Syntynyt Vesilahdessa 18/8 1855; vih. pap. 1880; nyk. Jyväskylän maaseurakunnan kirkkoherra. Julkaissut nimimerkilläKah: Muistelmia Hämeestä, Kysymysmerkkejä, Mitäs teet niin eestäs löydät, uskonnollisia kirjoja y.m.
Miksi en näe sinua enää milloinkaan kultakutrisen immen hiuksia koristamassa? Miksi en konsanaan tapaa sinua nuoren miehen napinreiässä? Miksi, oi keltakukkainen rentukka, olet niin yleisesti ylönkatsottu? Mitä olet tehnyt?
Kun lumi sulaa, kinokset riutuvat ja niityn norot alkavat vihottaa, kulkee Kaikkivaltiaan lähetti seutuja ja alkaa viskellä kukkaskoristeita vihannalle niitylle. Eikö rentukkakin ole hänen kädestään kirvonnut maata kaunistamaan?
Vai nimikö sinun, keltainen rentukka, on huonoon asemaasi saattanut. Tosin olisit ansainnut kauniimman nimen kuin on nykyinen nimesi. Eikä ole juuri kaunis toinenkaan nimesi, jolla sinua paikoin maassamme nimitetään: "sammakonkukka". Mutta ethän sinä siitä välitä. Vähät siitä, minkä nimen ihmiset sinulle ovat antaneet, kun vain täytät tehtäväsi maailmassa. Ja minä uskon, minä tiedän, että sinullakin on tehtäväsi ja tarkoituksesi.
* * * * *
Siellä Nälkäniemen kulmakunnalla, siellä hämärän Hämeen ja sankan Satakunnan rajamailla juosta liritteli Joutsenoja halki luhtaniittyjen ja suopursuilta lemahtelevien hakamaiden. Mäentöyräällä lähellä ojannetta oli mökki. Ja mökissä oli suurimpana rikkautena joukko leveäkasvoisia, pellavatukkaisia hämäläislapsia. Kaiken talvea ne pitivät polkuja pirtinovelta pihapahaisen toiselle puolelle avoinna. Kun isä oli ilta- ja aamupuhteen pärevalkean valossa niverrellyt milloin mitäkin, ja äiti kehräillyt verorohtimia taloon, oli lattialle kasaantunut paksulta pärekarsia ja muutakin nokea. Sen vuoksi oli lasten paljaat jalat ihan noesta mustat. Nämä paljaat, nokiset, pikku jalat, ne ne polkuja pihaan olivat tallanneet, jopa mustia varpaansijojakin lumeen jättäneet. Näkipä jonkun isomman lapsen joskus yrittävän kuoppamäeltä isolla vesikelkalla mäkeä laskea.
Mutta keväällä kun mökin eteläpuolella kuoppamäki ja ojanteen äyräät alkoivat pälveillä ja joku vähäpätöinen vilukukka ilmestyi vasikkahaassa suuren kiven tahi mahdottoman katajapensaan etelävarjoon, kävivät mökin paljasjalkaisten lasten pirttiretkeilyt yhä pitemmiksi. Tuon tuostakin käytiin kuoppamäellä "suvea katsomassa". Ja kun vihdoinkin talvi oli taistelussa lopullisesti hävinnyt ja kevät voittanut, rupesi ojanteen tuoreesta helmasta nousemaan turpeita, meheviä sammakonkukkia aivankuin taikavoiman vaikutuksesta. Ja silloin paljasjalkainen, paitasillaan kirmaileva mökinlapsi tunsi omituista kaihoa mielessään. Jota enemmän keltaisia kukankupuja aukeni ojanteella, sitä elävämmin tunsi hän sitä semmoista omituista — kummallisen vienoa ja hellää värinää, sitä semmoista, että ikäänkuin Luoja olisi yhä useammalla silmällä häntä katsellut, ikäänkuin hymyillen ja tuttavallisesti iskenyt silmää, silittänyt pojan päätä ja sanonut: terveisiä nyt taas sieltä meiltä. Silloin istui paljasjalkainen, pellavatukkainen mökinpoika perunakuopan katolla, katseli alas ojan kukitettuja reunoja, istui totisena hetken, riensi sitten ojanteelle, kahmasi tukun kukkia käteensä, vei ne mökkiin ja asetti ne pieneen vesikippoon ikkunalle.
"Myrkkyäkös niitä pahalta haisevia kukkia pirttiin laahaat", torui pojan äiti ja käski heittämään ne lehmänsaaviin, joka pirtissä oli muuripenkin vieressä. Ja tottelihan poika käskyä. Mutta kun sitten mökin asukkaat menivät vuoteilleen ja toukokuinen yöhämärä valui mökin pienestä akkunasta suoraan muuripenkille, jolla valkotukka makasi, niin syntyi ihmeellinen elämä ojanteella. Kun valkotukka kysyi ajatuksissaan, onko sammakonkukka Jumalan silmä, niin ojanteella nyökkäsivät kaikki rentukat päätänsä ja vastasivat yhteen ääneen: on, on. Ja kun poika vain hengitti hyvin hiljaa eikä liikutellut itseään vuoteella, vaan peitti käsillään korvansa, kuuli hän ojanteelta aivan selvästi humuavan laulun: on, on.
Ja kun se poika siinä muuripenkillä virui ja kuunteli sammakonkukkain laulua, kuului sieltä lehmänsaavista omituista kahinaa. Ne sinne heitetyt sammakonkukat hiipivät ja ryömivät pitkin sakkasaavin laitaa ylös, hyppäsivät niin, että mätkäys kuului, toinen toisensa perästä lattialle ja astuivat keltaisia kupujaan häilytellen pitkin lattiaa pirtin perälle, kiipesivät ensin tuolin jalkoja myöten pitkälle tuolille ja hyppäsivät ketterästi vihdoin pöydälle. Sitten asettuivat he piiriin erään kaikkein suurimman kukan ympärille ja yhteensä oli heitä seitsemän tai kahdeksan.
Syntyipä siinä elämä. Se keskimäinen kukka nyökki päätään joka taholle ja heilutti lehtiään. Ei sitä olisi ymmärtänyt, mitä hän sillä tarkoitti, ellei hän olisi itse juhlallisesti sanonut: "minä lyön tahtia". Niin tahtia se löi ja toiset lauloivat. Merkillistä se laulu oli. Se olikeltaista. Ei se ollut kuin Litsin Jussin viulun ääntä, sillä viulunääni on punertavaa, eikä se ollut niinkuin Töyssän Kustaan klaneetin ääntä, sillä klaneetinääni on vaaleampaa, ei se ollut semmoista kuin Kivikirkon urkujen sointi, sillä urkujensointi oli sinisenharmaata — vaan se on ihan samanväristä kuin sammakonkukan terälehdet, se oli keltaista laulua. Sellaista se oli ainakin muuripenkillä makaavan pojan mielestä. Eikä hän silloin eikä jälkeenpäin ole osannut siitä laulusta muuta sanoa kuin että se oli keltaista laulua.
Ja sitä keltaista laulua ne yhä lauloivat; eikä muuripenkillä makaava poika tietänyt, kuinka kauan se laulu kesti, kestikö se ainoasti siunaaman ajan, vai kestikö se tuhansia vuosia. Ehkäpä. Mutta yhä valtavammaksi se paisui. Oli kuin koko maailman sammakonkukat olisivat siihen yhtyneet.
Väkevästi se laulu poikaa nosti, kohotti ja kuljetti. Sen voimassa nousi hän nousemistaan. Ja laulu hänen ympärillään oli kuin keltainen pehmeä pilvi, joka vihmoi keltaista utua huikaisevan korkeuden lainehtivaan avaruuteen. Ja siellä huimaavan korkeuden kultasalista katseli poika alas. Hän näki niin selvästi vanhempainsa mökin, sen noettuneen savutorven ja siintyneet malat ja vinoksi vääntyneen, kituvan pihaveräjän; näki perunakuopan kuoppamäeltä, näki lirisevän keväisen ojan ja ojanteella tuhansilla sammakonkukilla kirjaellun, viheriäpohjaisen peitteen. Mutta ei se ojanne aina keltaisen kirjavana pysynyt, korkeintaan pysyi se vain pari viikkoa kerrassaan. Aina ne sammakonkukat, jonkun aikaa helotettuansa, pistivät piiloon keltaiset kupunsa. Ja sitten siinä ojanteella ja sen molemmin puolin niityllä heilutteli väärävartisia viikatteitaan heinämiehet, kulkivat kumarruksissa vinorivissä toinen toisensa perässä, hurstipaidat hiestä märkinä ja kovasimet takana vyön alla, kukin lakeisellaan. Ilmaantui siihen niitylle taas kirjava joukko miehiä ja naisia; paitahiaisillaan, haravat kädessä ja taakkavitsoilla kantaen suloisen tuoksuvia heinätaakkoja ne siinä nauravina puuhasivat.
Ja sitten se oja jäätyi, ja iljanteella luistelivat lapset — — — ja kuoppamäki, ojanne ja mökin malkakatto ja kaikki ylt'ympäri sai valkoisen, paksun, pehmeän peitteen.
Kyllä se peite sitten taas poistui, poistui ensin mökin katolta, sitten kuoppamäeltä ja vihdoin ojanteelta ja ylt'ympäri. Ja silloin oli ojassa viljalta vettä, ja vesi hyppeli ja kirmasi niin iloisesti kuin keväinen varsa, ja taas ilmaantui tuhansia keltaisia sammakonkukkia ojanteeseen.
Ja sitten kävi taas niinkuin ennenkin: keltakukat hävisivät, mutta heinäväkeä tuli niitylle ja valkeaan vaippaan kääriytyi taaskin maa ja manner. Yhä uudistumistaan uudistui se meno, uudistui tuhansia ja taas tuhansia kertoja, aina uutta heinäväkeä, aina uusia keltakukkia viheriällä pohjalla.
Ja tuolla ojanteella leijaili ja liihotteli pienen pieni siivekäs olento vetisellä niityllä ja ojanteella. Sillä oli puku ihan kuin keltaista silkkiä ja pieni kultainen kannel kädessä. Ja kun se kanneltansa heläytteli, niin keltaisina kukkina kirposivat säveleet kanteleen kultakieliltä vetiselle niitylle ja ojanreunalle. Silloin sanoivat ihmiset: nyt on kevät, sillä rentukka kukkii. Jokainen heläys, joka kanteleesta lähti, muuttui keltaiseksi kukaksi!
Ja kun poikanen sitten keltaisen laulun soidessa oli kuin kysyvillään: kuka olet sinä, joka kultakanteleestasi kultakukkia varistelet, niin eroitti hän selvästi laulussa vastauksen:
"Kultasilmä."
"Kultasilmä", "Kultasilmä", vastasi kaiku kaikkialta.
