Effi mainitsi Crampasin nimen. Crampas oli jo ennakolta aivan selvillä asioista ja kertoi kevyesti jutellen kaikista niistä Paddeneista ja Titzewitzeistä, joista oli joskus kuullut. Samalla hän pyysi anteeksi, ettei ollut vaimoineen vieläkään käynyt Kessine-joen toisella puolella asuvien herrasväkien luona ja viittasi veden merkilliseen erottavaan voimaan. Aivan samoin kuin Englannin kanaali…
»Kuinka?» kysyi vanha rouva Titzewitz.
Crampas puolestaan piti asiattomana ryhtyä sellaisiin selittelyihin, jotka kumminkaan eivät olisi johtaneet mihinkään, ja jatkoi: »Kahtakymmentä Ranskaan menevää saksalaista ei vastaa yksikään Englantiin menevä. Sen vaikuttaa vesi; sanon vieläkin, että vedellä on erottava voima.»
Rouva von Padden, joka vaistomaisesti aavisti tuossa piilevän jotakin salavihjausta, aikoi käydä vettä puolustamaan, mutta Crampas jutteli yhä vuolaammin ja kiinnitti naisten huomiota kauniiseen neiti von Stojentiniin, joka oli »epäilemättä tanssiaisten kuningatar». Samalla hänen katseensa osui ihaillen Effiin. Sitten hän kumarsi kaikille ja poistui nopeasti.
»Kaunis mies», sanoi rouva von Padden. »Seurusteleeko hän teidän perheessänne?»
»Hieman.»
»Tosiaankin», toisti rouva von Padden, »kaunis mies. Hiukan liian varma. Ja ylpeys käy lankeemuksen edellä… Mutta katsokaahan, tuolla hän tosiaankin käy tanssiin Grete Stojentinin kanssa. Oikeastaan hän on kumminkin liian vanha; vähintään puolivälissä neljääkymmentä.»
»Hän täyttää neljäviidettä.»
»Kas, kas, näyttepä hänet hyvin tuntevan.»
* * * * *
Effille oli erittäin mieluista, että uusi vuosi kohta alussaan toi mukanaan kaikenlaista kiihdyttävää. Uudenvuodenaatosta saakka puhalsi tuima luodetuuli, joka seuraavina päivinä kiihtyi melkein myrskyksi, ja tammikuun kolmantena päivänä kerrottiin, ettei eräs laiva ollut päässyt kunnolla satamaan, vaan oli haaksirikkoutunut kivenheiton päässä aallonmurtajasta; se oli englantilainen alus, Sunderlandista, ja mikäli voitiin havaita, oli laivamiehiä seitsemän; luotsit eivät kaikesta ponnistelustaan huolimatta päässeet aallonmurtajan päitse, ja rannalta ei voinut ajatellakaan venhettä lähettää, koska hyökyaallot olivat aivan liian ankarat. Tuo kuulosti varsin murheelliselta. Mutta Johanna, joka tietoa toi, osasi samalla lohduttaakin. Konsuli Eschrich oli jo tulossa pelastuskojeineen ja rakettipattereineen, ja asia tulisi varmaan luonnistumaan; alus ei ollut aivan yhtä kaukana kuin vuonna 75 haaksirikkoutunut, jonka miehistön pelastaminen kuitenkin oli onnistunut, olipa pelastettu villakoirakin, ja oli ollut kerrassaan liikuttavaa nähdä, kuinka eläin oli iloinnut ja alinomaa nuoleksinut punaisella kielellään kapteeninrouvaa ja herttaista pientä lasta, joka ei ollut paljoa suurempi kuin pikku Anni.
»Kuulehan, Geert, minun täytyy päästä mukaan näkemään», oli Effi heti selittänyt, ja molemmat olivat lähteneet matkaan, jotteivät myöhästyisi, ja olivatkin tulleet oikeaan aikaan. Samana hetkenä, jona he Plantaašin puolelta tullen ehtivät rannalle, pamahti ensimmäinen laukaus, ja he näkivät aivan selvästi, kuinka raketti köysineen lensi myrskyiselle taivaalle ja putosi mereen laivan tuolle puolen. Kohta liikkuivat laivalla kaikki kädet, ohuemman nuoran avulla vedettiin luo köysi koreineen eikä kestänyt kauan, kun kori jo palasi takaisin tuoden maihin erään matruusin, kuvankauniin miehen, jolla oli päässään vahakangaslakki. Häneltä kyseltiin uteliaasti korin sillävälin lähtiessä jälleen matkaan noutamaan toista ja kolmatta ja niin edespäin. Kaikki pelastettiin, ja kulkiessaan puolen tunnin kuluttua miehensä kanssa takaisin kotiin Effi olisi mielellään heittäytynyt rantasärkille ja itkenyt mielensä keveäksi. Kaunis tunne oli jälleen saanut sijan hänen sydämessään, ja hän oli sanomattoman onnellinen siitä, että oli niin laita.
Tuo oli tapahtunut kolmantena päivänä. Jo viidentenä sattui uusi levottomuutta aiheuttava asia, tosin aivan toisenlainen. Innstetten oli raatihuoneelta tullessaan tavannut Gieshüblerin, joka hänkin luonnollisesti oli neuvosmies ja maistraatin jäsen, ja saanut häneltä kuulla, että sotaministeristön taholta oli tiedusteltu, kuinka kaupungin viranomaiset ajattelivat suhtautua sotaväen kaupunkiin sijoittamista koskevaan kysymykseen. Jos tarpeellista auliutta ilmenisi, toisin sanoen jos kaupunki suostuisi rakennuttamaan tallit ja kasarmit, voitaisiin heille myöntää kaksi eskadroonaa husaareja. »Mitä siitä arvelet, Effi?» — Effi oli kuin huumaantunut. Lapsuusvuosien viaton onni nousi jälleen yhtäkkiä hänen mieleensä, ja hänestä tuntui kuin olisivat punaiset husaarit — nämä näet olivat nämäkin punaisia samoinkuin kotona Hohen-Cremmenissä — oikeita paratiisin ja viattomuuden varjelijoita. Ja samalla hän oli yhä vaiti.
»Sinä et sano mitään, Effi.»
»Niin, merkillistä, Geert. Mutta olen siitä niin onnellinen, etten iloltani osaa sanoa mitään. Tuleeko tosiaankin niin käymään? Tulevatko he aivan varmaan?»
»Asia on tosin vasta alullaan, ja arvelipa Gieshübler niinkin, etteivät kaupungin isät, hänen virkatoverinsa, sitä ensinkään ansaitse. Sen sijaan, että olisivat yksimieliset ja onnelliset osakseen tulevasta kunniasta tai ellei kunniasta, niin ainakin siihen liittyvistä eduista, he olivat esittäneet kaikenlaisia 'jos' ja 'mutta'-lauseita ja olivat kitsastelleet, kun olivat tulleet puheeksi uudet rakennukset; olipa piparkakkumestari Michelsen sanonut niinkin, että kaupungin tavat siitä rappeutuvat ja että jokaisen, jolla oli tyttäriä, tuli pitää varansa ja hankkia ristikkoikkunat.»
»Uskomatonta. En ole milloinkaan nähnyt säädyllisempää väkeä kuin husaarimme; en tosiaankaan, Geert. Tiedäthän muuten asian itsekin. Ja tuo Michelsen tahtoo pistää kaikki ristikon taa. Onko hänellä siis tyttäriä?»
»Epäilemättä; kokonaista kolme. Mutta ne ovat kaikkihors concours.»
Effi nauroi sydämellisemmin kuin pitkiin aikoihin. Mutta sitä ei kestänyt kauan; kun Innstetten lähti jättäen hänet yksin, hän istuutui lapsen kätkyen luo, ja hänen kyynelensä pirahtelivat pielukselle. Entiset tunnot tulvahtivat hänen mieleensä, hän tunsi olevansa kuin vanki, joka ei voinut vapaasti liikkua.
Hän kärsi siitä kovin ja tahtoi vapautua. Mutta vaikka hän kykenikin voimakkaasti tuntemaan, hän ei kumminkaan ollut voimakas luonne; hänestä puuttui kestävyyttä, ja kaikki hyvät puuskat häipyivät pian olemattomiin. Niin hän eleli edelleen, tänään, koska ei voinut asiaa muuttaa, huomenna, koska ei tahtonut sitä muuttaa. Kielletty, salaperäinen vaikutti häneen voimakkaasti.
Siitä johtui, että hän, vaikka olikin luonnostaan vapaa ja avomielinen, tottui yhä enemmän esittämään salaista komediaa. Toisinaan hän säikähti huomatessaan, kuinka helppoa se hänelle oli. Ainoastaan eräässä suhteessa hän säilyi ennallaan: hän näki kaikki selvästi eikä kaunistellut mitään. Kerran hän astui myöhään illalla makuusuojansa kuvastimen luo; valot ja varjot karkelivat, Rollo haukkui ulkona, ja samassa hänestä tuntui kuin katselisi joku hänen olkapäänsä yli. Hän malttoi kuitenkin kohta mielensä. »Minä tiedän hyvinkin, mikä se on; se ei olluttuo», hän viittasi sormellaan kohti yläkerran aavehuonetta. »Se oli jotakin toista… omatuntoni… Effi, sinä olet hukassa.»
Asiat jatkuivat kuitenkin entiseen tapaan, pallo oli pyörimässä, ja se, mitä jonakin päivänä tapahtui, teki seuraavan päivän tapahtumat välttämättömiksi.
Kuukauden keskivaiheilla tuli kutsuja maaseudulta. Noudatettavasta vierailujärjestyksestä olivat sopineet keskenään ne neljä perhettä, joissa Innstettenit etupäässä seurustelivat: aluksi oli käytävä Borckein luona, sitten Flemmingien ja Grasenabbien ja vihdoin Güldenkleen perheessä. Aina viikko väliä. Kaikki kutsut saapuivat samana päivänä; niiden tuli ilmeisesti herättää järjestyksen ja hyvän harkinnan vaikutelmaa, kaiketi myös tehostaa erikoista ystävällistä yhteenkuuluvaisuutta.
»Minä en lähde mukaan, Geert, ja sinun pitää pyytää anteeksi puolestani jo ennakolta sen lääkärinhoidon nojalla, jonka alaisena olen ollut jo viikkokausia.» Innstetten nauroi. »Lääkärinhoidon. Tuleeko minun mainita se syyksi? Sehän on vain veruke; varsinaisena syynä on, ettet tahdo.»
