja Stenman ei enään koettanut estää vaimonsa ylellistä ja jumalatonta elämää.
Viola kasvoi kauniiksi tytöksi.
Kaunis kuni enkeli, omisti hän monta hyvää sisällistä lahjaa, joista olisi voitu saada paljon hyvää, jos hänellä olisi ollut parempi kasvattaja; mutta nyt piti liiallisesti totutettu turhuus estää kaikki hyvät ominaisuudet.
Viola oli hyvä, hänellä oli hyvä, tunteellinen sydän; mutta harvoin hän kuuli sitä, eikä milloinkaan huolinut muusta, kuin totella turhuuden käskyjä.
Iloisena ja irstaana, oli hän niitä suosituita esineitä, joilla on niin paljon luonnon lahjoja, etteivät tarvitse keinojen apulähteitä.
Kun Viola vielä oli lapsi, kuoli Zelinan veli hovineuvos Klenkrona ja jätti jälkeensä yhden ainoan pojan sekä mahdottoman rikkauden.
Poika, monta vuotta Violaa vanhempi, tuli holhojaltaan toimitetuksi Stenman'in perheesen. Zelina näkyi pitävän paljon vapaasukuisesta veljenpojastaan; mutta kahdeksantoista vuotias poika tuskin kärsi häntä, niin ettei hänen ystävällisyytensä koskenut häneen.
Nuori Oskari näytti sitä vastoin, heti ensimmäisestä päivästä ollessaan tätinsä huoneessa, kiintyvän pikkuseen rakastettavaan orpanaansa.
Oskarilla oli ollut erinomainen äiti, ymmärtävä ja lempeä, ynnä isä, joka aikaisin oli opettanut häntä rakastamaan hyvää, oikeata ja todellista, ja se teki sen mahdottomaksi, että hän olisi voinut sopia tädin turhuuksiin. Tapahtui myös, että nuorukainen, nuoruuden peräänajattelemattomuudella ja todellisuudella usein lausui sydämensä ajatuksen, ja niin paljon kuin taisi, koetti poistaa äitin vahingollisia perusteita Violassa.
Mutta mitä hän taisi tehdä sille jokapäiväiselle pahalle, jota tyttöön tyrkytettiin.
Näin kasvoi Viola ja oli tullut seitsemäntoista, Oskari viidenkolmatta vuoden ikäiseksi.
Kuiskuteltiin lapsuuden mieltymisestä orpanaitten välillä ja että he kaksi olivat määrätyt toisillensa; mutta kuinka asian oikea laatu oli, siitä ei tietty, sillä mamseli Stenman'illa oli monta, jotka häntä suositteli. Tosi oli ettei kenelläkään kaikista luutnanteista ollut sitä etua kun Oskarilla nuoruudesta, ulkonäöstä, rikkaudesta ja säädystä; mutta he olivat kohteliaisempia ja vaipuneet enemmän Violan kauneuden ihmetteleväisyyteen, kun nuori lääketieteen kandidaati.
Varmaa oli, että setä Stenman ja hänen vapaaherrattarensa toivoi Violan ja Oskarin yhdistymistä ja että ensinmainittu välistä näytti olevansa enemmän kiinnitetty orpanaansa, kuin kenenkääsen muuhun.
Kaikki oli siis Oskarin vallassa. Muutamaa päivää ennen hänen lähtöänsä Upsalaan lopettaakseen lukuansa, oli hän tosiaankin kosinut Violaa, mutta sillä toivomuksella että kihlaus piti tapahtuman vasta hänen palattuaan. Tähän myöntyi kaikki.
Talven ilot olivat täydessä vauhdissa ja polkka juuri silloin korkeimmassa muodissa. Kaikki nuoret naiset olivat käyneet katselemassa mamselli Högqvist'in vähäistä, yksinkertaista polkkaa, ja jokainen tyttö koetti nyt tanssia sitä parahin.
Tukkukauppias Stenman'illa oli vapaaherratar toimittanut polkkakemut, se tahtoo sanoa, muutamat niistä parhaista polkka tanssioista ja tanssiattareista pitivät tanssiman sitä muodikasta tanssia polkkavaatteissa.
