Syntynyt Hausjärvellä 14/3 1862, ylioppilas 1882; elää maanviljelijänä syntymäseurakunnassaan. Julkaissut paitsi kansantaloudelliset kuvauksetMetsät ja yhtiötsekäNälkämailtakaunokirjalliset tuotteet:Kun talonpojasta tuli herra, Kunnanmiehiä, Pahkakuppi y.m. Kertomuksia. Suomentanut erinäisiä teoksia.
Usein sattui Laukealassa, esimerkiksi keväisin kaurankylvöjä alettaissa, että isäntä, Vilho, kysäisi pariakymmentä vuotta vanhemmalta emännältään Annalta puhtaalla hämäläisellä kielellä:
— Annaa, Anna, tiälättenköhän tee, missä meijän äjes on? A
Mutta ennenkuin hän tämän kysymyksen teki, oli hän pitkät ajat seisoskellut riihen katoksessa, kujassa tai jonkun nurkan takana, ja piippu suussa, suupielet tipahdellen, kynsinyt niskaansa.
Sattui taas toisinaan, esimerkiksi pyhä-aamuisin, että Vilho istui tukka pörrössä hievahtamatta vuoteen laidalla, kunnes muu talonväki jo oli ehtinyt aamiaiseenkin, ja tokaisi sitten vihdoin emännälleen: — Annaa, Anna, missähän minun kirkkohousuni ovat?
Kylällä naurettiin Vilholle paljon, ja aina kun hänestä puhuttiin, lisättiin vielä, että "minkä sille mahtaa, hänellä on peukalo keskellä kämmentä". Mutta edessä ei Vilholle puhuttu mitään, mikä olisi pilalle tuntunut, sillä hän oli rikkaana syntynyt ja rikkaana eli, ja oli suuren talon isäntä, jos kohtakin rengit tekivät kaiken työn ja emäntä piti komennon.
Talo hänellä oli todellakin kuin linna. Hän oli sen sellaisena isältään perinyt. Se oli korkealla mäen nyppylällä keskellä taajaa kylää ja näkyi heti ensimäisenä peltojen taa, lähestyipä kylää miltä suunnalta tahansa. Ja Laukealaan taas näkyi koko kylä ja sen vainiot ja niitä joka taholta ympäröivät metsät. Kylä on harmaja ja ikäänkuin matalaksi likistynyt vanhanaikuisten, raskasten ja sammaltuneitten malkakattojen alla, aivan kuin kokoon painunut kivikkokankaitten ja hiekkanummien keskessä olevan aukeaman pohjaan pyöreän törmän ympärille.
Laukeala yksin kohosi keskeltä törmää kyläryhmästä erikseen näkyviin ja oli punaiseksi maalattu, oli kuin selvästi painettu, punainen pilkku epämääräisen harmaalla pohjalla.
Ja sentään sanottiin Laukealan isännästä, että hänellä oli peukalo keskellä kämmentä. Sitä oli sanottu jo hänen lapsena ollessaan, vaikka itse hän sitä ei ollut kuullut kuin jonkun kerran koko elinaikanaan, eikä hän sitä uskonutkaan eikä ymmärtänyt, mitä sillä oli tarkoitettu. Hänen omasta mielestään oli hänen peukalonsa aivan samassa kohdassa kuin kaikkien muittenkin ihmisten, vielä vähän paremmassakin kuin useimpain muitten. Sillä hän oli mestari, hän oli taitava taituri. Hän teki makkaratikkuja, sileimpiä tikkuja, mitä ajatella saattoi. Eikä hän mitään muuta tehnytkään. Se oli hänen erikoisalansa ja siihen oli hän kutsumuksen saanut jo aikaisimmassa nuoruudessaan.
Hän oli ollut vielä pieni poika, vasta tuossa aapiskukon tasalla, senaikuisen aapiskukon, joka tukevalehtisen kirjansa viimeisellä sivulla seisoi yhdellä jalallaan, kirjatikku toisessa — niille tasoille oli Vilho vasta ollut pyrkimässä, kun Laukealaan kerran oli sattunut yöksi eräs kuljeksiva pohjalainen.
Se oli ollut sellainen kulkurimies, joita Pohjanmaalla on paljo ja jotka entiseen aikaan risteilivät omaa maata poikki ja pitkin, eivät juuri puutteen vuoksi, vaan ainoastaan sentähden, että tahtoivat vapaasti kulkea ja katsella maailmaa, koska heidän oma maansa oli niin rannattoman lakea, että he siellä olivat tottuneet utelemaan etäisimpiäkin esineitä ja kaukaisimpiakin kangastuksia.
Oli ollut talvinen iltapuhde, kun se pohjalainen oli tullut Laukealan tupaan. Hän oli viskannut koirannahkaiset kintaansa ja lakkinsa pitkällä rahille ikkunan eteen ja istahtanut siihen katselemaan, kuinka rengit kiskoivat päreitä takkavalkealla ja kuinka piiat kehrätä hyryyttivät taempana heistä ja kuinka Vilho torkkui takansuun sivussa, nenä aapisessa ja kourassa päreestä vuoltu tikku, joka oli rihmalla kiinnitetty aapisen selkään.
Kotvan istuttuaan oli pohjalainen siirtynyt lähemmäksi takkatulta, renkien viereen, ottanut lattialta sydänpuun sälikkeen ja alkanut sitä huvikseen vuoleskella pienellä puukollaan. — Mutta sitä puukkoa!
Rengit olivat katselleet ihmeissään, kohta olivat piiatkin herjenneet kehräämästä, ja siihen hiljaisuuteen oli Vilhokin herännyt ja jäänyt suu suurena katselemaan samaa kummaa, jota muutkin. Kuin taikavoimalla oli pohjalaisen puukko vetänyt puoleensa hänenkin huomionsa, ja hänen uniset silmänsä olivat kirkastuneet.
— Oi ihmeellistä kalua!
Lastuja lähti puupalikasta kuin ilman itsestään, lähti suuntaan mihin tahansa. Niitä tuli suoria ja pitkiä, että solahteli, lenteli lyhyitä ihmeen näppärästi, milloin vasten puuta, milloin pitkin. Eikä se pohjalainen pitänyt sitä puukkoaan edes kourassaan, piti vain näpissään peukalon ja etusormen välissä ja siinä työnteli, peukalolla painaen hamarasta. Ja vuoltava puu kieppui vain höllästi vasemmassa kädessä, ja lastuja tuli vaikka minkänäköisiä, tuli lopulta jo ihan kiemuroitakin, niinkuin kerälle pantuja. Ja puu muutti muotoaan yhä, milloin oli kulmikas, milloin pyöreä, milloin minnekin päin mutkillinen, kunnes siitä lopuksi oli jäljellä vain hieno ja suora tikku, terävä molemmista päistään.
— Kah! tulipa siitä makkaratikku, oli pohjalainen sanonut naurahtaen ja katsellut tikkua kädessään. — Kunpa nyt olisi talossa makkaranteko, niin vuoleskelisi heitä tuossa aikansa ratoksi vaikka kokonaisen parmaan, koska on hyvää puuta, oli hän vielä lisännyt.
— Kyllähän niitä makkaratikkuja aina se saadaan kuin makkaraakin — mutta eiköhän kulkevainen möisi tuota puukkoaan? olivat rengit kyselleet katsellen pohjalaisen vuolemaa tikkua. — Erinomaisesti tekee sileän jäljen! Onpa siinä mainio kalu! Eivät tee tämän puolen sepät sellaista.
Vilho oli juossut isänsä luo porstuakamariin.
— Etteköhän osta, isä, minulle puukkoa? Siellä on tuvassa pohjalainen, jolla on ihmeellinen puukko.
