The Project Gutenberg eBook ofNovellivalikoima suomalaisten kirjailijain teoksistaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Novellivalikoima suomalaisten kirjailijain teoksistaEditor: Aukusti Valdemar KoskimiesRelease date: December 28, 2015 [eBook #50784]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NOVELLIVALIKOIMA SUOMALAISTEN KIRJAILIJAIN TEOKSISTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Novellivalikoima suomalaisten kirjailijain teoksistaEditor: Aukusti Valdemar KoskimiesRelease date: December 28, 2015 [eBook #50784]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Novellivalikoima suomalaisten kirjailijain teoksista
Editor: Aukusti Valdemar Koskimies
Editor: Aukusti Valdemar Koskimies
Release date: December 28, 2015 [eBook #50784]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NOVELLIVALIKOIMA SUOMALAISTEN KIRJAILIJAIN TEOKSISTA ***
Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Toimittanut
A. V. Koskimies
WSOY, Porvoo, 1909.
Juhani Aho
Korven kosto.Ainoa poika.Kanna ristisi.Kevään kevät."Sammuta sinä, minä sytytän."Wilhelmiina Wäisänen.
Santeri Alkio
Suuri palkka.Herra Penttinen.
Ilmari Calamnius-Kianto
"Sielunvihollinen" (Kuvaus Kiannalta).
Minna Canth
Missä onni?Kuoleva lapsi.
Juho Heikki Erkko
Linnunpoika.
Kaarle Jaakko Gummerus
Kaksi valaa.
Gustaf Aadolf Heman
Rentukka.
Iivo Härkönen
Satu salon Romanasta.
Santeri Ivalo
Erämaan asutus.Kristillinen järjestys penkkisijoista.Seitsenoikea.Lepopaikka.
Arvid Järnefelt
Virkku.Aatun paasto.
Kalle Kajander
Mies, jolla oli peukalo keskellä kämmentä.
Aino Kallas
Lukkari ja kirkkoherra.
Heikki Kauppinen
Amerikka Savossa (Asutustarina).Ihanin muistelmani.
Larin Kyösti
Kotiutunut.
Emil Lassinen
Nyyri.
Johannes Linnankoski
Juhannusyön unelma.Muutto Hämeestä.
Heikki Meriläinen
Metsässä isoisän kanssa.Isoisäni tautivuoteella.
Teuvo Pakkala
Mari varkaissa.Mahtisana.
Pietari Päivärinta
Halla-aamuna.Puutteen Matti.
Juho Heikki Reijonen
Nälkävuonna.
Marja Salmela
Kannel.
Kaarlo Kustaa Samuli Suomalainen
"Tallellahan on!" (Lääkärin päiväkirjasta).Lisbet.
Maila Talvio (Mikkola)
Lorentso ja Fidelio.Ei vierivä kivi ota sammalta.
Kyösti Wilkuna
Kesken jäänyt.
Theodolinda Yrjö-Koskinen
Pikku Erkki.
Alpo Noponen
Suomalainen ei usko, jos ei koettele.
Matilda Roslin-Kalliola
"Punainen lintu."
Synt. 11/9 1861 Lapinlahdella. Alkuperäinen nimiBrofeldt. Ylioppilas 1880. Kunniatohtori 1907. Harjoitettuaan muutamia vuosia yliopistollisia lukuja toiminut sanomalehtityössä; vihdoin vapaana kirjailijana. Teoksia:Muudan markkinamies, Rautatie, Papin tytär, Lastuja I-IV, Papin rouva, Maailman murjoma, Heränneitä, Panu, Katajainen Kansani I-II, Aatteiden mies, Kevät ja takatalviy.m., y.m. — Myös tuottelias suomentaja.
Hän on pysähtynyt suksineen puoliväliin vaaran rinnettä aukeaan paikkaan, josta näkee alempana olevan metsämaiseman soineen, järvineen, virtoineen ja salmineen. Vaaran alta, jossa kahden veden välinen koski kimmeltelee päivänpaisteessa, näkee hän majansa katon.
Hän on metsämies, näiden yksinäisten salojen ainoa asukas niin laajalti kuin silmä tämän vaaran laelta kantaa. Koko tämän vesistön varren on hän omakseen ottanut, kun ei ole muitakaan ottavia. Ei ole sitten sen suuren vainovuoden, jolloin toiset länteen pakenivat, toiset vietiin väkisin vieraille maille, täällä ihmisen jälkeä näkynyt.
Erämaa uinuu kuin auki silmin keväisen talviauringon paisteessa. Lumi on jo sulanut puista, mutta metsissä, järvien jäillä ja soilla on hankea vielä sauvalla mitaten. Päivä heloittelee lämpimästi aukeilla, mutta varjossa on raittiin kylmää. Vaarain rinteellä on havun neula sulanut sen verran, että tuoksahtelee pihkalle hiukan, ja koivun varpu lemahtelee keskipäivällä, ikäänkuin aavistellen tulevia kevät-aamuja.
Hän vetää henkeensä lämmintä ilmaa ja metsän tuoretta tuoksua, silmä tuikkaa tyytyväisesti ja lempeästi otsatukan alta. Hyvä on hänen mielensä, hyvä siitä, että on talven selkä katkeamaisillaan, sen rautainen koura hellinnyt. Eikä ole tämäkään talvi pelättyä pahaa tuonut. Kohta loppuu hiihtokeli, kohta alkavat hanget upottaa, eikä tullut erämiehiä asutuilta mailta. Ei tullut vaaraa muutakaan, jota aina aavisteli, vaikk'ei tietänyt, mistä se tulisi. Mahtoi kerran tulla, että tuon torjua saisi… mutta hyvä oli aina mieli, kun oli talvella tulematta jäänyt. Kesällä ei kukaan tänne asti osunut.
Hän on hartiakas ja tanakka, mutta samalla pitkä ja solakka mies, puettuna puoleksi sarkaan, puoleksi nahkoihin. Olallaan oli hänellä ampuma-aseet: jouset ja viinet, selässä kimppu ansoja ja loukkujen lukkoja, jotka hän oli käynyt keräilemässä pois. Ei käy enää jänis lankaan, ei astu kettu satimeen, ei juokse riekko rihmaan… kiiman aika on kaikilla, pitää antaa rauha riistalle, pitäkööt häiritsemättä häitään metsän väet.
Onkin jo paaluaitta kosken rannalla täynnä nahkoja tänä talvena hankituita. Huomenna ne ahkioon ladotaan ja lähdetään niitä markkinoille hiihtämään. Siellä saksat ihailevat, kyselevät, ei kuninkaan metsästäjälläkään parempia, vaan ei tee tämä salon Sara selkoa oloistaan, ei asumuksistaan. Aina on eksytellyt urkkijat jäljiltään ja hiihdellyt tänne takaisin hankiaisia myöten jäljen jättämättä.
Yhä iloisemmin kiiluu silmä erämaata vasten, tuota ystävää, joka ei muusta tiedä kuin hänestä, ja hymy vaeltaa huulten yli. Mutta varsinkin hykähdyttää yksi ajatus. Ponnahuttaisiko hän menemään, laskisiko huvikseen huiman mäen tuonne jäälle ja panisi ilman korvissaan vinkumaan?
Hän jo peräytyy vauhtia ottaakseen, kun kajahtaa äkäinen haukahdus vaaran alta.
Hän säpsähtää oudoksuen, sillä ei ole haukku tavallinen, kimakka ja kuitenkin rauhallinen, niinkuin oravapuun alla, eikä myöskään vainoavan innokas, niinkuin pakenevaa otusta ajaessa. On niinkuin olisi joku iso elävä, jota koira vihaa ja pelkää eikä uskalla kimppuun käydä, sillä haukunta on varoittava, epäröivä ja samalla äkäinen.
Sara viheltää ja silloin muuttuu haukunta ulvonnaksi.
— Susi! — päättää hän ja syöksyy alas vaaran rinnettä. — Susi se on! — päättää hän vielä varmemmin, kun koira tulee puolimäessä vastaan, häntä koipien välissä.
Ilme silmissä muuttuu, hyvä hymy katoo huulilta, hän kyyristäksen ja ottaa, ruumis ja kasvot ajon kiihkon jännityksessä, uutta vauhtia saaliin jälkeen joutuakseen. Rohkaistuna isäntänsä seurasta karkaa koira edellä entisiä jälkiään alas vaaran rinnettä, tekee tasaiselle tultuaan tiukan mutkan ja katoo koivujen väliin, joita kasvaa järven rannalla. Saran sukset liukuvat vanhaa vauhtiaan yli sen paikan, jossa koira kääntyi, mutta jo jäljen poikki mennessään ehtii hän huomata, ett'ei se ollutkaan suden jälki, vaan — suksen. Hän lyö suksensa ristiin, hyppää alas hankeen ja seisoo siinä polviaan myöten lumessa hetken aikaa niin huumautuneena kuin olisi salama silmäin edessä välähtänyt. Sitten kiipee hän ylös suksilleen ja lähenee selkä kyyryssä väijyen vierasta latua.