»Ei, siinä on sittenkin enemmän todellista syytä kuin sinä tahdot myöntää. Olethan itse ollut sitä mieltä, että minun tuli kysyä lääkärin neuvoa. Olen niin menetellyt, ja täytyyhän minun nyt noudattaa hänen määräyksiään. Kelpo tohtori pitää minua, kumma kyllä, kalvetustautisena, ja tiedäthän, että juon joka päivä rautavettä. Kun ajattelet Borckein päivällisiä, joihin kenties kuuluu hyytelöankeriasta ja muuta samanlaista, sinun täytyy ajatella sen olevan minulle kuolemaksi. Ja niin et kumminkaan tahtone Effiisi suhtautua. Toisinaan minusta tosin tuntuu…»
»Mitä sanotkaan, Effi…»
»… Muuten olen iloinen — ja se onkin ainoa asiaan liittyvä hyvä seikka — saadessani joka kerta saatella sinua vähän matkaa ainakin myllyn tai hautausmaan luo tai metsänrantaan asti, siihen, mistä eroaa Morgnitzin oikotie. Sitten astun alas ja kuljen joutelen takaisin. Rantasärkillä on aina kaikkein kauneinta.»
Innstetten suostui, ja kun kolme päivää myöhemmin vaunut ajoivat portaiden eteen, Effi nousi hänkin niihin ja saatteli miestään metsänrantaan saakka. »Käske pysähdyttää, Geert. Sinä ajat vasemmalle eteenpäin, minä kuljen oikealle rantaan asti ja Plantaašin läpi takaisin. Matka on pitkänlainen, mutta ei kumminkaan liian pitkä. Tohtori Hannemann sanoo minulle joka päivä, että liikkuminen on kaikki kaikessa, liikkuminen ja raitis ilma. Ja luulenpa melkein, että hän on oikeassa. Sano terveiseni kaikille; Sidonielle sinun ei tarvitse mitään sanoa.»
Nämä saatteluretket toistuivat joka viikko; mutta Effi piti muulloinkin huolta lääkärin määräysten tarkasta noudattamisesta. Ei kulunut yhtäkään päivää, jona hän ei suorittanut kävelyretkeänsä, enimmäkseen iltapuolella, kun Innstetten alkoi syventyä sanomalehtiinsä. Sää oli kaunis, ilma leuto ja raikas, taivas pilvessä. Effi kulki enimmälti yksinään ja sanoi lähtiessään Roswithalle: »Kuulehan, Roswitha, minä menen nyt viertotietä alaspäin ja sitten oikealle, karusellikentälle; siellä minä odotan sinua, tule minut noutamaan. Sitten kuljemme koivutietä tai toista lehtokujaa takaisin. Mutta tule vain siinä tapauksessa, että Anni nukkuu. Ellei hän nuku, lähetä Johanna. Tai jätä koko asia, se ei ole tarpeen, osaanhan kulkea yksinkin.»
Ensimmäisenä päivänä, jona oli tehty sellainen sopimus, he tosiaankin tapasivat toisensa. Effi istui pitkän puuvajan vieressä olevalla rahilla ja katseli edessään olevaa matalaa keltaista rakennusta, jonka ristikkopalkit oli maalattu mustiksi — pikkuporvarien ravintolaa, jossa he tyhjensivät olutlasejansa. Tuskin vielä hämärsi, mutta ikkunat olivat jo valaistut, ja valon kajaste sattui lumihankeen ja muutamiin syrjemmällä seisoviin puihin. »Katsohan, Roswitha, kuinka kauniilta tuo näyttää.»
Muutamina päivinä tuo toistui. Mutta useimmiten Roswithan saapuessa karusellin ja puuvajan luo, ei siellä ollut ketään, ja kun hän sitten palasi ja astui eteiseen, tuli Effi häntä vastaan sanoen: »Missä viivytkään, Roswitha, minä olen ollut jo kauan kotona.»
Sitä jatkui viikkokausia. Husaareja koskeva suunnitelma oli kaupunkilaisten aiheuttamien vaikeuksien vuoksi melkein rauennut, mutta kun keskusteluja ollut vielä nimenomaan lopetettu ja kun niitä nyttemmin johti eräs toinen virasto, yleisesikunta, niin Crampas oli kutsuttu Stettiniin, missä tahdottiin kuulla hänen mielipidettänsä. Sieltä hän kirjoitti toisena päivänä Innstettenille: »Suokaa anteeksi, Innstetten, että hyvästelin ranskalaiseen tapaan. Kaikki tapahtui ylen nopeasti. Yritän muuten asiaa venyttää, koska olen iloinen päästyäni kerrankin taas maailmalle. Sanokaa kunnioittavat terveiseni armolliselle rouvalle, rakastettavalle suosijattarelleni.»
Hän luki sen Effille, joka pysyi tyynenä. Vihdoin hän sanoi: »Hyvä niin.»
»Mitä tarkoitat?»
»Että hän on poissa. Hän puhuu oikeastaan aina yhtä ja samaa.Palattuaan hän osaa ainakin vähää aikaa puhua jotakin uutta.»
Innstettenin katse osui häneen terävänä. Mutta hän ei nähnyt mitään, ja hänen epäilynsä rauhoittui jälleen. »Minäkin aion lähteä pois», sanoi hän hetken kuluttua, »vieläpä Berliniin; kenties voin minäkin, samoinkuin Crampas, tuoda mukanani jotakin uutta. Rakas Effini tahtoo mielellään kuulla aina jotakin uutta; hän ikävystyy kelpo Kessinissämme. Minä olen poissa suunnilleen viikon päivät, ehkäpä päivän kauemminkin. Älä huoli olla peloissasi… se ei tulle enää… tiedäthän, tuo tuolla yläkerrassa… Mutta jos kumminkin, niin onhan sinulla Rollo ja Roswitha.»
Effi hymyili hiljaa, ja hänen hymyynsä lienee sekoittunut hieman alakuloisuuttakin. Hänen täytyi ajatella sitä päivää, jona Crampas oli ensimmäisen kerran hänelle sanonut, että Innstetten oli järjestänyt kummituksen ja hänen pelkonsa pelkäksi komediaksi. Tuo suuri kasvattaja! Mutta eikö hän ollutkin oikeassa? Eikö komedia ollut paikallaan? Kaikenlaista ristiriitaista, hyvää ja pahaa, johtui Effin mieleen.
Kolmantena päivänä matkusti Innstetten pois.
Hän ei ollut virkkanut mitään niistä suunnitelmista, joiden vuoksi oliBerliniin lähtenyt.
Innstetten oli ollut vasta neljä päivää poissa, kuin Crampas palasi Stettinistä tuoden sen tiedon, että ajateltiin lopullisesti luopua ajatuksesta sijoittaa Kessiniin kaksi eskadroonaa; oli olemassa niin paljon pieniä kaupunkia, jotka halusivat saada ratsuväkigarnisomin ja erittäinkin Blücherin husaareja, että oli totuttu sellaista tarjousta esitettäessä kohtaamaan sydämellistä auliutta eikä epäröintiä. Kun Crampas oli tuon ilmoittanut, venähtivät kaupunginhallituksen kasvot, ja yksin Gieshübler, joka soi poroporvarillisille virkatovereilleen tuon tappion, oli hyvillään. Vähäisemmän väen keskuudessa herätti asia tunnetuksi tultuaan eräänlaista alakuloisuutta, olivatpa muutama konsulitkin tyttärineen hetkellisesti tyytymättömät, mutta yleensä suoriuduttiin asiasta varsin pian, kenties siitä syystä, että samaan aikaan ilmennyt kysymys, »mitä Innstetten teki Berlinissä» kiinnitti Kessenin väestön tai ainakin kaupungin arvohenkilöiden mieltä enemmän kuin ensinmainittu. Piirineuvosta, joka oli erinomaisessa suosiossa, ei tahdottu mielellään menettää, mutta sittenkin kierteli kaikenlaisia hurjia huhuja, joita Gieshübler ainakin piti vireillä ja levitti, ellei ollutkaan niiden alkuunpanija. Muun muassa kerrottiin Innstettenin lähtevän erään lähetystön johtajana Marokkoon vieden mukanaan lahjoja, joihin ei kuulunut vain tavanmukainen maljakko Sanssoucin ja Uuden palatsin kuvineen, vaan ennen kaikkea myöskin suuri jääkone. Viimeksimainittu tuntui marokkolaisia lämpösuhteita silmälläpitäen niin todennäköiseltä, että koko juttu uskottiin todeksi.
Effikin kuuli siitä. Ne ajat, joina hän olisi asiasta iloinnut, eivät olleet kovinkaan kaukana menneisyydessä; mutta siinä mielentilassa, jossa hän vuoden lopusta saakka oli ollut, hän ei enää kyennyt huolettomasti ja hilpeästi nauramaan sellaisille seikoille. Hänen kasvoihinsa oli tullut aivan uusi ilme, ja se puolittain liikuttava, puolittain veitikkamainen lapsellisuus, joka hänessä oli vielä rouvanakin ilmennyt, oli nyt mennyttä. Rannalle ja Plantaašiin suuntautuvat kävelyretkensä, jotka hän oli Crampasin Stettinissä ollessa keskeyttänyt, hän aloitti uudelleen hänen palattuaan eikä sallinut epäsuotuisankaan sään itseään estää. Oli kuten ennenkin määränä, että Roswithan piti tulla häntä vastaan lehtokujan suulle tai hautausmaan tienoille, mutta vielä useammin kuin ennen kävi nyt niin, etteivät he toisiaan tavanneet. »Voisin soimata sinua, Roswitha, kun et minua milloinkaan löydä. Mutta eipä haittaa; minä en enää pelkää, en edes hautausmaallakaan, ja metsässä en ole vielä kohdannut ainoatakaan ihmistä.»
Effi sanoi tuon päivää ennen Innstettenin kotiintuloa. Roswitha ei siitä paljoa huolinut, järjestelihän vain köynnöksiä ovien yläpuolelle; haikalakin sai havupuun oksan suuhunsa ja näytti entistään merkillisemmältä. Effi sanoi: »Oikein, Roswitha; hän varmaan iloitsee kaikesta viheriästä huomenna saapuessaan. Lähdenköhän tänäänkin kävelylle? Tohtori Hannemann sitä vaatii ja arvelee, etten suhtaudu asiaan riittävän vakavasti, koska minun muuten pitäisi näyttää terveemmältä; mutta minulla ei ole tänään oikeata halua; sataa tihuuttaa, ja taivas on harmaa.»
