Tanssiaiset olivat kestäneet aina varhaiseen aamuun saakka, ja Effiä oli runsaasti ihailtu, joskaan ei yhtä ehdottomasti kuin kameliavihkoa, jonka tiedettiin olevan peräisin Gieshüblerin ansarista. Muuten jäi tanssiaisten jälkeenkin kaikki entiselleen, seurallista lähenemistä tuskin yritettiinkään, ja siitä johtui, että talvi tuntui sangen pitkältä. Lähiseuduilla asuvat aatelisperheet kävivät vain harvoin vieraissa, ja velvollisuudenvaatiman vastavierailun edellä kuultiin aina puolittain murheellisesti lausutut sanat: »Niin, Geert, jos se on ehdottomasti tehtävä, mutta minä menehdyn ikävään.» Innstetten sanoi aina olevansa samaa mieltä. Se, mitä sellaisten vierailujen aikana puhuttiin perhekunnasta, lapsista ja maanviljelyksestäkin, kävi sentään laatuun; mutta kun sitten tulivat esille kirkolliset kysymykset ja läsnäolevia pastoreita kohdeltiin kuin paaveja, tai kun he itse pitivät itseään paaveina, niin Effin kärsivällisyys loppui, ja hän ajatteli haikein mielin Niemeyeriä, joka oli aina pidättyväinen ja vaatimaton, vaikka jokaisen suuremman tilaisuuden sattuessa sanottiin, että hän kelpasi hyvinkin tuomiokapituliin kutsuttavaksi. Borckein, Flemmingien ja Grasenabbien kanssa ei seurustelu ottanut oikein sujuakseen, vaikka ihmiset, Sidonie Grasenabbia lukuunottamatta, olivatkin varsin ystävällisiä, ja ilon, huvin, vieläpä kohtalaisen hyvän-olonkin laita olisi ollut monta kertaa huonosti, ellei olisi ollut Gieshübleriä. Hän piti Effistä huolta kuin pieni kaitselmus, ja Effi puolestaan tiesi olla hänelle siitä kiitollinen. Gieshübler oli tietenkin kaiken muun ohella uuttera ja tarkkaavainen sanomalehtien lukija, puhumattakaan siitä, että hän oli aikakauslehtikerhon etunenässä, ja niinpä kului tuskin päivääkään, jona Mirambo ei tuonut suurta valkoista kirjekuorta ja siinä kaikenlaisia lehtiä, joissa huomattavat kohdat oli merkitty lyijykynäviivoin, enimmälti aivan hienoin, mutta toisinaan myöskin levein sinikynän vedoin huudahdus- ja kysymysmerkkeineen. Eikä hän tyytynyt siihenkään, vaan lähetti vielä viikunoita ja taateleita, suklaalevyjä kiiltopaperiin käärittyinä ja punaisine nauhoineen, ja kun hänen ansarissaan kukki jotakin erikoisen kaunista, hän toi sen itse ja jutteli silloin iloisesti miellyttävän nuoren rouvan kanssa, jota kohtaan tunsi kaikkia lämpimiä tunteita, isän, sedän, opettajan ja ihailijan tunteita. Effiä tuo kaikki liikutti, ja hän kirjoitti siitä usein Hohen-Cremmeniin, niin että äiti vihdoin alkoi kiusoitella häntä puhuen »alkemistiin kohdistuvasta rakkaudesta». Nämä hyväätarkoittavat kiusoittelut eivät kuitenkaan tehneet tarkoitettua vaikutusta, vaan päinvastoin koskivat Effiin melkein kipeästi, koska hän tajusi, joskin hämärästi, mitä hänen omasta avioliitostaan oikeastaan puuttui: kiintymyksen osoituksia, virikkeitä, pieniä huomaavaisuuksia. Innstetten oli hyvä ja hellä, mutta rakastajaksi hänestä ei ollut. Hänessä eli se tunne, että hän rakasti Effiä, ja se hyvä tietoisuus, että oli niin laita, sai hänet jättämään erikoiset ponnistukset. Oli käynyt melkein säännöksi, että hän Friedrichin tuodessa lampun vetäytyi vaimonsa huoneesta omaan huoneeseensa. »Minulla on vielä eräs juonikas juttu selvitettävänä.» Ja niin hän poistui. Oviverho tosin jäi syrjään siirretyksi, joten Effi voi kuulla hänen selailevan asiakirjoja tai kirjoittaa rapsuttelevan, mutta siinä olikin kaikki. Rollo tosin tuli silloin ja paneutui Effin eteen matolle ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Tahdonpa nähdä, kuinka täällä jakselet; eihän kukaan muukaan käy sinua katsomassa.» Effi kumartui ja virkkoi hiljaa: »Niin, Rollo, me olemme yksin.» Yhdeksän aikaan Innstetten sitten saapui teetä juomaan, useimmiten sanomalehti kädessään, puhui ruhtinaasta, jolla oli jälleen paljon harmia, varsinkin tuon Eugen Richterin vuoksi, jonka ryhti ja kielenkäyttö olivat aivan mahdottomat määritellä, ja tarkasti sitten nimitykset ja kunniamerkkien saajain luettelot moittien kaikkein useimpia tapauksia. Lopuksi hän puhui vaaleista ja sanoi olevan onneksi, että sai edustaa piiriä, jossa vielä oli kunnioituksentunteita. Siitä suoriuduttuaan hän pyysi Effiä soittamaan jotakin, Lohengrinistä tai Walkürestä, sillä hän oli innokas Wagnerin ihailija. Epävarmaa oli, mikä hänen oli siihen suuntaan taivuttanut; toiset sanoivat sen johtuneen hänen hermoistaan, sillä vaikka hän näyttikin tyyneltä, hän oli oikeastaan hermostunut; toiset taas otaksuivat syynä olevan Wagnerin suhtautumisen juutalaiskysymykseen. Luultavasti olivat molemmat oikeassa. Kymmenen aikaan Innstetten sitten oli uupunut ja osoitti hyväntahtoisesti, mutta hieman väsyneesti hellyyttään, johon Effi suostui siihen oikein vastaamatta.
* * * * *
Niin kului talvi, tuli huhtikuu, ja talon takana sijaitseva puutarha alkoi vihertää. Effi oli siitä iloissaan; hänen oli vaikea odottaa kesää, joka toi tullessaan kävelyretket merenrannalla, kylpyvieraat ja muut. Muistojen joukossa olivat Gieshüblerin luona vietetty Trippelli-ilta ja sitten uudenvuodentanssiaiset jotakin olleet, aivan sievääkin; mutta seuraavat kuukaudet olivat jättäneet paljon toivomisen varaa, ja ennen kaikkea ne olivat olleet niin yksitoikkoiset, että hän oli kerran kirjoittanut äidilleen näinkin: »Ajattelehan, äiti, minä olen melkein suostunut aaveeseemme! Sitä kamalaa yötä, jona Geert oli ruhtinaan luona, en tietenkään tahtoisi enää toista kertaa kokea, en suinkaan; mutta vaikeaa on aina yksinkin olla, mitään kokematta, ja kun sitten herään yöllä, kuuntelen toisinaan, eikö kuulu kenkien hiihdättely, ja kun kaikki on hiljaista, tunnen itseni melkein pettyneeksi ja sanon itsekseni: kunpa hän tulisi jälleen, mutta ei liian pahasti eikä liian lähelle!»
Effi oli tuon kirjoittanut helmikuussa, ja nyt oli melkein toukokuu. Plantaašissa kävi elämä vilkkaammaksi, ja kuului peippojen viserrystä. Ja samalla viikolla saapuivat sitten haikaratkin; eräs liiteli talon yläpuolella Ja istuutui Utpatelin myllyn läheisyydessä olevan vajan katolle. Siinä oli sen vanha levähdyspaikka. Tuostakin tapauksesta kertoi Effi, joka nyt kirjoitti useammin Hohen-Cremmeniin, ja saman kirjeen loppuosa kuului näin: »Eräs asia oli minulta kerrassaan unohtua, rakas äiti: meillä on täällä uusi sotilaspiiripäällikkö, joka saapui tänne neljä viikkoa sitten. Niin, onko hän täällä tosiaankin? Siinä on kysymys, vieläpä tärkeäkin, vaikka sinun kenties täytyy sille nauraa, kun et tunne sitä seurallista pulaa, jossa olemme nyt samoinkuin ennenkin. Joka tapauksessa on niin minun laita, koska en osaa oikein tulla toimeen täkäläisten aatelisten kanssa. Se on kenties oma syyni. Mutta samantekevää. Tosiasiana pysyy, että pula on olemassa, ja senvuoksi olen odottanut kaikki talvikuukaudet uutta piiripäällikköä kuin mitäkin lohdutuksen ja pelastuksen tuojaa. Hänen edeltäjänsä oli kauhea olento, huono käytökseltään ja vielä huonompi tavoiltaan ja kaiken muun lisäksi, vielä aina huonoissa varoissa. Me kärsimme hänen tähtensä kaiken aikaa, Innstetten vielä enemmän kuin minä, ja kun huhtikuun alussa kuulimme majuri Crampasin saapuneen — se näet on hänen nimensä — syleilimme toisiamme, ikäänkuin ei tässä kelpo Kessinissä voisi enää tapahtua mitään pahaa. Mutta kuten jo lyhyesti mainitsin, ei hänen tulostaan huolimatta näytä sittenkään asia kohentuvan. Crampas on naimisissa, hänellä on kaksi lasta, kymmenen ja kahdentoista vuotiset, rouva on vuotta vanhempi kuin hän, siis neljänkymmenenviiden ikäinen. Tuo ei sinänsä välttämättä mitään haittaisi, voisinhan minä. mainiosti seurustella äidillisen ystävän kanssa. Olihan Trippellikin lähes kolmenkymmenen, ja asia sujui varsin hyvin. Mutta rouva Crampasin kanssa, joka muuten ei ole omaa sukuaan mikään, ei voi tulla sellainen kysymykseen. Hän on aina alakuloinen, melkein synkkämielinen (kuten rouva Kruse, jota hän yleensäkin mielestäni muistuttaa), ja kaikkeen siihen on syynä pelkkä mustasukkaisuus. Hänen, Crampasin, näet kerrotaan olevan lukuisien suhteitten miehen, naistenmiehen, seikka, joka minusta on aina naurettava ja olisi tässäkin tapauksessa, ellei hän olisi juuri sellaisten seikkojen vuoksi joutunut kaksintaisteluun erään toverinsa kanssa. Hänen vasen käsivartensa murskautui kohta olkapään alapuolelta, ja sen huomaa heti, vaikka leikkausta, kuten Innstetten minulle kertoi (sitä nimitetään luullakseni resektioksi, ja sen on suorittanut Wilms), kiitetään todelliseksi mestarityöksi. Herra ja rouva Crampas kävivät kaksi viikkoa sitten luonamme vierailemassa; tilanne oli erinomaisen kiusallinen, sillä rouva Crampas piti miestään silmällä siinä määrin, että hän joutui puolittain ja minä kokonaan hämille. Majuri itse voi olla aivan toisenlainen, hilpeä ja vallaton, siitä sain varmuuden, kun hän kolme päivää sitten oli Innstettenin kanssa yksin ja minä voin huoneestani seurata heidän keskusteluansa. Myöhemmin keskustelin minäkin hänen kanssaan. Täydellinen kavaljeeri, tavattoman taitava. Innstetten oli sodan aikana samassa prikaatissa kuin hän, ja he ovat nähneet toisensa usein Parisissa kreivi Gröbenin luona. Niin, rakas äiti, siinä olisi ollut jotakin, mikä olisi voinut tuoda uutta elämää Kessiniin; hänessä, majurissa, ei ole pommerilaisia ennakkoluulojakaan, vaikka hänen sanotaankin olevan kotoisin Ruotsin-Pommerista. Mutta rouva! Ilman häntä ei asiasta tietenkään mitään synny, ja hänen kerallaan tietenkin vielä vähemmän.»