Se on todellakin suksen latu, on tullut jäältä, noussut tässä metsään ja näyttää tuolla tuonnempana kääntyneen taas rannemmaksi hänen majalleen päin.
Mistä se on tullut? Minne se menee? Kuka se on?
Ei se ole Suomen mies etelästä päin, sen näkee olaksen muodosta, ei ole Vienankaan miehiä, niillä on suksi leveämpi. Tällä on suksen alla poronnahka, joka on vastamäessä tehnyt karkean jäljen lumeen. Hiihtäjä ei voi olla kukaan muu kuin lappalainen.
Mutta mitä se täällä kuljeksii? Mistä ja minne? Etelästä se ei voi tulla, sillä sinne eivät Lapin miehet uskalla asutuille seuduille. Pohjoisesta se on tullut ja on täällä kiertelemässä. On tullut tähystelemään ja kun näkee, ett'ei ole kuin yksi eläjä täällä, niin laskee koko heimo kesän tullen koskia alas tänne alavesiin kalastelemaan.
Sara on hiihtänyt jäljen vieressä, joka tehtyään pienen kaaren metsään on siitä yhtäkkiä kääntynyt suoraan hänen majalleen.
Maja on matala sauna, puoleksi maassa, kosken suvannon rannalla pienen aukean reunassa. Aukean keskessä on riista-aitta, jossa Saralla on nahkansa, kuivatut kalansa, palvatut lihansa ja muut varastonsa. Se on rakennettu paalujen päälle metsän roistojen: susien, kettujen, kärppien ja hiirien varalta. Siihen tulevat nuuskimaan, mutta eivät pääse käsiksi. Monta repoa on hän sen ympäriltä raudoilla tappanut, monen suden ja ilveksen jäljen päästä saanut kiinni, kun ne nälkäisinä juoksennellessaan ovat lähennelleet herkkuja nuuskimaan.
Jäljistä päättäen on lappalainen pysähtynyt aukean laitaan, vetäytynyt takaisin, hiipinyt metsän peitossa majan taa, laskeutunut siinä suksiltaan, kiertänyt majan ja mennyt siitä riista-aitalle, jonka ympäri hän on useaan kertaan kulkenut.
Ei ole Saran mielestä enää epäilystäkään siitä, mitä varten vinosilmä täällä kuljeksii ja mitä hän täältä hakee. Eikä siitäkään, mitä hänen on tehtävä. Jos ei lappalainen näiltä mailta palaa heimonsa luo, tietävät muutkin täällä tuhon uhkaavan ja pysyvät poissa.
Kaukana hän ei voi vielä olla. Luultavasti on hän vasta puolen päivän aikaan tästä kulkenut, koska on hiihtänyt puista karisseen huurun ylitse. Sara on tehnyt päätöksensä ja alkaa laittaa lähtöään.
Puettuaan päälleen puhtaimmat metsävaatteensa, laitettuaan evästä konttiin ja otettuaan parhaat aseensa: jousen, nuolet, metsäpuukon, pienen kirveen ja keveän keihään, joka samalla oli suksen sauva, valitsi hän parhaat suksensa, joita käytti vain isoimmilla retkillä. Niiden päälle päästyään ja lähdettyään liukumaan metsään majan taa, oli hän näissä metsätamineissaan niinkuin suurten otusten ajoon lähtiessään: sama kohottava ja avartava tunne rinnassa, sama jännitys jäsenissä ja sama levoton kiehunta verissä taipalelle päästäkseen. Silmät paloivat, huulet olivat puristuksissa, suun ympärillä oli tuima piirre, ja uhkaavasti, melkein vihaisesti ponnisti hän ensi innossaan kaikki voimansa, niinkuin olisi otus ollut ensi aukealla saavutettavissa.
Lappalaisen latu, jota hän heti lähti noudattamaan ja jossa näkyi jälkeen lähteneen koiran käpälien sijat, vei kosken vartta myöten suuren järven rannalle. Kosken niskassa oli lappalainen pysähtynyt kalaa pyytämään. Oli tehnyt avannon lähelle sulaa ja onkinut siinä pohjaongella. Kaloja näkyi herja saaneen, oli niitä siivonnutkin ja jättänyt suomut ja sisälmykset lumelle avannon viereen.
Saran kiukku kasvoi… Kalastanut minun vesilläni ja heittänyt siihen sisukset kuin ilkuntansa osotteeksi… niinkuin riettalintu, joka syö linnun pyytäjän loukusta! Liekö tehnyt sen vesiäni pilatakseen, ottaakseen pois kalaonneni…
Se antoi uutta sisällystä suuttumukselle, ja Sara potkaisihen takaisin ajettavansa ladulle, joka vei kosken niskasta järven rannalle ja noudatteli sitä pysyen aina metsän turvissa. Pelko sillä oli jotain, ei liikkunut oikeilla asioilla, koska ei ollut uskaltanut aukeille paikoille antautua. Vasta keskellä järveä, jossa oli ryhmä saaria, poikkesi latu suunnastaan ja vei saarien suojassa yli selän. Toiselle rannalle tultuaan lähti se kuin viivalla vetäen suoraan halki salon viemään vaaraa kohti, jonka paljasta, puutonta lakea iltarusko kultasi vielä, kun alemmat maat jo olivat varjossa. Se on outo näillä mailla, hakee korkeita paikkoja tähystelläkseen matkansa suuntaa ja oikeaan osatakseen.
Oli jo ilta vaarallakin, kun Sara soisen salon hiihdettyään pääsi kiivenneeksi sen laelle, koko ajan lappalaisen suksen latua noudatettuaan. Paljon se oli jo ehtinyt edelle eikä sitä tänä iltana enää ehtisi saavuttaa. Täytyi laittautua levolle iltayöksi ja heti aamulla lähteä liikkeelle.
Nuotion paikkaa etsiessään oli hän kuulevinaan koiran ulvahduksen jostain edestään. Koko matkan olivat Hallin jäljet seuranneet lappalaisen latua eikä se ollut vielä tullut takaisin. Nyt se siellä ulvahti jossain. Oli ehkä saavuttanut ajettavan. Mutta kun ei sen enempää haukkua kuulunut, alkoi Saraa arveluttaa. Tappelua se ei ole tehnyt, sillä silloin olisi syntynyt isompi rähinä. Se on ehkä sen surmannut, ampunut, ennenkuin Halli päälle ehti, tai kolhaissut keihäällään. Alkoi käydä mieli matalaksi, kun ei uskaltanut tehdä nuotiota tarpeeksi tulekasta ja ruumis oli hiihdännästä hiostunut. Jos vielä koiran tappoi, ainoan toverini ja ystäväni… Mitä varten minä lähdinkään häntä ajamaan? Miks'en anna hänen olla ja mennä menojaan? Mitä pahaa on hän minulle tehnyt, että häntä vainoon? Eihän pitäisi ihmisen toistaan tappaa…
Vaan ei se ole ihminen lappalainen — koira se on! Pahansuopa, joka pilaa metsät ja vedet, ja on tuhottava, missä hänet tavottanet. Olisi se sentään otus! Tiedä, mitä kaikkea hänellä lie: hyvät jouset, nuolet ja keihäät, sukset mainiot, ehkä kultaa ja hopeaa, jolla saat, mitä tarvitset.
Katosivat kaikki epäilykset, kun Halli aamupuoleen yötä tuli nuotiolle ja vikisten ja kuin turvaa hakien painautui jalkojen juureen. Sitä oli lyöty ja se nilkutti kolmella jalalla. Kohta kun alkoi vähän nähdä, lähti Sara liikkeelle sillä päätöksellä, että hän ajaa takaa, vaikka Lapin perille vieköön.
Ei ollut pitänyt kiirettä lappalainen. Päästyään suurille saloille, toiselle puolen vaarojen on hän hiihdellyt siellä sinne tänne pitkiäkin mutkia tehden, mutta aina kuitenkin pohjoista pääsuuntanaan pitäen. Tuon tuostakin on lunta penkonut katsoakseen, onko jäkäliä. Sehän sillä siis sittenkin asiana. Kerrankin oli kiertänyt jäniksen, toisen kerran ampunut linnun puusta, metson, merkeistä päättäen. Ihmeen taitavasti oli hän tehnyt sen, niinkuin kettu tai ilves, jotka vainunsa avulla jo kaukaa tuntevat, missä riista piilee, ja hiipivät suoraan luo, liikoja mutkia tekemättä. Mainio se on metsänkävijä Lapin mies, ei sille kukaan vertoja vedä. Eteen ne sille lentää, metsän eläjät, kun muita pakenevat ja jäljessään juoksuttavat — ja kateus kaivoi Saran mieltä, metsämiehen hampaita kiristävä ja mieltä kirvelevä kateus, hänen pujotellessaan lappalaisen latua, joka milloin oikoili suo-aukeiden poikki, milloin pistihen sakeimpaan näreikköön, josta isokasvuisen takaa-ajajan oli tukala päästä tunkeutumaan.
