— Nosta hänet sitten tänne aidan yli — lausuu isä.
— Tässä hän on.
— Odota kuitenkin hetkinen — peruutti isä samassa — tuossa paikassa tulee juna ja mun täytyy olla vaihtamassa.
Kun juna oli mennyt, palasi isä aidan luokse, otti lapsen vastaan ja kantoi hänen vahtihuoneesen, jossa lamppu oli sytytetty, sillä nyt oli jo aivan pimeä, jotta tuskin voi eroittaa noita monia risteileviä rautatien kiskoja ulkona.
Noin kahdenkymmenen minutin kuluttua äiti varmaankin palajaisi takaisin, ja ajan kuluksi alkoi isä leikkiä Annan kanssa. Tyttö oli tänään, niinkuin sanottu, varsin raju ja teki isälle monet tepposet. Milloin hän nyki häntä parrasta, milloin nipisti hänen nenäänsä, milloin repi häntä tukasta, milloin taas keikkui hänen polvillaan ja veti hänen kaulaliinansa auki, taikka pani pienen myssynsä kallelleen päähänsä ja kipusi kuin apina isänsä selkään. Sillä välin hän lakkaamatta laverteli jos jotakin ja löysi aina uusia vehkeitä. Mutta yht'äkkiä oli hän sukkelana kuin kärppä laattialla, ja ennenkuin isä tiesi asiastakaan, juoksi hän jo vahtihuoneen vieressä olevaan aituukseen. Isä, joka oli nauranut niin että vedet olivat silmissä, meni hänen jälessään.
— Etpä saa mua kiinni, isä — riemuitsi lapsi.
— Odotahan vaan, kyllä sinut saan.
— Koeta sitten — jatkoi Anna, samalla kun hän yhä väisti isän kurotettuja käsiä. Isästä tämä leikki oli melkein hauskempaa kuin se tytöstä olikaan. Hän oli unhottanut koko maailman ja ihaili vaan lapsensa naurua ja iloisia kujeita. "Täällä, täällä," huusi Anna ja oli antaantuvinaan kiinni.
Mutta nyt juoksi tyttö alas radalle ja alkoi hyppiä toiselta kiskolta toiselle.
— Sinne et saa mennä! Ei millään muotoa sinne! huusi hänelle isä.
— Täällä et saa mua kiinni! — riemuitsi taaskin lapsi.
Oli, niinkuin sanottu, jo hämy, ja isä, jonka silmiä lyhdyn valo häikäisi, voi tuskin eroittaa tuota pientä olentoa, joka juoksenteli edes takaisin alhaalla radalla.
— Mutta missä olet sitten? — huusi hän hätäisenä.
— Hae!! — vastasi lapsi ja nauraa viruutti.
— Minä suutun enkä enää koskaan leiki Annan kanssa, jos et heti kohta palaja tänne.
— Oh, sinä vaan sanot niin sentähden, kuu et saa mua kiinni.
— Tulehan nyt jo, joudu! Isä antaa sulle piparkaakkua.
— Se ei ole totta. Sinulla ei ole piparkaakkua. Tahdot vaan houkutella minua piilostani pois.
— No niin, mutta kuulethan, ett'en minä salli sun jäädä sinne.Pikajuna tulee tuossa paikassa kulkemaan tästä ohi.
— Eipä tule, sinä narraat vaan. Tiedänhän minä, että pikajuna jo on mennyt.
— Mutta sieltä tulee toinen.
Vastauksen asemesta Anna yhä vaan huusi: "koeta saada mua kiinni, isä, koeta, jos voit!" Viimein isä huomasi, ett'ei hänelle muu tullut eteen, kun juosta tytön jälessä, joka oli mahdollisimman pian tehtävä, jos mieli saada häntä vaaran suusta poistetuksi. Hän läksi sentähden siihen suuntaan, josta hänen äänensä kuului. Nyt oli jo hyvin pimeä ja Anna väistyi aina isän lähemmäksi tullessa. Tämä kävi yhä levottomammaksi. Suotta hän ei ollut lastaan varoittanut, sillä junaa todellakin odotettiin ja se saattoi jo tuossa tuokiossa saapua paikalle. Kahta kiivaammin hän nyt koki tyttöä tavoittaa ja huusi häntä nimestä, jotta äänensä meni aivan sorruksiin. Mutta pienoinen vastasi vaan sydämellisellä naurulla ja huusi yhä edelleen: "etpä sittenkään mua löydä, isä … koetahan vaan."
