Syntyi Tampereella 19/3 1844; omaa sukuaJohnsson. Kävi Jyväskylän seminaarin; meni 1865 naimisiin lehtori J. F. Canthin kanssa, jonka kuoltua 1879 piti kangaskauppaa Kuopiossa. Kuoli 12/5 1897. Teoksia näytelmät:Murtovarkaus, Roinilan talossa, Työmiehen vaimo, Kovan onnen lapsia, Papin perhe, Sylvi, Anna Liisa; kertomukset:Hanna, Köyhää kansaa, Salakari, Lain mukaan, Kauppa-Lopo, Novelleja I, IIy.m.
Siitä lienee jo noin parikymmentä vuotta, kun asiat minua eräänä talvena vaativat matkustamaan Tampereelle. Sinne ei vielä siihen aikaan ollut rautatietä, vaan täytyi ajaa hevoskyydillä, joka entinen kulkutapa muuten olikin paljon hauskempaa ja runollisempaa.
Mutta hitaasti se kävi. Nuoskeaa lunta oli viimeisen sateen jälkeen vielä kosolta maantiellä, se tarttui paakkuina reen jalaksiin ja raskautti kulun. Hiljalleen löntysti hevonen eteenpäin vanhan kievarikonin tottuneella tavalla, kyytimies istui rauhallisena ja huolettomana kuskipenkillä, näkyi, ettei hän ensi kertaa ollut herroja kyydissä. Minulla oli hyvää aikaa miettiä kaikenlaista siellä reenperässä, nahkasten sisässä.
Muistelin, ketä tuttavia minulla mahdollisesti saattoi olla Tampereella, ja johtuikin mieleeni eräs nuori tyttö, Hilma Reinius, joka noin kymmenkunta vuotta sitten oli joutunut sinne naimisiin eräälle rikkaalle tehtailijalle, nimeltä Grålund. Tunsin hänet vallan hyvin niiltä ajoilta, kun hän oleskeli Tuusniemen pappilassa, rouvan apulaisena taloudessa ja lastenhoitajattarena.
Kuinka minun silloin kävi sääli tuota tyttö raukkaa, sillä hänellä ei suinkaan ollut helpot päivät pappilassa ollessaan, yöt kun sai valvoa lasten vuoksi ja päivillä alituisesti olla varpaillaan emäntänsä käskyjä täyttämässä. Hän sai ottaa kiinni kaikkeen; milloin hänet pantiin keittämään, milloin paistamaan, milloin leipomaan, huoneita siivoomaan tai vaatteita silittämään. Ja sillä välin riitti käsitöitä loppumattomiin, pappilan kymmenen lasta kun kulutti paljon vaatetta. Hilma raukka oli mielestäni kuin orja; hänellä suorastaan ei vuorokauden kahdestakymmenestäneljästä tunnista ollut yhtä ainoaa, jota olisi voinut ehdottomasti omakseen sanoa.
Sen lisäksi hänellä oli niin pieni palkka, ettei se tahtonut kunnolleen vaatteiksi riittää. Aina hänen täytyi kääntää penninsä moneen kertaan, ennenkuin uskalsi sen kädestään laskea, miettiä ja tuumia, mikä oli huokeinta, kannattiko ostaa vai täytyisikö koettaa vielä ilman tulla toimeen.
Mutta kumma kyllä, jotenkin virkeänä hän pysyi yhtäkaikki ja hyvä toivo hänellä oli tulevaisuudesta. Kun olo kävi liian tukalaksi tai työtaakka ylen painavaksi ja kun hänen täytyi kävellä rikkonaisissa kengissä, eivätkä varat myöntäneet ostamaan uusia vielä pitkiin aikoihin, lohdutteli hän aina itseään tulevien, parempien päivien odotuksella.
— Mutt' antaahan olla, jahka minä tästä saan rikkaan sulhasen, niin kyllä muuttuu elämä toisenlaiseksi, oli hänellä tapana sanoa.
— Koska se teidän rikas sulhasenne tulee sitten? kysyin häneltä kerran, kun hän taaskin suurella varmuudella oli siitä puhunut.
— En tiedä, milloin tulee, hän vastasi, mutta tulla hänen täytyy. Minä en rupea koko ikääni köyhyyttä kärsimään, siitä alan jo saada ihan kylläkseni. Ja muulla tavalla taas en rikkaaksi pääse, varakas sulhanen on ainoa neuvo.
— Ottaisitteko kenen hyvänsä, kun hän vain on rikas?
— Ottaisin. Vaikka hän olisi musta kuin murjaani ja tyhmä kuin saapas, niin ottaisin sittenkin.
— Mutta ajatelkaas, jos ette voisi häntä lainkaan rakastaa?
— Rakkaudesta minä viisi veisaan. Ei köyhän auta semmoisia turhuuksia ottaa lukuun. Kun hän vain auttaa minua paremmille päiville, niin olen hänelle niin kiitollinen, että se jo kyllä käy rakkaudesta.
Nuoren tytön suussa tuo puhe kuului kovin luonnottomalle; mutta se vain todisti tavallaan sekin, kuinka kovaa koulua hän oli käynyt. Nuhteet, joita ensi hetkessä ajattelin tuoda esiin, kuolivat huulilleni, tunsin niin suurta sääliä häntä kohtaan.
— Luuletteko sitten, että onni on ainoastaan rikkaudessa? kysyin vain hyvin sävyisästi.
— Missä se olisi, ellei siinä? hän vastasi. Hyväinen aika, kun ihminen saa, mitä ikinä haluaa, saa nukkua yönsä rauhassa, tehdä työtä sen verran kuin tahtoo, ja asettaa elämänsä kaikin puolin mieleisekseen, mitä häneltä sitten enää puuttuisi? En suinkaan ymmärrä. Minä hymyilin.
— No, ja minkähänlaiseksi te asettaisitte elämänne, jos rikkaaksi tulisitte?
— Niin, minäkö?
Hänen silmänsä vilkastuivat.
— Voi, voi! Ensiksikin minä joka aamu nukkuisin tuonne kahdeksaan. Ja sitten minä aina tilaisin uudet kengät, ennenkuin entiset ehtisivät rikkikään mennä, jatkoi hän nauraen.
— No, senkö verran —
— Odottakaapas nyt, eihän se ollut kuin alkua. Minä laittaisin itselleni yltäkyllin kaikkia vaatteita, leninkiä kaikenmoisia, parhaimmista kankaista, revonnahka-turkin silkkipäällyksineen, sitten tohvelipalttoita ja saketteja syksyä ja kevättä varten, sadenuttuja ja kepsiä kesää varten — hattuja, jos jonkinlaisia —
— Jopa, jopa —! Entä sitten vielä?