Violasta piti tulemaan n:o ensimmäinen; sillä hän tunsi niin hyvin ja oli sitä paitsi sydämestä mieltynyt tanssiin, että hän välistä leikillään sanoikin:
— Olisin minä köyhä tyttö, tulisi minusta varmaan tanssiatar.
Oli muutama päivä ennen kemua.
Stenman'in salissa istui Oskari. Viola tuli saliin likimmäisestä huoneesta, puettuna valmiiksi polkkavaatetuksella, jota hän oli koettanut.
— Niin, Oskari, mitäs arvelet minusta? huusi hän.
— Minä pidän aina sinusta, sen tiedät hyvin, sanoi Oskari ystävällisesti; mutta tules nyt ja istu tähän, sanoi hän kurottaen kätensä hänelle.
— En ollenkaan, sinun täytyy ensin katsella minun vaatetustani. Se on kaikin puolin yhtäläinen, kuin mamselli Högqvist'inkin.
— Minä en milloinkaan ole pitänyt näyttelyvaatetuksista.
— Sinä olet ilettävä!
Viola hyppäsi peilin tykö.
— Ah kuinka juhlallista, hauskaa sentään tulee tuorstaina, meitä tulee kaksitoistakymmentä paria.
Hän alkoi polkata ja lisäsi iloisesti hymyillen:
— Tiedätkö kenen kanssa tulen tanssiin?
— En, ettet ainakaan minun kanssani, sen kyllä tiedän. Ostarin kasvot muuttuivat.
— Se on aivan ikävää, sillä sinä olisit näyttänyt niin soveltuneelta minulle. Me olisimme olleet kaunis pari; mutta sinä olit niin itsekkäinen, ettet tahtonut oppia polkkaa, sen vuoksi olen nyt itselleni valinnut kreivi E—.
— Hänen onnensa, vastasi Oskari kylmästi, ja jos olisin oppinutkin polkkaa, niin ei se olisi paljon hyödyttänyt, koska minun huomen aamulla täytyy lähteä Upsalaan.
— Jaa, se oli tosi. Olin vallan unohtamaisillani reissusi. Kyllä sitten tulee ikävä kun menet pois.
Viola pani kätensä puuskaan ja alkoi polkkaansa.
— Mikä kaunis pikkunen myssy, kuinka silmiin pistävältä se näyttää, jatkoi hän; anna se myöden että Violasi sentään on hyvin kaunis tyttö.
— Sen myöden annan, jos hän tulee ja istuu tähän ja antaa minun puhutella häntä hetken. Muista ettemme tapaa toisiamme moneen kuukauteen.
— Mutta minun on mahdotonta viipyä täällä, Sillä minun täytyy muuttaa vaatteita ja mennä kävelemään kreivi E——n sisaren kanssa.
— Aivotko tosiaankin mennä ulos edeltäpuolenpäivän? kysyi Oskari totisesti.
— Vallan. Ilma on ihanaa.
— Mutta minä lähden huomena kello 6 aamulla.
— Ja sentähden pyysin minä sinua tulemaan alas saliin, että saisin tavata sinua yksinään hetkisen. Ilman sitä tapaamme toisiamme päivällisillä ja ehtoolla supeella presidentti D——n luona.
— Sinä arvelet että minun pitäisi oleman tyytyväinen. Viola, minä pyydän, jätä sikseen tämän päivän ulkona käynti ja lahjoita minulle aikasi tästä päivällisiin. Minä rukoilen sitä ja pyydän merkkiä suosiostasi.
— Merkkiä suosiostani… Jumalani, Oskari, sen olen antanut sinulle kun sait lupauksen kädestäni. Älä ole lapsellinen, vaan huomaa että tekisit todellisen uhrauksen, jos nyt jäisit kotiin.
— Ja jos niin olisi, luulisin tosiaankin minulla olevan oikeuden sitä vaatia.
— Vai niin, ai'otko ruveta nuhtelemaan, huusi Viola; sitten taidat saada saarnata seinille, sillä minä menen tieheni. Jos aivot olla tyranni ennen menoasi, voipi tapahtua että ottaisin takaisin sanani, ett'ei kihlauksesta tulisikaan mitään takaisin tultuasi.
