Kiirehdittiin sentähden heti toimeen. Sotilaat olivat pian jaetut ja arpa lankesi niin että Gudmund Ollinpoiait, Pietari Monpoian, Lasse Vestgöte'n, Longe Bengti'n, Pietari Ollinpoian ja Antti Erkinpoian osakunnat tulisivat sotilaiden kanssa ensimäisiksi valloittajiksi. Nämä joukot jaettiin niin, että Antti Erkinpoian ja Gudmund Ollinpoian pitäisi hyökätä koillispuolelta, jotensaki siinä, missä Kodumskan tehdas nyt on; näitä lähin Pippurimäkien tienoilta eli itäpuolelta piti Lasse Vestgöten ja Pietari Monpoian hyökkäämän ja eteläpuolelta, "Käpäspuun" — joka jo sinä aikana kuroitti kolmirunkoansa — tienoilta tuli Longe Bengt'in ja Pietari Ollinpoian tehdä parastaan.
Viimemainitulle seudulle oli tehty Rotnajoen pii silta, jonka yli oli jo osa sotilaita mennyt päinvastaiselle rannalle, missä kaupungista oli nähty heidän syöksyvän ympäri Bon, Nekkamäen ja niin aina Sölvitsborg'in valtamaantielle asti. Ehkei kuningas Erik personallisesti osaa ottanut taisteluun, mikä tämän jäljestä syntyi, johti hän kuitenki suuremmaksi osaksi rynnäkköä, aina ratsullaan ilmestyen sinne, missä havaitsi tarpeelliseksi jakaa käskyjä sekä tarkastaaksensa, että ne myöski täytettiin.
Rotnaby oli sen aian vaatimusten mukaan hyvästi varustettu. Kolmelta puolen eli pohjoisessa, lännessä ja etelässä oli se ympäröitty Rotnajoelta pohjoispuolella paisuvine putouksineen ja neljännellä puolen oli syvä hauta, minkä molemmat päät olivat joessa, joten kaupunki joka puolelta oli veden sulkemana. Sisäpuolelta varjeltiin sitä sitäpaitsi paalulaitoksella varustetulla vallilla, paitsi pientä alaa lähellä putousta, missä virta väkevämmin syöksyi alas ja jyrkkä louheke sen yläpuolella teki kaiken varustuksen tarpeettomaksi.
Longe Bengt'in ja Pietari Ollinpoian määräsi Erik ensin hyökkäykseen. Se ala mikä heillä oli käytettävänä, oli ahdas kenttä vallin ja joen välissä. Kuu heidän piti laajentaa hyökkäyslinjaa, saivat he muutamia laukauksia "hakapyssyillä" varustetuilta sotilailta, jotka puolustivat varustusta. Mutta kun heidän uhallaan kuitenki piti rynnätä vallille, kaatuivat useammat peitettyihin kuoppiin, joita kaupunkilaiset päivää ennen vihollisen tuloa olivat sinne tänne kaivaneet. Ylimalkaan tehtiin rynnäkkö veltosti. Vaikka kuningas itse oli muistuttanut voimallisesti hyökkäämään, vetäysivät kuitenkin Bengt ja Pietari Ollinpoika mitään toimittamatta takaisin ja masentaaksensa vallilla olevia sotamiehiä antoivat etäältä ampua heitä. Kuitenkaan ne eivät sanottavaa vahinkoa kärsineet koska, samassa kun lau'aistiin, heittäysivät aioissa paalurakennuksen taakse.
Kaupungin koilliskulmalla, missä tasangossa oli helpompi liikkua, olivat sillä aikana sinne määrätyt miehet ruvenneet ryntäämään vallihautoja vastaan. Joukko Smoland'in talonpoikia, mitkä olivat armeijata seuranneet, voidakseen tavallansa olla säännöllisille joukoille avuksi, olivat puolestaan koettaneet risukimpuilla täyttää haudat ja olivat siten hyvän matkaa tällä hyödyllisellä alkutyöllä päässeet eteenpäin, kun heidän vallilta hyvästi tähdätyn ja joka silmänräpäyksessä kasvavan kiväritulen edestä täytyi vetäytyä takaisin. Niille joukoille, mitkä olivat talonpoikia seuranneet, tuli kuninkaalta käsky, että tekisivät urhoollisen hyökkäyksen kaupunkia vastaan, joka tältä puolen luultavasti oli helpompi ottaa.
Nyt törmäsi Antti Erikinpoika voimallisesti joukollaan esiin, onnistui päästä kaivoksen yli ja hyökkäsi vihollista vastaan, joka oli varustuksiensa takana ja myöski vastasi ankaroilla tiheillä laukauksilla. Ruotsalaiset kulkivat kuitenki eteenpäin, tuota pikaa päästen paaluvarustukselle saakka. Tämä oli rakettu paksuista pelkoista, mitkä olivat lyödyt pystyyn niin tiheään, jotta muodostivat muurin. Jokaisen pää oli terävä ja jokaisessa parissa oli niin suuri aukko, jotta pari valpasta silmää siitä voi huomata, mitä toisella puolella toimitettiin, sekä että siihen mahtui kivärin piippu. Tämän varastuksen — joka seisoi lähellä vallia — takana näkivät ryntääjät jalka-sotilaita, varustettuja osaksi hakapyssyillä osaksi keihäillä, ja niiden välissä hyvästi varustettuja porvaria kirveillä ja miekoilla.
Useammat Antti Erikinpoian miehistä ryntäsivät valleilla seisovia tanskalaisia vastaan ja surmasivat joitakuita keihäillä, sillä aikaa kun muutamat kirveillä koettivat, josko pelkot paaluvarustuksessa mahdollisesti antaisivat itseään siirtää pois paikoiltaan. Piiritetyt kohtasivat heitä samoilla varustuksilla, vielä hyväkseen käyttäen korkeammalla olevaa asemaansa. Kaksi sukkelinta ruotsalaista oli kuitenki kyllin hurjapäisiä koettamaan kiivetä ylös korkeata "stakettia", joksi he paaluriviä nimittivät, mutta keskellä yritystä nakkasi eräs porvareista suuren kiven, joka sattui toisen päähän niin hyvästi, että se tunnotonna putosi maahan.
Hänen kumppanillaan näytti olevan parempi menestys, sillä hän oli saanut kädellään kiinni paalun kärkeen sekä löytänyt epätasaisuuden, mihin voi jalkaansa turvata ja nyt rohkeasti uhkasi pistovarustuksellaan lähellä olevia. Useammat vetäytyivät pois ja hän luuli jo varmuudella voittavansa, kun äkkiä poisvetäytyneiden paikalle ilmestyi kookas, harteva mies olkapäille rippuvalla mustalla tukalla. Se oli Hannu Nörrum. Kiiltävä miekka välkkyi hänen oikeassa kädessään ja se putosi musertavana nuolen nopeudella alas ruotsalaisen päähän, joka seuraavassa silmänräpäyksessä hengetönnä vieri maahan. Tämän mieshukan tähden vetäytyivät toiset takaisin ja niin oli ryntäys täksi kertaa torjuttu.
Kuningas Erik, joka läheiseltä kukkulalta oli katsellut ryntäystä, lähetti sanan Antti Erikinpoialle ja Bengt Gudmundinpoialle, etteivät nyt enää tekisi koetusta. Kun hän hetken perästä kohtasi ne miehet, selitti hän päätöksensä olevan, että vihollinen kaupungissa oli kovin voimallinen, jotta ei voitaisi mitään täydellistä edistymistä toivoa, ennenkuin joukot Lyckö'sta, jotka olivat tulossa, ennättäisivät.
"Odotetaan", sanoi kuningas, "siksi kunnes Roland saksalaisten kanssa kenttätykkineen ja heittokoneineen ennättää tänne. Silloin tulee juuttaille toinen leikki."
IX. Hirmupäivää vastainen yö.
Pimeys oli tullut. Rotnaby'n yli lepäsi yö jylhänä ja raskaana, sillä ei kuu eikä tähdet levittäneet sille ystävällistä valoaan. Mutta mikä vielä oli pahempi, itse kaupungin asujamissa, kumminki enemmistossä, lepäsi surun kuorma ja tuskin vähinkään toivon säde valaisi alakuloisia. Sillä, huolimatta siitä että päättyneenä päivänä oli sangen vähän tappiota tullut, oli kuitenki todellaki alakuloisuus vallitsevana tunteena. Ennen illan tuloa olivat jo ruotsalaiset lakkauttaneet vihollisuudet, mutta kuitenki nähtiin läheisillä kukkuloilla varustuksia, mitkä osoittivat, että kaupunkia aiottiin polttaa. Kirkon lähellä olevalta mäeltä sekä tornista nähtiin sotamiehien ja talonpoikain vierittävän suuria tervatynnyriä mäille, sekä suuria joukkoja jotaki ainetta, mitä arveltiin tappuroiksi. Pimeän tultua olivat mahtimiehet kuulleet pauhinaa tulevista sotilaista ja vaunuista, joilla luultavasti oli kenttätykkiä sekä muuta sotatarvetta. Pian leimusi ympäristöllä vahtitulet. Niitä oli Pippurimäellä, jyrkällä töyräällä joen pohjoisrannalla, Taavetin kukkulalla ja Nekkamäellä. Ne levittivät niin voimallista valoa kaupunkiin, että useassa paikassa voitiin helposti tehtäviään toimitella.
Sotamiesten pitäessä huolta varsinaisesta mahdista, kävivät porvarit vuorottain kotonaan nauttimassa hetken lepoa taikka lausumaan kehoittavia sanoja vaimoilleen ja lapsilleen. Useammat vaimot kuitenki juoksivat useasti kaupungilla, pienimmästäki kolinasta kuvaillen vihollisen tuloa ja herättivät siten yhä enemmän pelkoa heikkoveristen kesken, missä se jo muutenki suuressa määrässä vallitsi. Muori Inkerin tuvassa ja tuvan ympärillä oli myöski kaiken yötä ihmisiä saamassa tietoja, josko sille vanhalle akalle olisi mitään uusia ennustuksia ilmestynyt kaupungin kohtalosta. Jokainen povaaja-akan sana otettiin yhtä suurella luottamuksella vastaan kuin jos ne olisivat jumalallisen profetan suusta lausutut.