Ja nyt se alinomainen muutos ja vaihtelu ojanteella lakkasi. Ojanne kukki yhä, kukki viikot, kukki vuodet, kukki kukkimistaan. Kuoppamäkikin oli lakkaamatta ihan tervakukkien ja orvokkien, päivänkukkien ja tädykkeiden peitossa. Ja keltainen soitto ojanteella kävi yhä ihanammaksi. Oja leveni ja laajeni. Pian oli se paisunut leveäksi virraksi. Sen kahden puolen kasvoi tuuheita puita, joissa oli suuria keltakukkia ja kypsänkeltaisia omenia. Ränstynyt mökki ja sen siintävät malat ja katoton kota ja laonnut perunakuoppakin olivat muuttuneet. Siinä oli nyt kultainen talo, ympärillä puutarha, ja puutarhassa niin vihantaa ja pehmeää, viileätä ja lämmintä. Ja suuren puun oksalla soitteli Kultasilmä ja lauloi, lauloi luomakunnan ikuisesta kesästä, lauloi maasta, jota ei turmelus paina, eikä verivirrat kostuta, lauloi kaupungista, jonka portit ovat helmistä ja perustus kalliista kivistä. Ei tosin poikanen siinä muuripenkillä sitä silloin niin ymmärtänyt, hämärästi vain tunsi, kuuli ja näki, mutta sitten vasta, kauan sen jälkeen, kun elämä painoi — tahi oikeammin kun kuolema painoi — muisti hän Kultasilmän laulua ja muisteli, että niinhän se oli laulanut. — — —
Ja aamulla kun poika nousi kovalta sijaltansa, ihmetteli hän, etteivät kukat olleet enää pöydällä ja ettei keltaisesta laulusta enää säveltäkään hänen korvissaan helähdellyt.
* * * * *
Päivä paistoi. Leivo liritteli. Kevätpurot hyppelivät vilkkaasti kivien lomitse ja liukuivat nopeakulkuisina virtoina niittyjen ja nurmikoiden halki. Mökin lapset olivat kuoppamäellä. Oli sinne kokoontunut ojanteen toiseltakin puolen naapurien lapsia Ensin siinä hetkinen rakennettiin kirkkoja pienistä kivistä, aina vain ristikirkkoja, sillä muunlaisia kirkkoja eivät lapset olleet ikinä nähneet, — ainoastaan pari vanhinta oli nähnyt ristikirkon, oman seurakunnan kirkon —; ja kun siihen oli kylläännytty, ruvettiin häitä pitämään. Sulhasena oli tuo pellavatukka muuripenkiltä, morsiamena naapurin Maiju. Maiju se tätä leikkiä oli ehdottanutkin, sanoen pellavatukalle: "ole sinä, Aatu, ylkämies, minä olen morsian". Tällainen asiain järjestely ei kuitenkaan näyttänyt ensinkään olevan Uperon Jussin mieleen. Hän näytti olevan vähän mustasukkainen. Rupesi härnäävästi lukemaan:
"Ylkämies ja morsianKäveli pitkin orsia,Veisteli vikatevarsia,Söi pärekarsia."
Tästä loukkaantui Maiju surkeasti ja pillahti itkemään, mutta Aatu, joka näytti unohtaneen kaikki hennot kukkaslaulut, hyökkäsi Jussin kimppuun kiivaasti. Mutta niinkuin arvattava olikin, sai Aatu selkäänsä aikalailla, sillä Jussi oli vahva, tanakka poika. Aatu siitä painaltamaan kotiin itkien.
Mutta pian ne lapsen kyyneleet kuivuvat. Aatu palasi tuokion perästä taas kuoppamäelle. Ja oli siellä jo Maijukin, hän oli myös käväissyt kotonaan ja mielipaha oli häneltäkin haihtunut. Ja nyt ne häät vasta oikein alkoivat. Ensin laitettiin morsiamelle kruunu, se tehtiin ojanteen kukista, sammakonkukista. Hyvin loistava ja kaunis ja aivankuin riemusta helottava se olikin. Kuinka somasti se sopi Maijun hiuksille! Kun Maiju siinä naureskeli, jotta valkeat hampaat loistivat, niin tuntui toisista kuin ei ikinä koko maailmassa mitään sen kauniimpaa ollut nähtävissä. Uperon Jussikaan ei härnännyt, vaan oli aivan ihastunut morsiameen. Ylkämieheksi ei hän tosin nytkään päässyt. Tyytyväiseltä hän kuitenkin näytti, varsinkin kun sai olla vihkipappina ja kun räätälin Kalle lainasi hänelle kukkopillinsä ja siten valmisti hänelle tilaisuuden saada myös "pelimannina" esiytyä. Iloiset ne häät kuoppamäellä olivat. Morsiuspari tanssi "polskat" ja "hieputa hännät", ja muu väki hyppi mättäiden välillä tarmonsa takaa. Iloista oli hääväki, mutta vielä iloisemmin helotti kruunun keltaiset sammakonkukat Maijun ohimoilla. Mutta näkymättömänä kruunun suurimman kukkasen kupulehdellä istui Kultasilmä ja hymyili, hymyili onnellista, autuasta hymyä. hymyä.
* * * * *
Kymmenkuntia kertoja oli ojanne niitetty ja kymmenkuntia kertoja oli sen Kultasilmä uudestaan keltakukilla koristanut. Mökin vanhukset olivat kuolleet, lapset hajaantuneet ympäri maailmaa, mikä minnekin. Aatu yksin oli jäänyt. Hänestä oli tullut monitaitoinen mies. Maalailikin huonekaluja ja muuta mitä tarvittiin. Maalasi mielellään näihin kukkia ja ruusuja, useimmin keltaisia sammakonkukkia.
Kun sitten taaskin kerran keväällä ojanne kellerti heleänkeltaisena, valmistelihe Aatu sulhasmieheksi. Hän oli vähän niinkuin ruvennut pitämään Mäkelän leskiemännästä ja se hänestä. Talo ei ollut suuri, mutta maa oli hyvää laatua, kalavesikin hyvä, emäntä oli lapseton eikä kovin vanhakaan, noin puoltatoista vuosikymmentä vanhempi Aatua. Oli se isäntä vainaa vähän rahojakin jättänyt. Ja mökin pojalle oli kaikkein mielestä ihan onneksi kun pääsi semmoiseen taloon isännäksi.
Oli se ollut riemua siellä Mäkelässä silloin Aatun ja leskiemännän häissä. Siellä oli pelimannina Litsin Jussi ja musiikkia puhalsi Töyssän Kustaa. Vieraita oli viljalta ja kuokkavieraitakin oli ollut piha puolellaan ja huoneissa niin paljon kuin mahtui. Morsian oli oikein "koreuksissa". Myrteistä valmistettu pieni seppele, joka oli kaunistettu tekokukilla, oli morsiamen päässä, pitkä huntu hulmusi takana kun hän siinä lattialla tanssi, suu niin tyytyväisessä naurun mareessa. Hei, kuinka ne kattolamppujen tulet välkkyivät, heijastuivat peileihin, joita oli yksi joka seinällä. Ja kuinka se Litsin Jussin viulu soi ja Töyssän Kustaan klaneetti vinkui. Aatu oli mielestään aikalailla iloinen. Mutta eivät nuo morsiamen uudenaikaiset "hopeat" oikein koreuksilta tuntuneet. Olisi edes ollut sellainen vanhanaikainen, kultapaperista tehty kruunu, korkea kuin vihta ja monilla peililasinpalasilla varustettu! Silloin se olisi kruunu ollut, sillä kruunu on kultainen — — — niin, kultainen ja keltainen. Keltainen! Semmoinen se oikea kruunu on, keltainen, keltainen niinkuin — — — sammakonkukista tehty — — — semmoinen se kruunu on — — — ja pää sen kruunun alla — ei tuommoinen, jolla on vanhat, lihavahkot kasvot ja suu tyhjäntympeässä, hölmömäisessä naurun mareessa — ei — ei — — —. Kruunun alla pitäisi olla toisenmoinen pää, tuommoinen, jota peittää kellertävä tukka, johon kuuluu punakat, hiukan teerenpisamaiset posket, valkohampainen, somasti hymyilevä suu ja kaksi mitä herttaisinta poskikuoppaa. — — — Huh, kun aikamies tuommoisia lapsellisia aattelee ihan keskellä omien häittensä pauhaavaa riemua, huh vieläkin, tuumii Aatu. Maijuhan se juuri oli semmoinen sammakkokukkakruunussaan ennen kuoppamäellä. Kaikkea sitä mieleen tuleekin. — — — Soita, Jussi, puhalla, Kustaa; soittakaa niin, että katto kajahtelee, pankaa punertavaa ja valkeata soimaan, vedä kiivaammin, Jussi, puhalla väkevämmin, Kustaa, nyt on mökin Aatun häät, nyt tanssitaan, nyt iloitaan, pojat, nyt on mökin Aatun häät!
"Kovinhan sinä olet isoääninen", tuumi Miina, "otit vähän liian väkevän punssin, koeta olla nyt hiljemmin, etkö näe, kuinka poliisikonstaapelikin katselee sinuun päin niin pitkään?"
"Katselkoon", hihkaisee Aatu, "minua saa katsella vaikka kuka, en minä pelkää; mutta mitä puolukanvarsia sinulla on kruununa ja mitä ne talinpalaset toimittavat, olisi oikein kultakruunu — — — sammakonkukista se soma olisi tullut, olisit semmoisen kruunun pannut päähäsi — — — ja sitten sen kruunun alle semmoisen pään kuin — — —"
"Oletko hassuksi tullut", nuhisee pyylevä Miina, "kun noin pahkuat; ole nyt siivosti!"
"Olen, olen siivosti kuin sika pahnassansa", vastaa Aatu ja menee istumaan peräpenkille pöydän taakse ja solauttaa pikarillisen kirkasta viinaa suuhunsa.