— Sinulle puukkoa! oli ukko sävähtänyt, se vanha Laukealan vaari vainaja, joka ensimäisenä paikkakunnalla oli kattanut rakennuksensa puukkopäreillä ja tuonut punamultaa aina Porvoosta saakka ja punannut koko talonsa. — Mitä sinä puukolla, sormesiko leikkelisit? Minä olen katsonut, että sinulla on peukalo keskellä kämmentä, eikä se siitä tunnu siirtyvän.
Siihen se asia oli jäänyt.
Mutta Vilho oli katsellut peukaloaan ja ihmetellyt itsekseen, mitä isä sellaisella puheella tarkoitti.
Hän oli mennyt itku kurkussa tupaan takaisin, mutta oli sentään hyvillään, ettei pohjalainen suostunut myymään puukkoaan rengeillekään, vaikka nämä tekivät hyvinkin korkeita tarjouksia. Ja koko osto-into oli lopulta laimennut, kun oli pohjalaiselta kuultu, että se oli juuri se puukko, jolla "heirän puolehnansa plaatihin miestä lyörä".
Sen koommin ei Laukealan Vilhosta puukkointo enää koskaan sammunut, eikä lakannut puun vuolemisen halu hänessä kytemästä.
— Kun saisi puukon, joka ottaisi lastuja niinkuin sen pohjalaisen! oli hänen ainainen haikea ajatuksensa ja ainoa toivonsa vuodesta vuoteen. Puukkoja hän ei sentään mielinmäärin saanut, niin kauan kuin isä eli. Saihan kaikenlaisia kalhuja mielestään, niitäkin puolittain salaa.
Ja puuta hän vuoli, milloin vain siihen tilaisuutta sattui, mutta hän ei saanut sitä koskaan riittämään saakka edes kunnolliseksi makkaratikuksi. Aina se loppui kesken. Mutta se oli kaikki huonojen puukkojen syy.
— Ah! saisipa sellaisen, jommoinen oli kerran ennen eräällä pohjalaisella, huokaili hän puukkoaan moittien, kun piiat makkaroita tehdessään sanoivat tikkuja kehnoiksi.
Usein täytyi jonkun rengeistä ruveta kesken makkaranteon vuoleksimaan tikkuja. Ja se pisti Vilhoa, kun piiat eivät rengin vuolemia moittineet.
— Mutta silläkin on parempi puukko ja osaa valita itselleen paraan puun, minulle kiusaksi, päätteli Vilho itsekseen. — Mutta malttakaahan!
Isä kuoli ja Vilhosta tuli isäntä taloon.
Eikä ollut nyt sitä kertaa seppää talossa, eikä käyty sitä kertaa sepän omassakaan pajassa taottamassa, ettei Vilho olisi teettänyt itselleen uutta puukkoa. Niitä tehtiin vanhoista sahaviiloista, tehtiin katkenneista viikatteen ja sirpin kärjistä, tehtiin Itäruukin teräksestä, ryssänteräksestä ja valuteräksestä, mutta ei vain saanut Vilho mieleistään, vaikka aina puukon taonnan ajan seisoi sepän vieressä levottomana odotellen ja kehoittaen tekemään hyvää.
Aina niissä oli joku vika. Mikä oli pehmeä, mikä oli liian kova, mikä oli jäänyt taonnalta raa'aksi, mikä taas oli epätasaisesti karaistu. Kunnon lastua ei niillä saanut yhdelläkään, puhumattakaan siitä, että niillä olisi saanut puun mieleisensä sileäksi.
Alettiin jo nauraa hänen puukoilleen, ja nauroi jo oman kylän seppäkin. Mutta kun Vilho sai siitä hiukan vihiä, päätti hän, että naurakoon, ei hänestä ole kuitenkaan puukontekijää.
Hän alkoi hommata taas sepitettävää ja rupesi kuulustelemaan naapurikylän seppää. Emäntä sitä vastusti — hänellä oli jo silloin emäntänsä Anna — ja piti sitä ilmeisenä häpeänä, että toisesta kylästä seppää haettaisiin, koska oman kylän seppä oli maan parhaita.
— Mutta ei osaa sentään tehdä edes puukkoa, intti Vilho.
— Sinä niine puukkoinesi! Onhan sinulla niitä jo joka seinänrako täynnä.
Niitä oli todellakin pitkät rivit kamarin seinänrakoihin pistettyinä, niin että koko huone näytti oikealta asekokoelmalta. Eikä hän niitä tarvinnut koskaan Annalta kysellä, mutta ei niihin liioin ollut kenenkään muunkaan kajottava.
— Antakaa minun olla vain puukkoineni, sanoi Vilho ja piti oman päänsä.
Hän tahtoi saada toisen kylän sepän heille takomaan, siinä ei auttanut mikään. Sillä ei hän iljennyt puukon vuoksi mennä vartavasten sepän luo, piti olla muutakin sepäntyötä. Ja kun heillä paja kerran oli itsellä, isän laittama paja, niin meni häntä toisiin kyliin!
Sattui sitten oman kylän seppä sairastumaan juuri pellonkertauksen ajaksi, kun Vilho kaiken kevättä oli ollut uusissa puukkomietteissä.
Hän alkoi Annalta kysellä lantarattaita, että menisi kertaukselle hänkin. Vaan kun sai hevosen valjaihin ja ensimäistä kuormaansa vei, niin ajoi portin pieleen läävän nurkalla rattaan pyörän rikki.
— Voi sitä harmia, kun tekisi työtä ja kiire olisi, eikä ole kalua!Eikä ollut sepässäkään korjaajaa, kun oli sairaana.
Vilhon piti hakea seppä toisesta kylästä, ja voiton riemulla hän katseli, kuinka tämä, pyörän korjattuaan, takoi puukkoa aivan toisella mahdilla kuin oman kylän seppä. Siitä piti tuleman hyvä, jos mistään, sillä hän keitti kaksi vanhaa puukkoa yhteen.
Ei tullut kuitenkaan kalua siitäkään, vaikka seppä oli sen pannut täyteen kuntoon, tehnyt pään ja laskenut teräväksi ja illalla saunassa itse Vilhon nähden ajellut sillä vielä partaansakin.
Ei ottanut sekään lastua puusta läheskään sillä tavalla kuin sen pohjalaisen puukko, jonka Vilho oli pikku poikana nähnyt ja jota hän yhä vielä muisteli kaikkien sepän tekemäin ihanteena. Ja kun hän kerran kesemmällä tapasi naapurikylän sepän kirkonmäellä, alkoi hän jutella siitä ihmeellisestä kalusta, joka otti lastun puusta pikemmin, kuin toinen ehti sitä ajatella, ja jätti sileän jäljen.
— Siinä oli taika, sanoi seppä. — Se oli noiduttu, koska mies oli pohjalainen. Ja hän nauroi ja neuvoi Vilhoa lähtemään Pohjanmaalle puukon teetäntään. Muuta keinoa hän ei tiennyt.
— No, minä en lähde niin kauas kotoa, en, vaikka saisin kokoPohjanmaan, arveli Vilho vakavana.
— Ja mitä sinä siellä tekisit, sinulla on kumminkin peukalo keskellä kämmentä, sanoi seppä pilkallisesti ja närkästyneenä, että Vilho oli hänen käsialojaan moittinut.
Siinä se oli nyt toisen kerran se peukalojuttu. Vilho muisti isävainajansa, ja oli, kuin ukko olisi haudasta kömpinyt häntä vastaan. Koko kirkon ajan istui hän penkissä peukaloitaan tunnustellen, mutta ei hän niissä keksinyt mitään kummallista.
— Löpisköön, mitä löpisee, mutta huono on sepäksi hänkin, päättiVilho.
Ja kumminkin tuli Laukealan Vilhosta lopultakin mestari, joka teki pyöreitä ja sileitä makkaratikkuja, niin että niitä jo riitti kylänkin varalla, vaikka mutkikkaita ne olivat, kuinka puun luonto kulloinkin sattui vetämään.