"Te tutkitte minulta ennustuksia ja taivaan merkkejä, mutta miksi ette itse tarkkaa niitä", sanoi Inkeri eräälle uteliaalle joukolle. "Niin, sentähden, että olette pahuudessa ja ylpeydessä kietoutuneet syntisten tavalliseen vakuutukseen, niin ett'ette näe ettekä kuule, mitä Jumala teille ilmoittaa. Mutta jos todellaki tahdotte tietoa, niin ilmoitan teille, mitä olen havainnut jos se voisi olla teidän vietellyille sieluillenne joksiki parannukseksi. Tuskin on tuntia kulunut siitä, kun taivaalla näin kaksi sotajoukkoa menevän vastakkain taisteluun. Toisen joukon lippu oli valkea ja punainen kuin lumi veri, toisen oli musta kuin tähdetön yö. Suurella vauhdilla törmäsivät he yhteen; mutta valkeanpunaista lippua kantava joukko lyötiin niinkuin ohra viikahteelta. Oletteko nähneet sitä?" lopetti Inkeri lujalla läpitunkevalla äänellä.
"Ei ei, sitä emme ole nähneet", kuultiin usean vaikeroiden sanovan."Jumala olkoon meille armollinen!"
"Niin Jumala olkoon teille armollinen, sanotte pian!" jatkoi Inkeri ja lisäsi matalammalla äänellä ja nostaen kättään ikäänkuin kuunnellakseen: "kuuletteko mitään? Ei — minä jo näen muodostanne, ett'ette kuule!… Minä kuulen selloin soittoa", jatkoi hän kuiskaten melkeen suhisevalla äänellä, "Hiljaa, se soipi kun hautaamisessa! Ettekö vieläkään kuule?"
"Kyllä, kyllä", huusivat niiskuttain moniaat vaimot ja sen jäljestä olivat vielä useammat kuulevinaan selloin soittoa. Siten he peloittivat toinen toistaan, ja kun Inkerin mökiltä lähdettiin, oltiin kuulevinaan kaikenlaisia, joita ei toisissa mielentiloissa olisi voitu ajatellakaan. Jos tuulen henki ryskäsi katoilla, oli se heti aseiden kalsketta, jos tuuliaispää vinkui puissa, äänsi se liikutetulle mielenkuvitukselle kuin kuolevaisen hätähuuto.
Kaikki olivat sinä sumuisena aikana vaikuttimena taikauskoisuudelle, mikä suuremmaksi tahi vähemmäksi osaksi oli saatu katoliselta papistolta. Ennakkoluuloista vapaisin voitiin lukea Hannu Nörrum ja useampi hänen perheestään. Luultavasti oli siihen asesepän ammatti myöski jotaki tehnyt sivistämällä vähemmin kestäväisissä mahdollisesti sisällistä taipumusta selkeille ja hämmentäville mietteille. Eikä nyt ollut ennakkoluuloihin aikaakaan, sillä yksi ja toinen tuli tänä yönä asepajaan valitsemaan itselleen mukavan varustuksen huomispäivän taistelua varten taikka parantamaan täyteen kuntoon edellisenä päivänä vahingoittuneita. Hannulla oli suuri varasto sekä uusia että vanhoja aseita. Suuri kammari verstaan sivulla oli seinät ympäriinsä semmoisia. Ostaja sai olla vakuutettuna täällä kelvollista tavaraa löytävänsä, koska pettämätön tarkkuus oli juuri huomattavin kohta Hannu Nörrum'in luonnossa.
Monessa katsannossa melkein aseseppään oli hänen vaimonsa. Tässä tilaisuudessa, missä kyllä sielun tyyneys tarkoin tarvittiin, voimme sanoa hänen olleen itse levottomuuden. Tärkein tehtävänsä tuona päivänä oli kätkeä kaikki arvollisimmat kapineet. Kukaan ei olisi hänenä sitä ajatellutkaan, kun vihollinen seisoi oven edessä, mutta hän hyppäsi edes-takaisin kaikissa nurkissa ja loukoissa muuttaen saman esineen kolme neljä kertaa, löytämättä kyllin turvallista paikkaa. Ellen, jonka piti olla hänen apunaan, voi tuskin olla miksikään hyödyksi, sillä mitä hän toimitti, muutti heti äitipuolensa. Vielä hän sen ohessa juoksi pienimmänki kolinan kuultuaan kadulle katsomaan, josko ruotsalaiset tulivat ja silloin tällöin pisti itsensä asepajaanki ilman varsinaista asiaa, pyörien siellä muutaman kerran ympäri ja taas samoten Ellen'in luo.
Eräänä näistä tilaisuuksista kohtasi Märta muori Ellen'in istumassa kädet helmalle vaipuneena niin syviin mietteisin, jotta ei huomannut äitinsä tuloa.
"Mitä hyvänen aika sinä mietit, minä luulen, että istut ja nukut!" huusi Hannu Nörrum'in huonekunnia, lyöden käsiään yhteen. "Jaa, niin se on, kun vaan hetkeksikään poistuu, niin jää kaikki sikseen."
"En makaa, äiti", vastasi Ellen sävyisesti, "minä vaan istun ja mietin jotaki."
"Mietit jotaki? Mitä enempi sinulla mahtaa olla miettimistä kuin minullakaan, jolla on niin paljo hoitamista ja niin paljo vastattavana. Se oli kaiketi Jens, luulen mä, joka taas oli esissä; mutta heitä pois mielestäsi kaikki semmoiset ajatukset, sen neuvon minä annan. Jens on mielipuoli, josta ei koskaan tule miestä, sitä olen aina sanonut ja siinä pysyn."
"Jos ei Jens mihinkään kelpaisi", vastasi Ellen, "niin ei suinkaan isä olisi häntä pormestarille esitellyt, eikä hän näin vaarallisina aikoina olisi häntä pannut kirjettä viemään Sölvitsborg'iin."
"Että hän mielellään meni kirjeen kanssa ja ehkä sen perilleki on vienyt, sen uskon, mutta et hän sieltä enää palaja, ennenkun kaikki vaara on ohitse, sen saat nähdä."
"Älä sano, äiti, että Jens on pelkuri", vastasi Ellen elävämmästi. "Jos ei hän tule takaisin, niin se tapahtuu ainoastaan sentähden, ettei hän voi päästä viholliselta, joka seisoo kaupungin ympärillä."
"Niin se on aina hyvä, että voipi jotaki syyttää; mutta älä siinä seiso ja kauemmin juttele, vaan tule auttamaan minua!"
Samallainen järjesteleminen pantiin taas toimeen, mutta ei vielä pitkälle ennätetty jatkaa, ennenkun ovi äkkiä aukeni ja mieshenkilö yhtä sukkelaan astui sisään, jääden silmänräpäykseksi ovensuuhun seisomaan.
"Jens on täällä taas; katsokaapa, äiti, että Jens kuitenki tuli takaisin!"
"No onko sinulla sotilaita sitte mukanasi nyt?" tiedusteli muori MärtaJens'iltä.
"En ole lähetetty semmoisia tuomaankaan", vastasi hän. "Korkeintaan minun toiveenani oli vaan viedä kirje Passberg'ille ja sen olen tehnyt, tuoden myöski vastineen herra Hoffman'ille tänne."
"No tuleeko jotaki apua nyt sitte?" kysyi muori Märta.
"En ole lukenut kirjettä", vastasi Jens, "mutta siitä päättäen, mitäSölvitsborg'issa kuulin, niin ei liene paljo toivomista sieltäpäin."
"Herra Jumala, sittehän olemme kadotettu kaikki tyyni!" huusi muoriMärta. "Mitä sinulla sitten oli täällä tekemistä?"
"Mitä minulla oli täällä tekemistä?" toisti merimies, joka alkoi tulla hyville mielin. "Olenhan sanonut, että minulla oli kirje takaisin tuotava ja sen olen kelvollisesti täyttänyt. Isä Hannun luona olen myöski jo ollut ja menen taaski saadakseni itselleni varustuksen, minä niinkuin muutki. Mutta ensin tahdoin kurkistaa tänne; sillä tiesin täällä olevan kumminki yhden, joka tahtoi nähdä minua."
"Tst!" kuiskasi Ellen, laskien kätensä hänen suulleen.
"Hyvästi nyt", sanoi Jens. "Minun täytyy mennä. Kukaan ei tiedä, kuinka pian vihollinen on täällä, kuulin isä Hannun sanovan, ja on siis paras olla varuillaan."
"Rakas Jens", sanoi Ellen tarttuen hänen molempiin käsiinsä, "ajattele, jos emme enää kohtaisikaan toisiamme!"
"Oh", vastasi Jens kumminki näennäisellä tyyneydellä, "sen kyllä teemme! Olihan vihollinen täällä mennä vuonnaki, vaan sai palata mitään toimittamatta; samate saattaa hänen käydä tänäki vuonna. Sentähdenpä ei tarvitse olla murheissaan. Kaikki on Jumalan kädessä."
Samassa tuli eräs Hannu Nörrum'in palvelia ja toi terveisiä, jotta mestari tahtoi merimiehen kanssa puhua. Tämä siis sanoi lyhyet jäähyväiset Ellen'ille ja Märta muorille ja kiirehti isä Hannun luo.
"Kas täällä", sanoi Nörrum, kun Jens oli tullut verstaasen, "olen sinulle valinnut varustuksen, jonka luulen hyvin sopivan. On tosin, niinkun näet, lyhyt miekka; mutta sinulle, joka olet enemmän notkea kuin väkevä, luulen semmoisen olevan kaikkein mukavimman. Siinä on sitäpaitsi ihmeen hyvä sointu."
Jens otti miekan ja teki sillä muutamia tyydyttäviä kirpauksia, koettaakseen miten sitä parahiten voisi käyttää.
"Ja täällä", lisäsi aseseppä, "on sinulle keveä rynnäkkö-kypäri, jonka pitäisi sopia päällesi."
"Siitä en huoli", vastasi merimies, "se on minulle sopimaton, enkä minä pelkää kantaa tavallista lakkiani."
"Pelkuriksi en luulekaan sinua; mutta sitä voipi tarvita kaikkein urhoollisin ja aseleikissä enemmänki kokenut, jos hän tulee voimallisemman vihollisen ahdistamaksi."
"No, tahdon sitte koettaa", sanoi Jens tarkastellen kummallista päähinettä. "Sieluni, luulen sen oikeen hyvin sopivan, eikä se raskaskaan ole."
"Päälliseksi näytät oikein miehekkäältä", sanoi mestari Hannu, "ja jos myöski semmoisena käyttäidät, niin tiedän sinulle palkinnon semmoisen, jota pidät suuremmassa arvossa kuin mitään muuta."