Alavasta korvesta kohosi latu vähitellen vaaralle, ja sen laella oli keskentekoinen nuotio. Siinä oli lappalainen yötään aikonut viettää ja siinä näkyi selvään jäljet kohtauksesta koiran kanssa. Jäljistä nähden oli se sitä lihapaloilla houkutellut, vaan kun ei Halli antanut lumota itseään, oli puulla perään nakannut. Ei ole Halli — hyvä Halli, uskollinen ystävä — ei ole lappalaistenkaan lumottavissa, vaikk' on niillä hyvä silmä eläimiin.
Mutta kun koira oli kääntynyt takaisin isäntäänsä hakemaan — kiire tuli maankulkijalle. Siihen heitti nuotionsa ja yösijansa ja hätä tuli käteen… oikein nauratti Saraa hajanainen jälki… oli koettanut kuin lentäen mennä, niin oli räätsinyt kuin siipisato telkkä vettä pitkin — vaan ei ole, mihin sukeltaa.
Ja Sara ponnisti kaikin voimin perään ja rauhoittui vasta, kun näki, että pelästynyt pakenijakin oli vähitellen rauhoittunut ja hiljentänyt vauhtiaan. Liekö uupunut vai liekö arvellut turhaa säikähtäneensä. Jälki on taas tasainen ja kevyt, niinkuin olisi metsän elävä siinä vikitellyt. Kauniisti se oli hankia pitkin kulkenut, milloin harjujen selänteitä, milloin korkeita kuusikoita, milloin huvikseen mäet laskenut ja noussut keveästi jyrkimmistäkin kohdista.
Unohti Sara vähitellen, minkätähden ajoi häntä takaa, että ajoi häntä takaa tappaakseen, ja seurasi kuin leikkivää lasta, joka ilojaan lyöden on metsään painunut ja suotta itseään etsittää, veitikka… eikä tiedä, milloin puun takaa pilkistää tai uukahtaa kiven kupeelta. Siinä on vaaran rinteessä ruokaillut korkean kiven päällä. Siitä oli kuin iloiten lähtenyt mäkeä laskemaan, suoraan alas huimaavista hyppyreistä eikä edes horjahtanut, ei sauvaa maahan pannut. Kaarrellen sai Sara kulkea, puista pidellen ja sauvallaan vastaan karustaen.
Vaaran alla oli jyrkkä kallio ja niin korkea, ett'eivät korpihongat sen tasalle ulottuneet. Pitkän kierroksen sai Sara tehdä, mutta lappalainen oli laskenut suoraan puitten latvojen yli ja siihen kadonnut. Oliko ilmaan lentänyt, oliko puiden päälle pysähtynyt?
Turhaan tähysteli Sara kallion alla sakeasta kuusikosta, turhaan kuusien latvoista, turhaan maasta niiden juurilta. Jo luuli hän lumotuksi itsensä ja epäillä alkoi metsän pyhää poikaa ajaneensa, joka hiihtää maassa, milloin mieleen johtuu, mutta yhtä usein taipaliaan lyhentelee ilmassa puitten latvojen tasalla — ja jo mietti hän kääntyäkseen.
Vaan ei ollut hiihtäjä puitten latvoihin pysähtynyt, ei ilmaankaan lentänyt, vaan maahan oli tullut metsälammelle, joka piilee vaaran alla puitten peitossa ja jota ei aavistanut siinä olevankaan, ennenkuin oli sen rannalla. Sinne oli suksimiehen kallion reunalta puitten yli heittänyt eikä ollut kaatunutkaan, vähän vaan jalkain notkahtaessa peski hankea hipaissut kuin pyöreällä vanteella painaen — ja hiihtänyt tyynesti edelleen.
Mietti ajaja jo kääntyäkseen sellaisen otuksen ajosta, mutta kun jo iltakin hämärsi, lähti hän kuitenkin vielä jälkeen. Jyrkkärantainen oli lampi ja kaitainen eikä näyttänyt olevan ulospääsöä missään. Latu johdatti kuin umpisoppeen kahden kallion väliin, mutta siinä oli kuin kallioinen portti, josta aukeni vuorijärvi jyrkkäin, kallioisten vaarain välissä.
Ilta yhä pimeni, aurinko oli jo vaarain takana ja rantakalliot näyttivät yhä ylenevän ja jylhenevän. Ei tuntenut Sara seutua, ei ollut ennen täällä käynyt, ei tiennyt, missä oli, ja mietti jo toisen kerran takaisin kääntyäkseen.
Hivuttelihen siinä kuitenkin vielä kahden vaiheilla hiljalleen eteenpäin, kun keksi avannon, jossa oli lappalainen onkinut ja saaliinsa siivonnut. Äsken oli siinä ollut, kosk'eivät olleet vielä kalain sisälmykset jäätyneetkään.
Se loi lumouksen ja palautti metsämiehen otuksen ajoon. Kaukana se ei voi enää olla, tämä paikka on sen näköinen, että tähän se on yöksi asettunut johonkin. Järvi oli melkein pyöreä ja keskellä sitä oli pienoinen saari kuin mätäs. Sitä kohti näytti jälki vievän.
Sara sitoi koiran, käski sen olla ääneti ja lähti rantakallioiden suojassa kiertämään järveä. Palattuaan takaisin siihen, mistä oli lähtenyt, oli hän varma siitä, että lappalainen oli saarroksessa. Ei ollut mitään jälkeä ulos viepää. Jos ei liene lentäen mennyt, niin siinä on otus yömakuullaan saareen kierrettynä.
Samassa tuikahti tuli saaresta puitten välistä. Ei ollut se siis ajajaansa huomannut… ja pian leimusi risuvalkea saaren sakeita kuusia valaisten ja kumpuili paksuna savuna suoraan ylös ilmaan, ensin mustana ja sitten ylemmäksi kohottuaan sammuvan iltaruskon punaamana.
Sara painautui rantakallion kylkeen odottamaan. Hän odotti siinä hievahtamatta, silmänä ja korvana koko mies, niinkuin ainoastaan vanha metsänkävijä voi olla saalistaan väijyessä. Tuli pimeä ja sammui rusko, eikä eroittanut enää savua, ainoastaan tulen eroitti ja kuuli silloin tällöin paukkujen pamahtelevan, kun se siellä kekäleitä kohenteli. Kerran pari kuului se laulaa hyrähtelevänkin. Sitten vaikeni hyräily ja tuli pieneni tasaiseksi ja tyyneksi nuotiotuleksi. Eikä Sara kuullut enää muuta kuin hitaista veden tipuntaa jossain takanaan kalliossa, ja tähtitaivas tuikki hänen päänsä päällä tänne alas kallioisen järven pohjaan kuin mustaan kattilaan.
Taas oli Sara epätietoinen, mitä tekisi. Oli kuin olisi joku asia häntä peloittanut, niinkuin olisi se olluthäntäväijymässä ja hän sentähden ollut niin hiljaa, että tuskin hengittääkään uskalsi. Mutta kun yö yhä kylmeni ja pakkanen alkoi purra ja hän näki yhä tulen tuolla edessään, ja oli näkevinään lappalaisen lämpimissä vaatteissaan nuotiolla pehmeiden havujen päällä, valtasi hänet äkkinäinen kiukku: se kiusasi häntä tuo, se oli tullut vakoilemaan, ilkkumaan, jäljessään juoksuttamaan. Se oli häpeämätön maankulkija, metsärosvo, toisen riistan ryöväri, kalavesien pilaaja, salojen saastuttaja.
Sara otti keihäänsä, astui suksilleen ja lähti hiipimään saaresta tuikkavaa tulta kohti.
Lappalainen oli nukkunut tulen ääreen eikä kuullut väijyjäänsä, joka saaren rannassa oli laskeutunut suksiltaan ja selkä kumarassa hiipi yhä lähemmä.
Hän oli nuori poika ja lepäsi punaisella reunustetussa poronnahkapeskissään rauhallisesti ja huolettomasti kuusen juurella selällään, kädet pään alla, nuotiotulen valaistessa hänen puhdasilmeisiä, viattomia kasvojaan.
Ei ollut Sara metsänhaltiata nähnyt, mutta semmoiseksi oli hän sen aina mielessään kuvitellut. Ehkä onkin se Nyyrikki, Tapion poika, ehkä on täällä isänsä asioilla kiertelemässä, metsämaita katselemassa, tulevana talvena tänne karjansa ajaaksensa. Sitä ei saa tappaa, ei mitään pahaa sille tehdä, täytyy väistyä, jos tielle tulee. Ja jo laskeutui keihään kärki, joka oli ollut kohona, valmiina iskemään, ja Sara asetti jalkansa toisen taa peräytyäkseen.