Siinä hän istuu. Litsin Jussi ja Töyssän Kustaa soittavat hikipäissä. Se soitto sulaa Aatun korvissa yhä ihmeellisemmäksi. Se valuu virtana hänen sielunsa uumeniin; se ei ole enää punaista eikä vaaleata, se muuttuu yhä keltaisemmaksi, se on ihan rentukkain keltaista kuorolaulua. Ja kun Aatu siinä istuu ja kuuntelee pöydän takana ja nojaa päätään seinään ja silmät ovat puoliummessa, tuntuu hänestä niin päiväpaisteiselta ja lämpimältä. Keltakukkainen ojanne laulaa. Luojan silmä katsoo häneen keltaisen kukan kuvusta niin lämpimästi ja rakkaasti. Hän on pieni paljasjalkainen poika, joka pitää häitä keltakutrisen, sammakonkukilla kruunatun Maijun kanssa. Hänen on niin suloinen olla. Ujosti painaa hän suutelon Maijun punahuulille — — — Maiju hymähtää ja valkeat hampaat hohtavat ja poskikuopat — — — keltakukat laulavat — — — Kultasilmä hymyilee — — — kuoppamäki on niin heleän vihantaa, vihannalla nurmella hän pyörii hurmaavassa vauhdissa, pyörii niin keveästi, liitelee kuin perho, lentelee sinne, lentelee tänne ja katselee yhä keltakukkaista kruunua. — — —
Mutta silloin syntyy rymäkkä ovella. Kuokkavieraat alkavat tappelun. Huutoa, parkunaa, kirouksia! Yksi lamppu putoaa lattiaan, sammuu, toisetkin sammuttaa ovesta tullut tuulenpuuska. Aatu hiipii kuin juopunut peräkamariin, saa oven kiinni, heittäytyy sänkyyn, jossa on korkea röykkiö vaatteita, ja nukkuu. — — —
Kultakutrinen Maiju, päässä keltakukkainen kruunu, ei jätä häntä yölläkään. Yhä se häntä silmiin katsoo. Keltainen sävelvirta valuu sieluun, ja unissaan hymähtelee sulhanen, hymähtelee vielä silloinkin, kun Miina-emäntä kynttilä kädessä tulee kamariin ja löytää vastaisen herransa uinumassa. — — —
Hän oli hiljentänyt poliisin avulla rymylin, haastattanut pahimmat pukarit oikeuteen ja tehnyt talossa rauhan. — — —
* * * * *
Aatu oli siis nyt isäntämies, ja yhä enemmän tuli hänen osaksensa yleistä luottamusta, ensin oman kylän kesken, sittemmin ulompaakin muiltakin kuntalaisilta. Valittiin ensin varajäseneksi kansakoulun johtokuntaan, sitten vakinaiseksi. Oli lautamiesehdokkaanakin ollut ja kunnallislautakunnan jäsenenä. Ja mikäs oli ollessa! Oli opetellut kirjoittamaankin ja hyvä sillä näkyi järjenjuoksu olevan. Ja muutenkin se Mäkelän Aatu sivistyi ja sievistyi. Ei ollut kuin ensimältä vain valkea puuvillahuivi kaulassa; sittemmin kun luottamusmiehenä rupesi olemaan, oli kovaksi silitetyt kalvosimet, kauluri ja oikea rusetti.
Mutta ei se Aatu milloinkaan oikein iloinen tainnut olla. Varsinkin keväällä, kun Mäkelän Ojaniitty oli keltaisten sammakonkukkien peitossa, oli Aatu niin kummallisen hiljainen ja totinen. Saattoi istua tuntikausia niittymäessä suurella kivellä ja katsella meheviä keltakukkia noron syrjässä. Ei häneltä silloin juuri kukaan puhetta saanut, niin oli hän mietteissään. Oli kuin "keltainen" laulu olisi ollut juuri alkamaisillaan, mutta juuri kun se oli alkaa, rupesi sellainen harmaa suhina korvissa kuulumaan, ettei sitä keltaista laulua voinut kuulla. — — —
* * * * *
Koko pitäjässä oli Korsun Maija tunnettu. Missä hän oli nuoruutensa oleskellut, — niin sitä ei oikein tiedetty. Kyytillä hän oli tuotu kaukaa toisesta maaherranläänistä; ja kyytin oli kunnallislautakunnan esimies saanut maksaa. Kun Maijalta kysyttiin, miten hänen oli asiansa, vastasi hän katkismuksen sanoilla: "yhdelle käy niinkuin toisellekin". Ilolan isäntä, jonka hoteissa Maijaa hoidettiin, oli hurskas mies ja kuljetti Maijaa melkein joka pyhä kirkossa. Suuri keltainen huivi hartioilla istui Maija ristiparvelle muiden naimattomien naisten kanssa ja keväällä oli hänellä aina sammakonkukkia nenäliinaan käärittynä mukanaan. Ja kun kirkosta oli palattu kotiin ja kirkkopäivällinen syöty, kävi Maija poimimaan niityn norosta sammakonkukkia, punoi niistä tuuhean seppeleen, laski sen päähänsä ja pyörähteli Ilolan pirtissä huimaavan nopeasti ympäri. Ohuiksi olivat jo käyneet kellertävät kutrit, poissa olivat poskilta kuopat, ruostuneet valkeat hampaat, sameriaiseksi käynyt silmä. Tuskin häntä enää tunsi siksi Maijuksi, joka ennen Aatun kanssa kuoppamäellä häitänsä piti.
Mutta Mäkelän Aatu hänet kyllä tunsi ja muisti. Hyvinkin muisti. Sillä se keltainen kruunu ja kruunun alla oleva pää oli kuin oralla poltettu hänen mieleensä. — — —
Kun Mäkelän Miina-emäntä kuoli ja hautaristille laitettiin rautapellistä tehty vihreäksi maalattu seppele, ei Aatu oikein ymmärtänyt oloansa. Oli niin ikävä ja kaamea mieli. Kylläpä hänen nyt oli talosta poistuminen, sillä emännän sukulaiset sen perivät, ja hänestä tuli kuin tulikin "ulkojalka". Mitä hänestä nyt tulisi? Ei hän toki vielä niin hoki vanha ollut, mutta kovin oli sisällisesti väsyksissä. Jalatkin niin painoivat. Taisi kuolema painaa. Ja ne keltaiset kukat Maijun päässä — ne eivät menneet ikinä mielestä. Minkähän vuoksi siitä Maijusta semmoinen oli tullut? Miksi oli se noin sekaantunut? Eihän se oikein hassu ollut, mutta oli vain noin pehmeä ja ikäänkuin hessahtanut. Miksikäs siitä semmoinen tuli? Taisi olla syytä siihen Aatussakin. Miksi menikään Aatu sille Mäkelän emännälle? Mutta kun sillä oli talo, niin terävä maistansa, ja irtaimistoa, ja isäntä-vainaa oli vähän rahojakin jättänyt. — — — Olihan se kauppa Aatulle niin kovin edullinen. — — —
Mutta aina kummallisemmaksi kävi Maija. Saattoi istua monta keväistä päivää ja yötä yhtämittaa ojan reunalla. Siinä hän kuunteli veden lirinää ja katseli helottavia sammakonkukkia ojanteella. Istui niin onnellisesti hymyillen, sammakonkukkainen kruunu päässä.
Ilolan niityn ojanteella hänet lapset sitten löysivät eräänä aamuna makaavan seppele päässä. He koettivat häntä herättää, mutta ei hän herännyt. Ilolan emäntäkin tuli siihen ja nähtyään Maijan, hän sanoi: "Kyllä se nyt on päässyt taivaan häihin". Ja kuollut se olikin. Mutta sitä ei emäntä huomannut, että seppeleen suurimman kukan kuvussa istui pieni kirkas olento, joka soitti pientä kultakanteletta ja hymyili. Se oli tietenkin Kultasilmä. Siihen soittoon oli Maija kai nukahtanut.
Seuraavana sunnuntaina siunattiin Korsun Maijan maalliset jäännökset. Ei niitä ruumissaatolla eikä veisuulla hautaan viety, vietiin vain samalla tapaa kuin vaivaishoitolaiset yleensä. Ruumis oli viikolla tuotu hautausmaalle ja asetettu kellotapulin jalkaan, siksi kunnes hauturi muillekin ruumiille alkoi leposijoja valmistaa.
Lauantaina tuli sitten hauturi viemään Maijaa hautaan. Hän huomasi, että tapulinjalkaan oli joku tullut sisälle sill'aikaa kun hän oli hautausmaalla toiminut ja että Maijan arkulle oli laskettu kourallinen meheviä sammakonkukkia. "Tuommoisiahan se aina piti hyvänä", lausui hauturi Aatulle, joka muka noin vain sattumoilta hautausmaan läpi kulkeissaan tuli häntä vastaan. Arkun vei hauturi poikinensa hautaan. Kukat olisivat arkun kannelta kyllä siinä arkkua kannettaessa pudonneet maahan, mutta hauturi otti ne käteensä ja viskasi sitten arkun mukana hautaan. Yksi ainoa iso kukka putosi kirkkopihaan.
Kun rippikoulupojat pääsivät kirkosta välitunnille, otti yksi poika sen pudonneen kukan ja alkoi sitä viskellä ilmaan. Se tarttui vihdoin erääseen lehteensä puhkeamassa olevaan pihlajaan ja jäi siihen. —
Sunnuntaina pappi siunasi Korsun Maijan ruumiin. Silloin hymyili Kultasilmä pihlajaan pysähtyneessä rentukassa, ja kun pappi oli hautausluvut päättänyt, soitti Kultasilmä pienellä kultakanteleellansa hautausvirren. Mutta ei sitä kuullut kukaan muu kuin Mäkelän Aatu. Hänen korvansa olivat auenneet kuulemaan keltaista laulua.
Se laulu ylisteli "elämänkruunua"; mutta elämänkruunu oli Aatun silmissä ihan samanlainen kuin Maijun morsiuskruunu Joutsenojan kukista ennen kuoppamäellä.
* * * * *
Kun sitten jonkun viikon perästä Korsun Maijan haudalle ilmaantui pieni, valkeapuinen risti, johon oli maalattu hyvin luonnonmukainen sammakonkukka, ihmettelivät ihmiset suuresti, että kuka sille Maija-hupsulle ristin on kustantanut, ja lausuivat toivonsa, ettei siihen vain kunnan varoja olisi tuhlattu.
Yhtä ihmeellistä oli, että joka kevät jonakuna sunnuntaina nähtiin niillä paikoin, missä Korsun Maijan hauta oli, kourallinen tuoreita sammakonkukkia.
Tässä toissa keväänä niitä ei enää ilmaantunut. Ja kesemmällä haudattiin samaan kirkkopihaan itsellismies Aatu Juhonpoika Mäkelä. Oli saanut puolikon rukiita vuosittain Mäkelästä eläkkeeksi, teheskellyt tallukoita ja maalaillut huonekaluja ja rekiä, ja siten tullut sievästi toimeen omillansa. Harvapuheinen ja umpimielinen oli lopun ikäänsä ollut. Ainoastaan keväällä, kun ojanne kellerti, oli hymyillyt ja kummallisia satuja kylänlapsille kertonut. Sellaisista saduista oli koko hänen elämänsä kokoonpantu.
("Liitto" III, v. 1904.)
Syntynyt 25/8 1882. Käynyt Sortavalan seminaarin; ollut opetustoimissa ja sanomalehtimiesnä, m.m. julkaistenKarjalaisien Pakinoitaja kokoomateoksenKarjalan kirja. Teoksia:Rajamailla(run.),Tulia, Syystarinoita korvesta, Rajantakainen Karjala, Karjalan virsiäy.m.