"Minkä sitte?" kiirehti Jens kysymään.
"Jos et sitä itse voi sanoa, niin et ole sen arvoinenkaan", vastasi aseseppä karkeasti.
Useampia vieraita miehiä astui nyt perättäin sisään, ja pian oli Hannu Nörrum'ille kokoutunut useimmat kaupungin etevimmät porvarit, niiden joukossa myöski ne, joita tulimme tuntemaan siinä tilaisuudessa, kun Heikki Hoffman raastuvan edessä niin käskevällä vastauksella lähetti kuningas Erikin ensimäisen lähettilään herransa luo.
Jokainen kysyi merimies Jens'iltä, mitä hän voi tietää Sölvitsborg'in tai Åhus'in lähetystä koskevasta asiasta. Mutta hän ei voinut antaa muuta selitystä kuin sen, että v. Hollen vastaus Passberg'in sanaan ei antanut vähintäkään ainetta mihinkään toivoon. Sanansaattaja oli Åhus'issa nähnyt ainoastaan muutamia sotilaita, jotka toimettomina kuljeksivat ympäri, eivätkä ensinkään näyttäneet valmiilta asemastaan luopumaan. Kun myöski nimismiehen kertomus Jens'ille, Sölvitsborg'in heikosta varustuksesta ja avuttomuudesta tuli puheeksi, herätti se kaikissa hämmästystä ja harmia.
"Se on suurien herrain tapa", sanoi Hannu Nörrum katkerasti. "Meidän alhaisen väen kanssa menettelevät, miten tahtovat. Alamaistensa yli on heillä täysi valta, jota, Jumala tietää, he tuskin oikeudella harjoittavat. Jos metsästäjä raukka tulee korkeain miesten jahti-tiluksille, niin voidaan hän laillisella oikeudella — jota pikemmin saattaa nimittää vääryydeksi — hirttää lähimmäiseen puuhun, taikka lähimmäisessä käräjäpaikassa silmänsä puhkaista. Niin, jos joku meistä porvareista, jotka omistamme taloa ja tavaraa, tohtisi pitää metsäkoiraa huviksensa ja hyödyksensä, elämän ja omaisuuden on hän menettänyt. Nämä ja useampia muita oikeuksia ovat herrat itselleen omistaneet; mutta mitkä ovat heidän velvollisuutensa? He eivät katso itsellään semmoisia olevankaan, ei talonpoikaa, joka on maan sydän ja mehu, eikä porvaria kohtaan, joka keinollisuudella ja ahkeruudella hyödyttää heitä. Me saamme vaan murehtia veroista ja luopua kaikesta, jota ne miehet yksinomaisesti tahtovat itselleen; mutta jos vihollinen hyökkää maahan, uhkaa kaupunkejamme ja kyliämme murhalla, ryöstöllä ja poltolla — kuka auttaa meitä silloin? Luultavasti suuret herrat sen tekevät? — Ei, he istuvat silloin rauhallisesti umpinaisissa linnoissaan, jokapäiväisillä pidoilla tuhlaten toisten huokauksia ja hätää, ja me, miten parhaiten taidamme, saamme kokea suojella itseämme."
"Se on tosi!" huusivat kaikki yhtä suuta. "Hannu Nörrum on puhunut oikein. Suuret herrat ajattelevat ainoastaan itseään ja vallitsevat sekä kuningasta, että kansaa ja maata."
"Olisi kuningas Kristian elänyt, hän jota nimitettiin tyranniksi, niin olisi sekä porvarilla että talonpoialla parempi olo kuin nyt", lisäsi Didrik teurastaja. "Hän tahtoi yhteiselle kansalle hyvää ja ainoastaan rikkaruohoja hän tahtoi pois juurittaa. Sentähden menetti hän kruununsa ja vapautensa. Sen sanon julkisesti, vaikka maksaisi pääni."
"Älkäämme siitä nyt puhuko", lisäsi Nörrum, "meidän aikamme ei myönnä mitään pitkiä puheita siitä, mikä olisi ollut parasta; tässä ei ole muuta tehtävänä kuin katsoa, miten itsemme ja kaupungin puolustus parahiten voidaan toimittaa. — Minä esittelen, että kaikki tänne kokoutuneet viipymättä menemme herra Hoffman'in luo, itseltään saamaan tietoja, jos muualta on apua odotettavana. Itse puolestani en nyt sitä enää usko; mutta se on kuitenkin velvollisuutemme ja oikeutemme, luulen ma, että saamme tietää, mitä nimismiehen kirje sisältää. Johtajamme tulee sen meille omalla suullaan lausua."
"Sen neuvon hyväksyn minä", sanoi Olli kirjansitoja.
"Me samoin", lisäsivät muut, ja moniaan silmänräpäyksen perästä olivat he valmiit menemään pormestarin luo. Matkalla, kun saivat tietää, mistä oli kysymys, yhtyi heihin useita muitaki. Siten pian kokoutui suuri väkijoukko Heikki Hoffman'in huoneen edustalle, jonne Nörrum ja pari muuta porvaria menivät sisälle, kaikkein nimessä pyytämään pormestarilta välttämättömiä selityksiä.
Vanha viisas herra koki aluksi eroittaa pois lähetystöä puoleksi kieltämällä, mutta kun porvarit häntä lujemmin ahdistivat, täytyi hänen vihdoin esiin tuoda Werner Passberg'in kirjeen, joka sisälti suuresti epäillyttävän avun lupauksen ja melkein selvään osoitti, jotta Rotnabyläiset saisivat itse puolustaida, miten parhaiten taisivat.
"Niin nyt olette kuulleet, mitä lääninherramme sanoo; hän hallitsee meitä kaikkia ja minä puhdistan käteni tässä asiassa."
"Sillä mahdamme sangen vähän tulla autetuiksi", sanoi Hannu Nörrum vakaalla äänellä; "parempi olisi, jos pormestari valmistaisi meille tilaisuuden harjoitetun väen kanssa tehdä hyökkäys vihollista vastaan, jolloin hän sitä vähemmin odottaa."
"Uloshyökkäystä", kertoi pormestari hämmästyksissä, "kuinka se voisi tapahtua, koska vihollisella on, sen mukaan kuin tarkkaan, useampia lipullisia väkeä kaupungin itäpuolella ja vahva varustus lähimmäisellä kukkulalla."
"Minä olen niin ajatellut asian", lisäsi aseseppä, "että me porvarit seuraamme sotamiesten turvissa. Me yhtä vähän kuin hekään väistyisimme vanhasta Danneborg'in lipusta, kun näemme sitä vietävän meidän ja maatamme häviötä tarkoittavaa vihollista vastaan. Meillä useammalla on koto ja kartano, puoliso ja lapset, sekä muita rakkaita ystäviä, joita emme tahtoisi vihollisen käsiin."
"Hyvin puhuttu, niinkuin oikean tanskalaisen tulee", lisäsi Heikki Hoffman, "mutta puolustaa kotia ja kartanoa, sekä mitä rakkainta on, sitä luulen paraiten tehtävän porttien sisäpuolella ja omalla kynnyksellä, jos niin pitkälle tulee. Se ei ole ainoastaan minun mieleni, vaan myöski niiden, joilla on komento kaupungin turvaksi annettuin sotamiesten yli. He sanovat heillä olevan käskyn puolustaa paikkaa, mutta ei siitä vetäytyä epätietoiseen taisteluun ja mennä hyökkäämään ylivoimaa vastaan."
"Pelkurisuuden tavallista puhetapaa!" sanoi Hannu Nörrum harmistuneena. "Vihollinen saattaa kyllä vähän olla meitä suurempi ollessaan yhteen kokoutuneena; mutta kun hän on kaupungin ympäri hajoitettuna, miten hämärän tultuaki, en katso ensinkään mahdottomaksi häntä hätyyttää sekä saattaa hänelle tuntuvia tappioita. Polttakaamme ruotsalaisten joen yli tekemä silta, joten saamme hyvän osan sotaväestä eroitetuksi muista joukoista. Sitte voisimme vapaasti käydä kuningas Erikin varustusta vastaan ja, jos onni on myötäinen, ehkä voisimme siitä osan valloittaa ja kääntää sen itseänsä vastaan."
"Minä en koskaan voi myöntyä semmoisiin koetuksiin ja ne, joille on kuninkaan väki uskottu, eivät sitä myöskään myönnä", selitti pormestari; "eivät he enkä minäkään katso olevan oikeutta siihen!"
"Mutta onhan meillä kumminki vapaus ilman sotaväen apua tohtia henkemme kaupungin edestä?" sanoi aseseppä kysyvällä silmäyksellä seuralaisiinsa, jotka siihen myöntymällä nyökäyttivät, ja sitte kaupungin johtajiin.
"Ei sitäkään käy tekeminen", sanoi Hoffman; "portit ovat suljetut ja avaimet kädessäni."
"No hyvä, te ette tahdo kaupungin pelastusta ja teitä on ehkä käsketty niin tekemään!" oli Hannu Nörrum'in vastaus. "Me olemme nyt voimaimme mukaan tehneet, mutta vaikka emme ole onnistuneet saamaan suostumustanne mielemme mukaan, emme kuitenkaan tahdo väistyä kohta tapahtuvasta taistelusta."
Näin sanoen käänsi hän johtajille selkänsä palaten seuroineen ulkopuolella olevien porvarein luo.
X. Syyskuun 4 päivä 1564.
Aamu oli vast'ikään alkanut koittaa, kun hiljaisuus, mikä vielä Rotnaby'ssä ja sen ympäristöllä vallitsi, katkaistiin äänellä, mikä muistutti jokaiselle ken sen kuuli, ettei nykyään eletty rauhan aikaa. Ääni tuli ruotsalaisten varustuksissa olevista kanuunista, mitkä alkoivat leikkiänsä pientä kaupunkia vastaan. Hehkuvia kuulia eli n.s. heittopalloja vinkuen lensi läpi ilman ja putosi katoille, siellä täällä sytyttäen paloja, mitkä kuitenki heti huomattiin ja sammutettiin. Kun sitä oli hetken kestänyt, huomattiin koilliskulmalla olevien ruotsalaisten valmistauvan rynnäkköön. Niistä Bengt Gudmundinpoika osakuntansa etupäässä tunkeusi esiin.