Juuri hänen viimeisiä sanoja lausuessaan kuului vihellys. Isälle nousi veri päähän; häntä huimasi. Mikä kamala onnettomuus saattaisikaan nyt tapahtua! Pysäys-paikassa oli jo tavarajuna ja, ell'ei hän oikein vaihettaisi pikajunan kiskoja, törmäisivät ne auttamatta yhteen. Ripeä päätös oli tässä tarpeen, ja kerättyään viimeisetkin voimansa huusi hän kovalla äänellä: "isä on täällä, riennä tänne Anna!"
Onnetoin lapsi! Entä jos se jo olisi liian myöhäistä. Juna lähenee lähenemistään, mutta Anna vaan pitkittää nauruaan, johon höyryveturin huokaukset sekaantuvat. Vaistontapaisesti horjuu isä vahtipaikkaansa ja valmistautuu velvollisuuttansa täyttämään. "Ei toki," huutaa hän raivoisena, "enhän voi tällä tavoin antaa lapseni henkeä altiiksi, mun täytyy kokea häntä pelastaa," ja samalla kun hänen silmänsä kokevat lävistää pimeyden, nähdäkseen, missä tyttö on, huutaa hän uudelleen: "Anna, Anna!"
"Hae, hae!" kuului vastaus. Isä, jonka päässä hiukset nousivat pelkästä kauhusta, oli vähällä heittäytyä lähenevän junan alle, kun samassa se ajatus juolahti hänen mieleensä, että lapsi kenties ei olisikaan sillä radalla, jota juna kulki. Taaskin vaivaten näkövoimaansa keksii hän viimeinkin lapsensa. Niin, tuolla hän seisoo, kurottaen käsiään isälleen; mutta oi! hän seisoo juuri sillä radalla, jota myöten juna tulee vierimään. Miehen olisi tarvinnut vaan vetää kätensä vaihettajasta, ja hänen lapsensa olisi ollut pelastettu. Siitä olisi tosin seurauksena ollut koko joukko kuolleita ja vahinkoa kärsineitä, surevia vanhempia, lohduttamattomia lapsia, mutta pikku Anna olisi kuitenkin pelastettu. Hänet tosin lyötäisiin rautoihin, pantaisiin kovaan vankeuteen, häneltä otettaisiin virka ja hän julistettaisiin kunniansa menettäneeksi! mutta hänen armas lapsensa olisi kuitenkin elossa, hän kasvaisi ja tulisi onnelliseksi.
Juna läheni lähenemistään: hän näki sen lyhtyineen liukertelevan eteenpäin kuin käärmeen. Vieläkin olisi Anna voinut pelastua. Hänen olisi vaan tarvinnut vetääntyä muutamia askeleita taaksepäin, mutta hän jäi liikkumattomana seisomaan, silmät kiintyneinä tuohon eteenpäin vieriävään höyryveturiin.
— Anna, Anna, joudu jo tänne, riennä heti paikalla! — se on minun surmani, jos viivyttelet, — huutaa isä niin kovaa, kuin hän vaan suinkin voi.
Jo huomasi tyttökin, ett'ei isä enää leikkiä laskenut, ja jonkunlainen pelko lienee hänenkin vallannut. Höyryveturin molemmat lyhdyt valaisivat nyt selvemmin. Väristys kävi isäraukalla läpi ruumiin, hän tuskin tiesi, missä oli. Ajatukset ajoivat rajusti toisiaan hänen aivoissaan, ne lensivät vielä kiiruummin, kuin tuo eteenpäin rientävä höyryhepo. Hän muisti nyt entisen nuhteettoman palveluksensa, kuinka hän aina oli tunnokkaasti täyttänyt velvollisuutensa ja pannut sen edestä kaikki altiiksi. Hän oli tuolta etäämpää kuulevinaan tuon kauhean yhteentöyttäyksen, vahingoittuneiden hätähuudot ja kuolevien valitukset. Uhraisiko hän nyt yhden ainoan tähden — ainoastaan pienen tyttösen tähden — niin monta muuta ihmishenkeä, riistäisikö hän laiminlyömisellään lapset kenties kuinka monelta isältä. Hänen päätänsä huimasi, kylmänhiki valui hänen otsaansa pitkin. Parin sekunnin kuluttua oli kaikki jo ratkaistuna; joko surmaisi tuo julma höyryveturi hänen pienen Annansa tai useita muita. Mitään kolmatta tässä ei voinut ajatellakaan, ell'ei ihmeitä tapahtuisi.