Salon Romana on kivenkantaja, ylipäiväinen ja yli-öinen kivenkantaja Rairannalla. Hänen selkänsä on käynyt köykkyyn, kätensä pitenneet ja jalat vääristyneet — kaikki kamalan kivenkannon takia. Hän on yksikseenolija, yksikseenpuhelija ja pelkäilijä. Hänen ruokansa on karvaskatkuinen sekoitus tuohisessa, johon hän on pannut kaikki, mitä on mistäkin saanut: kalat, leivät, suolat ja suurimat — ja hänen vaatteensa on vanha, kulunut munkinkaapu, joka on vyötetty nuoralla. Hän syö käydessään, josta kantaa jätteet jäkyräinen parta, ja hän nukkuu, jos milloin nukkuu, pelloilla, joista ottaa kiviä, ja rauniolla järvessä, johon kantaa kiviä.
Hän on luostarinrakentaja, sillä se raunio, joka kohoo vähän matkaa rannasta, järvestä, on hänen nostamansa, ja sille hän aikoo kerran "pyhän paikan" rakentaa — kunhan ensin vahva perustus tulee lasketuksi…
Romana on mielipuoli.
* * * * *
Hän oli ennen viisaskin ja ylen viisas olikin. Jo pienenä paitaressuna, kun kotikyläänsä tuli ensimäinen koulu, tuo kovin kummallinen ja naurettava koulu, ja kun hänen vanhempansa kiistelivät, pannako poika kouluun vai ei — taatto tahtoi, emo esti —, niin osotti hän teräväsanaisuuttaan seuraavasti:
— Sinä, maammo, pelkäät minun tulevan siellä tottelemattomaksi ja torapukariksi, mutta minä sanon: ne opit olen minä jo kotona saanut, ja on vaan pelättävä, etten noita siellä kadottaisi.
— Sinä, taatto, taas toivot minusta maan mainiota kirjamiestä. Vaan minä sanon: kuinka siellä sellaiseksi tulisi, kun ei itse opettajakaan tunne ukko-iitä, jos se kärryillä ajaa, vaan ainoastaan keppi kädessä köpittävänä?
Nämä sanat ratkaisivat riidan ja poika pääsi kouluun.
Siellä oli hän aika veijari ja teki kaikenlaisia kolttosia. Kun opettaja, tuo oikea vanhankansan koulumestari, sängyssä loikoen ja pitkää piippuaan imien, luetti toisia poikia, niin kolusi hän sill'aikaa lukupöytien alla ja kiipeili kiukahilla. Kun taas tuli hänen lukuvuoronsa, niin rupesi hän laulavalla äänellä laskettelemaan kaikenlaista, kuten: "uusi kelkka rautapohja, se vain mennä luikuu", — ja opettaja, ollen vähän kuuronlainen ja harhaillen ajatuksissaan kokonaan toisaalla, kiitteli vain häntä ja sanoi: "Se on poika!" Toisinaan teki hän tuntuvampiakin kolttosia, — kuten kerran, opettajan taas loikoessa sängyssä, sitoi piipunpäähän pitkän, vahvan rihman ja — keskellä luvunlurinaa ja hartaita hai'unvetoja — riuhtaisi sen varsineen kauvas nurkkaan —; josta seurasi mitä hassuimmat jälkinäytökset.
Näin hän kävi alkeiskoulunsa.
Sitte joutui hän suureen maailmanrannankouluun, — eikä sielläkään tyhmistynyt.
Ensin joutui hän siellä joutilasten ja kuljeksivaisten poikaviikareitten seuraan, joilla oli päätehtävänä kujeitten ja tekosien tekeminen. Tultuaan joukkoon kohosi hän kohta sen johtajaksi, sillä hän oli kuin luotu tällaiseen. Ihan uusi elämä siellä silloin alkoi. Uudet, entistä kekseliäämmät ja hullunkurisemmat kujeet otettiin käytäntöön — Romana ne keksi —, uusia elämöimisalueita etsittiin ja uusi innostus valtasi mielet. Päivät maattiin, mutta yöt huhkittiin hurjastuksissa. Synkät syksyajat — ne oikeiksi ilonpäiviksi päätyivät, sillä silloin oli pimeydenaika pitkä ja "jälet eivät näkyneet". Kiskottiin kaalinpäitä maasta ja pisteltiin niitä aidanseipäihin ympäri kylää, leikattiin pellavia pellavamaista ja sidottiin lyhteiksi sekä tehtiin "viisikkoja", soudettiin veneitä pitkiin, pahoihin lahdenpohjukkoihin, vedeltiin järveenlasketuita verkkoja tukkuun, tehtiin peloitus-ukkoja tyttöjen makuu-aittojen eteen, kaadettiin navetan päällä olevia vesiammeita läävässä lypsäväin tyttöjen päälle ja pudoteltiin uuninpiippujen kautta rottia sulaviin voipatoihin. — Voi sitä mielen kuvittelevaisuutta, toimeenpanevan voiman tottelevaisuutta ja vireyttä! Ja niitä naururähäköitä, joita tekosen tehtyä salapaikoissa ilmoille kohotettiin!
Ei niitä tehty kellekään erittäin, vaan kaikille, kelle vaan sattui. Välistä oli kuje vaaraton, mutta usein varsin vahingollinen; vaan sen suuremmanpa riemun ja naurun se synnytti!
Niin kulki tämä joutojoukko kylästä kylään ja salonsopesta toiseen, kiusaten ihmisiä ja naurattaen itseään ilkitöillään. —
Romana tuli lähelle kahtakymmentä. Ammatti oli yhä entinen, mutta varsi vahvistui ja korvat korkeni. Toimeentulo oli tuiki niukka ja yhä niukemmaksi se kävi. Nuorempana vielä tuli tehdyksi työtä ja antoivatpa ihmiset ilmaiseksikin; vaan nyt ne eivät enää antaneet, ja työ, tavallinen talonpojantyö — se alkoi tuntua niin ala-arvoiselta ja halpamaiselta, ettei kehdannut ajatellakaan sitä, — ja oisiko tuota ilennyt mennä pyytämäänkään…?
Alkoivat kuiskia elämän äänet.
Ensimäinen:
Millä, millä aiot itsesi elättää ja vaatettaa ja mihin pääsi kallistaa ajan pitkään? Mitä aiot eteesi ottaa vastaantulevassa vastaisuudessa, koska jo ohimenevä nykyisyys tarjoo tienpäätä? Katso, katso vain, ettet joutuisi naulaan koko mies — hampaittesi viereen!
Toinen ääni:
Jos vähänkin ajattelisit tai katsoisit itseäsi, niin huomaisit, kuinka nurinkurinen sinun elämäsi on. No, onko tämä nyt laatua: juosta nälkäjoukon johtajana ja nauraa vatsa tyhjänä? Vai luuletko siitä sinulle hyötyä koituvan? Varo vain, ettei kerran tuo nälkiintynyt joukko ryntää päällesi ja iske kynsiä ja hampaita sinuun ja sano: "Sinä olet meidän johtajamme ja me sinun johdettaviasi, saa meille elatusta vaikka puun raosta!" Varo, varo tätä!
Tulipa sitten tuohon eräs kolmaskin ääni, vienoinen ja viekotteleva, ja alkoi kuiskutella:
Totta, totta kaikki, mitä on sanottu. Mutta elä sentään jätä tuota joukkoasi, elä luovu siitä! Ajattele — sinä viisas mies, viisain mies koko korvenkulmalla — ajattele, etkö voisi sitätoisella tavallajohtaa? Etkö voisi — sinä kekseliäs ja keinokas mies, kekseliäin mies koko seudulla —, etkö voisi sitä kohottaa nälkäjoukosta leipä-joukoksi, ja itseäsi sen johtajaksi? Silloin olisi siitä hyötyä ja johtotoimesi tolkullinen. Koettelehan ajatella sitä, sinä konstikas mies!
Tämä sana sattui sydämeen, mutta ei tullut vielä tajutuksi sen tarkoitusta: eivät vilkkuneet viisauden virvat syksyn synkässä yössä.
Sillä syksy silloin oli.
Ja edelleen asteli allapäin Romana korven kivikkoisia ja liukkaita polkuja — vatsassa nälkä ja mielessä epätoivo. —
Vaan kerran sattui hän sakkineen erääseen saloiseen sepon majaan — sepon pajaan, jossa kaikenkaltaiset öiset aseet taottiin: tappelupuukot, rosvonviilat, viinatorvet… Sielläpä häntä ystävällisesti vastaan otettiin: ruokittiin leivällä, ilahutettiin lämpimällä ja sanottiin vielä satu… Se oli Viisaan-Juoneksen satu ja sanoi sen seppo itse:
"Olipa ennen mies, Viisas-Juones, joka ei väkisin vienyt, eikä salaa varastanut, vaan muuten otti.
"Ensi kokeensa oli:
"Astui mies metsätietä häntä vastaan, astui lehmää sarvista saattaen, ja sanoi:
"— Terve.
"— Terve, terve, vastasi Juones, vaan ajatteli: kuinka saisin tuon lehmän, en väkisin, en salaa, mutta muuten?
"Poikkesi metsään, juoksi kappaleen eteenpäin ja viskasi tielle miekan, — meni piiloon.
"Tuli lehmänsaattaja siihen, näki miekan, sanoi:
"— Ois tuossa miekka, vaan mitäs sillä tupetta tekee?
"Astui edelleen, jätti miekan. Otti Juones miekan tieltä, juoksi taas metsää myöten kappaleen edelle ja viskasi tupen tielle. Tuli mies tuohon, sanoi:
"— Tuossahan on tuppi, — nytpä menen hakemaan miekan, niin saan koko kojeen.
"Sitoi lehmän puuhun ja lähti.
"Silloin Viisas-Juones otti sekä tupen että lehmän ja meni matkoihinsa.
"Sen jälkeen teki hän sadottain samallaisia temppuja, ja oli hänellä erinäisiä tapauksia varten suuri varajoukko, ja kaikki he elivät hyviä, hymyileviä päiviä."
Tämän sadun kuultuaan hypähti Romana. — Nyt tiedän, mikä tie on edessäni, mikä lyyli lykkynäni. Nyt tiedän, mihin kutsui kumma ääni, — tiedän, miten nälkäjoukosta tehdään leipäjoukko. Täst'edes en astu allapäin! —
Hänestä tuli rosvo.