Rynnäkkö tehtiin aivan samaan kohtaan kuin edellisenäki päivänä; mutta samalla voimalla kuin silloinki otettiin sitä vastaan. Tanskalaiset sotamiehet pyssyillään ja miekoillaan ja rajuimmat porvarit varustetut kirveillä ja miekoilla seisoivat kuin elävä muuri valleilla, valmiina heittämään vihollista takaisin taikka antamaan henkensä. Jälkimäisten joukossa nähtiin Hannu Nörrum ja Staffan seppä, sekä merimies Jens ja kaikki asesepän oppilaat. Näiden lisäksi olivat vielä Didrik teurastaja, Bengt rajasuutari, Olli kirjansitoja ja Sören köysyri, sekä etäämmällä heidän takanaan Jens leipuri ja Sven rihkamus.
Smolandin talonpoiat taaski alkoivat vallihaudan täyttämistä, joka myöski heille onnistui, ehkä tanskalaisten kuulat useampia pakoittivat ruohoa puremaan. Työnsä päätettyä vetäytyivät talonpoiat takaisin jättäen jalkaväelle tilaa, mikä nyt suurempi-lukuisena ja mukavammin kuin eilisessä hyökkäyksessä voi kulkea eteenpäin. Muutamat rohkeimmat talonpoiat, jotka olivat varustetut piilukirveillä, seurasivat myöski mukana ja olivat ensimäiset, jotka vihollisen tulesta huolimatta hyökkäsivät paaluvarustukselle, missä jykevillä aseillaan rupesivat katkomaan vahvoja pelkkoja, siten saadakseen aukon, josta sotaväen oli helpompi päästä takana olevalle vallille. Tätä tärkeätä työtä turvasivat tarkk'ampujat kuin myöski kolme Pippurimäellä, yläpuolella nykyistä alkeisopiston kartanoa olevaa kenttätykkiä, joita Antti Sivinpoika Rolamd oli tuonut yhtyessään edellisenä iltana parilla osakunnalla sekä lipullisella saksalaisia tarkk'ampujia Ruotsin armeijaan.
Yhä likemmäksi vallia tulivat Bengt Gudmundiupoian osastot. Itse kulki hän kahden lipunkantajan kanssa etunenässä, ja väistymättä vinkuvia kuulia taikka uhkaavia aseita karkasivat he paalulaitoksen aukkoon, minkä smolantilaisten kirveet olivat valmistaneet. Kaikki kolme pitivät tämän ohessa niin tasaista kulkua, että yhtä aikaa hyppäsivät kaadettuin pelkkoin yli ja kohta asettivat jalkansa vallille. Useampia laukauksia lähetettiin heitä vastaan ja toinen lipunkantaja kaatui kuolleena maahan. Molempia toisia vastaan tähdättiin turhaan lujia aseita; he poistivat uhkaavat miekat ja keihäät ja onnistuivat tunkeutua kaupunkiin. Kohta askel askelelta seurasivat osakunnan muut miehet.
Ankarata oli se vastus, mikä heitä kohtasi; sotaväki taisteli urhoollisesti, ja voimallisesti menivät useimmat porvaritkin eteenpäin. Hannu Nörrum'in ja Didrik teurastajan lyöntien vaikutuksesta täytyi usean ruotsalaisen purra ruohoa. Heidän vierellä pysyi myöski merimies Jens, ehk'ei, tottumaton kun oli varuksien käytäntöön, voinut harjautuneita sotilaita vastaan itselleen toimittaa sanottavasti suuria etuja. Päinvastoin oli useasti henkensä arvevluttavasti uhattuna, mutta neuvokkuuden ja notkeuden kautta hänen onnistui torjua kaikki häntä vastaan aiotut lyönnit ja pistot, sen ohessa itse antaen yhdelle ja toiselle vastustajalleen merkkiä, jota saivat kauan kantaa.
Kauemmin vastustaa ruotsalaisia tuli kuitenki mahdottomasti, varsinki kun lisäksi Lasse Vestgöten ja Pehr Monpoian osastoin onnistui yli vallin tunkeutua kaupunkiin, sekä niiden jäljessä useampia kuningas Erikin miehiä, niin sotilaita kuin yhteistä kansaa, tuli samaa tietä sisälle. Täytyi askel askelelta peräytyä.
Äkkiä kuitenki taistelu lakkasi. Pyhänristin kirkonkellot kutsuivat Jumalanpalvelukseen ja niiden juhlallisesta äänestä heltyi silmänräpäykseksi raivoisain sotilaiden sydämet niin, että molemmin puolin jäätiin seisomaan ja pikaisella ristimerkillä annettiin tiedoksi, että hetki oli kaikille rukoushetki. Ainoastaan silmänräpäys kesti se tilaisuus. Seuraavassa riehui taistelu taas ja melkein enennetyllä tulisuudella. Tappelussa tuli myöski käänne. Pippurimäen korkeilta töyräiltä heitettiin ei ainoastaan kanuunain, vaan myöski muita kuulia kaupunkiin. Tervalla voideltua triiviä lingottiin sisälle ja tätä tehtiin ei ainoastaan ennenmainitusta paikasta, vaan myöski Nekkamäeltä niin että vähän aian kuluessa oli kaupunki useammassa eri osassa tulessa.
"Tuli on irti", kuului useammalta taholta kaduilla huuto, Kun se ennätti niiden korviin, jotka koilliskulmalla vastustivat ruotsalaisten hyökkäystä, hiipivät useammat helläsydämiset miehet tappelusta ja kiirehtivät kotiinsa, siellä koettaakseen sammuttaa tulta, taikka kumminki pelastaakseen, mitä kalliinta oli. Erinneiden joukossa oli leipuri Jens ja Peteri rihkamus, joiden tappelusta poissa-olo ei tosin paljoa vaikuttanut, koska he sangen veltosti siihen osaa ottivat, niinkuin esim. jos joku lyönti piti tulla viholliselle, he tavallisesti tähtäsivät toisten seljän takaa — myöski tappelu-tapa. Tästä huolimatta ei kuitenkaan tappelusta väistymisensä jossaki määrässä ollut laimentamatta jäljellä olevain rohkeutta, mikä luvulleen huomattavasti suurempaa vihollista vastaan kylläki olisi tarkoin tarvittu.
Hannu Nörrum'ia vastaan, joka vielä hyvällä miekallaan — omakätinen mestariteos — piti kaikki vastustajansa etäällä ja silloin tällöin jakeli hyvästi tähdättyjä ja syvälle koskevia lyöntiä, teki eräs ruotsalainen keihäällään äkillisen karkauksen — karkaus, mikä oli sitä vaarallisempi, kun se tuli sivusta asesepän huomaamatta. Terävän keihään kärjen hyvin harjaantuneella kädellä tähdättynä Nörrum'in kurkkua kohden pitäisi, ihmisellisen ajatuksen mukaan, antaa kuolettava haava; mutta samassa kun sen kuolettavaisena piti kohdata maalinsa, väistyi se äkkiä ja sen sijaan satutti ainoastaan ohimoa, vaan kuitenki niin voimakkaasti, että aseseppä horjahti ja kaatui maahan. Keihäs, näet, kohtasi miehen iskun, mikä sitä suisti toisella tavalla kuin aiottu oli. Miekan käyttäjä heti ilmestyi kaatuneen ja kaatajan väliin ja jälkimmäinen seisoi tässä silmänräpäyksessä kuin ukkosen lyömä. Se ei ollut tavallinen taistelia, joka seisoi edessään — se oli nuori nainen viehättävällä kauneudella. Se oli Ellen, asesepän tytär, joka, kypäri vapaasti riippuvien hiuksien päällä ja puettu keveään rintahaarniskaan, lyhyt miekka kädessä hyökkäsi esiin.
"Nainen täällä", kuului useampia ääniä yhtaikaa, "pois hänen kanssaan!"
Nyt hyökkäsivät esiin useammalta taholta. Taisteliain läpi tunkeusi myöski hurjalla voimalla nuori tanskalainen uhatulle avuksi. Se oli merimies Jens, joka vasta tässä häiriössä huomasi, ken se taisteleva nainen oli. Pelastaa häntä taikka kuolla oli ainoa ajatuksensa, mutta sitä ei saanut toteuttaa; hän ei koskaan ennättänyt niin pitkälle, jotta kätensä ja miekkansa olisi ollut miksikään hyväksi, sillä nyt juuri tuli hänen ja sen väliin, jota etsi, joukko taistelevia vihollisia ja niiden jäljessä seurasi yhä useampia, jotka ikäänkuin valtaan päässyt virta tempasivat mukaansa kaikki, mitä eteen sattui. Niiden edestä täytyi Jens'in väistyä, joten hän joutui kauas siitä, missä vasta oli ollut.
Tanskalaiset pakenevat, ei kuitenkaan vastustamatta, ja ruotsalaiset seuraavat heitä. Didrik teurastaja ja pari ystäväänsä vetäytyvät tappelun kestäissä pois. Sören köysyri kaatuu, vaan samassa töytää hänen sijaansa Pentti rajasuutari. Möllemäen yli suunnittavat useammat tiensä torille. He toivoivat siltä suunnalta pääsevänsä Norresillan yli tullakseen Sölvitsborg'in tielle ja siellä metsäseudulla löytää pakopaikan.
Tämän tapahtuessa istuu joku osa väkeä kirkossa, jossa pappi tavallisessa järjestyksessä pitää jumalanpalvelusta. Sykkivin sydämin kuunnellaan hengellistä puhetta, mutta kuitenkin havaitaan Jumalan huoneessa paljo turvallisempaa oloa kuin muualla. Sitäpaitsi ovat temppelin portit suljetut, ja itse vihollisenki täytyy kunnioittaen katsella sitä pyhää huonetta. Löytyyhän siellä ainoastaan elähtäneitä ja lapsia sisällä!
Mutta pian nämä toivot pettävät. Erään kirkonportin edessä kuullaan melua ja aseiden kalsketta. Kirveet sattuvat ovia vasten.