Silloin rasahti taittuva oksa, nukkuva heräsi, kavahti istualleen, hieraisi unta silmistään… Saran keihäs kohosi maasta ja syöksyi semmoisella voimalla rintaan, että meni läpi ruumiin ja naulitsi pienen miehen selälleen makuusijoilleen.
Ei ehtinyt huutaakaan tapettu, parkaisi vain surkeasti kuin ammuttu jänis, veren tulvahtaessa suusta ja sieraimista. Mutta hengen lähtiessä alkoi ruumis kiemurrella ja potkia kuin kala tuulastajan atraimessa, ja keihään varsi vapisi Saran kädessä, niin että täytyi siihen toisellakin tarttua. Mutta yhä potki se ja pudisti keihästä ja keihästäjän kättä ja koko ruumista, kunnes vähitellen lakkasi ja herposi ja kellahti kyljelleen, silmät murtuneina.
Mutta kun keihästäjä yrittää vetää pois asettaan, jonka kärki on routaiseen maahan uponnut, alkaa häntä pudistuttaa kuin horkassa, raivoisasti, säälimättömästi, niinkuin tahtoisi vaatteet päältä karistaa… Eikä saa hän käsiään keihään ponnesta irti; kuta enemmän koettaa, sitä tiukemmalle ne puristuvat, ja häntä täristää ja pudistaa yhä hurjemmin, niinkuin lumottua. Lapin lemmot pudistavat, veret on villinnyt salaisesti murhattu murhaajaltaan…
Silloin hyppää nuoransa katkaissut koira Saran silmille surkeasti ulvahtaen ja irtauttaa kädet loihditusta keihäästä. Mutta ei ole lumous luotu Saran veristä, ei kosto vielä kouraansa hellittänyt.
Hän hoipertelee suksilleen ja hiihtää järven päähän — koira ulvoo yhä surkeasti saaresta. Tultuaan siihen, mistä oli lähtenyt, aikoo hän tarttua kirveeseensä hakatakseen närettä sauvaksi kallion juurelta. Vaan ei pysy kirves kourassa, pois pudistaa aseen kädestä. Hän käy käsin näreeseen sen juurineen raastaakseen, vaan yhä pudistaa niinkuin äsken.
Sauvatta hiihtää Sara kotiin entisiä jälkiään ja toivoo näiltä oudoilta, lumotuilta seuduilta päästyään kuoleman kiroista pääsevänsä.
Vaan ei pääse murhamies kuoleman kiroista kotonaankaan. Mihin tarttuneekaan aseeseen: keihään varteen, suksen sauvaan, jouseen, kirveen ponteen, airoon tai atraimeen — aina karistaa ne kädestä samalla lailla.
Lähteä täytyy Saran, korpia rämpien kevään tullen samota asutuille seuduille, jättää saunansa, paaluaittansa, jättää riistaiset metsänsä, vaaransa ja kalaiset järvensä — luovuttaa koko valtakuntansa jollekin, joka joskus sattuu sinne osumaan ja sen haltuunsa ottamaan.
Ei tee hän ihmisten ilmoille tultuaan selkoa siitä, mistä tulee. Pistävät siellä kuokan ja lapion hänen käteensä. Niitä ei pudista irti, ne pysyvät kourassa ja niitä voi pitää, mutta ei koskaan uskalla enää metsästysaseeseen tarttua.
Ei osaa Sara syvälti miettiä eikä ajatuksensa liioin ilmoihinkaan ylene. Mutta sen hän on kuokan ponnessa nyökkäistessään miettinyt, että jos annoin Tapion pojan rauhassa tietään kulkea, jos en Lapin haltiata salaa surmannut, en tässä näin ihmisten orjana kivikoita kuokkisi.
(Lastuja IV.)
Olin polkupyöräretkellä ja oli olevinaan äärettömän tärkeätä, että juuri sillä ja sillä tunnilla ja minuutilla joutuisin perille. Olin asettanut itselleni päämäärän ja olisin omissa silmissäni kovin alentunut, ell'en olisi tehnyt kaikkea voitavaani sitä saavuttaakseni. Mielestäni täytyi kaiken, joka asettui esteeksi tielleni, väistyä. Vastaan tulevat, huonot tien kohdat, kylän kohdilla leikkivät lapset, tyhmät lehmät ja muut semmoiset herättivät minussa oikeutettua suuttumusta, joka kyllä näkyi tuikeista rypyistä otsallani ja kuului siitä vihaisesta äänestä, jolla siknaalitorveni törähti. Pois tieltä!… tärkeintä tässä kaikessa on, että minä pääsen menemään!
Silloin tapahtui eräässä vastamäessä, että huomasin toisen polkimen mutterin pudonneen. Eikä ollut ajattelemistakaan matkan jatkamisesta pyörällä, ell'en saisi vikaa korjatuksi.
Tietysti kirosin minä kaikki polkupyöräkauppiaat ja tietysti oli se minusta erinomaisesti meidän epäkehittyneitä olojamme kuvaavaa, ett'ei meillä maaseudulla missään ole seppää, joka osaisi vähänkin isomman vamman polkupyörässä parantaa, — josta minulla kyllä oli usein ollut kokemusta. Tällaisen vian voisi kyllä kuka seppä tahansa korjata, mutta tietysti ne taaskaan eivät osaa asettua sinne, jossa niitä tarvittaisiin. Miks'eivät aseta pajojaan niin, että ovat kaikkiin tarpeihin saapuvilla!
Tällä kertaa auttoi minua kuitenkin onneni aivan odottamatta. Käveltyäni vähän matkaa pyörääni taluttaen saavuin kylään, jossa oli ei ainoastaan seppä, mutta seppä semmoinen, joka osasi tehdä uuden mutterin polkimeeni.
Hän oli takomassa pajassaan maantien vieressä. Oli kiireisin hein'aika ja hän teroitti parhaallaan viikatteita. Silloin en sitä huomannut, vasta jälkeenpäin on muisto siitä mieleeni ilmestynyt. Olin niin touhuissani, kuin ainoastaan matkassaan keskeytynyt pyöräilijä voi olla, ja huusin jo kynnyksen takaa:
— Hoi, seppä, hevostani kengittämään! — ja pyöräytin koneeni oven eteen.
Seppä laski viikatteen ja vasaran kädestään ja tuli ovelle. Hän oli vanha, pieni, ryppyinen ja kumarahartiainen mies, päässä messinkisankaiset silmälasit. Ensin katsoi hän minua tutkivasti, minusta näytti arvostelevasti, ehkä moittivastikin. Mutta se katse katosi kohta ja sijaan tuli alakuloinen ilme, joka samassa vaihtui hyväntahtoiseksi uteliaisuudeksi, melkein hellyydeksi, jonka usein tapaa vanhoissa käsityöläisissä, kun he katselevat jotain heille uskottua korjattavaa kapinetta.
— Vai on kenkä hevoselta pudonnut! virkkoi hän hymähtäen ja alkoi tarkastella pyörääni. Näyttelin hänelle sitä, kääntelin ja pyörittelin ja kehuskelin ja olin erinomaisen tyytyväinen itseeni, kun näin, että hän osasi tai ainakin näytti osaavan panna arvoa siihen, miten mainio ja mukava ja välttämätön kapine tämmöinen polkupyörä on.
Hänen laittaessaan mutteria jatkoin minä esitystäni ja näyttelin ruuviavaimia ja muita pyöräni kapineita ja kehoittelin häntäkin itselleen semmoisia hankkimaan. Hän myöntelee hyväntahtoisesti ja tunnustaa oikeaksi ehdoitukseni, että hänen pitäisi hankkia pyöräkapineita: kuulia, puolapuita, venttiilivehkeitä, muttereita ja sen semmoisia — siitä voisi tulla hyvä affääri näin valtatien varrella, varsinkin jos hän vielä panisi ilmoitustaulun maantien viereen. Ukko teki työtään eikä vastustellut ja minä intouduin yhä enemmän omista sanoistani ja esiinnyin niinkuin polkupyöräin korjuu olisi ollut tärkeintä ja ainoata arvokasta, mitä seppä yleensä voi tehdä. Mitä ne nuo viikatteet ja aurain kärjet ja lapiot ja kuokat — no, niitä hän tietysti voisi tehdä sivutöinään…
Lienee minulla kuitenkin ollut jonkunlainen tunne siitä, että minä tässä sentään pidän liika paljon ja liika suurta ääntä pyörästäni ja itsestäni — olin tietysti myöskin puhunut ennätyksistäni — koska minä, sittenkuin seppä oli saanut mutterin valmiiksi ja se oli ruuvattu paikoilleen, katsoin, että minun piti sanoa jotain kohteliasta hänenkin kapineistaan.
— Teillä on tilava paja tässä, sanoin minä.
— Onhan tässä tilaa yhdelle miehelle, sanoi hän. Kääntyi sitten ahjoon päin, siirsi siinä vähän hiiliä lapiollaan ja lisäsi: — Olisi ollut tilaa kahdellekin, ja on ollutkin.