— Viola, jos et minun tähteni jätä kävelyä kreivi E——n sisaren kera aamupäivällä, niin, on mahdollista, että…
— Sinä suutut, sanoi Viola, ja kenenkä luulet pelkäävän, en minä suinkaan, vakuutti hän nauraen.
— Kuule minua hetkisen, sanoi Oskari totisesti ja lähestyi häntä. Minä tunnen itseni onnettomaksi ja sinun täytyy, suosiosta minuun, voida jättää hetkisen huvituksen, eli te'et sinä yhdistyksen meidän välillämme mahdottomaksi. Minä rakastan sinua liian lämpöisesti, todellisesti, että taitaisin olla…
— Rakastettava, keskeytti Viola häntä, ja sen vuoksi poistun minä.
Hän koski kädellään oven lukkoa.
— Jos menet, huolimatta puheestani, niin emme kukaties koskaan näe toisiamme, sanoi Oskari varmasti.
— Ah, Jumalani, kuinka lystilliseltä näytät! lausui Viola, onko se tarkoituksesi, peloittaa minua tottelemaan. Niin siinä tapauksessa koetat mahdotonta. Hyvästi, herra kiukkupussi, lisäsi hän ja teki syvän niijauksen.
Oskari vaan katseli häntä, joka katse oli enempi surullinen kuin kiukkuinen. Hän ei tehnyt liikutusta, estääkseen häntä. Hän sai mennä.
Kun Viola tuli huoneesensa, seisahtui hän ja katseli ajattelevaisesti eteenpäin. Se ihmehdytti häntä ettei Oskari juossut perässä ja koettanut saada kiinni karkuria, vaikka hän niin usein ennen oli tehnyt, kun hän karkasi häneltä.
Ääni Violan sydämessä houkutteli häntä heti kääntymään takaisin, ja sanomaan Oskarille kuinka paljon hän piti hänestä, vaikka hänen käytöksensä usein voi näyttää toista. Viola kääntyi ovea kohti, mutta samassa tuli kamarineitsy sisään uudella hameella, jota piti koetettaman.
— Minä sanon hänelle kaiken tämän päivällisellä, ja pyydän ettei hän ole suutuksissaan, ajatteli Viola, joka ei voinut irroittaa itseään uudesta hameesta ja sen koettamisesta. Se istui aivan hyvin, ja Viola tunsi itsensä iloiseksi, ajatellessaan kuinka kauniiksi hänen piti tuleman illalla presidentin luona.
Oskari oli unohdettu.
Päivällisellä ei häntä kuitenkaan näkynyt. Viola näytti ajattelevaiselta. Hän päätti kirjoittaa muutamia ystävällisiä sanoja hänelle, päästyään pöydästä; mutta silloin täytyi hänellä olla keskustelu äidin kanssa niistä vaatteista kun hänen piti käyttämän, niin että hän sai toista ajattelemista, Sitä paitsi piti Oskarin ja hänen tapaaman toisiaan presidentillä.
Kauniiksi ja viehättäväiseksi puettuna astui Viola presidentin saliin; mutta Oskaria ei näkynyt sielläkään.
Ensimmäisen kerran eläissään oli Violan ikävä, ja sentäänkin vaikka hän joka haaralta kuuli kohteliaisuuksia. Hän katui, ettei hän seurannut sydämensä houkuttelemisia, ja mennyt Oskarin tykö, sovittamaan sitä ikävää tunnetta, kun hänen peräänajattelemattomuutensa oli matkaansaattanut.
Heti kotiin päästyään, piti hänen rientämän Oskarin luo ja pyytämän saada hetkisen puhua hänen kanssaan, ennenkuin hän panisi maata, ja ettei häntä päästää tyköään, ennenkun hän saisi hänet vakuutetuksi että hän rakasti Oskaria.
Kotiin päästyään antoi palvelia hänelle kirjeen vapaaherralta. Hän oli jo matkustanut.
Viola kalveni ja isä kysyi:
— Mitä se merkitsee, onko Oskari lähtenyt, sanaakaan jäähyväisiksi sanomatta?
