Synt Laukaassa 25/9 1875. Läpikäynyt Suomal. Jatko-opiston. Toiminut Valkonauhayhdistyksen palveluksessa sen perustamisesta asti. Teokset:Unelmiensa uhri, Murusia, Taistojen teitä, Kappale kahden matkaa.
He olivat tunnilla, iso sisko ja pikku sisko. Iso sisko oli käynyt jatko-opiston ja opetti nyt pikku siskoa. Oli suomen tunti ja iso sisko selitti mitä alus ja maine ovat.
"Alus on se, josta lauseessa puhutaan", toisti pikku sisko. Mutta hänen tajuntaansa jäi aivan toisenmoinen mielikuva. Se oli kuva setä Topeliuksen kirjasta "Lukemisia lapsille", ja siinä kuvassa oli myöskin alus, vaikka toisenlainen. Sen nimi oli Refanut, ja sen piti kulkea kauas vieraille maille hakemaan sieltä omistajalleen kultia kosolta. Se alus jäi pikku siskon mieleen.
Iso sisko selitti maineesta ja palasi sitte takaisin tuohon ensimäiseen kysymykseensä: mikä on alus?
Mikä ihmeessä se nyt olikaan? Pikku siskolle tuli hätä. Refanut oli hänellä mielessä, mutta eihän se tähän kelvannut. Mitä ihmeen aluksia oli muita?
Silloin raotti äiti ovea. "Pitäkääpä nyt vähän väliaikaa ja tulkaa ruokasaliin."
Pikku sisko kavahti pystyyn ja aikoi rynnätä ulos, mutta malttoi mielensä ja jäi odottamaan siksi kun iso-sisko oli noussut.
"Tule sinäkin Elli", kehoitti sisko ja läksi äidin kanssa ruokasaliin. Silloin juoksi Elli salin poikki, nousi varpailleen kynnykselle ja kurkisti ovenraosta ruokasaliin.
Mikä ihmehän siellä mahtoi olla, kun äiti kesken tuntia oli tullut käskemään?
Hän raotti ovea vähän enemmän ja näki palvelijoitten seisovan oven suussa ahtaasti toinen toisiinsa tuuppautuneina. Jaakko, talli-renki oli pitkävartisissa pieksuissa, savea pieksunkärjessä. Kyökkipiika Liisa pyyhkäisi käsiään esiliinaan, irroitti sen vyötäisiltä ja kääräisi kokoon. Se oli kai noessa, arveli Elli itsekseen.
Mutta nyt piti mennä sisälle katsomaan mitä siellä mahtoi olla. Hän avasi oven.
Keinutuolissa kanarialintuhäkin vieressä istui isä juhlallisen näköisenä, apulainen vähän matkan päässä tuolilla. Äiti seisoi nojautuneena kaapin seinää vasten ja iso-sisko hänen vieressään. Elli näki entisen hoitajansa, vanhan emännöitsijän juuri asettuvan ikkunan viereiselle tuolille ja sinne pyörähti hänkin, kiepsahti vikkelästi käsipuoleen ja jatkoi sitte tarkastelua.
Keskellä lattiaa oli pöytä, tilapäisesti siihen nostettu, pöydällä makasi ruskean kellertävä soittokone ja sen vieressä seisoi lyhyenläntä, vanhanpuoleinen vaimo-ihminen.
Mikähän tuo soittokone mahtoi olla, ajatteli Elli? Hän muisti nähneensä semmoisen eräässä kuvassa vanhan pitkäpartaisen miehen polvella. Vanha soittaja oli itse Väinämöinen ja soitin hänen polvillansa oli kannel. Sen oli äiti sanonut. Kannel mahtoi siis tämäkin olla. Ja tuo vaimo oli sen soittaja. Hän oli lyhyt ja laiha, kasvoissa oli surumielinen, mutta lempeä ilme, ja koko olento ilmaisi hienoa vaatimatonta kainoutta.
Ellin katse kiintyi vanhuksen pukuun. Se oli tummansininen, kapearaitainen pumpulipuku, jonka ainoa koriste oli valkea, siniraitainen pumpulihuivi, joka oli käännetty kolmikulmioksi ja kiinnitetty kaulan ympärille siten, että keskikulma riippui alas selkää pitkin molempien päiden käydessä ristiin rinnalla.
Nyt kosketteli vaimo kanteleen kieliä. Hiljaa kuin tuulen tuoma kellojen kaiku värähti se läpi huoneen. Sitte kysyi hän saisiko jo alkaa, ja saatuaan siihen myöntävän vastauksen asettui hän soittamaan.
Elli oli aina ollut vaihtelevalla kannalla pianon soittoon nähden. Hän oli ihaillut äitinsä ja isonsiskon soittoa, mutta oli suuttunut sekä koneeseen ja itseensä jankutellessaan omia ikäviä sormiharjoituksiaan. Mutta tämä se oli jotain toista. Semmoista hän ei koskaan ennen ollut kuullut.
Kansansävel toisensa perästä soi vienona ja surun voittoisena. Kielet värähtivät kummasti. Pehmeinä, kaihokkaina syntyivät säveleet, vastustamattomalla voimalla tunkien suoraan sydämeen. Kuin kirkkaana pulppuavan puron pohjalta kumpusivat ne esiin, soivat hiljaa huminoiden kuin tuulen tuudittama metsä.
Elli tunsi että hänellä oli itku kurkunpäässä esiin pulpahtamassa. Mutta hän puri huultaan, niin että se tuli verille, ja nieli nielemistään. Viimein tunsi hän kuitenkin joutuvansa tappiolle, nousi ylös, juoksi lastenkamariin ja heittäytyi siellä jakkaralle nyyhkimään.
Saatuaan täällä mielensä kyynelillä kevennetyksi, palasi hän hetken kuluttua hiljaa ja huomaamatta ruokasaliin. Siellä olivat kaikki kerääntyneet pöydän ympärille kannelta ihailemaan. Miten mukavan näköinen se oli, ja miten ihmeen kauniisti se taisi soida! Kaikki kiittelivät. Elliä ei kukaan huomannut. Vasta sitte, kun muut alkoivat poistua, pääsi hän lähenemään.
Tallirenki läksi ensimäisenä pois, sitte piiat ja sitte rovasti apulaisensa kanssa. Äiti, Elli ja isosisko jäivät kolmisin vanhan soittajan viereen. Elli kurotti kättään vähän, aivan vähän vain, mutta rakkauden hienotuntoisuudella käsitti vanhus liikkeen.
"Pikku neidin pitäisi saada tämmöinen omakseen, minä luulen että tämä on mieluinen."
Taas tuppausi itku tulemaan. Mutta Elli tukahdutti sen heti, painautui lähemmä vanhaa soittajaa, katsoi häntä nopeasti silmiin ja kuiskasi hiljaa: "En minä kuitenkaan koskaan oppisi soittamaan noin kauniisti."
Vanhusta sitte kestittiin, syötettiin ja kahviteltiin. Elli seurasi häntä kuin varjo. Hän tahtoi tarkkaan katsella häntä ja hänen kanneltansa, tuota ihmekalua, jonka kielet olivat punotut Suomen immen suortuvista ja tapit kevätkäen kukkumasta kullasta, ja joka siksi taisi lumota mielen niin ihmeellisesti.
Vanhuksen mennessä saattoi Elli häntä portille ja jäi sinne aitaa vasten nojautuneena katsomaan kuin ystävää, josta ijäksi erosi.
"Elli hoi", huusi iso-sisko, "tule tunnille!" Elli säpsähti. Nyt vasta muisti hän tuntinsa. Hän aikoi lähteä, mutta kääntyi vielä kerran kujalle päin, katsoi, katsoi taas ja juoksi sitte sisään.
Siitä päivästä alkaen uneksi Elli kanteleesta. Hän ei paljon siitä puhunut, mutta ajatteli sitä sen enemmän. Hän oli kerran vain sitä kuullut, mutta se kerta oli ijäksi hänen mieleensä painunut. Omistaa kannel, se oli hänen ihanin unelmansa. Mutta sen toteuttamista ei hän uskaltanut toivoakaan. Hän tuli aina tuohon samaan surulliseen johtopäätökseen, jonka hän kerran hiljaa oli kuiskannut vanhalle kanteleensoittajalle. "En minä koskaan oppisi soittamaan noin kauniisti." Ja se ajatus lamautti hänen mieltään ja pani hänet huolellisesti muilta kätkemään, mitä hän tunsi ja toivoi.