Rosvo suuri ja maanmainittava hänestä tuli. Ei ollut sitä korvenkolkkaa, jossa hän ei joukkoinensa väijynyt, ei sitä kylää, jossa ei tehnyt tihutöitään: öisiä yllätyksiä ja ryöstöjä. Jokapaikassa ja joka aika oli hän kaikkien pelättävänä ja varottavana. Mutta kuka voi varoa häntä? Ei kukaan. Kaikki varat vaipuivat, kaikki esteet sortuivat hänen edestään. Hänellä oli sellaiset "kehnon keinot, juuttaan juonet", joita vastaan ei kukaan mahtanut mitään. Oli hänellä sellainen riepukäärö, jonka kun viskasi vihaisimmankin vahtikoiran eteen, niin sen ääni vaikeni; oli semmoinen tiirikka, joka kävi jokaiseen lukkoon; oli semmoinen viila, joka katkaisi vahvimmankin varusraudan; oli semmoinen kynttilä, jonka kun käteensä otti ja sytytti, niin eivät askeleet kuuluneet, ei koko mies näkynyt… Sai liikkua aivan puolivalvovain ihmisten keskellä, ei huomattu. Ja missä ei välikappaleet auttaneet, siinä taikain ja ruumiin voima. Ja missä ei hänen, yhden miehen, voima, siinä yhdeksän miehen — apujoukkonsa julma voima…
Ja kaikki hän varasti, eroituksetta kaikki, kellä vain oli varoja ja ketä kohti sattui. Hyvät, huonot, rikkaat ja pohatat ja tasavaraiset talonpojat, tutut ja vieraat. Eikä auttanut armot, eivätkä mujut…
Hirmuinen, hirmuinen mies oli salon Romana!
* * * * *
Löipä kerran se seppo, jolta Romana oli Viisaan-Juoneksen sadun kuullut ja jonka luona hän sittemmin usein oleskeli, vetoa, tokko hän voisi varastaa pitäjän vanhan kirkon.
— Hmh, mitäs tuosta olisi, onko se kirkko kummempi kuin muutkaan, — ihmisten rakentamat seinät, ihmisten maalaamat kuvat ja ihmisten kokoamat rahat kirstuissa. Vielä tänä yönä ryöstän sen putipuhtaaksi ja aikaiseen pääsen.
Näin Romana, ja lähti yksin yössä pimeässä työtänsä täyttämään.
Tuli kirkkopihaan, — portti niin pahasti vingahti, kuin olisi sanonut: ai, astuitpa viimeisestä portista sisään!
Vaan ei varas siitä vähääkään välittänyt.
Tuli kellotornin juurelle, — kuin olisivat kellot kumahtaneet ja kuiskanneet: ovatko jo vaienneet sydämmesi kellot? Vaan ei tulija tuostakaan tuon enempää huolinut, virkkoi vain:
— Kas kun tuuli kelloja humahuttelee. Astui kirkon rappujen eteen — näki oven olevan avoinna.
— Mi… mitä? säikähti ensin, vaan kohta raudanrauhallisena tuumi:Kah, kun on vanha vahtiukko unohtanut ovet auki. Ja jatkoi:
— Sen parempi, ei tarvitse tiirikkaa käyttää. Kohosi kivirapuille ja meni kirkkoon. Kumahti kameasti kirkon lattia, vaan ei vavahtanut urhon rinta.
Astui eteenpäin tyhjään, pimeään kirkkoon, — rupesivat häämöttämään kuvaseinän kuvat ja näytti kuin joka jumala ja pyhämies olisi sormi pystyssä varottanut: elä, elä tule! — Vaan ei paha-aikeinen paljon sitäkään säikähtänyt.
Askelsi vain yhä edelleen. —
Yht'äkkiä ilmestyy hänen eteensä keskeltä pimeyden elävän miehen kasvot, kasvot kalvakat, ja kohtapa kohoo koko mieskin, pieni, vaivainen vanhus, kohoo kuin maan alta… kaihoisin katsein silmää häneen. Silloin järkähtää jännitetty ruumis, hätähuuto pääsee huulilta ja Romana on romahtaa polvilleen maahan…
— Uh, uh, ku… kuka? kysyy, vaikka jo huomaakin vanhuksen kylän kerjuumunkiksi.
— Minä se vain olen, vaivainen kulku-ukko, elä minua ensinkään pelkää. Näin vieno ääni pimeydessä, ja jatkaa: Tulin vain tänne, kun tiesin sinun tulevan tänä yönä tätä ryöstämään, tulin — pyysin vahti-ukolta avaimet — pelastamaan erästä säästölaatikkoa, johon olen itse ainoat pennini pannut ja johon ovat muutkin, armeliaat ihmiset, enimmät roponsa uhranneet. Tulin pelastamaan sitä laatikkoa, jonka rahoilla kerranrakennetaan luostari turvaksi niille, jotka ovat rosvo-Romanan käden kautta turvattomiksi ja orvoiksi tulleet… Ei mulla muuta… laatikko on jo tässä… elä minua ensinkään pelkää —, menen jo pois.
Tämän sanan kuultuaan jäykistyivät Romanan jäsenet, oudot humaukset alkoivat päässä käydä, ja hän jäi naulattuna paikoilleen seisomaan. Ei tiennyt mitä sanoa, ei osannut mitä tehdä… ja kylmä hiki hiihteli kaikkialla ruumiissa, jaloissa, päässä, selässä… Seisoi siinä kuin kivipatsas tai kirkon pilari, ei päässyt minnekään —, kunnes aamun valjetessa, vanhan vahti-ukon tullessa kirkkoon, havahti ja lähti kiireisesti juoksemaan — ensin alttariin päin, Täitten kirkon sivuille ja vihdoin ovelle… Oudot oli merkit miehessä silloin: silmät välkkyivät ja kädet huitoivat — ja kun ulos pääsi, niin hihkaisi ja lähti laukkaamaan korpeen päin.
* * * * *
Siitä asti on salon Romana käynyt munkin kaapussa ja kantanut kiviä Rairannan raunioon. Ei ole kukaan kuullut häneltä suorastaan, mitä hän tekee; vaan yksi ja toinen on sattunut salaa kuulemaan kuinka hän itsekseen sopottaa:
— Itse, itse aion tuon luostarin rakentaa, en muiden salli. Veden päälle sen rakennan, niinkuin on Valamokin. Sitten, kun saan sen valmiiksi, saavat siihen tulla kaikki köyhät ja orvot. Itse rupean iguumeniksi ja pidän rukouksia joka hetki heidän edestään. — Kunhan tässä nyt vain tulisi vankka perustus lasketuksi…
(Syystarinoita korvesta.)
Syntynyt 9/6 1866 Sodankylässä. Entinen nimiIngman. Tuli fil. tohtoriksi 1894; julkaissut historiallisia tutkimuksia, toiminut sanomalehtimiesnä ("Päivälehti", "Helsingin Sanomat"). Teoksia (romaaneja, kertomuksia ja kuvauksia):Hellaassa, Reservikasarmista, Iltapuhteeksi I, II, Juho Vesainen, Tuokiokuvia Kuusamon matkalla, Aikansa lapsipuoli, Anna Fleming, Margareta, Tuomas Piispa, Saaristossa; näytelmätLahjoitusmaillajaKustaa Eerikinpoika; historial. kuvausSuomen sota 1808-1809.
Iltahämärässä eräänä sydäntalven päivänä ajoi Paavo Heikinpoika, Paason Heikin kolmas poika heinäkuormaa jokea myöten kotiinsa päin. Hän makasi ryntäillään häkin päällä heiniin melkein peittäytyneenä, hevonen käveli höllin ohjaksin niin verkalleen kuin halusi, ja mies katseli välinpitämättömästi ympärilleen hämärään peittyvään talviseen luontoon. Hänestä häämöitti kauempana edessäpäin lumisella tanterella jokin epäselvä olento, vaikkei hän pimeän vuoksi voinut eroittaa, oliko se tuulessa heiluva heinätukko vai avannon viitta vai rantaa myöten jokivarrelle päin painuva hiihtäjä… Ei hiihtäjä se on, se kääntyy yhä lähemmäs rantaan päin… jo lähteekin nousemaan törmälle… Se ei ole kukaan muu kuin Tapani, veli Tapani, joka hiihtelee Kelalaan — se kuuluu poika siellä tuontuostaankin hiihtelevän Sannaa naurattelemassa, vaikkei kotona puhu mitään.
Paavo Heikinpoika hymähti ja painautui mukavammin mahalleen heiniin… Sanoo rihmoilla hiihtävänsä, niinhän sitä ennen aina sanottiin, kun noinikään poikettiin kuin ohimennen linturihmat vyöllä puhuttelemassa tyttöjä navetan ovella taikka saunan lämmitessä. Tuttu juttu! Tapanihan alkaa olla jo niissä vuosissa hänkin.
Mutta jatkaessaan sitä ajatustaan kävivät Paavon kasvot vakavammiksi ja synkemmiksi… Mihinkäpä se Tapanikin mukamas eukkonsa asettaisi, ei Kelalaan toista kotivävyä sovi ja meille taas… ei tule mitään. Siellä on jo kolme akkaa toraamassa… Ja kuka sen tietää toisekseen, kauanko meitä kolme poikaa säilyy kotosalla — juuri tähän aikaan viime talvena vietiin Iikka-veli sotaväkeen…
Näihin raskaisiin mietteisiin vaipuneena ajeli Paavo Iijoen jäätä pitkin melkein kotitörmän kohdalle asti, mutta siellä kulkusten kilinä herätti hänet mietteistään. Hän kohotti päänsä ja näki hevosen, jolla oli kuomureki perässään, hyvää vauhtia laskevan törmää alas ja kääntyvän, joelle saavuttuaan, valtatietä alaspäin. Kaksi miestä istui reenperässä; turkinkaulustat olivat pystyssä, vaan Paavo arvasi kyllä, keitä ne kulkijat olivat. Ne ajoivat taas tänä talvena vähä väliä talosta taloon ja veivät aina jotakin mennessään: milloin minkin veron nimellä viljasäkin tai lohileiviskän tai lehmän tai lampaan, milloin hevosen pitkille kyytimatkoille, milloin voita ja juustoa sotaväki-osastolle eväiksi, milloin miehen talosta sotaväkeen. Mitähän lienevät taaskin olleet vailla…
Paavon hevonen lähti jo kuumuutta huuruten raskaasti vetämään kuormaa törmälle, ja silloin laskeusi Paavo kuorman päältä, autteli itse etupajusta ja antoi sitten, kun oli päästy törmän päälle pirtin päätyikkunan kohdalle, hevosensa hetkisen huokaista. Mutta lautaikkunan takaa pirtistä kuului äänekästä, toraista puhetta, ja silloin hän suuttuneena nykäisi suitsia ja ajoi heinähäkin takapihalle tallin edustalle, jossa riisui hevosen, vei sen pilttuuseen ja teki sille appeen.