Kirje avattiin. Ennenkun Viola joutui sitä silmäilemään, otti isä sen häneltä ja luki ääneensä nämät sanat:
"Viola, me olemme eroitetut ainaiseksi. — Jos sydämeni olisi rakastanut sinua toista vertaa enemmän kun se nyt tekee sen, en sentäänkään olisi voinut yhdistää kohtaloani sinun kanssasi, sittenkun selvin olen saanut huomiooni, ettei sinun sisussasi piilennyt mitään rakkautta minua kohtaan. Elä onnellisesti, jos aikain kuluessa voit. Minä lopetan lukemiseni vieraassa opistossa, ja jätän nyt Ruotsin. Ilmoita setälle että olet vapaa, että olen irroittanut teidät molemmat lupauksestanne.
"Oskari Klenkrona".
Tukkukauppias kuroitti kirjeen tyttärelleen, sanoen:
— Sinä olet nyt hukannut onnesi, ei ainoastaan moralisessa, vaan rahallisessakin seikassa, saa nyt nähdä kuinka käy ja sen sanottuaan poistui hän.
Vapaaherratar oli suutuksissaan, ei ainoastaan veljensä pojalle, vaan myöskin tyttärelleen.
Koko seuraavan päivän makasi Viola sohvallaan ja itki. Häntä ei mikään voinut lohduttaa. Hän kuolisi suruun Oskarin käytöksestä; kuitenkaan ei niin käynytkään, parin päivän perästä tanssasi hän taas iloissaan, polkkaa suurissa kemussa.
* * * * *
Vuosi oli kulunut. Tukkukauppias Stenman'in huoneet olivat vieraita täynnä. — Vietettiin Violan kihlajaisia kreivi E——n kanssa.
Sulhanen, jotenkin kokenut mies, oli elänyt hurskaasti ja hävittänyt suurimman osan omaisuudestaan, omisti sentään vielä jonkun perintötilan, ja, niinkuin arveltiin, koskematta. Naimiskauppa arveltiin senvuoksi hyvin onnelliseksi. Viola sai kreivin ja senlaatuisen, ettei tarvinnut luulla, että hän hänet rahojensa vuoksi nai.
Morsian ei näyttänyt aivan rakastavaiselta; mutta se ei kuulukaan hyvään muotiin, ja mitä sulhaseen kuului, kantoi hän onneansa järkähtämättömällä tyvenyydellä.
Kihlauspäivänä oli tukkukauppias Stenman keskustellut pitkän aikaa tulevan vävynsä kanssa ja siinä selvittänyt ettei Viola saa myötäjäisiä.
Luonnollisesti vakuutti kreivi, ettei hän niistä väliäkään pitänyt, eikä hän myötäjäisten tähden nainut.
— Se iloittaa minua! vastasi Stenman, että minun tyttäreni, joka on tarpeeksi kaunis, hyvä ja rakastettava, tulee naiduksi itsensä tähden.
Kreivi ajatteli:
— Että saada sinut kukkarosi aukasemaan, siitä minusta kyllä miestä tulee, kun hän on vaimoni. Jälkeen kihlauksen tanssittiin. Näytti kuni elämän ilo olisi hymyillyt hiljan kihlatuille. Moni tyttö kadehti Violan onnea, ja nuorilla ystävillä oli paljon muistettavaa kreivin kuluneesta elämästä ja tavoista.
Kihlauskemuja seurasi kutsumuksia sulhasen ja morsiamen ominaisiin. Aika kului, kuin iloinen uni; se tahtoo sanoa: jos arvellaan ilon eroamattomaksi kemuista ja huveista.
Eräänä iltana kevätpuoleen, tapahtui, että vapaaherratar Stenman tyttärineen olivat yksinään kotona.
Vapaaherratar ei voinut oikein hyvin, hänellä oli ollut ikävä miehensä kanssa, sillä, että vapaaherratar tahtoi viettää miehensä syntymäpäivää suurella seuranäytelmällä, mutta mies taasen ei tahtonut antaa rahaa kaikkiin niihin tarpeisiin. Hän vakuutti ei pitävänsä väliä kemuista, kun vaan pääsi rahaa ulosantamasta.
Vapaaherrattaren hermot olivat sairastuneet, kun ei hän saanut tahtoansa tyydytettyä, hän makasi aivan työttömänä sohvalla. Jos ei hän, miestään peloittaakseen, olisi sanonut olevansa sairas, olisi hän mennyt näyttelyyn; mutta nyt hänen täytyi tyytyä kärsimykseen, olla kotona, ja vielä niin, ettei edes vieraita vastaan otettu.