»Minä tuon armolliselle rouvalle sadeviitan.»
»Tee se! Mutta älä huoli tänään tulla minua noutamaan, emme kumminkaan toisiamme tapaa», sanoi Effi nauraen. »Sinä et tosiaankaan ole kekseliäs, Roswitha. Ja minä en tahdo, että vilustut, vieläpä tyhjän tähden.»
Roswitha jäi kotiin, ja kun Anni nukkui, hän lähti rouva Krusen kanssa juttelemaan. »Parahin rouva Kruse», sanoi hän, »tehän lupasitte kertoa minulle siitä kiinalaisesta. Eilen tuli Johanna häiritsemään, se on aina olevinaan kovin ylhäinen, sille eivät sellaiset asiat merkitse mitään. Minä uskon kumminkin, että siinä on jotakin perää, siinä kiinalaisen ja Thomsenin veljentyttären tai tyttärentyttären jutussa.»
Rouva Kruse nyökkäsi.
»Se oli», jatkoi Roswitha, »joko onnetonta rakkautta (rouva Kruse nyökkäsi jälleen), tai saattoi olla onnellistakin, mutta kiinalainen ei voinut sietää ajatusta, että yhtäkkiä oli kaikki lopussa. Ovathan kiinalaisetkin ihmisiä, ja heidän laitansa on kai joka suhteessa samoin kuin meidänkin.»
»Joka suhteessa», vakuutti rouva Kruse tahtoen todistaa vakuutustaan kertomuksellaan, kun samassa astui huoneeseen hänen miehensä sanoen: »Kuulehan, maammoseni, voisit antaa minulle nahkalakkapullon; silain täytyy kiiltää huomenna, kun herra palaa kotiin, hän näkee kaikki, ja vaikka hän ei mitään sanoisikaan, huomaa kuitenkin hänen nähneen.»
»Minä tuon sen teille, Kruse», sanoi Roswitha. »Rouvanne vain kertoo minulle tässä jotakin; mutta kertomus on kohta lopussa, ja sitten minä tulen heti sen tuomaan.»
Parin minuutin kuluttua Roswitha tosiaankin tuli ulos, lakkapullo kädessään, ja asettui silain viereen, jotka Kruse oli vastikään nostanut puutarhanaidalle. »Eihän siitä suurta apua ole», sanoi hän ottaessaan pullon Roswithan kädestä, »sataa tihuuttaa lakkaamatta, ja kiilto on kohta tiessään. Mutta ajattelen, että kaikki on pantava järjestykseen.»
»Epäilemättä. Sitäpaitsi, Kruse, tämä on oikeata lakkaa, sen näen heti, ja oikea lakka ei ole kauan tahmeana, sen täytyy kuivaa heti. Ja jos huomenna onkin sumuista tai sateista, niin se ei enää haittaa. Mutta se minun täytyy sanoa, että tuo kiinalaisen juttu on varsin merkillinen.»
Kruse nauroi. »Joutavia, Roswitha. Eukkoni ei kerro koskaan asiaa oikein, vaan juttelee muuta, mitä jutteleekaan, ja kun minä aion vetää ylleni puhtaan paidan, niin siitä puuttuu nappi. Sitä hyvää se on ollut kaiken täällä olomme ajan. Hänellä on päässään vain sellaisia juttuja, ja kaiken muun lisäksi on vielä tuo musta kana. Ja musta kana ei edes muni. Ja mistäpä sille munat tulisivat? Eihän se pääse koskaan pihalle, ja pelkästä kukerikuusta ei sellaista synny. Sitä ei voi vaatia miltään kanalta.»
»Kuulkaahan, Kruse, tämän minä kerron rouvallenne. Minä olen aina pitänyt teitä säädyllisenä ihmisenä, ja nyt te puhutte tuollaista — kukerikuusta. Miehet ovat sittenkin vielä huonompia kuin luulisi. Ja minun pitäisi nyt oikeastaan heti ottaa sivellin ja maalata teille mustat viikset.»
»Teidän kädestänne, Roswitha, suostuu mielellään ottamaan sellaistakin», virkkoi Kruse, joka enimmältä näytteli arvokkaan osaa, ja näytti olevan siirtymässä yhä kujeellisempaan sävyyn, kun samassa huomasi armollisen rouvan, joka tänään tuli Plantaašin toiselta puolelta ja kulki puutarhanaidan ohi.
»Hyvää päivää, Roswitha, sinähän olet ihan vallaton. Miten on Annin laita?»
»Anni nukkuu, armollinen rouva.»
Roswitha oli kumminkin tuota sanoessaan punastunut, keskeytti seurustelunsa ja lähti sisään auttamaan armollista rouvaa vaatteiden vaihtamisessa. Oli näet kysymyksenalaista, oliko Johanna kotosalla. Hän oli nykyisin usein »virastossa», koska talossa oli vähemmän tekemistä, ja Friedrich ja Christel ikävystyttivät, kun eivät koskaan mitään tietäneet.
Anni nukkui vielä. Effi kumartui kätkyen yli, riisui sitten hattunsa ja viittansa ja istuutui pieneen sohvaan makuusuojaansa. Kosteat hiuksensa hän suki hitain liikkein taaksepäin, laski jalkansa matalalle jakkaralle, jonka Roswitha oli siirtänyt luo, ja virkkoi, samalla ilmeisesti nauttien mieluisaa lepoa verrattain pitkän kävelyretken jälkeen: »Minun täytyy huomauttaa sinulle, Roswitha, että Kruse on naimisissa.»
»Minä tiedän sen, armollinen rouva.»
»Niin, ihminen tietää hyvinkin kaikki, mutta toimii sittenkin ikäänkuineitietäisi. Siitä ei voi milloinkaan tulla mitään.»
»Eihän siitä pidäkään mitään tulla, armollinen rouva…»
»Jos näet otaksut, että rouva Kruse on sairas, niin laadit laskusi isännältä kysymättä. Sairaat ne kauimmin elävät. Sitäpaitsi hänellä on musta kana. Sitä kavahda, se tietää kaikki ja juoruilee kaikki. Kuinka lieneekään, mutta minä kammoksun sitä. Ja lyönpä vetoa, että kaikki, mitä tuolla yläkerrassa tapahtuu, johtuu kanasta.»
»Oh, sitä en usko. Mutta kamalaa se sittenkin on. Ja Kruse, joka aina väittää vaimoansa vastaan, ei kumminkaan saa minua vakuutetuksi.»
»Mitä hän sanoi?»
»Hän sanoi, että siellä on vain hiiriä.»
»Paha niinkin. Minä en voi sietää hiiriä. Mutta näinhän selvästi, kuinka juttelit Krusen kanssa, olit tutunomainen ja taisitpa aikoa hänelle viiksiäkin maalata. Se merkitsee jo sangen paljoa. Ja sitten jäät istumaan niine hyvinesi. Sinähän olet vielä sievä tyttö, ja sinussa on jotakin sellaista. Mutta varo, sen vain voin sinulle sanoa. Kuinka kävikään oikeastaan ensi kerrallasi? Onko asia sellainen, että voit siitä kertoa?»
»Voinpa kylläkin. Mutta kamalaa se oli. Ja kun se kerran oli niin kamalaa, niin armollinen rouva voi olla aivan rauhallinen mitä Kruseen tulee. Se, jonka on käynyt niinkuin minun, on saanut siitä kyllikseen ja pitää varansa. Toisinaan minä vieläkin näen siitä unta, ja silloin olen seuraavana päivänä kuin runneltu. Sellainen kamala pelko…»
Effi oli noussut istumaan ja nojasi päätään käsivarteensa. »Kerrohan. Kuinka saattoikaan olla laita? Kotoani tiedän, että teidän käy aina samoin…»
»Niin, aluksi asia taitaa olla aina samanlainen, ja minäkään en tahdo luulotella, että minun asiani oli jotakin erikoista, en ollenkaan. Mutta kun minulle sitten suoraan sanoivat ja minun täytyi kerta kaikkiaan myöntää 'niin, niin on asia', niin se oli kauheata. Äiti, niin, se vielä menetteli, mutta isä, jolla oli kylässä paja, oli ankara ja rajupäinen, ja saatuaan sen kuulla kävi minua päin kädessään pihdit, jotka oli vastikään ahjosta temmannut, ja aikoi minut surmata. Minä kiljaisin ja pakenin ullakolle ja piilouduin ja makasin siellä vapisten ja tulin alas vasta sitten, kun huusivat minua ja sanoivat, että tulisin. Ja sitten minulla oli vielä nuorempi sisar, joka aina, osoitti minua sormellaan ja sanoi: 'Hyi'! Ja sitten, kun lapsi oli tulossa, minä menin erääseen vajaan, kun en uskaltanut kotiin jäädä. Sieltä minut löysivät vieraat ihmiset puolikuolleena ja kantoivat minut kotiin ja vuoteeseeni. Ja kolmantena päivänä ottivat minulta lapsen, ja kun kysyin, missä se oli, sanoivat: sen olevan hyvässä tallessa. Ah, armollisin rouva, pyhä Jumalan äiti teitä sellaisesta surkeudesta varjelkoon.»
Effi säpsähti ja katseli Roswithaa suurin silmin.
Hän oli pikemmin säikähtynyt kuin suuttunut. »Mitä sanotkaan! Olenhan naimisissa. Niin et saa sanoa, se on sopimatonta, säädytöntä.»
»Ah, armollisin rouva…»
»Kerro minulle mieluummin, kuinka sinun sitten kävi. Olivat ottaneet lapsesi. Niin kauas olit ehtinyt…»
»Ja sitten, muutaman päivän kuluttua, saapui joku Erfurtista kylänvoudin luo tiedustelemaan, eikö ollut imettäjää saatavissa. Kylänvouti vastasi myöntävästi. Jumala sen hänelle palkitkoon; vieras herra otti minut heti mukaansa, ja siitä saakka ovat päiväni olleet paremmat; registraattorinrouvan luonakin olo oli sentään siedettävää, ja vihdoin olen tullut teidän luoksenne, armollinen rouva. Ja se oli parasta, kaikkein parasta.» Sen sanottuaan Roswitha tuli sohvan luo ja suuteli Effin kättä.
»Roswitha, sinun ei pidä aina suudella kättäni, se ei ole minulle mieleen. Ja varo Krusea. Olethan muuten hyvä ja ymmärtäväinen ihminen… Naineen miehen kanssa… se ei ole milloinkaan hyväksi.»