Tullessaan taas tallista ulos heinäkuormaa tyhjentämään näki hän isänsä astuvan pirtistä häntä auttamaan. Ukko oli jo vanhanpuoleinen, varsi kumarassa, ja näytti muutenkin vähän masentuneelta. Kotvan aikaa työskentelivät isä ja poika ääneti yhdessä, vaan sitten virkkoi Paavo melkein kuin itsekseen:
— Kesken ne rehut tänä talvena loppuvat. Olisi pitänyt syksyllä vähentää karjaa.
— Olisi pitänyt, toisti ukkokin. Nyt niistä pitää joka päästä vielä vero maksaa ja sittenkin niitä on kevätpuoleen tapettava. Vaan eihän sitä osannut vähentää, perhe suuri, lapsia kasvaa, jollakinhan sen täytyy elää, ja millä se eläisi, jos ei olisi lehmän-antiakaan?
— Niin, tässä talossa on liikaa väkeä.
— Ja joka hengen kohdalta menee vero. Kului hetkinen äänettömyydessä.
— Voutiko se oli vai kirjuri, joka täältä juuri ikään ajoi? kysyiPaavo matalalla äänellä.
— Kirjuri ja nimismies. Kirjoittivat taas kirjoihinsa kaikki, mitä talossa on, joka lampaan ja vasikan, joka kirveen ja viikatteen. Kaikista vero! He arvelivat, että jo parin viikon perästä voi kanto meille joutua. Näin se kyllä karjakin väleen sulaa, sillä milläpä sen veron muuten maksaa? Ja se kuuluu menevän vielä ensi vuodeltakin.
— Sekö hopeavero?
— Se. Ja kesällä kuulutaan vielä erittäin otettavan uusi sotavero. — Ukko vaikeni hetkeksi, vaan jatkoi sitten selin kääntyneenä. — Ja niin se nimismies tiesi, että tänne tänä kevännä tulee vielä muitakin kirjoittajia.
— Meillekinkö? Sotaväkeen? Vaan Iikkahan vietiin viime talvena.
— Kuulutaan tarvittavan uusia miehiä Vironmaalle, siellä tappaa niitä tauti ja vihollinen kilvan. Eikö lie jo mennyttä Iikkakin, ei ole kuulunut hänestä mitään.
— Ja nyt toisia sijaan — meitähän tässä talossa Tapanin kanssa tuleekin neljä miestä, niin, tottapa otetaan siis meiltäkin.
Paavo oli jo selvillä, ettei kysymys ollut mistään muusta, kuin että juuri hänen tuli suoriutua sotaväkeen. Huhuja uuden sotaväen otosta oli kulkenut usein, ja aina ne olivat toteutuneet. Ja kun kerran sotamiehen kirjoihin joutuu, niin siinä ei auta rukous eikä kirous… Ja Paavo oli vasta vuosi aikaa sitten mennyt naimisiin.
Paavo keräsi kouriinsa viimeiset heinät reen pohjalta ja vei ne suoraan talliin hevosen eteen. Nosti sitten häkin pystyyn seinää vastaan ja veti reen suojukseen. Ja sitä puuhatessaan kysyi hän tyynellä äänellä, ikäänkuin ohimennen, isältään:
— Toraa kuului äsken taas tuolta pirtistä, eukotko riidassa?
— Heh, tokko tuosta sovintoa tullee koskaan! Se on Matin akka siksi torainen ja kärty ja muka emännyydestään arka, eihän sille miehensäkään mitään mahda. Ja aina ne Iikan eukko ja sinun Liisasikin näykähtelevät. Ei tässä pirtissä sopua tule, niin kauan kuin ne kaikki siinä elävät yksillä tiloilla.
— Sitä se näkyy olevan. Ja Tapani puuhaa vielä neljättä!
Yhdessä astelivat isä ja poika takapihalta tupaa kohden. Vaan ovelle he pysähtyivät, ja isä katseli ääneti, kuinka Paavo otti pirtin seinustalta esiin suksensa ja rupesi mäystimiä korjailemaan.
— Mihinkä sinä nyt vielä hiihdät?
— Käyn Kelalassa, Rannan Pietarin puheilla.
— Sitäkö tuumaat salolle lähtöä?
— Eihän tästä muuten mitään tule. Talo kituu ja mies toisensa jälkeen poimitaan pois. Pietarin asiat ovat sellaiset, että se jo pari kertaa on kehoittanut minua mukaansa. Jos hän nyt yhtyy tuumaan, niin vielä tällä kelillä lähdemme akkoinemme painamaan takamaille ja painetaankin siksi etäälle, ettei eukkojen tora kuulu.
— Eikä sotaväen kirjuri tapaa. Olen tuota jo miettinyt minäkin. Talosta erotaksesi sinun ei tosin tarvitsisi niin kauas hävitä, onhan täällä autiotiloja, joille voit lähteä viljelijäksi. Se ei ole leikin yritys, Paavo, se salolle lähtö — sitä elä unohda, kova on edessä sillä miehellä, joka aikoo asuntonsa autioon korpeen. Mutta kurjuutta on täälläkin — tee tahtosi.
Paavo ei vastannut, hän hioi hetken suksiaan kinokseen, potkaisi sitten voimakkaasti ja laski törmältä alas joelle.
Paason vanha Heikki jäi törmälle seisomaan ja mietteissään arvostelemaan poikansa aikeita. Hänen oli itsensä aikoinaan, olojen kotona ollessa tukalia ja kun takamailla hiihdettiin lappalaisia veroittamassa, monasti tehnyt mieli jäädä sinne kauas rauhallisille salojärville elämään. Vaan se oli peloittanut se tuuma, siellä oli vastassa kylmä korpi ja halla ja pedot ja avuton yksinäisyys, jos tuli tauti tai kuolema. Sinne aikoi nyt poika — vaan koettakoon! Se arastelee sotaväkeen lähtöä, eipä kumma tosiaankaan, mutta kysytään sitä tälläkin retkellä rohkeutta ja kestävyyttä, tällä sitä juuri kysytäänkin.
* * * * *
Asutusolot Suomessa olivat tähän aikaan, 16:nnen vuosisadan toisen puoliskon alulla, yleensäkin olleet vähän liikkuvalla kannalla. Sisä-Suomen vesistöjen erämaita olivat hämäläiset ja savolaiset ruvenneet ottamaan haltuunsa ja siirtymään niihin yhä kauemmas perustamaan vakinaista asutusta. Tuota hallituksen suosimaa muuttointoa kannustivat monet vanhoilla kotipaikoilla vallitsevat olot, liian korkeat verot, raskas sotapalvelus ja sotaväen elättäminen sekä aika ajoin maahan tunkeutuva taikka sitä uhkaavan sodan vaara. Erämaat saivat asukkaita. Saman muuttoinnostuksen merkkejä oli ilmestynyt myöskin Pohjanmaalla, jonka pohjoisimmat jokivarret jo alkoivat olla väki korkealle asutuita. Niin asusti jo Juhana kuninkaan ensimäisinä hallitusvuosina Iijoen varrella joitakuita uutisasukkaita aina Pudasjärven rannoille asti ja Kurjen salokylää myöten; he olivat takamaille muuttaneina täällä vuosikausia eläneet verottomina uutisasukkaina, vaan näihin aikoihin ruvettiin jo heidän uutiskyliään lukemaan vakinaiseksi asutukseksi, ja veroittajan pitkä käsivarsi rupesi jo niihinkin ulottumaan.
Paljoa ylempänä saman joen latvoilla, Kitkan ja Maanselän kalaisilla järvillä, olivat iiläiset vanhastaan tottuneet kulkemaan lappalaisia veroittelemassa ja kesäisin kalastelemassa, ja olivat he näitäkin seutuja lukeneet takamaikseen, vaikkei niiden omistamisesta vielä ollut mitään tietoa, eipä edes siitä, mihin valtakuntaan ne kuuluivat. Sittemmin oli Lapinkulku käynyt harvinaiseksi ja hallituksen käskystäkin vihdoin lakannut, eikä maanviljelykseltä kotoa enää niin kauas joutanut kalamatkoillekaan muuta kuin joskus hätätilassa.
Viime vuosina olivat kumminkin olot kotona rannikoilla käyneet niin tukaliksi, että muistot noista kaukaisista, rauhallisista takamaista taas useammin olivat palanneet mieliin ja miesten keskusteluihin. Pohjan köyhää perukkaakaan eivät ensinkään säästäneet nuo vuosittain kasvavat verot, joita sota nieli, ja tila siellä, toinen täällä oli jäänyt autioksi. Tanskalaisten valloittaman Elfsborgin lunnaiden maksamiseksi oli taas ruvettu kantamaan uutta, raskasta veroa, kymmenystä kaikesta irtaimistosta, ja uusi sotavero Viron sotaa varten määrättiin samaan aikaan maksettavaksi. Talonpojat olivat toivottomia. Raskaimmin heitä kumminkin kiusasi ja rasitti myötäänsä läpimatkustava ja matkoillaan viivähtelevä sotaväki, joka suureksi osaksi oli ulkomaista, skotlantilaista, englantilaista ja saksalaista väkeä, ja joka eväikseen ja ravinnokseen maksutta otti talonpojilta, mitä irti sai — pakkokin oli ottaa, kun ei kruunu maksanut palkkoja. Omia miehiä vietiin vuosittain uusi ryhmä taistelupaikalle. Sen lisäksi tuli vähä väliä rutto ja kato. Niin kiusautuneita olivat asukkaat muutamissa osissa maata, että he jättivät kokonaan kotimaansa ja siirtyivät muihin maihin.
Tällaisten olojen vallitessa oli Iijoenkin suussa taas ruvettu puhumaan muutosta takamaille, ne olot olivat vihdoin vaikuttimina Paason Paavonkin rohkeaan päätökseen, joka kevättalven kuluessa niin kypsyi, että eräänä päivänä huhtikuun loppupuoliskolla pieni retkikunta jo teki lähtöä Kelalan pihalta ylös jokivartta pitkin. Rannan Pietari Kelalasta oli näet päättänyt lähteä mukaan, hänkin kun oli huomannut mahdottomaksi jäädä kotikyläänsä, vaikka syyt olivat osaksi toiset kuin Paavolla. Hän oli näet syksyllä mennyt naimisiin, nainut serkkunsa — pappi oli vihkinyt asiaa lähemmin tiedustelematta. Mutta sitten rupesi puheita kuulumaan, että se on laissa kiellettyä, siitä on edesvastuu ja rangaistus ankara. Aivan selvillä siitä ei oltu ja Pietari oli toivonut asian unohtuvan. Vaan sitten oli hän kuullut erään kateellisen vihamiehensä uhanneen ilmoittaa hänet ensi kesäkäräjiin — ja silloin näki Pietari parhaaksi paeta. Nuoren vaimonsa kera yhtyi hän Paavon matkueeseen ja kasaili nyt juuri lähtöä tehden tavaroitaan poronkelkkoihin.