— Huoneet laittaisin ihmeen komeiksi, plyyssipäälliset huonekaluihin, brysselimatot lattialle —
— Riittää, riittää, minä nauroin. Kyllä jo arvaan muut seikat.
Mutta Hilma ei malttanut vielä lopettaa.
— Tallissa olisi aina hevonen minun varallani, — että saisin ajella, milloin vain päähäni pistäisi, ja joka vuosi minä matkustelisin ulkomailla.
Tähän tapaan sitä jatkui, mielikuvitus lensi ja innostus kasvoi. Hän lämpeni lämpenemistään, posket hehkuivat, silmät säihkyivät ja suu oli onnellisessa hymyssä. Jos kaikki tämä hyvyys olisi jo ollut hänen käsissään, ei hän siitä varmaankaan olisi voinut enemmän nauttia.
Pari vuotta lienee kulunut tästä meidän keskustelustamme, kun pappilan vanhimpia lapsia lähetettiin Savonlinnaan kouluun ja Hilma sai mennä mukaan taloudenhoitajaksi. Olin oikein mielissäni, sillä otaksuin varmasti, että hän nyt yhtäkaikki tulisi helpommille päiville. Mutta sitä en voinut arvata, että tämä sattuma veisi häntä suurta elämän käännettä kohti.
Niin kumminkin tapahtui. Tuskin oli kuukautta kulunut, ennenkuin Savonlinnasta tuli äkkiarvaamaton uutinen: Hilma Reinius on kihloissa erään rikkaan kauppiaan kanssa Tampereelta.
Sillä kertaa eivät viestit kertoneet sen enempää.
— Onkohan tuo kauppias "musta kuin murjaani ja tyhmä kuin saapas?" mietin minä itsekseni. Ainakin hän mahtaa olla vanha ja ruma, sillä harvoinpa ne nuoret ovat rikkaiksi ehtineet.
Mutta ei! Pian saatiin tietää, että hän päinvastoin oli keski-ikäinen, pulska mies, nimeltä Grålund, toimelias ja virkeä, Tampereen etevimpiä miehiä. Hän oli käynyt tervehtimässä sukulaisiaan Savonlinnassa, tutustunut Hilmaan, joka asui niiden kanssa samassa talossa, rakastunut ja kosinut. — Häät oli vietettävä Savonlinnassa kiireimmän takeen, eikä Hilma ollut tuleva enää Tuusniemellä käymäänkään.
Sitten kerrottiin vielä, kuinka paljon sulhanen oli antanut hänelle lahjoja, kultakellon ja rannerenkaat, monet leninkikankaat ja — revonnahkaturkin.
Minua hytkähytti. Muistui heti mieleeni Hilman entiset tuulentuvat.Nythän ne jo alkoivat toteutua kaikki.
Häitten jälkeen Hilma katosi näköpiiristämme. Tampere oli siksi kaukana, ettemme hänestä enää mitään kuulleet, eikä hän kirjoittanutkaan tuttavilleen Tuusniemelle.
No, tuota en juuri ihmetellyt. Hän tietysti tahtoi unhoittaa orjuutensa ajat ja välttää sen vuoksi kaikkea, mikä niistä muistutti.
Muutamia vuosia kului. Hilma alkoi unohtua mielestäni pois. Kerran olin vain sattumalta kuullut, että hänen miehensä oli perustanut villankehruutehtaan Tampereelle, mutta Hilmasta itsestään ei silloinkaan tiedetty mainita niin mitään. En ollut häntä sen vuoksi moneen aikaan ajatellutkaan, ennenkuin nyt vasta, kun olin matkalla hänen kotikaupunkiinsa.
Päätin kuin paatinkin käydä häntä tervehtimässä ja olin sangen utelias näkemään, minkälaiseksi tuo pappilan entinen lastenhoitaja oli muodostunut rikkaissa naimisissaan. Minkälaiseksi oli hän laittanut kotinsa, mitenkä ylipäänsä asettanut elämänsä? Kuvailin, että hän oli seuraelämän keskuksena Tampereella, kulki kenties kestistä kestiin, huvista huviin, otti vastaan vieraita, laittoi komeita päivällisiä ja illanviettoja luokseen, sanalla sanoen, nautti kaikenmoisia iloja sitä runsaammin nyt, kun nuoruudessaan oli saanut niistä tyyten kieltäytyä.
Tampereelle saavuttuani oli minulla niin paljo toimia, etten ensi päivänä enkä vielä seuraavanakaan joutanut menemään Hilman luokse. Mutta hänen asuntonsa jo tiesin, olin ajanut siitä pari kertaa ohitsekin ja tarkastellut tuota pitkää riviä ikkunoita, joissa kaikissa oli muodikkaat, kauniit uutimet, veistokuvia ja vihreitä, korkeita kasveja. Hienolta näytti kaikki ulospäinkin, sisässä varmaan oli yhä komeampaa.
— Kuinkahan onnellinen hän nyt mahtaa ollakaan, ajattelin itsekseni ja halusin mitä pikimmin päästä häntä katsomaan.
Kolmas päivä oli keskiviikko, muistan sen vieläkin vallan hyvin. Olin jo edeltä puolen vapaa asioistani, panin parhaimman puvun päälleni ja laittauduin aiotulle visiitilleni. Läksin jalan, kun kadulla ei sattunut olemaan yhtään ajuria. Yöllä oli suojannut, liukkailla kaduilla yritin monet kerrat menemään nurin. Onnellisesti kumminkin saavuin viimein perille ja käännyin portista sisään.
Hyvän vaikutuksen heti jo pihakin minuun teki. Kaikki rakennukset olivat mainiossa kunnossa, leveät, tasaiset tiet risteilivät pihassa joka haaralle ja lumi oli niin puhdasta, että silmiä huikaisi. Kookkaan verannan seinät olivat ikkunoita täynnä, niitä kaunisti somille poimukkeille asetetut valkoiset verhot, pulskat ovet ja portaat näyttivät minusta ikäänkuin kutsuvan luokseen ja lausuvan tervetuloa.
Soitin etehisen kelloa. Näppärä, sievästi puettu palvelusneiti avasi minulle oven.
— Onko rouva kotona? kysyin.
Hän katsoi minuun kummastellen, silmät suurina ja pyöreinä.
— Kyllä, hän vastasi verkalleen, loi minuun vieläkin epävarman katseen ja pujahti johonkin sivuhuoneeseen.