Vasta nyt huomasin minä istuneeni toisen ahjon pankolla, joka oli vastapäisellä seinällä hänen omaa ahjoaan, ja nojanneeni palkeen varteen.
— Kukas tässä on takonut? kysyin.
— Poikani siinä takoi, vastasi hän yhä ahjossaan askaroiden.
— Missäs poika nyt on?
— Kuoli kaksi viikkoa sitten.
— Vai kuoli, sanoin minä. Ja luultavasti olisi asia jäänyt siihen, hänen sitä sen enempää kertomatta, ellen olisi kysynyt — näön vuoksi vain, ilman sen suurempaa osanottoa: — Mihin tautiin kuoli?
Hän käänsi kasvonsa päin — en nähnyt niissä mitään liikutuksen merkkiä, ellei siksi voisi sanoa sitä, että kulmakarvat olivat pystymmässä ja että hän ikäänkuin aiheettomasti räpäytti silmiään muutamia kertoja, ja virkkoi:
— Tapaturman kautta hän kuoli.
Minussa heräsi epämääräinen tunne, niinkuin olisi minua pitänyt jonkin hävettää, ja kysyin jo paljoa suuremmalla osanotolla, kuinka se oli… minkä tapaturman kautta hän oli kuollut?
— Hakivat korjaamaan höyrykoneen huimaratasta tuonne hovin höyrymyllylle. Sitä laittaessaan tarttui se hihnaan ja murskautui kuoliaaksi.
Tahdoin tarkempaa selkoa, ja hän antoi minulle yksityiskohtaisen kertomuksen siitä, miten onnettomuus oli tapahtunut. Myllyssä oli kaksi ratasta lähekkäin, ja toinen niistä oli joutunut epäkuntoon, mutta toinen oli käynnissä. Se seisoo niiden välissä ja asettelee mutteria ja kun on saanut sen paikoilleen ja alkaa peräytyä, niin miten lienee tarttunut liikkeessä oleva hihna vaatteihin, ja lennättää kattoon ja paiskaa sieltä alas…
— Ja siihen kuoli?
— Ei hievahtanutkaan eikä huutoa suusta päästänyt. Ei ollut verihaavaa eikä tiettyä luun vikaakaan päällepäin nähden.
— Sehän oli kauhea tapaus! huudahdin minä. En tiedä, mitä hän siitä ajatteli, mutta en minä ainakaan huomannut hänessä mitään, jota olisi voinut sanoa liikutukseksi. Puhuessaan oli hän katsellut minua vetisillä, punareunaisilla vanhan miehen silmillään, siirtänyt pari kertaa lasit otsalle ja koskettanut peukalolla luomiaan. En nähnyt mitään kyyneltä vierähtävän poskelle, en tiedä, saiko hän sieltä jostain syvemmältä tulvimaan yrittelevän lähteen tuketuksi, vai oliko aurinko vain hänen silmäänsä pistänyt. Yhtä rauhallisesti jatkoi hän vain kuvaustaan, uudistaen toiseen kertaan samat asiat ja tehden muutamia lisäyksiä, niinkuin tapaus semmoisenaan olisi häntä ennen muuta huvittanut ja niinkuin se olisi ollut pääasia, miten tuo kaikki oli noin tapahtunut, ja sivuasia se, että se oli hänen ainoa poikansa, jolle se oli tapahtunut.
Hän oli ollut itse saapuvilla poikansa apuna, kertoi ukko vielä. Rattaiden välistä peräytyessä oli hihna tarttunut häntäkin takkiin ja halkaissut sen. Jos oli takki tukevampaa vaatetta, vei se hänetkin mennessään. Kun hän siinä säikäyksestään toinnuttuaan katsahti taakseen, niin ei nähnytkään Anttia. — "Minnekä se poika joutui?" kysyi hän itseltään. Silloin näki hän sen suullaan maassa toisessa päässä huonetta, jonne hihna oli sen heittänyt.
— Kun olisi ollut Antillakin pusero, mutta sillä oli sarkanuttu, joka ei revennyt. Vaan se tuo toki oli hyvä, ettei ollut verihaavaa eikä luun vikaa… makasi kirstussaan niin kauniisti kuin mikä muukin kuollut, vielä ehkä vähän kauniimmastikin, kun ei ollut tauti poskia kalventanut.
Hän näytti omistavan sen ikäänkuin lohdutukseksi itselleen, että vainaja oli maannut kirstussaan niin — kauniisti.
Oliko hänen surunsa ainoan pojan kuolemasta niin pieni, ettei se kaivannutkaan suurempaa lohdutusta?
Usein olen kuullut sitä väitettävän, että luonnonlasten tyyneys tällaisissa tilaisuuksissa oikeastaan onkin vain tunteettomuutta. Minä olen vakuutettu siitä, että se ei ollut tunteettomuutta, vaan huippuunsa kehittynyttä itsensä kieltämistä, itsensä hillitsemistä ja hienotunteista häveliäisyyttä, joka esti häntä asettamasta surujaan maailman nähtäviksi.
— Mitäs olen velkaa? kysyin minä, saamatta muuta sanotuksi.
— Olisiko paljo viisikymmentä penniä?
Kun lähdin, tarttui hän heti työhön, jonka olin tullessani keskeyttänyt. Mutta liukuessani siitä maantietä pitkin parannetun pyöräni päällä ajattelin itseäni äsken tulemassa täydessä touhussani hänen pajalleen ja selittämässä hänelle pyöräni etuja ja sen rakennetta, niinkuin olisi se ollut tärkein asia ja ainoa ajateltava tässä maailmassa.
Jos minä olisin ollut tämä seppä, jos minulta olisi mennyt ainoa poikani, jota olin pienestä pitäen opettanut ammattiini ja joka vuosikymmenen jo oli takonut kanssani samalla alaisimella — olisinkohan minä ensimäisen maankulkijan mieliksi voinut ruveta ottamaan osaa hänen urheilu-innostukseensa — kaksi viikkoa onnettomuuden jälkeen?
(Lastuja IV.)
Antti kulki kiivasta vauhtia metsäpolkua pitkin pappilan takalistolta kirkonkylään päin. Vanhalla miehellä oli niin kiiru, että tuolloin tällöin teetti hyppyaskelenkin kiveltä toiselle, ja kun tuli suosalmeke eteen, jonka poikki oli pantu pitkospuut, niin juoksutti yli ketterästi kuni tukkilaista. Vasta sittenkuin hän oli saapunut pappilan riihelle, josta karjakuja alkoi peltojen takaa, hiljensi hän vauhtiaan siinä pelossa, että sattuisi näkijöitä ja alkaisivat kumminaan katsoa.
Ei sittenkuin sulhasmiehenä ollessa ollut jalka niin keveästi noussut, näitä samoja taipalia kulkiessa kesäisinä öinä, kun morsian odotti aitassaan, mökin ainoa tyttö odotti sulhastaan, pappilan isäntärenkiä.
Mikä sen nyt johti mieleen juuri sen? Olisivatpa saaneet olla muistumatta ne ajat.
Mutta siitähän se oli kaikki alkunsa saanut. Olisipa silloin osannut paremmin eteensä katsoa ja ymmärtänyt ilkeän väikkeen pahasisuisen naisen silmissä! — Mutta nyt siitä piti loppu tulla! Nyt totta tosiaan oli tullutkin — kerrankin! — jo viimeinkin! Oli toki Jumala taivaassa…
Vaan jo oli julma teko se! Jos olisi nukkunut ja sille sijalleen tukehtunut? Vaan herättipähän, olipahan Antillakin varjelijansa?
Ja lähestyessään pappilaa, jonka rakennus paistoi niin kauniisti suurten koivujen välistä aamuauringon valossa, tuntui niin somalta se tieto, että olipas Jumala kerran ihan kuin kädestä pitäen häntäkin auttanut… panepas lintu laulamaan, herätäpäs sikeimmästä iltaunesta ja pelastapas ihan kuin ihmeen kautta varman kuoleman kidasta!
Pappilassa vielä nukkuivat muut paitsi itse rovasti, joka juuri aukaisi kamarinsa ikkunan ja kävi sitten pistämässä avaimen ovelle.
Antti meni suoraapäätä sisään, sillä hänellä oli kiireistä asiaa, jota varten oli rientänyt. Hengästynyt hän vielä oli ja hätäisen hyvän huomenen sanottuaan ehätti hän sanomaan:
— Nyt se sen teki! Nytpäs teki! — ja kun ei rovasti näyttänyt oikein vielä ymmärtävän:
— Senpä sen, jota on aina uhannut… sen se nyt teki!
Rovasti täytti parhaallaan kakluunin reunalta piippuaan ja kysyi, ensimäiset savut saatuaan:
— Eukostaanko se Antti puhuu?
— Siitähän minä taas… lienen tuosta jo paljonkin valittanut… tuleehan sitä pahan käsissä parkumaan… onhan tuota rovastinkin puheilla käyty, ja nuhdellut ja neuvonut olette, vaan ei ole apua lähtenyt… ei ole kuin äitynyt vain entisestään… milloin on aikonut halolla tappaa, milloin ketunmyrkkyä syöttää, ettet sen siitäsi nouse… vaan nyt se oli vähällä polttaa!