"Paetkaamme toisen oven kautta!" huutaa useampia ääniä, ja pian väkijoukko syöksee sinnepäin. Pappi on ennättänyt ennen heitä asehuoneesen ja tarttuen erääsen Danneborg'in lippuun astuu hän joukkonsa etupäässä, kun ovet avataan, Osa varustuksia löytyy asehuoneessa, vanhukset anastavat ne ja seuraten herransa kantapäillä kiiruhtavat he kirkkomaalle. "Eläköön Danneborg!" huutaa pappi kohottaissaan punaväristä lippua ja astuu ulos kirkosta. Ainoastaan askel sen ulkopuolella — ja hän kaatuu vihollisen kuulan kuolettamana. Suurella valitushuudolla pakenee kirkkoväkeä eri haaroille; mutta suurin osa seuraa sitä tietä, jota edelliset Möllemäeltä tulleet olivat. Tunnoton vihollinen ei edes anna aseettomain mennä pois; ja ne niiden joukossa, jotka eivät vielä olleet surmatut taikka haavoitetut, joutuvat sinne päästyään vielä useamman päällekarkaajan uhriksi. Itäinen kaupungin portti on jo tullut viholliselle avatuksi. Suurempi osa kuningas Erikin väestä on hurjana vauhdissa hyökännyt Rotnabyhyn siellä murhataksensa ja ryöstääksensä.
Voittohaluisille löytyy siellä paljo saalista, sillä asukkaat ovat niin luottaneet avun lupauksiin, etteivät aioissa piilottaneet rahaansa taikka kalleuksiaan. Kun nyt sen tahtovat tehdä, on se myöhäistä.
Kadut ja aukinaiset paikat, minne ei tuli vielä ollut ennättänyt, suhisivat ruotsalaisista ja saksalaisista sotamiehistä ja talonpoi'ista. Ken omaisuuttaan tahtoo puolustaa, saapi maksaa sen hengellänsä. Siitä huolimatta kokevat kuitenki vielä harjoitetut porvari-joukot estää vihollisen etenemistä ja niin paljon kun mahdollista turvata avuttomia. Mitä kuitenkaan suurinkaan urhous voipi kovin suurta ylivoimaa vastaan?
Taistelu muuttui rajattomaksi verilöylyksi; ei enää kuoleteta ihmisellisellä tavalla — jos muuten ihmiselliseksi nimitetään vertaisensa kuolettaminen — jokahinen ken tulee murhahimoisten tielle surmataan. Ei ikää eikä sukupuolta armahdeta. Lapsenvuoteessa olevia vaimoja pienineen kierretään niihin vaatteisin, joissa makaavat, ja heitetään tuleen; lapset lävistetään keihäällä; ukkoja ja vanhoja vaimoja vedellään tukasta pitkin katuja; on ikäänkuin joukko villejä petoja olisi irti päästetty turvattomaan laumaan.
Sadottain ihmisiä, estettyinä Hvutsborg'iin vievältä sillalta, kokee muulla tavalla itseään pelastaa. He epätoivossaan hyökkäävät sille paikalle, missä joki on kapein ja matalin — meidän päivinä nimitylle Räätäli-virralle — josta hengen vaaratta voipi päästä yli. Vihollinen seuraa heitä sinneki.
Vielä täälläki vastustaa kaksi porvaria, ehkä kaupungissaki monessa taistelussa ovat osaa ottaneet, mutta kuitenki saaneet pitää henkensä. Ne ovat Didrik teurastaja ja Olli kirjansitoja. Nämä molemmat miehet kokevat seuraajia pitää niin kaukana, jotta pakeniat voivat päästä poies; mutta he kamppaileva tuolla kovin monta vastaan: — voimat väistyvät voimakkaammiltaki, ne väistyvät myöski heiltä. Kymmenittäin kiiltävissä varustuksissa ryntää heidän päälleen joen töyräällä, mihin ovat ottaneet asemansa. Kuitenki taistelevat yhä, ehkä vuotavilla verihaavoilla. He horjahtavat ja kaatuvat syvyyteen. Vielä kuolemassaki pitävät he sankariluonnettaan. — Kun he vaipuvat aaltoihin, vetää kuki vihollisen muassaan. Armahtamattomat viholliset kiertäyvät niin toisiinsa kuin kaksi rakastavaista, mitkä pelkäävät toisensa kadottavansa; — se on vihan syleily kuoleman hetkellä. Kukaan ei heitä eroita; pian vaipuvat he satain muiden kanssa syvyyteen.
Hävitystä jatketaan. Verta virtaa virroissa — se punaa huoneiden kynnykset; se punaa katukivet ja joen vedenki. Tulen liekit nousevat leimuavina korkeuteen; vihuri valittaen sihisee puissa; vaikeroivia naisia ja lapsia vaeltaa paikasta paikkaan ja verenhimoisia olentoja ihmishaamussa seuraa heitä. Kuka armahtaa onnettomia — kuka?
XI. Taistelun jäljestä.
Kuusien ja koivujen välissä seisoo vanha sammaltunut harjusmökki. Se oli niin puiden varjoamana, jotta sitä tuskin huomattiin, ennenkun oltiin aivan sen vieressä. Jotta tuvan asujamilla näinä vaarallisina aikoina vielä oli katto päällänsä tuli heidän pääasiallisesti kiittää tuvan asemaa. Sillä heidän asuntonsa ei muuten ollut kaukana sangen vaarallisesta tiestä, missä vihollisjoukkoja jo oli parin viikon ajan ollut näkyvissä ja missä he ryöstettyihin taikka poltettuihin taloihin olivat jättäneet, jos ei juuri unhottumattomia, niin kumminki syvästi koskevia muistoja.
Samana päivänä, kun Rotnaby kärsi surkean hävityksensä, nähtiin mainitussa tuvassa vanhan akan askaroivan, silloin tällöin katkaisten huoneellisia toimiaan äkillisellä ulosmenolla kuuntelemaan ja katselemaan kiertelevälle jalkapolulle, mikä yhdisti asumuksen valtatien kanssa. Viimeisellä kerralla, kun akka oli ulkona vainuamassa, oli aurinko jo niin pitkälle kulkenut rataansa, että se seutu, missä tupa oli, jo oli varjossa, ehkä vielä vastakkaista laaksosivua sen säteet kirkkaasti valaisivat.
"Hm!" sanoi akka itsekseen, "Nyt viipyy hän kovin kauan; kun ei hän vaan olisi sattunut vihollisen eteen."
Sitte meni hän taas toimiinsa. Muutamia minuuttia myöhemmin kuuli hän äkkiä oven aukeavan, mikä häntä niin säikähdytti, jotta ei päässyt paikastaan, mutta kuitenki taas pian tyyntyi nähtyään, että se oli miehensä, joka tuli.
"Oh kun säikähdin", sanoi vanhus. "Oli hyvä että tulit, aloin jo käydä levottomaksi, josko sinua joku onnettomuus olisi kohdannut. Ruotsalainen saattaisi…"
"Hiljaa!" vastasi mies osoittaen ovelle.
Se avattiin uudestaan ja kaksi outoa henkilöä astui sisään. Toinen heistä oli vanha ruotsalainen jääkeri, toinen nuori nainen, jota jääkeri piti käsivarresta kiinni, kun jos olisi peljännyt sen menevän matkaansa. Mitään semmoista ei kuitenkaan voinut tapahtua, sillä hänen seuraajansa, tahi oikeammin sanoen vanki — se oli nimittäin tanskalainen nainen, jota hän kuljetti — näytti niin hervottomalta, että hän sangen vaikeasti olisi päässyt pakoon, jos silmänräpäykseksi olisiki voinut piiloutua vahdiltaan. Että hän tänäpäivänä oli kokenut kovaa kohtelua, nähtiin ei ainoastaan hermottomasta käynnistään vaan myöski rikkinäisistä vaatteistaan ja rikkaina, tummina aaltoina olalle valuvista hiuksistaan.
"Istuikse", sanoi jääkeri päästäen nyt vasta tytön käsivarren, jolloin tämä vaipui äänettömänä penkille. "Kuulkaa vähän, hyvä väki!" jatkoi hän sitte tuvan asukkaille, "antakaa meille jotaki syötävää, minä olen näljissäni kuin susi, ja tyttö hetukka myöski jotaki, jotta hän ei pakene, ennenkun jätän hänet tyköäni. Itse olen vanha pitämään tämmöistä otusta, mutta olen luvannut vartioida häntä erään nuoren herramme hyväksi; kiirehtikää sentähden hankkimaan mitä tarvitsemme."
Tämän puheen aikana kohotti tyttö uhkeasti päätään mitaten ylenkatseellisella silmäyksellä puheliasta jääkeriä. Muori tuvassa alkoi ottaa esiin mitä syötäväksi kelpaavata hänellä oli, jossa ei ollut paljon valikoimista — koko valmistus pysähtyi kauransekaiseen leipään ja pariin kupilliseen maitoon.
"Eikö teillä ole läskiä taikka lihaa myöski?" kysyi ruotsalainen kopeasti. "Rotnabyssä näin paljon hyvyyksiä ulkohuoneissa. Vahinko vaan, että siellä oli niin kirotun kuuma, ettei ennättänyt kaikkia mukaansa ottaa, mitä löysi!"
"Esille mitä teillä on ja se paikalla!"
Tässä silmänräpäyksessä aukeni taas ovi ja nuori näköjään ruotsalainen jääkeri astui tupaan.
"Hyvää iltaa, kamraatti!" tervehti vanhempi jääkeri, joka odottaissaan toisia virvoituksia oli asettunut sen ainoan pöydän ääreen, mikä huoneessa oli.
"Kamraatti sinun kanssasi!" sanoi nuorempi, joka kantoi pukua, mikä osoitti hänen olevan paremman kuin tavallisen jääkerin.
"Luulen ett'et ole ruotsalainen!" sanoi ensiksi tullut ja nousi pöydän äärestä.
"Etkä sinä tanskalainen", sanoi toinen; "mutta älä siitä pidä huolta, vaan puolusta itseäsi, jos voit!"
Näitä sanoessaan veti hän sivultaan lyhyen miekan ja ryntäsi vanhemman jääkerin päälle, mikä myöski oli tarttunut aseisinsa, vaan liikkui niin kömpelösti, jotta hän pian voitettiin ja syvällä haavalla kaulassa kaatui laattialle.
"Jens!" huusi nyt nainen ja astui odottamattoman pelastajansa luo.
"Ellen!" sanoi tämä ja tahtoi hänen sulkea syliinsä, mutta lisäsi samassa; "mitä — luulen, ettei se ole Ellen! Onko se Ellen taikka kuinka?"
"Ei, minä en ole Hannu Nörrum'in Ellen, jota tarkoitat", vastasi tyttö, "mutta minä olen niinkuin hänki syntynyt Rotnabyssä ja useasti olemme lapsena leikkineet yhdessä. Isäni on Olli kirjansitoja ja minä aina olen ollut hyvin Ellen'in näköinen, erittäinki näinä viimeisinä vuosina."