— Huomasipas, etten ollut Tampereen rouvia, ajattelin siinä päällysvaatteita riisuissani. Nyt hän varmaankin siellä kertoo, että vallan outo, matkustavainen nainen seisoo etehisessä. Hilma tietysti ihmettelee, kuka minä mahdan olla. Saa nähdä, tunteeko. Olisikohan pitänyt lähettää visiittikorttini samalla — tai ilmoittaa tytölle nimeni? Mitä vielä! Antaa Hilman olla utelias.
Heitin syrjäsilmäyksen etehisen seinällä olevaan peiliin, silitin pikkuisen hiuksiani ja astuin avonaisesta ovesta saliin. Siellä ei ollut ketään. Katsoin heti huonekalujen päällyksiä. Aivan oikein! Silkkiplyyssiähän ne olivat.
Ovet olivat auki vasemmalle, ja sieltäpäin kuului toisesta tai kolmannesta huoneesta keveitä askeleita. En voinut olla hymyilemättä, kun ajattelin, miten Hilma hämmästyisi minut nähdessään.
Askeleet lähenivät ja kynnykselle ilmestyi — ei, se ei ollutkaan Hilma, joku muu, ikävän näköinen, keski-ikäinen, minulle vallan outo nainen.
Minä en enää hymyillyt, vaan loin tulijaan kysyvän katseen.
— Anteeksi, mutta rouva Grålund haluaisi tietää, kuka rouva on.
Minä ojensin hänelle visiittikorttini ja hän katosi samaa tietä kuin oli tullutkin.
Katselin taaskin ympärilleni.
Kuinka täällä oli hiljaista ja kuollutta! Eikö heillä ollut yhtään lasta? Mitä varten nämä suuret, autiot huoneet —?
Pitemmälle en päässyt ihmettelemisessäni, kun äskeinen turilas palasi ja sanoi rouvan pyytävän minua tulemaan luokseen. Hän ei uskaltanut kylmyyden tähden lähteä huoneestaan.
— Onko rouva Grålund sairas? minä kysyin.
— Eipä juuri niin sairaskaan, hän vastasi pitkäveteisesti, mutta hän ei siedä kylmää.
Mitä kummaa! Olivathan nämä tavallisen lämpimät huoneet — miksi ei hän sitten näissä tarjennut olla?
Kuljimme monen huoneen läpi ja pysähdyimme viimein suljetun oven eteen.
Turilas tarttui lukkoon, mutta ennenkuin hän avasi oven, käänsi hän vielä päätään ja kiinnitti harmaat silmänsä minuun.
— Ettehän vain liene kylmä?
— En toki olekaan. Siellähän on suoja ulkona ja minulla oli turkki päällä.
Hän avasi oven ja laski minut sisään.
Ikkunat olivat peitetyt ja huone niin pimeä, etten alussa eroittanut niin mitään. Mutta perimmästä nurkasta kuului heikko ääni, ja kun teroitin silmäni sinnepäin, oivalsin minä vähitellen chaiselongin tapaisen esineen, jossa joku näytti olevan pitkällään saalien ja vilttien alla. Laiha käsi ojentui minua kohti, ja nyt huomasin jo kalpeat, kuihtuneet kasvotkin tyynyllä.
Menin lähemmäksi ja tartuin hänen käteensä.
— Tervetuloa, hän kuiskasi ja puhkesi samassa itkemään.
— Hilma raukka, kuinka teidän laitanne on? Mikä teitä vaivaa? Hän, tuolla, sanoi, ettette olisi sairas.
Hän koetti rauhoittua, mutta hetken aikaa kesti, ennenkuin hän nyyhkytyksiltään sai puhutuksi. Sitten hän alkoi.
— Niin, eiväthän ne kukaan usko minun sairauttani. Sanovat minun vain luulottelevan. Ja lääkäritkin väittävät, ettei se ole muuta kuin hermostumista ja heikkoutta. Mutta lääkärit eivät ymmärrä, ne eivät ole koko aikana ymmärtäneet.
— Joko tätä on kestänyt kauankin?
— Voi, johan sitä on kestänyt! Melkein koko naimisissaoloaikani. Se alkoi heti — muutamien kuukausien perästä.
— Eikä ole tullut ensinkään paremmaksi?
— Ei paremmaksi — pahemmaksi vain. Hetken hiljaisuus vallitsi. Hän makasi nyt tyynenä, silmät alas luotuina. Kasvot ilmaisivat väsymystä ja välinpitämättömyyttä.
— Jospa minä olen vain rasitukseksi?
— Ei, istukaa nyt sentään vähä aikaa! Ellette ikävysty?
— En suinkaan.
Mutta keskustelu ei tahtonut sujua. Hän ei nähtävästi jaksanut välittää muusta kuin omasta sairaudestaan, koska ei edes kysynyt mitään entisistä tuttavistaan Tuusniemeltä. En tosin ollut minäkään heitä tavannut moneen aikaan, mutta olisin kuitenkin tiennyt kertoa hänelle yhtä ja toista heidän elämänvaiheistaan.
Ajatukseni kiintyivät hänen sairauteensa. Eiköhän siinä tosiaan ollut paljo luulotteluakin? Ja tämä pimeys, tämä kuumuus, huoneen umpinainen ilma, tuo hautautuminen saalien ja vilttien alle — eikö se kaikki häntä juuri heikontanut? Uskalsin vähän viitata sinnepäin. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä, sillä hän kohta harmistui niin, että lensi vallan punaiseksi.
— Niin se on aina, terveet ihmiset eivät käsitä, mitä sairas sietää tai ei siedä. Mutta luuletteko, että tässä makaisin, jos suinkin voisin liikkua ja olla ylhäällä?
— Saattaa niin olla, vastasin minä vallan hämilläni, itse tietysti sen parhaiten voitte päättää.
— Olen sen niin monta kertaa kokenut, jatkoi hän rauhallisemmin. Kun vain pikkuisenkin yritän täältä nousta, niin heti minä kylmetyn ja tulen kipeäksi. Silmäni taas ovat niin heikot, etteivät ne siedä valoa ensinkään.
— Niin, tällä tavoin sinä juuri teet itsesi noin araksi, ajattelin minä itsekseni, mutta olin nyt siksi viisas, etten siitä hänelle mitään virkkanut.
Keskustelu taukosi taaskin. Meillä ei ollut mitään sanottavaa toisillemme. Hilma tuntui minusta niin vieraalle, ei hänessä ollut enää jälkeäkään entisestä avomielisestä, reippaasta pappilan rouvan apulaisesta. Hän makasi nyt vallan hiljaa, katseli eteensä, vastapäätä olevaan seinään, eikä näyttänyt paljoa välittävän minun läsnäolostani. Se mielenliike, joka tullessani hänet hetkeksi valtasi, oli mennyt ohi, ja hän vaipui nyt syvään apatiaan. Tämäkö lienee ollut hänen tavallinen mielentilansa?