Rovasti oli päässyt parhaaseen tupakoimisen vauhtiin ja varustautunut tyynesti kuulemaan Antin vanhoja valituksia hänen vaimonsa pahuudesta, mutta keskeytyi nyt kuitenkin tupakointi ja solahti suusta piipun luu:
— Polttaako?
Kun tuntui olevan epäilystä rovastin äänessä, niinkuin olisi luullut Antin liioittelevan, innostui Antti yhdessä henkäyksessä kertomaan kaikki, mitä oli tapahtunut.
— No, kerrassa elävältä polttaa, niin totta kuin… elävältä olisi polttanut mökkineen päivineen, ja lapset ja miehet siinä olisivat menneet, jos ei ollut sitä, joka varjeli. Kotaporstuaan oli koonnut vanhoja vastoja tuvan nurkan alle ja ne sytytti ne, itse pötki metsään vai minne lienee mennyt. Oven oli, kelvoton, ulkoapäin pönkittänyt, ja sinne olisi kärvennytty, jos ei varjelija pannut leppälintua vuorilaudan alle pesimään. Se alkaa huutaa ja poikiaan hätäillä ihan korvan juuressa, siitä herään minäkin ja tunnen savun katkun ja kuulen tulen rätinää. Paiskaun ovea vasten, vaan se ei aukeakaan. Ikkuna piti särkeä ja siitä puulautua sammuttamaan.
— Sait sammumaan?
— Sain toki sammumaan, vaikka karstalle oli jo palanut seinä, ja jos pääsi kipuna kattotuoheen, niin siinä meni. Vedetkin oli kaikki kaatanut kodasta, vaan pirtissä oli toki korvo puolillaan ja siitä sain ensi hätään.
Rovasti oli totisena kuunnellut Antin kertomusta ja kysyi nyt:
— Mitä olet aikonut tehdä?
— Sitä tulin kysymään, että antaisinko ilmi vallesmannille?
— Saatko toteen, että se oli vaimosi työtä?
— No, jo toki minä sen toteen saan! huudahti Antti miltei iloisesti. On ollut kuulijoita uhkauksiensa jos kuinka monta, että jos en sinusta muuten pääse, niin käytän käppyrää nurkan alla… ja siellä on vielä kekäleet, vaikka tulkoot kuinka monen lautamiehen kanssa syyniin. Ja entäs tämä?
Antti kaivoi poveltaan likaisen nauhan palasen.
— Tämä oli oven edessä, se on sen sukkanauha.
Ei ollut epäilemistäkään, että asia oli, niinkuin Antti oli sen puhunut. Se oli selvä murhapolton ja murhan yritys tahallisessa aikomuksessa polttaa ja murhata.
Ja vähän aikaa tätä keinutuolissa mietittyään ilmoitti rovasti tämän mielipiteensä Antille: rikos on rangaistava ja syyllinen saatettava lailliseen edesvastuuseen teostansa, olipa hän kuka tahansa; lisäten, että se oli ei ainoastaan hänen oikeutensa, vaan myös velvollisuutensa, ja että sekä jumalallinen että inhimillinen laki sitä vaati.
Oikein hypähti ilosta Antin rinta ja silmä kiillähti hänen tätä kuullessaan. Hän oli hiukan pelännyt sitä, että rovasti taas kehoittaa antamaan anteeksi ja sopimaan, niinkuin niin usein ennenkin. Oli jo vähällä kiittää rovastia, mutta hillitsi itsensä ja kysyi:
— Mikähän tuolle tuosta tulee?
— Ikuteilleen luulen menevän, arveli rovasti.
— Sitähän minäkin jo… — ja hän ajatteli, että vaikka se saisikin vuosia, ei se vanha ihminen sieltä sittenkään elävänä palaisi.
— Vaan kukas sitten lapsiasi hoitaa!
— Kyllä niitä aina saa niiden hoitajia! riensi Antti sanomaan. Aina niitä hoitajia saa… parempiakin… kehno tuo on ollut niillekin… pieksää ja pahoin pitelee… ja ruokottomuuksia puhuu.
Antti tarkasteli rovastia syrjästä: yhä se näytti olevan samaa mieltä ja vaitiolollaan vahvistavan Antin sanaa, että aina niitä hoitajia saa… parempiakin.
— Jo pitää olla sydämikkö! päivitteli Antti.
— Se kun vihollinen kenen oikein saapi valtaansa…
Se oli siis sovittu asia, rovastin kanssa niin yhdessä päätetty, että Antti antaa ilmi vaimonsa vallesmannille murhapolton ja murhan yrityksestä.
Ja vielä keveämmin kuin äsken nousi vanhan miehen jalka hänen astuessaan pappilasta kirkon ohi valtatietä vallesmannin luo. Tie oli kivetön ja kepeä käydä, ja aamu oli tyven ja kirkas, ja vedet päilyivät. Se oli Antista kuin uuden elämän aamu; rauha nyt tulee taloon, hän ottaa taloutta hoitamaan vanhan sisarensa, joka hänkin on Jumalalta herätetty, niinkuin Antti itsekin. Sopuisa ja siivo elämä tulee vallitsemaan aamusta iltaan ja lapsille saadaan neuvoa jumalista elämää sekä sanan että esimerkin avulla. Saatetaan kutsua ystäviäkin talossa käymään… kerran saa kotonaankin häiritsemättä sanaa harjoittaa… ehkä pistäytyy ukko Paavokin ja pitää seurat…
Ka niin, Paavo! Siinähän oli sen mökki peltojen takana metsän reunassa, vähä matkaa maantieltä. Jos poikkeaisi sielläkin puhumassa iloaan, vanhalle uskon ystävälle, paljoa viisaammalle, kaikkien harhaantuneiden sielujen hartaalle neuvojalle, jolta oli saanut monta lohdutuksen sanaa tämänkin murheensa aikana… tokihan sille piti… kun vain ei vallesmanni sillä välin ennättäisi mihinkään mennä kotoaan.
Paavo istui hupansa seinämällä viikatteita hiomassa. Antti meni suoraan luo, sanoi iloisen hyvän huomenen ja löi kättä reippaasti. Paavo katsahti vähän kummissaan työstään ja kysäisi:
— Mistäs se Antti kävelee?
— Vallesmannille oli tässä vähä asiaa, niin poikkesin mennessäni…
— Liekö mitä iloista asiaa, kun olet niin hyvän mielen näköinen?
— Mitäpähän lie… eipä saata olla niin suruistakaan.
Ei kysynyt Paavo sen enempää eikä olisi ehkä kyennytkään, kun oli nidepaju hampaiden välissä. Vaan ei malttanut Antti utelua odottaa, kertoi koko asian.
Hänen lopetettuaan kysyi Paavo kuivasti:
— Ja siitäkö sinun mielesi on niin iloinen, että saat vaimosi linnaan?
— Iloinenko? Enhän minä mitä iloinen… mutta mitäs minun sitten pitäisi teidän mielestänne tekemän?
— Mitä sitä minulta kysyt, kun sait jo rovastilta mieleisesi neuvon!
Antti hätäytyi vähän ja alkoi puolustautua:
— Vaan rikoshan siinä on tapahtunut sekä inhimillistä että jumalallista oikeutta vastaan, ja rikos on rangaistava, eikä saa katsoa, olipa syyllinen kuinka likeinen tahansa, sillä laki ja oikeus on semmoinen… semmoinen se on!
Paavo takoi veitsen hamaralla kiilaa niteen ja varren väliin, koetteli sitten viikatteen kärjestä joustaen, oliko nidos tullut kestävä; ja kun sen siksi huomasi, laski hän sen tikapuiden piin päälle. Sitten kääntyi hän Anttiin, loi häneen läpitunkevan katseen ja virkkoi:
— Sitäkö rikoksen rankaisemista ja oikeuden täyttämistä varten sinä nyt olet matkalla vallesmanniin?
Antti vähän hämmentyi, ei saanut silmiin katsoneeksi ja vaikeni.Mutta Paavo jatkoi:
— Et näy oikein tietävän, mutta minä tiedän, että se on tekosyy ja että sen varjon alla vain pyrit päästäksesi eroon rististä, joka on päällesi pantu. Hullu on akkasi ja tekee mielettömiä, kun suuttuu. Ei yksi riitaa rakenna. Syytä on hänessä, mutta lienetkö syytön sinäkään? Luulin toki tarkemmaksi tuntoasi, kun olet vanha ristitty olevinasi, mutta paatunut näyt vielä olevan pakana, sokea ja sydämetön: murhan olisit tehnyt nauravalla suulla ja keveällä mielellä. Mene vain vallesmanniin, kun tuntosi sallinee, mutta elä tule toista puhumaan ja toiset on tarkoitukset takanasi!