Viola oli myös harmissaan. Hän oli mennyt sohvan päähän ja tuskitteli, kun et isä myöntynyt seuranäytelmään, josta Viola toivoi suurta iloa.
Äiti ja tytär istuivat kumpikin päässään salissa. Ei heillä ollut toinen toisilleen mitään juteltavaa.
— Miks'etten anna kynttilöitä virittää? sanoi Stenman, kun tuli sisään.
— Senvuoksi että pimeys ja ikävyys paraiten soveltuu, vastasi Viola. Mamma on sairas, ja minulla ei ole mitään ajateltavaa, kun ei isä suo minulle iloa näytellä isän syntymäpäivänä.
— Vai niin, joko taasen siinä ollaan, sanoi Stenman. Sitten soitti hän ja käski tuomaan kynttilöitä.
Kun palvelia oli tehnyt tehtävänsä; juoksi Viola isänsä tykö, ympäröi hänet käsivarsillaan ja pyysi rukoilevalla äänellä:
— Rakas isä, jos pidät Violastasi, niin anna hänet toimittaa oikein kauniit seuranäytelmät syntymäpäivänäsi! Minä tahtoisin että kaikki ystävämme näkisi kuinka paljon äiti ja minä pidämme sinusta. Ah! siitä tulisi niin jumalattoman hauskaa. Meidän tarvitsee antaa laittaa ainoastaan kolmet kulissit, uuden ruunun isoon saliin niiden kahden sijaan, jotka nyt siellä ovat, ja minä tyydyn kolmeen uuteen hameesen, vähäisen kukkia ja pari koristusta. Kaikki tämä on niin turhaa ettei sitä voi kieltää.
— Minun täytyy tehdä se, minkä taidan, vastasi isä, Viola ei saa pyytää enään, kun kolmasti olen kieltänyt.
Nyt tuli kreivi E. morsiantaan tervehtimään.
Hän löysi Violan itkevänä, vapaaherrattaren sairaana, tukkukauppiaan kiukussaan. Yleinen kysymys, kellä oli oikein, tuli nyt.
Että kreivi meni asiassa morsiamensa puolelle, oli luonnollista. Tukkukauppiasta kiusattiin esittelemisillä ja rukouksilla siksi, kunnes hän tuli niin rauhattomaksi, että hän meni pois huoneesta sanoen:
— Kun minä sanoin niin varman kiellon, oli minulla siihen syytä, ja se tuskittaa minua ettei Viola välitä isänsä toivomuksista. Lapsi raukka, sinun pitää jonakuna päivänä, ja kukaties aivan pian, muuttumaan vaikka myöhäänkin. Kuinka hullu se sentään oli, kun on aina täyttänyt kaikki toivomuksesi. Minä en sano mitään äidistäsi, sillä hänellä ei ole koskaan ollut sydäntä miehelleen.
Hän meni.
Kun isä oli poissa, tuntui Violassa, kuin hän olisi katunut. Hän tahtoi rientää isänsä perään, mutta estettiin kreiviltä, joka samassa lausui miesten oikuista ja teki kovia muistutuksia isän sivistymättömästä käytöksestä äitiä ja tytärtä kohtaan.
Viola hillitsi sisällisen äänen ja jäi äitin ja sulhasensa luo, vaikka häntä kiusasi tuskallinen murhe. Hän olisi antanut hyvin paljon, jos olisi saanut rientää isänsä perässä; mutta sille olisi sulhanen nauranut ja äiti tullut esille pistävillä muistutuksilla, kuinka Violan plebejinen veri valloitti hänet. Pääasia oli että turhuus esti hänet seuraamaan luonnollisia tunteitaan.
Tunnin kuluttua nousi kreivi ylös. Hänen piti mennä äitinsä luo ja täytyi, ehkä surulla, luopua viipymästä morsiamensa luona. Samassa silmänräpäyksessä kun hän vei vapaaherrattaren kättä huulilleen, kuului pistoolin laukaus huoneissa.
Viola, vapaaherratar ja kreivi katselivat pelästyneenä toisiaan.
— Herra Jumala, se oli isän huoneesta! kiljasi Viola pelästyneenä.