Mutta vaikk'ei Elli kenellekään ajatuksiaan puhunut, tuli kuitenkin äiti vähitellen huomanneeksi, miten paljon hän kannelta rakasti. Se ilmeni selvimmin siinä tavassa, jolla hän kuunteli, kun joskus sattui tilaisuuteen kuulla kanteleen soittoa. Hänen silmänsä silloin suurenivat, ja niissä kuvastui omituinen sydämellisen ilon ilme, kuten silloin, kun äkkiarvaamatta kuulemme sanoja, jotka herättävät voimakkaan vastakaiun sisimmässämme. Koko hänen olentonsa muuttui. Onnen luomaa sisäistä voimaa ilmeni kaikessa, mitä hän sanoi ja teki. Tästä päätti äiti miten harras oli se toivo, joka vuosi vuodelta näkyi vahvistuvan Ellin mielessä. Ja äidin ajatus sai vielä lisää tukea hänen nähdessään, miten Elli kerran jäädessään huomaamattomana erään tuttavansa kanteleen viereen antoi sormiensa hiljaa kuin hyväillen solua kielien poikki. Äiti yritti tämän johdosta sanomaan isälle että "mitähän jos Elli saisi kanteleen". Mutta isä arveli että mitä joutavia. Tyttö vain tulee siitä haaveilevaksi. Ei sitä kannata hommata.
Täten kuluivat vuodet. Oli jo kaksitoista vuotta siitä päivästä, jolloin Ellille ensi kertaa selitettiin mitä alus ja maine ovat, ja jolloin vanha kanteleen soittaja taloon saapui. Uskollisena oli Elli siitä pitäen pysynyt ensimäiselle rakkaudelleen kanteleelle. Ja uskollisena oli hän sille vastakin pysyvä, vaikka se rakkaus näytti yhtä toivottomalta kuin ennenkin. Nyt oli syksy ja samanlainen roskainen syyskeli kuin kanteleen soittajan käydessä pappilassa. Elli oli muutamia päiviä sitte täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Hän oli silloin ajatellut, että jos milloinkaan sattuisi se onni että hän kanteleen saisi, niin ehkä silloin. Vaan ei tullut. Ja samapa se. Eihän hän kuitenkaan koskaan oppisi sitä soittamaan. Tätä ajatteli hän illalla itsekseen kaataessaan teetä kuppiin isälle, joka istui illallispöydässä. Silloin raotti palvelija ovea.
"Elli neiti."
"Mitä nyt."
"Täällä on mies, jolla on asiaa."
Elli nousi ja meni keittiöön. Siellä oli jo hämärä eikä lamppu ollut sytytetty. Hän näki ainoastaan miehen, joka seisoi ja piteli suurta tummaa esinettä. Se oli paksumpi toisesta päästä, suippeni toisesta. Elli säpsähti.
"Tulin tuolta asemalta, ja kun kuulivat että olin pappilaan tulossa, pyysivät ottamaan tämän mukaan", selitti tuoja. "Kuuluu siinä seisovan että sillä olisi kiire."
Elli ojensi käsivartensa suoraksi ja mies laski kanteleen hänen syliinsä, laski sen hiljaa ja varovasti siihen kuin pienen lapsen. "Siinä nyt on teille sylinukki", sanoi hän nauraen. Mutta Elli oli jo vaistomaisesti painanut sen rintaansa vasten.
Ensimäinen ilta kului Elliltä kanteleen virittämiseen. Vähin koetti hän sitä soitellakin, mutta ei hennonut paljon, sillä hän tunsi taitamattomuutensa. Hän pani illalla kanteleen vuoteensa viereen ja vielä sammutettuaan kynttilän laski hän kätensä lepäämään kielille. Aamupuoleen, kun hän hämärässä rupesi heräämään, oli hänen ensimäinen haparoiva liikkeensä kielten koskettaminen.
Siihen hän heräsi.
Heti kun tilaisuus sen myötä antoi, matkusti Elli lähikaupunkiin saamaan ohjausta kanteleen soitossa. Hän oli tiedustellut ja saanut kuulla, että siellä asui tuon tunnetun vanhan kanteleensoittajan tytär. Hänen luokseen hän tahtoi mennä.
Hän hankki itselleen osotteen ja läksi matkaan. Etsittyään vähän aikaa löysi hän paikan, pienen, kellertävän puurakennuksen pihan puolella. Keski-ikäinen nainen tuli ovea avaamaan. Elli tunsi hänet heti hänen äitinsä näöstä, samat suuret, ruskeat silmät, sama lämmin, surunvoittoinen katse.
Vaimo katsoi vuoroin Elliin, vuoroin kanteleeseen ja kysyi sitte, oliko nuori neiti tullut kanteleen soittoa oppimaan. Niin oli, mutta joll'ei nyt sopinut, tulisi hän toiste, kun vaan saisi tietää sopivan ajan.
Kyllä se nytkin sopi, jos vaan neiti antoi anteeksi, ett'ei ollut parempaa paikkaa, jonne käskeä.
Hän avasi oven ja saattoi Ellin sisään.
Huone oli matala ja täynnä tupakan savua. Katettu päivällispöytä seisoi keskellä lattiaa. Ruuan jätteet pöydällä ja käytetyt astiat osottivat aterian vasta päättyneen.
"Teillä on askareita nyt", sanoi Elli kuin anteeksi pyytäen, "kyllä minä voin tulla toiste".
"Ei, ei suinkaan. Täällä käy koulupoikaa ja pari työmiestä syömässä, mutta he ovat juuri lähteneet. Kyllä minä nyt joudan."
Hän kävi sulkemassa oven keittiöön, josta ruuan haju tunkeutui huoneeseen sekoittuen tupakan savuun.
"Istukaa nyt, hyvä neiti. Kas miten kaunis kannel!" Hän nosti sen hellä varoin laatikosta. "Vai tahtoisi neiti oppia soittamaan."
"Niin, tahtoisin. Minä kuulin kerran pienenä ollessani äitinne soittavan, ja siitä asti olen rakastanut kanteleen soittoa."
"Niin, äitini soitti kauniisti. En minä niin hyvin osaa. Mutta kyllä minä neuvon minkä voin." Hän otti oman kanteleensa seinältä ja näpäytti hiljaa muutamia kieliä. Sitte hän alkoi.
Elliltä unohtui kaikki ympäristössä. Katto kohosi, savupilvet hälvenivät ja ruuan haju haihtui. Hän kuuli ainoastaan tuota ihmeellistä, sydämeen käyvää soittoa, joka hänet valtasi kokonaan. Ja sitä kuunnellessaan katseli hän soittajaa, joka hänelle niin selvästi muistutti vanhusta, jota hän oli kuullut kaksitoista vuotta sitte. Samanlainen tummapohjainen valkoraitainen pumpulihame oli tälläkin päällään samat olivat kasvonpiirteet — ainoastaan täyteläisemmät ja pehmeämmät, — sama ylevä, yksinkertainen hienous koko olennossa.
"Nyt pitää neidin soittaa." Hän herkesi itse ja alkoi neuvoa.
"En minä taida koskaan oppia."
"Kyllä se käy. Äitikin olisi varmaan iloinnut jos olisi nähnyt teidät ja kuullut kuinka kannelta rakastatte."
Ellille tuli ilokyyneleet silmiin.
"Äitinne asui täällä luonanne?" kysyi hän myötätuntoisesti.
"Niin asui viime vuosinaan, kun ei enää jaksanut elättää itseään. Silloin olin minä jo leskenä, mutta kyllä siitä aina äidille riitti mistä minullekin."
"Jaksoiko hän kauankin vielä soittaa?"
"Soitti vielä viimeisenä päivänäänkin. Sen oman tekemänsä laulun soitti viimeiseksi."
Elli ei hennonut pyytää saada kuulla sitä, mutta silmät kai tekivät sen, tai kävi se pyyntö sydämestä suoraan herkän aistin ja hienotuntoisuuden tietä toisen sydämeen, sillä leski tarttui kanteleeseensa ja ijäisyystoivon elähyttämänä kaikui:
"Mun kanteleeni kauniimminTaivaassa kerran soi."
Miten sydämellisesti kannel kaikui, miten lämmin oli laulajan ääni! Elli ymmärsi että ystävä tässä puheli ystävälleen. Ja silmänräpäyksessä selveni hänelle miten läheisesti Suomen kansa ja kannel olivat toisiinsa liittyneet. Ilonsa ja huolensa oli kansa kanteleelle uskonut. Suomenpoika, Suomentyttö olivat hyvitellessään metsän puita ja veden väkeä oppineet kanteleelle uskomaan sen syvän ijäisyyskaipuun, joka heidän rinnassaan paloi. Ja kannel oli sen kaiken sisimpäänsä kätkenyt. Se oli oppinut ihmisten iloja ja suruja tulkitsemaan, sillä se oli uskottuna ystävänä niistä kerran osaa saanut. Siinä sen tenhovoima.
"Ah autuas se päivä lie,Kuin kotiin meidät vie."
Elli säpsähti. Laulu oli loppunut. Heikkenemistään heikkeni kielten kaiku, ja soittaja pyyhkäisi kyyneleen pois poskelta.
"Kiitoksia", sanoi Elli hiljaa, "sydämellisiä kiitoksia".
"Se on ainoa mitä voin antaa." — Leski laski hellästi kätensä kanteleelle: "Tämä ja laulu, jonka äsken lauloin, ovat köyhän äitini ainoa perintö."
(Murusia.)