»Ah, armollinen rouva, Jumala ja hänen pyhänsä johdattavat meitä ihmeellisesti, ja siinä onnettomuudessa, joka meitä kohtaa, on onnensakin. Ja ketä se ei paranna, sitä ei voi auttaa… Minua miehet oikeastaan hyvinkin miellyttävät…»
»Näetkö, Roswitha, näetkö.»
»Mutta jos minulle vielä sellaista sattuisi, Krusen kanssa, eihän se mitään, enkä voisi muuta, niin juoksisin suoraan veteen. Se oli liian kauheata. Kaikki. Ja mihin onkaan joutunut se lapsi raukka? En usko sen enää elävän, ovat antaneet sen kuolla, mutta syy on kumminkin minun? Hän heittäytyi Annin kätkyen ääreen, tuuditteli lasta ja lauloi lakkaamatta.
»Lakkaa jo», sanoi Effi. »Älä huoli enää laulaa; päätäni pakottaa.Mutta tuo sanomalehdet. Vai onko Gieshübler lähettänyt kuvalehtiä?»
»On. Ja muotilehti oli päällimmäisenä. Me sitä selailimme, Johanna ja minä. Johanna vihoittelee, aina, ettei voi saada sellaista. Tuonko muotilehden?»
»Tuo, ja tuo lamppukin.»?
Roswitha meni, ja Effi virkkoi itsekseen, jäätyään yksin: »Mistä kaikesta apua haetaankaan? Sievä nainen käsipuuhkineen, ja toinen puoliharsoineen; muotinukkia. Mutta niinpä parhaiten johdun toisiin ajatuksiin.»
* * * * *
Seuraavana aamupäivänä saapui Innstetteniltä sähkösanoma, jossa hän ilmoitti tulevansa vasta toisella junalla, joten hän ehtisi Kessiniin vasta illalla. Päivä kului alinomaisessa levottomuudessa; onneksi tuli iltapuolella Gieshübler, joka auttoi suoriutumaan yhdestä tunnista. Seitsemän aikaan vaunut vihdoin ajoivat oven eteen, Effi astui ulos, puolisot tervehtivät toisiaan. Innstetten oli hänelle muuten vieraan; kiihtymyksen vallassa, ja siitä johtui, ettei hän huomannut Effin sydämellisyyteen sekaantuvaa hämminkiä. Eteissuojassa paloivat lamput ja kynttilät, ja teekeittiö, jonka Friedrich oli jo asettanut kaappien välissä olevalle pöydälle, heijasti valon hohteina.
»Näyttää aivan samanlaiselta kuin silloin, kun tänne saavuimme.Muistatko, Effi?»
Effi nyökkäsi.
»Vain haikala havuineen on tänään tyynempi, ja Rollo esiintyy pidättyvästi eikä enää nosta käpäliään olkapäilleni. Mikä sinua vaivaa, Rollo?»
Rollo kulki herransa ohi häntäänsä heiluttaen.
»Se on tyytymätön johonkin, joko minuun tai muihin. Tahdon otaksua asian koskevan minua. Joka tapauksessa käymme nyt sisään.» Hän astui huoneeseensa, istuutui sohvaan ja kehoitti Effiä istuutumaan viereensä. »Berlinissä oli olo sievää, en ollut osannut odottaakaan; mutta kaikesta ilostani huolimatta olen koko ajan ikävöinyt takaisin. Ja kuinka kauniilta näytätkään! Hieman kalpea ja hieman muuttunut, mutta se sopii sinulle.»
Effi punastui.
»Ja nyt sinä punastutkin. Mutta asia on kuten sanon. Sinä muistutit jossakin määrin hemmoteltua lasta, mutta nyt olet yhtäkkiä täysi nainen.»
»Tuon kuulen mielelläni, Geert, mutta luulenpa, että vain sanot sen.»
»Ei, ei, voit lukea sen hyväksesi, jos se on jotakin hyvää…»
»Luulisinpä olevan.»
»Ja arvaahan nyt, keneltä tuon terveisiä sinulle.»
»Vaikeata on arvata, Geert. Sitäpaitsi me naiset, joiden joukkoon nyt palattuasi saan itseni laskea (hän ojensi miehelleen nauraen kätensä), me naiset arvaamme helposti. Emme ole yhtä vaikeakäänteisiä kuin te.»
»Keneltä siis?»
»Tietenkin serkku Briestiltä. Onhan hän ainoa, jonka Berlinissä tunnen lukuunottamatta tätejä, joita et liene käynyt tapaamassa ja jotka ovat aivan liian kateellisia lähettääkseen terveisiään. Etkö ole sinäkin huomannut, että kaikki vanhat tädit ovat kateellisia?»
»Niin, Effi, se on totta. Ja tuon saneessasi sinä olet jälleen vanha Effini. Sinun näet tulee tietää, että se vanha Effi, joka oli vielä ihan lapsen näköinen, oli sekin mieleiseni. Aivan samoin kuin nykyinen armollinen rouva.»
»Niinkö arvelet? Entäpä, jos pitäisi valita jompikumpi…»
»Se on tohtorikysymys, siihen en kajoa. Mutta tuossapa tuo Friedrich teetä. Kuinka olenkaan ikävöinyt tätä hetkeä! Olen sen sanonutkin, serkuiksikin, kun istuimme Dresselissä ja joimme šamppanjamaljat sinun terveydeksesi… Lieneepä korviasi kuumentanut… Ja arvaahan, mitä serkku Briest silloin sanoi?»
»Varmaankin jotakin typerää. Se hänelle luonnistuu.»
»Tuo on kaikkein mustinta kiittämättömyyttä, mitä olen ikäpäivinäni joutunut kuulemaan. 'Me juomme Effin, kauniin serkkuni maljan, sanoi hän. 'Tiedättekö, Innstetten, että mieluimmin haastaisin teidät ja ampuisin kuoliaaksi? Effi näet on enkeli, ja te olette minulta riistänyt sen enkelin'. Tuota sanoessaan hän näytti niin vakavalta ja alakuloiselta, että olisi melkein voinut uskoa hänen olevan tosissaan.»
»Sen mielialan tunnen hyvin. Monesko oli kallistumassa?»
»En voi enää sanoa, ja kenties en olisi silloinkaan osannut enää tehdä siitä tiliä. Mutta uskon varmaan, että asia oli hänelle ihan vakava. Ja ehkäpä olisi ollut niin oikeinkin. Etkö usko, että olisit voinut elää hänen kanssaan?»
»Voinut elää? Se on vähän, Geert. Mutta melkeinpä tekisi mieleni sanoa, etten olisi voinut elääkään hänen kanssaan.»
»Miksi et? Hän on tosiaankin rakastettava ja sievä mies ja aivan älykäskin.»
»On kyllä…»
»Mutta…»
»Mutta hän on hopsakka. Ja siitä ominaisuudesta emme me naiset pidä, emme silloinkaan, kun olemme vielä puolittain lapsia, johon luokkaan olet aina minut laskenut ja lasket kenties vieläkin, kaikista edistysaskelistani huolimatta. Hopsakkuus ei meille kelpaa. Miesten tulee olla miehiä.»
»Hyvä, että sen sanot. Tuhat tulimmaista, onpa pidettävä varansa. Ja voinpa pitää itseäni onnellisena, kun tulen sellaisten asiain parista, joita sopii nimittää varansa-pitämiseksi tai jotka ainakin vaativat varansa pitämistä tulevaisuudessa… Sanohan, millaiseksi ajattelet ministeriön?»
»Ministeriön? Niin, se voi olla kahta laatua. Ensinnäkin voivat olla kysymyksessä ihmiset, älykkäät, ylhäiset herrat, jotka johtavat valtiota, tai sana voi tarkoittaa vain rakennusta, jotakin palazzoa, Palazzo Strozzia tai Pittiä, tai elleivät ne sovi, jotakin muuta. Näetkö, etten ole suotta suorittanut Italianmatkaani?»
»Ja voisitko suostua asumaan sellaisessa palazzossa? Tarkoitan sellaisessa ministeriössä?»
»Herra varjelkoon, Geert, eiväthän ole tehneet sinusta ministeriä? Gieshübler kertoi jotakin sellaista. Ja ruhtinas voi tehdä mitä tahansa. Hyvä Jumala, hän on kenties saanut sen aikaan, ja minä olen vasta kahdeksantoistavuotias.»
Innstetten nauroi. »Ei, Effi, ministeriksi ei ole vielä ehditty. Mutta voihan sattua, että minussa ilmenee vielä kaikenlaisia lahjoja, ja silloinhan se ei ole mahdotonta.»
»Siis ei vielä; et ole vielä ministeri?»
»En. Ja totta puhuakseni emme tule edes asumaan ministeriössä, mutta minä käyn joka päivä ministeristössä, samoinkuin nykyjään piirineuvoksen virastossa, esittelen asioita ministerille ja matkustan hänen kanssaan hänen ollessaan tarkastamassa provinssivirastoja. Ja sinusta tulee ministerineuvoksen puoliso, sinä asut Berlinissä, ja puolen vuoden kuluttua tuskin tiedätkään olleesi täällä Kessinissä, missä sinulla ei ollut muuta kuin Gieshübler ja rantasärkät ja Plantaaši.»
Effi ei virkkanut sanaakaan, hänen silmänsä vain suurenivat suurenemistaan; suupielissä näkyi hermostunut värähtely, ja hänen herkkä vartensa vavahteli. Mutta yhtäkkiä hän liukui istuimeltaan Innstettenin eteen, tarttui lujasti hänen polviinsa ja sanoi hartaasti: »Jumalan kiitos!»
Innstettenin kasvoista hävisi väri. Mitä tuo merkitsi? Jotakin, mikä oli jo viikkokausia ohimennen, mutta alinomaa uudistuen ahdistanut hänen mieltänsä, oli jälleen läsnä ja ilmeni hänen katseessaan niin selvänä, että Effi sitä säikähti. Hän oli viehtynyt kauniin tunteen valtaan, joka ei merkinnyt paljoa muuta kuin syyllisyyden tunnustamista, ja oli niinmuodoin tullut sanoneeksi enemmän kuin oli lupa sanoa. Hänen täytyi tuo jälleen korvata, täytyi keksiä jotakin, jonkinlainen keino, maksoi mitä maksoi.
»Nouse Effi. Mikä sinua vaivaa?»
Effi nousi nopeasti. Hän ei istuutunut enää sohvaan, vaan siirsi luo korkeaselustaisen tuolin, ilmeisesti siitä syystä, ettei tuntenut olevansa riittävissä voimissa istuakseen ilman tukea.