* * * * *
Effi oli ollut aivan oikeassa: Crampasin pariskunnan kanssa ei syntynyt mitään lähempää suhdetta. Heidät nähtiin kerran Borckein luona, toisen kerran ohimennen rautatieasemalla, ja muutamia päiviä myöhemmin venhe- ja huviretkellä, joka tehtiin Breitlingin varrella sijaitsevaan suureen pyökki- ja tammimetsään; ei lausuttu kumminkaan muuta kuin lyhyet tervehdykset, ja Effi oli iloinen, kun kesäkuun alussa kylpykausi alkoi. Kylpyvieraita tosin ei ollut vielä sanottavasti ollenkaan, sillä heitä saapui yleensäkin ennen juhannusta ainoastaan joitakin yksityisiä, mutta valmistelutkin olivat jo mieltä virkistäviä. Plantaašiin järjestettiin karusellejä ja ampumaratoja, laivurit tilkitsivät ja maalasivat aluksiansa, jokainen pienikin asumus sai uudet uutimet, ja ne huoneet, jotka olivat kosteat ja joiden katonrajassa niinmuodoin kasvoi sientä, käsiteltiin rikillä ja tuuletettiin.
Effinkin asunnossa oli kaikki eräänlaisen kiihtymyksen vallassa, tosin ei uuden kylpyvieraan, vaan toisenlaisen tulokkaan vuoksi; rouva Krusekin tahtoi auttaa, mikäli osasi. Mutta siitä Effi kovin säikähti ja; sanoi: »Kunhan vain rouva Kruse ei puutu mihinkään; siitä ei voi koitua mitään hyvää, ja minä olen muutenkin riittävästi peloissani». Innstetten suostuikin kaikkeen, olihan Christelillä ja Johannalla kyllin aikaa. Saadakseen nuoren vaimonsa ajatukset yleensäkin suuntautumaan toisaalle, hän lakkasi kerrassaan puhumasta valmisteluista ja kysyi sen sijaan, oliko Effi jo huomannut, että kadun toiselle puolen oli jo saapunut kylpyvieras, ei nimenomaan ensimmäinen, mutta joka tapauksessa ensimmäisten joukkoon kuuluva.
»Herrasmieskö?»
»Ei, eräs rouva, joka on jo aikaisemmin täällä ollut, aina samassa asunnossa. Hän tulee aina varhain, koska näet ei voi sitä sietää, kun kaikki on jo täynnä.»
»Siitä en voi häntä moittia. Kuka hän on?»
»Registraattorin leski, rouva Rode.»
»Merkillistä. Minä olen aina ajatellut, että registraattorien lesket ovat köyhiä.»
»Niin», nauroi Innstetten, »yleensä, onkin niin laita. Mutta tässä on poikkeus. Joka tapauksessa hänellä on enemmän kuin pelkkä leskeneläke. Hänellä on aina mukanaan paljon tavaraa, paljoa enemmän kuin hän tarvitsee, ja hän näyttää yleensäkin varsin omituiselta naiselta, on eriskummallinen, sairaalloinen ja varsinkin jaloiltaan heikko. Senvuoksi hän ei luotakaan itseensä, vaan pitää aina luonansa vanhanpuoleista palvelijatarta, joka on kyllin voimakas suojellakseen tai kantaakseen häntä, jos hänelle sattuu jotakin tapahtumaan. Tällä kertaa hänellä on uusi. Mutta jälleen varsin tanakka henkilö, Trippellin lainen, mutta vielä voimakkaampi.»
»Hänet minä olen jo nähnyt. Hyvät ruskeat silmät, jotka katselevat ihmistä uskollisesti ja luottavaisesti.»
»Mutta hieman typerä.»
»Oikein; se on hän.»
* * * * *
Innstetten ja Effi keskustelivat näin kesäkuun keskivaiheilla. Siitä lähtein toi jokainen päivä uusia vieraita, ja laiturille käveleminen uusia tulijoita odottelemaan oli nyt, kuten aina ennenkin, kessiniläisten jokapäiväisenä huvina. Effin tosin täytyi siitä luopua, koska Innstetten ei voinut häntä saatella, mutta hänelle jäi ainakin se ilo, että näki rantaan ja rantahotelliin johtavan, muuten aution kadun vilkastuvan, Niinpä hän olikin nyt paljoa alinomaisemmin kuin ennen omassa makuusuojassaan, jonka ikkunoista kaikki oli parhaiten nähtävissä. Johanna seisoi hänen läheisyydessään vastaten kaikkiin hänen kysymyksiinsä; koska näet useimmat vieraat palasivat joka vuosi, palvelijatar osasi mainita heidän nimensä, vieläpä kertoa toisinaan lisäksi jonkin tarinankin.
Kaikki tuo askarrutti ja ilahdutti Effiä. Mutta juuri juhannuspäivänä sattui, että kello yhdentoista aikaan aamupuolella, jolloin muuten laiturilta saapui runsaimmin väkeä, pariskuntien, lasten ja matkalaukkujen täyttämien ajurinrattaiden asemesta näkyivät kaupungilta saapuvan mustiin verhotut vaunut (niiden jäljessä liikkuivat kahdet suruvaunut), jotka kulkivat Plantaašiin johtavaa katua ja pysähtyivät piirineuvoksen asuntoa vastapäätä sijaitsevan talon eteen. Leskirouva Rode näet oli kuollut kolme päivää aikaisemmin, ja berliniläiset sukulaiset, jotka olivat lyhyen tiedonannon saatuaan saapuneet, olivat päättäneet olla viemättä vainajaa Berliniin ja haudata hänet Kessinin rantakalmistoon. Effi seisoi ikkunassa katsellen omituisen juhlallista näytelmää, joka oli hänen edessään tapahtumassa. Berlinistä oli saapunut kaksi veljenpoikaa vaimoineen, kaikki suunnilleen neljänkymmenen ikäisiä, hieman vanhempia tai nuorempia, kasvojen väri kadehdittavan raikas. Veljenpojat, jotka olivat puetut hyvin istuviin hännystakkeihin, kävivät päinsä, ja se kuivakiskoinen puuhakkuus, joka ilmeni heidän koko toiminnassaan, oli pohjaltaan pikemmin miellyttävä kuin häiritsevä. Mutta heidän vaimonsa! Heidän ilmeisenä halunaan oli osoittaa kessiniläisille, mitä murhe oikeastaan merkitsee, ja niinpä heillä olikin yllään pitkät, aina maahan asti ulottuvat mustat harsot, jotka samalla peittivät heidän kasvonsa. Sitten tuotiin vaunuihin kirstu, jolla lepäsi muutamia seppeleitä, vieläpä eräs palmunlehväkin. ja molemmat avioparit sijoittuivat ajoneuvoihin. Ensimmäiseen nousi toisen surevan pariskunnan keralla Lindequist, mutta toisten ajoneuvojen jäljessä asteli talonemäntä ja hänen vieressään se muhkea henkilö, jonka vainaja oli tuonut mukanaan Kessiniin. Viimeksimainittu oli erittäin kiihtynyt, ja hänen tunteensa näytti aivan rehelliseltä, vaikka tuo kiihtyneisyys kenties ei ollutkaan nimenomaan surua; erittäin kiivaasti nyyhkyttävästä talonemännästä sitävastoin huomasi melkein liiankin selvästi, että hän piti silmällä ylimääräisen lahjan mahdollisuutta, vaikka olikin siinä erikoisessa ja toisten emäntien kovin kadehtimassa tilassa, että voi vuokrata koko kesäksi vuokratun asunnon toiseen kertaan.
Saattueen lähdettyä liikkeelle Effi meni pihanpuolella sijaitsevaan puutarhaan vapautuakseen siellä, puksipuuistutusten keskellä, siitä elottomuuden ja rakkaudettomuuden vaikutelmasta, jonka koko kohtaus oli hänessä herättänyt. Mutta kun se ei tahtonut onnistua, hänen teki mieli yksitoikkoisen puutarhassakävelyn asemesta lähteä pitemmälle retkelle, sitäkin enemmän, kun lääkäri oli hänelle sanonut, että runsas liikunto oli parasta, mitä hän voi tehdä asioiden ollessa tässä vaiheessaan. Johanna, joka oli mukana puutarhassa, toi hänelle viitan, hatun jaentoutcas-varjon, Effi lausui ystävällisesti »näkemiin» ja lähti talosta kohti pientä metsikköä, jonka leveän viertotien vieritse kulki kapea jalkapolku kohti särkkiä ja rannalla sijaitsevaa hotellia. Matkan varrella oli penkkejä, joita hän käytti kaikkia hyväkseen, sillä kävely rasitti häntä, varsinkin kun tällävälin oli ehtinyt kuuma keskipäivän hetki. Mutta istuessaan ja katsellessaan mukavalta paikaltaan vaunuja ja hienosti puettuja naishenkilöltä hän jälleen virkistyi. Iloisten asioiden näkeminen näet oli hänelle yhtä tärkeätä kuin hengittäminen. Metsikön läpi ehdittyä tosin tuli kaikkein pahin paikka, hiekkaa ja yhä hiekkaa eikä missään tietoakaan varjosta; mutta onneksi oli siihen sijoitettu lankkuja ja lautoja, joten hän saapui rantahotelliin hyvätuulisena, joskin palavissaan ja väsyneenä. Salissa jo aterioitiin, mutta ulkona oli kaikki hiljaista ja tyhjää, mikä tänä hetkenä olikin hänelle kaikkein mieluisinta. Hän tilasi lasin šerryä ja pullon Bilinin vettä ja silmäili ulos merelle, joka kimalteli kirkkaassa auringonvalossa läikkyen rannalla pieninä laineina. »Tuolla sijaitsee Bornholm ja sen takana Visby, josta Jahnke aikoinaan kertoi minulle ihmeitä. Visby oli hänelle melkein vielä merkillisempi kuin Lübeck ja Wullenweber. Ja Visbyn takana sijaitsee Tukholma, missä tapahtui aikoinaan Tukholman verilöyly, ja sitten tulevat suuret joet ja sitten Nordkap ja sitten sydänyön aurinko.» Samassa hänet valtasi kaipaus päästä näkemään tuota kaikkea. Mutta sitten hän jälleen ajatteli omia lähimpiä kohtaloitansa ja melkein säikähti. »On synti, että olen niin kevytmielinen, ajattelen sellaista ja haaveksin itseni toisaalle, vaikka olisikin ajateltava lähimpiä asioita. Voipa käydä niin, että koituu kosto, kaikki kuolee pois, minä ja lapsikin. Silloin eivät vaunut ja kahdet ajoneuvot pysähdy kadun toiselle puolen, vaan pysähtyvät meidän asuntomme eteen… Ei, ei, minä en tahdo kuolla tänne, en tahdo tulla tänne haudatuksi, tahdon päästä takaisin Hohen-Cremmeniin. Ja vaikka Lindequist onkin hyvä, on Niemeyer kuitenkin minulle rakkaampi; hän on minut kastanut, päästänyt ripille ja vihkinyt, ja Niemeyerin tulee minut haudatakin.» Samassa vierähti hänen kädelleen kyynel. Mutta sitten hän jälleen nauroi. »Minähän vielä elän ja olen vasta seitsemäntoista vuoden ikäinen, ja Niemeyer on viidenkymmenenseitsemän.»