Hän teki eräänä syksynä emäntineen kaupunkimatkan ja alkoi siellä rautakauppiailta kysellä puukkoa, sellaista puukkoa, jolla saisi puun oikein sileäksi.
— Kun sellaisen puukon saisi, niin hän maksaisi vaikka mitä.
— Ahaa! huudahti kauppamies, painaen etusormellaan otsaansa. — Isännän pitää ostaa lasipaperia. Ensin vuolee puukolla ja sitten sillä hankaa.
Tehtiin heti koetus puukolla ja lasipaperilla pakkalaatikon syrjästä lohkaistuun puupalikkaan.
— Ihmeellistä! Vilho riemastui. Jokohan siitä tulisi apu? Ehkä hän saisi sen avulla vielä sileämpiä makkaratikkuja kuin pohjalainen ennen, joskaan ei niitä puukolla vuolisi. Mutta tarvitsiko hänen niitä puukolla vuolla, vaikka joku muu tikkumestari ne pelkällä vuolemisella saa kyllin sileiksi, hänen, jolla oli se kova onni, ettei päässyt kelvollisen puukon omistajaksi? Hän hankaa niitä lasipaperilla, eikä puhu kellekään mitään. Tuvassa ensin halkoo ja vuolee ja sitten kamarissa hankaa, kenenkään tietämättä. Ei siitä jää edes lastuja. Hiukan pölyä jää, ja sen puhaltaa pesään, näkymättömiin.
Niin tuumiskeli Vilho ja osti kauppamiehen suureksi mielihyväksi lasipaperia aika pakan, kokonaisen lampaan hinnalla, sillä lampaanlihoja hän oli emäntänsä kanssa tuonut kaupunkiin myytäväksi.
Sen jälkeen tuli Vilhosta ammatissaan täydellinen mestari ja pysyi hän sellaisena kaiken ikänsä. Kesillä hän katsasteli ja pisti talteensa kuivamaan hyviä puita, ja syksyllä, kun paras makkaranteon aika lähestyi, alkoi hän vuolla ja hangata tikkuja, niin että niitä tuli suuret läjät. Tosin ne olivat hiukan mutkikkaita ja kärjet olivat toisissa hiukan tylppiä, toisissa taas liiaksi kuikkapäitä, mutta ylenpalttinen sileys korvasi Vilhon mielestä kaikki muut pienemmät vajavuudet.
— Eikä nyt enää saa kelvollista puutakaan, puolustihen Vilho, kun hänen korviinsa joskus sattui kuulumaan napinaa tikkujen huonoista kärjistä. — Ei saa enää puuta sellaista meidänkään metsästä, kuin minun lapsena ollessani. Olisittepa nähneet, kun me kerran ennen teimme makkaratikkuja erään pohjalaisen kanssa pärepuun sydämestä. Oi sitä puuta! Se oli vasta suoraa ja hienoa. Syyt kulkivat kuin pellavan kuidut, kuin kaikkein hienoimmat liinan sydämet suoraksi pingoitetussa sormauksessa. Se oli vasta puuta. Sitä sai työnnellä puukollaan noin vain — noin! Mutta se taisikin olla viimeinen kunnollinen puu meidän metsässä. Hyvä, että näistä nykyisistä puista saa tällaisiakin.
Kylällä yhä vieläkin takanapäin naurettiin Vilholle, joka ei osannut mitään muuta tehdä kuin makkaratikkuja, eikä niitäkään ilman hiekkapaperia — sekin Vilhon salaisuus tiedettiin — ja lisättiin taas asian selitykseksi, että "minkä hän sille voi, hänellä kun on peukalo keskellä kämmentä". Mutta sentään panivat usein emännät lainaamaan Laukealasta tikkuja, kun sattui puute. Juoksuttivat jonkun piikatytön hakemaan sillä syyllä, ettei ollut miehiä kotosalla ja tikut loppuivat kesken. Silloin pääsi Vilholta aina leveä nauru. — Saat niitä, piikaseni, kyllä niitä meiltä aina saat, sillä meillähän niitä juuri tehdäänkin. — Niin, niin! Ei ole hyvä tikku joka miehen tehtävä, ei ole. Minä sen kyllä tiedän. Ja usein niistä on monessakin paikassa puute.
Ja aina, kun kotona oli tehty makkaraa ja sitä syötiin, tai kun oli johonkuhun naapuriin käsketty lämpimäisille, ja Laukealan Vilho oli taittanut pötkyn käteensä ja sen syönyt tikkuun saakka, kalvoi hän tikun puhtaaksi ja tarkasteli sitä joka puolelta, sormissaan pyöritellen ja niinkuin odotellen, että joku siihen jotain virkkaisi. Vaan jollei kukaan suutansa avannut, arveli hän itse vakavasti:
— Niin, niin! Kyllähän tätä makkaraa kuka tahansa valaa ja paistaa, kun on valmiit aineet — ja vielä useampi sitä syö — mutta tarvitaan siinä tikkujakin — tikkujakin. Tikusta se alkaa ja tikkuun se loppuu — heh!
(Pahkakuppi.) j
Syntynyt Viipurin pitäjäässä 2/8 1878. SynnyntänimiKrohn. JulkaissutLauluja ja ballaadeja, Kuloa ja kevättä, Kirsti, Meren takaa I-II.
Kaarman kirkkoherra von Rosen istui kansliahuoneessaan ja merkitsi kirkonkirjoihin viimeksi kuolleet henkilöt. Hänen oli kuuma, huolimatta kansliahuoneen viileästä kellari-ilmasta ja avonaisesta ikkunasta, jonka verhoja tuuli ei hipaissutkaan. Huone oli kapea, pimeänlainen, ja kostea maan ja kiven haju tuntui nurkissa. Valkeiksi kalkituilla seinillä väikkyi valo vihreänä kajastuksena, tunkeuduttuaan ikkunaa piirittävän pensaikon läpi. Kansliahuone oli synkkä, kuten koko pappilakin, joka oli rakennettu katolisaikuisen nunnaluostarin sijalle. Etehisen holvikäytävä pyöreine kaarroksineen oli vielä muistuttamassa entistä luostaria. Von Rosen selaili haluttomasti ja hajamielisesti kirkonkirjoja: Anna Ei—tea, 40 vuotta — Riidu Mihkelin poika, 2 vuotta, kolme kuukautta… Hän käänsi lukkarin viroksi antamat vastaukset itsekseen puoliääneen saksaksi, välittämättä lukkarista, joka aina silloin tahdottomasti käänsi vasenta korvaansa, jolla herkemmin kuuli, sinnepäin. Hän tiesi lukkarin auttavasti ymmärtävän ja vaillinaisesti puhuvankin saksaa, mutta käytti tahallaan aina viroa puheessa, pysyttääkseen juopaa heidän välillään suurempana.
Lukkari seisoi keskellä lattiaa, vastaten kirkkoherran ajottaisiin kysymyksiin, pieni paperikäärö kädessä, — lyhytkasvuinen, kuivettunut mies, kotoisessa sarassa, nöyrän ja samalla älykkään näköinen. Hän seisoi ilman minkäänlaista nojaa, nähtävästi häntä väsytti, hän muutteli vähäväliä jalkojaan, siirtäen ruumiinsa painoa toiselta toiselle.
Von Rosen ei katsahtanutkaan lukkariin, vaan merkitsi vainajain nimiä erityiseen luetteloon ja piirusti ristit ja kuolinpäivät kirjoihin. Kaiken hän teki mahdollisimman hitaasti ja arvokkaasti. Hän istui mukavassa, nahalla päällystetyssä nojatuolissaan, jalat rentonaan lattialla. Itse asiassa häneltä kävi kaikki aivan koneellisesti, hänen ajatuksensa askartivat alituisesti tasaisessa surinassa, joka kuului talon takaa. Tämä surina, joka sekaantui pensaasta sirahtavaan, katkeamattomaan viserrykseen, jännitti häntä, piti kaikki hänen aistinsa vireillä. Se porisi kuin kiehuva kattila, sihisten tasaisesti, herkeämättä, vähän vinkuvalla nuotilla. Hän kuulosti sen jokaista vivahdusta, odottaen sen muuttavan äänilajia.