»Mikä sinua vaivaa?» toisti Innstetten. »Luulin sinun viettäneen täällä onnellisia päiviä. Ja nyt sinä huudat 'Jumalan kiitos', ikäänkuin kaikki olisi täällä ollut sinulle pelkkää kauhua. Olenko minä ollut sinulle kauhuksi? Vai jokin muu? Sanohan!»
»Kuinka voitkaan vielä kysyä, Geert», virkkoi Effi ponnistaen voimiaan äärimmilleen estääkseen ääntänsä vapisemasta. »Onnellisia päiviä! Niin, epäilemättä onnellisia päiviä, mutta epäilemättä myöskin toisenlaisia. En ole milloinkaan vapautunut täällä pelostani, en milloinkaan. Ei ole kulunut kahtakaan viikkoa siitä, kun se jälleen katsoi olkapääni yli, samat kasvot, sama kelmeä iho. Ja näinä viimeisinä öinä, joina olit poissa, se oli taasen täällä, ei näkyvänä, mutta kahisi jälleen, Rollo alkoi taas haukkua, ja Roswitha, joka hänkin oli sen kuullut, tuli vuoteeni luo ja istui siinä, ja me nukuimme jälleen vasta päivän koittaessa. Tässä talossa kummittelee, ja minun on pitänytkin se uskoa — sillä sinä olet kasvattaja. Niin, Geert, se sinä olet. Mutta olkoon miten tahansa, joka tapauksessa tiedän tässä talossa pelänneeni kokonaisen vuoden ja kauemminkin, ja kun pääsen täältä pois, se luullakseni minusta kirpoaa, ja minä olen jälleen vapaa.»
Innstetten oli silmäillyt häntä kiinteästi ja kuunnellut tarkoin hänen sanojansa. Mitä merkitsikään tuo »sinä olet kasvattaja» ja se, mitä Effi oli sanonut sitä ennen: »ja minun on pitänytkin se uskoa?» Mitä tämä kaikki olikaan? Mistä se johtui? Innstetten tunsi hiljaisen epäluulonsa jälleen heräävän ja juurtuvan syvempään. Hän oli kuitenkin kyllin vanha tietääkseen, että kaikki merkit voivat pettää ja että mustasukkaisuus sadoista silmistään huolimatta johtaa ihmistä harhaan vieläkin pahemmin kuin sokea luottamus. Voihan olla laita niinkuin hän sanoi. Ja jos niin oli, minkätähden hän ei olisi huudahtanut: »Jumalan kiitos»?
Siten, ottaen nopeasti huomioon kaikki mahdollisuudet, Innstetten jälleen hillitsi epäluulonsa ja ojensi vaimolleen kätensä pöydän yli: »Suo anteeksi, Effi, mutta tuo kaikki minua kovin hämmästytti. Se tosin lienee oma syyni. Minä olen kaiken aikaa askarrellut liiaksi omassa itsessäni. Me miehet olemme kaikki egoisteja. Mutta asian tulee nyt muuttua. Eräs hyvä ominaisuus Berlinillä joka tapauksessa on: siellä ei ole sellaisia taloja, joissa kummittelee. Mistäpä ne sinne tulisivatkaan? Lähdetään nyt tästä Annia katsomaan; muuten Roswitha syyttää minua tylyksi isäksi.»
Effi oli hänen puhuessaan vähitellen tyyntynyt, ja se tunne, että oli onnellisesti vapautunut itse aiheuttamastaan vaarasta, loi häneen jälleen jäntevyyttä ja hyvää ryhtiä.
Seuraavana aamuna he nauttivat toistensa seurassa hieman myöhästynyttä aamiaistansa. Innstetten oli voittanut mielenapeutensa ja kaiken pahemmankin, ja Effi eli vapautumisensa tunnossa siinä määrin, että kykeni teeskentelemään eräänlaista hyvätuulisuutta, olipa yhtä luonnollinenkin kuin ennen. Hän oli vielä Kessinissä, mutta siitä huolimatta hänestä tuntui kuin ne ajat olisivat jo kaukana menneisyydessä.
»Minä olen asiaa harkinnut, Effi», sanoi Innstetten; »sinä et ole niinkään väärässä moittiessasi täkäläistä asuntoamme. Kapteeni Thomsenille se hyvinkin kelpasi, mutta ei nuorelle, hemmotellulle rouvalle; kaikki on vanhanaikaista ja ahdasta. Berlinissä tulee olo mukavammaksi, saat salinkin, mutta toisenlaisen kuin, täällä, ja eteisessä ja porraskäytävässä on korkeat, värilliset lasi-ikkunat, niissä keisari Wilhelm valtikkoineen ja kruunuineen tai jotakin kirkollista, pyhä Elisabeth tai Neitsyt Maria. Sanokaamme Neitsyt Maria, sillä sen olemme Roswithalle velkaa.»
Effi nauroi. »Olkoonpa niin. Mutta kuka etsii meille asunnon? Enhän voi lähettää serkku Briestiä sitä haeskelemaan. Tätejä vielä vähemmän! Heidän mielestään on kaikki kyllä hyvää.»
»Niin, asunnon etsintä! Sitä ei suorita kenellekään kukaan pelkästä kiitoksesta. Luulenpa, että sinun itse täytyy lähteä.»
»Milloin ajattelet?»
»Maaliskuun keskivaiheilla.»
»Silloin on aivan liian myöhäistä, Geert, silloinhan ovat kaikki hyvät huoneistot jo mennyttä. Ne eivät varmaankaan huoli meitä odottaa.»
»Voipa niin olla. Mutta minä olen palannut tänne vasta eilen, joten en voi sanoa: 'matkusta huomenna'. Se olisi sopimatonta eikä vastaisi mieltäni; olen iloinen, että olet jälleen luonani.»
»Ei», virkkoi Effi, kiihtyvää hämminkiään salatakseen verrattain meluisasti kooten kahvikuppeja, »ei saa käydä niinkään, ei tänään eikä huomenna, mutta kuitenkin lähipäivinä. Ja jos löydän jotakin sopivaa, palaan aivan pian. Mutta vielä eräs seikka: Roswithan ja Annin pitää tulla mukaan. Parasta olisi, kun voisit tulla sinäkin. Mutta ymmärrän hyvin, ettei se käy päinsä. Ja luulenpa, ettei ero tule pitkäaikaiseksi. Minä tiedänkin jo, mistä vuokraan…»
»Mistä?»
»Se jää salaisuudekseni. Minäkin tahdon omistaa salaisuuden. Asia tulee sitten sinulle yllätyksenä.»
Samassa astui huoneeseen Friedrich tuoden saapunutta postia. Siinä oli enimmälti virallisia kirjelmiä ja sanomalehtiä. »Kas, tuossahan on kirje sinullekin», sanoi Innstetten. »Ja ellen erehdy, on käsiala äitisi.»
Effi otti kirjeen »Niin, se on äidiltä. Mutta siinähän ei oleFriesackin postileimaa; katsohan, siinä on selvästi Berlin.»
»Epäilemättä», nauroi Innstetten. »Sinusta se näyttää ilmeiseltä ihmeeltä. Äiti on varmaan Berlinissä ja on kirjoittanut lemmikilleen kirjeen hotellista.»
»Niin», sanoi Effi, »niin asia lienee. Mutta minä olen sittenkin melkein peloissani enkä voi saada oikeata lohdutusta siitä, mitä Hulda Niemeyer aina sanoi; parempi on pelätä kuin toivoa. Mitä sinä siitä arvelet?»
»Papintyttären sanomaksi se ei liene aivan paikallaan. Mutta luehan nyt kirje. Tässä on paperiveitsi.»
Effi leikkasi kirjeenkuoren auki ja luki: »Rakas Effi. Olen ollut vuorokauden täällä Berlinissä, kysymässä neuvoa Schweiggeriltä. Minut nähdessään hän onnittelee minua, ja kun ihmeissäni kysyn, minkä johdosta, saan kuulla ministeristönjohtajan Wüllersdorfin vastikään käyneen hänen luonansa ja kertoneen, että Innstetten on kutsuttu ministeristöön. Olen hieman, suutuksissani siitä, että täytyy kuulla sellaisia asioita sivullisilta. Mutta ylpeydessäni ja ilossani annan teille anteeksi. Olen muuten aina tietänyt (jo silloin, kun I. oli vielä Rathenowin rykmentissä), että hänestä tulee jotakin. Nyt asia koituusinunhyväksesi. Teidän täytyy tietenkin hankkia huoneistot ja uusi kalusto. Jos sinä, rakas Effini, luulet tarvitsevasi siinä suhteessa neuvojani, niin tule niin pian kuin aikasi suinkin sallii. Minä jään tänne viikoksi parannuksille, ja ellei siitä ole apua, kenties hieman pitemmäksikin aikaa; Schweigger ei ole sanonut mitään ehdottoman varmaa. Olen vuokrannut yksityisasunnon Schadow-kadun varrelta; huoneeni vieressä on vielä huoneita vapaina. Siitä, mikä silmääni vaivaa, kerron lähemmin suullisesti; toistaiseksi askarruttaa mieltäni teidän tulevaisuutenne. Briest tulee olemaan erinomaisen iloinen; hän on aina olevinaan välinpitämätön sellaisiin seikkoihin nähden, mutta on oikeastaan kiintynyt niihin enemmän kuin minä. Tervehdi Innstetteniä, suutele Annia, jonka kenties tuot mukanasi. Sinua aina hellästi rakastava äitisi Luise von B.»
Effi laski kirjeen kädestään mitään virkkamatta. Hän tiesi hyvinkin mitä oli tehtävä, mutta ei tahtonut sitä itse lausua; Innstettenin piti sitä ehdottaa, jotta hän voi sitten epäröiden suostua.
Innstetten tosiaankin meni satimeen. »Mitä arvelet, Effi, olet kovin rauhallinen!»
»Ah, Geert, kaikissa asioissa on kaksi puolta. Toisaalta olisin iloinen saadessani nähdä äidin, vieläpä kenties muutaman päivän kuluttua. Mutta paljon on sellaisiakin seikkoja, jotka puhuvat sitä vastaan.»
»Mitä sitten?»
»Kuten tiedät, on äiti erittäin jyrkkä ja tunnustaa ainoastaan oman tahtonsa. Isän kanssa hän on voinut menetellä mielensä mukaan. Mutta minä tahtoisin mielelläni saada asunnon, joka on oman makuni mukainen, ja uuden kaluston, joka miellyttää minua itseäni.»