— Vaan kun olisi elävältä polttanut minut ja lapsensa ja koko kylänkin kuivalla poutaisella säällä…
— Eipähän saanut poltetuksi… jos oli Jumalan tahto, että paloit, niin paloit.
— Vaan saattaa vielä polttaa?
— Tai olla polttamatta. Jos et usko Jumalaa vartijaksesi, niin vartioi itse!
Antti lyykähti äänetönnä kivelle istumaan, pää käsien varassa.
— Voi, mikä pitää muutamilla olla vaiva ja risti tässä maailmassa! vaikeroi hän.
— Kanna ristisi, mikä on selkääsi sälytetty! virkkoi Paavo vähän leppeämmällä äänellä.
Murheisena lähti Antti Paavon mökiltä — lähti kotiinsa päin kävelemään. Ei kulkenut valtatietä pappilan kautta, metsää kulki, polutonta korpea umpimähkään. Ja niin oli, kuin olisi mielensäkin tietöntä taivalta kulkenut. Raskas oli askel, pää kumara, yhtämittaa kompastui jalka juuriin ja mättäihin.
Mutta ei ollut murhe siitä, ettei saanut ukolta lupaa vallesmanniin mennä, ei siitäkään, että elämänsä päivä oli taas entistään paksumpaan pilveen peittynyt, eikä vielä siitäkään, ettei saanut ristiään luotaan luoduksi. Siitä oli synkkä mieli ja siitä epätoivo ennen tuntematon, että niin oli tuntonsa ollut sokea, että oli ollut oman vaimonsa menettämäisillään ja olisi menettänyt, jos ei olisi tieltä kesken käännytetty. Semmoinenko hän oli, joka oli luullut olevansa oikea uskovainen ja valmis kristitty, jonka omatunto muka aina sanoi, mitä oli milloinkin tehtävä, ja joka teki, mitä se sanoi? Oman ilonsa ja onnensa vuoksi lähti toista tuhoamaan ja väärän varjon alla muka Jumalalle otollista työtä tekemään. Kaikki pitkäaikainen parannuksen teko, vuosikymmenien uuttera sanan harjoitus ja taivaallisen viisauden viljeleminen — ensimäisten joukossa oli hän istunut, etupenkin hurskaita luullut olevansa ja semmoisena häntä muutkin pitäneet — siihen toteenko oli mennyt?
Oli siinä puu poikkiteloin tiellä — ei tuossa oikein tietäkään ollut, kunhan häntä kulki. Siihen istahti Antti, sammaliseen mättääseen tuijottaen. Siinä istui ja kuulosti kauan, mutta äänetöntä oli kaikki hänen ympärillään ja äänetöntä sisässään. Ei opastanut omatunto, ei tieto tietä neuvonut.
Silloin oli, kuin olisi henki alkanut haastaa:
— Rikoksen teit ja rangaistuksen tarvitset. Risti vielä raskaampi selkääsi sälytä! Käy kotiisi eläkä hiisku kenellekään siitä, mitä näit! Elä anna vaimosikaan aavistaa tietäväsi! Ole luulevinasi, että kotapadan alta paukku lensi! Ole entistä nöyrempi ja kärsivällisempi ja iloitse jokaisesta uudesta vaivasta, joka päällesi pannaan!
Oli kuin olisi helpoittanut rintaa, niinkuin olisi alkanut mieltä valaista. Antti nousi ylös puun rungolta, astui rydön yli, joka oli hänen tiensä sulkenut, ja löysi tien, kaitaisen karjan uran. Ei ollut jalka keveä sitä astuessa, mutta ei ollut entistä raskaampikaan. Vaan rinnassa tuntui aamuilma raittiilta ja suloiselta kuni puhdas vesi vereksessä haavassa, joka hoitaen paranee.
(Lastuja IV.)
Jouluun saakka nousee nousemistaan pimeyden tulva. Valon antaja vaipuu yhä syvemmälle ja on lopulta kuin hukkuva, jolta vain käsi silloin tällöin vilahtaa veden pinnan yli.
Kuinka kaikki on siihen aikaan kolkkoa ja toivotonta! Aamujen ja iltain pitkät pimeät tavottelevat toisiaan keskipäivälläkin. Kaitainen rako valoa repeää tunniksi tai pariksi, niinkuin kaukainen railo etäisellä ulapalla. Mutta kohta sulkeutuu halkeama, puhteet solmivat sormensa yhteen ja koko ihmiskunta vaeltaa kuin umpinaisen patalakin alla.
Ilma on raakaa ja raskasta ja alituinen tunne tukehtumisesta ahdistaa rintaa. Juhlain aikana tosin virvoittaa vähäksi aikaa hilpeys mieliä. Mutta se on keinotekoista ja katoaa kohta, kun joulukuusen kynttilät ovat loppuun palaneet. Ja kuinka monella on kynttilät? Matalissa majoissa tuikkaa läpi talven päre pihdissään.
Puuttuu päivä. Ei ole aurinkoa, jonka valo aukaisisi ajatukset levälleen ja kouhottelisi kutistuksiinsa menneet mielet. Katseet kulkevat ikkunaa kohti ja etsivät avaruutta. Vaan vastassa on pikimusta muuri, joka ei näytä muuta kuin oman unisen pöytäkynttiläsi ja pienen huoneesi harmaan haaleat seinät.
Ei tee mieli mihinkään. Ulkona on alituinen tuisku ja pakkanen. Viima viiltää kuin veitsellä poskeen. Kuiva pyry polttaa suojattomaan sieraimeen kuin kiehuva poro. Reen jalas on niinkuin tervaan takertunut, ja suksimies uskaltaessaan ulos hangelle hupsahtaa kuin jauhohinkaloon. Tietä naapuriin on vain kaitainen polku kinosten välissä ja senkin tupruaa joka toinen päivä umpeen.
Ihmisten toiminta on hidasta ja haukottelevaa. Välttämättömimmät työt tehdään, muut saavat seista. Kelin kiteys vaikuttaa mieliinkin. Aivot tekevät työtä vain puolella ponnellaan ja mielikuvitus liikkuu vaivalloisesti niinkuin lapsi isän suurissa saappaissa.
Vai onko kukaan joutunut oikean innostuksen valtaan joulukuussa? Ja onko tammikuussa toimittu muuta kuin tuhertamalla?
Mutta sitten hiipii hiljalleen huoneeseen helmikuu ja kuljettaa kintereillään maaliskuun. Et tiedäkään sen tulosta, ennenkuin se siinä on. Se ilmautuu kuin poutaperhonen ikkunaasi ja lepattelee siipineen lasia vasten. Kun riennät sitä katsomaan, niin lehahtaa se pois ja pakenee tervehdystäsi. Mutta se on jättänyt sijallensa jotakin. Hämmästyen huomaat sinä, että päivä on pitennyt, että etelän taivas hohtaa ja että aurinko on ylhäällä vielä, vaikka sen entiseensä nähden olisi pitänyt jo aikoja sitten piiloonsa paeta.
Ja joka päivä tulee hän samalla tavalla takaisin tämä valon vieno kyyhkynen, uusi öljypuun oksa nokassaan. Se tietää, että pimeys on puhkaissut pohjansa, että laskeutumistaan laskeutuu sen tulva ja että aurinko kohoo yhä korkeammalle kuin saari sumean meren keskestä.
Vaihde tapahtuu niin tasaisesti, ettet taida sen tulohetkeä tarkoilleen määrätä. Mutta kun päivänä muutamana astut ulos asuntosi eteen, niin tunnet hangen hienosti hajahtavan ja ilmassa on omituinen tuores tuoksu. Lumi sulaa jo seinävierillä ja räystäs tipahuttaa hienoimmalta huipultaan tuolloin tällöin vettä pienoisen välkähtävän pisaran nuoskeaan lumeen. Hanki heloittaa niin valkealle, että silmiä häikäisee hetkiseksi. Taivas on kohonnut korkeammalle ja pessyt puhtaaksi sinensä. Hieno harso on kokoontunut idän puolelle aurinkoa ja näyttää niin lämpimältä kuin kesäinen poutapilvi.
Kuusinen mäki tuolla, ja toisaalla suuren selän kaukainen ranta, ne hämärtävät kuin auteren takaa.
Soimaan helähtää rinnassasi jokin. Se on kuin hopeakello kilahtaisi ja kutsuisi uuteen elämään kaikki uupuneet aavistukset ja herättäisi toiveet tuulahtelemaan jotain uutta, valoisampaa, avarampaa ja isompaa.
Et malta. Suksien selkään heittäyt ja annat niitten liukua loitolle ihmisten luota. Ei upota enää hanki ja yöllinen hieno lumi on vain voiteena alla. Aitojen ylitse, nietosten poikki, puitten välitse ja pitkin loivia rinteitä korkeimman kukkulan laelle!