Velvollisuuden-tunto sai isässä kuitenkin voiton. Tavan-mukaisesti hän siis tarttui vaihtajan rauta-kankeen. Isän toivottomuus sai väistyä sotamiehen uskollisuuden edestä. Hän asettaa vaihtajan kohdalleen. Juna menee kauniisti oikeaan rataan, kiitää asemahuoneen ja odotetun tavarajunan ohitse, ja poistuu vihellyksellä, joka isäraukan korvissa soi kuin ilkkuva riemuhuuto, ja katoaa viimein yön pimeyteen.
Hämmästyneenä, ahdistetulla sydämellä seisoi hän nyt siinä vapisevin jaloin ja tuijottavin silmin, pitäen kädessään vielä sitä rautaa, jolla hän mielestään oli kauheasti surmannut oman lapsensa. Viimein puhkesi hän epätoivoisena huutamaan: "nyt on minun vuoroni kuolla!"
Toinen juna oli nyt tulossa. Hän ottaa kolme askelta eteenpäin, asettaa kätensä ristiin rinnan yli ja horjuu. Kimeä vihellys kuuluu. Melkein tunnotoinna tarttuu hän kuitenkin uudelleen rautakankeen ja vaihettaa tämänkin junan oikeaan rataansa.
Sittenkuin hän tämän oli tehnyt, kuulee hän äkkiarvaamatta takanaan rakastetun äänen, suloisemman kuin iloisin soitto. Hän kääntyy. "Paha isä, kun ei tahdo leikkiä Annansa kanssa," kuului ääni, ja samassa oli pienoinen kietonut kätensä isänsä polvien ympäri. Äkkinäisellä liikunnolla tarttuu isä lapseen, painaa häntä sydämelleen ja rientää jälleen saadun aarteensa kanssa vahtihuoneesen.
Siellä asetti hän tytön laattialle, otti lampun käteensä ja tarkasti häntä. Se oli tosiaankin Anna, hänen pikkuinen rakas lapsensa! Niin suurta onnea ei hän kuitenkaan voinut kantaa. Hän pyörtyi ja kaatui maahan tytön eteen, joka siitä pelästyi ja alkoi itkeä.
Samassa silmänräpäyksessä palasi äiti asialtaan. Hän oli jo tuntenut tyttönsä äänen, tämän huutaessa: "äiti, äiti, minä niin pelkään."
— Mitä sinä pelkäät? Onko jotakin tapahtunut?
— Niin, kun isä, — katso tuolla! Hän äsken kaatui.
Kun vaimo näki miehensä tunnotoinna makaavan laattialla, kiiruhtaa hän apua huutaen lähemmäksi, ja kylästä rientää nyt väkeä saapuville. Kylänlääkäri tulee myöskin. Hän avasi suonta ja isäraukka tuli jälleen tuntoonsa.
Kun mies seuraavana aamuna nousi makuusijaltaan, katseli vaimo häntä levottomin silmin. Hänen kasvonsa, joita ennen terve puna kaunisti, olivat muuttuneet kalmankarvaisiksi ja vasta aikoja myöten saivat ne vähitellen entisen verevyytensä jälleen.
Celina tietysti tahtoi viimeinkin tietää, mitä oli tapahtunut, ja miehen täytyi lopullisesti väkisinkin kertoa kaikki. Kun hän itkusilmin oli kertonut tuon surullisen tapauksen, sillä välin kuin vaimo hyväillen koki häntä lohduttaa, kääntyi hän Annaan ja kysyi puolittain nuhdellen: "mutta sano meille, sinä pikku leuhkana, kuinka pääsit, ettei juna sinua pannut murskaksi?"
— Minuako? — Eikös mitä — vastasi tyttö iloisesti — minä tein vaan samoin kuin Simokin.
Loppu.