Innstetten nauroi. »Ja siinäkö kaikki?»
»Olisihan siinäkin jo riittävästi. Mutta ei siinä kyllin.» Hän rohkaisi mielensä, katsoi miestään silmiin ja sanoi: »Sitäpaitsi, Geert, en tahtoisi lähteä kohta pois luotasi.»
»Sinä veitikka, sanot niin vain siitä syystä, että tunnet heikkouteni. Mutta me olemme kaikki niin itserakkaita, ja minä tahdon sen uskoa. Tahdon sen uskoa ja siitä huolimatta näytellä sankarillista, kieltäytyvää. Matkusta niin pian kuin katsot tarpeelliseksi; ja voit asian oman sydämesi edessä puolustaa.»
»Niin et saa puhua, Geert. Mitä merkitsee tuo: 'puolustaa oman sydämeni edessä? Siten sinä puolittain väkivaltaisesti pakotat minut näyttelemään hellämielisen osaa, ja minun täytyy pelkän keimailun vuoksi sanoa: 'Ah, Geert, niin ollen minä en matkusta milloinkaan'. Tai ainakin jotakin sentapaista.»
Innstetten uhkasi sormellaan. »Effi, sinä olet liiankin hienosyinen. Minä olen pitänyt sinua kaiken aikaa lapsena, mutta huomaankin, että täytät saman mitan kuin kuka muu tahansa. Mutta jätetään tämä asia, tai, kuten isäsi tapana on sanoa: 'siinä joudumme liian avaroille aloille'. Sanohan mieluummin, milloin tahdot matkustaa.»
»Tänään on tiistai. Sanokaamme siis perjantaina puolenpäivän aikaan laivalla. Silloin olen illalla Berlinissä.»
»Olkoon menneeksi. Ja milloin palaat?»
»Sanokaamme maanantai-iltana. Siis kolme päivää.»
»Ei käy päinsä. Se on liian varhaista. Kolmessa päivässä et saa mitään toimeen. Ja äitisikään ei päästä sinua pois niin pian.»
»Siis miten sopii.»
»Hyvä.»
Innstetten nousi lähteäkseen virastoonsa.
* * * * *
Päivät ennen matkalle lähtöä kuluivat kuin siivillä. Roswitha oli ylen onnellinen. »Ah, armollinen rouva, Kessin, niin, miksei… mutta Berlin se ei ole. Ja hevosrata. Ja kun siinä sitten kilisee eikä tiedä, mennäkö oikeaan vai vasempaan, ja toisinaan minusta on jo tuntunut kuin kaikki olisi kulkenut suoraan ylitseni. Ei, sellaisesta ei täällä ole tietoa. Luulenpa, ettemme monena päivänä näe kuutta ihmistä. Ja aina vain hiekkasärkät ja kauempana meri. Ja se pauhaa, pauhaa, mutta mitään sen enempää ei ole.»
»Niin, Roswitha, olet oikeassa. Pauhaa ja pauhaa, mutta mitään oikeata elämää ei ole. Ja siitä koituu mieleen kaikenlaisia typeriä ajatuksia. Täytyyhän sinun tunnustaa, ettei se Krusen-juttu ollut aivan niinkuin olla piti.»
»Ah, armollisin rouva…»
»Enpä tahdo enempää tutkistella. Et kumminkaan tunnustaisi. Ja muista, ettet ota liian vähän tavaroita mukaan. Omat tavarasi voit oikeastaan ottaa mukaan kaikki, samoin Annin.»
»Ajattelin, että tulemme vielä takaisin.»
»Minä tulen. Se on herran toivomus. Mutta te voitte kenties jäädä sinne, äitini luo. Pidä sinä vain huolta siitä, ettei hän liiaksi hemmottele Annia. Minulle hän oli toisinaan ankarakin, mutta lapsenlapsi…»
»Onhan Anni sitäpaitsi suloinen kuin sokeri. Siinä täytyy kenen tahansa olla hellä.»
Tämä tapahtui torstaina, lähdön edellisenä päivänä. Innstetten oli lähtenyt maaseudulle, ja hänen odotettiin palaavan vasta illalla. Iltapuolella Effi lähti kaupunkiin, vanhalle torille asti, astui apteekkiin ja pyysi saada pullonsal volatilea. »Ei voi koskaan tietää, kenen kanssa joutuu matkustamaan», sanoi hän vanhalle apulaiselle, jonka kanssa tavallisesti jutteli ja joka ihaili häntä samoinkuin itse Gieshübler.
»Onko herra tohtori kotona?» kysyi hän pistettyään pullon käsilaukkuunsa.
»Epäilemättä, armollinen rouva; hän on viereisessä huoneessa ja lukee sanomalehtiä.»
»Enhän häntä häiritse?»
»Ette missään tapauksessa, armollisin rouva.»
Effi astui sisään. Huone oli pieni, korkea, seinillä hyllyjä, joissa oli kaikenlaisia tislausastioita; eräällä seinällä sijaitsivat aakkosellisesti järjestetyt, rautarenkailla varustetut lipastot, joissa säilytettiin reseptejä.
Gieshübler oli iloinen ja hämillään. »Mikä kunnia! Täällä minun retorttieni keskellä. Saanko pyytää armollista rouvaa hetkeksi istuutumaan?»
»Epäilemättä, parahin Gieshübler. Mutta tosiaankin vain hetkiseksi.Tulen sanomaan teille hyvästi.»
»Mutta palaattehan toki, armollisin rouva. Olen kuullut, että vain kolmeksi neljäksi päiväksi…»
»Niin, parahin ystäväni, minun on määrä tulla takaisin, onpa sopimus sellainenkin, että minun pitää olla viimeistään viikon kuluttua jälleen Kessinissä. Mutta voihan käydä niinkin, etten tule takaisin. Täytyykö minun teille sanoa, millaisia tuhansia mahdollisuuksia on olemassa… Minä huomaan teidän aikovan sanoa, että olen vielä nuori… mutta voivathan nuoretkin kuolla. Ja lisäksi vielä paljon muuta. Niinpä sanonkin teille mieluummin hyvästi ikäänkuin ikiajoiksi.»
»Mutta armollisin rouva…»
»Ikäänkuin ikiajoiksi. Ja kiitän teitä, parahin Gieshübler. Te näet olitte täällä parasta; luonnollisesti, koska olitte täällä paras. Ja vaikka eläisin satavuotiaaksi, en milloinkaan teitä unohda. Olen tuntenut itseni täällä toisinaan yksinäiseksi ja toisinaan ahdisti sydäntäni, enemmän kuin voitte arvatakaan; en näet ole aina asioita oikein järjestänyt; mutta kun olen nähnyt teidät, ensimmäisestä päivästä saakka, olen aina tuntenut oloni ja itsenikin paremmaksi.»
»Mutta armollisin rouva…»
»Ja siitä tahdoin teitä kiittää. Ostin vastikään itselleni hajusuolaa; junavaunussa on toisinaan merkillisiä olentoja, jotka eivät edes salli ikkunaa avattavan, ja jos silloin kenties — se näet nousee ihan päähän, tarkoitan hajusuolaa — silmäni kyyneltyvät, mm ajattelen teitä. Hyvästi, parahin ystävä, ja tervehtikää ystävätärtänne Trippelliä. Olen viime viikkoina usein ajatellut häntä ja ruhtinas Kotšukovia. Omituinen suhde se joka tapauksessa on. Mutta en voi oikein käsittää… Ja antakaahan tietoa itsestänne. Tai minä kirjoitan.»
Sitten Effi poistui. Gieshübler saatteli hänet torille asti. Hän oli kuin huumaantunut, siinä määrin, ettei ollenkaan ajatellut niitä monia arvoituksellisia sanoja, jotka hän oli lausunut.
* * * * *
Effi palasi kotiin. »Tuokaa minulle lamppu, Johanna», sanoi hän, »mutta makuuhuoneeseeni. Ja kuppi teetä. Minua viluttaa, ja minä en voi odottaa, kunnes herra ehtii kotiin.»
Käskyä noudatettiin. Effi istui jo pienen kirjoituspöytänsä ääressä, paperiarkki edessään ja kynä kädessään. »Tee tuonne pöydälle, olkaa hyvä, Johanna.»
Johannan jälleen poistuttua huoneesta Effi lukitsi oven, katseli itseään hetkisen kuvastimessa ja istuutui taas. Sitten hän kirjoitti: »Minä matkustan huomenna laivalla, ja nämä ovat jäähyväisrivejä. Innstetten odottaa minua takaisin muutaman päivän kuluttua, mutta minä en tule takaisin… Te tiedätte, minkätähden en tule takaisin… Olisi ollut parempi, ellen olisi milloinkaan nähnyt tätä maanpaikkaa. Pyydän teitä hartaasti olemaan käsittämättä tuota moitteeksi; syy on yksin minun. Kun katselen taloanne… teidän menettelynne voi olla anteeksiannettavaa, minun ei. Minun syyllisyyteni on syvä, mutta kenties voin siitä vielä vapautua. Se seikka, että meidät kutsuttiin täältä pois, tuntuu minusta osoittavan, että voin vielä löytää armon. Unohtakaa se, mitä on tapahtunut, unohtakaa minut. Teidän Effi.»
Hän silmäili rivejä vielä kerran. Vieraimmalta tuntui hänestä »te», mutta senkin täytyi siinä olla; sen tuli ilmaista, ettei minkäänlaista siltaa ollut enää olemassa. Sitten hän sulki rivit kirjekuoreen ja kulki erään talon luo, joka sijaitsi hautausmaan ja metsänrannan välimaalla. Savu nousi nuoraisena puolittain sortuneesta uuninpiipusta. Siihen taloon Effi jätti kirjeensä.
Hänen palattuaan Innstetten oli jo kotona, ja Effi istuutui hänen viereensä kertomaan Gieshübleristä jasal volatile'staan.
Innstetten nauroi. »Mistä oletkaan oppinut latinasi, Effi?»
* * * * *
Laiva, kevyt purjealus (höyrylaivat kulkivat ainoastaan kesäisin) lähti kahdentoista aikaan. Jo neljännestuntia aikaisemmin olivat Effi ja Innstetten laivalla, samoin Roswitha ja Anni.