Ruokasalista kuului lautasten ja lasien helinää. Mutta yhtäkkiä hänestä tuntui kuin olisi tuoleja siirretty; oli mahdollista, että siellä jo noustiin pöydästä, ja Effi tahtoi välttää jokaista kohtausta. Hänkin nousi nopeasti palatakseen kaupunkiin kiertoteitse. Kiertotie johti rantasärkillä sijaitsevan hautausmaan ohi, ja kun portti sattui olemaan auki, hän astui sisään. Kummut olivat kukassaan, perhoset liitelivät hautojen yläpuolella, ja korkealla ilmassa leijui pari lokkia. Oli hiljaista ja kaunista, ja Effin teki mieli viipyä jo ensimmäisten hautakumpujen luona; mutta kun aurinko alkoi paahtaa yhä kuumemmin, hän kulki ylemmäksi, kohti varjoisaa käytävää, jonka muodostivat piilipuut ja muutamat haudoilla kasvavat saarnit. Ehdittyään tämän käytävän päähän hän näki oikealla puolen äsken luodun hiekkakummun ja siinä neljä viisi seppelettä. Aivan lähellä oli jo puurivin ulkopuolella sijaitseva penkki, jolla istui registraattorin leskivainajan surusaatossa viimeisenä kulkenut roteva kelpo nainen. Effi tunsi hänet heti ja oli liikutettu nähdessään tuon uskollisen kelpo naisen — sellaisena näet hänen täytyi häntä pitää — istumassa täällä kärventävässä helteessä. Hautajaisista oli kulunut suunnilleen kaksi tuntia.
»Olettepa valinnut kuuman paikan», sanoi Effi, »aivan liian kuuman. Jos sattuu onnettomasti, niin saatte auringonpistoksen.»:
»Se olisikin parasta.»
»Kuinka niin?» J
»Pääsisin tästä elämästä.»
»Minun mielestäni ei saa niin sanoa, ei siinäkään tapauksessa, että on onneton, tai kun on kuollut joku, jota rakastaa. Rakastitteko häntä hyvinkin?»
»Minäkö? Häntä? Jumala varjelkoon!»
»Olette kuitenkin kovin surullinen. Siihen on varmaan syynsä.»
»Onpa niinkin, armollinen rouva.»
»Tunnetteko minut?»
»Tunnen. Te olette piirineuvoksen rouva. Minä puhuin teistä vainajan kanssa alinomaa. Lopulta hän ei enää voinut, kun ei saanut kunnollisesti henkeä vedetyksi; tauti näet istui tässä näin ja oli varmaan vettä keuhkoissa; mutta niin kauan kuin siihen kykeni, hän jutteli lakkaamatta. Hän oli oikea berliniläinen…»
»Oliko hän hyvä rouva?»
»Ei; jos niin sanoisin, valehtelisin. Tuolla hän nyt lepää, ja kuolleesta ei pidä sanoa mitään pahaa, varsinkaan kun hänellä tuskin on oikeata lepoa. Tahdon kumminkin uskoa, että hän on lepoon päässyt. Mutta hänestä ei ollut mihinkään, hän oli riitainen ja saita eikä pitänyt huolta minustakaan. Ja sukulaiset, jotka tulivat eilen Berlinistä… riitelivät aina yöhön asti… niin, ne eivät nekään kelpaa mihinkään, ne kaikkein vähimmin. Pelkkää kehnoa väkeä, ahnasta ja kovasydämistä. Minulle maksoivat palkan jurosti ja epäystävällisestä ja kaikenlaisia puhuen, vain siitä syystä, että täytyi, ja koska on vain kuusi päivää seuraavan vuosineljänneksen alkuun. Muuten en olisi saanut mitään, korkeintaan vain puolet tai neljänneksen. Ei mitään vapaaehtoisesti. Ja Berliniin palaamista varten antoivat minulle repaleisen viidenmarkan-setelin; se riittää hädintuskin neljännen luokan matkalippuun, ja minun täytyy istua matkalaukkuni päällä. Mutta minä en tahdokaan lähteä; jään tänne istumaan ja odottamaan, kunnes kuolen… Hyvä Jumala, minä luulin nyt vihdoinkin pääseväni rauhaan ja olisin sietänyt oloni hänen luonansa. Ja nyt se on jälleen rauennut olemattomiin, ja minun täytyy jälleen lähteä maailman heiteltäväksi. Sitäpaitsi olen vielä katolinen. Ah, tämä jo kyllästyttää minua; lepäisin mieluummin siinä, missä vanha rouva lepää, ja hän voisi minun puolestani elää edelleen… Hän olisi mielellään jäänyt elämään; sellaiset ihmisten kiusat, jotka eivät saa edes henkeä kunnolla kulkemaan, ne aina ovat halukkaimmat elämään.»
Rollo, joka oli Effin seurassa, oli istuutunut vieraan eteen, kieli suusta riippumassa, ja silmäili häntä. Hänen nyt vaietessaan se nousi ja laski päänsä hänen polvelleen.
Samassa vieras näytti kerrassaan muuttuvan. »Hyvä Jumala, tämä merkitsee jotakin. Tässähän on luontokappale, joka minua sietää, katselee ystävällisesti ja laskee päänsä polvelleni. Siunatkoon, onpa pitkä aika siitä, kun minulle on sellaista sattunut. Kuulehan, ukko, mikä on nimesi? Sinähän olet oiva mies.»
»Rollo», sanoi Effi.
»Rollo, sepä omituista. Mutta eipä nimestä väliä. Minullakin on omituinen nimi, ristimänimi. Ja toista nimeä ei meikäläisellä olekaan.»
»Mikä on nimenne?»
»Roswitha.»
»Niin, se on harvinainen nimi; sehän on…»
»Aivan oikein, armollinen rouva, se on katolinen nimi. Kaiken muun lisäksi tuleekin vielä se, että olen katolinen. Eichsfeldistä. Ja katolinen, se tekee kaikki ihmiselle sitäkin vaikeammaksi ja katkerammaksi. Monet eivät halua katolista, koska ne juoksevat niin ahkerasti kirkossa. 'Aina ripille, ja pääasiaa ei kumminkaan tunnusteta' — hyvä Jumala, kuinka usein minun onkaan täytynyt tuo kuulla, ensin Giebichensteinissä, missä olin palveluksessa, ja sitten Berlinissä. Mutta minä olen huono katolinen, olen joutunut siitä ihan pois, ja voipa olla, että asiani luonnistuvat sentähden huonosti; niin, ihminen ei saa luopua uskostaan, vaan hänen täytyy tehdä kaikki ihan sääntöjen mukaisesti.»
»Roswitha», toisti Effi hänen nimeänsä istuutuen penkille hänen viereensä. »Mitä nyt aiotte tehdä?»
»Ah, armollinen rouva, mitäpä minä aikoisin. En aio kerrassa mitään. Totta totisesti haluaisin jäädä tähän istumaan ja odottamaan, kunnes kaadun kuolleena maahan. Se olisi minulle mieluisinta. Silloin ihmiset luulisivat minun rakastaneen vainajaa uskollisen koiran tavoin, luulisivat, etten ole tahtonut väistyä hänen haudaltaan, vaan olen siihen kuollut. Mutta se on erehdys, sellaisen eukon vuoksi ei ihminen kuole; minä tahdon kuolla vain senvuoksi, etten voi enää elää.»
»Tekeepä mieleni kysyä teiltä jotakin, Roswitha. Oletteko te 'lapsirakas', kuten sanotaan? Oletteko jo ollut lasten hoitajana?»
»Olen kyllä. Se olikin kaikkein paras ja kaunein aikani. Kun joutuu tuollaisen vanhan berliniläisen luo — Jumala minulle syntini anteeksi antakoon, sillä hän on nyt kuollut ja seisoo Jumalan tuomioistuimen edessä ja voi siellä minua syyttää — kun joutuu sellaisen vanhan eukon luo, niin on ihan kamalaa, mitä kaikkea siinä täytyy tehdä, se kääntelee ihan rintaa ja vatsaa, mutta sellainen pieni rakas olento, joka on kuin nukke ikään, niin se on jotakin, se saa ihmisen sydämen heltymään pikku silmillään tirkistellessään. Hallessa ollessani olin imettäjänä rouva suolatirehtöörin luona, ja Giebichensteinissä, jonne myöhemmin jouduin; kasvatin kaksosia pullolla; niin, armollinen rouva, sellaisen asian minä ymmärrän, siinä minä olen kuin kotonani.»
»Tiedättekö, Roswitha, te olette hyvä, uskollinen ihminen, sen huomaan teistä heti, hieman suorasukainen, mutta se ei haittaa, sellaiset ovat toisinaan kaikkein parhaita, ja minä olen heti alkanut teihin luottaa. Tahdotteko tulla minun palvelukseeni? Minusta tuntuu kuin Jumala olisi teidät minulle lähettänyt. Minä odotan nyt aivan pian pienokaista. Jumala minulle siihen apunsa lainatkoon, ja kun lapsi on syntynyt, sitä täytyy hoitaa ja huoltaa ja kukaties maidolla ruokkia. Eihän sitä voi tietää, vaikka toivonkin toisin käyvän. Mitä arvelette, tahdotteko tulla luokseni? En voi ajatella erehtyväni teihin nähden.»