Päivä oli kuin valittu, pilvetön, helteinen, ilman tuulen henkeä… Sadetta ei ollut peljättävissä. Mehiläisten täytyisi tänään parveilla, ainakin sen suuren perheen vadelmapensaikossa… Jos kaikki hyvin kävisi, saisi hän tänä suvena kaksinkertaiset perheet. Niitä olikin talvella tuhoutunut iso joukko, talvi oli ollut tavattoman pitkä, mehiläiset nähneet nälkää. Hän teki pitkiä laskuja mielessään, miten monta naulaa kustakin pesästä saisi. Ehkä kerääntyisi niin paljon, että maksaisi vaivan itse lähteä Rigaan kaupalle.
Hän vilkaisi vaivihkaa lukkariin, ja tämän terävä, vaikka nöyrä katse suututti ja häiritsi häntä. Mahtoiko tuo arvailla hänen ajatuksiaan? Hän tekeytyi kahta totisemmaksi ja kertasi kovalla äänellä lukkarin sanat, aivankuin olisi ollut yksin huoneessa. Hänen verevät pyhimyskasvonsa, jotka niin sattuvasti muistuttivat niitä halpahintaisia, räikeitä väripainoksia, joita kansan sekaan levitetään, kävivät vakavan ja ankaran näköisiksi.
Tämä pieni, kuivettunut lukkari oli jo ehtinyt monta kertaa häntä hermostuttaa. Hän ei saanut häntä mistään kiinni, koko mies oli joka tavoin vaan luuta ja nahkaa, ei voinut mistään näpistää. Von Rosen oli puutteellisen vironkielen taitonsa tähden sangen riippuvainen hänestä virkamatkoillaan eikä hän voinut koskaan lukkarille antaa anteeksi sitä nöyryytystä, mihin kerran oli joutunut hautajaisissa.
He seisoivat kaikki ruokapöydän ääressä, ihmiset totisine hautajaisnaamoineen, kokonainen rivi yksivakaisia, ankaria kasvoja. Hän alkaa lukea pöytäsiunaukseksi Herran rukousta, laskettaa sitä ulkomuistista. — Yhtäkkiä hän tuntee muistin pettävän, sanat sotkeutuvat, aivankuin lanka solmuun, hän änkyttää, hikoilee, tuntee otsasuonensa paisuvan… Hän kertaa edellisen lauseen, — ei sittenkään. Hän ei muista mitään. Hänen katseensa harhailee avuttomasti pitkin tupaa, kaikkien kasvot ovat syyttävät kuin tuomarien. Vihdoin hän keksii lukkarin pöydän toisessa päässä: "Johanson, lue sinä eteenpäin", hän saa sanotuksi.
Sen sijaan, että olisi ollut kiitollinen avusta, kiukutteli hän juuri lukkarille, vierittäen syyn koko häpeästä tämän niskoille. Hänen oli täytynyt kestää moinen nöyryytys seurakuntalaistensa edessä. Ja juttua oli paljon levitelty pitkin pitäjää, kaiketikin lukkarin toimesta.
Sitä paitsi hänestä toisinaan tuntui, kuin olisi lukkari karsain silmin katsellut hänen monia maallisia hommiaan, vaikka ei tietysti koskaan ollut sanaakaan virkkanut. Mutta sillä miehellä oli kummallisen terävät silmät kuihtuneissa kasvoissaan, välähtävät, läpitunkevat, jotka sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa häntä seurasivat.
Hän oli kyllä maanviljelijä ennen kaikkea, papillisesta arvostaan huolimatta, se oli selvää. Vastoin tavallisuutta hän oli pitänyt pappilan maat omassa hoidossaan, antamatta niitä vuokralle, kuten useimmat muut. Hän oli köyhtynyttä aatelissukua, joka vähitellen oli häätynyt tiloiltaan, ja pappisuralle hän oli kääntynyt etupäässä päästäkseen siten kuitenkin kartanonomistajaksi. Häntä huvitti maanviljelys, hän tunsi tarkoin kaikki työt eikä epäillyt itse omin käsin niihin puuttua.
Hänen alustalaisensa pelkäsivät häntä kaksinverroin. Ensiksikin hän oli aina itse työssä mukana, eikä hänen silmältään mikään jäänyt huomaamatta, hänen edessään ei auttanut mitkään verukkeet. Hänen pappilassaan oli kaksi ruoskapäivää, kuten suurissa kartanoissa. He keksivät hänestä sananparren: tänään annan Jumalan armoa, huomenna ruumiin hirmua.
Mutta he olivat tottuneet ankariin isäntiin eikä se yksin olisi riittänyt heitä peloittamaan. He pelkäsivät hänen saarnojaan, niitä helvetin hirmuja, joilla hän heitä uhkasi, joll'eivät isäntiään tottelisi. Hänellä oli heidän mielestään taivaan avaimet, hän päästi sinne mielin määrin, kenen tahtoi. Oli yksi ainoa aihe, josta hän innolla ja vakuutuksella saarnasi: talonpoikain laiskuudesta ja kiittämättömyydestä. Silloin pani hänen syvä, komea äänensä kirkon kajahtelemaan ja muijat kirkon vasemmalla puolen itkemään syntejään. Jos se hänestä olisi riippunut, olisi hän mielellään pitänyt voimassa keisarinna Katariinan aikuisen säädöksen, joka pakotti kaiken kansan kaksi kertaa vuodessa saapumaan kirkkoon katumussaarnaa kuuntelemaan, saarnan aiheeksi oli laillisesti määrätty orjien kuuliaisuus aatelisia isäntiään kohtaan. Mutta sitä hänen tuskin olisi tarvinnut tehdä, tämä vanha pakkotapa, joka jo oli poistettu, oli piintynyt kansan käsitykseen, niin että he itsestäänkin niinä päivinä tulvivat kirkkoon.
Ei hän sentään ollut niinkään vihattu kuin olisi voinut luulla, päinvastoin talonpojat pelkonsa ohella hänestä pitivätkin. Heihin vaikutti hänen suuri asiantuntemuksensa maanviljelyksen joka alalla ja se, ett'ei hän halvimpaakaan työtä kammonnut. Mutta ennen kaikkea vaikutti heihin hänen ulkomuotonsa, huolimatta soimaavasta suusta tuli hyvälle päälle hänen kasvojaan katsellessa, niissä oli sanomattoman hyvinvoinnin ja itsetyytyväisyyden leima, ja suurista, miedoista silmistä paistoi jotain hyväsydämisyydenkin tapaista.
Ainoa, jota hänen ei koskaan onnistunut peloittaa eikä myöskään voittaa, oli tämä pieni lukkari. Hän aavisti siinä miehessä salaista vastarintaa ja uhkaa, hän ei ollut talonpoika eikä herra. Juuri se, ett'ei hän ollut kumpaakaan, suututti von Rosenia. Hän ei osannut kohdella häntä, ei kehdannut aivan vasten silmiä haukkua kuten talonpoikaa, mutta vielä vähemmän olisi alentunut häntä vertaisenaan kohtelemaan. Hän antoi hänen aina seisoa läsnäollessaan ja pani erityistä painoa puhuttelusanalle sinä, teroittaakseen lukkarin mieleen hänen alhaista asemaansa, mutta sittenkin tuntui kuin ei olisi lukkari kylliksi nöyryytetty.