"Ah, nyt muistan!" sanoi merimies Jens — sillä se oli hän — "Sigrid on nimesi. Mutta sano kohta, jos tiedät, missä Ellen on! Elääkö hän vai onko hän kuollut?"
"Vielä puolen tuntia sitte näin hänen, kun yhdessä satamäärin vaimoin ja lasten kanssa haalattiin meitä alas kaupungista", sanoi Sigrid antaen kyyneleensä vapaasti juosta. "Meitä on kohdeltu ei ihmisinä vaan sieluttomina eläiminä. Me olemme saaneet juosta hevosien välissä, ja kun valitimme taikka pyysimme saada vettä virvoitukseksemme, on meitä pakoitettu hosumisella ja lyönneillä eteenpäin."
"Olen kyllä sen nähnyt", sanoi Jens puristaen miekkansa kahvaa. "Minä olen sivuteillä ja poluilla aina varhain iltapäivästä asti seurannut vihollista sen palausmatkalla tännepäin; olen enemmän kuin yhden kerran ollut valmis hyökkäämään esiin ja surmaamaan yhden ja toisen niistä murhaajista, mutta en nähnyt missä Ellen oli. Sitten tulin tänne Vedbyhyn ja kuulin, että suurimman osan sotaväkeä piti tiellä levätä yönsä. Silloin sain nähdä sinut ja olin aivan vakuutettu, että sinä olit Ellen. Minä näin jääkerin, joka tuossa makaa, vievän sinut pois hevosellaan; Minä seurasin teitä vähän etäämmällä puiden suojassa ja näin, kuinka sitte kohtasitte tämän talon vaarin, joka ohjasi teidät tänne, ja minä seurasin samaa tietä. Mutta sano missä Ellen on, jotta voin hänen pelastaa, ennenkun se on myöhäistä."
"Viimeksi hänen nähtyäni vietiin hän vaimo- ja lapsijoukon kanssa eräälle parin ladon takana olevalle kartanolle ja moniaita sotamiehiä asetettiin ulkopuolelle vahdiksi. Ladot ovat eteläpuolella aivan tien vieressä ja ovat hyvin suuret."
"Kiitoksia, minä menen heti sinne koettamaan häntä saada vihollisen kädestä."
"Älä heti mene", sanoi huoneen ukko, "se saattaa, nuori mies, maksaa henkesi mitään aikaan saamatta. Näin valoisalla, kun vielä on, voit pian tulla huomatuksi."
"Täällähän on jo hämärä", muistutti Jens, "ja ken tietää mitä voipi hänelle tapahtua, jos minä viivyn."
"Täällä on, niinkuin sanoit, hämärä", jatkoi ukko; "mutta meillä täällä metsässä on puolta tuntia aikaisemmin pimeä kuin aukealla kentällä."
"Minun pitää kaiketi sitte hetkinen viipyä. — Mutta miten jääkerin kanssa on, joka tuossa makaa?"
"Hän on kaikki nähtävänsä nähnyt maailmassa. Kuu tulee aivan pimeä, heitän ruumiin virtaan."
"Oletteko vaan vakuutettu, että hän varmaan on kuollut?"
"Niin todella kun itse kerran olen menevä samaa tietä."
"Ah, rakas Jens", puhkesi nyt Sigrid sanomaan, "minne minä täältä joudun? Minä en ole koskaan ollut näillä seuduin."
"Älä mene täältä tänä iltana, siksi olet sinä liian väsynyt. Vaari ja muori kyllä antavat sinulle yösijaa ja sitten voit metsätietä koettaa kotiapäin Rotnaby'hyn."
"Hän saa maata ylähällä luhdissa", sanoi akka, "sinne en luule kenenkään menevän etsimään häntä, ja kun päivä tulee, tulee neuvo myös."
"Mutta jos kotia tultuani isä ja äiti ei enää olekaan elossa, mitä sitte otan eteeni?"
"Toivoaksemme parasta!" sanoi merimies lohdutellen, "täällä on monta, joilla on yhtäsuuri taikka suurempiki murhe kuin sinulla. Ajattele vaan heitä, jotka vielä ovat vihollisen kädessä, ja kiitä Jumalaa, että sinä kumminki olet vapaa."
Sigrid vaikeni, mutta syvä huokaus pakotti esiin ahdistetusta rinnastaan.
Jo oli pimeys niin pitkälle joutunut, että Jens katsoi olevan aian sisällä alkaa vaarallista matkaansa ruotsalaisten leiriin.
"Se on vaarallinen yritys", arveli ukko, "ja Jumala antakoon onnistua, niinkuin toivot."
"Ei mikään ole vaarallista kun ei vaan pelkää", arveli Jens. "Se on vaarallisin kaikista. Ehkä olen nuori, olen jo nähnyt kuoleman silmäini edessä enemmän kuin yhden kerran, mutta en sen edessä vaalennut."
"Ajattele, jos kuulisivat puheestasi, että olet ruotsalainen", muistutti akka.
"Voin jotensaki kieleni suhteen selvitä, sillä olen useissa satamissa tavannut ruotsalaisia merimiehiä, mutta ylipäätään en tarvitsekaan joka sanaa huutaa, vaan puhua varovasti."
Tässä otti Jens jäähyväiset ja lähti tuvalta kiireesti metsäpolkua myöten. Noin viidenkymmenen askeleen päässä tuvasta seisoi jääkerin hevonen puuhun kiinnitettynä. Sen päästi hän ja astui satulaan, ajaen ensi aluksi käyden alas maantielle, tarkoin punniten, miten viisaimmin käyttäisi itseään leiriin tultuaan. Hänellä oli tuskin puolenneljennestä matkaa Vedby'hyn ja monta minuuttia ei hän vielä ollut ratsastanut, ennenkun kuuli pauhun ruotsalaisten leiripaikasta, missä siellä täällä oli nuotioita tehty. Aukeilla kentillä Lyckö'n tien varsilla löysi merimiehemme ruotsalaiset vielä liikkeellä. Niin oli laita erittäinki jääkerien, mitkä toivat ladoista heiniä hevosilleen sillä aikana, kun toiset tervehtivät palosta säilyneitä huoneita hankkiakseen jotaki suun-avausta.
Suuren nuotiotulen ääressä, minkä ohitse Jens ajoi, näki hän koko joukon sotamiehiä joukoissa, muutamat jo vaipuneina syvään uneen, toiset taas puhuen hälisten taikka näytellen toverilleen ryöstettyjä kapineita, harjoittaen niiden kanssa jo vaihtokauppaaki. Yksi oli löytänyt muutamia sormuksia, toinen kalliita koristuksia: joku oli saanut hienoa kangasta, joku taas tyhjensi kädelleen kukkaroa, sisältävä pientä rahaa, minkä arvoa ei tuntenut, vaan josta pari meni toverilleen läskipalasen edestä, jota hänen oli onnistunut löytää. Eräässä joukossa kulki joitakuita nahkaleiliä, täytettyinä tuntemattomalla viinilajilla, mies mieheltä, joista useampi kaatoi hyvänmakuista juomaa hopeapikareihin, joita olivat siitä rikkaasta kaupungista valloittaneet.
Merimies kiiruhti joutuisasti niiden voittojuoneiden vihollisten ohi, ehkä hän kyllä mielellään olisi laittanut kuolettavaisen verilöylyn niiden sekaan, jos vaan hänellä siihen olisi ollut tarpeeksi voimia.
Lähellä olevan Rödebyn kylään menevän tien viereen sitoi hän hevosensa puuhun ja lähti painavilla askelilla eteläpuolelle tietä, missä Ellen, Sigrid'in päätöksen mukaan piti löytymän toisten naisten joukossa. Täällä kohtasi häntä yksi ja toinen ruotsalainen, joka hetken likemmin häntä tarkasti, vaan ei välittänyt hänestä sen enempää, koska hän yhtä vapaasti kuin ennenki astui eteenpäin. Vähäisen etsimisen perästä onnistui nuoren tanskalaisemme löytää ne molemmat rakennukset, joiden takana Ellen mahdollisesti löytyi. Hän kuuli kartanolta vaikeroivia lapsia ja valittavia naisia ja meni vakavilla askelilla, mutta voimallisesti tykyttävällä sydämmellä suoraan sen sotamiehen luo, joka portin luona häntä lähinnä seisoi.
"Anna minun mennä tänne sisälle!" lausui hän hiljaa sotamiehelle.
"Hm, mitä siellä teet?" kysyi sotilas tarkkaan tarkastaen merimiestä."Minä en tiedä, minne kuulut."
"Kas tässä!" kuiskasi Jens ja pisti toisen Werner Passberg'iltä saadun kultarahan miehen kouraan.
"Mistä on kysymys?" yhdistyi tähän toinenki sotumies, joka edellisen kanssa teki koko vahdiston näillä seuduin.
"Hiljaa!" kuiskasi hän, joka oli kultarahan saanut, "se on eräs nuorista aatelisjääkereistä, joka tahtoo mennä kartanolle vaimojen luo. Hän antaa meille kultarahan juomarahaksi."
"Saanko nähdä?" sanoi toinen, mutta silmänsä suureni nähtyään kullan.
"Minä tulen kohta!" kuiskasi Jens miehille ja meni samalla estämättä niiden ohitse kartanolle.
Se oli joka puolelta ympäri rakettu niin, että kaikki sen osat, mitkä olivat huoneiden varjossa, olivat pilkko pimeässä. Vaimot ja lapset makasivat tiheästi lähellä toisiaan, osa olkialustoilla, joita jotkut armeliaat sotamiehet olivat heille heittäneet, mutta toiset paljaalla maalla. Lapset ruikuttivat vilusta ja näljästä; äidit sulkivat lohduttaen heitä rintoihinsa, missä ei sydän nyt tykyttänyt tulevaisuuden toivosta. Nuori merimies oli tästä kurjuudesta hyvästi liikutettuna ja hän kumartui alas yhden ja toisen puoleen, kuiskaten lohdutuksen sanoja. Mutta useammat, kun kuulivat hänen olevan maanmiehen, nousivat ylös katsomaan, kuka se oli, niin että Jens'in täytyi varoittaa heitä menemään paikoilleen ja sitte pistäytyä pois, jotta ei heidän varomattomuutensa tulisi huomatuksi.
"Ehkä tunnetutan itseni niillä merkeillä, joita ainoastaan hän ymmärtää", ajatteli Jens ja alkoi heti hiljakseen viheltämään samaa laulun säveltä, jota mereltä tultuaan Hannu Nörrum'in kartanolla oli laulanut.