Roswitha oli hypähtänyt seisaalleen, oli tarttunut nuoren rouvan käteen ja suuteli sitä kiihkeästi. »Ah, on sentään Jumala taivaassa, ja kun hätä on suurin, on apu lähinnä. Saatte nähdä, armollinen rouva, että asia käy päinsä; minä olen kunnollinen ihminen ja minulla on hyvät todistukset. Sen näette, kunhan tuon teille kirjani. Heti ensimmäisenä päivänä, kun armollisen rouvan näin, ajattelin: 'Niin, kunpa saisit kerran sellaisen palveluspaikan'. Ja nyt sen siis saan. Voi, hyvä Jumala, voi pyhä Neitsyt Maria, kuka olisi voinut sitä aavistaa, kun olimme vanhan tänne haudanneet ja sukulaiset pitivät kiirettä päästäkseen pois ja jättivät minut tänne!»
»Niin, odottamatonta sattuu usein, ja toisinaan se on hyväksikin. Mutta nyt lähdemme. Rollo käy jo kärsimättömäksi ja juoksee alinomaa kohti porttia.»
Roswitha oli heti valmis, mutta astui vielä kerran haudan luo, mutisi jotakin itsekseen ja teki ristinmerkin. Sitten he astelivat varjoisaa käytävää hautausmaan portille.
Toisella puolen oli aidattu alue, jonka valkoinen kivi välkkyi ja kimalteli iltapäivän auringon paisteessa. Effi voi nyt katsella sitä tyynemmin. Vähän matkaa johti tie vielä rantasärkkien keskitse, kunnes vihdoin, aivan lähellä Utpatelin myllyä, saavutti metsikön reunan. Siitä Effi kääntyi vasempaan ja kulki vinossa suunnassa johtavaa lehtokujaa pitkin Roswithan keralla kohti piirineuvoksen asumusta.
Ei kulunut neljännestuntia, kun he jo olivat perillä. Kun he sitten astuivat viileään eteissuojaan, oli Roswitha aivan kuin hämillään nähdessään siellä kaikenlaista merkillistä. Effi ei kuitenkaan sallinut asian johtaa mihinkään enempiin katselmuksiin, vaan virkkoi: »Kas niin, Roswitha, menkää te nyt tuonne. Se on se huone, jossa me nukumme. Minä menen ensin mieheni luo virastoon — se on se iso rakennus sen pienen rakennuksen vieressä, jossa olette asunut — ja sanon hänelle, että tahdon ottaa teidät lasta hoitamaan. Hän luullakseni suostuu asiaan, mutta minun täytyy ensin saada hänen sanansa. Ja kun hän suostuu, niin meidän on sijoitettava hänet muualle, ja te nukutte minun kanssani alkovissa. Luulenpa, että tulemme sopimaan.»
Kuullessaan, mistä oli kysymys, Innstetten virkkoi reippaasti ja hyvätuulisesti: »Olet tehnyt aivan oikein, Effi, ja ellei hänen palveluskirjansa kerro mistään pahoista asioista, otamme hänet hänen hyviin kasvoihinsa turvaten. Onhan, Jumalan kiitos, harvinaista, että ne pettävät.»
Effi oli erittäin onnellinen kohdatessaan niin vähän vaikeuksia ja virkkoi: »Nyt kaikki käy hyvin. Minä en pelkää enää ollenkaan.»
»Mitä et pelkää?»
»Ah, tiedäthän sen… Mutta kuvittelut ovat kaikkein pahinta, toisinaan pahempaa kuin mikään muu.»
* * * * *
Roswitha muutti jo samalla tunnilla vähine nyytteineen piirineuvoksen asuntoon ja sijoittui pieneen alkoviin. Kun päivä oli kulunut, hän meni varhain levolle ja nukkui väsyneenä aivan kohta.
Seuraavana aamuna tiedusteli Effi, joka oli joitakin aikoja jälleen ollut pelon vallassa (oli näet täysikuu), kuinka Roswitha oli nukkunut ja eikö hän ollut mitään kuullut.
»Mitä olisi pitänyt kuulla?» kysyi Roswitha.
»Oh, ei mitään. Tarkoitan vain: ikäänkuin joku olisi luudalla lakaissut tai lattian yli hiihdätellyt.»
Roswitha nauroi, ja se vaikutti hänen nuoreen emäntäänsä erikoisen mieluisasti. Effi oli protestanttisesti kasvatettu ja olisi kovin säikähtänyt, jos hänessä ja hänen toimissaan olisi havaittu jotakin katolista; mutta siitä huolimatta hän uskoi katolisuuden paremmin suojelevan ihmisiä sellaisia asioita vastaan kuin »tuolla yläkerrassa», ja olivatpa nämä harkinnat huomattavasti osaltaan vaikuttaneet hänen päättäessään ottaa Roswithan luoksensa.
He tottuivat pian toisiinsa, sillä Effissä oli sama rakastettava piirre kuin useimmissa markkimaan nuorissa naisissa: hän kuuli mielellään kerrottavan kaikenlaisia pieniä tarinoita, ja registraattorin rouva-vainaja, hänen karuutensa, hänen veljenpoikansa ja heidän vaimonsa tarjosivat ehtymättömiä aiheita. Johannakin kuunteli mielellään näitä kertomuksia.
Effin usein ääneen nauraessa räikeissä kohdissa Johanna tosin hymyili ja ihmetteli kaikessa hiljaisuudessa, kuinka armollinen rouva voi pitää kaikkea tuota typerää juttua niin miellyttävänä; mutta tuo ihmettely, johon liittyi voimakas ylemmyydentunto, oli toisaalta onneksi, koska siten estyivät kaikki arvojärjestystä koskevat riitaisuudet. Roswitha oli yksinkertaisesti vain koomillinen olento, ja jos Johanna olisi häntä kadehtinut, hän olisi yhtä hyvin voinut kadehtia Rollon erikoisasemaa.
Niin kului viikko hauskasti juteltaessa melkein hupaisesta koska Effi nyt ajatteli rohkeammin kuin ennen sitä, mikä häntä odotti. Hän ei myöskään otaksunut tapahtuman olevan niin lähellä. Mutta yhdeksäntenä päivänä oli jutteleminen ja hupaisuus ohi; silloin juostiin ja häärittiin, itse Innstettenkin unohti tavanomaisen kylmäverisyytensä, ja heinäkuun kolmannen päivän aamuna oli Effin vuoteen vieressä kätkyt. Tohtori Hannemann taputti nuoren rouvan kättä ja sanoi: »Tänään on Königgrätzin päivä, vahinko, että tuli tyttö. Mutta onhan vielä aikaa tulla muitakin, ja preussilaisilla on paljon voiton päiviä.» Roswitha lienee ajatellut jotakin samanlaista, mutta iloitsi aivan rajattomasti siitä, mikä oli olemassa, ja nimitti lasta muitta mutkitta »Pikku Anniksi», mikä tuntui nuoresta äidistä ennustuksenomaiselta. »Roswithan on täytynyt saada tuo nimi jonkinlaisen mieleenjohdatuksen nojalla.» Itse Innstettenkään ei osannut nimeä moittia, ja niin puhuttiin Pikku Annista jo kauan ennen kastamistilaisuutta. Effi, joka tahtoi olla elokuun keskivaiheilta saakka vanhempiensa luona Hohen-Cremmenissä, olisi mielellään siirtänyt ristiäiset siihen asti. Mutta se ei käynyt päinsä; Innstetten ei voinut ottaa lomaa, ja niin määrättiin tietenkin kirkossa suoritettavaa kastetoimitusta varten elokuun 15 päivä, huolimatta siitä, että se oli Napoleonin-päivä (jota seikkaa muutamat perheet sitten moittivatkin). Koska piirineuvoksen talossa ei ollut salia, pidettiin tilaisuuteen liittyvät pidot seurahuoneella, ja kaikki lähiseudun aateliset olivat kutsua noudattaneet. Pastori Lindequist piti äidille ja lapselle herttaisen ja yleistä ihailua saavuttavan maljapuheen, ja Sidonie Grasenabb huomautti sen johdosta vieressään istuvalle aateliselle asessorille, joka oli ankaran suunnan miehiä: »Niin, hänen tilapäispuheensa käyvät laatuun. Mutta saarnojansa hän ei voi puolustaa Jumalan eikä ihmisten edessä; hän on puolinainen, eräs niitä, jotka kadotetaan, koska he ovat laimeita. En tahdo toistaa Raamatun lausetta sananmukaisesti.» Kohta senjälkeen nousi puhumaan myöskin vanha herra von Borcke, joka esitti Innstettenin maljan. »Arvoisat naiset ja herrat, ne ajat, joissa elämme, ovat vaikeita aikoja; kapinaa, uhmaa, kurittomuutta, minne katseemme luommekin. Mutta niin kauan kuin meillä on vielä miehiä, ja saanen lisätä naisia ja äitejä (tässä kohden hän kumarsi kohti Effiä suorittaen hienon kädenliikkeen)… niin kauan kuin meillä on vielä miehiä sellaisia kuin patooni Innstetten, jonka ystävyydestä olen ylpeä, niin kauan tullaan vielä toimeen, niin kauan vanha Preussimme vielä kestää. Niin, ystäväni, Pommerin ja Brandenburgin avulla me asiasta selviydymme ja murskaamme kumouksen lohikäärmeen myrkyllisen pään. Lujina ja uskollisina, niin me voitamme. Katolilaiset, meidän veljemme, joita meidän täytyy kunnioittaa, vaikka? taistelemmekin heitä vastaan, puhuvat 'Pietarin kalliosta', mutta meillä on Rocher de Bronce. Parooni, Innstetten eläköön!» Innstetten kiitti aivan lyhyesti. Effi sanoi vieressään istuvalle majuri Crampasille: »Tuo 'Pietarin kalliota' koskeva kohta oli varmaan tarkoitettu Roswithan ylistykseksi; minä lähden myöhemmin kysymään vanhalta oikeusneuvos Gadebuschilta, eikö hän ole samaa mieltä.» Crampas piti, kumma kyllä, tuota huomautusta täytenä totena ja neuvoi luopumaan aikeesta. Se huvitti Effiä sanomattomasti. »Olenpa tosiaankin pitänyt teitä parempana sielunlukijana.»