Matkatavaroita oli enemmän kuin muutamaksi päiväksi suunniteltu matka näytti voivan vaatia. Innstetten keskusteli kapteenin kanssa. Effi, jolla oli yllään sadeviitta ja vaaleanharmaa matkahattu, seisoi peräkannella, lähellä ruoria, ja tarkasteli sieltä laituria ja sitä somaa rakennusriviä, joka seurasi laituririviä. Maihinnousupaikkaa vastapäätä oli Hoppensackin hotelli, kolmikerroksinen rakennus, jonka päädystä riippui keltainen lippu risteineen ja kruunuineen velttona tyynessä, hieman sumuisessa ilmassa. Effi katseli hetkisen lippua, mutta antoi sitten katseensa painua alemmaksi ja viivähtää vihdoin muutamissa ihmisissä, jotka uteliaina seisoskelivat laiturilla. Samassa soitettiin kelloa. Effin mielessä oli omituinen tunne; laiva lähti hitaasti liikkumaan, ja vielä kerran tarkastellessaan laivaporrasta Effi näki Crampasin seisovan etumaisten joukossa. Hän säikähti, mutta oli samalla iloinenkin. Crampas puolestaan, koko ryhdiltään toisenlaisena kuin ennen, oli ilmeisen liikutuksen vallassa ja tervehti häntä vakavasti. Effi vastasi tervehdykseen samoin, mutta samalla erittäin ystävällisesti; hänen katseessaan oli jotakin anelevaa. Sitten hän meni hyttiin, jonne Roswitha oli jo sijoittunut Annin keralla. Siellä, hieman ummehtuneessa suojassa, hän viipyi, kunnes oli joelta saavuttu Breitlingin avaraan poukamaan; silloin tuli Innstetten kutsumaan häntä kannelle ihailemaan juuri tässä kohden erikoisen ihanaa maisemaa. Hän lähtikin ylös. Vedenpinnan yläpuolella riippui harmaita pilviä, ja vain silloin tällöin välkähti pilvistä auringon puolittain harsoutuva katse. Effi ajatteli sitä päivää, jona hän tasan viisi neljännesvuotta sitten oli ajanut avoimissa vaunuissa tämän saman Breitlingin rantaa. Lyhyt ajanjakso, ja elämä oli usein ollut hiljaista ja yksinäistä. Mutta sittenkin: mitä kaikkea olikaan siitä lähtien ehtinyt tapahtua!
Niin kuljettiin vesireittiä ylöspäin ja oltiin kello kahden tienoissa asemalla tai ainakin sen välittömässä läheisyydessä. Kun kohta senjälkeen kuljettiin »Ruhtinas Bismarckin» majatalon ohi, seisoi Golchowski jälleen ovellaan ja saatteli herra piirineuvoksen ja armollisen rouvan aina pysäkin portaille saakka. Junaa ei ollut vielä ilmoitettu tulevaksi, ja Effi ja Innstetten astelivat asemasillalla edestakaisin. Heidän keskustelunsa koski asuntokysymystä; mitä kaupunginosaan tulee, vallitsi yksimielisyys: sen tuli sijaita Eläintarhan ja Eläintieteellisen tarhan välillä. »Minä tahdon kuulla peippojen viserrystä, mutta myöskin papukaijojen kirkunaa», sanoi Innstetten, ja Effi oli samaa mieltä.
Mutta nyt kuului vihellys, ja juna saapui asemalle; asemapäällikkö oli erinomaisen aulis, ja Effi sai kokonaisen vaunuosaston.
Vielä kädenpuristus, liinanheilutus, ja juna lähti jälleen liikkeelle.
Friedrichstrassen-asemalla oli ankara tungos, mutta Effi oli siitä huolimatta tuntenut jo vaunusta äitinsä ja hänen vieressään seisovan serkku Briestin. Jälleennäkemisen ilo oli suuri, matkatavarain odottaminen ei asettanut kärsivällisyyttä liialliselle koetukselle, eikä kulunut viittä minuuttia, kun vaunut jo vierivät raitiotien vieritse Dorotheankadulle ja kohti Schadowkatua, jonka lähimmässä kulmassa »Pensiooni» sijaitsi. Roswitha oli ihastuksissaan ja iloitsi Annista, joka ojensi kätösiään kohti valoja.
Oltiin perillä. Effi sai kaksi huonetta, jotka vastoin odotusta eivät sijainneet rouva von Briestin huoneiden vieressä, mutta sentään samassa käytävässä, ja kun kaikki oli paikoillaan ja järjestyksessä ja Anni oli onnellisesti sijoitettu ristikkovuoteeseensa, ilmaantui Effi jälleen äitinsä huoneeseen, pieneen saliin, jonka liedessä paloi heikko tuli; oli näet leuto, melkein lämmin sää. Pyöreällä pöydällä oli lamppu viheriöine varjostimineen ja kolmet lautaset, ja pienellä sivupöydällä teetarjotin.
»Asuntosi on kerrassaan viehättävä, äiti», virkkoi Effi istuutuessaan vastapäätä olevaan sohvaan, mutta nousi sitten heti puuhailemaan teepöydän ääressä. »Saanko jälleen ottaa esittääkseni teeneidin osaa?»
»Epäilemättä, rakas Effi. Mutta vain Dagobertia ja itseäsi varten.Minun puolestani täytyy luopua, ja se tuntuu melkein vaikealta.»
»Ymmärrän, silmiesi vuoksi. Mutta sanohan, äiti, kuinka on laita? Vaunuissa, jotka lisäksi kovin kolisivat, me puhuimme koko ajan Innstettenistä ja ylenemisestämme, aivan liian paljon. Se ei käy päinsä; saat uskoa, että silmäsi ovat minulle tärkeämmät, ja eräässä suhteessa huomaan niiden olevan, Jumalan kiitos, ihan entisellään: sinä katselet minua yhtä ystävällisesti kuin ennenkin » Hän kiiruhti äitinsä luo ja suuteli hänen kättänsä.
»Effi, sinä olet kovin raju. Aivan ennallasi.»
»Ah, en, äiti. En ole ennallani. Toivoisin olevani. Mutta avioliitto muuttaa ihmistä.»
Serkku Briest nauroi. »Enpä huomaa suurtakaan muutosta, serkku; olet vain tullut yhä kauniimmaksi, siinä kaikki. Ja rajuuskaan ei liene tyystin hävinnyt.»
»Sepä serkunlaista», vakuutti äiti. Mutta Effi itse ei tahtonut kuulla asiasta puhuttavankaan, vaan sanoi: »Kuulehan, Dagobert, sinä olet mitä tahansa, mutta et ihmistuntija. Merkillistä. Te upseerit ette ole hyviä ihmistuntijoita, nuoret kaikkein vähimmin. Te silmäilette aina vain itseänne tai rekryyttejänne, ja ratsumiehillä on vielä ratsunsa. Ne eivät tiedä yhtään mitään.»
»Mutta mistä oletkaan saanut kaiken tuon viisautesi, serkku? Ethän tunne ketään upseereja. Mikäli olen lehdistä lukenut, ovat kessiniläiset kieltäytyneet ottamasta vastaan heitä varten tarkoitettuja husaareja, tapahtuma, joka lienee ainut laatuansa maailmanhistoriassa. Vai tahdotko puhua vanhoista ajoista? Olithan vielä pelkkä lapsi, kun Rathenowin husaarit tulivat luoksenne.»
»Voisin sinulle vastata, että lasten havainnot ovat terävimmät. Mutta enpä huoli, onhan se kaikki pelkkää joutavaa. Tahdon tietää, kuinka on äidin silmien laita.»
Rouva von Briest kertoi nyt, että lääkäri oli selittänyt kivun aiheutuvan veren tunkeutumisesta aivoihin. Siitä johtui silmien huikeneminen. Asia oli korjattava ruokajärjestyksen avulla, oli lakattava nauttimasta olutta, kahvia ja teetä ja käytettävä paikallista suoneniskua, niin tapahtuisi piankin käännös parempaan. »Hän puhui suunnilleen kahdesta viikosta. Mutta tunnenhan minä lääkärien määräykset: kaksi viikkoa merkitsee kuutta viikkoa, ja minä olen täällä varmaan vielä silloinkin, kun Innstetten tulee ja te muutatte uuteen asuntoonne. Ja tunnustanpa suoraan, että se on minulle parasta koko jutussa ja jo ennakolta lohduttaa minua tämän pitkän parannuksellaolon vaikeuksissa. Etsikää vain itsellenne jotakin sievää. Minä olen ajatellut Landgrafen- tai Keithstrassea, jotka ovat hienot, mutta eivät liian kalliit. Teidän näet täytynee rajoittaa menojanne. Innstettenin asema on kunniakas, mutta ei kovin tuottoisa. Ja Briest valittaa hänkin. Hinnat alenevat yhä, ja hän kertoo minulle joka päivä, että hänen on pakko lähteä Hohen-Cremmenistä kerjuupussi olalla, ellei määrätä suojelustulleja. Tiedäthän, että hän mielellään liioittelee. Mutta käyhän nyt käsiksi, Dagobert, ja kerro meille jotakin hupaista, jos käy päinsä. Sairaskertomukset ovat aina ikävystyttäviä, ja rakkaimmatkin ihmiset kuuntelevat vain senvuoksi, etteivät voi olla kuuntelematta. Effi kuuntelee varmaan hänkin mielellään jotakin juttua, pilalehdistä löytämääsi. Mutta Kladderadatsch ei kuulu enää olevan yhtä hyvä kuin ennen.»
»Oh, se on ihan entisellään. Heillä on vielä Strudelwitzit jaPrudelwitzit, ja niinhän asia sukeutuu ihan itsestään.»
»Minun suosikkejani ovat Karlchen Miessnick ja Wippchen von Bernau.»
»Niin, ne ovatkin parhaat. Mutta Wippchenillä, joka muuten — anteeksi, kaunis serkku — ei ole mikään Kladderadatschin hahmo, Wippchenillä ei ole enää nykyjään tekemistä, kun ei enää käydä sotaa. Valitettavasti. Meikäläinenkin tahtoisi kerran päästä vuorolleen ja vihdoinkin päästä tästä», hän viittasi peukalollaan napinläven ja olkapään välimaalle, »kamalasta tyhjyydestä.»
»Ah, sehän on kaikki pelkkää turhuutta. Kerrohan mieluummin. Mitä siellä nyt loruillaan?»
»Niin, serkku, asia on omalla tolallaan. Se näet ei ole ketä tahansa varten. Nyt on raamatullisten sutkausten vuoro.»
»Raamatullisten sutkausten? Mitä se merkitsee?… Eiväthän Raamattu ja sutkaukset kuulu yhteen.»