Kun hän oli sen viheltänyt, kuunteli hän kokeakseen, josko oli tullut ymmärretyksi, mutta hän kuuli ainoastaan erään äänen kysyvän: "kuka se on, joka viheltää?" ja se ei ollut Ellen'in ääni.
Hän teki vielä pari koetusta, ja vasta kun se kolmannen kerran kerrottiin, kuuli hän nimensä puolikorkealla äänellä lausuttavan. Tällä kertaa oli se Ellen'in ääni. He lähenivät toisiaan ja hän kuiskasi:
"Rohkeutta, Ellen, nyt tarvitaan sitä!"
"Minulla on kyllä rohkeutta", vastasi hän; "minä mielelläni kuolen kanssasi."
"Ei, sinun pitää elää!" Näin sanoen vei hän hänen pihan portille, missä sotamiehet vielä seisoivat paikallaan.
"Kas niin, tule nyt lapseni!" sanoi hän tässä Ellen'ille, joka ikäänkuin vastahakoisesti näytti häntä seuraavan. "Tuossa, toverit!" kuiskasi hän samassa sotamiehille ja ojensi heille toisen kultarahan, mikä oli jäljellä. "Minä olen taas kohta täällä."
Sitten tulivat he huomaamatta tielle, jossa yksi ja toinen vastaan tuleva sotamies kurkisti tytön silmiin, jolloin ei myöskään raakaa ivaa säästetty. Hevonen tavattiin samalla paikalla, johon oli asetettu, ja nyt tuli Jens'ille silmänräpäyksessä tehtäväksi heittää itsensä satulaan ja myöski auttaa Ellen'iä siihen.
Merimiehemme antoi aluksi hevosen juosta aivan hiljaa, kääntyen heti valtatielle, ja ratsasti pohjosta kohden Rödeby'tä vastaan. Vasta kun hän oli ennättänyt kappaleen matkaa Vedby'stä, painoi hän korot kelpo juoksijansa kylkeen ja antoi sen juosta vauhdissa eteenpäin. —
"Jääkäriä, mikä vei tytön, ei näykään", muistutti toinen vahtisotamiehistä parin tunnin kuluttua.
"Tuskin hän koskaan tulee takaisin", vastasi toverinsa. "Minun tekee mieli kaikki sisällä olevat päästää irti. Mitä joukko vaimoja ja lapsia on meille tehnyt pahaa?"
XII. Auringon säde pilven raossa.
Ehkä oli syyskuun 5 päivä, paistoi aurinko kuitenki korkeimmallaan ollessaan niin lämpimästi kun kesäkuussa. Metsässä, missä tammi levitti viheriätä verhoaan matkustajan pään yli, tuntui isosti viileämmältä kuin aukealla ja varjo, minkä tuuheat lehvät loivat, oli paremmin hämärän kuin kirkkaan päivän kaltainen. Tämmöisessä varjoisassa seudussa istui mainittuna aikana sammaltuneella kivellä vanhahko vaimo levähtäen vaelluksestansa väsyneitä jäseniään. Mitä muuten heikkoihin kasvoin juonteisin tuli, niin oli niillä enemmän miehen kuu naisen muoto, samate kun tässä tilaisuudessa kokoon rutistetuilla huulillaki lepäsi epäillyttävä muoto päättäväisyydestä ja viekkaudesta. Vieressään oli hänellä likainen pussi, jota vastaan aluksi nojautui toinen käsi, toisen levätessä paksulla nojasauvalla; mutta kun hän oli hetken istunut, oikoili hän vähän itseään tarkasti tutkien ruohottunutta tietä, joka läheisyydessä kierteli metsässä ja alkoi sen jäljestä avata säkkiään. Päällimäisenä oli muutamia rääsyjä ja niiden välissä kappale mustaa leipää; mutta pohjasta otti hän, varovasti tarkastellen ympärilleen, hienoa näkyleipää ja sen jäljestä lihaa, läskiä ja parhaimman makuista juustoa. Näillä herkkupaloilla alkoi akka sammuttamaan nälkäänsä saaden samalla vähän elävämmän näön.
Mutta samalla hän kuuli tiellä kahden ihmisen äänen, jotka lähenivät lähenemistään. Silmänräpäyksessä katosivat hienot ruoat säkkiin saaden muutamia rääsyjä päälleen, jonka jälkeen akka otti kappaleen mustaa leipää käteensä ja asetti itseään nojaavaan asentoon sauvaansa vastaan. Nyt tulivat kulkiat näkyviin puiden välistä. He olivat tuskin viidenkymmenen askeleen päässä lepäävästä matkustajattaresta, ja hän havaitsi tulioissa nuoren varustetun miehen sivullaan vielä nuorempi vaimo repaleissa vaatteissa. He huomasivat myöskin akan ja äkkiä häntä läheten sanoi mies:
"Jumalan rauha, muori! Taidatte varmaan sanoa meille täällä oikean tien." — "Se tulee sen päälle, minne matka pitää", mumisi puhuteltu, vastaamatta heidän silmäyksiäänkään.
"Aiomme Rotnabyhyn, mutta emme tarkkaan tiedä, missä nyt olemme." Rotnaby'n nimen kuultuaan katsoi akka puhujata, mutta tuskin oli saanut silmät hänehen, ennenkun hän äkkiä nousi ylös täyteen pituuteensa ja elävästi lausui:
"Herra Jumalani, sehän on Hannu Nörrum'in tytär ja Staffan sedän veljenpoika — ettekö tunne minua?"
"Ei, en kumminkaan minä", vastasi nuori mies; "mutta kyllä olette oikeen sanoneet, kutka me olemme."
"Minä myöskään ne ole varma, kuka olette", sanoi Ellen; "mutta teillä on hyvin yhtäläinen muoto kuin Peteri rihkamuksella. Ehkä olette hänen sisarensa."
"En, minä olen Peteri itse, vaikka olen tämmöisessä pu'ussa", vastasi valevaimo; "hädällä ei ole lakia, ja jos ei minulla olisi ollut tätä pukua, en luultavasti enää olisi elävien lu'ussa."
"Niin, nyt näen että olette Peteri itse", sanoi Ellen; "mutta sanokaa minulle, oletteko kuulleet mitään isästäni! Tiedättekö, elääkö hän vai onko hän kuollut."
"Ole rauhassa, lapseni, hän elää! Vanha Inkeri, joka on yksi paikalle jääneistä ja joka keskellä tappelun pyörrettä kulki ympäri vahingoittumatta, löysi hänet eräällä kartanolla lähellä kirkkoa. Hän oli viholliselta saanut pahan haavan, mutta kuitenki kaikeksi onneksi päässyt kartanolle, ollen hänellä vielä sen verran ymmärrystä ja voimaa, että makasi portin taakse. Kuumassa tappelun kiihkossa ei kukaan häntä havainnut, eikä kukaan sittemmin siitä köyhästä talosta välittänyt. Mutta Inkeri löysi hänen tilassa, missä oli jo vähällä verensä kuiviin juosta. Hän sitoi hänen haavansa, niin että jo yöllä, kun lähdin kaupungista, nähtiin hänen olevan vaaratta."
Ellen kuunteli kyynelsilmin kauppamiehen sanoja; mutta saattajansa, joka myöski oli syvästi liikutettuna, tarttui Peterin käteen ja pudisti sitä, lausuen lämpimät kiitokset lohduttavasta kertomuksesta.
"Niin, Jumala olkoon kiitetty, että kumminki se kunnon mies elää!" lisäsi Peteri rihkamus. "Muuten luulen, että kaikki ystäväni ovat kaatuneet. Sinun setäsi, vanha Staffan, on myöski saanut mennä parempaan maailmaan."
"Minä tiedän sen", sanoi merimies syvästi huoaten; "minä itse näin hänen saavan kuoleman lyönnin, mutta hän kaatui kunnialla."
"Ja toinen parhaista ystävistäni", jatkoi rihkamakauppias vähän hämillään siitä muistutuksesta, minkä Jens'in sanat sisältivät omasta pelkurimaisuudestaan, "Jens leipurin näin omilla silmilläni hakattavan palasiksi. Minun oli mahdoton päästä avuksensa, sillä vihollinen hurjana virtana tunti vallillemme. Samassa sain myöski nähdä, miten jotkut sotamiehet raastoivat molempia pormestariamme mukaansa, mutta heidän seuraavaa kohtaloansa en tunne. Mutta se on tarpeetonta niistä puhua. Kertokaa sen sijaan, miten te olette onnistuneet välttämään vaaran, jotta nyt tässä olette."
Jens ja Ellen istautuivat kauppamiehen viereen. Edellinen kertoi, miten hän tulisimmassa taistelussa eräällä kartanolla oli tavannut kuoliaaksi ammutun ruotsalaisen sekä hoksannut sen keinon, että pukea sen vaatteita päälleen niin paljon kuin ennättäisi. Siinä vaatteuksessa oli hänen onnistunut päästä vihollisten läpi ulos kaupungista ja vihollisten rakentamaa siltaa myöten yli joen, jonka jäljestä hän meni läpi metsän joen suulle, missä veneellä taas souti ylitse toiselle rannalle. Nähtyänsä lähellä olevalta mäeltä, että vihollinen oli palausmatkalla, joukko vankia muassaan, meni hän läpi metsäin ja maiden Lyckön tielle. Kuinka hän sitte oli etäämmällä seurannut vihollisen liikkeitä ja miten hänen vihdoin onnistui löytää ja pelastaa Ellen, tuli myöski kerrotuksi.
"No, mutta hevonen sitte, jonka otit ruotsalaiselta jääkeriltä, minne sen olet pannut?" kysyi kauppamies elävästi kuultuaan koristelematonta kertomusta.
"Sen tahdon kohta kertoa", sanoi Jens. "Me ratsastimme hyvällä vauhdilla eteenpäin ja olimme ennättäneet kappaleen matkaa toiselle puolelle erään myllyn…"
"Varmaanki Bubbetorppa", katkaisi Peteri kauppias, joka oli Blekingen tarkkaan matkustanut.