Syntyi Pietarissa 8/2 1850; maist. 1874; matematikan lehtori Sortavalan seminaarissa; kuoli 4/5 1907. Oli erittäin tuottelias suomentaja. Julkaisi joukon alkuperäisiäkin teoksia, m.m.:Novelleja I-II, Kevään ajoilta, Andante, Suljetuissa kammioissa; näytelmätSetäjaEnsimmäinen pettymys, y.m. teoksia. Perusti 1880Laatokkalehden.
(Lääkärin päiväkirjasta.)
"Pikku Emmi on hyvin kipeänä; jos suinkin voit, niin riennä meille!"— Näin kirjoitti minulle kaupungin pastori X.
Pikku Emmi, hänen viisivuotias tyttärensä oli aina ollut lemmikkini. Sattumus oli ohjannut minut hänen terveytensä hoitajaksi hamasta hänen synnyinhetkestään saakka. Hänen syntymisensä oli ollut raskasta ja pitkällistä, jonka vuoksi minut kutsuttiin avuksi, ja — lääkärin taidonko vaiko sattumuksen avulla, en tiedä, vaan — pikku Emmi jäi eloon. Lääkäri tuntee — hetkeksi ainakin — tavallista suurempaa kiintymystä sitä kohtaan, jonka hengen hän on pelastanut tai jonka pelastukseen hän kumminkin on ollut välikappaleena, mutta erinomaista on ollut kiintymykseni tähän lapseen. Usein olen kuullut jonkun tunteen kuiskaavan minulle: "tuo lapsi tekee käänteen elämässäsi"… Ennetunteita en usko, niille mä nauran. Aina tyyten mietittyäni tätäkin asiaa, on järki tuonut esiin tukevia syitä tuommoisten ennetunteiden mahdottomuudesta, vaan juuri kun olen suuni vetänyt nauruun niille, juuri silloin on taas kuulunut kuiskaus: "tuo lapsi tekee käänteen elämässäsi…"
Ainoa talo täällä, jossa minulla, paitsi sairaiden luona, on tapana käydä, on pastori X:n. Siellä on minusta aina ollut niin kodikasta, niin lämmintä, jopa onnellistakin, ja tuohon on ollut syynä aina pikku Emmi. Kesäiseen aikaan kun heidän taloansa lähenen, kuulen jo kaukaa: "Emmin tohtori tulee, Emmin tohtori tulee!" — niin on pienoinen minua aina nimittänyt - ja katsahdettuani ylös avonaisiin akkunoihin, olen nähnyt lapsen ihanat kasvot kukkasten keskellä. Sisään tultuani ja istahdettuani on pienoinen kiivennyt polvelleni ja siinä haastellut, naurellut tuolla raittiilla, viattomalla ja sydämelle käyvällä tavalla, jolla ainoastaan lapsi voi haastella ja naurella. Ja silloin on Emmi aina vienyt minut ajatusten maailmaan, ei noiden yksivakaisten, jännittäväisten, vaan vienojen, unohduksissa olleiden, kaukaisten ajatusten. Silloin minä, Emmi polvillani, olen haaveillut kuni lapsena muinoin, ja sydämeeni on saanut rauhaa, on tullut tyyneyttä, jotka maailman myrskyt ja pauhut olivat sieltä karkottaneet. Olen silloin, lapsi sylissäni, muuttunut lapseksi minäkin; olen laulellut hänelle samoja lauluja, joita lapsenakin muinoin vierittelin; olen kertonut hänelle satuja, pienenä kuulemiani, olen leikkinyt lapsen kera, ja lapsi on ollut iloinen, onnellinen, ja hänen iäkäs ystävänsä on ollut iloinen, onnellinen hänkin.
Mutta äkkiäpä tuo onnellisuus on kadonnut, haaveilut haamuina haihtuneet, kuultuani Emmin yskäisevän. Huu! minä tunnen tuon yskän, kolkon kalman yskän! Ja silloin, painaen suudelman noille hehkuville poskusille, ja, estääkseni häntä väsyttämästä itseänsä, olen laskenut lapsen polviltani pois.
Kaksi viikkoa sitten olin taas ollut siellä, taaskin ollut onnellinen ja taaskin herännyt uinailuistani Emmin yskäyksestä. Virkani toimet olivat vaatineet minua olemaan kaupungista poissa kaksi viikkoa, ja juuri kotiin palattuani sain pastorilta kirjeen:'. "Pikku Emmi on hyvin kipeänä; jos suinkin voit niin riennä meille!"
Minä kiiruhdin paikalla sinne.
* * * * *
En kuullut nyt ulos Emmin iloista ääntä, en nähnyt tällä kertaa pienoisen kasvoja akkunassa, ei tullut tuttuni salissa vastaani, ei, hän makasi nyt sairasvuoteella! Pastorin vaimo tuli vastaani ja hätäyneenä virkkoi: "jos taitonne voi, niin pelastakaa mulle enkelini!" — Me astuimme sairaan kammioon:
— "Kas niin", huudahti Emmi, nähtyään minut, "tulettehan te, Emmin tohtori; minun rintaani ahdistaa niin kovasti, ja tämä peitekin painaa niin paljon; isä ja äiti eivät sitä usko, mutta Emmin tohtori sen kyllä uskoo. — Painaahan tämä?" lisäsi hän ja tarttui käteeni.
— "Kyllä se painaa, lapseni", vastasin minä, "mutta koetahan olla kärsivällinen vielä vähä aikaa; huomenna olet jo terve".
— "Huomenna jo!" huudahti hän, ja kesken kyyneleitänsäkin koetti hän naurahtaa. Mutta samassa tuli ankara yskänkohtaus, joka pani sydämeni vavahtamaan.
Minun ei tarvinnut kauan tutkistella taudin laatua; se, mitä jo aikaa sitten olin pelännyt, oli valitettavasti nyt käynyt toteen. Emmin rintaan oli hänen elämänsä ensi hetkestä saakka sijoittunut vamma, tauti, joka on pilkaksi tehnyt lääketieteen taisteluja sitä vastaan, vamma, joka kaataa verkalleen, mutta kaataa varmaan, ja joka, pienoiseen sijansa otettuaan, tekee elon aamusta illan ennen aikojaan. Minun poissa ollessani oli Emmi vilustunut ja tauti muuttunut n.s. pikaiseksi. Raskaalla sydämellä istahdin pöydän ääreen, kirjoittaakseni hänelle helpoittavia rohtoja. Emmin äiti ei nähnyt käteni vavistusta: se olisi kertonut hänelle, että tämä oli viimeinen lääkekirje, mitä hänen lapselleen kirjoitin.
Vähitellen taukosi taudinpuuska. Ahdistus alkoi lievetä; valitus vaikeni, ja vähemmin tempoellen kohoeli rinta. Emmi nukahti…
Hetken kuluttua hän avasi silmänsä jälleen. Ne olivat entistä kirkkaammat nyt, nuo kauniit, suuret silmät; entistä valkoisempi oli kasvojen iho ja entistä kirkkaampina hehkuivat poskipäät.
— "Äiti, nyt on Emmi jo terve; niin, Emmin tohtori se antaa aina niin hyviä rohtoja."
Niin virkkoi lapsi, kääntyen minuun päin, ja veti suunsa hymyyn…Tuota hymyä en unohda milloinkaan.
Iloissaan likisti äiti lastaan rintaansa vastaan; mutta lieneekö samassa joku aavistus vai minun kasvoniko ilmaisseet hänelle jotain kamalata, en tiedä, mutta kyyneliä rupesi hänen silmistään putoelemaan lapsen pielukselle. Kalpeana seisoi isä vuoteen ääressä: hänelle olin sanonut totuuden.
— "Mitäs itket, äiti?" kysyi Emmi nähtyään äitinsä kyyneleet. — "Enhän minä enää ole kipeä. Nyt olen taas niin terve. Enkös ole?" liitti hän sitten, mutistaen pienen suunsa niin vakuutetun totiseksi ja myhähtäen jälleen, ja totuttuun tapaansa ojensi minulle kätensä koeteltavaksi.
Hiljaa, tuskin tuntuvasti tykytti enää valtasuoni… Pitikö minun ilmoittaa lapselle, mitä tiesin? Pitikö minun karkottaa ennen aikojaan tuo viaton, viimeinen hymy hänen huuliltaan? Vai pitikö minun pettää lasta, joka niin luottavana odotti minulta myöntävää vastausta? Miksipäs, arvelin sitten itsekseni, miksipäs murheeksi muuttaisin Emmin ilon? Elämä ei ole ennättänyt tarjota hänelle vielä muuta kuin onnea; tiensä, tuo lyhyt tiensä maailmassa on kulkenut kukkapolkuja myöten; nyt väsyi pieni matkamies ja istahti kukkainsa keskeen… niin nukkukoonkin sitten niiden pariin, näkemättä tuonen toukkaa, joka on matanut häneen. Hiljaa se on jäytänyt hennon taimen juuret; hiljaa suhahtakoon sitten lännen tuuli ja taivuttakoon taimea, uuvuttakoon kuni iltauneen vain… Minä vastasin: "terve olet, pienoiseni, ja huomenna olet ihan terve".