»Ah, armollisin rouva, kun ovat kysymyksessä kauniit nuoret naiset, jotka eivät ole vielä täyttäneet kahdeksaatoista, niin kaikki lukutaito osoittautuu riittämättömäksi.»
»Te pilaatte asian lopullisesti, majuri. Voitte nimittää minua isoäidiksi, mutta vihjausta siihen, etten ole vielä kahdeksantoista vuoden ikäinen, teille ei voida antaa milloinkaan anteeksi.»
Kun oli noustu aterialta, tuli iltapuoli-höyry Kessine-jokea alaspäin ja laski laituriin hotellia vastapäätä. Effi istui Crampasin ja Gieshüblerin keralla kahvia juoden ja katseli avoimista ikkunoista edessään olevaa näytelmää. »Huomenna kello yhdeksän aikaan aamulla sama alus kuljettaa minut virtaa ylöspäin, puolenpäivän aikaan olen Berlinissä ja illalla Hohen-Cremmenissä, ja Roswitha kulkee vierelläni kantaen lasta käsivarrellaan. Toivottavasti se ei huuda. Ah, kuinka mieleni jo läikkyy! Parahin Gieshübler, oletteko tekin joskus iloinnut päästössänne jälleen näkemään vanhempienne kotia?»
»Minä tunnen asian, armollinen rouva. Se vain erona, etten tuonut mukanani mitään Pikku-Annia, kun ei sattunut sellaista olemaan.»
»Tulee, kun ehtii», virkkoi Crampas. »Maljanne, Gieshübler; te olette ainoa järkevä mies koko joukossa.»
»Mutta meillähän ei ole kuin konjakkia.»
»Sitä parempi.»
Effi oli matkustanut elokuun keskivaiheilla, ja syyskuun lopulla hän oli jälleen Kessinissä. Kuluneiden kuuden viikon aikana hän oli monet kerrat ikävöinyt takaisin, mutta kun hän nyt jälleen oli omassa kodissaan ja astui pimeään eteissuojaan, johon lankesi vain porraskäytävästä hieman kelmeätä valoa, hän tunsi mieltänsä jälleen äkkiä ahdistavan ja virkkoi hiljaa: »Tällaista kelmeätä, kellervää valoa ei Hohen-Cremmenissä näe.»
Niin, pari kertaa hän oli Hohen-Cremmenissä ollessaan ikävöinyt »loihdittua taloa», mutta yleensä hänen elämänsä vanhempien kodissa oli ollut täysin onnellista ja tyytyväistä. Huldan kanssa, joka ei vieläkään voinut olla odottamatta miestä tai sulhasta, hän tosin ei ollut voinut oikein mieluisasti seurustella mutta sitä paremmin kaksosten kanssa. Pelatessaan palloa tai krokettia heidän seurassaan Effi oli useat kerrat kokonaan unohtanut olevansa naimisissa. Ne olivat olleet iloisia neljännestunteja. Mutta kaikkein mieluimmin hän oli nyt, kuten aina ennenkin, seisonut ilmoilla heiluvan keinun laudalla ja tuntenut omituisen kirpeätä suloisen vaaran väristystä ajatellessaan: »Nyt minä putoan!» Vihdoin keinusta alas hypättyään hän sitten saatteli tyttöjä aina koulutalon edustalla olevan rahin luo saakka ja kertoi siinä piankin luo saapuvalle vanhalle Jahnkelle Kessinin elämästä, jonka sanoi olevan puolittain kansalaista, puolittain pohjoismaista ja joka tapauksessa aivan toisenlaista kuin Schwantikowissa ja Hohen-Cremmenissä.
Nämä olivat jokapäiväisiä pieniä huveja, joihin toisinaan liittyi tavallisesti metsästysvaunuissa suoritettuja retkeilyjä; mutta kaikkein tärkeimmät olivat Effille ne juttuhetket, joita hän melkein joka aamu vietti äitinsä seurassa. He istuivat ilmavassa, suuressa salissa, Roswitha tuuditteli lasta ja lauleli thüringiläisellä alasaksan murteella kaikenlaisia tuutulauluja, joita ei kukaan kunnollisesti ymmärtänyt, kenties ei hän itsekään. Effi ja rouva von Briest siirtyivät avoimen ikkunan luo ja katselivat keskustellessaan alas puistoon, näkivät aurinkokellon tai päiväkorentoja, jotka liitelivät melkein paikaltaan liikahtamatta lammen yläpuolella, tai kivetyn käytävän, missä Briest itse istui porrasulkoneman luona lukien sanomalehteä. Lehteä kääntäessään hän aina ensin otti lasit nenältään ja tervehti vaimoaan ja tytärtään. Kun sitten tuli viimeisen lehden vuoro — se oli tavallisesti »Havellandin Uutiset», Effi lähti alas joko istuutuakseen hänen luoksensa tai kuljeskellakseen hänen kanssaan puutarhassa ja puistossa. Erään kerran he niillä matkoilla ollessaan astuivat hiekkakäytävältä pienen, syrjemmällä sijaitsevan muistomerkin luo, jonka oli jo Briestin isoisä pystyttänyt Waterloon taistelun muistoksi. Se oli ruostunut pyramidi, jonka etupuolella nähtiin valettu Blücher ja takasivulla samanlainen Wellington.
»Käveletkö sinä näin Kessinissäkin», kysyi Briest, »ja saatteleeko sinua Innstetten kertoellen kaikenlaista?»
»En, isä, näin minä en kävele. Se on kerrassaan mahdotonta, sillä meillä on vain pieni puutarha talon takana, oikeastaan ei mikään puutarha; siinä näet on vain pari puksipuulavaa, vihannesviljelyksiä ja kolme neljä hedelmäpuuta. Innstetten ei sellaisesta välitä eikä luultavasti aio jäädä enää pitkäksi aikaa Kessiniin.»
»Mutta täytyyhän sinun saada liikuntoa ja raitista ilmaa, lapseni, olethan siihen tottunut.»
»Saankin. Talomme sijaitsee metsikössä, jota nimitetään Plantaašiksi.Siellä minä olen usein kävelemässä, ja Rollo kerallani.»
»Aina vain Rollo», nauroi Briest. »Ellei paremmin tietäisi, voisi melkein luulla, että Rollo on sinulle rakkaampi kuin mies ja lapsi.»
»Ah, isä, sehän olisi kauheata, vaikka — se minun täytyy myöntää — olikin eräs aika, jona en olisi mitenkään tullut toimeen ilman Rolloa. Se oli silloin… tiedäthän… Silloin se minut kerrassaan pelasti, niin ainakin minusta tuntui, ja siitä lähtien se on minun hyvä ystäväni ja aivan erikoinen turvani. Mutta onhan se kuitenkin vain koira. Ihmiset ovat tietenkin etusijalla.»
»Niin, niinhän aina sanotaan, mutta minulla on siinä suhteessa omat epäilykseni. Luontokappaleita koskeva kysymys on sekin aivan erikoinen, ja lopullisesti ei ole vielä päätetty, mikä siinä suhteessa on oikeata. Usko minua, Effi, siinäkin aukeevat eteen laajat alat. Merkillistä on ajatella, että jonkun henkilön joutuessa venhematkalla tai heikolla jäällä hukkumisen vaaraan, sellainen koira, sanokaamme sellainen kuin sinun Rollosi, mukana ollen ei lepää, ennenkuin saa vaarassa olevan maihin. Ja jos onnettomuuden uhri on jo kuollut, se asettuu kuolleen viereen ja haukkuu ja ynisee, kunnes joku tulee, ja ellei ketään tule, se jää vainajan viereen makaamaan, kunnes kuolee siihen itse. Ja niin menettelee sellainen eläin aina. Ajattele sensijaan ihmisiä! Jumala minulle syntini anteeksi antakoon, mutta monesti minusta tuntuu kuin luontokappale olisi ihmistä parempi.»
»Kuulehan, isä, jos kertoisin tuon Innstettenille…»
»Jätä se mieluummin tekemättä, Effi…»
»Rollo minut tietenkin pelastaisi, mutta Innstetten pelastaisi minut hänkin. Onhan hän kunnian mies.»
»Epäilemättä.»
»Ja rakastaa minua.»
»Selvä juttu. Ja missä on rakkautta, on myöskin vastarakkautta. Niin on laita kerta kaikkiaan. Minua vain ihmetyttää, ettei hän ole kertaakaan ottanut lomaa ja pistäytynyt täällä luonamme. Kun miehellä on niin nuori vaimo…»
Effi punastui, koska ajatteli aivan samoin. Hän ei kumminkaan tahtonut sitä myöntää. »Innstetten on erittäin tunnollinen, tahtoo luullakseni pysytellä suosiossa ja suunnittelee tulevaisuuttaan; onhan Kessin vain eräs asemapaikka. Ja onhan lopulta niinkin laita, etten karkaa pois. Minä pysyn hänen omanaan. Kun mies on liian hellä… ja sitäpaitsi on ero iässä… niin ihmiset vain hymyilevät.»
»Niin tekevät, Effi. Mutta siitä ei saa välittää. Älä muuten virka siitä mitään, älä äidillekään. Siinä joutuu liian avaroille aloille.»
* * * * *
Tällaisia keskusteluja oli Effin kotona ollessa sattunut useita kertoja, mutta onneksi ne eivät olleet vaikuttaneet kauan jälkeenpäin. Samoin oli se hieman apea vaikutelma, jonka Effi oli kokenut kotiinsa Kessiniin palattuaan, sekin nopeasti haihtunut. Innstetten osoitti monin tavoin pientä huomaavaisuutta, ja kun tee oli juotu ja kaikki kaupungin asiat ja ilmenneet lemmenseikat oli mitä hilpeimmän mielialan vallitessa käsitelty, tarttui Effi hellästi hänen käsivarteensa jatkaakseen keskustelua hänen huoneessaan ja kuullakseen vielä muutamia juttuja Trippellistä, joka oli jälleen ollut vilkkaassa kirjeenvaihdossa Gieshüblerin kanssa ja nyt, kuten aina ennenkin sellaisissa tapauksissa, lisännyt milloinkaan tasoittamattoman tilinsä velkapuolta. Effi oli tämän keskustelun aikana erittäin hilpeä, tunsi itsensä nimenomaan nuoreksi rouvaksi ja oli iloinen päästessään epämääräiseksi ajaksi eroon Roswithasta, joka sijoitettiin palvelijoiden suojiin.
Seuraavana aamuna hän sanoi: »Sää on kaunis ja leuto, ja minä toivon Plantaašin puolella olevan kuistikon olevan vielä siinä kunnossa, että voimme nauttia siellä aamiaisemme. Huoneissamme saamme olla riittävän kauan; onhan Kessinin talvi tosiaankin neljä viikkoa liian pitkä.»