— No Tapani, nyt elä enää mieti, lähdetkö vai etkö, se on sinun nyt päätettävä, puhui Paavo puoli leikillä kulkiessaan ohi nuorimman veljensä, joka siinä seisoi hieman levottoman ja epäröivän näköisenä. Oli ollut puhetta, että hänkin lähtisi veljensä mukana takamaille, mutta siitä ei ollut tullut mitään, ja piloillaan se nyt Paavokin näinikään veljeään kehoitteli. Mieli se Tapanin kyllä olisi mukaan tehnyt, eikä hän ollut arkakaan luonnostaan, vaan hän oli muuten kiinni — kiinni juuri tässä Kelalassa, jossa hän oli kulkenut "rihmoja virittämässä", vaan itse joutunutkin pauloihin. Mutta Sanna olikin hiukan itsepäinen tyttö, ei suostunut lähtemään salolle, sanoi vain Tapanille: mene yksin, jos menet. Ja siksi oli Tapanin pakko veljelleen vastata:
— Ei tullut multa vielä lähtöä.
— Eikä tule sitten vastakaan, intti Paavo. Vaan kun viimeiset jäähyväiset olivat sanotut ja pieni pororaito lähti solumaan alas joelle, katsahti Tapani nuhtelevasti vieressään seisovan tytön silmiin ja virkkoi:
— Ehompi elämä niillä siellä tulee kuin täällä, ja onnellisempi.
— Voipi tulla, mutta minä vain en iäkseni suostu lähtemään pois ihmisten ilmoilta, vastasi tyttö, heilautti kenoa päätään ja pyörähti pirttiin päin.
Nämä molemmat näkökannat ne risteilivät useimpain muidenkin mielissä, jotka Kelalan törmältä takamaille lähteväin kulkua katselivat.
Vaan pienen raidon matkue samoili eteenpäin Iijoen jäätä pitkin arvelematta ja arastelematta ja kuudennella vuorokaudella se jo oli poikennut kulkemaan suoraan koillista kohden Livojoen törmien lomitse. Se oli edellisenä päivänä lähtenyt tämän jokivarren ylimmästä asutuksesta, Kollajan uutiskylän taloista, jonne Paason ukko hevosella oli heitä saatellut tuoden hiehon ja mullikan talteen sinne kesään asti, jolloin jonkun uutisasukkaista piti käydä sieltä venheellä hakemassa tämä karjansa alku. Kollajan taloissa he olivat eronneet ihmisistä ja samoilivat nyt eteenpäin, tietäen, etteivät pitkiin aikoihin, ehkäpä eivät koskaan, tulisi tapaamaan muita ihmisiä, kuin mahdollisesti sydänmailla kierteleviä lappalaisia. He muodostivat nyt keskenään pienen, suljetun yhteiskunnan ja rupesivat vähitellen totuttautumaan siihen ajatukseen, että muita ei enää ollut olemassakaan.
Kevät oli jo pitkälle kulunut, huhtikuu teki loppuaan; keskipäivällä suvesi ja keli oli pehmyt, joten täytyi kulkea enimmäkseen öiseen aikaan, jolloin hanki kantoi. Kun päivä nousi korkealle ja lämmitti maan, silloin haki tuo pieni retkikunta suviselta törmältä pälvipaikan tai taittoi havuja hangelle ja lepäsi siinä levitetyillä porontaljoilla, vetojuhtain nakertaessa kaadettuja naavapuita ja talventakaista jäkälikköä. Vaan kun ilta vilpastui ja nietokset kovenivat, lähti retkikunta jälleen liikkeelle painamaan koillista kohden pitkin joen tasaista tannerta.
Etumaisena hiihti Paason Paavo, olallaan hihna, josta hän talutti raidon päässä kulkevaa taattua härkäporoaan. Sen vetämässä ahkiossa istui hänen vaimonsa Liisa, sylissään puolen vuoden vanha poikansa, joka oli melkein umpeen pistetty poronnahkaiseen tuppeen. Raidon päässä hiihti Rannan Pietari, vakavana ja äänettömänä, silloin tällöin sukaisten supattamaan keskellä raitoa olevan pulkan kohdalle, jossa istui hänen nuorikkonsa, kaunis Elina, jonka kanssa hänen ei ollut lupa yhdessä elää kotoisilla rannoilla. Toiset porot vetivät kuormakelkkoja, joissa matkueen muuttotavarat olivat. Sekä Paavo että Pietari olivat näet ottaneet perintönsä kotitaloistaan, ja siinä heillä oli nyt omaisuutensa: työaseita, keittotarpeita, verkkoja, hamppuja, vaatteita, suoloja, siemenjyviä — pitihän jotakin olla, kun korpeen oli tehtävä koti. Pitkin raidon kuvetta laukkasi Halli hengästyneenä, poiketen vähä väliä törmälle haukkumaan vesakossa soittelevia metsoja.
Päivä laski, tuli iltahämärä, ja pieni pororaito liikkui myötäänsä eteenpäin, verkalleen ja vakavasti. Vaan kun pimeimmilleen ehti keväinen yö ja vetoporot pahasti läähättivät, silloin pysäytti Paavo taas raitonsa kuusisen rannan rinteelle, keräsi kuivia risuja, teki nuotion ja iski tulta, Pietarin kaataessa naavapuita väsyneiden porojen syötäväksi. Liisa kääri pojan turkkeihin ja rupesi rokkaa keittämään, vaan Elina, joka oli nuorin joukossa, nukahti usein lämpöiseen pulkkaansa ja heräsi vasta, kun nuotio jo korkeimmillaan roimusi ja Pietari veti hänet aivan tulen äärelle.
Syötiin, istuttiin ja tarinoitiin, nukkumaan ei joudettu. Miehet laskivat päivämatkoittain summia, kuinka pitkälti vielä oli taivalta Kitkan rannalle, jonne he pyrkivät. Paavo oli siellä kerran kymmenen vuotta sitten ollut mukana kalamatkalla — sen jälkeen ei siellä Iistä oltu käytykään — ja hänellä oli siis vähä tietoa matkasta. Joskus, kun he sattuivat lepäämään jollakin kauniilla rinteellä Livojoen varrella ja matkustus jo kovin tympäisi, syntyi heissä tuuma, että jos he jäisivätkin siihen, etemmäs pyrkimättäkään. Vaan he hylkäsivät sen tuuman samassa: asutus oli liian lähellä, veroittaja oli jo oppinut löytämään aina Kollajan taloihin asti, he olivat kerran lähteneet pakoon kaikkia noita rasituksia ja tahtoivat myöskin päästä niin etäälle, ettei sieltä kumukaan kuuluisi.
— Ei, painetaan eteenpäin, ensi viikolla ollaan perillä, vaati Paavo.
— Ensi viikolla, niin, pidä sinä huoli päivistä ja viikoista, niitä en minä muista. Mutta eteenpäin sitä on painettava!
Ja he nousivat ja samoilivat taas koillista kohden joen latvoille ja siitäkin vielä eteenpäin kankaiden poikki, halki aution luonnon, jossa ei elävän merkkiä näkynyt muuta, kuin joskus vesakon rintaa koikkelehtava jänis tai repo, joka säikähtyneenä viiletti aavikon poikki, tai öiseen aikaan susi, jonka silmä pimeässä hehkui ja joka, uskaltamatta käydä saaliin kimppuun, etäämpää haikeasti ulvahti.
Mutta eräänä päivänä levisi matkamiesten eteen aava ulappa ja loiva rannikko, Kitkan avara, luminen selkä, jonka keväinen aurinko huikaisevasti kiilloitti. Ja selän takaa kuvastui katsojan silmään mahtava tunturimaa, joka rajoitti taivaanrannan ja jonka keskestä kohosi pilviä kohden tasalakinen Pyhätunturi ja Rukatunturin särmäiset huiput. He olivat perillä, löysivät piakkoin iiläisten vanhan kalasaunankin lounaiselta rannalta ja asettuivat siihen aluksi.
Mutta kauaksi eivät. Vielä etemmäs, vielä syvemmäs tähtäsi uutisasukkaiden mieli, he eivät tahtoneet jäädä sinne meren puolelta ehkä saapuvain kalamatkueiden jalkoihin. Päivän levättyään hiihtivät miehet tutkimaan vastapäistä rantaa ja pysähtyivät vihdoin Yläkitkan koilliskulmalle, virran partaalle, jonka he nimittivät Virranniemeksi. Siellä rupesi kohta autioon luontoon kajahtelemaan kirveiden kalsketta ja kaatuvain honkain ryskettä, ja pian lähtivät uuden pirtin seinät kehälle kohoamaan. Vaan kun he olivat saaneet tupansa vesikaton alle, kiirehtivät he käyttämään hyväkseen viimeistä keliä ja tuomaan Kitkan poikki perheensä ja kuormastonsa uuden kodin paikkeille.
Mutta Virransalmen toisella rannalla, tuuheiden kuusten lomassa, seisoi erämaan kesytön lapsi ja katseli piilopaikastaan tuota niemelle kohoavaa hirsimajaa ja sen outoja asukkaita. Hänen lyhyt, pullea vartalonsa vavahti toisinaan vihasta, jalka teki terävän liikkeen ja käsivarsi, joka jousta piteli, oikaisihen uhkaavan suoraksi. Ja soikeassa silmässä paloi kiukkua ja kostoa. Hän seisoi siinä kauan vaanien ja tähystellen ja ihmetteli noiden tulokkaiden temppuja. Vaimot istuivat näet hartaina rantakivillä, miehet olivat ottaneet lakit päästään ja toinen heistä pani kätensä ristiin ja luki jotakin kovalla äänellä. Hän ei, tuo Lapin kesytön lapsi, tiennyt, että uutisasukkaat siinä viettivät helluntaipäivän hartaushetkeä lukien ulkomuistilta isämeitänsä — muuta eivät muistaneet. Hän tajusi vain, että hänelle oli ilmestynyt kilpailija tuohon rauhoitetun salonsa liepeelle, ja hän tunsi vaistomaisesti, että se tulisi olemaan häntä voimakkaampi. Ja silloin häneltä vähitellen laukesi jännitys jäsenistä, jousi vaipui maata vasten, silmästä sammui hehku ja tuo pieni vartalo tuntui painuvan vieläkin matalammaksi ja köykäisemmäksi. Hän käänsi suksensa saloon päin ja lähti hiihtämään harjujen lomaan, ponnistaen yhä voimakkaammin, kuta etemmäs ehti laakson pohjukkaan.