— "Tiesinhän sen; kuulithan, äiti, mitä Emmin tohtori sanoi!" huudahti hän iloissaan. — "Mutta", lisäsi hän vähän ajan perästä, "minua rupeaa nukuttamaan. Minä laskeun levolle. Kukkaset ne jäävät nyt kastelematta, mutta kastele, äiti, sinä ne tänä iltana."
Ja totuttuun tapaansa pani pienoinen kätensä ristiin ja rupesi lukemaan iltarukoustansa. Rukous oli noita yksinkertaisia lasten rukouksia, mutta se tuntui niin tutulta minusta. Niin, se oli sama, jota äitini minulle, pienenä ollessani, oli opettanut. Tietämättänikin menivät käteni ristiin, ja jokainoa lapsen lausuma sana kajahti niin armaalta sydämessäni…
Rukouksen päätettyänsä Emmi sanoi jäähyväiset äidilleen ja isälleen, pyytäen, että hänet kaikin mokomin herätettäisiin aamulla varhain ruokkimaan kanarialintua; tänä aamuna hän ei ollut jaksanut sitä tehdä.
— "Hyvää yötä, Emmin tohtori", virkkoi hän viimein minulle. Hänen äänensä oli heikonnut heikkonemistaan; viimeinen sana oli pelkkää kuiskausta vain. Minä lähenin vuodetta, otin lasta kädestä kiinni ja suutelin häntä. Samassa tunsin vähäisen puristuksen kädessäni. Se oli viimeinen kuolon tempaus… Lännen tuuli oli suhahtanut, taimi taipunut, kukka nukkunut uneen iäiseen…
Tuommoisessa tilassa en ollut ensi kertaa. Usein olen seisonut kuolinvuoteen vieressä, nähnyt useain kuolintuskat, painanut monen silmät kiinni. Minua ovat liikuttaneet sairaan kärsimiset ja vaivat; mutta nähtyäni niiden loppuneen kalman unessa, olen levollisena aina lausunut itselleni: "Nythän onkaikkilopussa. Hän oli, häntä ei ole enää"… Mutta toisin oli nyt. Minä en voinut irroittaa kättäni vainajan kädestä, en kääntää silmiäni pois hänen kasvoistansa, joille oli jäänyt tuo hymy, ja nyt ensi kertaa pyrki huulilleni kysymys: "virka vainaja, mitä näet nyt?"
Surun sortamana oli äiti laskeunut tuolille vuoteen ääreen. Pastori istahti hänen viereensä. Vasemmalla kädellään hän syleili vaimoaan, oikealla silitteli hänen harmaita suortuviansa.
— "Tallellahan on!" virkkoi viimein pastori. Kului hetkinen… Äiti nosti silmänsä ylös, pyyhkäisi pois kyyneleensä ja toisti:
— "Tallellahan on!"
Vait! Salista rupesi nyt kuulumaan laulu. Siellä lauloi Emmin kanarialintu. Mitä visersi se? Visersikö se kuolinvirttä vainajalle; lauloiko lohdutusta vanhemmille, vai kertoiko se mulle armaita, kauan unohduksissa olleita seikkoja? Minä luulen, että sen lauluun olivat yhdistettyinä kaikki nämä asiat. Vielä kerran katsahdin vainajaan. Lännen mereen laskeuva aurinko heitti kultaisia säteitänsä Emmin kasvoille. Ne olivat vielä kuni elossa olevan. Samassa sai sydämeni sykkeitä, niin outoja ja kumminkin niin tuiki tuttuja; pian tunsin silmissäni jotain himmeätä: se oli kyynel, kyynel kuivana, jäykkänä olleessa silmässäni, ja nyt — ensi kertaa kaksikymmenvuotisten riitain ja taistelujen perästä omassa itsessäni, vakauneena virkoin minäkin: — "Tallellahan on!"
(Novelleja.)
Ei se todellisuudessa ihan sellainen ollut se laulu, josta ukko Schmidt lauloi ja soitti ensimäisen säkeen, mutta sellaiseksi me sen olimme muodostaneet, vallattomat poikaviikarit. Paljonkos hassuttelemisen aihetta he tarvitsevatkaan!
Pitkillä kiertoretkillänsä suuressa keisarikaupungissa tuli ukko Schmidt säännöllisesti kerran kuukaudessa meidän pihaan, raskas positiivi eli kantourut selässään. Hänellä oli mukanaan pieni tyttö, hänen tyttärensä tytär, niinkuin olimme saaneet tietää, nimeltä Lisbet. Laiha oli tuo tyttönen ja kalpea, mutta silmät oli hänellä suuret, mustat, omituisen kirkkaat.
Ukko asettui vesipostin luokse, laski ensin keveän ristikon maahan ja pani sen päälle positiivinsa. Ja sitten hän soitti uskollisesti koko ohjelmistonsa: kolme tanssi- ja kaksi laulukappaletta. Ensimäiseksi tuli aina tuo siihen aikaan niin moderni Arditin valssi "Il baccio". Joka kerta kuin myöhemmin, kimnasistina tai nuorena ylioppilaana, sen sävelissä tanssin, johtui aina selvästi mieleeni ukko Schmidt ja pikku Lisbet.
Tanssikappaleitten aikana Lisbet helisti triangelia ja olikin meidän mielestämme koko mestari siinä. Välistä hyppi puikko sitä kyytiä kaikkia kolmea laitaa vasten, ettei sitä yhtään näkynytkään.
— Recht so, Kind! — virkkoi silloin ukko kiitellen.
Ja Lisbet myhähti meille, ja hänen kirkkaat silmänsä olivat silloin niin kauniit. Me myhähdimme myös, ja mielihyvä oli molemminpuolinen.
Laulukappaleissa taas kävi niin, että ukko Schmidt ensin lauloi soiton mukana kalsealla äänellään ensimäisen värsyn, sitten tuli pikatahdissa refraini eli loppukerto, jossa Lisbetkin oli mukana, ja vihdoin soitti positiivi yksinään pari kolme värsyä. Tuon tuostakin aukeni joku akkuna, ja kuului koputusta ulkolautaan. Lisbet katsahti sinnepäin: sieltä viskattiin vaskiraha, tavallisesti paperiin kääräistynä. Tyttö nouti sen, niiasi ja pani positiiville. Ukko kohotti vasemmalla kädellään lakkiansa ja virkkoi:
— Dank schön!
Seuraavain tanssikappalten aikana me, kavaljeerit, "satsasimme" kahden omenahentusen hinnan ja pistimme sen, valkoisessa paperissa, Lisbetin kouraan. Ja nuo suuret silmät välähtivät taas niin somasti.
Sitten me kiihkeästi odotimme Schmidtin kahta laulukappaletta, joista me aina koko viikoksi saimme hauskuutta.
Jo tuli toinen. Ukko lauloi vanhan positiivinsa mukana:
Zu Strassburg, zu StrassburgOhne Soldatén.
Meitä huvitti kovin tuo koron poljenta viimeisessä sanassa: Soldatén. Koko viikon me hoimme sitten samaa, kesken leikkejä ja kesken lukujakin, parodioiden sitä jos johonkin tapaan.
Esimerkiksi:
Ah, annapas, annapasTuo kirja mullén!
Tahi:
Mut seisoipas, seisoipasNurminén nurkáss'!
Mutta bravurikappale puuttui vielä, se, johon jutelmani alussa viittasin. Se oli tuo vanha tuttu:
Du hast ja die schönsten Augen,Hast Alles, was Liebe begiert;Du hast Diamanten und Perlen; —Sag', Liebchen, was willst du noch mehr?
Suomeksi suunnilleen näin:
Sull' on ihanaiset silmät,Kaikki, lempi min vaatia voi;Timantteja, helmiä sull' on; —Mitäs muut', armas, pyydät sä, oi?
Parhain mehu tässä laulussa oli se, että ukon kuluneessa positiivissa oli pari vanhuuttansa jo mykkää pilliä, jotka eivät soineet silloin, kuin olisi pitänyt. Tämä sattui tietysti niin tanssi- kuin laulukappaleissakin, mutta me emme kiinnittäneet huomiotamme muuhun kuin tähän viimeksimainittuun. Siinäkin osui mykkä kohta milloin säkeen loppuun, milloin keskikohdalle, milloin alkuun, mutta me, poikaviikarit, olimme laittaneet siitä sellaisen muunnoksen, jossa mykkä pilli muka joutui aina säkeen päähän.
Ja tällainen siitä sitten muodostui meille laulu:
Du hast ja die schönsten pu—uh—uh—huh,Hast Alles, was Liebe hyh—yh—yh—hyh,Du hast Diamanten und sum—sum—sum—sum;Sag', Liebchen, was willst du noch bum?
Ja viimeistä sanaa laulettaessa johtaja, muuan lyhyt lyllerö ja suurin hulivili joukossa, lyödä kumautti kalikalla tyhjän tynnyrin pohjaan tai, milloin huoneessa laulettiin, puisella lihakurikalla paistinpannuun.
Jo tuohon kujeiluun yksikin huoli haihtui ja suru suli! Äiti vainaja välistä nuhdellen virkkoi:
— Jos te ette nyt, musikantit!… — mutta hänen suupielissään oli vakavuuden takana jotain lystimäistä, sen me huomasimme, ja "pari kertaa vain vielä" se piti saada uudistaa.