Kovimmat ottelut heillä oli talonpoikien tähden. Lukkari ei koskaan heitä avonaisesti puolustanut, mutta aina hän toi uusia kanteita ja valituksia, aivankuin olisi ollut niitä kylällä keräämässä. Hän teki sen nöyrästi, ilman melua, niinkuin se olisi ollut luonnollisin asia, että hän sielunpaimenensa kanssa otti ne asiat puheeksi. Milloin oli neljänpäivän mökkiläinen tilaltaan häädetty, milloin oli Vaidan herra taas pakoittanut jonkun tytön kartanoon. "Mitä se sinuun kuuluu", hän oli kerran tiuskaissut. "Ei minulle, mutta teille, armolliset kirkkoherrat", oli lukkari vastannut.
Hän oli niin tottunut alempisäätyisten matelemiseen ja koirannöyryyteen, että tällainen hiljainen vastustus oli hänelle aivan uutta. Hän rakasti sitä, että talonpojat jo kaukaa kuullessaan pappilan aisakellojen kilinän, — talonpojilta oli kulkusten käyttö kielletty, — ajoivat päätä pahkaa rattaansa ojanteeseen, niin että kuorma singahteli sinne tänne. Hänestä oli mieluista, kun talonpojat lähestyivät häntä selkä kyyryssä ja jo veräjällä ottivat lakin päästään ja kun he kiitokseksi kaksin käsin halailivat hänen polviaan.
Hänet valtasi usein salainen ahdistus ollessaan tämän miehen kanssa, vaikka hän varoi sitä näyttämästä. Siinä miehessä oli sitkeyttä, visaa voimaa, jolla oli joustavuutta alennustilastaan kohota, häntä ei milloinkaan saisi maan tasalle. Se mies osasi olla vaiti ja odottaa aikaansa.
Kuka tietää, joll'ei juuri tällaisista miehistä ja heidän jälkeläisistään kerran koituisi saksalaisen vallan hukka tässä maassa? Ne olivat ne myyräntyöntekijät, jotka kaikessa hiljaisuudessa perustuksia järkyttivät.
Tuskin oli päässyt puolen porrasta korkeammalle, niin jo siinä seisoi ja aikoi auttaa muun joukon yhtä kauas.
Hiostava helle virtasi ikkunasta, valkeaksi kalkitut kiviseinät kuumenivat kuin uuni. Lukkari muutteli jalkojaan yhä tiheämpään, hän oli seisonut jo ainakin puolen tuntia, ja kuumuus painoi ohimoita rautavanteena. Kuin sattumalta ja varkain hän vilkaisi vapaata tuolia pöydän kulmassa, mutta käänsi kiireesti katseensa muuanne. Istumista hän ei tullut ajatelleeksikaan. Mutta kuitenkin tuo tuoli vietteli silmää, niin että täytyi sinne katsomista vastustaa kuin kiusausta. Hänen silmänsä pälyilivät pitkin huonetta ja sattuivat suureen kaappiin, missä kirkonkirjoja ja rippikapineita säilytettiin. Hitaasti alkoi hänen käsivartensa siirtyä, kyynärpää tavotti kaapin laitaa, nojautuen siihen varovasti ja heikosti, sitten yhä lujemmin, kunnes se levollisena lepäsi laiteella, kannattaen osaa ruumiin painosta.
Von Rosen katsahti äkkiä ylöspäin.
"Johanson, — mitä sinä ajattelet! Seiso suorana, — etkö näe, että minä olen läsnä."
Häntä riemastutti tämä oivallinen tilaisuus masentaa lukkaria, nöyryyttää hänet perinpohjin, koko ajan hän oli sellaista tähystellyt.
Lukkari vetäisi rauhallisesti käsivartensa kaapin reunalta ja seisoi suorana, kädet sivuilla, kasvojen värähtämättä.
Samalla alkoi puutarhasta kuulua suhisevaa surinaa, aivankuin kiehuvaan veteen äkkiä olisi kivi viskattu, ja vesi kiehunut yli.
Von Rosen hypähti silmänräpäyksessä pystyyn, tempaisi takin yltään ja syöksyi ulos, jättäen lukkarin seisomaan keskelle kansliahuoneen lattiaa.
"Mehiläiset, mehiläiset", kuului hänen kaikuva äänensä puutarhasta.
Kaarman pappilan puutarha oli täydellinen vastakohta pappilan pelloille, yhtä hoidoton ja metsittynyt, kuin maat olivat muokatut. Von Rosen ei pitänyt siitä mitään lukua, kaikki kasvoi siellä vihantana ja villinä, rikkaruohotkin. Hyötyisässä maassa rehoittivat nokkoset, varjoten talon sivuseinää, suuriksi, miltei tuntemattomiksi kasveiksi kohonneina, aivankuin niitä pitkät ajat olisi jalostettu. Puutarhamansikat sensijaan olivat vapaudessaan villiintyneet, lavoistaan karanneet ja kiertelivät kevytmielisinä teitten vieriä pitkine, velttoine varsineen, hedelmää tekemättä.
Korkeitten, raakiloivien vadelmapensasten varjossa oli kymmenkunta mehiläispuuta pystyssä, onttoja, katkaistuja puunrunkoja, joista salaperäinen surina kuului. Näissä vanhanmallisissa mehiläiskeoissa on vielä koko metsän tuoksuva runollisuus jäljellä, niitä nähdessä on keskellä koskematonta metsää, jossa kaikki elää, yksin laho puukin.
Vadelmapensaikon yläpuolella leijui pieni, musta pilvi, joka hajautui ja tiheni, sihisten ja kuhisten, kuin olisi satoja neuloja toinen toistaan vastaan hangattu. Lähemmin katsoen se näytti mustalta verkolta, jonka silmukat nopeasti liikkuivat edestakaisin. Se oli parveilevien mehiläisten karkeloa.
Yhtäkkiä koko pilvi nuolen nopeudella syöksyi eteenpäin.
"Ne lentävät yli aidan, — kiireesti peili tänne!" jylisi von Rosenin ääni.
Hän oli unohtanut kaiken, pimeän kansliahuoneen homehajuineen, tomuiset kirkonkirjat ja niskoittelevan lukkarin. Papillinen hitaus oli kadonnut hänen liikkeistään, huolimatta alkavasta lihavuudestaan hän juoksi edestakaisin läähättäen ja puhaltaen. Hän oli jo saanut siepatuksi käsiinsä pienen käsiruiskun, kiivennyt matalalle kivi-aidalle ja suunnannut sen letkun pakenevia mehiläisiä kohti.
Hienona vihmana lankesi vesiruiskun säde mehiläisten päälle, ne näyttivät epäröivän, liitelivät vähän aikaa yhdessä kohden, pitivät kuin neuvottelua.
Von Rosen sieppasi tuojan kädestä peilin ja alkoi sitä pyörähytellä auringossa, jonka säteet kilpistyivät sen kiiltävästä pinnasta, sattuen suoraan mehiläisiin äkillisinä valonvälkähdyksinä, nopeina kuin salama.
Von Rosenille tuli tuokioksi mieleen lukkari kansliahuoneessa. Mitä joutavia, tietysti hän oli lähtenyt pois, hän lohdutti itseään. Tai ryhtynyt johonkin työhön siellä. Se vaan häntä harmitti, että lukkari oli taas saanut vettä myllyynsä.
Koko mehiläisparvi kaarteli paraikaa tuuhean lehmuksen ympärillä. Yhtäkkiä ne piirittivät yhden sen ulkonevista oksista ja alkoivat kääriytyä sen ympärille. Ne imeytyivät toinen toiseensa kiinni, muuttuivat kuin liikkuvaksi kasviksi, ruskeaksi sammaleeksi, jota oksa alkoi kasvaa. Sammal levisi yhä laajemmalle alalle pitkin oksaa, — vihdoin riippui puun kyljessä suuri, värähtelevä pahka, joka yhä kasvoi.
Von Rosen jäi ainakin tunnin ajaksi puutarhaan, mikään mahti maailmassa ei olisi voinut häntä häiritä. Mehiläisten parveileminen oli hänen intohimojaan, se jännitti häntä kuin hyvin järjestetty peli. Vasta kun kaikki oli kunnossa, uusi perhe onnellisesti asunnossaan, hän lähti takaisin takkiaan noutamaan.