Oloni alkoi tuntua tukalalta. Halusin päästä pois vapaaseen, raittiiseen ilmaan. Mutta kävikö minun nyt jo lähteminen? Jospa hän loukkaantuisi, kun tuskin olin vielä neljännestuntia ollut hänen luonaan.
— Ehkä on parasta, että lähden ja heitän teidät rauhaan? Olette ehkä jo väsynyt?
— Niin, enhän minä tosiaan jaksa pitempää aikaa yhtämittaa seurustella, hän vastasi heikolla äänellä.
Mitäs muuta, minä nousin ja sanoin jäähyväiset.
— Odottakaa vähän!
Hän soitti ja äskeinen oppaani tuli saapuville.
— Menkää saattamaan rouvaa!
Ja niin me sitten taas vaelsimme yhdessä samojen huoneiden läpi tuon ikävän näköisen naisen kanssa. Mutta minä en enää soimannut häntä turilaaksi mielessäni, enkä ihmetellyt hänen kasvojensa happamuutta.
Vedin helpoittavan henkäyksen, kun taaskin olin ulkona.
— En tosiaan jaksa seurustella! Nuo sanat vieläkin kaikuivat korvissani, ja kun sitten ajattelin meidän "seurusteluamme", täytyi minun hymähtää itsekseni.
Pysähdyin hetkeksi portaille, silmäilin vielä kerran tuota komeutta ja yltäkylläisyyttä ympärilläni.
Hilma parka! Mitä iloa hänellä nyt oli tuosta kaikesta? Eiköhän hän kaipauksella muistellut entisiä köyhyyden aikoja, jolloin hän raatoi yötä päivää ja käveli rikkinäisissä kengissä, mutta siihen sijaan uhkui terveyttä, voimaa, iloista uskallusta ja hyvää toivoa tulevaisuudesta?
Niin tuskallisen vaikutuksen teki tämä käyntini Hilman luona minuun, etten sitä hevillä unhoittanut. Vuosia sen jälkeen kiertyivät ajatukseni tuon tuostakin takaisin häneen, ja minä näin hänet yhä uudelleen edessäni, semmoisena kuin hän siellä komean kotinsa viimeisessä komerossa makasi, surkeana, elottomana, kuihtuneena, sammuvana.
* * * * *
Muutamia vuosia oli kulunut, kun luin sanomalehdistä, että tehtailija Grålund oli tehnyt loistavan konkurssin. Varoja viisisataa tuhatta, velkoja lähes yhdeksänsataa.
Olin vallan ihmeissäni. Semmoistako se varallisuus olikin? Vai oliko hän viime aikoina kärsinyt suuria vahingoita? Kuinka hyvänsä, mutta siihen päätökseen tulin, ettei ainakaan Hilma vielä silloin, kuin hänen luonaan kävin, tiennyt, että asiat olisivat olleet huonot, sillä ei hänen ajatuksensa siinä tapauksessa olisi niin yksinomaan päässeet pyörimään vain hänen oman sairautensa ympäri.
— Voi raukkaa, huokasin itsekseni, kylläpä hänen mittansa mahtaa olla täysi. Kuinka hän nyt murtuneella terveydellä ja hemmoittuneilla elämäntavoillaan kykenisi taistelemaan köyhyyttä ja puutetta vastaan? Miksi oli hänen elämänsä niin kovaa alusta loppuun!
En kuullut hänestä mitään sen enempää nytkään. Mutta parisen vuotta tämän jälkeen täytyi minun taaskin matkustaa Tampereelle, ja silloin päätin heti ensi työkseni hakea hänet käsiini.
Niin — jos hän vielä eli! Kenties olikin, poloinen, jo päässyt maailman vaivoista ja muuttanut ikuiseen rauhaan.
Ajoin samaan hotelliin kuin viimeksikin. Se oli aivan entisellään kaikin puolin, palvelijat olivat vain muuttuneet. Satuin vielä pääsemään entiseen huoneeseenikin, joka yhä lisäsi hauskaa, tutunomaista vaikutusta.
Nuori naispalvelija hääri ympärilläni. Käännyin heti häneen, saadakseni tietoja Hilmasta.
— Rouva Grålund, elääkö? Kyllä maar' hän elää, selitti minulle tyttö hämäläismurteellaan.
— Mitenkä he tulevat toimeen?
— Siinähän menettelee. Ei suinkaan se vallan hyvää ole, ruokavieraita hän pitää.
— Niinkö rouva? Hän on sitten tullut terveeksi?
— Eipä se kuulu terve olevan.
— Kuinkas hän sitten jaksaa pitää ruokavieraita?
— Mitäs, kun täytyy.
— Eikö miehellä ole mitään ansiota?
— Eihän se enää eläkään. Toista vuotta siitä jo on, kun hän kuoli.
— Ooho! Vai on hän kuollut!
"Ei ole tikka niin kirjava, kuin on ihmisen elämä." Tuo sananparsi johtui mieleeni, siinä kun suin päälleni, lähteäkseni suoraapäätä Hilman luokse.
Tyttö neuvoi minulle vielä hänen asuntonsa. Kyttälässä, toisella puolen koskea se oli.
Liikutettuna seisoin minä pian hänen vaatimattoman asuntonsa edessä, vaivalla itkuani pidättäen. Viivyttelin siinä hetkisen ja koetin tyyntyä. Joku tuli poikki pihan puusylyys käsivarrella. Sehän näytti tutulta — katsoin tarkempaan.
— Hyväinen aika! Hilma?
— Tervetuloa! Sepä hauskaa. Astukaa sisään, tehkää hyvin! Täältä meidän täytyy mennä kyökin kautta.
Hän vei minut pieneen kamariin, joka oli kyökin takana. Lisäsi sivumennen pari puuta hellaan ja pisti kahvipannun tulelle. Tuli sitten ja istui minua vastapäätä, pöydän toiselle puolelle.
— No niin, nyt saamme rauhassa jutella, sillä välin kuin kahvi kiehuu, hän hymyili.
— Jumalan kiitos, te näytätte vallan tyytyväiseltä, melkein iloiselta, huudahdin minä ehdottomasti häntä katsellessani.
Paljon hän oli vanhentunut, hiukset olivat harmaantuneet, kasvot ryppyiset, liikkeet vaivalloiset. Mutta mieli näytti olevan raitis, päättäen kasvojen hymyilevästä ilmeestä ja silmien iloisesta loisteesta. Ja tottuneella tavalla hän siinä hyöri askareissaan, huolimatta jalkojensa kankeudesta.