Innstetten oli aivan samaa mieltä. Se kuistikko, josta Effi oli puhunut ja jota olisi kenties oikeammin pitänyt nimittää teltaksi, oli järjestetty jo kesällä, neljä viikkoa ennen Effin Hohen-Cremmeniin lähtemistä. Siinä oli suuri puupermantoinen koroke, etualalta avoin, yläpuolella valtavan suuri ulkokaihdin ja vasemmalla ja oikealla leveät palttinauutimet, jotka liikkuivat renkaitten varassa rautatangoissaan. Se oli viehättävä olopaikka, ja kaikki kylpyvieraat, joiden kesän aikaan täytyi kulkea siitä ohi, olivat sitä ihailleet.
Effi istui keinutuolissa, siirsi kahvitarjotinta miehensä puoleen ja virkkoi: »Kuulehan, Geert, sinä voisit tänään toimia rakastettavana isäntänä; minä puolestani istun niin mukavasti tässä keinutuolissa, ettei tee ollenkaan mieleni nousta. Ponnistele siis parhaasi mukaan, ja jos olet oikein iloinen tulostani, niin minä kyllä asian sinulle korvaan.» Samalla hän veti valkoisen damastiliinan suoraksi ja laski siihen kätensä, johon Innstetten tarttui sitä suudellen.
»Kuinka olet oikeastaan tullut toimeen ilman minua?»
»Sangen huonosti, Effi.»
»Sinä vain sanot niin ja näytät alakuloiselta, mutta se ei sittenkään ole totta.»
»Mutta Effi…»
»Minä todistan sen sinulle. Jos olisit hiemankin kaivannut lastasi — itsestäni en tahdo mitään puhua, sillä mikä olenkaan minä sellaiselle korkealle herralle, joka on viettänyt monet vuodet nuorenamiehenä eikä ollenkaan kiirehtinyt…»
»Mitä sitten?»
»Niin, Geert, jos olisit tuntenut hiemankin kaipausta, et olisi jättänyt minua kuudeksi viikoksi ypöyksin Hohen-Cremmeniin. Minä istuin siellä kuin leskeksi jääneenä, ainoana seuranani Niemeyer ja Jahnke ja toisinaan Schwantikowilaiset. Rathenowista ei saapunut ketään — ikäänkuin olisivat minua pelänneet tai kuin olisin ollut heille liian vanha.»
»Kuinka puhutkaan, Effi! Tiedätkö, että olet pieni keimailija?»
»Jumalan kiitos, että niin sanot. Mitään parempaa ei nainen voikaan teille olla. Ja sinä et ole toisia parempi, vaikka olet olevinasi hyvinkin juhlallinen ja kunniallinen. Minä tiedän sen varsin hyvin, Geert… Oikeastaan sinä olet…»
»Mikä?»
»Jätän sen mieluummin sanomatta. Mutta minä tunnen sinut varsin hyvin; sinä olet oikeastaan, kuten Schwantikowin eno kerran sanoi, hellyyksien ihminen ja lemmentähden alla syntynyt, ja eno Belling oli aivan oikeassa niin sanoessaan. Sinä vain et tahdo sitä osoittaa ja ajattelet, ettei se sovi ja että virkauralla eteneminen joutuu siitä kärsimään. Osunko oikeaan?»
Innstetten nauroi. »Hieman oikeassa olet. Tiedätkö, Effi, sinä näytät minusta aivan muuttuneelta. Ennen Annikin syntymistä sinä olit lapsi. Mutta yhtäkkiä…»
»Mitä sitten?»
»Yhtäkkiä olet kuin vaihdettu. Mutta se sopii sinulle hyvin, minä pidän sinusta kovin, Effi. Tiedätkö mitä?»
»Mitä?»
»Sinussa on jotakin viettelevää.»
»Ah, ainokainen Geertini, tuo mitä sanoit, on kerrassaan suurenmoista; nyt mieleni vasta oikein keventyy… Anna minulle vielä puoli kuppia… Tiedätkö, että olen aina toivoellut itselleni sellaista. Meidän täytyy olla vietteleviä, muuten emme ole mitään…»
»Onko tuo omia ajatuksiasi?»
»Voisi olla omianikin. Mutta olen sen saanut Niemeyeriltä…»
»Niemeyeriltä! Taivaallinen isä, onpa siinä pastori. Ei, sellaisia ei ole täällä. Mutta kuinkahänjohtui sellaista sanomaan? Sehän on kuin jonkun Don Juanin tai sydäntensärkijän lausuma.»
»Niin, kukapa tietää», nauroi Effi… »Mutta eikö tuolla tule Crampas? Ja rannalta. Eihän vain liene ollut kylpemässä? Syyskuun 27:nä päivänä…»
»Hän tekee usein sellaisia tekosia. Pelkkää kerskailuhalua.»
Crampas oli sillävälin ehtinyt aivan lähelle ja tervehti.
»Hyvää huomenta!» huusi hänelle Innstetten.
»Tännepäin, tänne!»
Crampas astui luo. Hän oli siviilipuvussa ja suuteli tuolissaan edelleenkin keinuvan Effin kättä. »Suokaa anteeksi, majuri, että minä toimin aivan huonosti emäntänä; mutta kuistikko ei ole mikään talo, ja kello yhdeksän aamulla ei oikeastaan ole mikään aika. Silloin ihminen paneutuu tavoista piittaamattomaksi tai, jos niin tahdotte, intiimiksi. Istukaahan nyt ja tehkää tiliä edesottamuksistanne. Hiuksistanne — toivoisin niitä olevan enemmän — näkee selvästi, että olette ollut kylpemässä.»
Crampas nyökkäsi.
»Anteeksiantamatonta», virkkoi Innstetten, puolittain vakavasti, puolittain leikillään. »Neljä viikkoa sitten näimme, miten kävi pankkiiri Heinersdorfin, joka hänkin otaksui meren ja suurenmoisten hyökylaineiden kunnioittavan häntä, miljoonanomistajaa. Jumalat ovat toisilleen kateellisia, ja Neptunus asettui muitta mutkitta vastustamaan Plutoa tai ainakin Heinersdorfia.»
Crampas nauroi. »Niin, miljoonanomistajaa! Parahin Innstetten, jos minä olisin siinä asemassa, en luultavasti olisi uskaltanut; vaikka näet sää onkin kaunis, vedessä on vain yhdeksän astetta. Mutta meikäläinen, jolla on miljoona takatekoa — sallittehan hieman kehuskella — meikäläinen voi uskaltaa niin menetellä pelkäämättä jumalten kateellisuutta. Sitäpaitsi; täytyy hakea lohdutusta siitä lausumasta, jonka mukaan 'ei voi veteen hukkua se, joka on hirttä varten syntynyt'.»
»Mutta hyvä majuri, ettehän tahdo puhua, tekisi mieli sanoa kaulaanne, tuollaista ylen proosallista. Tosin uskovat useat, että… tarkoitansitä, mistä vastikään puhuitte… että sen ansaitsee jokainen, toinen suuremmassa, toinen vähemmässä määrässä. Mutta sittenkin, majuri… majurille…»
»… Se ei ole mikään tavanomainen kuolemantapa. Huomautuksenne myönnetään oikeaksi, armollinen rouva. Se ei ole tavanomainen eikä edes todennäköinenkään — siis pelkkä lainalauselma tai vieläkin oikeamminfaçon de parler. Ja kuitenkin on asiassa jotakin vilpittömästi tarkoitettua, kun sanon, ettei meri minulle mitään mahda. Uskon näet varmaan kuolevani oikean ja toivottavasti kunniallisen sotilaankuoleman. Se on lähinnä vain mustalaisen ennustusta, mutta sen kaiku kuuluu omassa mielessäni.»
Innstetten nauroi. »Se lienee vaikeata, Crampas, ellette aio lähteä suurturkin tai kiinalaisen lohikäärmeen palvelukseen. Siellä ne taistelevat parastaikaa. Täällä on historia, uskokaa minua, joutunut kolmeksikymmeneksi vuodeksi seisahduksiin, ja henkilön, joka tahtoo kuolla sotilaan kuoleman…»
»… Täytyy ensin tilata sota Bismarckilta. Tiedän, tiedän, Innstetten. Mutta sehän on teille helppo juttu. Nyt on syyskuun loppu; ruhtinas on jälleen Varzinissa viimeistään kymmenen viikon kuluttua, ja koska hän tuntee teihin kohdistuvaalikingia— kansanomaisempaa lausepartta en tahdo käyttää, jotten joudu suoraan pistolinsuunne eteen — niin varmaan voitte toimittaa vanhalle Vionvillen aikaiselle toverillenne hieman sotaa. Onhan ruhtinaskin vain ihminen, ja suostuttelu auttaa.»
Effi oli tuon keskustelun aikana pyöritellyt leipäpallosia, heitteli niitä kuin arpanappuloita ja asetteli niitä kuvioiksi, siten osoittaen, että halusi puheenaiheen vaihtuvan. Siitä huolimatta Innstetten näytti aikovan vastata Crampasin leikkisiin huomautuksiin, ja Effi päätti niin ollen mieluummin puuttua heti asiaan. »En voi käsittää, majuri, minkätähden kuolemanne pitäisi askarruttaa ajatuksiamme; onhan elämä meitä lähempänä ja sitäpaitsi paljoa vakavampi asia.»
Crampas nyökkäsi.
»On oikein, että myönnätte minun olevan oikeassa, Kuinka ihmisen on täällä elettävä? Se on toistaiseksi kysymyksenä, ja se kysymys on kaikkia muita tärkeämpi. Gieshübler on siitä minulle kirjoittanut, ja ellei olisi epähienoa ja itserakasta — siinä näet on kaikenlaista muutakin ohimennen mainittuna — näyttäisin kirjeen teille… Innstettenin ei tarvitse kirjettä lukea, hänellä ei ole taipumusta sellaiseen… käsiala oli muuten kuin taiteilijan piirtimen jälkeä ja lauseparret sellaiset kuin olisi Kessinin Vanhantorin varrella asustava ystävämme kasvatettu vanhassa ranskalaisessa hovissa. Se seikka, että hän on viallinen ja käyttää röyhelökauluksia, jollaisia ei enää ole kenelläkään muulla — ihmettelen vain, mistä hän löytää sellaisen silittäjättären — sopii mainiosti. Gieshübler siis kirjoitti minulle huvi-iltamista ja eräästä urakoitsijasta nimeltä Crampas. Nähkääs, majuri, se miellyttää minua enemmän kuin sotilaan kuolema, muusta puhumattakaan.»
»Samoin minua itseänikin. Ja talvikausi muodostuu varmaan kerrassaan loisteliaaksi, jos saamme luottaa siihen, että armollinen rouva meitä avustaa. Trippelli tulee…»
»Trippelli? Silloinhan minä olen tarpeeton.»