Meidän kunniaksemme täytyy sanoa, ettemme milloinkaan ukon itsensä kuullen tätä ilvettä pitäneet. Hänen kasvoissansa, ryppyisissä, oli niin paljo huolen ja puutteen lyömää leimaa ja samalla arvoisaa vakavuutta, ettei se jäänyt lapsiltakaan huomaamatta. Ja jospa joku yritys sinnepäin olisi ollut ajateltavissakin, niin Lisbetin tähden se olisi ollut ratki mahdotonta. Hänen olisi ollut paha mieli. Nuo kirkkaat, mustat silmät olisivat täyttyneet kyynelillä. Eikä hän olisi lähtiessään enää myhähtänytkään meille niin kauniisti kuin aina ennen.
* * * * *
Kerran oli kulunut puolitoista kuukautta, eikä ukko Schmidtiä ja Lisbetiä näkynyt meidän pihalla. Olimme jo niin tottuneet heidän määräaikaisiin käynteihinsä, että alkoi jo olla ikävä heitä. Vihdoin hän tuli, mutta Lisbetiä ei ollut mukana. Nuo kaksi olivat meidän mielestämme kaiketikin sulaneet niin ehjäksi kuvaksi, että tuntui oikein haikealta nyt, kun toinen oli poissa.
— Wo ist die Kleine? — kysyimme heti.
— Krank — vastasi hän surullisesti.
Saimme edelleen tietää Lisbetin makaavan lasten hospitaalissa. Taudin nimestä ei tainnut ukko itsekään olla selvillä; heikon vain sanoi tytön olevan.
Yksipuoliselta, ikävältä tuntui ukon soitto nyt, kun ei triangeli helissyt mukaan. "Soldatén" ei herättänyt yhtään hauskuutta. Mykkäin piippujen toimettomuus tuntui niin haikean tuskalliselta. Me keräsimme taas kahden omenahentusen hinnan, käärimme sen kaksinkertaiseen, puhtaaseen paperiin ja ojensimme ukolle.
— Grüssen Sie die Kleine! — sanoimme. Ukko kiitti ja pisti käärön poveensa ja nosti raskaan koneen selkäänsä. Ennen hän oli silloin aina ottanut tyttöä kädestä ja hellästi virkkanut: "Also, Kind!" Nyt hän ei puhunut mitään; nosti lakkiansa vain ja läksi.
Sinä iltana ei ottanut leikki leikiltä tuntuakseen. Emme parodioineet soldaténiäkään. Joku meistä yritti laulamaan:
Du hast ja…
mutta keskeytti ja kysäisi äkkiä:
— Sielläkö se lasten hospitaali on, siellä kolmannen palotornin vastapäätä?
— Siellä.
Ja sitten oltiin ääneti kauan aikaa. Äiti pisti päänsä kyökistä.
— Piilosillako te olette siellä, koskei kuulu hiiskaustakaan?
— Täti! Hoitavatko ne hyvin siellä lasten hospitaalissa? — kysyi laulun johtaja, lyhyt lyllerö.
— Kuinka niin?
Me kerroimme, mitä olimme kuulleet Lisbetistä. Äiti vakuutti, että siellä on hyvä hoito. Siellähän se parani Pöntisenkin poika.
— Paraneehan Lisbetkin, äiti? Paraneehan?
— Paranee, jos Jumala suo.
— Mutta suoko Jumala?
— Hän suo aina parasta, lapset.
Helpoitti hieman.
* * * * *
Kului taas kuukausi. Eräänä päivänä kuului pihalta jälleen "Il baccio".
Me riensimme pihalle. Yksin oli ukko nytkin.
— Wo ist die Kleine? — oli ensimäinen kysymyksemme.
Ukko katsahti meihin kesken soittoansa. Hänen silmänsä olivat punaiset. Me aavistimme pahaa.
— Wo ist die Kleine? — kysyimme uudestaan vaikka sanat pyrkivät takertumaan.
— Gestorben — vastasi ukko, ja kyyneleet tulvahtivat hänen silmistään, punaisista.
Vasemman käden hihansuulla hän pyyhkäisi poskeansa. Oikea käsi soitti uskollisesti Arditin valssia.
(Andante.)
Syntynyt 17/10 1871 Hartolassa. Alkuperäinen nimiWinter. Naimisissa v:sta 1893 prof. J. J. Mikkolan kanssa. Julkaissut nimellä "Maila Talvio" m.m.Nähtyä ja tunnettua, Kansan seassa, Pimeänpirtin hävitys, Muuan äiti, Juha Joutsia, Louhilinna, näytelmänEri teitäsekä elämäkerrallisen kuvauksenJuhana Ludvig Runeberg. Ahkera suomentaja.
Lorentso oli mustatukkainen italialainen positiivinsoittaja jaFidelio oli kissankokoinen, ruskea marakatti.
Fidelio oli syntynyt keskellä valtamerta, suuressa kopassa. Laivamiehet olivat armahtaneet häntä, antaneet hänelle ruokaa ja pitäneet häntä leikkikalunaan. Mutta kun tultiin satamaan, ei kukaan enää tahtonut tunnustaa häntä omakseen, sillä silloin oli jokaisella omat puuhansa. Fidelion huomattiin olevan tiellä, ja muuan lämmittäjä, joka kerran oli ollut kompastumaisillaan Fidelioon, myi hänet viinalitran hinnasta Lorentsolle. Lorentso oli juuri silloin matkalla Suomen pääkaupunkiin, Helsinkiin.
Lorentso ompeli marakatillensa koltun tulipunaisesta kankaasta, ripusti sen kaulaan tiukusen, opetti elukan tanssimaan ja totutti sen, isäntänsä leveäröytäinen hattu kourassa, kulkemaan kerjäämässä ihmisiltä, jotka seisoa töllistelivät positiivin ympärillä. Lorentso se myöskin antoi marakatille nimen Fidelio, joka merkitsee "uskollinen", sillä siihen asti ei Fideliolla ollut mitään omaa nimeä ollut.
Heistä tuli hyvät ystävät, aina he olivat yhdessä. Milloin istui Fidelio positiivin päällä, kun Lorentso kantoi sitä selässään, ja katseli tyytyväisenä alas korkeudestaan. Milloin oli Fidelio pienessä pussissa, jonka Lorentso erityisesti ystäväänsä varten oli kiinnittänyt positiivin kantohihnaan. Sadeilmalla ei Fideliosta näkynyt kuin hiukkanen päätä, sillä silloin piili hän Lorentson povitaskussa. Fidelion kaulaan pantiin aina kaupungille lähtiessä punainen nauha, ja siitä talutti Lorentso Fidelioa.
Kun seisahduttiin talon eteen ja Lorentso nosti lakkiaan ikkunoita kohti, hyppäsi Fidelio maahan. Pian kokoontui heidän ympärilleen kansaa. Seisahtui joku mies katselemaan, tuli pari naista, mutta enimmäkseen tuli tyttöjä ja poikia, jotka ilakoiden seurasivat Fidelioa: hän hyppi nuuskiskellen pitkin pihaa niin kauas, kuin nuoraa yletti, ja pysähtyi välillä istumaan ja ojentamaan kätensä lapsia kohti, ikäänkuin sanoakseen: eikö teillä nyt ole mitään antamista? Lapset ymmärsivät marakatin äänettömän kielen, juoksivat sisään ja noutivat tuliaisia, mikä sokeripalan, mikä vehnäkorpun, mikä omenan. Mutta oli sellaisiakin lapsia, jotka tulivat takaapäin pistämään kepillä Fidelioa, tai potkimaan tai lyömään ja jotka sitten nauroivat pahasti, kun Fidelio parahti.
Hauskimmat hetket olivat Lorentsolle ja Fideliolle illat, kun he päivätyöstä uupuneina palasivat kotiin. He asuivat pienessä huoneessa kivijalassa, puoleksi maan sisässä, ja paitsi heitä asui siellä vielä kaksi muuta italialaista positiivinsoittajaa sekä mustan- ja keltaisenkirjavat linnut Diaco ja Bijou. Miehet ja heidän turvattinsa olivat sentään ani harvoin yhtaikaa kotosalla, sillä vuoron perään kuljeskeli aina joku raha-ansiolla maaseudulla. Välistä olivat Lorentso ja Fidelio aivan kahden kotona.
Pimeitten iltojen alkaessa oli Lorentso ostanut taloon kirjavasta paperista tehdyn lyhdyn. Kun sen sisään sytytti kynttilän, niin muuttui huone kuin taikasauvan kosketuksesta: ruma, epätasainen kivipermanto muodostui kauniiksi mosaikkilattiaksi, mustunut, avoin liesi sai punertavan marmorin karvan, risaiset vaatteet vuoteessa hohtivat silkiltä, ja homepilkut seinillä kävivät kauniiksi, epämääräisiksi kuvioiksi.