* * * * *
Kolme vuotta oli kulunut, neljättä kesää elivät uutisasukkaat Virransalmen rannalla. Tämän virran niskaan, puolen virstaa pohjoiseen ensimäisestä uutistalosta, oli jo syntynyt toinen, Pietari oli näet rakentanut siihen oman tupansa ja muuttanut Elinansa ja vuoden vanhan esikoisensa kanssa siihen asumaan. Kummankin mökin ympärillä oli ometta ja aitta ja ometan takana naurismaa; Paavon rannassa rakenteli isäntä jo malkakattoa uuteen saunaansa, vanhimman pojan, joka oli ollut mukana matkalla Pohjanlahden rannalta, juostessa siinä vieressä hakemassa mukulakiviä vesirajasta. Hänellä oli tuvassa jo kaksi sisarta, joista toinen tassutteli äitinsä helmasta kiinni pidellen, toinen makasi katto-orresta riippuvassa pärevasussa.
Sakeaan metsään, joka peitti harjun suvisen rinteen, oli molempain mökkien kohdalle avautunut pieni sarka, jossa mustuneiden kantojen lomassa kasvoi vihanta ohranlaiho ja niiden keskivälillä suitsusi eilen uudesta vierretty kaski. Vaan harjun takana vesisuon reunassa kulkivat laitumella molemmat sarvipäät, jotka olivat retkeilleet Pohjanlahden rannalta ja joiden seurassa pelehtivät heidän toivorikkaat perillisensä, hieho ja vasikka, joista ensimäinen jo mielitteli lemmenvehkeisiin isänsä kanssa. Ylempää rinteeltä kilisi lampaan tiuku. Siihen asti uskalsivat elukat laitumelle, vaan etemmäs eivät, sillä hongikosta niemen juurelta oli tuon tuostaankin kuulunut kontion kumeaa murinaa, joka jo monasti oli pannut sarvipäät kiireen vilkkaa laukkomaan kotimökin tarhaan.
— Viepä, Liisa, lapset Pietarin mökkiin ja aja samalla lehmät kotiin, niin päästään tästä nuotalle! huusi Paavo saunan harjalta eukolleen, kun näki Pietarin sieltä melovan myötävirtaa rantaa kohden.
— Oikeinko yökuntaan? Elinasta ei ole tällä haavaa mukaan lähtijäksi.
— Siksipä viekin lapset hänen hoitoonsa. Totta tässä täytyy kerätä talvimujeita, kun nyt kerran nuotta on. Vedetään kolmen.
Kalanpyynnistä ei uutisasukkailla tullut riitaa, vettä oli kyllin kummallekin. Verkoilla ja katiskoilla he pyysivät kumpainenkin omalla puolellaan salmea, vaan iso järvinuotta, jonka he talven pitkinä puhteina olivat yhdessä kutoneet, oli heillä yhteinen; yhdessä sitä vedettiin ja saalis jaettiin kahtia. Miehet lappoivat nuotan veneisiin ja, Liisan jouduttua kotitöistään, lähdettiin soutamaan kauemmas kotisalmesta taatuille apajapaikoille. Sydänyön aikana keskeyttivät he työnsä ja soutivat saaren rannalle lepäämään ja aterioimaan. Vaan juuri rantaan saavuttaessa pysähtyivät airot yhtäkkiä ja kaikkien silmät tähystelivät yhteen suuntaan.
Salmen kautta loisti järven etelärannalta tulen liekki katsojia vastaan. Se oli kovin outo ilmiö asumattomilla erämaan rannoilla. Lappalaiskylää ei ollut noilla paikoin ja kaukaisempia kalastajia ei ollut moneen vuoteen täällä liikkunut. Uutisasukkaiden mielissä risteili monenlaisia aavistuksia ja mietteitä, peloittavia ja rohkaisevia, ja kauan he sanaa vaihtamatta katselivat vilkkuvaa tulta. Vihdoin virkkoi Paavo:
— Eiväthän lie ryssänpuoleisia Lapin veroittajia, niitä kuuluu täällä takavuosina liikkuneen.
— Eivätkä ne tietysti meitäkään säästä, vaikeroitsi jo Liisa pelästyneenä.
— Elkäähän hätäilkö, ehkä ovat kotipuolen miehiä, jotka ovat taas kerran lähteneet hauinpyyntiin, lohdutteli Pietari.
— Soudetaanpa lähemmäs, siitä on selvä saatava.
Isompaan venheeseen lappoivat kalamiehet nuotan, jättivät sen saaren rannalle ja soutivat pienemmällä tulta kohden. Etäämpää he jo näkivät, että lappalaisia siellä ei ollut. Vaan keitä sitten? Ystäviäkö vai vihamiehiä?
Niemen toiselle rannalle laskivat he ääneti venheensä ja lähtivät hiljaa lepikon läpi vakoilemaan. Vaan jo etäämmälle he tunsivat tulella olijain tutun murteen, kohta eroittivat tuttuja ääniäkin — ne olivat iiläisiä hauinpyytäjiä. Rohkeasti he astuivat esille, tervehtivät tuttaviaan ja sukulaisiaan, jotka turhaan olivat hakeneet uutisasukkaita Kitkan rannalta, arvaamatta soutaa Virransalmelle saakka. Ilo oli yleinen molemmin puolin, ja siitä tuli uneton tarinayö.
Iiläiset kertoivat kuulumisia vanhalta kotipuolelta, ja ne kuulumiset eivät olleet ilahduttavia. Siellä olivat olot käyneet yhä rasittavammiksi, edellisenä kesänä vei halla viljan, läpikulkeva sotaväki asettui kuukausmääriksi talonpoikain luo elämään, kiskoen heiltä väkisin ja maksutta, mitä vähiä ruokavaroja heillä vielä oli; ja sitten kevättalvella tuli rutto. Se oli käynyt joka talossa jättäen niihin syvät merkkinsä. Paasosta oli vanha Heikki isäntä kepertynyt, ja Tapani, joka pelkäsi sotaväkeen joutumista, oli jo keväällä paennut Pudasjärville sekä nyt lähtenyt mukaan Kitkaretkelle, sinne jäädäkseenkin. Parilla muulla nuoremmalla perekunnalla oli myös vahva aikomus asettua takamaille - siellä kotona olivat pellot jääneet kesantoon, suvivilja kylvämättä, heinät tekemättä ja veroittaja juoksi rästejä kiristämässä. Nälkä oli ollut edessä, ja siksi olivatkin kylän rotevimmat ja terveimmät lähteneet uudelleen koettamaan vanhaa elinkeinoa, järvikalastusta, että edes jotain syötävää saataisiin talveksi. Naisiakin oli muutamia retkeläisten joukossa, eihän lähtökelpoisia miehiä ollutkaan joka talossa. Niin oli Kelalasta, josta tauti oli vienyt molemmat vanhukset ja jossa talo nyt oli kotivävyn hoteilla, Sanna lähtenyt talonsa puolesta kalamiesten matkaan takamaille.
Väleen kului kotiuutisia kerrottaessa lyhyt kesäinen yö ja päivä nousi jo koko joukon itäisten vuorenharjujen yläpuolelle, kun uutisasukkaat kutsuivat kaukaisia vieraitaan siksi päiväksi salomökeilleen vierailemaan.
— Ja kellä lie uskallusta tänne jäädä, niin tervetuloa, ei täällä ahtaaksi käy, on rantoja tällä järvellä ja toisia järviä on lähellä samankokoisia, puhui Paavo, kun venheisiin laskeuduttiin ja lähdettiin koko joukolla soutamaan Virranniemelle.
Päivä vietettiin juhlapäivänä, uutismökkien emännät keittivät ja paistoivat parasta, mitä lie ollut heidän vähissä varastoissaan, ja sillä välin miehet vaihtoivat näädännahkakimpuilla rannikkolaisilta sen verran, kuin näiltä riitti luovuttaa suoloja, hamppuja, kirveitä ja kangasta. Vaan kun sitten murkinan jälkeen maattiin päivänpaisteessa pihanurmella ja tarinoitiin tämän ja tuon puolen oloista, kysäisi Paavo äkkiä veljeltään:
— No, Tapani, jokohan nyt todella jäät tänne salolle, kolme vuotta sitten et uskaltanut etkä hennonut?
— Nyt jään.
— Ka, henkihän se on sinussakin, jää pois! Ja aluksi ainakin tulet ehkä toimeen tässä meidän pirtin ahtailla tiloilla. Vaan yksinkö aiot jäädä tänne, eukottomana poikamiehenä salolle…?
— Saaneehan lappalaiselta tyttäriä, kun tarve tullee, kiirehti Tapani vastaamaan. Hänellä oli tosin vielä vähä muitakin toiveita, mutta piti ne salassa. Isosti oli hänen mielensä riemastunut, kun hän Pudasjärvillä oli nähnyt Sannan olevan kalamiesten matkassa. Mutta tyttö oli ennen niin päättävästi vakuuttanut, että hän ei jäisi korpeen kuolemaan — Tapani ei ollut nyt taas sitä rohjennut uudelleen ehdoittaakaan.
Mutta nyt pisti eräs iiläisten vanhimmista koristelematta Sannalle äkkiä kysymyksen:
— Mitä se Sanna siitä sanoo, että Tapani aikoo naida lappalaistyttären?
Tyttö kävi hämilleen äkillisestä kysymyksestä, punastui ja jäi äänettömäksi. Ja Tapani itse oli melkein yhtä hämillään. Vaan Paavo kiirehti nuorille avuksi:
— Vai jäätkö tänne, Sanna, uuden mökin emännäksi?
Nuorten katseet osuivat vastakkain, ja tytön silmäyksestä jo Tapani tajusi, että tämä jo oli voittanut kammonsa erämaata kohtaan. Se liitto olikin jo pian päätetty asia. Yksi vaikeus siinä vielä oli, pappia ei ollut siunaamaan liittoa, eikä rannikolle lähdöstä sitä varten voinut tulla puhettakaan. Mutta kaikki läsnäolevat olivat sitä mieltä, että tuo papitonkin avioliitto oli hyväksyttävä.
— Me vihimme teidät tässä, ja se saa kestää, vihkiköön sitten vasta pappi, jos näille maille joutuu.
Mutta samassa syntyi miesten joukossa supatusta ja tuumailua, ja tuota pikaa nousi toistakymmentä miestä jaloilleen, souti salmen yli, ja kohta rupesi sieltä kuulumaan kirveiden kalkatusta, ja rantatörmälle, suvisen rinteen kauniille kunnaalle, vedätettiin jo ennen pitkää tukevia seinähirsiä. Kirveet heiluivat, piiluttiin, sahattiin ja salvettiin, ja hirsikerros lähti kohoamaan hirsikerroksen päälle. Nuorelle pariskunnalle olivat iiläiset näin lepopäivänään talkoopelillä päättäneet rakentaa tuvan, että he talveksi jo saisivat muuttaa oman katon alle. Ja ennen illan tuloa seisoi törmällä valkoiseksi veistetty pirtin kehä, kattoa ja lattiaa vielä vailla, mutta muuten tilava ja komea.