— Minä olenkin iloinen ja tyytyväinen elämään, tyytyväisempi kuin milloinkaan ennen, hän vastasi minulle. Kovaa koulua olen käynyt, mutta se on kaikki ollut hyväksi.
— Niin, mutta —?
Olin kuin elävä kysymysmerkki.
Hän naurahti.
— Te kummastutte? Niin, en sitä olisi itsekään uskonut ennen, että ihmisen onni niin vähän riippuu varallisuudesta ja hyvästä asemasta. Nyt saan tehdä työtä aamusta iltaan toimeentuloni puolesta, eikä minua moni enää tunne entisistä tutuistani. Mutta minä en sure kumpaakaan — elämäni on nyt sittenkin vallan toista.
— Mutta kuinka te jaksatte, kuinka teillä, riittää voimia?
— No, enhän minä nyt joka puunnokaretta itse kanna. Onhan minulla täällä tyttönen apuna, vaikka hän tällä hetkellä sattuu olemaan ulkona asialla. Kyllä minä jaksan. Joka aamu käyn torilla. Ja ruoan laitan aina itse. Minullahan on kolmattakymmentä ruokavierasta. Syövät tuolla ruokasalissa kyökin toisella puolen. Sinne on eri sisäänkäytävä, mutta en voinut tuoda teitä sitä tietä, kun siellä vielä istuu muutamia päivällisen jälkeen.
— Eikö se kumminkin anna paljon huolta tällainen toimi?
— Kyllähän se antaa huolta. Ei tahdo oikein hyvin kannattaa, kun täytyy antaa melkein liian huokealla, ja muutamat sitten vielä jättävät maksamatta. Niin, kyllähän se huolta antaa. Mutta ei se mitään. Huolissa se juuri elämän paras onni piileekin. Viimeksi kun tavattiin, ei minulla ollut mitään huolia. Ja näitte, kuinka surkeassa tilassa silloin olin.
— Niin, te kun sairastitte —
— Sairastinko? Mitä pihkaa! Niin — sairastinhan minä semmoista itsekkäisyyden tautia, muuta se ei ollut. Nyt minä siihen sijaan olen todenperään kipeä. Katsokaas näitä!
Hän näytti minulle käsiään ja sormiaan, joissa nivelten kohdat olivat paksuina mukuloina.
— Kihti ne semmoisiksi on tehnyt. Ja sen minä sain sen kautta juuri, että niin ylenmääräisesti hoidin itseäni. Enhän minä siihen aikaan muuta ajatellutkaan. Sittenkuin täytyi lähteä liikkeelle ja tarttua työhön, olin niin arka, etten kestänyt mitään. Ja silloin tämä tauti minuun tarttui.
Kahvipannu samassa kiehui ylitse kyökissä, hän riensi sitä hoitamaan.
— Ei se ruumiin sairaus mitään ole, hän puhui minulle sieltä hellan äärestä, kun vain sielu on terve.
— Niin, niin, vastasin minä ja menin ovelle, voidakseni paremmin jatkaa puhetta. — Mutta sitähän minä ihmettelen, että voitte olla niin raittiilla mielellä. Tietysti teidän jäseniänne on mahtanut hirveästi kolottaa, koska ovat nousseet tuommoisille möhkäreille, vai kuinka?
— Onhan niitä kolottanut ja niitä kolottaa aina vieläkin öillä, niin etten saa unta.
— Eikö se ole kumminkin vaikeata?
— Ei ole vaikeata ensinkään, hän hymyili, tuodessaan tarjottimella kahvivehkeet kamarin pöydälle. Nähkääs, se on sillä tavalla — että minulla on onnellisimmat hetkeni juuri öisin, kun näitä kolottaa, enkä saa unta.
Hän seisoi edessäni ja katseli minua vakavasti, lämmin loiste silmissä.
— Ei, oikein totta, hän jatkoi, kun huomasi epäilykseni. — Niin oudolta kuin tuo kuuluneekin, mutta näitä kipeitä jäseniäni saan tavallaan kiittää sieluni terveydestä. Eihän minulla ole aikaa päivillä ajatella iankaikkisuutta ja sulautua Jumalaan, ja nämä jos soisivat minulle rauhaa, nukkuisin varmaan kuin tukki koko yön.
— Ah, nyt minä ymmärrän, mistä teille on tullut tuo tyytyväisyys ja mielenrauha.
Hän nyökäytti päätään.
— Niin, öillä, kun olen Jumalan läheisyydessä, silloin minä elän tosi elämää, tämä päiväelämä, joka kuluu maallisissa töissä ja hommissa, se ei ole kuin unennäköä, siihen ottaa osaa vain tämä matoinen kuori minusta itsestäni — noo, ehkäpä jonkun verran sielukin, ulkonaisesti, ohimenevästi, ei sen enempää.
Minä istuin siinä äänettömänä, tunsin itseni niin mitättömän pieneksi hänen rinnallaan. Ja kuinka minua hävetti, kun vertailin pukujamme! Hänellä suorajuovainen, tumma, pumpulinen hame, ja suora, yksinkertainen nuttu samasta kankaasta, minulla kalliista villakankaasta tehdyt vaatteet, jotka olin vielä lisäksi antanut valmistaa Helsingissä, niinkuin muutkin turhamaiset rouvat siellä kotikaupungissani, saadakseni ne oikein muodikkaiksi. Tässä ulkonaisessa asussamme minusta jo niin selvään ilmeni, mikä eroitus meidän molempain pyrinnöillä oli. Tai oikeammin, mitä elämää toinen eli ja mitä toinen.
Minä halveksin itseäni. Olisin tahtonut repiä palasiksi tuon turhamaisen pukuni, viskata kaikki sormukset, rannerenkaat ja muut helyt nurkkaan, ja heittäytyä tuon ryppyisen, yksinkertaisen, ennen aikojaan vanhentuneen naisen jalkojen juureen ja rukoilla häntä opettamaan minuakin kulkemaan sitä tietä, jota hän itse kulki.
Mutta tunsin samalla vaistomaisesti, ettei sinne toisen avulla päästä, itsekunkin täytyy astua oman kehityksensä polkua.
Nostin silmäni maasta ja katsoin häneen.
— Kuinka te mahdatte olla onnellinen, lausuin minä hiljaa.
— Niin, vastasi hän, ja ajatelkaas, kuinka paljo kovaa minun täytyi kokea, ennenkuin tämän onnen löysin. Lieneekö Jumalalla yhtä vaikea työ muidenkin ihmisten kanssa, vai olinko minä kaikkein itsepintaisin?
(Nuori Suomi V.)
Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Taivaan korkeassa kumussa loisti kuu ja tiheässä kimaltelivat tähdet tummansinisellä pohjalla. Maassa alhaalla hohti lumi heloittavassa valossa niin pitkälle kuin silmä kantoi, yli laaksojen ja vuorten ja järvien jään. Mutta vakavana seisoi metsä; ylös kohosivat honkain latvat ja kuuset viheriöitsivät, vaikka taipuivatkin oksat maata kohden kylmän kinoksen painosta.
Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Luonto nukkui, ja ihmiset, luonnon nuorimmat lapset, nukkuivat myös. Ei elonmerkkiä missään. Lepoon oli pysähtynyt tuulimyllykin tuolla ylhäällä mäellä, lahden toisella puolen; sen siivet leikkasivat ilmaan loistavan ristin, joka maasta katsoen ulottui ylös aina taivaaseen saakka.
Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Ei narahtanut lumi eikä risahdellut metsä. Syvä äänettömyys vallitsi lähellä ja syvä äänettömyys vastasi loittoa. Tuuli oli asettunut levolle Neulamäen rotkoihin, jossa se vuorien suojassa vaipui sikeään uneen. Mutta aidat uskollisesti peltoja syleilivät, ja tuo vanha, yksinäinen tupa Savilahden läntisellä rannalla pysyi pystyssä vielä, vaikka lahonneet seinät sen kallelleen väänsivät. Ei liikettä eikä hiiskausta täälläkään. Ulkona oli kaikki hiljaa, ja niin oli sisällä myös.
Koko perhe nukkui, yksi ainoa oli, joka ei silmiään ummistanut nyt enemmän kuin ennenkään. Kätkyessä hän makasi ja katseli taivaan tuikkivia tähtiä pienestä lähellä olevasta ikkunasta, jonka alemmat ruudut olivat osaksi päreillä paikatut, osaksi rievuilla tukitut. Ylemmät ruudut olivat eheät ja niistä tähdet pilkoittivat hänelle vastaan, niin ystävällisesti ja iloisesti kuin vanhat tutut ikään. Vanhoja tuttuja ne tosin olivatkin. Sillä niin kauas kuin muisto ulottui, hän tästä samasta ikkunasta kirkkaina öinä oli niitä katsellut. Jonkunmoista sanatonta keskustelua heidän välillään aina syntyi; vaivat silloin unohtuivat ja ikävä mieli muuttui keveäksi. Eikä tuntunut yö pitkältä, vaikka nukkuivat kaikki muut, hän yksin valvoi.
Toisia öitä oli, jolloin taivasta ei näkynyt lainkaan, eikä ilmestynyt yhtä ainoata tähteä korkeuteen. Sysimusta pimeys peitti joka kohdan sisässä ja ulkona. Tuuli vinkui, myrsky pauhasi. Tuvan nurkat natisivat ja seinät uhkasivat romahtaa alas. Kivut silloin yltyivät suuriksi, joka hetki oli täynnä tuskaa, ja kuitenkin hän kauheasti pelkäsi, että huojuva tupa kaatuisi kumoon ja lopettaisi elämän heiltä kaikilta. Vähä väliä ruskahtelivat seinät, joka ainoan kerran veret sävähtivät hänen ruumiissaan, pelko kasvoi ja vaivat kasvoivat. Hän odotti aamua ja kärsi; mutta aamu viipyi, yön kauhut olivat valloillaan ja poltteen liekit riutunutta ruumista repivät. Ympärillä kaikki nukkuivat sikeätä unta, hän yksin valvoi. Äiti välistä heräsi, muutti kuivia riepuja hänen haavoihinsa ja kysyi, kuinka hänen laitansa oli.
— Kolottaa, hän kuiskasi.
— Voi, raukkani, voi.
Äiti meni vuoteelle jälleen ja laski kädet ristiin rinnalle.Sielläkin kolotti; hän huokasi kipeästi.
— Hyvä Jumala, hyvä Jumala, kuinka kauan viivytät apuasi?
Mutta siinä hänen silmänsä taas painuivat kiinni, hän nukkui uudelleen ja unohti surunsa siksi aikaa kuin unta kesti.
Eevi yksin valvoi, tuijotti silmät selällään pimeätä, kuunteli tuulen raivoa ja seinäin jyskettä, pelkäsi ja kärsi aina aamuun saakka.
Seitsemän vuotta oli pikku Eevi jo täyttänyt. Ja kuitenkin hän oli niin pieni ja kutistunut, että kätkyessä makasi. Ruumis oli kuivettunut, ruskea nahka oli kurtussa käyristyneiden ja ohkaisten luiden päällä. Häntä tuskin olisi ihmislapseksi voinut luulla, ennemmin koiranpenikaksi. Suuret haavat reisissä ja vatsanpohjassa kasvoivat matoja. Ruoka tuli niiden kautta sulamattomana ulos. Alituisesti ne vuotivat pahanhajuista visvaa, joka myrkytti ilman huoneessa.
Toisella vuodella ollessaan Eevi sairastui tulirokkoon, ja siitä oli tämä hivutustauti alkunsa saanut. Ei se enää rohtoja tarvitse, oli lääkäri jo silloin sanonut. Ja sitten yhä: ei se enää rohtoja tarvitse, kyllä kuolema pian lopun tekee.
Mutta vuosi vuodelta vieri, eikä kuolema sittenkään tullut. Kädet kuivuivat, jalat, ruumis märkäni, mutta henki pysyi yhtäkaikki. Äiti istui vieressä päiväkaudet — muutti kuivia riepuja tavan takaa ja huuhtoi madot haavoista pois. Ensi aikoina hän myötäänsä itki, sitten vähitellen kyyneleet loppuivat. Nyt hän huokasi vain, raskaita ja kipeitä huokauksia, jotka tulivat sydämen pohjasta, syvältä.
— Hyvä Jumala, hyvä, armias Jumala! Kuinka kauan —?
He olivat köyhiä. Isä vaivalloinen ja kykenemätön, toisen päivän kun oli työssä, niin toisen jo sairaana virui. Eikä hän muuhun juuri pystynytkään kuin puunhakkuuseen metsässä. Kun vanhin poika, Aatu, joka myöskin oli vaivainen, häntä siellä auttoi, ansaitsivat he yhteensä parhaimpina päivinä kuusikymmentä penniä, mutta tavallisina vain neljä- tai viisikymmentä. Tahvo, Aatun jälkeinen, kymmenvuotias, oli kivulias, hänkin. Huonosilmäinen ja paiseita täynnä. Ainoastaan kaksi tyttöä, Johanna, ja Serafia, molemmat Eeviä nuoremmat, olivat terveitä ja kukoistavia. Olivat punaposkiset ja kauniit kuin ruusunkukat. Vaikka vastuksen heistäkin pani, kun yhtämittaa kiristivät leipää, jota usein ei ollut heille käteen antaa. Eikä liioin tahtonut jaksaa vaaterepaletta heille hankkia, vaan olivat, poloiset, paleltua kovalla säällä, etenkin kun heitä ei millään ehdolla saanut pysymään sängyssä peitteiden alla. Kylmällä lattialla riehuivat, pistäytyivätpä vielä uloskin vähä väliä pelkällä paitarisallaan, taikka ilki alasti, miten sattui. Pakkanen heidät tosin ajoi sisään jälleen, mutta vasta sittenkuin oli purrut ihon sekä siniseksi että punaiseksi.