Kansliahuoneessa lukkari yhä seisoi keskellä lattiaa, samassa asennossa, mihin oli jäänyt.
Von Rosen hämmästyi sanattomaksi, hän oli taas kokonaan unohtanut lukkarin.
"Mitä sinä siinä teet?" pääsi häneltä vihdoin. "Minä seison ja odotan, armolliset kirkkoherrat", lukkari vastasi.
Von Rosen vaipui henkeä tapaillen nojatuoliin ja tuijotti lukkaria. Pilkkaako tuo mies teki hänestä? Hän ei saanut selvää, oliko lukkarin sanoissa pistävintä ivaa vaiko suurinta nöyryyttä. Ja miksi hän oli seisonut koko ajan? Näyttääkseenkö ruumiillista kestävyyttään vaiko pelosta alistuvasta orjanmielestä?
Vai olisiko siinä ollut jotain muuta? Olisiko tuo lukkari todella mies, joka jaksaisi odottaa aikaansa, seisoa ja odottaa? Ja hänen takanaan pitkät rivit sarkatakkisia, äänettömiä miehiä… Ja kun aika olisi tullut, — mitä sitten?
Syntynyt 7/6 1862 Iisalmella, jossa kasvantoiällään oli palveluksessa. Sittemmin ollut opetustoimissa, v:sta 1893 Kehvon kasvatuslaitoksen opettaja Kuopion maaseurakunnassa, julkaissut nimellä "Kauppis-Heikki."Tarinoita I-III, Mäkijärveläiset, Viija, Kirottua työtä, Aliinay.m.; paras teosUranaukaisijat(1904).
(Asutustarina.)
Matkallani jouduin kerran Amerikkaan. Ei se ollut tuo valtameren-takainen suuri Amerikka, tasavaltaisine hallituksineen, vaan ainoastaan vanha, harmaantunut talo Pohjois-Savon sydänmaalla, jolla myös on sama nimi.
Tämän Amerikan hallitsijat ovat aina olleet yksinvaltiaita, ja jokaisella on ollut etunimenä Pietari. Omin päinsä he ovat käyneet sotaa karhuja y.m. metsässä löytyviä vihollisia vastaan, ja ensimäistä Pietaria oli kunnioitettu arvonimellä: Karhu-Pietari. Toinen Pietari oli ollut samalla kova soiden perkkaaja, oikea korven ukko, eikä häntä nimitettykään sen halvemmalla nimellä kuin Amerikan keisari. Kolmas Pietari peri isänsä arvonimen, vaikka hänen maineensa olikin paljoa pienempi kuin edellisten. Rauhaisan ja juhlallisen näköinen oli tämäkin ukko pitkine tukkineen ja harmaine partoineen. Mennessäni istui hän honkaisen pöydän päässä suuressa tuvassa, puolitusinaa kehrääviä vaimoja tovereinaan. Heti hän nousi vieraan puheille ja vei omaan kamariinsa, jonka pöydällä seisoi jalustalla suuri Raamattu avattuna ja sen lähellä tupakkalaatikko.
Tavallisten alkupakinain perästä aloin udella talon entisyydestä.
— Mistä tämä talo on saanut tuon mahtavan
Amerikka nimen?
Huomasin koskettaneeni suotuisaan aineeseen, sillä ukko nauraa myhäytti mielissään ja alkoi kertoa:
— Vaari vainaja se on pannut alkuun niin nimen kuin talonkin. Hän oli tullut tähän Ruotsin vallan aikana, aivan synkän korven keskeen, ja lähtiessään sanonut, että hän menee Amerikkaan. Lehmä ja koira oli ollut elukoita tähän tullessa, ja tuohon tuvan takana kasvavaan koivuun, joka oli silloin ollut aisapuun vahvuinen, sanotaan mummo vainajan kytkeneen lehmänsä.
— Onpa se merkillinen koivu, jota sietää suojella, sanoin ja nousin ikkunasta katsomaan.
— On se merkillinen, ja minun tahtoni on, että viimeiseksi siihen saapi kukaan kirveensä iskeä, vakuutti ukko. Silloin täytyy jo olla kaikki muut puut poltetut.
— Oletteko mitannut koivun vahvuutta? kysäisin.
— En vuosiin, sanoi hän, mutta se on hyvin paljon toista syltä ympäri.
— Merkillisen suureksi tämä talokin on kasvanut näin lyhyessä ajassa niin vähästä alusta, huomautin.
— Onhan tämä kasvanut, virkkoi ukko. Jo siellä navetassa nyt huiskaa lähelle viisikymmentä lehmän häntää. Mutta kyllä sillä vaari vainajalla oli ollut alkaissa kovat päivät, kun ympäristö kaikki oli synkkänä korpena, jossa karhut vain viheltelivät, ja leipänä petäjänkuori ja särpimenä karhunliha. Hakata metsää, rakentaa huoneita ja taistella karhuin kanssa, se ei ole lasten-leikkiä. Karhunlihallahan tämä meidän suku on kasvatettu, vaan pelkäämättömiä näistä on sitten tullutkin. Kaikki ne ovat olleet otteluissa karhuin kanssa, nämäkin minun poikani. Nyt noita petoja ei enää kuulu kuin ihmeeksi.
— Isä vainajannehan oli vielä kuuluisampi, mainitsin joutuakseni toiseen polveen.
— Ei se karhuntapossa ollut kuuluisampi, vaan maanviljelyksessä, oikaisi ukko. Sille annettiin kerran hallituksen puolesta hopea-pokaali suonviljelemisestä. Täällä se on nytkin.
Ukko haki kaapista hopeapikarin ja laski sen juhlallisesti pöydälle.
— Se on arvokas muisto, ei sitä kaikille anneta, sanoin astiata katsellen.
— Ei sitä kaikille anneta, vahvisti ukko. Ja itse kuvernööri kävi paikan päällä tarkastamassa työalat. Oletko kuullut kertomuksia sen käynnistä?
— En sanottavasti, vastasin saadakseni kuulla asiantuntijalta itseltään.
— Eihän ne ole oikeastaan minkään-arvoisia, sanoi ukko. Ovat vain ottaneet puhuakseen, kun niistä on kummaa, että isä uskalsi puhutella kaikkia ihmisiä samalla lailla.
— Ei taitanut kuvernöörikään pahastua, arvelin.
— Ei ollenkaan, sanoi ukko. Mutta olisi voinut pahastuakin, vaan sanotaan vallesmannin tänne tullessa selittäneen, minkälainen isäntä täällä on.
— Muistatteko, miten isänne otti vastaan kuvernöörin? kysyin.
— Muistan hyvinkin. Muassa olin, kun isä meni tuonne joelle vastuukseen tietä neuvomaan. Tänne ei ollut silloin niinkään selvää tietä kuin nyt ja vielä aitoja välillä. Jalan siitä täytyi herrankin kulkea, vieläpä kiipeillä aitain yli. Kysyi se isä ensimäisellä veräjällä kuvernööriltä: "pääsetkö aidan yli, vai pitääkö sinulle veräjä purkaa?" mutta ei sanonut tarvitsevan purkaa, ja niin sitä tultiin tänne.
Mutta täällä se tuli akoille hätä, kun piti ruveta ruokaa laittamaan, eikä ollut mitään varustettua edeltäpäin ja muutenkin kaikki yhtä tuhmia. Eihän siitä yrittänyt tulla kerrassa mitään koko ruokapuuhasta, vaan kun isä itse ryhtyi käsiksi ja kantoi pöydälle härän ja sian palvatun takaraajan, maljallisen voita, suuren kasan leipiä ja useita viilipyttyjä, niin pääsivät ne akat siitä huolesta. Isä käski syömäänkin ja sanoi: "ei tässä ole niitä kihveliä eikä kahvelia eikä leikattuja leipiä, vaan on siinä teräviä puukkoja, saanethan niillä erän, pitäähän tuo leipä saada lehdostakin", johon kuvernööri vakuutteli: "kyllä tässä, kyllä tässä".