Mutta nyyhkien heittäytyi Lorentso vuoteelle, jonka peite lyhdyn valossa silkiltä välähteli. Hän itki niin, että Fidelion täytyi herätä unestaan.
Vai jo se taas siellä ajattelee kaunista Italiaansa. Jo, jo täytyy nousta lohduttamaan! Ja Fidelio hieroi unet silmistään, hypähti kolisten pöydälle, voimisteli hetkisen poikkipuulla, joka oli tuolin jalassa, ja koetti jos jollakin lailla johtaa isäntänsä huomiota muualle. Ei auttanut! Yhä Lorentso vain nyyhki. Vihdoin ei Fidelio keksinyt muuta keinoa kuin kavuta vuoteelle, asettua Lorentson rinnalle ja nipistää leuasta. No, tottapahan, vihdoinkin huomasi marakattinsa.
— Vai sinä, Fidelio, siihen tulit, hymähti Lorentso surumielisesti ja alkoi silitellä elukan selkää. — Sinä et ymmärrä, niiksi Lorentso itkee, sillä sinä et koskaan ole nähnyt etelän taivasta!
Fidelio vilkutteli ymmärtäväisen näköisenä silmiään, ikäänkuin vakuuttaakseen, että ymmärtää, hieroi käsiään, suuteli Lorentsoa keskelle suuta ja alkoi vihdoin tanssia hänen rintansa päällä.
Täytyihän sen tempuille väkisinkin nauraa!
— Ole hiljaa, virkkoi Lorentso vihdoin, niin kerron sinulle etelästä. Siellä on taivas niin sininen, maa niin viheriä, lehdot tuoksuvat ja päivä paistaa paljoa lämpöisemmin kuin täällä. Siellä kasvaa appelsiineja niinkuin täällä potaatteja ja viinirypäleitä niinkuin täällä pihlajanmarjoja. Siellä on aina kesä, ihmiset ovat aina iloisia ja ystävällisiä… Ymmärrätkö nyt, Fidelio, miksi Lorentso itkee, kun etelää ajattelee?
Lorentso oli puhuessaan lämmennyt. Hänen poskensa hehkuivat ja silmät loistivat. Yhä hellemmin silitteli hän marakattinsa karvaa.
Fidelio sipaisi tuon tuostakin käpälällään hänen poskeaan, mutta sai äkkiä tuuman päähänsä, kapusi ketterästi alas sängystä, katosi nurkkaan, kaivoi kiven alta esiin punaisen samettipussin, jota kynsin hampain alkoi raahata sänkyä kohti.
Mutta huomaamatta ystävänsä poissaoloa, oli Lorentso jatkanut puhettaan.
— Siellä on sinisen meren rannalla oleanderilehto, johon illalla pojat ja tytöt kokoontuvat laulelemaan ja leikkimään. Pimeän tullessa ripustetaan oksille kirjavia lyhtyjä… Ymmärrätkö, Fidelio, miksi Lorentso niin mielellään katselee maailmaa punertavan lyhdyn valossa?
Samalla alkoi lattialta sängyn vierestä kuulua kummallista kolinaa.
Fidelio siinä viskeli pussia edes takaisin. Lorentso hypähti ylös ja oli hetkessä polvillaan pussin ääressä marakattinsa kanssa.
— Niin, puhui hän kiihkeästi, lasketaan, lasketaan, paljoko on rahaa, koska päästään lähtemään etelään!
Hän kaasi rahat lattialle. Ne olivat pelkkää kuparia, mutta niistä tuli suuri läjä. Hän asetteli kymmenpenniset eri läjiin ja viisipenniset eri läjiin, jokaiseen kymmenen tai kaksikymmentä kappaletta.
— Mennäänkö, Fidelio, alkoi hän hetken kuluttua, pian vaihtamaan kuparit hopeiksi? Repeää jo kohta kaunis samettipussi!
Lorentso oli polvillaan lattialla rahaläjänsä ääressä. Lyhdyn himmeässä valossa näyttivät hänen silmänsä iskevän tulta. Fidelio puuhaili hänen vieressään, tanssien ja viskellen rahoja, jotta helisi.
— Ei, ei! huudahti Lorentso hetkisen kuluttua. — Vuosi vielä kylmässä pohjolassa. Mutta sitten vie Lorentso Fidelionsa etelään, sinne, missä taivas on niin sininen, ilma lämmin ja ihmiset aina iloiset!
Fidelio oli vetänyt punaisen pussin päälleen, niin että ei näkynyt mitään. Siinä se leikki sokkoa ja teki mitä hullunkurisimpia hyppyjä.
— Sinä tahtoisit, veitikka, naurahti Lorentso, koltun punaisesta sametista. Niinkö? Mutta siihen ei nyt ole varaa. Täytyy säästää kaikki matkaa varten, ymmärrätkö? Sinne etelään kun päästään, niin et enää tarvitse kolttuja, vaan tekisi mielesi riisua yltäsi omat karvasikin!… Anna pussi tänne, veitikka, näkevät vielä ikkunasta ihmiset, että me täällä laskemme rahoja, ja tulevat ja ryöstävät.
Hän pisti rahat pussiin ja kätki sen huolellisesti loveen, joka oli kivilattiassa.
* * * * *
Oli kulunut vuosi, oli taas syksy. Lehdet jo varisivat puista ja aamuisin vetäytyi maa kuuraan.
Eräänä iltana nähtiin Lorentson, kasvoissa iloinen ilme, astelevan asuntoansa kohti. Fidelio istui positiivin päällä, tyytyväisenä katsellen ympärilleen. Tuntui hauskalta taas tulla Helsinkiin. He olivatkin olleet monta viikkoa poissa maalla, olivat olleet markkinoillakin mukana. Hyvähän siellä yleensä oli ollut kulkea. Ihmisiä oli laumoittain kokoontunut heidän ympärilleen ja Fidelion tanssi oli herättänyt erityistä huomiota.
He tapasivat asuntonsa pimeänä ja tyhjänä. Avain oli noudettava talonmieheltä. Kylmää siellä oli ja kolkkoa. Kirjava lyhtykin oli rikottu heidän poissaollessaan.
— Älä ole milläsikään, naurahti Lorentso, kun näki marakattinsa naaman pitenevän tyytymättömäksi. — Pane sinä nyt pois rahat, niin Lorentso sillaikaa noutaa kaupungilta ruokaa. Tänä iltana pidetään lystiä, tuodaan kotiin hyvää, ja sinä saat makeisia!
Lorentso heitti samettipussin lattialle ja läksi. Fidelio oli pahalla päällä. Se tahtoi nyt ensinnä tallustella pitkin huonetta tutkimassa, oliko kaikki paikoillaan. Mitä vielä! Ruukku oli rikottu ja… Samassa kävi ovi. Joko Lorentso palaa?
Ei, se oli nuori mies, jonka Fidelio joskus ennenkin oli nähnyt. Hän tuli hiljaa, katseli varovaisesti ympärilleen, pysähtyi portaille kuuntelemaan ja hypähti sitten parilla askeleella keskelle huonetta.
Mutta Fidelion epäluulo oli herännyt. Samettipussi oli paikalla muistunut sen mieleen.
Poika lähenikin nurkkaa, jossa rahoja tavallisesti säilytettiin.
Silloin hiipi Fidelio hiljaa esiin, kävi kynsin hampain kiinni pussiin ja rupesi kuljettamaan sitä sängyn alle piiloon. Suuri ahdistus oli vallannut sen, sydän löi niin, että itsekin kuuli. Jos vievät pussin, niin sitten itkee taas Lorentso. Se täytyy, se täytyy pelastaa! Ja Fidelio raastoi sitä voimiensa takaa. Mutta äkkiä kääntyi mies.
— Vai täällä se on talon rahavartija! pääsi häneltä. — Pussi tänne, taikka…!
Hän tavotteli pussia, haparoiden molemmilla kourillaan, mutta Fidelio eteni etenemistään. Kun nurkka tuli vastaan, istuutui marakatti pussin päälle ja näytti hampaitaan.
— Vai et anna, sanoi poika, oma syysi sitten!
Hän potkaisi suuren saappaansa koron suoraan Fidelion päätä kohti.Marakatti parkaisi ja kaatui suin päin permannolle.
Kun Lorentso hetkisen kuluttua, kädessä kirjava lyhty, ruokavaroja ja makeisia, palasi, oli huone: pimeä, tuoli kumossa, kivi rahasäiliön päältä keskellä lattiaa, pussi poissa ja Fidelio kuolleena. Joku oli tietysti ikkunasta nähnyt hänen palanneen markkinamatkalta, otaksunut hänen ansainneen rahaa ja tullut niitä ottamaan. Fidelio oli varmaan puolustanut pussia ja sentähden saanut surmansa.
Tämän kaiken ymmärsi Lorentso silmänräpäyksessä.
Sytyttämättä jäi häneltä sinä iltana kirjava lyhty. Eikä hän itkenyt kotimaan lehtoja ja sinistä taivasta, vaan marakattinsa kylmenevää ruumista hän silitteli ja siinä itki ja valitti:
— Olisivatpa vieneet rahani, vähät minä siitä, mutta kun veivät ainoan ystäväni. Ja juuri nyt, kun meidän piti lähteä! Sinä et koskaan saanut nähdä etelän taivasta, et koskaan tuntea eteläisen auringon lämpöä. Oi Fidelio, Fidelio!