Niinkuin jäälinna kohoo takanasi pimennon puolella luminen kuusikko. Se uhkuu kylmyyttä ja jähmettää jäykkyydellään. Se on kätkenyt kohtuunsa kaikki tammikuun pakkaset eikä laske niitä sieltä, ennenkuin ne viruttaa pois huhtikuun huuhteleva sade… Mutta tähän, jossa seison, paistaa päivä täydeltä terältä. Ilma on lauhkea ja leuto. Se ei enää raatele eikä revi rintaa. Se on piehtaroinut puhtaassa hangessa, lämmin aurinko on sitä lauhduttanut, ja nyt se huljuu hyväillen rinnan kehyksissä, niinkuin makean lähteen pehmyt vetonen.
Ei kuulu hiiskahdustakaan tänne ylös. Kerran kuusikon sisästä tikan vihellys ja toisen kerran tiaisen terästiuku. Taikka pudota lupsahtaa petäjän oksalta lumiharkko hankeen, uppoo sinne, ja painunut oksa ponnahtaa suoraksi. Alla on laakea luminen rinne, johon päivä vuodattaa valoaan täydeltä terältään. Siellä täällä risteilee sitä sujuva suksen latu. Se murtaa hangen ja uurtaa sen sileään pintaan juovan, jonka verekseen reunaan päivän valoisa säde taittuu vieläkin valoisammaksi.
Alas laaksoon se johtaa. Sieltä näkyy notkelmassa pienoinen kaupunki. Kirkko keskellä ja kirkon ympärillä katto katossaan kiinni. Katoilla piiput, joista nousee savu rauhallisissa kiemuroissa niinkuin kopasta, joka on unohtunut itsekseen palamaan. Alempana tehdas ja sen rannassa sinertävä rivi jäälohkareita, äsken avannosta nostetuita. Hiljaista liikuntaa kaduilla. Ajava maalainen laskemassa jäälle, toinen sieltä nousemassa. Etäämpänä lumisella ulapalla pieniä mustia pilkkuja, eri haaroilla toisistaan. Ne näyttävät sijoillaan seisovan. — Ei kantaudu tänne risahduskaan tuolta alhaalta. Ihmisten liikunta siellä käy kuin silkkisukilla sipsutellen sametin nukkaa myöten.
On seisaus ilmoissa. Päivä ja yö ovat yhtä pitkiä. Valo ja pimeys tasaavat toisiaan. Vaaka ei kallistu kummallekaan puolelle. Talvi on kehittynyt korkeimmilleen. Se on perustuksensa lujittanut syvälle maahan ja rakentanut valmiiksi pienimmänkin koristeen päädyssään. Näetkö noita hienon hienoja lumileikkauksia katoilla ja puitten oksilla? Huippukin on valmis, harjakin täysitekoinen.
Mikä täydellisyys pienimmässäkin piirteessä, mikä puhtaus salaisimmassa sopessa! Ei rakoa, ei rikkaa. Niinkuin aamupäivällä sunnuntaisin, jolloin luodut lepäävät, ja odottavat, tietämättä mitä. Valo valautuu maahan, tarkoitustaan tuntematta. Kesäisin se paahtaa puitten juuria, jouduttaa toukoja, tunkee mehua maahan, multaan, juuriin ja lehtiin, ja virittää tulen suonissa palamaan. Nyt se vain oleilee omiksi iloikseen, heijastelee hangella ja peilailee joutilaana pitkissä nietoksissa. Kuinka rauhalliseksi käy mieli täällä ylhäällä, sinun sauvaa vasten nojatessasi! Kuinka tuntuvat poistuvan kauaksi kaikki ilkeys ja intohimot! Tulisinkin tunne sulaisi täällä ujoksi otsasuudelmaksi.
Vaan lyhytaikainen on luonnon rauhallinen lepohetki tuiman talven ja kevään välillä. Kevään kevät ei kaukaa kestä. Se livahtaa sormiesi välitse kuin kesäinen kirkko-aika. Haihtuu äkkiä niinkuin juhannuksen-aikaisen tuomen tuoksu. Talven täyteläinen lumilinna alkaa luhistua. Leuto tuuli tiputtelee sen huippujen helat ja auringon säde puhkoo säälimättä rakoja seiniin ja sileään siltaan.
Mutta nyt ei vielä ole se aika. Ei ole talvi enää, mutta ei kevätkään. Nyt on kevään kevät, on juhannuksen juhannus. Ota vaari siitä! Elä anna sen tuoksun jäädä tuntematta ja sen hilpeyden hukkaan haihtua!
(Lastuja III.)
Pimeä talvinen yö peitti kaiken pohjoisen maan. Aurinko oli painunut pois, mutta matalissa majoissa loisti lamppujen valkeita tulia ja odottaessaan uutta aamua hakivat ihmiset iloaan niiden ympäriltä.
Vaan sitäpä ei suvainnut pimeyden peikko, joka oli anastanut itselleen vallan päivättömässä pohjolassa. Niinpiankun hän ulkona vaaniessaan näki tulien ikkunoista tuikkavan, tölmäsi hän oven täydeltä huoneeseen.
— Puh! sanoi hän ja puhalsi armottomasti lampun sammuksiin.
Eikä kukaan uskaltanut enää sytyttää lamppua, jonka peikko oli sammuttanut.
— Mikäs nyt neuvoksi? kysyivät toisiltaan matalan majan asukkaat pimeässä istuessaan.
Mutta tuskin oli pimeyden peikko mennyt, kun livahti valon haltia ovesta sisään.
— Sammuta sinä, minä sytytän! sanoi hän ja sytytti kynttilän pöydälle palamaan.
Sen tehtyään riensi hän pahan peikon jälkeen. Paha peikko teki saman työn toisissa taloissa, sammutti kaikki kynttilät ja heitti ihmiset pimeässä istumaan. Mutta hyvä haltia hiipi hänen kintereillään ja sitä mukaa kuin lamput sammuivat, syttyivät kynttilät.
Vaan kun peikko jälelleen katsahtaen näki, että tulet yhä paloivat, töyttäsi hän takaisin ensimäiseen taloon.
— Puh! Puh! sanoi hän ja puhalsi kynttilän sammuksiin.
Eikä kukaan uskaltanut sytyttää kynttilää, jonka peikko oli sammuttanut.
— Puhalsi kynttilänkin! Mikäs nyt neuvoksi! kysyivät toisiltaan pimeässä istujat.
Vaan tuskin oli peikko pihalle ehtinyt, kun haltia samassa oven avauksessa suikahti sisään ja kysyi kuiskaten, eikö ollut päreitä talossa?
Olihan päreitä talossa, ennen vanhaan varatuita, ukko vaarin kiskomia.
— Päre pihtiin! sanoi haltia, sieppasi päreen orrelta, puhalsi siihen liedestä tulen ja virkkoi veitikka:
—Sammutasinä, kyllä minäsytytän!
Ja sitä mukaa kuin kynttilät taloissa sammuivat, syttyivät päreet palamaan ja taas näki peikko tulien tuikkavan kaikkialla, missä äsken oli pimeätä tehnyt. Ja hän töyttäsi vielä kolmannenkin kerran tuvan ovesta sisään.
Puh! pani hän, — mutta ei tahtonut päre sammua. — Puh! — Puh! — ja vasta kolmannella kerralla sammui päre.
Eikä kukaan taaskaan uskaltanut uudelleen sytyttää tulta, jonka peikko oli niin vihaisesti sammuttanut.
— Mikäs nyt neuvoksi? kysyivät pimeässä istujat, kun kuulivat haltian sisään hiipivän.
— Tuli takkaan! huusi haltia ja kohta loimotti iloinen takkavalkea lieden päällä ja riemusta loistivat haltian silmät sen valossa, kun hän huusi:
— Sammuta sinä, kyllä minä sytytän!
Ja missä vain pimeyden peikko päretulet ihmisten suruksi sammutti, siinä viritti valon haltia kohta paikalla takkatulet heidän iloksensa palamaan; ja ne paloivat niin, että hanget heloittivat ja puitten latvat kauvaksi punertivat.
Mutta silloin suuttui peikko ja sydäntyi ja silmät seisoen ja posket pullollaan tölmäsi hän sisään kuin tuulispää.
— Puh, puh, puh! — puhalsi hän. Puh, puh, puh! — puuskutti hän.
Mutta kuta enemmän hän puhalsi ja puuskutti, sitä ylemmä tuli takassa yltyi, sitä enemmän liekki liedessä loimotti. Eikä vain hankiin heloittanut eikä vain puita punannut, — ylös taivaalle loimo lakeisesta yleni ja hehkui tuli kaukaisiin kyliin, valo vieraille maille.
Kovin koetti hän, ylen yritti… En tiedä, olisiko kerran sammumaan saanut. Mutta ennenkun ehti, oli yö jo lopussa ja aurinko nousi eikä tulia enää tarvittu, ja turhaa oli tehnyt työtä pimeyden peikko. Sille päivälle eivät peikotkaan mitään mahda — ja yöllä suojelevat Suomeani hyvät haltiat.
(Katajainen Kansani II.)