"Se on mahdollista", jatkoi Jens; "minä en koskaan ennen ole ollut niillä tienoin, tiesin ainoastaan, että tie meni Rödeby'hyn. Me olimme, miten mainittiin, ratsastaneet vasta mainitun myllyn ohi, kun kappaleen matkaa edessäpäin kuulin meluamista ja hevoskavioin kopinaa. Minä pidätin hevosen ja kuulin silloin pari ruotsalaista kirousta. Heti arvasin niiden olevan vihollisen ratsumiehiä, jotka palasivat ryöstöretkeltä, ja hyppäsin sentähden Ellen'in kanssa alas hevoselta. Kohta vasemmallamme oli metsäinen mäki ja annettuani hyvän läimäyksen hevoselle, jotta se vauhdissa lähti tulevia vastaan, kiirehdimme me, niin sukkelaan kuin pääsimme, mäkeä ylös. Ennenkun oikein pääsimme ylöskään, kuulimme jo ajettavan sillan yli. Heti sen jäljestä kohtasivat he irtonaisen hevosen ja sinä aikana, kun he pysähtyivät sitä tarkastamaan, menimme me syvemmälle metsään, ja sen jäljestä emme heistä enää mitään kuulleet."
"No entä sitte?"
"Niin sitten tulimme vihdoin erääsen torppaan, jossa levähdimme, ja tänäpänä olemme kulkuamme jatkaneet ensin Fridlefstan kirkonkylään ja sitte erääsen taloon, nimeltä Wong. Sieltä tulemme nyt, vaan emme ole varmat, mitä tietä pääsisimme Rotnabyhyn."
"Pitäkää niin paljon kuin mahdollista länttä kohden, niin kyllä tulette Kalleberg'aan tahi johonki muuhun taloon pohjoispuolella kaupunkia. Älkää kuitenkaan kaupungissa kauan viipykö, vaan asettakaa niin, että voitte saada Hannu Nörrum'in turvallisempaan paikkaan. Vihollinen on varmaanki kulkenut länteen Sölvitsborg'ia kohden, mutta parin päivän perästä voipi hän jälleen olla takaisin. Minä puoleltani en suinkaan enää koskaan sinne tule, kun nyt minulta on kaikki ryöstetty."
Peteri kauppias oli ääneti siitä, että sangen raskaan säkkinsä pohjalla oli sekä puhdasta rahaa, että muita kalleuksia hyvässä tallessa. "Minä aion nyt Twing'iin, jossa on useita sukulaisiani ja jossa saan raastaa itseäni eteenpäin, miten parhaite taidan."
"Ah", lisäsi Ellen siihen, "itseki häpeän, ett'en ennemmin kysynyt mitään äidistäni, mutta sano nyt, eikö hänkään vielä elä!"
"Ajattelepas, se on enempi kuin tiedän", vastasi kauppias; "minä en kuullut kenenkään hänestä mitään mainitsevan ja sitä paitsi on hän vaan äitipuolenne."
"Mutta kuitenki äitini", sanoi Ellen.
Hetken levähdyksen ja keskustelun perästä sanoivat nuoret jäähyväiset ja jatkoivat metsäkulkuaan länteenpäin.
Matkustajat pääsivät maalinsa päähän. Sitä tietä, mikä Kalleberg'asta Rotnajoen itärantaa vei kaupunkiin, tulivat he sinne ja menivät sisälle arviolta samasta kohdasta, mistä ruotsalaiset ensin olivat tiensä raivanneet. Siellä näkivät he rappumais-seinäisen kirkon seisovan muuttumattomana ylängöllään, mutta kun tulivat sen lähelle ja loivat silmänsä laaksoon, missä varsinainen kaupunki oli kaksi päivää sitte seisonut täydessä komeudessaan, näkivät he ainoastaan epäjärjestyksellisen joukon raunioita. Useammassa paikassa leimusivat liekit muinoin hupaisien kotien viimeisistä jäännöksistä; taivaalla taas näkyi paksuja savupylväitä kiertelevän avaruuteen taikka tuulen henkäyksestä sekautuen toisiinsa ja levittävän itseään, ikäänkuin himmeä huntu hävitettyjen omaisuuksien yli.
Missä oli se asunto ollut, jossa he niin useasti olivat toisiansa kohdanneet; missä oli heidän lapsuutensa koti seisonut? He eivät siitä hävityksestä tarkoin paikkaa tunteneet; mutta jäljellä seisovan ahjon korkeine tornineen arvasivat he olevan saman, mikä äskettäin oli kuulunut tuolle suurelle asepajalle. Mutta missä löytyi hän itse, rakas isä? Miten olivat niin kauan viipyneet häntä etsimästä?
Samassa tuli näkyviin vanha mies, haperoiden keppi kädessä — ensimäinen ihmisolento, minkä olivat kaupungin vallien sisällä nähneet. Se oli kaupungin haudankaivaja, — elävä muistutus siitä elosta, minkä se väsymätön viikatemies oli tehnyt, ja siitä kohtelusta, joka heitäki kerran — ehkä pianki — saavuttaa. He menivät ukkoa vastaan; mutta ennenkun ennättivät luoksensakaan, oli hän tuntenut Ellen'in ja huusi hänelle: "Sinä etsit isääsi — onnellinen sinä, hän elää vielä! Tule, minä saatan sinut hänen luoksensa!"
Pienimmässä mökissä Möllenmäellä — pari semmoista seisoi siellä vielä jäljellä — näki Ellen isänsä. Syvästi liikutettuina kohtasivat he toisiansa. Hän ei ollut uskonut Ellen'in enää löytyvän elävien joukossa, ja hämmästyksensä oli sentähden niin suuri, ettei pitkään aikaan voinut saada sanaa huuliltaan. Sen jäljestä puhui hän selkeästi ja pontevuudella, mikä osoitti, etteivät hänen voimansa vielä olleet särkyneet. Myöskin Jens tervehti häntä ja hän likisti lämpimästi nuoren miehen kättä.
Asesepän haava oli tosin syvä, mutta ei hengenvaarallinen; hän vaurastui siitä voimattomuudesta, minkä verenjuoksu teki, ja paitsi Inkerin hyvää hoitoa lisäsi vielä hänen pikaista parantumistaan se odottamatoin onni, että jälleen sai takaisin sen, jota enin rakasti. Ilolla on ihmeellinen voima parantamaan niin hyvin ruumiillisessa kuin hengellisessäki sairaudessa.
Ellen sai nyt kertoa, miten hän oli väistänyt sen lähellä olleen hengenvaaran, jolloin isä tempaistiin hänen sivultaan. Eräs vihollisista oli aikonut lyödä hänet maahan, mutta toinen esti sen ja oli sen sijaan raahannut hänen vankina ruotsalaisten leiriin, minne sittemmin suurin osa kaupungin naisasujamista oli viety. Mitä hän ja muut vangit Vedby'n matkalla olivat saaneet kokea, kertoi hän niin lyhyesti kuin suinki, jotta ei liikuttaisi kovin paljon sairasta.
Kuu Ellen oli lakannut, tuli Jens'in vuoro. Kun hän oli lopettanut, sanoi Hannu Nörrum liikutetulla äänellä:
"Sinä olet useassa tilaisuudessa osoittanut itsesi mieheksi ja olet sentähden hyvän palkan ansainnut. Kalliimpi, minkä omistan, olkoon sinun."
Jens tässä tarttui Ellen'in käteen, luoden kysyvän silmäyksen mestariHannuun.
"Aivan niin olen aikonut", sanoi aseseppä, "ja Jumala olkoon teille armollinen lapseni! Sinulla vasta on ainoastaan kaksi tyhjää kättä, mutta ei minullakaan ollut enempää, josta aloin. Se, jolla on pari terveitä käsiä ja miehuullinen luonto, pääsee hyvin edes, jos vaan on Jumala mielessään. Koska näen, että rakastat lastani ainoastaan itsensä tähden, niin tahdon teille mainita, etten ole vielä aivan alastoin. Minulla on saamisia sekä herroilta että muilta hyvinvoivilta ihmisiltä, jotka eivät ole rauhattomuudesta sanottavasti kärsineet. Näillä rahoilla tahdon alkaa ammattiani uudestaan; mutta tänne emme enää pysähdy. Rotnaby ei tule koskaan samaksi kaupungiksi kuin on ollut, ja täällä voimme milloin hyvänsä tavata vihollisemme. Jos ei hän tule tänä vuonna, niin tulee hän tulevana, ja mitä apua on heiltä odotettavana, jotka ovat asetetut turvaksemme, olemme näinä päivinä saaneet kokea. Me menemme Malmö'hön, missä isäni harjoitti samaa ammattia kuin minäki ja missä se on yhtä suuressa arvossa kuin täälläkin. Malmö on hyvä kauppakaupunki, missä Jens helposti voipi saada ansiota, ja jos saan elää jonkun vuoden ja on terveyttä sekä voimia, luulen pian voivani auttaa tykö, jotta hän saa oman laivan kuljettaakseen."
Moniaita päiviä myöhemmin saatiin tarkkoja tietoja, että Klaus Kristerinpoian komennossa oleva armeijan osa oli mennyt länteenpäin ja Pohjois-Skonen läpi kulkenut Holland'iin, kuitenkin vasta sitte, kun ensin oli ryöstänyt ja polttanut pienet kaupungin Sölvitsborg'in ja Elleholm'in. Edellinen oli Werner Passberg'in pelon tähden tullut jätetyksi vihollisille, sillä hän oli jo syyskuun 6 p. pannut tulen linnaansa ja purjehtinut Malmö'hön, missä sekä hän että saksalainen merirosvo Schwarzberg kuitenki eroitettiin virastaan.
Hannu Nörrum ei koskaan saanut täydellistä tietoa vaimonsa kohtalosta, mutta luultiin hänen, koettaissaan pelastaa niin paljon kuin mahdollista oli huoneen omaisuutta, tulleen sisälle poltetuksi.
Syyskuun lopulla jätti aseseppä omaisineen sen paikan, missä niin monta onnellista vuotta oli elänyt. Eroaminen tapahtui syvällisellä surulla ja kaipauksella.
"Se on raskasta täytyä jättää, mitä on pitänyt niin rakkaana", sanoi mestari Hannu eronhetkellä; "ja sitä raskaampaa, kun omasta huolimattomuudesta on siihen pakoitettu. Maan mahtavat, jotka olisivat voineet veljinä elää, saattoivat taisteluja toisiansa vastaan. Mutta minä näen auringon säteen pilven raossa: minä luulen sen päivän, joski myöhään, tulevan, jolloin kansat, yhtä hyvästi kuin nyt vihaavat, rakastavat toisiaan, ja sen tekevät sekä ilossa, että murheessa."
Loppu.