Eevilläkin oli hyvä ruokahalu. Eikä hän tahtonut tyytyä leipään ja suoloihin niinkuin muut, vaan halusi aina jotain parempaa. Lieneekö tuo ollut siitä syystä, että osa avonaisten reikien kautta vatsanpohjasta vuoti sulamattomana pois, vai lieneekö mädätys vaatinut höystettä? Lääkärit sen ehkä olisivat tienneet, mutta heistä ei yksikään Eevin luona käynyt. Varmaa vain oli, että enemmän hän söi kuin muut lapset.
Pahinta oli tuo alinomainen mieliteko, jonka tyydyttämiseen eivät varat riittäneet. Vehnäsen ja muun herkun makuun hän oli päässyt siten, että ihmiset aina väliin kävivät häntä katsomassa ja toivat silloin mukanaan milloin maitopisaran, milloin voimurun, milloin rieska- tai pullapalan. Säälistä he sen tekivät, ja hyvälle nuo maistuivat, mutta seurauksena oli, että hän oppi niitä kaipaamaan. Parempi hänelle, ettei olisi tiennyt semmoisia maailmassa olevankaan.
Äiti ihmetteli, miksi Eevin ruumis kuivui ja käpertyi, vaikka hän niin vahvasti söi. Ja sitä ihmettelivät kyläläisetkin siinä kätkyen ympärillä seisoessaan. Eivätkä he muuta ymmärtäneet, kuin että se kaikki mahtoi hänellä muuttua visvaksi ja märäksi, mikä terveillä lihaa ja verta lisäsi.
— Kuinkahan kauan tuota vielä kestänee? sanoivat he sitten. Ei luulisi hengen tuommoisessa ruumiissa enää pysyvän.
— Viisi vuotta takaperin lääkärit jo väittivät hänen pian kuolevan, lausui äiti, mutta siinäpähän vain elää yhtäkaikki.
— Kun Herra hänet korjaisi, poloisen, että pääsisi vaivoistaan! —Tahtoisitko sinä mielelläsi kuolla?
Eevi ei vastannut mitään; mutta hän katsoi heihin vakavasti suurilla, kärsivillä silmillään. Tuo sama kysymys tehtiin hänelle joka päivä ja monta kertaa päivässä, sen vuoksi hän ei siihen enää jaksanut vastata. Äiti sen teki hänen puolestaan.
— Kyllähän Eevi raukka jo itsekin haluaisi pois. Ennen se pelkäsi ja nousi semmoiseen tuskaan, kun kuolemasta puhuttiin. Sanoi, ettei hän uskalla olla hautausmaalla yksin, häntä muka hirvittää, kun siellä on niin paljo ruumiita, ja haudassa sanoi paleltavan ja olevan aina pimeätä. Mutta viime kesästä saakka se vain puhuu taivaasta ja kuinka siellä on ihana olla. Toivoo ja odottaa, milloin häntä tullaan sinne hakemaan.
— Vai niin toivoo! Parastahan tuo olisi kaikin puolin. On tämä kai teillekin kauhean suureksi rasitukseksi?
— Voi, hyvä isä, ei sitä usko kukaan, joka ei itse ole koetellut!
— Arvaa sen. Olette niin laihtunutkin näinä vuosina, ettei teissä ole paljo muuta kuin luut ja nahka.
— Tässä kun saa istua päivät päästään ja katsella noita tuskia… Eikä voi auttaa, vaikka henkensä antaisi… Sitten kun vielä ovat vaivalloisia nuo toisetkin… Ja nälkä lisäksi kaikilla… Pääsisin edes hankkimaan… Mutta enhän voi jättää tätä…
Äiti itki ja Eevi kävi levottomaksi. Hän kävi aina levottomaksi, kun näki äidin itkevän. Kyyneleissä hän käsitti vain surua, ei surun lievennystä. Ja kun ne herkesivät vuotamasta, luuli hän surunkin loppuneen.
Kunnioittaen kärsimystä vaikenivat vieraatkin hetken. Hiljemmällä äänellä he sitten jatkoivat vielä.
— Mitä varten lieneekin toiselle ihmiselle täällä annettu niin paljo huolta ja ristiä kannettavaksi? Toinen taas pääsee helpommalla maailmansa läpi.
— En tiedä. Mutta on sitä vain minun osakseni tullut ihan tarpeeksi asti.
— Vaikeahan on Luojan töitä tutkia. — Kuka sitäkään osaa selittää, miksi hän tuota lapsi raukkaa niin kovasti kurittaa?
— Minä aina pelkään, että jos lienee meidän vanhempain syntein tähden. Olen rukoillut Jumalaa, että kääntäisi vitsan meihin, jotka olemme sen ansainneet, ja päästäisi viattoman. Ennen toki kärsisi itse vaikka minkälaista kipua, kuin katselisi lastaan tuossa tilassa.
— Mutta voi siinä olla toinenkin tarkoitus. Ehkä hän on asetettu meille kaikille varoitukseksi ja neuvoksi.
— Ehkä niinkin.
— Taikka jos hän saanee täällä noin kärsiä, että sitten pääsisi taivaassa sitä suurempaan iloon.
Äiti ei puhunut siihen mitään. Hän oli monesti tuolla ajatuksella juuri lohduttanut itseään. Mutta ei se kaikin ajoin tahtonut häntä rauhoittaa.
Siinä hetken vielä katseltuaan pientä Eeviä, lähtivät vieraat pois.Mennessään he yhä päivittelivät juuri näkemäänsä surkeutta.
— Pahinta kaikesta, ettei voi heitä auttaa! sanoi Elviira, eräs nuori vaimo, joka asui läheisimmässä mökissä. Leivän heille annan joka ainoasta taikinasta, mutta mitä se tuntuu semmoiseen joukkoon! Niin vajoo kuin kaivoon, ja puute on yhtä suuri, antoi taikka oli antamatta.
Mutta kotiin tultuaan hän keitti mannaryynivelliä ja vei sitä vadillisen pikku Eeville.