Hän riensi läpi salin ja seisoi nyt isänsä oven vieressä. Se oli sisäpuolelta suljettu, ja koko sali täyttyi ruutin savulta.
Viola kaatui pyörtyneenä kynnykselle.
* * * * *
Yllämainittujen tapauksien jälkeen kului viisi vuotta.
Oskari Klenkrona, joka oleskeli ulkomailla koko ajan, palasi nytRuotsiin, siellä aloittaakseen lääkärin toimitusta.
Hän kulki G——n kautta ja viipyi siellä muutaman päivän.
Ensimmäisenä iltana lukee hän kaupungin sanomalehdistä että kulkeva näyttelyseura, joka siellä näytteli, piti näyttämän sen kuusi vuotta takaperin muodikkaan polkan.
— Minun tekee mieleni mennä katselemaan sitä, ajatteli Oskari surullisesti hymyillen. Mutta muistot nuoruudestani nämät turhuudet sentään sisältävät.
Ilta tuli, Oskari otti paikkansa ja kiusaantui heti alkunäytännön ajalla, se oli huononlainen ja toimitettiin perin kehnosti. Kyllääntyneenä heitti Oskari katseensa affissiin, nähdäkseen kenenkä piti esittelemän mamselli Högqvist'in rollin.
"Mamselli Violenta", niin oli naisen nimi.
— Violenta, se on merkillinen nimi, sanoi Oskari, kääntyen naapuriinsa, todellinen ihmettelijä seuran näytännöksistä ja sen naisellisista osakkaista.
— Nimi ei ole puoleksikaan niin kummallinen, kun se on kaunis ja rakastettava, joka sitä kantaa. Teidän pitää tietämän, että hän on italialainen ja tanssii niin ihanasti.
— Italialainen, huusi Oskari, kuinka hän voi esitellä ruotsalaista näyttelijää?
— Hän puhuu meidän kieltämme, kuni se olisi hänen äitin kielensä.
Esirippu vedettiin ylös.
Oskari huomasi itsensä häiriöltä voitetuksi. Se olikin Viola, aivan samanlainen kuin silloinkin, koska hän viimeksi näki hänen, Sama vaatetus, sama jumalaton ja kiihtyvä luonne, sama sukkeluus liikunnossa ja sama sointu äänessä. Ei löytynyt mitään kun olisi puuttunut. Myssy, kultarimsuineen ja hepenineen, kaikki oli kun silloin, kun hän, närkästyneenä, hänen kylmäkiskoisuudestaan, matkusti tiehensä.
Liikkumattomana kuni patsas, katseli Oskari mamselli Violentaa. Jos hän esitteli hyvin tahi huonosti, sitä ei hän tiennyt. Hän ei kuullut taputuksiakaan, hän vaan kysäsi itseltään lakkaamatta:
— Onko senmukainen yhtäläisyys mahdollinen, eli vaivaako minua joku noituminen?
Kun näyttely oli loppunut riensi Oskari ulos. Hänen täytyy nähdä sitä nuorta naista. Hän pisti setelin vahtimestarin käteen ja päästettiin sisälle teaatterille.
Oli suuri liikenne ja kauhea meteli kaikilla niillä, joilla oli toimena kulissien ynnä muiden muutoksia. Hän kysyi eräältä mieheltä, vieläkö mamselli Violenta oli siellä ja sai vastaukseksi:
— Kyllä hän on, koska hänen rakastajansa vartoo häntä login oven takana.
— Hänen rakastajana, kuka se on? kysyi Oskari kauhistuen.
— Noh! tuo herra ruunilla nutulla, tiedän mä!
Oskari vetääntyi kulissien taakse ja katseli miestä ruunilla nutulla.Se oli vanha mies, hopeanvalkoisilla hiuksilla ja lempeillä kasvoilla.
Aika katsella ei ollut pitkä. Login ovi avattiin ja ulos tuli Violenta, mutta ei samalla terveellä ja kukoistavalla katseella, kuni se hänestä oli näyttämöllä, vaan kelmeellä hahmon näöllä, kuni valkoinen lilja.
— Tule lapseni, sanoi vanha herra, kurottaen hänelle kättään.
— Ah, se oli hyvä että nouditten minut! vastasi Violenta, ottaen vanhan miehen käsivarren, eikä huomaten Oskaria.