Syötyä sanoi isä: "lähdepä nyt minun suoperkkiotani katsomaan, koska kuulut sitä varten tänne poikenneen!" Ja ihastuksissaan sitä kuvernööri katselikin. Se oli silloin kokonaan ruisna, ja sitä ei ollut vähä. Nyt se on niittynä; haluatko lähteä katsomaan, ei se ole kaukana?
Mielelläni seurasin isäntä Pietaria niitylle. Oli siinä todella alaa sydänmaantalon viljelysmaaksi yhdellä kertaa, sillä tämä oli vain yksi osa korpikeisarin raivioista. Heinälatoja siinä oli noin puolitusinaa, vaikkei kaikki paikat kuuluneet enää hyvästi kasvavankaan. Uudemman viljelystavan mukaan siihen tulisi yli kymmenen ladon heiniä.
— Sattuiko tämä hyvään vuoteen silloin ensi kerralla? kysyin isännältä.
— Hyvään sattui, vastasi hän. Ja siitä se on pohja tämän talon varallisuuteen, sillä rukiita tuli niin, ettei tahtonut aittoihin mahtua. Pienempi tässä olisi talo, jos halla kävi silloin vieraana.
— Mahtoi se isäänne peloittaa, arvelin minä.
— Kyllä kaiketi, mutta ei siltä uskallus sittenkään olisi mennyt. Niin sanoi silloinkin, kun viimeiset siemen jyvät kourastaan heitti: "nyt se on minun osaltani tehty; anna Luoja, jos annat, mutta jos et nyt anna, niin tottahan annat toisella kerralla".
— Se oli suora rukous ja auttoi.
— Suoruus aina auttaa, vakuutti hän kääntyen kotiin päin.
— Onko se totta, että joku sotaherra olisi vaatinut isänne tutkintoon? kysyin pihaan kävellessä.
— Totta se on, sanoi isäntä. Se oli sattunut aikoja ennen, heti Ruotsin vallan loputtua. Tänne pääkylälle oli näet majoitettu Venäjän sotaväkeä. Ja oliko se nyt niiden päällikkö vai tarkastaja, joka oli kuullut, että täällä on mies, jota kutsutaan keisariksi, ja silloin ei muuta, kuin haettiin tutkittavaksi. Jo sanoi isä vähän pelänneensä, mikä tästä tulee, mutta sitten sanoi ajatelleensa, että rohkeus ja rehellisyys ne parhaiten auttavat, ja oli pystypäisenä astunut sotaherran eteen. — "Kutsutaanko sinua keisariksi?" oli kysynyt tuimasti. — "Niinhän ne ovat haukkuneet", isä sanoi vastanneensa. — "Mitä haukkuneet?" oli taas sotaherra ärähtänyt. "Itsekin kuulut nimittävän itseäsi keisariksi." — "Olenpa voinut sattua sanomaan", oli isä myöntänyt. — "Kenen keisari sinä olet? Onko sinulla valtakunta ja sotaväkeä?" oli taas tutkannut. — "Onhan se tuolla korven keskellä valtakunnan tapainen, ja sotaväkeä siellä on näin kesällä, ettei saa silmiään kunnolle auki", oli isä sanonut ja sitten selittänyt: "se on näet niin, että kun minä asun tuolla sydänmaalla, jossa on tavattomasti itikoita ja paarmoja, niin ihmiset ovat ruvenneet minua kutsumaan itikoiden ja paarmojen keisariksi." Silloin oli sotaherrakin laskenut leikiksi, vieläpä taputtanut naurain olkapäälle ja sanonut: "saat pitää sotaväkesi ja olla niiden keisari".
Puhellessa jouduttiin pihaan takaisin, jossa vaimoväellä oli tarjottavana kahvia. Sen juotuamme meni ukko kaapilleen, otti sieltä pullon ja kysyi:
— Kelpaako sinulle ryyppy?
— En ole ensinkään pitänyt tapoinani, vastasin, mutta jos tällä kertaa tuon merkillisen astian muistoksi.
— Senpä vuoksi minäkin kysyin, sanoi hän kaataissaan. Ei tätä kumminkaan liene piimätuopiksi tarkoitettu.
Ja sitten me ryypättiin tuosta muistopikarista.
— Tämä on myös isä vainajan muisto, sanoi isäntä näyttäen litteätä leivänmuotoista pulloa. Tämä sillä oli muassa kalassa kulkiessa, että sai ottaa kylmillä säillä viluryypyn.
— Vai oli sillä aikaa vielä kalassakin kulkea, ihmettelin minä.
— Oli sillä, sanoi isäntä. Eikä se vanhoilla päivillään kesäiseen aikaan paljon muuta tehnytkään. Siellä se oli viikkomääriä, ettei kuin pyhän seutuna kävi kotona, ja renki toi aina kalat kotiin ja vei evästä. Välistä meni päiviä, ettei saanut mitään, mutta ei se siitä suuttunut, luotti vain onneensa. Onni sillä oli kaikessa määrääjänä. Jos sille tuli mieleen viedä papille saatava-kaloja, niin heitti sen nimellä verkot, ja jos sattui niin, ettei käynyt kuin yksi ahven, niin vei sen ja sanoi: "tämä tuli sinun onnellasi". Jos taas tuli suurikin vakallinen, niin vei kaikki ja sanoi: "nämä tulivat sinun onnellasi".
— Hyvänä taittiin pitää kummallakin kerralla, huomautin minä.
— Jopa hyvänä, sanoi isäntä. Tuli se silloinen kappalainen (vainajana tuo nyt on) aina linnustamaankin isän kanssa tänne jokivarsille. Ylpeänlaiseksi mieheksi sitä sanottiin, mutta niin ne isän kanssa öykkivät kuin vertaiset, eikä siinä teititelty toisiaan. Riitelivätkin välistä, kun saalis pääsi karkuun, mutta kohta ne taas mennä hätistivät toinen toista puolta jokea, toinen toista ja kiljuivat: "lyö sinä siltä puolen, minä lyön tältä puolen!"
— Harvassa niitä on enää niin suoranuottisia miehiä, myönsin minä ja kysyin: Mistähän tämä teidän sukunne on saanut tuon koristelemattoman puhetavan?
— Tuosta, sanoi ukko viitaten Raamattuun. Oletko löytänyt siitä teitittelyjä? Tuossakin sanotaan: Sinä olet minun Jumalani, sinun pyhä henkes vieköön minua tasaista tietä.
— Niinhän se siellä on, mutta ihmiset ovat vaativampia kuin Jumala, huomautin minä.
— Niinpä kyllä, sanoi ukko naurahtaen. Mutta eiköhän siitä tule muutos siellä toisessa elämässä, vai vieläköhän sielläkin Jumalata ja kerjäläisiä sinutellaan ja muita kutsutaan teiksi? Muutos taitaa tulla, vai mitä arvelet?
— Taitaa tulla, myönnytin minä, eikä sitä asiata enää jatkettu.
Viimeksi näytti hän Karhu-Pietarin aikuisia metsästysaseita. Niitä katsellessa johtui mieleen yhtäläisyys tämän ja toisen Amerikan valloittajan suhteen. Kumpaisessakin oli alkuasukkaansa, tässä karhut, toisessa ihmiset. Kumpainenkin valloittaja teki alkuasukkaille — samalla tavalla. Jäiköhän kumpaisellekin valloittajalle yhtä puhdas omatunto menettelystään?
(Tarinoita III.)