Silloin oli torppareilla herrain päivät, kun sai kaataa kaskea niin paljon kuin tahtoi ja jaksoi. Korvet paloivat kulossa, jotta tervaskannot ratisi ja kiehui eikä siitä kukaan sakottanut. Talon omistaja asui toisella tilallaan kirkonkylässä kolmen peninkulman päässä, tuli kerran vuodessa kantamaan verojaan ja kiitteli silloin sitä, joka oli raatanut suurimman kasken. Sellainen tilus esim. kuin Niemen torppa, joka maksoi 150 markkaa paitsi matkareissua, puoloja, kehruuksia, kinkerileipiä ja muuta sellaista, kaatoi kaskea 7, 8 tynnörinalaa. Silloin eli torppari. Silloin ei puuttunut leipää ja tuli vero maksetuksi.
Mutta herra kuoli. Talo kirkonkylässä myytiin veloista ja rouva rakennutti kartanon sydänmaahan Mainion mäelle, johon muutti asumaan joukkoineen. Siitä ei ollut hyvää odotettavissa, kun haltija muutti niin likelle. Siitä varmaankin torpparin oikeudet kärsisivät. Hänen vapauttaan ruvettiinkin sulkemaan kaikennäköisien rajojen sisään: kiellettiin ottamasta rehuiksi petäjä- ja kuusipuita, pantiin kontrahtiin, että hän saa ottaa polttopuut talon maaltasieltä mistä määrätään, kiellettiin päästämästä sikoja väljälle metsälle, käskettiin laajentamaan peltoja ja komennettiin panemaan lapsia kiertokouluun. Ja vihdoin viimein rupesi liikkumaan sellainen huhu, että kasket otetaan kaikki pois, hävitetään koko metsänviljelys ja torpparin tulee turvautua peltoonsa.
Niemen Matti kun tämän puheen kuuli, piti sitä ensin leikkinä. Sitte hän rupesi huolehtien sitä uskomaan.
Kasket pois? Mistäs sitte tulee leipää? Pellot eivät kasva ja jos kasvaisivatkin, ovat sellaisia tilkkusia, että eihän niistä leipä piisaa. Eihän niistä lähde kuin nälkää. Kasketta ei tule aikaan mitenkään.
Matti tiesi, että maata löytyy muuallakin ja että kaskia ei kaikkialta hävitetä. Hän päätti lähteä hakemaan toista paikkaa ja heittää koko Niemen rouvalle itselleen viljellä. Sillä mistäpä tuo saisi torpparia, kun ottaa pois metsämaat. Mutta emäntä pani vastaan.
— Ei vierivä kivi ota sammalta, sanoi hän miehelleen.
Niemen torppaan oli niin totuttu. Se oli hänen syntymäkotinsa. Matti oli tullut siihen kotivävyksi ja sitte ottanut sen omalle nimelleen. Siinä oli tehty niin paljon työtä, oli rakennettu pärekatollinen tupakin, oli soudettu ruuhella pientä lampea, laskettu verkkoja kaislikkoon, mertoja joen suuhun. Emäntä oli sillä rannalla tottunut sotkemaan vaatteita, lapset onkivat siellä niin mielellään. He olisivat sitten saattaneet sattua sellaiseen paikkaan, joka ei olisi ollut niin likellä järveä. Ja siinä olisi sitte kuitenkin alotettava uudestaan työ ennenkuin totuttaisiin. On tietysti totta, että kasketta ei tule toimeen, mutta saattaisihan rouvalta ensin käydä kysymässä ennenkuin lähtee uusia tiloja hakemaan.
Ja emäntä läksi kysymään. Hän tahtoi itse puhua rouvalle, sillä hän oli rohkealuontoisempi kuin Matti. Nyytti kädessä hän astui sisään pihaan portista, joka oli ihan uusi ja vielä maalaamaton. Pihassa oli tukkityviä, laudanpätkiä, sahajauhoja, liisteröittyjä, kirjavia paperiliuskoja, maalipyttyjä, lapioita, pöytiä, sanalla sanoen: kaikkia mitä tarvitaan ja mitä jää rakentaessa taloa sellaista, kuin tämä, joka puolessa vuodessa oli kohonnut Mainion mäelle. Rakennus oli ulkoa päin laudoitettu, telineitä myöten kulkivat vielä rakentajat. Kyökin porstuaan astuttiin kahta rinnakkain huojuvaa lautaa pitkin.
Emäntä seisahtui katselemaan. Hänellä oli täysi oikeus katsella: heidän, torpparien, rahoilla oli koko koreus saatu aikaan. Eikä hän oikeastaan tuntenut iloa, paremmin jonkinlaista katkeraa mieltä. Hän astui kyökkiin. Ristikirjava hame kahisi, vihtoriini-röijy kiilsi. Helman alta näkyi kengännokka, leveä kuin lapionkärki. Hänen huivinsa oli uusi, vankka ja kankea. Sieltä sisältä tunki maalin haju häntä vastaan, hella ja muuri olivat hohtavan puhtaat, kaikki uutta ja siroista. Nurkassa makasi suuri, mustankirjava koira, suorana kuin lankavyhti ja kieli pitkällään. Se heräsi ja haukahti pari kertaa niin mahtavalla äänellä, että emännän sydän sykähti. Se oli hirveän suuri, oli se toista kuin heidän Musti-rakkinsa. Ja kuinka sillä oli lystikkäät käpälät ja rinta: ihan kuin mateen nahasta! Mutta minkä verran se mahtoikaan syödä tuo tuollainen peto. Miehen osan! Koira tuli emännän luo. Hän piti koirista eikä hän voinut muuta kuin myöntää, että tämä oli sangen kaunis. Silmät näyttivät niin viisailta. Mutta hän työnsi sen luotaan, asetti nyytin pöydälle ja avasi sen. Kun rouva tuli sisältä, loistivat puuvadista, valkoisesta peitteestä häntä vastaan kypsät, punaiset mansikat. Hän siirsi neulomatyönsä kainaloon, antoi emännälle ystävällisesti kättä, käski istumaan, kysyi mistä hän oli ja kiitti marjoista.
— Niin kauniita marjoja, niin kypsiä, ja niin puhdas vaate!
— Kyllähän täälläkin osataan pitää puhtautta, vaikka ollaan kirkosta kaukana.
Emäntä istui totisena penkillä silitellen nenäliinaansa.
— Ehkä emäntä tahtoo käydä katselemaan tänne sisään siksi kunnes kahvi joutuu?
Emäntä nousi, sanaa virkkamatta.
— Tämä on ruokasali.
Siellä istui avonaisen ikkunan edessä tyttö kirja kädessä. Noinhan ne herrojen lapset ehtivät arkipäivinäkin lukemaan kirjaa. Tuokin, joka on parhaassa paimen-iässä. Mutta paljain jaloin hän oli ja ystävällisesti hän tuli tervehtimään, ja johti vielä emäntää sisähuoneisiin.
Kaunista oli kaikkialla. Koreat paperit seinissä, katot valkoiset ja jos jonkinlaista huonekalua. Jota useampien huoneitten läpi käytiin, sitä kauniimpia sieltä vaan tuli. Emännän silmä oli tarkka ja huomasi kaikki. Hän koetteli tuolin päällisiä, hän kyykistyi näkemään sohvien alukset. Kukkien välissä oli korkea, kapea ovi, joka vei kiiltävään huoneeseen, joka näytti hiukan alenevan muista matalammalle. Hänen piti sinne juuri mennä, kun hän huomasi olennon liikkuvan vastaansa ja tunsi olennon omaksi itsekseen. Hän ojensi kätensä suoraksi ja sormet sattuivat sileään, kylmään lasiin. Peilihän siellä oli! Sen verraton peili! Emännän täytyi hämmästyksestä puhjeta nauruun.
— Eikö emäntä ole nähnyt semmoista ennen?
— Missäs minä sitte.
Hän piti kukkasista, koetteli niiden lehtiä ja kyseli nimiä.
— Meillä kanssa keväiseen aikaan on kukkasia, mutta eihän niitä talvella käy pitäminen.
— Miks'ei?
— Niin, kun paleltuvat. Ja torakat ovat niin pahat syömään. Syövät yksin väkevät turkinliskotkin.
Tultiin korkeille portaille, jossa mies vielä oli höyläämässä. Sieltä näkyi kauas metsää, järveä, ahoa, halmetta.
— Ei olisi uskonut tällaista taloa nousevaksi Mainion mäelle.
Emäntä oli kokonaan unohtanut kasket. Hän kyseli, katseli, ihmetteli ja ihaili. Hän jo rupesi tuumaelemaan kuinka Niemen mustassa tuvassa ja pienessä kammarissa saataisiin aikaan kaunistavia muutoksia. Hän sai kukkassiemeniä ja sai neuvoja niiden hoidosta. Silloin portista juosta raksutteli pihaan pieni musta, pystykorvainen koira, häntä kipparassa. Se nuuski ja tähysteli tietä.