Hänen sydämensä löi niin kovin, että hän tuskin voi hengittää.
Juuri kun hän ja vanha herra menivät ohitse, sanoi Oskari:
— Hyvää iltaa, Viola Stenman!
Näyttelijä hypähti, tuli keltaisen kelmeeksi ja heitti pelästyneen katseen kulissiin päin.
Oskari oli paljastanut päänsä ja seisoi aivan lampun vieressä, joka antoi täyden valonsa hänen kasvoillensa. Kun sen nuoren naisen silmät kääntyivät häneen, kauhistui hän, kiintyi vanhan miehen käsivarteen ja änkytti liikutettuna.
— Rientäkäämme pois täältä.
* * * * *
Päivää jälkeen oli mamselli Violenta jättänyt G——n, mutta mihinkä hän oli mennyt, siitä ei kukaan tietänyt.
Oskari jätti kaupungin ja matkusti Tukholmaan.
Muutaman vuoden kuluttua oli hän suosittu lääkäri ja hänellä oli enempi työtä, kun hän olisi joutunutkaan toimittaa.
Kymmenkunta vuotta oli kulunut viimeisestä tapauksesta, kun hän eräänä päivänä sai kirjeen, sisältäen nämät sanat:
— Kuolevainen Viola toivoisi sanoa viimeiset jäähyväiset Oskarille.Seuraa lähettilästä. Minun tiimani ovat luetut.
Heti heitti Oskari takin päälleen ja seurasi pikkuista, kehnoin vaatteisin puettua tyttöä Sibyllakadulle, josta hän vietiin matalaan ja onnettomaan mökkiin.
Sängyssä, jonka ainoa ansio oli se, että lakanat olivat puhtaat, ehkä paikatut, makasi kuolevainen nainen. Hän oli Viola.
Nähtyään Oskarin, kurotti hän molemmat kätensä hänelle sanoen:
— Jumala on ollut armollinen minulle, hän antoi minun elää niin kauvan, että sain nähdä sinun. Ah, Oskari! paljon olen rikkonut, mutta paljon olen kanssa kärsinyt. Sano että olet anteeksi antanut, mitä sinua vastaan olen rikkonut.
Mitä nyt seurasi on liiallista kertoa. Taivutettuna vuoteen yli, puhuiOskari hänelle kristillisen rakkauden ja sovinnon sanoja.
Aamulla kun hän sieltä pois lähti, oli hän kiinnittänyt sen silmät, jotka olivat olleet hänen ensimmäisen rakkautensa esine. Viola oli antanut hänelle pienen mytyn, joka sisälsi kertomuksen hänen viimeisistä kohtaloistaan. Me kerromme ne tässä lyhykäisesti:
Violan isän, pistoolilla itsensä lopetettuaan, huomattiin olleen vallan hävinnyt ja että tuska siitä oli saattanut hänen tähän tekoon.
Luonnollinen seuraus tästä oli, että kreivi E. lähetti takaisin kihlasormuksen, selittäen että hän, sukunsa kunnian vuoksi, katsoi velvollisuudekseen katkaista yhteyden tyttären kanssa, ja semmoisen miehen tyttären, joka itsemurhalla oli häväissyt nimensä.
Viola oli silloin sängyn oma ja heikkona sairaana.
Kun hän parantui oli se tietty että äiti ja hän olivat tuiki köyhiä.
Kaikki heidän ystävänsä olivat kadonneet.
Kun saamamiehet olivat myyttäneet kaikki, mitä voitiin myyttää, ja tasaus tehty, ei niillä, ylelliseen elämään tottuneilla naisilla ollut mitään eläkettä.
Työhön eivät olleet tottuneet — ja myös häpesivät sitä tehdäkin.
Vapaaherratar kantoi onnettomuuden niinkuin muutkin senlaiset naiset sitä kantaa, peräänajattelemattomuudella. Hän itki ja valitti päivät läpi. Kun hän ja Viola muutti juhlallisesta asunnostaan pariin vähäiseen kammariin Malmilla, oli se heikko nainen niin ylenannettu, että hän tuli saamattomaksi jokaiseen viisaasen tekoon.
Viola oli aivan sorrettuna.