Alotin nuoruudenikäni siinä varmassa ajatuksessa, etten koskaan tulisi tuntemaan iloa elämässä. Iloa jota vertaiseni ilona pitivät, en sellaiseksi tunnustanut, ja siksi päätin kulkea elämäni läpi ilman iloa. Vuosien kuluessa vakaantui tämä ajatus yhä enemmän. Näytti, kuin sallimus olisi määrännyt tieni kulkemaan murheen laakson läpi. Mutta sitten kahdenkymmenen iällä pilkisti valo minullekin. Ja tämä valon ilmestyminen oli niin valtava ja voimakas, kuin jos kaiken ikänsä pilvisäätä nähtyään yhtäkkiä ilmestyisi eteen selkeä kesäinen taivas. Vaikka siitä on aikaa kuusitoista vuotta, muistuu se usein mieleen varsinkin näin kesällä, valoisina öinä, sillä silloinkin oli kesä ja valoisa yö. Olin juuri edellisenä päivänä rohjennut pyytää ja saanut "maallisia" kirjoja luettavakseni. Kirjat olivat Kiven runot ja eräs ylioppilasten toimittama albumi. Minä luin ja luin ja sitä tehdessäni ikäänkuin siirryin toiseen maailmaan. Suuri tupa, jossa ei tällä kertaa ollut ketään muita, muuttui aivan satumaisen kauniiksi. Se kuvastui nyt runottarien asunnolta, joksi sen vihkivät kirjassa löytyvät säkeet:
Yö nyt on, ja hämyinen pirtti unelmoipi, sirkka uuninkorvalla tyytyväisnä soipi.
Sanat olivat niin erinomaisesti tunnelmaan soveltuvia, että ne ovat aina unohtumattomina minua seuranneet.
Vaikka yö oli kulunut yli puolen ja toinen päivä valkeni, niin ei ensinkään tuntunut unen rasitusta. Lukeminen sai tosin tällä kertaa jäädä, mutta jopa olikin aivoissa runoutta, jos muutakin. Ja nuo runouden antajat, kirjat, kuinka kauniilla ne näyttivät päältäpäinkin tuossa puhtaalla pöydällä kesäisen sunnuntai-aamun valjetessa! Niitä täytyi aina vähän väliä käsin kosketella ja käännellä lehtiä, tullakseen vakuutetuksi, että kaikki tuo ihanuus on vielä siellä.
Mutta ihanuus, joka nyt mieleni täytti, ei supistunut yksistään runouteen kirjoissa. Menin ikkunaan katsomaan, joko näkyisi aurinkoa. Ei näkynyt, vaan siihen sijaan näin jotain muuta, jota en ollut ennen nähnyt, vaikka se oli joka päivä silmieni edessä. Näin luonnon kauneuden. En elämässäni ole nähnyt taulua tai muuta näköalaa niin kaunista kuin nyt näin. Ikkunan edessä oli vihottava peltopala järveen pistävällä niemellä, jossa rannat kasvoivat kaikenlaisia lehtipuita. Puiden välitse näkyi peilikirkas järven pinta ja latvojen ylitse taloja ja niiden takaa mäkiä. Kaikki tämä oli kyllä ennestään tuttua, tunsinhan melkein jokaisen puun tuossa rantamalla. Mutta että se olisi kaunista, sen huomasin vasta ensi kerran elävästi. Olin luullut niiden saavan seisoa siinä joko huolimattomuudesta taikka huviksi herrasväelle, joilla yksin luulin olevan huvia puista. Mutta nyt nuo samat puut ihastuttivat minuakin, ne seisoivat siinä aivan kuin kaunistaakseen tätä runouden juhlayötä. Ja mihin vain silmäni sattui katsomaan, oli kaikkialla yhtä ihanaa. Ajatuksissa leijaili säkeitä aivan kuin valmistautuen laulamaan tämän kirkastuneen maailman kauneutta. Mutta kantele oli vielä virittämättä, liika uusi laululle. Soinnut, jotka pyrkivät ilmoille helähtelemään, olivat muiden kanteleen kaikua.
Viimeinkin oli mentävä nukkumaan, vaikka tuntuikin ikävältä tuon iankaikkisen unen tähden heittää kirjain ja kauniin aamun katseleminen. Lohdutuksena tästä tappiosta ihailin vielä kotvan aikaa vuoteellani äsken opituita säkeitä:
Nuku, aalto rauhaton, nuku jo, tuolla laulaa humisten kuusisto.
Kehtolaulusi se on, nuku, aalto rauhaton, nuku jo!
* * * * *
Tämä se nyt on ihanin muistelma iässäni. Ihanata oli kyllä sitä seuraava muukin aika, mutta se ei ollut enää niin uutta. Se oli runouden orastamisen aikaa. Ajatukset jauhoivat alituistaan runoa, olipa työssä tai lepäsi. Auran perässä kulkiessa syntyi tavut hevosen astunnan mukaan. Kahdeksan askeleen perästä tuli aina Kalevalan-runomittainen säe valmiiksi. Ne eivät mahtaneet olla minkäänarvoisia, hajanaisia ajatuksia vain, jotka hävisivät pian. Muistettavimmat syntyivät matkaa kulkiessa tai lepohetkillä. Huonollakin taidolla syntyi niitä paperille kirjoitella, jolloin niiden arvo kohosi tavattomasti, kun sai olla varma, etteivät enää joudu unohduksiin. Kun jäljestäpäin katselen tuota tuhrautunutta vihkoa, on sen jokainen säe ja loppusointu perin lapsellista ja mitätöntä. Toista olivat silloin. Ne olivat enemmän kuin hyviä ja pysyivät sellaisina, sillä niitä ei tietänyt kukaan. Arvostelu ei johtunut mieleenkään, kun ei ollut aikomus koskaan kellekään näyttää. Ja näytteeksi, etteivät ne olisi vähääkään runoutta ymmärtävän arvostelua kestäneet, panen tähän pari värsyä. Halonhakkaajan puolipäiväsen syönnistä metsässä sanotaan näin:
Makealta ruoka maistuu,Hyväp onnii atrija,Tuonnemmaksi nälkä poistuuRupeamaksi ainija.
En osaa sanoa, kuinka monesti olen tätäkin ihaillut, vaikka murteellinen sanojen rutistaminen loppusoinnun saamiseksi on aivan surettava.
Myöhemmin syntyneet eivät olleet aivan näin huonoja rakenteeltaan, pahin vika on muiden jäljittely. Omaa on ainoastaan juurtunut surumielisyys, vaikkei enää toivoton. Eräällä on nimenä "Murhe", josta muuan värsy kuuluu:
Kun on mieli murheinen surusta, kuitenkin on iloinen toivosta, siksi kun taas huojennus mieleen tulee, helpoitus vaivoista.
Katsellessa kaikkia silloin syntyneitä sepustuksia, näkyy niissä hyvin vähä iloa, mutta ivaa on sitä runsaammin, varsinkin omasta kohtalosta. Mitäpä hyötyä olisi ollut muiden ivailusta, kun eivät saisi sitä tietääkään!
Mutta sitten myöhemmin, jonain itserakkaana hetkenä, tulin ilmaisseeksi muillekin nämä ajatukseni tulokset, ja silloin niiden salaperäinen viehätys väheni. Eikä tämä ollut ainoa tappio. Runotaimi alkoi surkastua, sen ensimäiset lehdet kuivuivat pois, eivätkä kohonneetkaan enää siinä muodossa.
Vähentyneekö myöskin tämän ihanimman muistoni ihanuus täten? En kumminkaan usko niin käyvän, sillä tuossahan siintää samaa Savonmaan vettä, ja rannoilla seisoo koivukko kesäisessä ihanuudessaan. Luulen sen voivan joka kesä muistuttaa, että runollisuutta ja iloa on maailmassa.
Missä on kauniimpaa kuin pohjolan kesäinen yö, jolloin aurinko lyhyeksi aikaa peittyy metsien taakse ja vihannoiva luonto seisoo tyynenä, autereen seppelöimänä!
Kehvo27/6 98.
(Nuori Suomi VIII.)