»Ettepä suinkaan, armollinen rouva. Trippelli ei voi laulaa sunnuntaista toiseen, se olisi liikaa hänelle ja meille; vaihtelu on elämän viehätys, siinä totuus, jota tosin tuntuu kumoavan jokainen onnellinen avioliitto.»
»Jos onnellisia avioliittoja on olemassa, minun liittoani lukuunottamatta…» sanoi Effi ojentaen kätensä Innstettenille.
»Siis vaihtelua», jatkoi Crampas. »Ja sen voittamiseksi meille ja huviseurallemme, jonka varapuheenjohtajana oleminen on nykyisin kunniakkaana velvollisuutenani, vaatii kaikkia taattuja voimia. Liittyessämme yhteen me varmaan saamme tämän koko loukon ylösalaisin kääntymään. Teatterikappaleet on jo valittu: Sota rauhan aikana, Monsieur Herkules, Wilbrandtin Nuoruudenrakkaus ja kenties Gensichenin Euphrosyne. Te olette Euphrosyne, minä vanha Goethe. Varmaan hämmästytte nähdessänne, kuinka hyvin minä trageeraan vanhaa runoruhtinasta… jos 'trageerata' on oikea sana.»
»Epäilemättä. Olenhan minä alkemistisen salakirjeenvaihtajani tiedonannoista jo havainnut, että olette kaiken muun hyvän ohella vielä runoilijakin, kun niikseen sattuu. Aluksi ihmettelin…»
»Koska minä en ollut mielestänne sen näköinen.»
»Niin. Mutta saatuani tietää, että uiskentelette yhdeksän asteen vedessä, olen muuttanut mieltäni… yhdeksänasteinen Itämeri, se on toista kuin Kastajan lähde…»
»Jonka lämpösuhteet ovat tuntemattomat.»
»Eivät minulle; ainakaan ei kukaan tule väittämään minua vastaan. Mutta nytpä täytyy tästä nousta. Tuolla tulee Roswitha tuoden Pikku-Annia.»
Hän nousi nopeasti, astui Roswithan luo, otti lapsen hänen käsivarreltaan ja nosti sen korkealle ylpeänä ja onnellisena.
Päivät olivat kauniit ja pysyivät sellaisina aina lokakuuhun asti. Siitä johtui muun muassa, että puolittain telttamainen kuistikko pääsi oikeuksiinsa, siinä määrin, että ainakin aamupuoli säännöllisesti vietettiin siellä. Yhdentoista tienoissa tuli sitten tavallisesti majuri, joka aluksi tiedusteli armollisen rouvan terveyden tilaa ja hieman juoruili hänen kanssaan osoittaen siinä taidossa suoranaista mestaruutta, ja sopi sitten Innstettenin kanssa suoritettavasta ratsastusretkestä, joka suuntautui usein maaseudulle, Kessine-jokea ylöspäin Breitlingiin saakka, ja vielä useammin kohti aallonmurtajia. Herrojen ollessa poissa Effi leikki lapsen kanssa tai selaili Gieshüblerin hänelle edelleenkin lähettämiä sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, kirjoitti äidilleen tai sanoi: »Roswitha, lähdetäänpä Annin kanssa ajelemaan.» Silloin asettui Roswitha korivaunujen eteen vetäen ne, Effin astellessa jäljessä, pari sataa askelta metsikköön, erääseen paikkaan, jossa oli maassa kastanjoja; niitä sitten keräilyin ja annettiin lapselle leluiksi. Kaupungissa Effi kävi harvoin; siellä ei ollut ketään, jonka kanssa olisi voinut kunnollisesti pakista. Uusi yritys päästä seurustelusuhteisiin rouva von Crampasin kanssa oli sekin epäonnistunut; majurin rouva oli ihmisvauhko ja pysyi sellaisena.
Sillä kannalla olivat asiat viikkokausia, kunnes Effi äkkiä ilmaisi halunsa päästä mukaan ratsastamaan: hän sanoi kerta kaikkiaan olevansa intohimoinen ratsastaja ja väitti olevan liikaa, jos kessiniläisten puheenpauhinan vuoksi piti luopua sellaisesta arvokkaasta asiasta. Majuri piti asiaa oivallisena, ja Innstettenin, jolle se ilmeisesti oli vähemmän mieluisa — jopa niinkin vähässä määrin, että hän kerran toisensa jälkeen huomautti olevan vaikeata löytää naisratsastajalle hevosta — täytyi myöntyä, kun Crampas vakuutti, että se oli jäävä hänen huoleksensa. Toivomusten, esine löytyikin, ja Effi oli riemuissaan saadessaan kiidättää pitkin rantaa nyt, kun »Naistenkylpylä» ja »Herrainkylpylä» eivät enää olleet mitään peloittavia ja rajaamerkitseviä sanoja. Useimmiten oli Rollo mukana retkillä, ja kun oli pari kertaa sattunut, että haluttiin rannassa levähtää tai kulkea osa matkaa jalkaisin, sovittiin siitä, että asiaankuuluva palvelusväki otettiin, myötä. Siinä tarkoituksessa muutettiin majurin palvelija, vanha Treptowin ulaani nimeltä Knut, ja Innstettenin ajomies Kruse ratsupalvelijoiksi, tosin verrattain epätäydellisesti, koska heidät, Effin suureksi harmiksi, puettiin haaveellisiin livereihin, joissa heidän alkuperäinen toimensa valitettavasti vielä oli havaittavissa.
Oltiin jo puolivälissä lokakuuta, kun sellaisin varustein lähdettiin ensimmäisen kerran matkaan, etunenässä Innstetten ja Crampas, Effi heidän välissään, sitten Kruse ja Knut ja viimeisenä Rollo, jota jäljessä juoksenteleminen ei kumminkaan kauan miellyttänyt ja joka niinmuodoin pian oli ensimmäisenä. Kun oli kuljettu nyt autiona olevan Rantahotellin ohi ja pian senjälkeen, kohtalaisten rantahyökyjen kastelemaa rantatietä kulkien, saavuttu aallonmurtajan luo, teki retkeläisten mieli astua satulasta ja tehdä kävelyretki aallonmurtajan päähän asti. Effi ehti ensimmäisenä maahan. Kessine-joki virtaili kiviäyräittensä välissä leveänä ja tyynenä kohti merta, joka lepäsi heidän nähtävissään aurinkoisena pintana, vain siellä täällä kevyen aallon värähdyttämänä.
Effi oli täällä ensimmäistä kertaa. Edellisenä vuonna, kun hän oli marraskuussa Kessiniin saapunut, oli jo myrskyjen aika, ja kesän tultua hän ei enää kyennyt lähtemään pitkille retkille. Hän oli nyt ihastuksissaan, piti kaikkea suurenmoisena ja ihanana, esitti Hohen-Cremmenin järveä ja merta koskevia, edellistä loukkaavia vertailuja ja sieppasi aina tilaisuuden sattuessa kappaleen aaltojen rannalle ajamaa puuta heittääkseen sen vasemmalle mereen tai oikealle Kessine-jokeen. Rollo oli aina iloinen saadessaan valtiatartaan palvellen syöksyä heitettyjen kappaleiden jälkeen; mutta yhtäkkiä sen tarkkaavaisuus suuntautui toisaalle, se liikkui varovasti, melkeinpä pelokkaastikin eteenpäin ja hyppäsi kohti erästä etualalla näkyviin tullutta esinettä, tosin turhaan, sillä samassa liukui päivänpaisteiselta ja viheriäin meriruohojen peittämältä paadelta hylje sulavasti ja äänettömästi vain viiden askelen päässä olevaan mereen. Vähän aikaa oli vielä pää näkyvissä, mutta sitten sekin sukelsi pinnan alle.
Kaikki olivat kiihdyksissä; Crampas haaveksi hyljejahdista ja siitä, että seuraavalla kerralla piti ottaa mukaan pyssy, »sillä noilla elukoilla on luja nahka.»
»Ei käy päinsä», sanoi Innstetten; »satamapoliisi.»
»Mitä kuulenkaan», nauroi majuri. »Satamapoliisi. Ne kolme virkakuntaa, jotka meillä täällä on, voinevat ummistaa silmiään keskenään. Täytyykö kaiken tapahtua kamalan laillisesti? Kaikki laillisuudet ovat ikävystyttäviä.»
Effi taputti käsiään.
»Niin, Crampas, teille sopii hyvin tuollainen puhe ja Effi, kuten näette, osoittaa teille suosiotaan käsiä taputtamalla. Selvä asia; naiset huutavat heti poliisia, mutta laista he eivät tahdo mitään tietää.»
»Se on naisten oikeutena ikimuistoisista ajoista, me emme kykene sitä muuksi muuttamaan, Innstetten.»
»Emme tosiaankaan», nauroi Innstetten, »enkä minä sitä tahdokaan. Sellaiseen turhaan vaivaan en ryhdy. Mutta teidänlaisenne miehen, Crampas, henkilön, joka on kasvanut kurinpidon lipun alla ja varsin hyvin tietää, ettei ilman kuria ja järjestystä voida tulla toimeen, teidänlaisenne miehen ei oikeastaan pitäisi niin puhua, ei leikilläkään. Tiedän kumminkin, että olette taivaallisen huoleton ja ajattelette, ettei taivas tuossa paikassa maahan putoa. Eipä niinkään, ei aivan pian. Mutta kerran se tapahtuu.»
Crampas joutui hetkiseksi hämilleen, koska luuli, että kaikki tuo oli sanottu määrätyssä tarkoituksessa. Niin ei kumminkaan ollut laita. Innstetten vain piti erään pieniä moraalisia esitelmiään, joihin hän yleensäkin taipui. »Gieshübler on minun mieleiseni», virkkoi hän sovittelevasti, »aina kavaljeeri, mutta siitä huolimatta varmat periaatteet.»
Majuri oli sillävälin toipunut hämmingistään ja virkkoi entiseen sävyyn: »Niin, Gieshübler; maailman parhain mies, ja periaatteet, jos mahdollista, sitäkin paremmat. Mutta mistä ja miksi oikeastaan? Siitä, että hänellä on oma 'harminsa'. Sellainen henkilö, jonka varressa ei ole vikaa, on kevytmielinen. Elämä ilman kevytmielisyyttä ei yleensäkään ole laukauksen arvoinen.»
»Kuulkaahan, Crampas, toisinaan jää tulos sittenkin ylen niukaksi.»Samalla hän silmäili majurin vasenta, hieman lyhentynyttä käsivartta.
Effi ei ollut kuullut paljoa tuosta keskustelusta. Hän oli astellut siihen kohtaan, jossa hylje oli maannut, ja Rollo seisoi hänen vieressään. Sitten he katselivat molemmin paadelta merelle odotellen tulisiko 'merenneito' vielä kerran näkyviin.