— No mutta Musti! meidän Mustimme! On päässyt karkuun saunasta ja haistanut jäljet.
Ja koira kuuli emäntänsä äänen ja juoksi suoraa tietä hänen luokseen, vieläpä rupesi haukkumaan talon tyttöä. Se tuli kuin muistuttamaan emäntää asiasta, joka oli ajanut hänet tänne ja jonka hän oli ihan unohtanut ihaellessaan hovin komeutta. Nyt hän kävi totiseksi, ei kysellyt enään mitään eikä viivytellyt, kun lähdettiin kyökkiin takaisin. Siellä oli syntyä aika kahakka, kun talon suuri koira huomasi Mustin läheisyydessään. Mutta rouva joutui hätiin, ajoi ulos koiransa ja Musti pelasti nahkansa penkin alle, emännän helmojen suojaan, josta se välistä pisti suippean, pienen kuononsa vainuamaan.
Emäntä sitoi huivinsa lujempaan. Hänen suunsa oli jäykästi supussa. Hän käänteli ja silitteli suoraksi nenäliinaansa. Niin hän istui sanatonna ja juhlallisena, kunnes alkoi:
— Kun ne puhuvat meidän puolellamme, että pitäis otettamaan pois kaskilupa. Sitä minä oikein läksin kysymään. Matti meinasi jo lähteä kuulustelemaan toista torppaa, mutta minä ehkäisin, sillä muuttamisesta ei rikastuta ja saahan sitä ensin rouvalta käydä tiedustamassa.
Hän näytti oikein uhkaavalta ja käänteli hurjasti huivia käsissään, katsellen vilkkumatta rouvaa, joka tyynesti kuunteli.
— Mutta arvaahan rouva sen, että kasketta ei kukaan elä.
— Hyvä emäntä, meidän metsämme ovat niin lopussa, ettei…
— Voi, voi, kuinka sitä löytyy kaskimaata! keskeytti emäntä.
— Ettei sitä mitenkään voi antaa niin paljoa kuin ennen. Tulee jo pian puute polttopuista. Emme me hävitä kaikkea kaskiviljelystä yhtaikaa, mutta vähitellen, vähitellen.
Rouva oli sanomalehdistä ja asiantuntijoilta saanut selville kaskenpolton varjopuolet ja hän piti nyt emännälle puheen, jossa hän selitti hyödyn siitä, että uhraa työnsä ja voimansa pellonviljelykseen.
— No, niinhän se voi olla sen jolla on peltoja. Mutta kun on sellaisia tilkkusia kuin meidän. — Laajentaa? Niin kuka siihen ehtii. Se on työlästä. Ei. Köyhyys siitä tulee ja nälkä. Ja pois on lähdettävä koko tilalta. Jo muutoinkin on maksettu takuita, kun on se toinen toveri siinä, se Matti — hän tarkoitti miestään — aina ollut sellainen lerpakko lupaamaan, sekä selvänä ollessaan että juomapäissään.
— Ohhoh. Juoko teidän miehenne! kysyi rouva osanottavaisesti.
— Joihan se takavuosina. Mistäs sitä nyt enään juo, kun ei mistään saa. Ei sillä, että se olisi ollut mulle paha taikka lyönyt, palasipa kotiin selvänä tai päissään. Ei se minua ole koskaan hätyyttänyt. Mutta takasi aina muille ja niitä takuita on nyt maksettu pitkin aikoja. Jos ei saa enään edes kaskeen turvata, niin ei ole edessä muuta kuin: kerjää!
Rouva koetti välittää ja sovitella, mutta emännän vaatimukset olivat suuret. Hän malttoi tuskin juoda kahviaan loppuun. Hänessä kiehui mieliharmi ja kiukku. Hän ei kehdannut sitä ajaa rouvalle, mutta kotiin. Sentähden hän heti nieltyään kahvin, korjautui pois tyhjine vatineen, koirineen.
Hän kulki kiireesti leveää polkua, huomaamatta mitään ympärillään. Hän ei edes muistanut kuunnella lehmän kelloja, tietääkseen mistäpäin lehmät illalla olivat noudettavat kotiin. Tien yli juoksi jänis ja vähän matkan päässä vouskuttava Musti.
Emäntä ajatteli muuttoa Niemen torpasta. Mistä saanee rouva uuden tulokkaan? Tulijoita löytyy kyllä aina, mutta mimmoisia! Hän ajatteli jonkinlaisella riemun ilkeydellä sitä, että vaikka täytyisi rouvan vielä pakostakin antaa kaskea edes kolmatta tynnöriä. Ajatuksiin vaipuneena hän käveli tuttua, kivistä tietä. Ilma oli kirkas ja lämmin. Oikein näytti koettavan hyvä pouta alkavalle heinänteolle.
Tuli ylämaa ja mäki. Kahden puolen tien humisi siinä ihana koivumetsä. Puut olivat niin suuret ja suorat, tuohi niissä niin eheää ja valkoista. Sieltä näkyi matkan päässä torppa, lakealla niemellä, järven rannalla, peltojen ympäröimänä. Siinä emäntä seisahtui. Hän ei voinut astua edemmäksi. Samaa maata, jolla hän nyt seisoi, oli hän ollut isävainajansa kanssa vierittämässä sulaksi ja isä oli maininnut jo sitä ennen syöneensä siitä ruiskylvön. Hän oli leikannut siitä talkoolla, oli nähnyt sen heinettyvän ahoksi, nähnyt metsän kasvavan, taittanut siitä vastaksia monia kertoja lämpöisinä kesäiltoina. He olivat Matin kanssa päättäneet kaataa sen kaskeksi ja olivat sitä säästämällä säästäneet, jotta se sitte oikein kasvaisi. Ja pitikö se nyt jättää muitten kaadettavaksi? Emäntä tunsi eronhetken tuskaa kurkussaan, hän tunsi sitä yhä enemmän, jota likemmä hän tuli kotoa, kulkiessaan läpi vasikkahaan, jossa puut olivat tupsulatvaisia tynkiä, tarkasti ketettyjä kerpuiksi.
Matti oli veistämässä haravaa tuvan edustalla. Hän kohotti vähän päätään, kun vaimo tuli kujansuussa, mutta eivät he toisilleen virkkaneet sanaakaan. Emäntä meni suoraa tietä aittaan vaihtamaan vaatteita. Lapset eivät uskaltaneet häneltä mitään kysellä, siksi nurja oli äidin muoto. Hän otti kontin ja varusti siihen evästä. Sen hän läjähytti miehensä eteen.
— Lähde nyt, niin olet samalla kirkossa!
Oli näet lauvantai. Matti ei pyytänyt likempiä tietoja. Hän ymmärsi heti kaikki tyyni.
— Vai ei luvannut rouva kaskea, saneli hän hiljaa itsekseen ja nähden vaimonsa malttamattomuuden, lisäsi hän: — älä nyt hätäile, lähdenhän minä tästä kunhan nyt kylvystä pääsen.
Ja Matti läksi jo samana iltana, sillä kirkolle oli pitkä matka.Emäntä jäi kotiin tutustumaan erontekoon Niemen torpasta.
Seuraavana iltana palasi Matti kotiin, alla päin, pahoilla mielin. Vaimo kyseli ja urkki, mutta Matista ei lähtenyt mitään ennenkuin hän oli syönyt, kylpenyt ja sytyttänyt piippunsa. Sitte hän vähitellen alkoi kertoa retkestään. Hän oli tiedustellut torppia monelta isännältä, mutta ne eivät olleet luvanneet kaskea senkään vertaa, mitä rouvalta saattoi toivoa.
— Jaa-a, sanoi emäntä kylmäkiskoisesti. — Ei kasketta tule aikaan.
Isäntä otti piipun hampaistaan ja sylkäisi tavattomalla kiivaudella.
— Sinä olet aina sanonut: ei vierivä kivi ota sammalta, ja samaa olen minä tuuminut pitkin matkaa. Muuttamisesta ei ole mihinkään. Jos sattuisi yksi kohta paranemaan, niin ehkä pahenisi toinen. Jäädään vaan tähän: ei muuallakaan ole parempaa toimeentuloa. Niemeen on jo totuttu ja kotiuduttu. Saahan tuosta järvestäkin kalan pataansa, eikä järveäkään ole joka paikassa. Kaadetaan nyt kaskeksi tuo metsä mäeltä, koskei rouva sentään heti tykkänään hävitä kaskenpolttoa. Laajennetaan peltoja sillä välin. Ehkä tässä nyt toimeen tullaan.
— Niinhän se rouva sanoi tulevaisuudessakin antavansa vesata pikkusen pensasta. Saathan sinä jo vaikka huomenna mennä rouvan puheille. Minä kirnuan aikaiseen aamulla ja tyhjennän kananpesän, jotta saat tuliaisiksi.
Matti hymyili jo tyytyväisenä ja rauhoittuneena läksi emäntäkin askareilleen.
(Nähtyä ja tunnettua.)