Se oli juuri päivää ennen tuota hiljaista ja kirkasta yötä. Eevi oli innokkaasti syönyt velliään, eikä vielä milloinkaan ollut ruoka niin hyvälle maistunut. Äiti sitä lusikalla pisteli hänen suuhunsa, Elviira seisoi kätkyen jalkopäässä ja katseli tyytyväisenä, kuinka paljon tyttö jaksoikin syödä. Itsekseen hän päätti tästä puolin tuoda keittoa niin usein kuin suinkin ylettyi omalta joukolta. Eihän senvertainen heille yhtäkaikki kovin suurta haittaa tehnyt, ja jos hiukan varat vähenivätkin, niin varmaan Jumala taas siunaisi toista sijaan.
Eevi oli nukkunut sen jäljestä sikeään uneen, jota kesti koko iltapäivän. Äiti sitä ihmetteli, sillä tavallisesti hän hyvin vähän nukkui, ja uneen jos meni, hän samaa päätä vavahti hereille. Nyt makasi hiljaa ja rauhallisesti, vaikka Johanna ja Serafia, varoituksista huolimatta, yhtämittaa telmivät. Äiti viimein pelkäsi, ettei hänessä ehkä henkeä enää ollutkaan, koetteli sen vuoksi kättä ja kallisti korvaansa sieraimien eteen. Mutta käsi oli lämmin ja hengitys tasainen niinkuin nukkuvan ainakin. He menivät levolle sinä iltana keveämmällä mielellä kuin ennen moneen aikaan.
Oli jo sydänyö, kun Eevi heräsi. Hän oli nähnyt unta, ja hyvää unta, vaan nyt valveilla ollessaan hän ei saanut siitä kiinni, vaikka koetteli muistella. Hän ummisti silmänsä nukkuakseen jälleen, ehkä tuota sillä tavoin olisi vielä jatkunut. Mutta turhaan kaikki; uni kun kerran oli karkottunut pois, ei sitä houkuttelemallakaan takaisin saanut.
Samapa se! Mielellään nyt valvoikin, koska olivat nuo kauniit tähdet taas näkyvissä. Kuinka kirkkaasti ne tänä yönä loistivat! Tuo varsinkin, tuo, jonka hän oli omakseen nimittänyt. Kauemmin kun katseli, se näytti juuri kuin suurenevan ja tulevan lähemmäksi. Ja muut tähdet seurasivat; ensin hitaasti, vähitellen, yksi toisensa jälkeen, mutta sitten alkoivat kilpaa kiitää alas, ja yhä uusia ja uusia sieltä lenteli, viimein niin tiheästi, ettei jaksanut katsellakaan. Eevi painoi silmänsä kiinni vähäksi aikaa. Ja siinäpä hän jo muistikin unensa. Taivaassa hän oli ollut, enkelein seassa. Itse hän oli yksi heistä, yhtä kaunis ja iloinen ja terve kuin kaikki nuo lukemattomat hänen ympärillään. Ei ainoatakaan haavaa enää, eikä kipua. Yhdessä heidän kanssaan hän oli laulanut jotain hyvin ihanata laulua ja itsekin ihmetellyt, että hän osasi. Monet urut soivat. Aatu oli kerran puhunut hänelle kirkon uruista, mutta eivät ne varmaankaan mahtaneet niin kauniisti soida kuin nämä. Siellä ylinnä istui Jumala itse ja katseli heidän iloaan. Eevin teki mieli lähemmäksi, sillä hän oli niin rakkaan näköinen, ja samalla hän kohosikin korkeammalle. Jumala avasi sylinsä, ja hän oli juuri pääsemässä sinne, kun heräsi.
Niin, se oli ihmeellinen uni. Tai jos se ei unta ollutkaan…? Jos se olikin totta…? Eihän mitään vaivoja enää tuntunut? Ja mieli oli niin keveä, niin kumman keveä, ehkä pääsi hän kohoamaan ylös…? Ylös… ylös, tähtein tasalle. Ja vielä korkeammalle…?
Hän aukaisi silmänsä jälleen. Tähdet olivat paikoillaan taas; mutta tähtein takana taivaan portit olivat selki selällään. Huikaisevaa valoa sieltä virtasi alas, ja valon keskeltä pienet enkelit ystävällisesti hänelle vilkuttivat, kutsuivat, kiirehtivät.
— En pääse, en pääse! hän koetti huutaa.
Vaan samassa sieltä laskeutuikin useita alas, ehättivät hänen luokseen ja ottivat häntä syliin. Jo kaikui jälleen tuo kaunis soitto ja valtavat, kauas äärettömiin ulottuvat äänet riemuvirressä lauloivat:
— Halleluja, halleluja…!
* * * * *
— Nouskaa pian, nouskaa, nouskaa! Eevi tekee lähtöä.
Äiti meni toisesta toiseen ja nykäisi jokaista kylkeen, siksi kuin sai kaikki hereille. Nuorimmatkin pian valpastuivat, kun nuo sanat tajusivat. Kätkyen luokse he kokoontuivat.
Eevi makasi hiljaa. Katse sammui sammumistaan, mutta suu oli hymyssä. Rinta hiukan kohosi välistä vielä ja korahdus kuului. Muuta elonmerkkiä ei enää huomannut.
He seisoivat ympärillä kaikki. Hiljaa, äänettöminä. Äiti vapisi kuin haavan lehti ja sydän löi. Taukosi aina väliin, mutta hetkeksi vain. Sitten taas löi, että haljeta oli.
Kädet ristissä he seisoivat. Äiti olisi tahtonut rukoilla; vaan ei löytänyt sanoja. Ei löytänyt sanoja, eikä johtunut mieleen entisiä. Mutta sydän löi, taukosi ja löi sitten taas. Niin löi, että haljeta oli.
Kirkas kuutamo loi Eevin kasvoille hopean värin. Entistä kalpeampi hän oli; vaan kivun väreitä ei enää näkynyt, eivätkä tuskasta kertoelleet himmentyneet silmät. Hymyssä oli suu ja rauhan hohde otsalle laskeutui kuutamon kirkkaassa valossa.
Viimeisen kerran rinta aleni. Hän oli lopettanut…
Äiti meni ulos. Hän istui porstuan kynnykselle ja puhkesi itkuun.
Mutta ylhäällä mäellä näkyi loistava risti, joka kohosi korkealle aina taivaaseen saakka, tähdet tiheässä kimaltelivat tummansinisellä pohjalla ja etäisen metsän latvoilta revontulten leimut soilehtivat. Hiljainen ja kirkas oli yö…
Kuopiossa v. 1887.
(Novelleja I.)