* * * * *
Lokakuun lopulla alkoi vaalitaistelu, joka esti Innstetteniä lähtemästä mukaan huviretkille, ja Crampasin ja Effinkin olisi kaiketi ollut kelpo kessiniläisten vuoksi niistä luovuttava, elleivät Knut ja Kruse olisi olleet jonkinlaisena kunniakaartina. Siitä johtui, että ratsastusretket jatkuivat aina marraskuuhun saakka.
Sää tosin oli muuttanut luonnettaan, alinomainen luodetuuli ajeli valtavia pilvijoukkoja, ja meri kuohui voimallisesti, mutta sadetta ja pakkasta vielä puuttui, ja niin olivat nämä harmaan taivaankannen alla ja rantahyrskyjen pauhatessa suoritetut huviretket melkein kauniimmatkin kuin aikaisemmat, päivänpaisteen ja tyynen meren suosimat. Rollo kiiti edellä silloin tällöin vaahtohyrskyn kastelemana, ja Effin ratsastushatun harso hulmusi tuulessa. Oli melkein mahdoton mitään puhua; mutta kun sitten käännyttiin pois meren rannalta, suojaavien rantasärkkien taakse tai vielä paremmin etäämpänä sijaitsevaan petäjistöön, niin ilma tyventyi, Effin harso lakkasi liehumasta, ja kapea tie pakotti ratsastajat ihan toistensa viereen. Siinä, jo tielle ulottuvien kyhmyisten juurien vuoksi astuen ajettaessa, sopi ryhtyä jälleen jatkamaan aaltojen pauhinan katkaisemaa keskustelua. Crampas, joka oli hyvä juttelija kertoi silloin sota- ja rykmenttijuttuja, myöskin pieniä ja luonteenomaisia tarinoita Innstettenistä, joka vakavana ja vaiteliaana ei ollut milloinkaan oikein sopinut toverien vallattomaan piiriin, joten häntä oli aina oikeastaan enemmän kunnioitettu kuin rakastettu.
»Sen arvaan», virkkoi Effi. »Onni vain, että kunnioitus on pääasia.»
»Niin, aikanaan. Mutta aina se ei kumminkaan sovellu. Ja kaiken muun lisäksi tuli hänen mystillinen taipumuksensa, joka toisinaan herätti pahennusta, ensinnäkin siitä syystä, etteivät sotilaat yleensä ole sellaiseen taipuvaiset, ja toiseksi senvuoksi, että me, kenties väärin, otaksuimme hänen sittenkin suhtautuvan niihin asioihin hieman toisin kuin hän koki meille uskotella.»
»Mystillinen taipumuksensa?» virkkoi Effi. »Mitä sillä tarkoitattekaan, majuri? Eihän hän ole voinut pitää salaisia hartauskokouksia eikä näytellä profeetan osaa. Ei edes sen, joka esiintyy oopperassa… olen unohtanut hänen nimensä.»
»Ei, niin pitkälle hän ei mennyt. Mutta lienee parasta olla asiasta enempää puhumatta. En tahtoisi hänen selkänsä takana sanoa mitään sellaista, mikä voitaisiin tulkita väärin. Sitäpaitsi ne ovat asioita, joita voi varsin hyvin käsitellä hänen läsnäollessaankin, asioita, jotka tahtoen tai tahtomattaan paisutetaan joksikin eriskummalliseksi, ellei hän ole itse kuulemassa voiden joka hetki puuttua puheeseen meitä vastustaakseen tai kenties meille nauraakseenkin.»
»Mutta sehän on julmaa, majuri. Kuinka voitte tuolla tavoin kiduttaa uteliaisuuttani? Ensin se on jotakin, ja sitten se jälleen muuttuu ihan olemattomaksi. Entä mystiikka! Onko hän henkiennäkijä?»
»Henkiennäkijä! Sitä en tahdo nimenomaan mennä väittämään. Mutta hän kertoili meille mielellään kummitusjuttuja. Ja kun hän siten oli saanut meidät suuren kiihtymyksen valtaan, toisia kenties kerrassaan säikähtymäänkin, näytti yhtäkkiä jälleen siltä, kuin hän olisi vain tahtonut pitää pilkkanaan kaikkia herkkäuskoisia. Sanalla sanoen, kerran sattui, että minä lausuin hänelle ihan avoimesti: 'Mitä joutavia, Innstetten, tuohan on kaikki pelkkää komediaa. Minua ette petä. Te vain laskette leikkiä meidän kustannuksellamme. Oikeastaan ette usko enempää kuin mekään, mutta tahdotte tehdä itsenne mielenkiintoiseksi, koska ajattelette, että epätavalliset seikat ovat ylempien silmissä parempana suosituksena. Korkeampiin virkoihin ei tahdota ottaa mitään arki-ihmistä. Ja koska olette sellaisissa aikeissa, olette etsinyt jotakin erikoista ja olette niin menetellen tavoittanut aaveet'.»
Effi ei virkkanut sanaakaan, ja vaitiolo alkoi vihdoin rasittaa majuria. »Te olette vaiti, armollinen rouva.»
»Niin olen.»
»Saanko kysyä minkätähden? Olenko jollakin tavoin loukannut? Vai pidättekö epäritarillisena, että olen rohjennut, kuten kaikesta huolimatta myönnän, hieman moitiskella poissaolevaa ystävää? Mutta siinä tapauksessa teette minulle kuitenkin vääryyttä. Koko tämä keskustelu voi huoletta jatkua hänen kuultensa, ja minä toistan silloin jokaisen sanan, jonka olen nyt lausunut.»
»Sen uskon. Nyt Effi katkaisi vaitiolonsa ja kertoi, mitä oli piirineuvoksen asunnossa kokenut ja kuinka merkillisesti Innstetten oli silloin asiaan suhtautunut. Hän ei myöntänyt eikä kieltänyt, ja minä en saanut hänestä mitään selkoa.»
»Siis aivan vanhallaan», nauroi Crampas. »Sellainen hän oli silloinkin, kun olimme samassa leirissä ensin Liancourtissa ja sitten Beauvaisissa. Hän asui siellä eräässä piispanpalatsissa — sivumennen sanoen teissä herättänee mielenkiintoa se seikka, että Orleansin Neitsyen tuomitsi roviolla poltettavaksi eräs Beauvaisin piispa, onneksi 'Cochon' (Sika) nimeltään — ja niinpä ei kulunutkaan yhtään päivää, toisin sanoen yhtään yötä, jona Innstetten ei olisi kokenut uskomattomia asioita. Tosin vain jollakin tavoin puolinaisesti. Saattoi olla niinkin, ettei se ollut mitään. Kuten kuulen, toimii hän yhä vielä saman periaatteen mukaisesti.»
»Hyvä, hyvä. Ja nyt vakava sana, Crampas, sana, johon pyydän yhtä vakavaa vastausta: kuinka selitätte kaiken tuon?»
»Nähkääs, armollisin rouva…»
»Ei mitään verukkeita, majuri. Tämä kaikki on minulle erittäin tärkeätä. Hän on teidän ystävänne ja minä olen teidän ystävänne. Minä tahdon tietää, kuinka on asian laita. Mitä hän siitä ajattelee?»
»Niin, armollisin rouva, Jumala näkee sydämeen, mutta piiripäällikön komennuskuntaan kuuluva majuri ei näe minnekään. Kuinkapa minä kykenisin ratkaisemaan sellaisia sielutieteellisiä ongelmia. Minä olen yksinkertainen mies.»
»Ah, Crampas, älkää puhuko niin typerästi. Minä olen liian nuori ollakseni etevä ihmistuntija, mutta minun täytyisi olla ihan ripilläkäymätön, melkeinpä kastamatonkin, jos pitäisin teitä yksinkertaisena miehenä. Päinvastoin, te olette vaarallinen…»
»Imartelevinta, mitä voidaan sanoa hyvälle neljänkymmenen ikäiselle, jonka käyntikortissa on luettavana lisä 'eron saanut'. On siis kysymyksessä, mitä Innstetten siitä ajattelee…»
Effi nyökkäsi.
»Niin, jos minun on välttämättä puhuttava, sanon hänen ajattelevan, että piirineuvosparooni Innstettenin laisen miehen, joka voi tulla milloin tahansa ministeristönjohtajaksi tai muuksi sellaiseksi (voitte näet uskoa, että hän tähtää korkealle), ettei parooni Innstettenin lainen mies voi asua aivan tavallisessa talossa, ei sellaisessa töllissä kuin piirineuvoksen asumus oikeastaan on, pyydän anteeksi, armollisin rouva. Niinpä hän auttaa asiaa. Talo, jossa kummittelee, ei ole mikään tavallinen talo… Se on eräs seikka.»
»Eräs seikka? Hyvä Jumala, onko teillä vielä jotakin sanottavana?»
»On.»
»Hyvä, minä olen pelkkää korvaa. Mutta jos mahdollista, sallikaa sen olla jotakin hyvää.»
»Sitä en varmaan tiedä. Se on jotakin arkaluontoista, melkein uskallettua, varsinkin teille sanottavaksi, armollisin rouva.»
»Tuo tekee minut vain sitäkin uteliaammaksi.»
»Hyvä. Innstetten siis tahtoo kiihkeästi päästä ylenemään virkaurallaan, maksoi mitä maksoi, vaikkapa olisi kummituskin avuksi otettava, mutta sen ohella hänessä on vielä eräs toinen intohimo; hän näet toimii kasvattavasti, on synnynnäinen pedagogi ja olisi, Basedow vasemmalla ja Pestalozzi oikealla puolellaan, (mutta kirkollisempana kuin kumpikaan heistä) oikeastaan soveltunut Schnepfenthaliin tai Bunzlauhun.»
»Tahtooko hän siis kasvattaa minuakin? Kasvattaa kummituksen avulla?»
»Kasvattaminen kenties ei ole oikea sana. Mutta joka tapauksessa kasvattaa kiertotein.»
»En ymmärrä, mitä tarkoitatte.»
»Nuori rouva on nuori rouva, ja piirineuvos on piirineuvos. Hän ajelee usein piirissään, ja silloin talo on yksin ja asumattomana. Mutta sellainen kummitus on kuin enkeli tulisine miekkoineen…»
»Ah, nytpä olemme ehtineet jälleen ulos metsästä», virkkoi Effi. »Ja tuolla on Utpatelin mylly. Nyt on vain vielä kuljettava hautausmaan ohi.»
Kohta senjälkeen he kulkivat rotkotietä hautausmaan ja aidatun paikan välitse, ja Effi katseli kiveä ja kuusta, joiden alla kiinalainen lepäsi.