Vähän aikaa sen jälkeen, vaihetettiin se yksinkertainen asunto vähäiseen juhlallisempaan. Tottunut suruttomaan ja työttömään elämään, oli Viola langennut kelvottomuutensa uhriksi. Hän ostikin äitinsä toimeentulon oman kunniansa kadottamisella.
Senlaatuisen hinta on niin kallis, ettei kukaan, jolla hahmokin omasta tunnosta löytyy, tuntisi sitä polttohaavaa, häpyä.
Vapaaherratar, ilman oikeata naisarvoa, raukesi sen ylenkatseellisen painon alle, mikä häntä ja tytärtä kohtasi.
Kun äiti kuoli, jätti Viola häpeällisen elämänsä, ja rupesi seuraamaan kulkevaa näyttelijäjoukkoa, joutuaksensa pois pääkaupungista ja niistä tuhansista harmista joita hän siellä häpeällisen elämänsä vuoksi sai kärsiä.
Hän oli kulkenut ympäri Ruotsissa vuoden ajan, otetulla nimelläViolenta, kunnes seura tuli G——n.
Eräänä iltana, vähää ennen kun Oskari näki hänen, oli vanha herra suurella huomiolla katsellut häntä näyttämöllä. Näytelmän loputtua, odotti hän häntä, kun hän meni teatterista ja tervehti, sanoen:
— Hyvää iltaa, Viola! Kuinka Herran nimessä, lapsi, olet sinä sekaantunut tänne ja tullut tämmöiselle radalle?
Viola rupesi itkemään. Hän tunsi vanhassa miehessä isänsä vanhimman veljen, joka oli merikatteini.
Hän ei ollut nähnyt häntä sitte kun kaksi vuotta ennen isän kuolemaa ja silloin ainoastaan pari kertaa, sillä vapaaherratar ei tahtonut tietää sukulaisuudesta kipparin kanssa.
Kun Viola ukolle kyynelsilmin oli kertonut kohtaloitaan, selitti hän, että Violan piti jättämän näyttelykansan ja seurata häntä; hänen piti purjehtia G——stä viikon kuluttua.
Katteini Stenman osti Violan vapaaksi näyttelijätirehtööriltä. Se oli viimeinen ilta kun hän oli näyttelyssä silloin koska Oskari näki hänen polkassa.
Päivää jälkeen purjehti katteini Stenman ja vei veljensä tyttären mukanaan.
Kahden vuoden kuluttua palasi Viola Ruotsiin, mutta yksinään. Hänen kunniallinen ystävänsä oli kuollut, ja se vähäinen omaisuus mikä hänen jälkeensä jäi, oli Violan, jonka ensimmäinen työ oli hakea itsensä lailliseksi perilliseksi.
Säästäväisyydessä ja viisaudella olisi hän voinut elää hiljaista elämää, mutta se ei ollut Violan tahdon mukaista. Hän muutti maakaupunkiin, jossa pari äidin kaukaisista sukulaisista asuivat. Siellä hän eli, setä-vainajan ainoa rikas perillinen. Hän tuhlasi sydämen pohjasta ja osti anteliaisuudellaan ja koreilla vaatteillaan muutaman ilon-hetken.
Vuosi kului hyvin. Mutta sitten tuli eräs Tukholmalainen kaupunkiin, hän tunsi Violan ja kohta oli koko Violan elämä tunnettu kaupungissa. Hänen sukulaisensa sanoivat hänelle selvään, että hän tekisi paraiten, jos hän jättäisi koko paikkakunnan.
Viola teki sen ja tuli Tukholmaan. Hänen vähäinen perintönsä oli supistunut niin, ettei hän voinut elää koroilla, vaan täyttyi ruveta käyttämään pääomaa, joka kahden vuoden kuluttua vallan loppui.
Nyt vasta huomasi Viola, että hänen täytyi ruveta työtä tekemään, Mutta juuri kun tämä tarpeellisuus hänelle selveni, rupesi rintatauti, joka ennenkin häntä oli vaivannut, taasen vaivaamaan, että hänen täytyi turvata vuoteesen.
Se ennen niin kaunis ja suosittu Viola kuoli onnettomuudessa kolmenkymmenen vuoden ikäisenä. Hän oli ylellisyyden ja turhamaisen kasvatuksen todellinen uhri.