»Siitä syystä sanoinkin, ettei se ole ketä tahansa varten. Mutta olipa lupa tai ei, joka tapauksessa ne ovat nyt korkeassa hinnassa. Muotijuttu kuin hyypänmunat.»
»Elleivät ole liian hurjia, niin kerrohan jokin näyte. Käykö päinsä?»;
»Epäilemättä. Ja tekisipä mieleni lisätä, että osut kysymään onnelliseen aikaan. Se pila, joka nyt on liikkeellä, on näet erinomaisen hieno, koska yksinkertaiseen raamatunkohtaan liittyy vielä eräs kielellinen kaksimielisyys. Kysymys — kaikki nämä sukkeluudet esiintyvät kysymysten muodossa — on muuten sangen mutkaton ja kuuluu näin: 'Kuka oli ensimmäinen ajomies?' Nyt arvaa!»
»Kukaties Apollo.»
»Varsin hyvin. Oletpa pätevä, Effi. Minä en olisi tuota keksinyt. Mutta etpä sittenkään osu mustaan.»
»Kuka se siis oli?»
»Ensimmäinen ajomies oli 'kärsimys'. Jo Jobin kirjassa näet luetaan: 'Leid soll mir nicht widerfahren' (Kärsimyksen ei pidä minua kohdata — 'ajaa minua vastaan') tai 'wieder fahren' (ajaa jälleen).»
Effi toisti päätään pudistaen lauseen lisäyksineen, mutta ei kaikesta vaivannäöstään huolimatta saanut siitä selkoa; hän kuului aivan nimenomaisesti niihin onnellisiin, jotka eivät ollenkaan tajua tuollaista, ja niin joutui serkku Briest siihen, ei suinkaan kadehdittavaan asemaan, että hänen täytyi yhä uudelleen huomauttaa sanojen »widerfahren» ja »wieder fahren» yhtäläisestä ääntämisestä ja niiden merkityksessä ilmenevästä erotuksesta.
»Ah, nyt ymmärrän. Ja sinun pitää antaa anteeksi, että kesti niin kauan. Mutta se on tosiaankin liian typerää.»
»Niin, typeräähän se on», virkkoi Dagobert nolostuneena.
»Typerää ja sopimatonta, ja voi kerrassaan saada ihmisen inhoamaan Berliniä. Onhan merkillistä, että kun lähtee Kessinistä päästäkseen jälleen ihmisten joukkoon, saa kohta kuulla raamatullisen sukkeluuden. Äitikin on vaiti, ja se sanoo riittävästi. Mutta minä teen peräytymisesi helpommaksi…»
»Tee se, serkku.»
»… peräytymisesi helpommaksi ja pidän aivan hyvänä merkkinä, että serkkuni Dagobert sanoo minulle kohta tänne tultuani: 'Kärsimyksen ei pidä minua kohdata'. Merkillistä, serkku, vaikka juttu onkin sukkeluutena kovin heikko, olen siitä kuitenkin sinulle kiitollinen.»
Tuskin paulasta päästyään Dagobert yritti ivailla Effin juhlallisuutta, mutta lakkasi niin tekemästä huomatessaan hänen siitä harmistuvan.
Pian kello kymmenen jälkeen hän lähti, luvaten tulla seuraavana päivänä kuulemaan käskyjä.
Kohta hänen mentyään Effi vetäytyi huoneeseensa.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli erittäin kaunis sää, ja äiti ja tytär lähtivät varhain matkaan, aluksi silmäsairaalaan, missä Effi jäi etuhuoneeseen ja selaili aikansa kuluksi jotakin albumia. Sitten mentiin Eläintarhaan ja »Zoologisen» läheisyyteen, mistä etsittiin huoneistoa. Sattui tosiaankin niin, että Keithstrassen varrelta, jonne toivomukset olivat alun pitäen suuntautuneet, löytyi sopiva huoneisto, tosin aivan äsken rakennetussa talossa, joten se oli vielä kostea ja epävalmis. »Se ei käy päinsä, rakas Effi», sanoi rouva von Briest, »jo terveydelliset syyt tekevät sen mahdottomaksi. Ja eihän salaneuvos ole mikään huoneistonkuivaaja.»
Vaikka huoneisto Effiä kovin miellytti, hän oli kuitenkin samaa mieltä, sitäkin enemmän, kun asian nopea järjestäminen ei ollut hänelle ollenkaan tärkeätä, vaan päinvastoin ajan voittaminen merkitsi kaiken voittamista — koko asian tuonnemmaksi siirtäminen oli oikeastaan hänelle kaikkein mieluisinta. »Me säilytämme kuitenkin muistissamme tämän huoneiston; äiti, se sijaitsee kauniilla paikalla ja täyttää kaikki oleelliset vaatimukseni.» Sitten molemmat naiset ajoivat takaisin kaupunkiin, aterioivat ravintolassa, jota oli heille suositeltu, ja lähtivät illalla oopperaan; lääkäri oli siihen suostunut sillä ehdolla, että rouva von Briest kuuntelisi enemmän kuin katselisi.
Seuraavat päivät kuluivat samaan tapaan; he olivat vilpittömästi iloissaan siitä, että saivat jälleen olla toistensa seurassa ja pitkistä ajoista jälleen mielin määrin jutella. Effi, joka ei ainoastaan osannut kuunnella ja kertoa, vaan parhaalla tuulellaan ollessaan oivallisesti juoruellakin, johtui monet kerrat vanhaan vallattomuuteensa, ja äiti kirjoitti kotiin, kuinka onnellinen oli havaitessaan »lapsen» jälleen niin iloisena ja naurunhaluisena ja kuinka he kaikin elivät uudelleen kaunista aikaa kaksi vuotta sitten, jolloin oli ostettu kapioita. Serkku Briestinkin hän sanoi olevan ihan entisellään. Niin oli tosiaankin laita, se vain erona, että hän näyttäytyi harvemmin kuin ennen ja syytä tiedusteltaessa näennäisesti ihan vakavasti selitti: »Sinä olet minulle liian vaarallinen, serkku.» Siitä oli äidillä ja tyttärellä joka kerta ilon aihetta, ja Effi sanoi: »Dagobert, sinä tosin olet vielä sangen nuori, mutta et kuitenkaan kyllin nuori käyttääksesi sellaisia liehittelytapoja.»
Niin oli kulunut jo melkein kaksi viikkoa. Innstetten kirjoitti yhä vaativammin ja muuttui verrattain käskeväksi, melkeinpä anoppiakin kohtaan, joten Effi huomasi, ettei asiaa käynyt enää tuonnemmaksi siirtäminen, vaan täytyi tosiaankin vuokrata. Mutta entä sitten? Muutto Berliniin tulisi tapahtumaan vasta kolmen viikon kuluttua, ja Innstetten vaati pian palaamaan. Oli siis olemassa yksi ainoa keino: täytyi jälleen esittää komediaa, sairastua.
Useistakin syistä se oli hänelle vaikeanlaista; mutta niin täytyi menetellä, ja kun tuo oli varmaa, oli myöskin selvää, kuinka osa oli esitettävä, pienimpiä yksityiskohtia myöten.
»Kuten näet, äiti, alkaa viipymiseni hermostuttaa Innstetteniä.Ajattelen siis olevan parasta, että lähdemme ja vuokraamme heti tänään.Ja huomenna minä matkustan. Ah, minun on vaikea erota sinusta.»
Rouva von Briest suostui. »Minkä huoneiston aiot valita?»
»Tietenkin ensimmäisen, Keith-strassen varrelta; se miellytti minua alun pitäen ja samoin sinua. Se ei liene vielä kuiva, mutta nyt on kesäkausi, ja se on tavallaan lohdutukseksi. Ja jos kosteus on liiallinen ja tulee hieman luuvaloa, niin onhan minulla vielä Hohen-Cremmen.»
»Älä sitä kutsu, lapseni; luuvalo tulee usein ihan tietämättäkin.»
Äidin sanat olivat Effin mieleen; hän vuokrasi huoneiston jo samana aamupäivänä ja kirjoitti Innstettenille kortin sanoen aikovansa palata seuraavana päivänä. Kohta senjälkeen matkalaukut tosiaankin säälittiin kokoon ja suoritettiin kaikki valmistelut. Mutta kun sitten tuli seuraava aamu, käski Effi kutsua äidin vuoteensa luo ja sanoi: »Äiti, minä en kykene matkustamaan. Minua repii ja riipoo, koko selkääni pakottaa, ja luulenpa melkein, että se on luuvaloa, olisi uskonut sen olevan niin tuskallista.»
»Mitä sinulle sanoinkaan; ei pidä maalata pirua seinään. Vielä eilen puhuit siitä kevytmielisesti, ja tänään se jo sinua vaivaa. Schweiggerin tavatessani minä kysyn, mitä sinun tulee tehdä.»
»Ei, älä kysy Schweiggeriltä. Hän on spesialisti. Se ei käy päinsä, ja hän voi loukkaantuakin, jos häneltä kysytään neuvoa toisissa asioissa. Luulen olevan parasta, että odotamme, kuinka se kehittyy. Voihan se olla ohimenevääkin. Minä nautin koko päivän vain soodavettä ja teetä, ja kun pääsen hikoamaan, kenties siitä vielä pelastunkin.»
Rouva von Briest sanoi asiaan suostuvansa, mutta vaati häntä hyvin itseänsä hoitamaan. Aikaisempi muoti, jonka mukaan ei saanut mitään nauttia, oli hänen mielestään väärä ja vain heikentävä; siinä suhteessa rouva von Briest sanoi kannattavansa ehdottomasti uutta koulukuntaa: oli syötävä kunnollisesti.
Effi imi itseensä melkoista lohdutusta noista mielipiteistä, lähetti Innstettenille sähkösanoman, jossa puhui »ikävästä sattumasta» ja valitettavasta, mutta kuitenkin vain tilapäisestä viivytyksestä, ja sanoi sitten Roswithalle: »Roswitha, sinun pitää hankkia minulle kirjoja; se ei käy vaikeaksi, sillä minä tahdon vanhoja, ihan vanhoja.»
»Epäilemättä, armollinen rouva. Onhan lainakirjasto tässä ihan lähellä.Mitä minun pitää tuoda?»
»Minä kirjoitan muistiin, kaikenlaista valittavaksesi, sillä toisinaan niillä ei ole juuri sitä, mitä haluaa.» Roswitha toi kynän ja paperia, ja Effi kirjoitti: Walter Scott, Ivanhoe tai Quentin Durward; Cooper, Vakooja; Dickens, David Copperfield; Willibald Alexis, Herra von Bredowin housut.